Lähtövalmisteluja joululomalle

Me lähdetään ensi yönä ajamaan kohti Suomea! Reitti on sama kuin viime vuonna eli mennään Tanskan ja Ruotsin läpi ja Tukholmasta laivalla Helsinkiin. Uuden vuoden jälkeen sitten samaa reittiä takaisin. Molempiin suuntiin yövytään laivan lisäksi Kööpenhaminassa, ja koska suomalainen kaveriperhe sattuu kätevästi asumaan siellä niin saadaan monta kärpästä yhdellä iskulla.

Kokemus tuo varmuutta – myös automatkailuun

Automatkaaminen on sen verran tuttua puuhaa jo meille, että en ole joutunut kuluttamaan henkistä pääomaa ihan järkyttävän paljon kaiken suunnitteluun. Mukaan pitää kuitenkin ottaa monia eri tilanteisiin sopivia tarvikkeita ja vaatekertoja: luvassa ainakin ulkoilua (joka sisältää ikuisuuskysymyksen talvivaatteet vai kuravatteet? Paras lienee ottaa molemmat!), uimista, mökkeilyä sekä kaupungilla oleilua lasten kanssa ja ilman. Autossa tullaan istumaan useampi tunti, joten sinne on varattu viihdykettä lapsille; piirustusvälineet, vihkot, tarroja, puuhakirjoja, pari pientä lelua, Spotifyn lasten lempikappaleiden soittolista ja muutama uusi äänisatu. Tällä kertaa sovittiin, ettei asenneta DVD-näyttöjä vaan katsotaan auton navigaattoriruudulta sitten yhdessä piirrettyjä, jos joudutaan seisomaan paikallaan vaikkapa satamassa.

Tämä liittyy myös Reetan usein koettuun matkapahoinvointiin. Minusta on tullut supernopea pelkääjänpaikalta takapenkillesyöksyjä muovipussin kera ja lapsella on aina pitkillä automatkoilla ”reissurannekkeet” eli akupunktiorannekkeet ranteissaan. En ole täysin vakuuttunut niiden tehosta, mutta ei niistä haittaakaan voi olla. Enemmän merkitystä tuntuisi olevan sillä, mitä syödään ja milloin, joten matkat pyritään selviämään kevyillä eväillä.

Joululahjat ovelle ja jääkaappi tyhjäksi

Kaikki joululahjat on hankittu, pakattu ja ne on saatu mahdutettua yhteen isoon matkalaukkuun. Muutama hieman kookkaampi yksilö jätetään jemmaan tänne Saksaan ja lapset saavat ne sitten joulun jälkeen. Lähes kaikki lahjahankinnat suoritettiin tänä vuonna kotisohvalta, kiitos Amazonin. Toinen kiitos vielä näille kuljetuspalveluille, jotka tuovat kaikki tilaukset kotiovelle ihan oletuksena. Yhden ainoan kirjatun kirjeen jouduin hakemaan postista, kun ei oltu kotona sitä toimitettaessa – ensimmäistä kertaa koko täällä asumisen aikana.

Jääkaapin tyhjäksisyöminen aloitettiin jo hyvissä ajoin, mutta jännästi sieltä joutuu kuitenkin kaikenlaisia pikkujämiä heittämään pois. Voi olla, että joudun sysäämään tämä tehtävän Miehelle, koska mulla vaan aina sieppaa niin paljon sysätä ruokaa roskiin. Jokaisen loman jälkeen aina päätän, etten päästä tyhjää kaappia pursuilemaan kaikkea epämääräistä, mutta nähtävästi epäonnistun siinä edelleen.

Ulkosuomalaisen joulu on lomaa ja ”lomaa”

Lapsilla on vierähtänyt edellisestä Suomen visiitistä kokonainen vuosi, ja he tuntuvat odottavan matkaa ihan erityisesti. Vuosi on kuitenkin prosentuaalisesti niin paljon pidempi aika heille kuin aikuisille – vaikkapa Reetan kohdalla sama kuin en itse olisi käynyt Suomessa yli 10 vuoteen. Hurja juttu ajatella, kun sen näin laittaa.

Koko loman ajan – tai no, ulkosuomalaiset tietää, että harvoinpa nämä Suomen matkan mitään lomaa  ovat – on luvassa paljon jo pitkälti ennalta sovittuja vierailuja, tapahtumia ja menoja. Tilanteessa, jossa meillä ei ole omaa asuntoa tai mökkiä, jossa viettää aikaa tämän tekee oikein mielellään. Tukikohtana pidetään anoppilaa, josta sitten singahdellaan yhdessä ja erikseen ympäri pääkaupunkiseutua ja välillä piipahdellaan pidemmälläkin. Kalenterit ei kuitenkaan ole tykitetty ihan täyteen, vaan siellä onneksi on aikaa myös ihan olemiselle, Prisma-vierailuille (hehe) ja spontaaneille treffeille.

Joululoma tulee todella hyvään saumaan ja sen jälkeen on luvassa pieniä muutoksia hausfraun arkeen – mutta tästä lisää myöhemmin!

***

Blogini löydät myös Facebookista, Instagramista, Bloglovinista ja Blogit.fi:stä

Stressitön jouluaatto Levillä

Edellisjoulu on jäänyt minulle mieleen ihan erityisellä tavalla. Ensinnäkin jo se, että tulimme Saksasta Suomeen kahdeksan kuukauden tauon jälkeen oli odotusta ja tunnetta täynnä. Tämä lisäksi lensimme vielä Helsingistä Kittilään joulunpyhiksi ja vietimme muutamat upeat päivät Levillä pienellä sukulaisporukalla.

Saksan pimeästä, kosteasta ja kalseasta talvisäästä pyrähdys Lapin koskemattoman luonnon keskelle, upottavien hankien ja tykkylumipuiden kimallukseen oli kuin satukirjasta. Pakkanen paukkui ja kaikkien toiveena oli viettää mahdollisimman rento, rauhallinen ja myös helppo joulu.

Savusauna ja palju tähtitaivaan alla

Aattopäivän ohjelma oli meillä yksinkertaisesti mahtava. Käytiin ihastelemassa vähän poroja, ulkoiltiin ja iltapäivälle meille oli varattu tunnelmallisen Immelkartanon savusauna. Joulusauna ei ihme kyllä ole ollut itsellä mikään pakollinen perinne. Yleensä sitä on miettinyt, että missä välissä sinne muka ehtii? Mutta nyt oli aikaa. Ja olipa muuten ensimmäinen kertani savusaunassa! Mustien seinien ja tumman tunnelman luomaa rauhaa hieman sekoitti nuo eläväiset 4- ja 2-vuotiaat, jotka toki tykkäävät saunomisesta – mutta vain noin 15 sekuntia kerrallaan.

Savusaunasta sopi laittaa tossut jalkaan, myssyn päähän ja tepastella muutaman jäisen metrin matka ulkona olevaan hyöryävän kuumaan paljuun. Siinä tähtitaivaan alla, Lapin luonnon täydellisessä hiljaisuudessa oli ihan epätodellinen olo, voiko todella olla jouluaatto? Hiljaisuuden rikkoi vain jäätyneen järven vastarannalla kulkeva kelkkaryhmä.

Avanto oli aivan paljun vieressä, ja sitä sentään olikin kokeillut aiemminkin – joskin vain yhden kerran. Muistan sen huikean tunteen avannosta nousemisen jälkeen, mutta voi että kun sinne meno onkin vaikeaa. Inhoan yli kaiken sitä pientäkin tunnetta, että käsi tai jalka voisi jäätyä kaiteisiin tai portaisiin kiinni, enkä ole ihan varma lasketaanko pientä pulahdustani avantouinniksi.

Valmiiseen joulupöytään

Saunan, paljun, pesujen ja muutaman saunajuoman jälkeen käveltiin Immelkartanon pihan poikki suoraan kartanossa tarjoiltavaan joulupöytään. Pitkä päivä, saunan raukeus ja ruokatarjoilun alkamisen hienoinen odottaminen sai lapset aavistuksen levottomiksi, mutta juuri näitä tilanteita varten on älypuhelimet ja Pikku Kakkonen.

Noutopöydässä oli kaikki perinteiset joulun herkut, ja ehkä parasta oli kuitenkin se, ettei kenenkään meistä tarvinnut tällä kertaa hikoilla siitä, onko kinkku kypsää vai kuivaa, maistuuko laatikot ja muistiko joku piilottaa mantelin puuroon? Vaikka perinteinen jouluruoka aikuisille maistuikin, valitettavasti lasten ruokasaalis jäi aika minimaaliseksi. Hinta sen sijaan ei, mutta ymmärtäähän tuon – ajankohta, puitteet, sijainti ovat yhtä suuressa osassa kuin itse ruoka. Jotenkin toki toivoisi, että erityisesti näiden pienimpien nirppanokkien kohdalla hintaa olisi maksimissaan muutama euro per ikävuosi.

Illallisen loppupuolella pöydissä kiersi mies viihdyttämässä jouluseurueita korttitempuilla. Mies ei ollut kuka tahansa korttitaituri, vaan ainakin oman sukupolveni suurin taikuristara Timo Taikuri – tai siis Timo Kulmakko oikealta nimeltään.

Joulupukki ja sen valkoinen poro

Vatsat täynnä ja lompakot kevyinä suuntasimme takaisin mökille. Pimeää oli ollut jo pitkälti päivästä lähtien mutta nyt ilta alkoi kääntyä jo kohti lasten nukkumaanmenoaikaa. Oli kuitenkin yksi ohjelmanumero vielä jäljellä: Joulupukki!

Lapset olivat jaksaneet kokonaisuutena hämmästyttävän hyvin odottaa Pukkia ja lahjoja, ja aikuisten tehtävänä oli vielä keksiä heille hämäystehtäviä ennen illan grande finalea. Oltiin tilattu Joulupukki etukäteen ja hänen piti saapuman paikalle oikein poron kanssa. Näin ollen haluttiin olla ulkona vastassa, jotta varmasti nähtäisiin Petteri Punakuono.

Lopulta Joulupukki saapui valkoisen poronsa kanssa tien mutkan takaa, kulkuset kilkattivat ja en ole ihan varma, kummat olivat enemmän innoissaan, lapset vai aikuiset! Ihasteltiin poroa, otettiin yhteiskuvia ja sittenhän siinä alkoikin olla jo kiire saada porukka sisätiloihin. Armin pomppi villahaalarissaan ympäri olohuonetta, kertoi ummet ja lammet ja oli silminnähden superinnoissaan tästä kauanodotetusta vieraasta.

Lapin Pukilla oli meille hyvin aikaa, noin puolen tunnin vierailun jälkeen kävin kättelemässä hänet satasen kanssa ja toivottelin mainiot joulun jatkot.

Joillekin kaikki jouluun liittyvä hösääminen, ruokien valmistaminen, koristelu ja valmistelu on osa tärkeää joulufiilistä. Itsekin näistä tykkään, mutta itse aattopäivän rauhoittaminen ylimääräiseltä vääntämiseltä oli rentouttavan erilainen kokemus.

***

Selvennetään vielä, että juttu ei sisällä yhteistöitä, mutta keskustelen mielelläni sellaisista jatkossa, sen verran mukavaa oli.

***

Blogini löydät myös Facebookista, Instagramista, Bloglovinista ja Blogit.fi:stä

Joulukortti matkaan jo käy

Tein sen! Sain kuin sainkin myös tänä vuonna pakerrettua joulukortit kasaan, vaikka vielä viikko sitten en ollut tästä lainkaan varma.

Minulla – meillä – on ollut lähettää joulukortteja jo aikana ennen omia lapsia. Muistan, kun Miehen kanssa sielloin vähän naureskeltiin, että no me nyt ei sit ainakaan laiteta joskus tulevaisuudessa sellaisia ”tässä meidän Pirkko-Petteri joulutonttuna”  kuvakortteja, joita meille oli alkanut muutamia jouluisin tippua. Never say never, ihan jokaikinen joulu ollaan otettu omista lapsista tonttukuvat ja lähetetty niitä surutta mummeille, kummeille ja hyvä ettei kaimoillekin. Että näin.

Ideasta kuvaksi – jos kuvattavat suovat

Joinain vuosina olen muistanut aktivoitua korttiprojektiin jo pitkälti marraskuun alussa. Tänä vuonna aktivoiduin projektiin viime viikolla, vaikka asia kyllä on pyörinyt mielessä tasaisella rotaatiolla. Kaava on yleensä aina sama. Mietin kovasti jotain kuvausideaa, ja sitten se heureka iskee ihan yllättäen. Sitten vain pitäisi saada nämä arvaamattomat kuvattavat samaan juoneen mukaan.

Viime vuonna homma meni loistavasti, kun eläydyin oikeaksi jouluvalokuvaajaksi.  Olin laittanut hieman taustarekvisiittaa talviterassille ja ostanut uudet vaatteet lapsille. Ne menivät päälle hämmästyttävän nopeasti ja sitten aloitin roolini:

”Hyvää iltapäivää, minä olen valokuvaaja!”  sanoin hieman erilaisella äänellä ja laitoin jouluvalokuvaajan tonttulakin  päähäni. ”Täällä oli varattu kuvausaika Arminille ja Reetalle – onkohan Armin paikalla?”

”M-m-minä olen, täällä! Ja tässä on minun pikkusiskoni Reetta”, esitteli selvästi hämmentyneen oloinen lapsi ja huomasin roolini uponneen kuin veitsi sulaan voihin.

Seuraavan vartin ajan sain asetella, opastaa ja kuvata lapsia sydämeni kyllyydestä – mutta tietenkään tällainen jouluntaika ei kestä ikuisesti ja illuusio alkoi pirstaloitua. Kuvista tuli kuitenkin kivoja ja kokemuksena sesssio jäi mieleen ihan erityisellä tavalla.

Mattimyöhäisen pelastaa nopea posti

Tänä vuonna suuria inspiraatioita kuvista ei syntynyt vaikka yritin. Ensimmäisen kuvausrupeaman lopputuloksena oli hyvin yrmeitä tonttuja. Joulukalenterin luukkuja oli joka aamu vähemmän ja tiesin että pian tulee kiire, jos mielii saada kortteja matkaan. Viimeisen kapulan rattaisiin heitti virus nimeltä noro, joka pisti edellisviikon vähäisetkin suunnitelmat uusiksi.

Mutta, joulu on ihmeiden aikaa ja nyt postissa on matkalla viitisenkymmentä korttia ystäville ja sukulaisille! Kiitos Saksan Ifolorille korttien nopeasta kehityksestä ja DHL:lle korttien toimituksesta suoraan kotiovelle. Kiitos itselleni, että olen jaksanut jo vuosien ajan tallentaa kaikkien läheisten osoitteet puhelimeen – ja päivittää niitä. Nopeuttaa aika huomattavasti proseduuria, kun ei tarvitse muuta kuin vuoden sisään muuttaneiden osoitteet kysellä.

Ja kiitos Saksan postille, ettei näiden korttien lähettäminen vie konkurssiin. Kortit matkaavat täältä Suomeen normaalihinnalla eli 0,90 eurolla. Katsahdin juuri kauhuissani, että Suomen joulumerkki  maksaa 1,05 euroa! Eihän tuo hintaero nyt valtava ole, mutta kun niin tuoreessa muistissa on vielä 0,60 euron joulumerkit, nyyh. Olisi mielenkiintoista tietää, millä logiikalla Posti toivoo kortteja lähetettävän enemmän kun hintoja nostetaan samalla? En ihmettele, että niin moni vaihtaa korttien lähetyksen digiversion jakamiseen tai tietyn summan lahjoittamiseen vaikka hyväntekeväisyyteen.

Lähetätkö itse kortteja? Entä saatko kortteja?

***

Blogini löydät myös Facebookista, Instagramista, Bloglovinista ja Blogit.fi:stä

Kesäkelkkarata Saksan ja Itävallan rajalla

Tämä juttusarja käsittelee elokuussa 2018 tehtyä roadtripiämme Euroopassa. Tarkempaan reittikuvaukseen voit tutustua täällä.

Kaikenlaista tekemistä sitä tulee perheelle keksittyä! Hitlerin alppimajan ja sen huikeiden näkymien jälkeen oli ajatus keksiä loppupäiväksi jotain vähän leppoisampaa tekemistä kuin holokaustin tumman varjon sävyttämien kohteiden tutkimista. Oli aika tehdä jotain ihan muuta.

Olin syynännyt etukäteen Google Mapsistä, että mitäs kaikkea mielenkiintoista Etelä-Saksassa, lähellä Itävallan rajaa oleva Kehlsteinhausin ympäristö oikein tarjoaa. Vaihtoehtoina oli mm. vierailu suolakaivoksella tai kesäkelkkarata. Päädyttiin näistä jälkimmäiseen. Kesäkelkkaratoja oli lähistöllä useampia, ja me mentiin Keltenblitzille, jonka parkkipaikka oli juuri ja juuri Itävallan puolella.

Lipunmyynnistä sai ilman mitään jonotuksia tiketit koko perheelle (yht. 35€) ja sitten meidät vaan ohjattiin kohti jatkuvasti liikkuvaa tuolihissiä.

Talviurheilemattomuus kostautuu

Tässä kohtaa täytyy ottaa pieni stoppi kerrontaan ja taustoittaa hieman omia kokemuksiani tuolihisseistä.

Niitä ei ole.

Noin, taustoitus tehty.

Eli en siis ole koskaan lasketellut (jos ei lasketa lasten pikakurssia Kirkkonummen Peuramaalla tai sitten heti sitä seuraavaa uhkarohkeaa kertaa yläasteen talviliikuntapäivänä…) enkä näin ollen ole joutunut tilanteeseen, jossa minun pitäisi solahtaa tuolihissin kyytiin. Nyt minun piti tämä tehdä huolehtien samalla että 5-vuotias Armin pääsisi viereeni istumaan turvallisesti… voi apua!

Onneksi sentään oli kesä, joten vaatetuksen puolesta liikkuminen oli helppoa. Sukset jalassa en olisi varmaan kyydissä vieläkään. Mies hyppäsi ensin kyytiin 3-vuotiaan Reetan kanssa. Todettiin etukäteen, että tämä aikuinen-lapsi -jako oli toimivin. Itse siirtymistilanne lipunmyynniltä tuolihissin kyytiin oli aivan hetkessä oli, joten hädintuskin ehdin sitä tuolloin jännittää. Kun sain istuttua paikalleni ja varmistin vielä, että Armin on hyvin vieressäni, Mies huuteli sieltä edellä menevästä kopperosta että ”Vedä se suojakaide alas!!”.

Rystyset valkoisina ylöspäin

Kevyissä kesähepenissä tämä suojakaide ei varsinaisesti tuonut mahtavaa turvallisuuden tunnetta, mutta oli parempi kuin ei mitään. Alla vilisti kirkkaan vihreä maa ja välillä vähän kivikkoa. Talvellahan tässä olisi pehmeä hanki, mutta nyt maa näytti karulta allamme. Lapsi olisi voinut sujahtaa kaiteiden välistä vierestäni maahan koska vaan (tai ainakin kuvittelin näin) ja sain sätkyn aina, kun Armin huitoi ympäriinsä, aivan innoissaan ”Äiti katso! Äiti katso tuonne!”.

Onneksi hän osasi myös huomata, että äitiä nyt vähän jännittää. ”Ei mitään hätää äiti! Sä voit oksentaa tästä alas jos tulee paha olo.”  Kiitos.

Tuolihissi nihkutti tasaiseen tahtiin rinnettä ylöspäin ja katselin että tuossahan se päätepysäkki jo taitaakin olla. Olin väärässä. Siitä kohtaa oli vielä reippaasti jyrkempi nousu, todella reippaasti korkeammalle kuin miltä aikaisemmin näytti. Huippu oli vain ensimmäisen hieman tasaisemman kohdan takana piilossa ja lopulta matka korkeuksiin kesti noin vartin.

Korkeutta Zinkenkogel-nimisellä vuorella oli 1336m eli samaa kaliiperia Suomen korkeimman kohdan kanssa. Näillä leveyksillä kyseessä on kuitenkin aika keskiverto nyppylä. Kesäkelkkarata lähtee aivan huipulta ja sinne kuljetaan paikalla sijaitsevan ravintolan läpi. Harmi ettei ollut silloin minkään sortin ruoka-aika, muuten olisi voinut jäädä ihailemaan maisemat lounaan lomassa. Mutta ainakin mulla oli myös polte päästä vaan eteenpäin, kun olin rystyset valkoisina nauttinut matkasta ylöspäin.

Poistuminen tuolihissistä sujui ihmeen hyvin, Mies huuteli taas ohjeitaan ja molemmat lapset olivat reippaina kuin mitkä. Nössö-äiti voi olla vain ylpeä!

Salzburgin pisin kesäkelkkarata

Keltenblitzin rataa mainostetaaan Salzburgin alueen pisimpänä ratana, kokonaisuutena 2,2 kilometriä. Huippunopeus on 40km/h ja jyrkkiä mutkia sekä syöksyjä alaspäin riittää nostattamaan adrenaliinia.

Kelkkaradan lähtöpaikalla ei hommasta huolehtinut mies turhia ohjeita ladellut. Meillä oli pienessä jonossa aikaa syynätä erilaiset info- ja kieltokyltit, mutta siinäpä se. Aikuinen istui kelkkaan ensin, vyö kiinni, sitten lapsi syliin ja toinen vyö kiinni. Laukku siihen samaan syliin vielä – onneksi ei ollut enempää tavaraa mukana – ja hyvää matkaa alaspäin!

Se oli hurjaa! Se oli todella hurjaa ja olin ehkä turhankin hanakasti kiinni jarrukahvassa, koska meidän jälkeemme tullut kelkka saavutti meidät jo hyvissä ajoin ennen paluupaikkaa. Mutta ai että, menisin kyllä uudestaan!

Mies tykkäsi myös kun oli tarpeeksi vauhtia ja lapsethan nyt oli ihan innosta soikeana. Ostettiin lopuksi automaatista radan loppuvaiheilta napatut kuvat muistoksi (en yleensä näitä osta, mutta nyt oli pakko!) ja mietittiin hetki, oltaisiinko menty heti uusiksi, mutta tässä kohtaa hotelli kutsui jo lepäämään pitkän päivän jälkeen.

Vahva suositus!

***

Jos meillä olisi ollut enemmän aikaa, olisimme…

  • tehneet koko jutun uudelleen
  • jolloin olisin nautiskellut enemmän maisemista matkalla tuolihissillä ylös
  • ja olisin uskaltanut mennä radan tasaisemmilla kohdilla täysiä ja jarruttaa lähinnä mutkiin ja alamäkiin

***

Roadtrip-juttusarjan edelliset osat:

Koblenz – kun kahdesta tulee yksi

Blautopf – salainen sininen suppilo Saksassa

Ravensburger Spieleland – huvipuisto lapsille

Mainaun kukkaissaari Bodenseella Etelä-Saksassa

Liechtensteinin ruhtinaskunnan juhlapäivä

Saksan Legoland

Kehlsteinhaus – ei mikä tahansa alppimaja

***

Blogini löydät myös Facebookista, Instagramista, Bloglovinista ja Blogit.fi:stä