Hätälasku

Vuoden 2015 kesäkuussa toteutui pitkäaikainen haaveeni, kun lähdin elämäni ensimmäiselle vaellusmatkalle. Luonnossa liikkumisesta olen pitänyt aina ja matkaa taitan hyvin mielelläni kävellen esimerkiksi pyöräilyn sijaan. Vaellusmatkalla nämä kaksi asiaa yhdistyvät, luonto ja kävely. Olisi tietenkin voinut ajatella, että olisin valinnut ensimmäiseksi viikon mittaiseksi vaellusreitiksi jonkun helpon tai edes kokeilen ensin kotimaassa tyyliin Karhunkierros, mutta minäpä pakkasin repun ja lähdin viikoksi Pohjois-Italiaan Dolomiiteille. Koska alppimaisemissa nyt vain on sitä jotain! Ja olen niin onnellinen, että valitsin Dolomiitit! Tähän postaukseen olen koonnut matkan parhaat palat ja vinkit.

Ostin matkan Temamatkoilta ja reissun ajankohta oli kesäkuun lopussa noin viikko juhannuksen jälkeen. Täytyy sanoa, että säiden puolesta ajankohta oli täysi napakymppi, vaikka säätä ei tietenkään kukaan voi etukäteen mennä takaamaan mitä on luvassa. Meidän reissua edeltävällä viikolla matkanjärjestäjällä oli ollut siellä kesän ensimmäinen ryhmä, mutta heidän kohdallaan ilmojen haltija ei ollut yhtään niin suotuisa kuin mitä meille. Tämä tieto lähinnä siksi, että näillä korkeuksilla ajankohdalla on merkitystä. Viikko juhannuksesta on monessa paikassa jo täysi kesä, mutta Dolomiittien vuoristossa oli tuolloin ihana alkukesä. Ei liian kylmä, ei sadetta tai tuulta. Aurinko paistoi lämmittäen, mutta ei liian kuumasti.

 

 

Vigo di Fassa ja Hotelli Dolasilla

Meidän kotikylämme koko viikon ajan oli hurmaava Vigo di Fassa, jonne saavuimme Venetsiasta matkanjärjestäjän linja-autokyydillä. Vigo di Fassa on pieni kylä alppien juurella, josta oli helppo lähteä vaelluksille joka päivä eri paikkaan. Toisinaan matkustimme aluksi linja-autolla jonnekin toiseen kylään, mistä sitten lähdimme päivän vaellukselle, mutta illalla palasimme aina tuttuun hotelliin ja illallispöytään fiilistelemään päivän vaellusta. Majapaikkanamme toimi hotelli Dolasilla, jossa olimme vieraina Paolan ja Renaton luona. Sydämellinen pariskunta, jotka pitivät yhdessä henkilökuntansa kanssa vieraistaan hyvää huolta.

Tälläinen majoitusmuoto sopii hyvin sellaiselle, joka haluaa nukkua yönsä mukavasti omassa huoneessa, käydä vaelluksen jälkeen suihkussa tai hotellin pienen spa-osaston saunassa. Toki vuorilta löytyy lukematon määrä erilaisia majataloja, joissa on mahdollisuus yöpyä reitin varrella, mutta tällöin tietenkin raahaat mukanasi koko retkivarustusta minkä olet matkalle pakannut. Tässä meidän vaihtoehdossa tarvitsimme mukaan vaelluksille vain pienen päivärepun, vähän vaihtovaatetta sään mukaan sekä riittävästi juomista. Tämä meidän tyyli oli ehdottomasti minun makuuni, mutta en epäile ollenkaan etteikö vuorilla olisi upeaa yöpyä luonnon helmassa ripaus seikkailuhenkeä mukanaan.

Dolomiittien pienet vuoristokylät olivat vasta heräilemässä kesäsesonkiin. Niin myös kotikylämme Vigo di Fassa. Monet hotellit ja ravintolat olivat vielä kiinni ja mekin taisimme olla ainoa ryhmä hotellissamme matkanjärjestäjän ruotsalaisryhmän lisäksi. Kylä oli sympaattinen alppikylä, muutama matkamuistomyymälä, hotelleja, kahviloita ja kirkko. Itse kylässä ei kauheasti nähtävää ollut, mutta viehättävä se oli ja mikä tärkeintä vaellusreiteille oli helppo lähteä sekä bussiyhteydet muihin kyliin olivat hyvät.

 

 

Catinaccio sola ja huikean hieno Vajolet

Kotikylästämme pääsi helposti nousemaan hissillä Rifugio Ciampedielle, josta lähti vaellusreitti Catinaccio solaan. Tämä reitti on erittäin helppokulkuinen, mutta siihen saa yhdistettyä vaativamman reitin jos haluaa hiukan haastaa itseään.

Meidän määränpäänä oli Rifugio Vajolet, jossa oli tarkoitus syödä lounas ja päättää sen jälkeen haluaako jatkaa vaativammalle reitille vuorenrinteelle vai palata samoja jalanjälkiä takaisin kylään. Polku kulki läpi nummien, joita jylhät vuoret reunustivat. Mukaan mahtui metsäisempää maisemaa jolloin saatoimme nähdä alppiruusujen kukkivan sammalmättäällä. Välillä pysähdyimme juomaan kahvit ja täyttämään vesipullot matkan varrella olevaan pieneen alppimajaan. Tämä on yksi iso plussa näillä seuduilla vaeltaessa, että alppimajoja ja rifugioita on reittien varrella sopivin väliajoin. Mikä onkaan mukavampaa, kun reitin varrella voi pysähtyä oikeaan vessaan ja suurimassa osassa näistä paikoista pystyi myös täyttämään vesipullon. Vesihanojen vieressä oli varoitus sellaisissa paikoissa, joissa vesi ei ollut juomakelpoista ja tämä tietenkin kannattaa aina varmistaa paikanpäällä, että ei tule ikäviä yllätyksiä.

Taukopaikasta matka jatkui kohti Vajoletia. Matkan varrella meitä tuijottelivat alppilehmät, jotka toivat väistämättä mieleen Milka-maitosuklaa mainokset. Suuret ruskeat silmät seurasivat ohikulkijoita niityltä, mutta selvästi nämä kaverit olivat tottuneet vierailijoihin ja meihin suhtauduttiin rennolla asenteella viitsimättä välttämättä nousta edes ylös päivälevolta.

Kun viimein saavuimme lounaspaikkaamme, olivat jalat melkoisen maitohapoilla. Vaikka reitti pääosin oli hyvin helppo, kuljimme kuitenkin koko ajan ylöspäin ja viimeinen puristus ennen lounasta sai hikikarpalot otsalle ja reisilihakset töihin. Rifugio Vajolet sijaitsi 2248m korkeudessa ja perillä voi vain todeta, että kannatti kiivetä! Täällä sitten saimme pähkinän purtavaksi jatkaako eteenpäin vielä sille vaativammalle osuudelle, vaiko palata takaisin kotikylään samaa reittiä kuin olimme tulleetkin. Koko viikon oppaanamme toimi Kaisa ja hän lähti mukaan vaativammalle osuudelle. Hän kertoi tuosta reitistä sen verran, että siinä kuljettiin pitkin vuoren rinnettä, reitti oli kapea, mikä oli juuri se reitin vaikeus. Siihen sisältyi myös iso alamäki, joka jyrkältä vuorenrinteeltä alas oli tietenkin haastava. Itse jätin tämän osuuden väliin joten henkilökohtaista kokemusta tästä vaativammasta reitistä ei ole, mutta ne jotka porukastamme sille lähtivät, kertoivat sen olleen toki vaativa ja vaikeahko, mutta kaikki siitä selvisivät. Reitti oli juuri sellaiselle seikkailijalle sopiva, joka haluaa hiukan ylimääräisiä sydämentykytyksiä, kapeita polkuja vuorenjärkänteen reunalla ja jännitystä.

 

 

Turkoosina välkehtivä Carezza-järvi ja kaupunkikohde Bolzano

Eräänä päivänä matkamme vei Carezza-järvelle, joka välkehtii turkoosina kaikissa sateenkaaren väreissä ja jonka peilityyneen pintaan Latemarvuori peilaa itseään. Tämä paikka pääsee ehdottomasti oikeuksiinsa vain silloin, kun aurinkoinen sää suosii matkailijaa ja auringon säteet heijastavat järvestä koko sen kauniin loiston. Järven rantaan on pääsy kielletty ja järvessä ei saa uida. Järven reunalta lähtee vaellusreitti metsäiselle polulle, jonka kiersimme. Jos haluat vaellusreiteillesi enempi jylhää vuorimaisemaa ja alppiniittyjä, jätä tämä reitti väliin ja käy ihastelemassa pelkästään kaunista Carezza-järveä. Siitä voit jatkaa matkaa Bolzanoon, joka on viehättävä kaupunki Etelä-Tirolissa. Bolzanossa voit tehdä pienen kaupunkikävelyn ja käydä tutustumassa sen merkittävimpään nähtävyyteen arkeologiseen museoon, jonne on taltioituna jäämies Özin muumio.

Jäämies Özin tarina on mielenkiintoinen. Hänen muumioituneen ruumiinsa löysi vaeltamassa ollut saksalaispariskunta vuonna 1991 ja Özin elämänvaiheita on yritetty selvittää siitä alkaen. Hänen arvellaan eläneen 3300 eaa. Ensin tietenkin luultiin hänen eksyneen vuorille ja paleltuneen kuoliaaksi, mutta tutkijat ovat löytäneet viitteitä siitä, että Özin kuolinaika ajoittuu alkukesään ja lisäksi on todettu merkkejä väkivaltaisesta kuolemasta. Tarkasti ei olla saatu selvitettyä kuka hän oli, mutta todennäköisesti hän kuoli selkään osuneeseen nuoleen ja arvauksia on esitetty erilaisista heimojen välisistä yhteenotoista aina yksittäiseen välienselvittelyyn.

 

 

Sassolungon alue

Sassolungon vuoret kurottuvat aina 3000m korkeuteen saakka, mutta me ihastelimme niitä vaellusreitillä, joka kulki mutkittelevaa savipolkua pitkin alppiniittyjen keskellä. Tälle reitille lähdimme ajamalla ensin Campitelloon, josta nousimme hissillä Col Rodellaan. Tämä reitti oli yksi omia suosikkejani, koska vuoret ja alppiniityt niiden ymärillä muodostivat kivan kontrastin. Itse reitti oli tosi helppokulkuinen. Kuljimme kohti päivän taukopaikkaa Rifugio Sasso Piatto Plattkofelhüttea, jossa söimme lounaan. 

Matkan varrella meitä tervehtivät lampaat ja vuohet, vislasipa jostain peräämme myös murmeli. Lounaan jälkeen jatkoimme eteenpäin ja saavuimme lopulta monen polunmutkan jälkeen takaisin lähtöruutuun Campitelloon. Valitettavasti reittien numeroita en ole painanut mieleen, mutta nämä paikkojen ja majatalojen nimet löytyvät kyllä kartoista ja niiden mukaan voi hahmotella omaa reittiään.

 

 

Passo Pordoi

Viimeinen, mutta ei todellakaan vähäisin vinkkini Dolomiittien vaellusta suunnittelevalle on Passo Pordoi. Tämä on huikea paikka, tätä ei kannata jättää väliin. Tänne pääsimme ajamalla ensin Canazei nimiseen kylään, josta jatkoimme köysiradalla ja gondolihissillä ylös Col di Rosciin. Pääsimme ihailemaan Dolomiittien korkeimman vuoren Marmoladan valkoista lumihuippua. Vaellus jatkui alas Passo Pordoin kylää kohti. Matkan varrella ohitimme kauniin Regina Defensionisin kirkon, joka on rakennettu vuorilla menehtyneiden alppioppaiden muistoksi.

Kylästä nousemme gondolihissillä ylös 2950m korkeuteen Sass de Pordoihin, joka oli koko reissumme korkein paikka. Täällä söimme lounaan ja aikaa oli varattu runsaasti rifugion yläterassilla oleiluun ja pieneen ympäristön tutkimiseen. Näin korkealla lunta voi olla aina heinäkuulle saakka ja mekin pääsemme todistamaan rifugiolta alkavaa lumista polkua, jota osa halusi käydä testaamassa. Itse paistattelin päivää mielummin yläterassilla. Näihin korkeuksiin kannattaa varautua riittävällä aurinkosuojalla ja aurinkolaseilla, erityisesti täällä viimeisessä paikassa aurinko oli todella kirkas.

 

 

Mitä kannattaa muistaa?

Vaellus Dolomiiteillä oli erittäin onnistunut ja itse pidin reittejä suhteellisen helppoina ja turvallisina. Muutamia juttuja kannattaa silti huomioida, kun lähtee näihin korkeuksiin vaellusretkelle. Ensimmäisenä tulee miettiä, että oma kunto ja terveys on sellainen jolla pysyy mukana reippaassa kävelytahdissa ja runsaasti korkeuseroja sisältävillä reiteillä. Vaelluksella pärjää, kun on normaalikuntoinen ja jos polvien kanssa ei ole mitään suurempaa häikkää. Meidän retkiseurueen ikähaarukka oli 17-70 vuotta ja kaikki pysyivät matkassa mukana koko viikon. Jos tuntuu siltä, että vaellusreitit ovat liian rankkoja, kauniita maisemia pääsee toki ihailemaan, vaikka ei itse vaellusreiteille lähtisikään. Hyvin monesta alppikylästä pääsee nousemaan hissillä ylös korkeuksiin ja yleensä hissin yläpäässä on jonkinlainen rifugio, jossa voi nauttia maisemista pikku purtavan kera. Monessa rifugiossa on myös yöpymismahdollisuus. Vaellusreittejä voi kokeilla myös siten että tekee pienen patikan jonkun rifugion läheisyydessä ja palaa takaisin oman voinnin mukaan.

Kesällä poluilla on ruuhkaa, mikä voi hidastaa matkantekoa. Alpeilla kannattaa muutenkin muistaa, että välimatkoja mitataan täällä tunneissa, ei kilometreissä. Opastekylteissä matkat on ilmoitettu aikana, kauanko paikkaan kestää patikoida. Tämä on erittäin hyödyllinen tieto, kun suunnittelet reittiä ja osaat arvioida moneltako olet takaisin, niin että esimerkiksi hissit ovat vielä auki.

Varaa riittävästi juomista. Vaikka reittien varrella on mukavasti majataloja, joissa voi täydentää juomavarastoja, varaa silti paljon juomista mukaan. Joskus voi olla niin, että majatalon vesi ei olekaan juomakelpoista tai sesongin ulkopuolella kaikki majatalot eivät ole auki. Juomisen lisäksi näille reiteille kannattaa varata riittävästi aikaa. Kaikkialla on äärettömän kaunista ja olisi suorastaan synti juosta polut läpi kiireen kanssa. Pysähdy, nauti ja kuuntele. Näe ja koe. Varaa mukaan seikkailumieltä ja kunnioitusta luontoa kohtaan. Näillä eväillä pääset jo melko pitkälle.

 

 

Toivottavasti näistä vinkeistä löytyy jotain tärppejä sinulle, joka suunnittelet reittiäsi Dolomiiteilla. Tai toivottavasti ne nostattivat ainakin hirmuisen matkakuumeen! Paikka on ihana, vaelluspolkuja ja kauniita maisemia löytyy varmasti jokaisen makuun. Itselläni pyörii kovasti mielessä uusi reissu näille jyhkeille vuorille, jotka ovat vuodesta 2009 kuuluneet Unescon maailmanperintöluetteloon.

Seuraa blogia: Facebook / Twitter / Instagram