Sveitsin roadtrip: Zermatt ja Matterhorn

Oletko joskus syönyt Toblerone-suklaata? Siinä paketin kyljessä on kuva vuoresta. Se vuori on olemassa ihan oikeasti, ja sen nimi on Matterhorn. Sveitsin roadtrippimme kulmakivi oli tämä vuori, mutta valitettavasti sää ei ollut puolellamme. Joten tällä kertaa luvassa hieman katkera kirjoitus, josta on kuitenkin varmasti hyötyä, jos olet vastaavaa reissua suunnittelemassa.

Matterhorn Glacier Paradise – miten sinne pääsee?

Matterhorn sijaitsee Alpeilla aivan Sveitsin ja Italian rajalla. Matka itse Matterhorn-vuorelle on vain todellisille vuorikiipeilijöille ja turistit ohjataankin Klein Matterhornille eli pienelle Matterhornille, josta on – sään suosiessa – mahtavat näkymät itse päävuorelle. Otimme päämääräksi Matterhorn Glacier Paradisen, joka on näköalapaikka 3 883 metrin korkeudessa. 

Matka alkaa Zermatt-nimisestä kylästä, jonne ei sovi ajaa autolla lainkaan. Oma menopeli jätettiin Täsch-kylään, jossa oli lähinnä parkkipaikkoja, pieniä vuoristohotelleja ja lomataloja. Sveitsiläinen parkkihalli kiilsi puhtauttaan ja Täschistä oli kätevä suora junayhteys Zermattiin.

Selasin lukuisia nettisivuja ennen matkaa, ja jotenkin menin jo aivan sekaisin, miltä sivulta olin saanut minkäkin hinnan ja palvelun näkyviin. Jos saksalaiset nettisivut ovat pääsääntöisesti vain huonoja, niin eipä nämä sveitsiläisetkään aina autuutta tuoneet. Lopulta päätin soittaa johonkin Zermattin turisti-infoon varmistuakseni lippujen hinnoista.

Hyvä että soitin, koska samalla kävi ilmi, ettemme pääsisi mukana matkustavan ystäväperheen kanssa koko porukkana ylös. Matterhorn Glacier Paradiseä ei suositella lainkaan alle 3-vuotiaille, ja matkaseurueeseemme kuului yksi 2-vuotias. Tätä tietoa ei kukaan meistä ollut nettisivuilla nähnyt. Turisti-infosta kerrottiin, että kannattaisi jäädä Trockener Steg -asemalla pois, sille korkeudelle (2939m) voi mennä myös pienten lasten kanssa.

Sveitsissä on Sveitsin hinnat

Matka Täschistä autottomaan Zermattiin kuljettiin siis hyvin tavallisella junalla, matka-aika oli noin 10 minuuttia ja junia meni kolmesti tunnissa. Heti Zermattiin saapuessa juna-aseman vieressä on turisti-info, ja koettiin helpoimmaksi tiedustella oikeat liput sieltä. Netistä ostamalla olisi ollut luvassa 5% alennus, mutta koska oltiin Sveitsissä, liput olivat kalliit vaikka olisit minkä alen saanut. Samaan konkurssiin siis. Ostimme meidän perheelle liput suoraan Glacier Paradiselle saakka (100 CHF aikuinen, alle 9v lapsi ilmainen, 9-16-vuotiailta 50 CHF) ja kävelimme läheiseen kahvilaan odottamaan kaveriperhettä.

Zermatt palvelee piipahtavia turisteja monenlaisilla liikkeillä, ravintoloilla ja kahviloilla. Lisäksi erilaisia pikkuhotelleja ja majapaikkoja on vierivieressä. Olimme liikkeellä toukokuussa, juuri talvi- ja kesäsesonkien välissä. Kaduilla tuli välillä vastaan aasialaisten turistien ryhmiä ja voin vain kuvitella, kuinka paljon populaa on paikalla kuumemman sesongin aikana.

Zermatt on läpikulkupaikka

Tästä eteenpäin matka jatkuisi gondoleilla. Käveltiin Zermattissa ensimmäiselle asemalle ja suosittelen reittiä kylän vanhojen, harmaantuneiden puumökkien keskeltä. Monet mökeistä palvelevat nykyisin lomataloina, ja tällaisessa olisi kyllä mielenkiintoista yöpyä yö tai kaksi. 

Kirkon luona oli hautausmaa, jossa oli useammankin vuorikiipeilijän viimeinen leposija. Matterhornin sanotaan olevan yksi maailman tappavimmista vuorista. Pelkästään kesällä 2018 kuolleita oli kymmenen. Hautuumaalla ristejä oli koristettu niin kiipeilyköysillä, hakuilla kuin kengilläkin. Lisäksi yksi hyvinkin vuoren muotoinen kivi symboloi tuntemattoman vuorikiipeilijän hautaa.

Auki 365 päivää vuodessa – säävarauksella

Kun kaveriperheemme oli ostamassa omia lippujaan asemalta, saimme tiedon, että Matterhorn Glacier Paradise on juuri suljettu koko loppupäiväksi huonon sään vuoksi! Pääsisimme korkeintaan Trockerer Stegille, ja sieltäkään ei kuulemma näkyisi yhtään mitään. No, meidän perheellä oli jo taskussa ne sikakalliit liput, joten päätettiin mennä minne vaan nyt päästäisiin. Ostamamme liput olisivat olleet voimassa 10 päivää, mutta meillä oli jo roadtripin seuraavat kohteet suunniteltuna ja majoitukset varattuina, joten liukumalle ei ollut tässä kohtaa varaa. 

Vinkkiviitonen siis tähän kohtaan, jos haluat pelata varman päälle, varaa alueelle aikaa muutama päivä ja seuraa sääennusteita tarkkaan. Jo ostetuista lipuista ei myöskään ole mahdollisuutta saada rahoja takaisin tai edes hyvitystä. Rahoista puheen ollen, Sveitsissä jopa setelit ovat sentään kauniita.

Lisää vain vuori

Ensimmäinen gondolimatka nosti meidät Furin asemalle, josta yksi kolmesta jatkosuunnasta oli Trockener Steg. Isoon gondolivaunuun olisi mahtunut 125 henkeä, mutta meitä oli siellä vain kymmenkunta. Tässä vaiheessa vielä näki, kuinka Zermattin kylä pieneni pienenemistään ja pilviverho läheni uhkaavasti.

Syy vähäiseen matkustajamäärään oli selvä: tuuli heilutti gondolivaunua hurjana ja näkyvyys oli nolla. Katselin gondolinkuljettajan olemusta ja ilmeitä, ja niin kauan kun hän vaikutti rauhalliselta, päättelin ettei meillä ole mitään hätää. Gondolin heilunta puolelta toiselle viimassa teki telakoitumisen Trockener Stegin asemalle hyvin hitaaksi. Piinaavan hitaaksi.

Taivaalta vihmoi jotain, jota voisi sanoa jäiseksi vesisateeksi ja joka tuntui poskessa siltä, kuin joku heittäisi nuppineuloilla.

Ylhäällä ei ollut ketään. Ei juuri ristin sielua missään muutamaa työntekijää lukuunottamatta. Eikä toivoakaan näkymästä Matterhornille. Naureskeltiin, että voitaisiin ottaa kuva ihan mihin suuntaan vaan ja väittää että joo joo, tuolla se Matterhorn on.

Nieltiin pettymyksemme ja palattiin seuraavalla gondolilla takaisin Furin asemalle, jossa pidettiin evästauko. Pilvistä huolimatta maisemat jaksoivat lumota, ja edes talvivaatteet toukokuussa eivät pilanneet koko päivää.

Tulipahan käytyä, vaikka kyllä pieni harmituksen siemen jäi sisimpään. Tiedossa kuitenkin on, että ei tuonne ihan noin vain enää tule uudelleen lähdettyä – ainakaan Suomesta käsin. Matterhorn jäi siis näkemättä, mutta onneksi koko roadtrip oli vasta alussa ja paljon kaikkea unohtumatonta vielä edessä. 

***

Jos haluat katsoa, millaisia maisemia olisin toivonut näkeväni, kurkkaa La Vida Loca 2.0:n kuvat tai kaupunkiin ihastuneen NiceMatkaajan ylistys Zermattille. Myös Veera Bianca on käynyt ihastumassa Sveitsiin ja Martan matkassa oli alueella ihan laskettelemassa.

***

Tämä juttusarja käsittelee toukokuussa 2019 tekemäämme roadtrippiä Sveitsissä. Kategoriasta ”Matkailu maittain – Sveitsi” löydät kaikki muut sarjan jutut. Tervetuloa mukaan!

***

Blogini löydät myös FacebookistaInstagramistaBloglovinista ja Blogit.fi:stä

Päivä ilman piirrettyjä: Oodi ja Kiasma

Vietin eilen lasten kanssa kotipäivän, jossa oli hyvät ja huonot puolensa. Kun ollaan taas oltu suht paljon liikkeellä, olin ajatellut hieman rauhoittaa menoa pysymällä kotona. Suomen suvikin oli kääntänyt viileän vaihteen päälle, joten harmautta oli kivempi katsella ikkunalasin sisäpuolelta. Jossain kohtaa homma kuitenkin eskaloitui taas niin, että seinät alkoivat kaatua päälle ja manasin piirrettykiellon seuraavalle päivälle.

Tänään oli siis keksittävä jotain muuta.

Mielenkiintoinen ja mielipiteitä jakava Oodi

Helsingin keskustan viime talvena avautunut keskustakirjasto Oodi oli meillä menolistalla, joten hypättiin aamulla bussiin ja suunnattiin sinne. Ensin piti kuitenkin testata Oodin edustalle avautunut suuri kiipeilyteline, joka näin 6v:n ja 4v:n näkökulmasta oli ihan viihdyttävä. Pienemmille turhan hankala ja korkea, mutta kaikenikäistä väkeä paikalla pyöri.

Lounas syötiin Oodin kahvilassa, ja siellä ei kyllä ollut ainakaan meidän lasten makuun juuri mitään syötävää kuin omenalohkot. Herkkusienikeitto oli periaatteessa ihan ok, mutta kylmät ruusukaalit sain syödä yksin. Ensi kerralla lasten kanssa jonnekin muualle siis.

Rakennuksena Oodi on kyllä hieno! Ulkopuolen kaarevat muodot, sisätilojen monitasoisuus ja ylimmän kerroksen valoisuus olivat kaiken hehkutuksen arvoisia. Itse kirjastofunktio jäi tällä kertaa kokeilematta, eikä muutenkaan kaikessa hässäkässä (kaverin kanssa liikkeellä, yhteensä neljä aika vilkasta lasta) nähty yläkerrasta lopulta kuin osa. Onneksi paikka on helposti saavutettavissa ja tietenkin ilmainen, joten kaikkea ei tarvitsekaan nähdä kerralla.

Mies oli jäänyt tekemään töitä kotiin, joten en viitsinyt viedä meidän pikkusirkusta vielä takaisin (varsinkin kun se telkkarikin oli pannassa), joten noin kahden minuutin miettimisellä jatkettiin matkaa viereiseen Kiasmaan.

Museokokemuksia koko vuodeksi

Yläikkunoista näkyi vielä kauas ulos värikkäät karvaturrit, joista olin nähnyt useita hauskoja kuvia, joten tällä näkökulmalla myytiin idea museosta lapsille. En siis ole juurikaan käynyt museoissa lasten kanssa, toki joissain, mutta sen verran harvoin, etten voi mitenkään väittää meidän olevan jotenkin museoiden suurkuluttajia. Saadakseni tähän asiaan vihdoin muutoksen, sijoitin Kiasman kassalla suoraan 69 euroa Museokorttiin, joka tarjoaa rajoituksettoman pääsyn lukuisiin kulttuurin kehtoihin niin Helsingissä kuin muuallakin Suomessa. Oletan kortin maksavan itsensä nopeasti takaisin, koska yksittäinen sisäänpääsy esimerkiksi tuonne Kiasmaan olisi ollut 18 euroa.

Lisäksi kortti poistaa paineen koluta koko museo kerralla läpi tai että siellä olisi vietettävä tuntikaupalla aikaa sen kerran kun menee. Nyt minulla on mahdollisuus vain piipahtaa just sen aikaa kuin on mahdollista, ilman että tarvitsee surkutella pääsylippurahojen menevän jotenkin hukkaan. Mutta tämäpä kai se Museokortin perimmäinen idea onkin, madaltaa kynnystä astua sisään.

Hämmästyttävän onnistunut Kiasma

Kiasmassa oli nyt monta mielenkiintoista ja mukaansatempaavaa näyttelyä tllaiselle taiteesta mitään tietämättömällekin. Edelleen moni teos menee niin sanotusti yli hilseen, mutta esimerkiksi Iiu Susirajan itseironiset, inhorealistiset ja humoristiset valokuvat ihmetyttivät niin aikuisia kuin lapsiakin.

Neloskerroksessa oli keskellä huonetta valtava alaston mallinukke – ”Täti on ihan nakuna!” –  ja ympärillä maalaustelineitä, joihin sai istahtaa ja piirtää oman versionsa mallista. Olin hämmästynyt, kuinka innoissaan nämä meidän pienet kävijät tarttuivat kyniin ja alkoivat samantien työstää omia piirroksiaan.

 

Värikkäät, pehmoiset ja valtavat karvaturrit eli Hrafnhildur Arnardóttirin aka. Shoplifterin näyttely nimeltään Nervescape VIII oli vierailumme loppuhuipentuma, ja kun vaan tarpeeksi monta kertaa jaksoi toistaa, ettei saa repiä, roikkua eikä juosta niin hommahan meni ihan hyvin.

Lumoavat balleriinat

Kaikista teoksista Arminin ja Reetan suosikiksi nousi kuitenkin, hieman yllättäen Marja Helanderin kymmenminuuttinen videoteos Maan sisällä linnut. Pimeässä salissa jatkuvasti uudestaan pyörivässä pätkässä kaksi saamelaista balleriinaa tanssii ensin Lapin karussa luonnossa, he kulkevat läpi turistikahvilan Helsinkiin edustakuntatalon portaille ja ovat lopuksi jumissa poroaitauksessa.

Kuvaus on kaunista, musiikki miellyttävää ja valkopukuiset balleriinat nyt ovat lumoavaa katsottavaa Suomen luonnon keskellä. Aikuiselle teoksessa tulee esiin myös saamelaisuuden ja valtakulttuurin yhteentörmäykset. Katsoimme videon yhteensä kolme kertaa läpi, lasten toiveesta. Olen häkeltynyt.

Ihan vaikuttava vaihtoehto Netflixille. Suosittelen.

***

Oodin nettisivut

Kiasman nettisivut

***

Blogini löydät myös FacebookistaInstagramistaBloglovinista ja Blogit.fi:stä

 

Sveitsin roadtrip: Montreux ja Queen

En tiennyt Sveitsin Montreuxista yhtikäs mitään silloin, kun Mies ehdotti, että tämä rantakaupunki voisi olla roadtrippimme ensimmäinen yöpymispaikka. Kurkkasin karttaa, luvassa olevaa ajomatkaa ja hyväksyin idean siltä istumalta. Hyvissä ajoin eli siinä muutama päivä ennen lähtöä surffailin netistä pikaisesti, että mikähän tämä Sveitsin Rivieraksikin kutsuttu kaupunki oikein on lyhyen piipahduksen näkökulmasta.

Pian kävi ilmi, että Montreux on legendaarisen Queenin solistin Freddie Mercuryn viimeisten vuosien asuinpaikka. Kaupunki on rauhallisella tunnelmallaann houkutellut vuosien varrella muitakin taiteilijoita, kuten David Bowien ja venäläisen säveltäjän Tchaikovskyn. Me keskityttiin kuitenkin siihen Queeniin, ja siitä kiinnostuneille tarjolla on useampikin kohde kätevästi kävelymatkan päässä toisistaan.

Freddie Mercuryn patsas

Rantabulevardin paraatipaikalla on vuodesta 1996 komeillut mahtipontinen pronssipatsas, joka esittää Freddien samassa asennossa kuin hänen ja Queenin viimeiseksi levyksi jääneen Made in Heavenin kannessa. Kyseinen levy äänitettiin Montreuxissa, johon Freddie oli rakastunut vierailtuaan kaupungin kuuluisilla jazz-festivaaleilla 1978, jolloin oli tarkoitus viimeistellä Queenin Jazz-niminen albumi.

Patsaan juurella on kuuleman mukaan aina fanien tuomia tuoreita kukkia ja myös niitä faneja – tai ainakin turisteja. Ehdottomasti suosituin kuvaustyyli oli asettua samaan asentoon patsaan kanssa. Kuvan saaminen patsaasta ilman ylimäräisiä hahmoja oli suurinpiirtein yhtä hankalaa kuin Kööpenhaminan Pienestä Merenneidosta, joten tässä kohtaa kävi tuuri. Toinen hyvä tuuri osui vaihtelevan kevätsään kanssa, kun säästyttiin satelta ja taivaalla oli juuri samanlaista utua kuin tuon Made in Heaven -levyn kannessa.

Queen Studio Experience – hetki Queenin musiikin syntysijoilla

Queenillä oli oma studio Montreuxissa ja he levyttivät siellä kokonaisuudessaan 7 albumia vuosina 1979-1996. Studio on Montreuxin casinon yhteydessä ja sinne on vapaa pääsy. Eli rohkeasti vain casinon ovista sisään, vaikka ei olisi aikomuskaan mennä hukkaamaan rahojaan pelipöytiin. Myös lapset ovat tervetulleita museoon vaikka eivät normaalisti casinoille pääsisivätkään.

Studiolla on mielenkiintoinen historia ilman Queeniäkin. Deep Purplella oli oma studionsa tien toisella puolella, ja kun casino kärsi tulipalosta, kirjoitettiin Smoke on the Water -kappale, joka on ainakin itselle kovin tuttu. Minään rock-tuntijana en voi itseäni tituleerata, vaan biisi on tuttu lähinnä Guitar Hero -pelistä, jota tuli takavuosina hakattua vähän liiankin kanssa. Kasinon kunnostuksen yhteydessä sinne rakennettiin uusi studio, jonka sitten Queen osti itselleen.

Studiolle on kerätty mm. Freddien itse käsin kirjoittamia luonnoksia lauluista, esiintymisvaatteita ja ihan kaikkea, mitä nyt voi kuvitella tuollaiselta bändiltä voivan olla museoitavan arvoista. Miksauspöydän äärellä pystyi kokeilemaan itse, miltä Queenin tunnetut kappaleet kuulostavat vaikkapa pelkällä rumpukompilla tai bassoraidalla. Ja sitten kun kaikki soittimet yhdistetään, kuulee sen tutun version laulusta. Lapset tykkäsivät rämpätä näitä ehkä vähän liiankin kanssa, mutta suosittelen lämpimästi kokeilemaan itse. Koukuttavaa hommaa.

Fanit ovat jättäneet terveisiään tuonpuoleiseen ja jälkipolville niin studion eteiseen kuin sen ulkopuolella olevaan faniseinäänkin. Ulkoseinä oli kymmeniä metrejä pitkä ja siellä oli rakkaudenosoituksia, ylisanoja ja kaipauksia ympäri maailmaa vierailleilta faneilta.

Mielenrauhaa Freddien malliin

Kävellessäni lasten kanssa jo hehkuttamaani, huikean kaunista kukkien täyttämää rantabulevardia pitkin kohti Mannerheimin puistikkoa, matkan varrelle osui kohta, jossa penkin päässä oli Freddien sivuprofiili. Samalla kohdalla mainitaan Google Mapsissä, että siinä olisi ollut Freddien asunto, mutta en yrityksistä huolimatta onnistunut löytämään lisää luotettavaa tietoa aiheesta.

Jokatapauksessa Montreuxissa vieraillessa ei oikein voi välttyä Queenin ja Freddie Mercuryn muistolta.

Tähän loppuun Freddien viisaat sanat:

”Jos haluat mielenrauhaa, tule Montreuxiin”.

***

Tämä juttusarja käsittelee toukokuussa 2019 tekemäämme roadtrippiä Sveitsissä. Kategoriasta ”Matkailu maittain – Sveitsi” löydät kaikki muut sarjan jutut. Tervetuloa mukaan!

***

Blogini löydät myös FacebookistaInstagramistaBloglovinista ja Blogit.fi:stä

 

Oma maa mansikka…

Näinhän se taitaa olla, oma maa mansikka ja muu maa mustikka. Mansikoita vilisee tällä hetkellä unissanikin, niin paljon niitä on tullut nyt pilkottua pakkaseen. Ja kun jonain herkkänä hetkenä olin mennyt lupaamaan lapsille, että tottakai me voidaan mennä myös itse poimimaan mansikoita, oli tänään aika lunastaa tämä lupaus. Aamulla joku facebookin ahkerista marjamyyjistä mainosti, että Etelä-Suomen marjasato olisi lähes kokonaan kerätty, joten pelästyin, että kohta ei ehditä ollenkaan.

Nopealla googletuksella löysin meille itsepoimintapaikan Vantaalta. Pakkasin lapsille mukaan sellaiset puolen kilon turkkilainen jugurtti -pönikät (kätevät kun niissä on kahva ja kansi) ja itselle aiemmin kaupasta ostetun 5kg mansikkasetin pahvilaatikon. Lähdimme liikkeelle täysin ilman keräystavoitetta, koska tosiaan sitä mansikkaa meiltä nyt löytyy jo.

Mielessä muutakin kuin mansikoita

Olen jaksanut ensimmäisen paluumuuton jälkeisen Suomen kuukauden olla hämmästyttävän innoissani niinkin arkisista asioista kuin mansikat, iso pakastin, karjalanpiirakat ja jopa vain noin kahdenkympin lämpötilatkin saavat hymyn huulille. Tästä kun Miehen kanssa juttelin, mietittiin että mieli taitaa tehdä omaa taustatyötään sen eteen, että paluumuutto tuntuisi mahdollisimman miellyttävältä. Uskomme molemmat, että oma mieli tuppaa kääntämään asiat niin, että niistä näkee sen positiivisen.

Koska olisihan se ihan jäätävän rankkaa, jos tässä menisi kaikki päivät mussuttaessa Suomen outouksista, hintatasosta, ajokulttuurista, ihan mistä vaan. Vertailua tekee päänsä sisällä jatkuvasti varmaan vielä pitkään, ja tietysti joita asioita – myös niitä Suomen kannalta negatiivisia – nostaa esille tämän tästä. Mutta niihin ei kannata jäädä pyörimään. Voin käsi sydämellä sanoa, että nyt tuntuu hyvältä olla Suomessa. Eikä se ole este sille, että välillä ikävöisin joitain asioita Saksasta.

Tällaisia asioita ehtii miettimään vaikkapa siellä mansikkapellolla. Ehtisi enemmänkin, jos mukana olisi ollut useampia keräysastioita ja vähemmän lapsia. Mutta sellainen kolmen vartin keikka tuli tehtyä kevyesti, ja sinä aikana kerättiin hurjan makeita, kypsiä marjoja 6,4 kiloa. Nyt alkaa olla saturaatiopiste mansikoiden kanssa saavutettu – ei enempää kiitos.

Mistä löytää marjoille poimijat?

Mutta pelloilla kasvaa punaista kultaa vielä viikkotolkulla, ainakin mitä on uskominen tämän vantaalaisen tilan pitkäaikaiseen työntekijään. Samaan hengenvetoon mies harmitteli itsepoimijoiden huomattavaa vähyyttä. Ei ole kuulemma yhtenäkään vuonna ollut niin vähän väkeä kuin tänä vuonna. Marjaa on pitkät rivit täynnä, kunhan vaan joku keräisi pois. Pahin skenaario on se, että herkut mätänevät pellolle.

Kyselin, eikö heillä ole kesätyöntekijöitä poimimassa. On kuulemma, yli 300 henkeä Ukrainasta. Suomalaisia poimijoita ei ole ollut töissä enää vuosiin. Pistää miettimään, montakin asiaa ja useammalta kantilta. En tähän muurahaispesään sohaise sen enempää, mutta itsepoimijoiden vähyyttä ei juurikaan ihmettele. Koska hinta.

Kaupasta tai tilamyynnistä voi hyvin saada 5kg laatikon noin 30 euron hintaan. Itsepoimittu mansikka maksaa tämän saman verran. Tarvitseeko tätä kummemmin perustella?

Tästä huolimatta haluan omalta osaltani kannustaa muitakin menemään itse mansikkapellolle! Samalla saa syödä niin paljon kuin lystää, eikä niitä pakko ole kerätä viittä, kymmentä tai kahtakymmentä kiloa, vaan just sen verran kuin itse haluaa. Saapahan viimeisen päälle priimaa tavaraa, kun voi itse marjansa valita. Lapset viihtyivät alkumarinasta ylipäästyään mainiosti ja oli pakko jopa hieman suitsia heidän keräysintoaan lopuksi, jottemme huku mansikoihin kotona.

Sormet punaisina ja suu mansikoista makeana totean Suomen kesän olevan ainutlaatuinen. Tai ehkä se vain minun mieleni, joka haluaa minun uskovan niin?

***

Poimimme mansikoita Koivistoisten mansikkapaikalla Vantaalla.

***

Blogini löydät myös FacebookistaInstagramistaBloglovinista ja Blogit.fi:stä