NOLOJEN TILANTEIDEN REISSUNAINEN

Muistan joskus matkablogeissa kiertäneen haasteen, jossa kerrottiin kommelluksista ja erilaisista kömmähdyksistä reissun päällä. Niitäkin kun ihan varmasti jokaiselle sattuu, vaikka useinmiten palstatilaa saavat ne onnistuneet asiat ja reissun kohokohdat. Siispä päätin palata muistoissa taaksepäin ja palauttaa mieliin millaisiin huvittaviin tilanteisiin onkaan matkoilla joskus päädytty, joko omasta tai matkaseurueen toimesta.

Brittihuumori koetuksella

Palataan ajassa matkailuhistoriani alkuvuosiin. Olin 15 vuotias yläkoululainen, kun kahden vuoden urakka rahankeruuta tuli päätökseen ja meidän luokka lähti leirikoululle Brightoniin. Voin kertoa, että kun kuusitoistapäinen, suhteellisen vilkas ja kovaääninen seurue härmäläisnuoria lähti viikon mittaiselle seikkailulle, niin vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei siltä reissulta puuttunut.

Majoituimme brittiperheissä. Minä ja kaksi muuta tyttöä asuimme samassa perheessä. Reissun ensimmäinen aamu perheessä valkeni ja muistan, kun innoissani nousin vuoteesta ja päätin vetää raskaat verhot pois huoneemme ikkunan edestä. Täytyihän sitä nähdä paistoiko ulkona aurinko ja millaiseen maisemaan meidät oli illalla tuotu. Suureksi kauhukseni onnistuin jotenkin kiskaisemaan verhotangon alas ja siinä me tytöt tuijotimme vuoroin toisiamme ja vuoroin lattialla lojuvia ikkunaverhoja. Mitä muuta nuoret teinit siinä kohtaa tekevät kuin purskahtavat lopulta raikuvaan nauruun. Virhe! Perheen äiti oli ilmeisesti kuullut jotain kolinaa ja tuli huoneeseen. Nähtyään lattialla makaavat verhot ja meidät ulvomassa naurusta siinä ympärillä, tunnelma muuttui jäätävän vihaiseksi. Naurumme vaihtui vakaviin ilmeisiin ja hyvä ettei alahuuli väpättänyt naisen huutaessa meille pää punaisena mitä oikein olemme tehneet.

No tilanteesta selvittiin, ja lähdimme päivän seikkailuihin. Oli sovittu, että tapaamme matkaseurueen kanssa Palace Pierin luona, jonne jokaisen piti tulla omin avuin perheistä. Oletuksena oli tietenkin, että perheet kuskaavat meidät tapaamispaikalle. Liekö syy aamulla alas tippuneen verhotangon vai perheemme kiireisen aikataulun, meidät lähetettiin matkaan kävellen, hyvin hataran ohjeistuksen ja jonkinnäköisen rypistyneen kartan kanssa. Seikkailimme juna-asemalla, seisoimme väärällä puolen tietä bussipysäkillä ja kävelimme ikuisuudelta tuntuneen ajan. Reippaasti myöhässä saavuimme lopulta määränpäähän, jossa muu seurue ja valvojat odottivat huolesta sekaisin. Eihän siihen aikaan mitään kännyköitä ollut, jotta kukaan olisi voinut soittaa kenellekään, että missä oikein olemme.

Nämä ensimmäisen aamun sattumukset eivät toki jääneet viimeisiksi. Saimme lopulta häädön toiseen perheeseen. Tarina kertoi, että olimme nauraneet liian kovaäänisesti. Uusi perheemme pääsi vähemmällä. Hukkasimme ainoastaan heidän talonsa avaimen. Löytyi se lopulta, vähän ennen lentokentälle lähtöämme. Erään kerran, kun matkasimme englantilaisella kaksikerrosbussilla (toisessa kerroksessa tietenkin), moitimme bussin huonoa ilmanvaihtoa. Eräs seurueemme poika päätti ratkaista ongelman avaamalla ikkunan. Sireeni soi ja bussi pysähtyi. Ikkuna oli tietenkin hätätie, sen vuoksi sen sai auki. Jälleen nähtiin yksi pää punaisena huutava britti. Kiitos ja anteeksi, reissun valvojat ja britit! Kärsivällisyytenne ja kuuluisa brittihuumori oli varmasti koetuksella kanssamme! Ehkä teemme muisteloreissun joskus luokkakokouksen hengessä, nyt kun lähestymme viidenkympin villitystä. Sitä odotellessa.

 

 

Miten meni saksalaisten kanssa?

Siirrytään toiseen opinahjoon ja sen opintomatkaan, joka suuntautui Saksaan, Berliiniin. Elettiin 90-luvun puoliväliä, joka oli muutosten aikaa Saksassa. Berliinin muuri oli jo hajotettu, mutta sitä oli vielä pystyssä paloja siellä täällä. Tottakai minä ja ystäväni saimme kuningasidean jäädä pois junasta jollain syrjäisellä asemalla, jonka läheisyydessä huomasimme olevan Berliinin muuria pieni kaistale pystyssä. Sieltä sitten hakemaan lohkareet historiallista muuria matkamuistoksi. Joku mies viittoili meille jossain kauempana. Taisimme heiluttaa takaisin. Hyppäsimme seuraavaan junaan ja jatkoimme sinne minne olimme matkalla. Jälkeenpäin kuulimme, että siellä ei missään nimessä olisi saanut hiippailla lohkomassa muurinpalasia käsilaukkuun. Oppaamme kertoi muuria olevan myynnissä ympäri Berliiniä eri liikkeissä. Ei ne myynnissä olevat palat toki oikeita muurinpaloja olleet. Jos olisivat, olisi muuri myyty jo moneen kertaan ja sitä oli sentään vielä pystyssäkin.

Jossain minulla on tuo aito muurinpala olemassa, en vain tiedä missä. Ehkä se tulee vastaan jostain lapsuudenkodin kätköistä. Olisinpa onnellinen jos joskus sen löydän.

 

 

Retkipäivä Kreetalla

Joitakin vuosia sitten lomailin tyttärieni kanssa Kreetalla. Matkalle oli lähtenyt mukaan myös sisareni sekä äitini. Olimme varanneet saarikierroksen matkanjärjestäjän kautta ja vietimmekin mukavan päivän ajellen ympäri saarta kauniissa maisemissa. Olimme pysähdelleet pieniin kyliin ja tehneet ostoksia. Paluumatkalla matkanjärjestäjän bussissa sisareni vieruspenkille istahtaa joku nainen. Kun sitten ollaan palaamassa hotellille, tämä nainen jää hiukan aikaisemmin bussista kuin me. Kun tulee meidän aika jäädä bussista, huomaa sisareni, että tuo hänen vieressään istunut nainen oli unohtanut ostoksensa siihen säilytystaskuun, joka on edessä olevan penkin selkänojassa. No sisareni tietenkin ojentaa pussukan oppaalle ja kertoo, että se unohtui naiselta, joka istui hänen vieressään, jäi pois kyydistä edellisen hotellin kohdalla. Opas lupaa selvitellä kenelle pussukka kuuluu. Kaikki autossa matkustavat olivat matkanjärjestäjän asiakkaita joten näin ollen pussukan omistaja oli mahdollista saada selville.

Kun sitten olemme päässeet omaan hotellihuoneeseemme, penkoo sisareni vimmatusti kassiaan ja ihmettelee minne on laittanut ostoksensa, jotka osti retkeltä. Hän oli ostanut kukkaron ja se oli sellaisessa pienessä pussukassa. Tässä kohtaa meillä kaikilla välähtää. Kun siitä naurusta tokenemme, lähdemme etsimään opasta ja kertomaan, että sisareni oli antanut oppaalle omat ostoksensa. Opas oli jo ehtinyt lähteä hotellilta ja kesti muutaman päivän ennenkuin pussukka palautui sisarelleni takaisin.

 

 

Nolojen tilanteiden nainen

Minä en tunnetusti uskalla ajaa autoa ulkomailla. Moni on kyllä sanonut, että minun pitäisi vain rohkaista mieleni, vuokrata auto ja lähteä tutkimaan ympäristöä. Mutta autohan täytyy myös tankata välillä. Minä ja bensa-asemat ei oikein sovita yhteen. Sen todistaa useampi kömmähdys tilanteessa, kun tankkaan autoani täällä kotimaassa, jossa siis kyllä ajelen autoa oikein reippaastikin.

Erään kerran olin tankkaamassa autoani, mutta jostain käsittämättömästä syystä ajatuksissani tungin pankkikorttini siihen seteleille tarkoitettuun aukkoon. Se ihme kyllä meni siihen, mutta ei tullut takaisin, vaan automaatti nielaisi korttini. Ei hätää ajattelin, olinhan huoltoasemalla ja uskoin, että henkilökunta voi tulla pelastamaan korttini. Pitihän minun saada tankattua ja jatkettua matkaani. Sisällä huoltoasemalla kuulen, että heillä ei ole avainta automaattiin. Sitä hoitaa ja huoltaa ihan toinen taho. Täytyy soittaa huoltomieheelle ja odottaa, että hän tulee pelastamaan korttini. Viereisessä pöydässä istuu joukko miehiä kahvitunnilla. Jotenkin minusta tuntui, että heillä oli kauhean hauskaa.

Toinen nolo tankkauskerta sattui, kun ajoin eräälle kylmäasemalle ja maksoin tankkauksen automaattiin. En tiedä mikä ajatuskatko tapahtui siinä kohden, kun täytyi valita siitä automaatista kummalta puolelta tankkaa. Painoin tottakai sitä toisen puolen nappia, jossa autoni ei todellakaan ollut. Siinä oli joku toinen auto, jossa nainen penkoi käsilaukkuaan. En tiedä oliko hän tulossa tankkaamaan vai lähdössä, mutta kun koputin hänen ikkunaan ja huusin voiko hän äkkiä lähteä siitä, minulla on kolme minuuttia aikaa siirtää autoni siihen, hän kyllä lähti paikalta melko rivakasti.

Kolmas kerta toden sanoo. Liekö syy näiden nolojen tilanteiden, mutta olen melkoisen laiska tankkaamaan autoni. Yleensä ajelen tankille viimeisillä höyryillä mitä tankissa on jäljellä. Erään kerran ihan kirjaimellisesti. Jännitin jo matkalla bensa-asemalle, että mahdanko päästä sinne asti. Pääsin. Kuinka ollakaan automaatti ei toiminut. No, onneksi toisella puolella näkyi joku tankkaavan eli sen täytyi toimia. Ajattelin kiepsauttaa autoni ympäri sille toiselle puolen tankkia. Autoni ei hievahtanutkaan. Bensa oli siis oikeasti loppunut juuri siihen, missä autoni nyt seisoi. Siinä ihmetellessäni, taakseni oli tullut auto, josta miesääni huikkasi, että mikä ongelma. Kun kerroin, että bensa loppui tähän ja tämä automaatti näyttää olevan epäkunnossa, oli mies silminnähden huvittunut. Päätimme kokeilla yltäisikö bensaletku siltä toiselta puolelta siihen missä autoni oli. Ylsihän se, joten tankki täyteen ja baanalle.

 

 

Millaisia kömmähdyksiä sinulle on sattunut reissussa? Ja pistä toki blogin somekanavat seurantaan jos tuntuu siltä, että haluat reissata mukana tulevissakin seikkailuissa!

Seuraa blogia: Facebook / Twitter / Instagram