Yleinen

Tämä postaus on toinen osa Kilimanjaron vaellus -postaussarjaa, jossa kerron minun ja mieheni Teemun matkasta Kilimanjarolle lokakuussa 2022 Aventuran mukana. Aiemmin olen julkaissut ensimmäisen osan joka kattaa päivät 1 ja 2, ja myöhemmin julkaistava kolma osa kattaa päivät 6-7.

16.10.2022 – päivä 3.

”Heräsimme taas 5:55, hyvät yöunet mutta yöllä piti käydä kerran vessassa” lukee päiväkirjassa. Vuoristotautilääke alkoi tekemään tehtävänsä, ja tämä oli toinen yö, kun kesken unien oli herättävä vessaan – makuupussi auki, otsalamppu päähän, toppatakki päälle ja fleecehousut jalkaan, kengät jalkoihin ja suunta kohti vessatelttaa. Vessassa käynti ei edes haitannut niin paljoa, sillä ulkona oli öisin kirkasta ja upea tähtitaivas. Lisäksi sain aina heti teltalle tultuani uudestaan unen päästä kiinni.

Yleensä päivällä leiriin tullessa sää oli pilvinen, ja pilvisyyttä jatkui aina yöhön saakka. Sen vuoksi leiristä aukeavat maisemat jäivät usein hieman mysteeriksi, ja totuus valkeni vasta seuraavana aamuna. Myös kolmannen päivän aamuna eiliset pilvet olivat poissa, ja yhtäkkiä Kilimanjaro seisoi ylväänä suoraan edessämme. Aamupalan jälkeen suoritettiin omien varusteiden tarkistus, eli onhan kaikki tarvittava mukana päivärepussa, ja klo 7.00 lähdettiin päivän kävelyosuudelle.

Päivän vaellusosuus oli kestoltaan reilun 4 tuntia, ja matkalla poikkesimme pienessä luolassa. Maisemat olivat paremmat kuin kahtena ensimmäisenä päivänä, jolloin polkua oli reunustanut pusikot ja itse Kibosta oli näkynyt vain haaleat ääriviivat pilvien takana. Tänään saimme ihailla Kiboa koko kävelyosuuden ajan, aivan huipulle ei tästä kuvakulmasta kuitenkaan nähnyt.

Päivän leirimme oli nimeltään Kikelewa Cave. Korkeutta leirillä oli 3600 metriä. Illalla ohjelmassa oli lähinnä messiteltassa istuskelua ja teen hörppimistä. Mikäs siinä, kun meillä oli niin mukava porukka! Kolmanteen päivään ei kuulunut akklimatisoitumiskävelyä, sillä iltapäivällä satoi vettä. Sateen alettua afrikkalaisen tiimimme jäsenet ryhtyivät kiireisesti tekemään telttojen ympärille pieniä ”puroja” kepeillä (sellaisia, mitä varmaan jokainen on tehnyt lapsena). Meidän teltan jalkopää pääsi hieman kastumaan, mutta varusteet säilyivät kuivina. Täytyi taas ihailla meidän afrikkalaisen tiimin toimintaa! Nukkumaan menimme taas heti päivällisen jälkeen.

17.10.2022 – päivä 4.

Aamulla heräsimme hyvin nukutun yön jälkeen klo 5.50, ja aamupala oli tuttuun tapaan klo 6.30 Meidän porukalla oli hyvä huumorintaju, ja aamupalalla hilpeyttä aiheutti (taas kerran) erikoisruokavaliollisten tarjoilut, joiden sisällöstä ei aina ollut täyttä varmuutta. Tarjolla oli jo edellispäivän päivälliseltä tuttu, joulukinkun palasilta näyttävä, mutta hieman yllättäen kasvikselta maistuvia ruoka (kuvassa), joka ristittiin klantuksi (en muista miksi, ehkä Kilimanjaro-lanttu?). Jos joku lukija tietää, mikä mystinen klanttu voisi oikeasti olla, niin kerro kommenteissa! 😀

Päivän agendalla oli taas noin 4 tuntia vaellusta, tällä kertaa hieman tiukempaan ylämäkeen. Tänään saimme kävellessä ihailla Mawenzia, joka on yksi Kilimanjaron kolmesta huipusta. Knoppitietona tähän väliin, Kilimanjarolla on kolme huippua – Kibo, Mawenzi ja Shira. Näistä ensimmäisellä sijaitsee Kilimanjaron korkein kohta, eli Uhuru Peak. Mawenzi on hyvin erilainen huippu kuin Kibo, ja sen rinteet näyttävät röpelöisiltä ja siltä, että ne sortuvat herkästi. Tiedustelin oppailta, voiko myös Mawenzille kiivetä, ja heidän kertomansa mukaan Mawenzille on kyllä kiivetty, mutta se ei ole kovin suositeltua sen vaarallisuuden vuoksi. Lisäksi hätätilanteessa evakuointi Mawenzilta on hankalaa.

Päivän kävelyosuuden aikana kantajat, jotka lähtivät aina viimeisenä leiristä, ohittivat meidät. Kantajat kävelivät omaan tahtiinsa, osa yksin, ja osa pienessä ryhmässä. Aina kun kantajat lähestyivät meitä, jonon perällä olevat alkoivat huutamaan eteenpäin ”kantaja!”, mikä siis tarkoitti sitä, että pitää väistää kantajia siirtymällä polun vasempaan reunaan. Myös meidän oppaat oppivat tämän suomenkielisen huudahduksen, ja huusivat ”kantajaaaa!”.

Päivän päämääränä oli Mawenzi Tarn Hut -leiri, joka sijaitsee 4315 metrin korkeudessa. Rikoimme siis 4000 metrin rajan neljäntenä vaelluspäivänä. Olimme leirissä jo noin klo 11.15, ja lounas tarjoiltiin noin klo 13. Jos joku miettii, onko hyvä idea hyppiä 4315 metrin korkeudessa, niin ei ole. Varsinkin, kun kuvaaja ei ollut hereillä, ja jouduin ottamaan ainakin neljä hyppy-yritystä ennen kuin kuva sattui kohdilleen. 😀

Iltapäivällä kävimme vielä reilun tunnin mittaisella akklimatisoitumiskävelyllä ja sää oli hetken aikaa erittäin pilvinen. Illalla leirissä kiirehdin messiteltalta katsomaan hetkeksi pilvien seasta paljastunutta hienoa maisemaa – virhe! Näin korkealla pitäisi muistaa liikkua erittäin rauhallisesti myös leirissä. Noin 10 metriä puolijuoksua tuntui samantien kropassa kohonneena sykkeenä ja huonona olona. Onneksi huono olo meni kuitenkin pian ohi.

Mawenzi Tarn Hut -leirissä kanssamme samaan aikaan oli ryhmä ranskalaisia. Havaitsin, että heillä ei ollut mukanaan samanlaisia kasettivessoja, kuin meillä, mikä tarkoitti sitä, että he käyttivät leireissä olevia vessoja, jotka siis olivat pieniä puisia huussin tapaisia rakennuksia (tosin hieman isompia, kahdella ovella), joissa oli reikä lattiassa. Taas pisteet meidän paikalliselle operaattorille!

Kellon mukaan olen nukahtanut illalla klo 20.15. Neljännen vaelluspäivän aktiivisuudeksi Polar näyttää vaatimattomat 290 % – tämä oli toki vasta lämmittelyä huiputuspäivää ajatellen!

18.10.2022 – päivä 5.

Viidennen päivän aamuna heräsimme tuttuun tapaan hyvien yöunien jälkeen aikaisin. Viidennen vaelluspäivän maisemat olivat taas hieman erilaiset, sillä luvassa oli pitkän satulanotkon ylitys. Tiedossa oli jopa yli 6 tuntia kävelyä, mutta jyrkkää ylämäkeä oli vain kävelyosuuden alussa ja lopussa. Välissä käveltiin monta tuntia loivaa ylämäkeä läpi satulanotkon.

Vaikka ylämäki oli loiva, ei kävelyosuus kuitenkaan liian helppo ollut, sillä jatkuva loiva ylämäki on aika kuluttavaa kävellä. Pidemmän kävelyosuuden vuoksi keskellä satulanotkoa meille tarjoiltiin teetä tai kahvia sekä muffinsseja ja paahtoleipää. Taas voi vaan todeta, että palvelu tosiaan pelasi. Kasvillisuus oli tässä korkeudessa jo lähes olematonta, mutta polun varrella oli harvakseltaan isompia kiviä, joiden taakse pystyi menemään pissalle, vuoristotautilääkitys kun lisää virtsaneritystä.

Itselläni vointi oli viidentenä päivänä edelleen hyvä, vaikka runsas kävely alkoi väkisinkin tuntumaan jo jaloissa. Olin myös tyytyväinen siihen, että varusteet olivat toimineet tähän saakka erinomaisesti. Minulla on aina hankaluuksia löytää sopivat kengät, jotka eivät joko hankaa lättäjalkojeni sisäsyrjiä, tai vaihtoehtoisesti kantapäätä. Meillä oli molemmilla mieheni kanssa kesän ja syksyn aikana sisäänajetut Salomon Quest 4D -kengät, jotka sopivat loistavasti tälle reissulle. Voisin tehdä Kilimanjaron reissun varusteista myöhemmin erillisen postauksen.

Viidentenä päivänä saavuimme 4800 metrin korkeudessa sijaitsevaan School Hut -nimiseen leiriin, niin sanottuun base campiin, josta lähtisimme seuraavana yönä huiputtamaan. Nousumetrejä huiputuspäivälle jäi siis hurjat 1095 metriä. Leirissä meitä oli vastassa erittäin iloinen ja laulavainen vastaanotto – jes, me teimme sen! Kaikki pääsivät tänne asti!

Leiri sijaitsi karulla paikalla. Katsoimme ylärinteessa olevia irtonaisen näköisiä jättikokoisia lohkareita, ja mietimme, että toivottavasti ne eivät irtoa ja vyöry päällemme. Alempana näkyi lähinnä pilviä. Rongai-reitillä oli ollut koko matkamme ajan meidän lisäksi vain muutamia muita retkikuntia, eli ruuhkaa ei ollut. Niin myös School Hutilla oli kanssamme samaan aikaan ainoastaan yksityismatkalla ollut jenkkimies oman afrikkalaisen tiiminsä kanssa. Sama jenkkimies oli aiemmin päivällä ohittanut meidät satulanotkossa, jolloin vaihdoimme hänen kanssaan muutaman sanan, ja selvisi että hän on Washington D.C:stä. Ristimme hänet ”Joe Bidenin näköiseksi mieheksi”. 😁 Reissumme aikana näimme yhteensä kolme yksityismatkalla olevaa henkilöä, joiden seurueeseen kuului siis heidän itsensä lisäksi ainoastaan paikallinen operaattori.

Fiilikset alkoivat olemaan jo aika kutkuttavat, sillä huipulle lähteminen oli oikeasti enää muutamien tuntien päässä! Yritin nauttia jokaisesta hetkestä ja olla iloinen siitä, että vointini oli hyvä, vaikka kuuden päivän suihkuttomuudesta ja Kilimanjaron loputtoman tomun yhdistelmästä johtuen yleisfiilis oli hieman ”reissussa rähjääntynyt”. Muutamilla henkilöillä porukastamme vointi ei enää ollut niin hyvä kuin vielä edellisenä päivänä, mutta voin toki puhua vain omasta puolestani, ja oma vointini oli vielä olosuhteisiin nähden hyvä. Ajattelin, että kunhan vain muistan syödä ja juoda tarpeeksi, niin huiputus tulisi varmasti onnistumaan.

Lounas oli klo 13 ja ruokana oli erittäin hyvää pitsaa, sipsejä ja kuivattua banaania. Söin paljon, koska vointini oli hyvä ja ruoka maistui, ja tiesin, että tarvitsisin runsaasti energiaa huiputuspäivänä. Kaikille ruoka ei enää maistunut tässä vaiheessa yhtä hyvin, eli korkeus alkoi tekemään tepposensa. Illemmalla meillä oli vielä päivällinen, ja taas kerran tankkasin niin paljon kuin vain pystyin. Kävimme myös läpi tulevaa huiputusyötä, moneltako lähdemme liikenteeseen, kuinka pukeutua, mitä ottaa mukaan, ja näin edes päin. Minua jännitti ainoastaan se, että saisinko ollenkaan unen päästä kiinni, sillä tiedossa oli vain muutama tunti unta ja herätys jo klo 23.00.

Klo 18.37 olen ottanut videon juuri ennen nukkumaanmenoa, ja sain kuin sainkin unen myös huiputusta edeltävänä yönä. Hassua, että normaaleissa kotiolosuhteissa minun on usein vaikea saada illalla unta, mutta jokaisena iltana vuorella sammuin kuin saunalyhty.

Blogi jäi tauolle syksyllä opiskelu- ja työkiireiden vuoksi. Tämän vuoksi nämä kesäloma-aiheiset postaukset ilmestyvät keskellä talvea.

Pohjoisen road tripin kolmannessa postauksessa ollaan Ylläksellä sekä Muoniossa.

Viime postauksessa olimme retkellä Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa, Pallastunturin korkeimmalla laella Taivaskerolla. Taivaskeron kierroksen jälkeen ajoimme yöksi Äkäslompolon Ylläksen Ykkös Caravaniin. Ylläksen Ykkös Caravanin parhaisiin puoliin lukeutui mahdollisuus ihailla Yllästunturia asuntoauton ohjaamosta, sekä todella siistit ja modernit pesu- ja huoltotilat. Myös sauna oli vapaasti käytettävissä suihkujen yhteydessä.

Päivä 5. – Ylläs

Viidennen reissupäivän aamulla heräsimme Ylläksen Ykkös Caravanista ja päätimme lähteä reput selässä kävellen Jounin kaupalle, palauttamaan pullot sekä täydentämään ruoka- ja juomavarastoja. Samalla aloimme selvittämään mahdollisuuksia e-fatbikejen vuokraamiseen. Kauppareissun yhteydessä kävimmekin tiedustelemassa kaupan yhteydessä olevasta pyörävuokraamosta vapaita pyöriä, mutta sopivan kokoiset pyörät olivat jo menneet tältä päivältä.

Laitoin vielä viestiä kaverilleni, jonka tiesin olevan töissä Ylläsjärvellä eräässä vuokraamossa, ja päädyimmekin sitten vuokraamaan e-fatbiket tästä kyseisestä vuokraamosta. Samalla saimme kaveriltani hyviä vinkkejä siihen, mitä reittejä meidän kannattaisi polkea kolmessa tunnissa. Ja voi vitsit – tuo pyöräily oli kyllä ihan yksi tämän reissun parhaista kokemuksista! Olimme todella fiiliksissä pyöräilyreissun jälkeen, myös keli suosi ja pyörät toimi hyvin.

Nimenomaan e-fatbike oli loistava valinta maisemiin, ellet halua välttämättä tehdä kovaa hikitreeniä. E-fatbikellä polkiessa saat nauttia sopivasti maisemista, mutta samalla haastaa itseäsi sekä polkemisessa että vaikeimmilla reiteillä myös tasapainottelussa ja reitin seuraamisessa. En ollut ennen pyöräillyt e-fatbikellä, mutta tämän kokemuksen perusteella aion kyllä pyöräillä toistekin. Meidän reitti kiersi suurin piirtein näin: laskettelukeskukselta kohti Kesänkijärveä ja sen ympäri, hieman takaisin päin samaa reittiä, käännös oikealle ja reitin vaikeinta osuutta kohti Varkaankurua, josta hieman (tai hieman enemmän, jos ensin missaa käännöksen, niin kuin me…) rinnettä ylöspäin kohti huippua, josta käännös vasemmalle ja pitkä loiva alamäki takaisin reitin alkuosuudelle, josta palasimme Ylläsjärven keskukseen.

Kohti Varkaankurua! Reitin haastavin osuus oli tässä vaiheessa jo takana päin eikä näy kuvassa, mutta polku oli kapea ja mutkainen
Loppupuolella reittiä odotti pitkä, loiva alamäki, jossa kämmenet olivat kovilla

Haastavin ja samalla mielenkiintoisin osuus oli siis ehdottomasti Kesänkijärven ympäri kiertämisen jälkeinen osuus kohti Varkaankurua (kaksi kuvaa tästä ylöspäin)! Tämä osuus reitistä oli merkitty mustalla, joka indikoi vaikeaa reittiä, mutta kaverini suosituksesta lähdettiin testaamaan tätä vaikeampaa reittiä.

Kolmen tunnin pyöräilyn jälkeen päätimme ajaa viime kesän reissulta tutulle campingalueelle Muonioon. Tuo camping jäi mieleen erityisen rauhallisena ja kauniina paikkana, jossa oli ilmainen sauna. Iloksemme kyseistä Lapin Lomamökit & Camping -leirintäaluetta oli vielä kehitetty viime kesästä, sillä sisäänkäynnin yhteyteen oli rakennetu pieni grillikioski, joka toimi samalla respana. Leirintäalueella oli niin rauhallista, että sain saunoa aivan yksinäni naisten saunassa.

Päivä 6. – Muonio, Särkitunturi

Alun perin olimme ajatelleet, että ajaisimme jo 6. päivänä Norjan puolelle. Olimme jo niin lähellä kaavailemaamme rajanylityspaikkaa, Kivilompoloa, että Norjaan ajaminen houkutteli ja paljon. Katsoimme kuitenkin sääennustetta, jonka mukaan tulevan vuorokauden sää Suomen puolella on lämmin ja aurinkoinen, kun taas Norjan puolella kylmä ja sateinen. Päätimme, että käymme päiväretkellä Muonion Särkitunturilla ja palaamme vielä seuraavaksi yöksi takaisin tähän ihanaan campingiin Muonioon. Jätimme asuntoauton kiilat varaamaan hyväksi todettua leirintäpaikkaa ja lähdimme kohti Särkitunturia.

Yksi erityinen syy miksi halusimme Särkitunturille, oli se, että meidän asuntomme seinällä on pappani maalaama kaunis taulu, jossa on maisema Särkitunturin juurelta Pallastunturille päin. Pappani on nuorempana viettänyt monta kymmentä talvea lapissa, pääsääntöisesti Äkäslompolossa, maalaten tauluja. Puhuin pappani kanssa puhelimessa ennen Särkitunturille kiipeämistä ja häntä edelleen harmitti, kuinka joskus (reilusti viime vuosituhannen puolella) hän oli ohittanut ystävien kutsun lähteä yhdessä Särkitunturille, eikä sitten ikinä käynyt Särkitunturin huipulla asti. Nyt hän on jo sen verran vanha, ettei hänestä ole enää Särkitunturille menemään.

Särkitunturi oli todella kaunis paikka! Monet retkeilijät pysähtyivät huipulla sijaitsevan lammen vierelle syömään eväitä. Horisontista bongasimme monta tuttua tunturia – Pallastunturi, Yllästunturi ja Levi. Näin ainakin päättelimme. Nousu Särkitunturille oli hyväkulkuista, leveää polkua, mutta välillä aika jyrkkää. Alas tullessa eräs lapsiperhe tuli vastaan niin, että arviolta alakouluikäiset lapset polkivat polkupyörillä. Tuumimme, että tuo voi käydä ennen pitkää hieman liian raskaaksi, ja pyöristä on ehkä enemmän haittaa kuin hyötyä. Matkaa kertyi Polarin mukaan 6,85km ja aikaa meni pysähdyksineen 1h 36min.

Tämä päivä meni Särkitunturin vaellusta lukuunottamatta leppoisasti, lähinnä lomasta nauttien, syöden ja limpparia juoden. Illalla kävimme vielä saunomassa, ja naisten saunassa ei taaskaan ollut muita lisäkseni. Uni maistui taas kovin hyvin ja aamulla oli tiedossa lähtö kohti Norjan rajaa.

Lopuksi vielä kuva paljon puhutusta saunasta. 🙂