Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Category

Yleinen

Muistoissain Mauritius marraskuulta marraskuussa

Parempi myöhään kuin silloinkaan! Kaikki alla oleva on tapahtunut jo vuosi sitten, mutta mikäpä olisi mukavempaa kuin muistella loman kivoja hetkiä keskellä harmaata sateista marraskuun päivää.

Matka Mauritiukselle ei alun puolesta sujunut hohdokkaasti. Yölennolla takana istuva Tiina (nimeä ei muutettu) sai jonkun juoppohulluuskohtauksen ja herätti huutaen puoli koneellista, kun luuli olevansa bussissa. Hetken päästä selvisi, että Tiina oli ottanut ensimmäistä kertaa elämässään ennen lentoa melatoniinia. Se yhdistettynä normaaliin ”join ennen lentoa pullollisen viiniä kotona” ja koneessa yhdellä istumalta kolmeen ostettuun alkoholiannokseen ja myöhemmin ostettuihin janojuomiin sai hänen mukaansa hänet sekoamaan. Tämän jälkeen alkoi katkeamaton anteeksipyytely Turkish Airlinesin lentoemännältä, joka sai Tiinan rauhoittumaan.

Huonosti nukutun yölennon jälkeen olo ei ollut hehkeimmillään, kun kävelimme lentokentällä autovuokraamoon hakemaan autoa. Vasemmanpuoleinen liikenne oli tiedossa, mutta tien päällä yllätti se, että moottoritie oli katkaistu 500 m -4 km välein liikenneympyröillä. Juuri, kun luulit, että voit ajaa 110 lasissa pitkän pätkän, katkesi vauhti autojonoon, jonka odotti vuoroaan päästä liikenneympyrään. Liittymien rakentajat olivat vissiin lakossa, kun Mauritiuksella teitä tehtiin.

Hotellimme sijaitsi Grand baiessa, saaren pohjoispäässä. Koska lomaa oli vain viikko ja tarkoitus oli pääasiassa olla passiivinen löhöäjä-nautiskelija-ahmija, otimme varmuuden vuoksi helpoimman majoitusvaihtoehdon eli täyden palvelun resortin. Se ei meidän kohdallamme tarkoittanut tietenkään sitä, että käyttäisimme vain resortin palveluja. Kaiken lisäksi olimme pakettimatkalla, koska lennot ja hotelli erikseen ostettuna hinta ei olisi ollut yhtään halvempi. Lisäksi tämähän tarkoitti sitä, että pääsin piinaamaan TUI:n oppaita online-palvelussa. Resortin hintaan sisältyi kaikenlaista vesiaktiviteettia, ihan kiva sekin, että pääsin seuraamaan niitä rannalta.

Tuoreita mereneläviä sai käytännössä joka paikasta. Missään muussa reissussa en ole törmännyt vastaavaan etuoikeuteen, että ilman metsästämistä (tai kalastamista) on valinnan vaikeus sekä ravintoloitten että valikoiman suhteen. Erilaiset ravut kuten tiikeriravut ja taskuravut, hummerit, simpukat, tuore kala. Enpä voisi herkuttelijana muuta lomalta toivoa auringon lisäksi.

 

Vaikka loma oli löhöloma, kuului siihen pieni liikunnallinen osuus. Le Morne on 556 m korkea vuori, joka sijaitsee Lounais-Mauritiuksella. Matkasimme sinne autolla ja varoituksista huolimatta emme olleet varautuneet siihen, että matka etenee hulluista liikenneruuhkista ja liikenneympyröistä johtuen todella hitaasti. No lomalla ei ole kiire ellei ole vessahätä. Lähdettiin kiipeämään vuoren huippua kohti. Alkumatka oli ihan helppoa tasaista polkua ja matka eteni joutuisasti. Ehkä kilometri ennen huippua maasto jyrkkeni huomattavasti. Pelkokerroin iski siinä kohtaa ja päätin lähteä alas päin. Luojan kiitos, että lähdin, sillä oikea (jo kauan vihoitellut) polvi huusi hoosiannaa, kun lähdin kipuamaan takaisin ”odottelupaikalle”, jossa istui muita heikkohermoisia ja ehkä myös huonokuntoisia. Kummallista, että ylös meno ei sattunut, mutta alas päin käveleminen oli yhtä tuskaa. Jos osaa katsoa, niin Le Mornen huipulta näkee vedenalaisen vesiputouksen, joka on oikeasti optinen harha. Le Mornen lisäksi kävimme muutamilla vesiputouksilla, joista osa oli meille liian helposti saavutettavissa, eli ilman minkäännäköistä urheilullista ponnistusta.

Sitten koitti se H-hetki, jota varten kohde oli Mauritius ja ajankohta syksyn kamalinta aikaa – harmaatakin harmaampi marraskuu. Syntymäpäivä! Hitaan aamun jälkeen lähdettiin lentämään. Sain valita koneen ensiksi, joten otin avomallin. Kun minun konetta huollettiin(!) ennen lentoa ja jouduttiin odottelemaan, niin saatiin vaivan palkaksi lennätyksessä extra-aikaa. Kone ei tippunut eikä muutenkaan pelottanut. Näköalat olivat melko huikeat ja kokemus unohtumaton.

Synttäri-illallisella istuttiin hyvä tovi. Valittiin ravintolaksi resortin perulainen ravintola, koska se oli muutenkin yksi saaren parhaimpia.

Hotelli unohti muistaa minua illallisen aikana yhtään millään. No tuumasta toimeen ja Riku kirjoitti pyytämättäni hotellille sydäntäsärkevän sähköpostin, johon Manager vastasi käsinkirjoitetulla viestillä ja herkuilla. Herkuiksi lasketaan tässä kohtaa shampanja ja rapuvartaat, jotka toimitettiin huoneeseen juuri oikeaan aikaan, kun tulimme patikoimasta.

Eikä siinä vielä kaikki. Seuraavana aamuna menimme aamupalalle, jossa toinen Beverage and food manager otti meidät vastaan ja kyseli, että saako hän häiritä hieman myöhemmin. No sai. Hetken päästä eteemme kannettiin hedelmälautanen ja shampanjaa myöhästynein onnentoivotuksin ja manageri tuli vielä juttelemaan eli valittelemaan unohdusta ja pyytämään anteeksi. Tässä kohtaa jo alkoi tuntua, että liika on liikaa, mutta suostuimme vielä ottamaan vastaan täytekakun huoneeseen.

Sitten vielä muutamia maisemakuvia. Pilvisenäkin päivänä saarella oli nättiä. Saaren eteläosa oli huomattavasti vehreämpää kuin pohoinen. Voisin mennä uudestaan. Tässä järjettömässä matkakuumeessa voisin lähetä vaikka huomenna. Viimeistään.

Maratoonariksi Berliinissä

Matka kohti maratonia käynnistyi talvilomalla Vietnamissa. Olin suunnitellut päättäväni reissussa, että voinko täyttää edes toisen haaveistani: juosta maraton tai kiivetä Kilimanjarolle ennen kuin täytän puolivuosisataa. Kilimanjaro houkutteli, mutta kaikkine varusteluineen ja valmistautumisineen se kuulosti tähän kohtaan vaikeammin saavutettavalta. Niinpä tavoitteeksi tuli juosta maraton ja nimenomaan Berliinissä. Siellähän on tahkottu maailmanennätyksiä maailman nopeimmalla maratonradalla ja olin jo etukäteen miettinyt, että siellä jos missä. Järjestelyt sujuisivat saksalaisella täsmällisyydellä – näin olin kuullut. Päätin, että en tee matkaani yksin, vaan hommaan ympärilleni sijaiskärsijöitä… kuten esim. valmentajan. Valmentaja löytyi Facebookista Kestävyyttä pintakaasulla 24/7 -juoksuryhmästä (Pasi Päällysaho) jäsenten suositusten perusteella. Ohjeeksi tuli toki myös turvautua valmiisiin juoksuohjelmiin ja ”teet vetoja ja pitkiksiä” -suunnitelmiin, mutta päätin investoida tavoitteelliseen harjoitteluun. Niinpä tehtiin maaliskuun lopussa diili Pasin kanssa ja alettiin suunnata kohti Berliinin maratonia, joka olisi  29.9.2019.

Treenejä kertyi ennen maraa puolessa vuodessa 106 kpl. Harjoitus, josta ei ole instapostausta, ei ole tapahtunut: #giuliakipittää. Joukkoon mahtui lyhyttä matalan sykkeen lenkkiä, eripituisia vetoja, pitkiksiä (pisin vain 22 km) ja vesijuoksua. Tein tunnollisesti kaikki treenit ja Pasi suunnitteli ohjelman kolme viikkoa kerrallaan eteenpäin ottaen huomioon esim. työmatkat ja bileet. Jo maraharjottelua aloitettaessa polvessa oli ongelmia, mutta yllättäen se kestikin hyvin juoksemista. Sen sijaan lämpimänpaikanleirin eli Kreikan kesälomareissun jälkeen lonkka alkoi oireilla enemmän. Tosin se oli varoitellut olemassaolostaan ensimmäisen kerran jo huhtikuussa ja pari kertaa myöhemmin. Kun kuuden kilometrin lenkki oli jätettävä neloseksi siksi, että juokseminen sattui liikaa tai oikeastaan oli mahdotonta, oli lonkkavaivat otettava vakavasti ja mentävä buffi kourassa fysioterapeutin pakeille. Sain fyssarin yhteystiedot pomoltani, ja täytyy sanoa, että suosittelu oli hyvää esimiestyötä. Lonkan kuntoutus aloitettiin reilut viisi viikkoa ennen suunniteltua maratonia. Fyssarin tuomio oli, että lonkka ei vasemmalta puolelta ollut adaptoitunut kovaan treeniin. Juoksu vaihtui vesijuoksuun. Kuulin altaassa aivan liikaa tarinoita tallinnanristeilyistä ja kirjastokäynneistä – vesijuoksu ei ole minun(kaan) lajini. Hoidoksi tuli Shockwave-paineaaltohoitoa ja kuminauhalla tehtävää kotijumppaa. Paineaaltohoito saa ihon tuntumaan siltä, kuin siihen pisteltäisiin pieniä neuloja. Varsinkin luun päältä tehtäessä hoito tuntui makoisasti. Pyysin ensimmäisen kerran jälkeen hoitoa kovimmalla voimakkuudella (asteikolla 1-4), koska se on tehokkainta ja ’no pain, no gain’. Tavoite oli kirkkaana mielessä: maaliin pääsy omin jaloin ja oma ennätys Berliinin maratonilla. Lonkka alkoi tulla kerta kerralta parempaan kuntoon, mutta polvi alkoi ilmeisesti kompensoida juoksuasentoa kipeytymällä polvitaipeesta ja pohkeesta. Vanha vaiva was back!

Expossa jonottamassa chippiä ja numerolappua.

Kirjoitus muistoseinään expossa.

Polvea ennätettiin hoitaa Shockwavella kahdesti ja se teipattiin ”juoksukuntoon” kolme päivää ennen maraa. Lonkan osalta näytti hyvältä. Kunnes! Berliinin messuexpon ja metroportaissa kulkemisen jälkeen lauantaina, päivä ennen maratonia lonkka alkoi jälleen oireilla. Fiilis ei ollut kovin kiva, mutta näillä kumeilla olisi kurvailtava, oli lonkka missä kunnossa tahansa. Lauantaina lyhyt, rentouttavaksi tarkoitettu lenkki jäi välistä ja sen sijaan teippasin itse lonkan muistellen fyssarin teippaustapaa. Sen jälkeen juoksukamojen valmistelu ja nukkumaan. Matkaan oli lähdössä: juoksupaita numerolappuineen; Hoka Hokan lenkkarit, joihin oli kiinnitetty chippi ajanottoa varten; juoksusukat; Adidaksen maratonshortsit (kyllä, myytiin sillä nimellä); Buff; juoksuvyö; 7 Cliffin geeliä; setelirahaa minigrip-pussissa; Maldon-suolaa ja Buranacapseja minigripissä; vessapaperia minigripissä sekä elmukelmuun kääritty kännykkä. Läpinäkyvään järjestäjien pussukkaan otin vettä ja mehun, joka oli tarkoitus juoda 20 min ennen lähtöä sekä kertakäyttösadetakin odottelun ajaksi. Sääksi oli luvattu jo kymmenen päivän ajan sadekuuroja ja niitä ennustettiin vielä lähtöaamunakin.

Olin varannut maramatkan PWT-matkojen kautta, koska halusin minimoida riskit sählätä jotain maratonpäivänä kokemattomuuttani. Toisaalta en olisi enää keväällä muuta kautta päässytkään matkaan: Berliinin maraton monen muun tapaan on niin suosittu, että osallistumisoikeudet arvotaan vuotta aiemmin.

PWT-ryhmä sunnuntaiaamuna lähdössä kohti maratonaluetta.

Tänä vuonna ilmoittautuneita oli piirun verran alle 47 000 juoksijaa. Lähdimme kohti maratonaluetta junalla, aurinko paistoi ja keli näytti hienolta. Pitkistä vessajonoista ja jonoista lähtökarsinoihin oli varoitettu usealta taholta. Menin mielestäni lyhyeen jonoon, olin jonossa 55 minuuttia. Aikaa starttiin oli reilusti. Jonossa seisoessa alkoi palella, vaikka päällä oli neule, joka oli tarkoitus heittää pois (kierrätykseen tai roskiin) lähtökarsinassa. Vessakäynti massatapahtumissa on aina yhtä mieleen jäävä kokemus…

Maran lähtö on porrastettu ison osanottajamäärän ja eritasoisten juoksijoiden vuoksi. Siirryin H-karsinaan, jossa ovat mm. ensimmäistä maratoniaan juoksevat ja ”hitaat”, joiden ennätys on yli 4:15. Näin ensimmäiset juoksuun lähtijät screeniltä, kello oli 9. Omaan lähtöön oli aikaa reilu tunti, joten ei auttanut kuin odotella.

H-karsinassa odottamassa omaa lähtöä.

Järjestäjät soittivat rytmikästä musiikkia ja yrittivät saada massaoja vähän liikkumaan. Join mehun ja vettä päälle. Taivas luovutti ensimmäiset pisaransa jo kymmeneltä, vaikka sateen piti alkaa vasta yhdentoista paikkeilla. Vedin kertakäyttösadetakin niskaan ja se lämmitti huomattavasti enemmän kuin pelkkä neule. Olisinpa tajunnut sen aiemmin! G-ryhmä lähti liikkeelle ja pian olisi minun ryhmäni vuoro. Aloimme kävellä kohti lähtöä. Aloin haaveilla toisesta vessakäynnistä, koska vessoja oli myös ihan lähtöportille saakka. Oli todellista viisautta mennä vielä kerran – muuten ei koko maratonin aikana tarvinnut tehdä vessakeikkaa onneksi missään mielessä. Melko yleinen vaiva nimittäin on se, että geelit ja/tai nesteet eivät imeydy ja vatsa kramppaa. Ylitin lähtöviivan hyvillä fiiliksillä, sykekin näytti Polarin mukaan olleen alimmillaan 92 eli jännitys ei paheimmin vaivannut enää karsinassa ja lähtöviivalla.

Reitti oli merkitty Adidaksen kolmella raidalla.

Mitäpä olisi noin pitkä juoksumatka ilman kannustusta. Tylsää ja yksinäistä. Olin kuullut, että Berliinissä maratoonareita kannustetaan nimellä, joka lukee juoksulapussa. Näin kävikin pari kertaa. Suomalaisten suusta kuulin ”Hyvä Julia”. Jokainen kannustus sai aikaan lisäbuustia. Henkilökohtaisen kannustajani näin ensimmäisen kerran 2,5 km:n kohdalla. Vaihdettiin halaukset ja pusut (kyllä, joka kerta!) ja huutelin, että seuraavassa paikassa samalla tavalla oikealla puolella. Matka jatkui, tarkkailin sykettä, jonka pidin alle 148:ssa. Juoksu sujui hyvin, mutta mietin jo alkuvaiheessa, että haaveilemani viiden tunnin alitus ei taida toteutua tällä vauhdilla. En kuitenkaan halunnut riskeerata sitä, että en pääsisi maaliin ollenkaan. En myöskään halunnut törmätä 32-36 km:n kieppeillä mahdollisesti vastaan tulevaan seinään, joksi kutsutaan maratonilla totaalista katkeamista.

Kannustuskyltti, mitali ja kisakynnet.

Juoksuvauhti tuntui vähän pettymykseltä, mutta toisaalta tuntui myös siltä, että ko. vauhdilla pääsisin maaliin. Noin kympin kohdalla alkoi ensimmäinen kunnon sadekuuro ja sadetta riittikin sen jälkeen loppuun saakka. Aiemmin minulla oli yksi kokemus sadelenkistä samalta viikolta – kaikkina muina ikävän kelin päivinä olin paennut juoksemaan treeniäni juoksumatolle. Tossut kastuivat, buffi kastui. Reiteen ja käsivarteen piirretyt suomenliput alkoivat valua. Välillä sade taukosi hetkeksi, sitten tuli kovempi sadekuuro. Mietin, että antaa sataa vaan, tänne on tultu juoksemaan eikä lomailemaan. 17 km:n kohdalla etsin Rikua katseellani. En nähnyt. Mietin, että onkohan nyt ajettu kolarin potkulaudalla, jolla hän oli kaahannut ensimmäiselle kannustuspaikalle. No jälkeenpäin kuulin, että Riku oli juossut minun rinnallani vasemmalla puolella, ja karjunut kuin heikkopäinen, mutta minä olin vain painanut menemään ilman reagointia. Sen jälkeen kipitin 20 km:n ohi juuri ennen Rikua, eli taas huti! Saavutin hetken päästä puolimatkan ja aloin 22 km:stä eteenpäin juosta siihen asti elämäni pisintä lenkkiä. Etukäteen tuntui oudolta ajatella, että miten ikinä pystyisin juoksemaan 42,195 km, kun pisin lenkki oli ollut vain 22 km. Mutta luotin valmentajaan ja se kannatti. 

Polven takaosa ja pohje olivat oireilleet jo muutaman kilometrin ennen kuin otin 25 km:n kohdalla Buranacapsin. Aivan uusi vaiva iski myös: oikea lapa tuntui rasittuneelta ja väsyneeltä. Ehkäpä lääke auttaisi siihenkin. Harvemmin ajattelen lenkillä, että ”enää 15 km, mutta nyt sekin tuli koettua. Näin Rikun 27 km:n kohdalla sillan alla heiluttamassa pientä suomenlippua. Jee! Kävin pussaamassa ja halaamassa ja sanoin, että maaliin mennään! Katsoin sykemittaria, ja syke oli noussut noin kymmenen pykälää, tasaannutin sykkeen hetken päästä matalammalle tasolle. Sadetta ja tuulta. Tuulta ja sadetta. Pieniä vilunväristyksiä. Lätäköitten väistelyä ja niihin astumista. Kannustajia riitti matkan varrella ihan mukavasti, vaikka sade varmasti verotti määrää. Erilaiset bändit ja rummut pauhasivat luoden tunnelmaa pitkin matkaa. Juomapisteitä oli melko tiheästi. Joka toisella paikalla oli loppumatkasta tarjolla banaaneja. En tajua, että kun kyseessä on kansainvälinen tapahtuma – osallistujia yli 150 maasta – niin miksi kaikki luki matkan varrella vain saksaksi. No wasserista lie saksaa osaamattomankin helppo päätellä, että kyseessä on vesi, mutta kun lukee ’obst’ eivät ehkä kaikki ymmärrä, että korkeareunaisissa vadeissa oli tarjolla ’hedelmiä’. Obst und gemüse, hedelmät ja vihannekset – niin Paltamon yläasteella opetettiin.

Hotellimme oli Ku’dammin poikkikujalla ja seuraavaksi kannustuspaikaksi oli sovittu kyseinen risteys noin 34 km:n kohdalla. Löysimme toisemme. Pusu, halaus ja huudahdus, että maaliin mennään. Vastasin kysymykseen, että ei ole ongelmia – ja matka jatkui taas. Enää kahdeksan kilometriä. Peanuts mulle! Olin katsonut kartasta aiemmin, että lopussa tehdään useampia mutkia ennen saapumista Brandenburg Torille, jossa olisi loppusuora. Ensimmäinen tunnekuohu tuli noin 40 km:n paikkeilla. Hei, olen kohta maalissa! Olen pian juossut maratonin! Haukoin happea ja tasaannutin hengitystä. Mutka mutkan jälkeen ja viimein edellä juoksevien kohahdus, Brandenbrug Tor näkyvissä! Juoksin kohti porttia ja etsin katseellani Rikua. Vasemmalta puolelta bongasin ison suomenlipun ja Rikun! Juoksin kohti: pusu ja halaus ja lippu mukaan. Toisen tunnekuohun aika! Juoksin maalisuoraa portin alta kohti maaliviivaa suomenlippu liehuen. Kuulin huudon ”hyvä Suomi!”. Mahtavaa! Nyt se on tehty. Aika 5:11:02. Olen maratoonari!

Maalisuoralla, maaliin matkaa 500 m.

Maalissa!

Maaliin pääsi 44 065 juoksijaa. Osa ei startannut, osa jäi matkan varrelle.

Nimi maanantain Der Tagesspiegel -sanomalehdessä. Omaa kappaletta en onnistunut ostamaan.

Sain mitalin ja muovisen ponchon. Mitali piti kaiverruttaa alueella, mutta en jaksanut etsiä paikkaa ja värjötellä sateessa. Juoksuchippi piti jättää pois, mutta en edes muistanut etsiä oikeaa luovutuspaikkaa. Kuvausseinän eteen oli jono – en jaksanut jonottaa sinnekään. Tarjolla oli alkoholitonta olutta – en kelpuuttanut. Tarvitsin alkoholillista! Haaveilin jo kuumasta suihkusta. Onneksi Rikulla oli mukanaan iso huppari, jonka suojissa lämmittelin kotimatkan ajan. Hotelliin suihkuun, pieni lepo ja syömään tryffelipastaa oluella.

Tagliatellea ja valkoista tryffeliä.

Scampeja sitruunakastikkeella.

On kiitosten aika!

Kiitos Pasi kärsivällisestä valmentamisesta. Kiitos Antti fysioterapiasta. Kiitos Ari jäsenkorjaamisesta ja hieronnasta. Kiitos Ossi akupunktiohoidosta. Kiitos työkaverit mukana elämisestä. Kiitos kaikki te, jotka olette jaksaneet kannustaa ja jännittää somessa ja viesteissä. Kiitos Riku terapoinnista ja tärisemisen kestämisestä! *itkunauruhymiö tähän*

Summa summarum:  Treenaaminen onnistui. Tankkaus onnistui. Vesi ja geelit imeytyivät. Ei vatsakramppeja, ei kylkipistoksia, ei suonenvetoja, ei hankaumia. Lonkka kesti, polvi kesti. Huippua!

Pitäisiköhän osallistua arvontaan Berliinin maratonille 2020…

Palvelukulttuuria ja patikointia Kreikan saarilla

Olen ollut kymmenen vuoden aikana pakettimatkalla 3 kertaa: Egyptissä El gounassa, Kap verdellä ja Mombasassa. Kaikki muut lomareissut ovat olleet omatoimimatkoja, joilla lennot on ostettu erikseen ja suurin osa majoituksista valittu pitemmillä reissuilla vasta matkan aikana. Nyt viivyimme Paroksella pari viikkoa ja pienellä tuntemattomammalla, mutta muuten mukavammalla saarella Androksella kaksi yötä. Olimme kaikkiaan viidessä eri majapaikassa, joissa kaikissa oli erilainen, mutta huikea merinäköala. Keinotekoisen lätäkön ympärillä makaaminen ympyrässä muiden kanssa ei nappaa – en ole yhtään uima-allasfanittaja.

Paroksella kaikki oli kallista varsinkin verrattuna Italiaan. Pountan kiterannalla hieroja olisi maksanut 100€ / 1h-1h 15 min. Naoussassa tunnin hieronta oli kuitenkin suht järkevästi hinnoiteltu 60€/hlö. Vähän parempi illallinen kahdelta helposti satasen, aamupala kahdelta 25-35€. Bensa 1,87€/litra. Skootterin vuokraus 20€/päivä. Ja taksit tietysti saattoivat veloittaa mitä mieleen sattui tulemaan. Minkäänlaista järkevää majoitusta ei saanut sataselle/yö, joten kannatti panostaa merinäköaloihin. Hintataso oli Suomea kalliimpi monin paikoin. 

Tämän lisäksi hyvää palvelua ei saanut juuri muilta kuin majoittajilta ja yhdessä ravintolassa, Les amissa, jonka Dimitristä olen jo kiittänyt Tripadvisorissa. Suurin osa muiden ravintoloiden henkilökunnasta näytti tympeää naamaa, mutta kaiken huippu oli kiterannan ravintolan omistaja, joka istui kassalla tervehtimättä ja oli muutenkin tyly. Samassa ravintolassa tarjoilija pudotti yhden viidestä falafelistä ja majoneesin maahan, ei pahoitellut ja vasta kolmannen kerran sanottuani asiasta reagoi. Falafelit olivat kuulemma keittiöstä loppu (sattuipa sopivasti), joten sain kaksi euroa takaisin. Ja nyt ”antoisa” keskustelu ravintolan omistajan kanssa jatkuu messengerissä mm. siitä, olisiko minun asiakkaan pitänyt hymyillä tympeälle omistajalle ja olisiko minun pitänyt etsiä omistaja käsiini ja selvitellä tarjoilijan tekemisiä. Ravintolan omistajan veli – joka puolestaan on kitepaikan omistaja vastasi (lähetin palautteen ensiksi sinne, koska muita yhteystietoja ei ollut), että on ihan normaalia, että ruokia ja jopa lautasia tiputellaan jatkuvasti lattialle. Ja että älä ole hänen siskolle kovin ankara, kun annat palautetta. Oi luoja sanon minä enkä tiedä, että itkeäkö vai nauraa! Ei se tiputtelukaan mitään, mutta se asian hoitaminen sen jälkeen…

Tämän surkean palvelukokemuksen tarjoavan ravintolan kilpailevan ravintolan palvelu sen sijaan toimi hienosti, ja kivalla tarjoilijatytöllä oli käsivarressaan tatuointi It’s cool to be kind. Uskon sen. Samassa paikassa myös kerrottiin, että olen ensimmäinen nainen, joka tilaa ison oluen. Arvostan tuon huomionosoituksen korkealle.

Paroksen saari on pieni ja sen ajelee skootterilla ympäri parissa tunnissa. Itäisessä osassa, Driosin kylässä menimme Tripadvisorin suosittelemana syömään Anezinan ravintolaan. Anezina oli ärsyttävän kaunis ja ihana. Ei mikään viiksillä ja pitkillä käsikarvoilla varustettu annaverouli, niin kuin monet muista saaren naisista. ”Pieni” miinus tulee siitä, että kissaa hätistämään kutsuttu musta miestarjoilija ratkaisi kissaongelman kissaa lyömällä. Kohtausta seurasi Anezinen pitämä puhuttelu sen jälkeen kun kiljuin please don’t hit her. Kissoja näkyikin paljon joka paikassa, osa paremmassa, osa huonommassa kunnossa. Maja-kissa, joka oli erään hostin kissa, kävi kurkkimassa talon ikkunoista sisään ja kiehnäsi aina patiolla meidän kanssamme. 

Matkan kulinaarisia kohokohtia:.

Ravintola Siparoksessa vietettiin synttäreitä.

Majoitusten omistajat hoitivat homman tyylillä: yksi keräsi aamiaiselle kananmunat ja saman miehen tyttöystävä teki meille yllätyksenä kreikkalaista iltapalaa. Toinen majoittaja ohjasi meidät taksilla täysin väärään paikkaan ja lisäksi varattu huoneisto oli booking.comin mukaan aivan eri paikassa kuin kävi ilmi. Yllättäen kukaan ei ollut aiemmin huomannut mokaa (mikä ihmisiä vaivaa?), joten alun ihmettelyn ja sitä seuranneiden kiitosten lisäksi saimme valita korvaukseksi kaikesta turhasta säätämisestä majoituspaikan vaihdon, illallisen tai ylimääräisen yön, jonka sitten otimmekin. Androksella majoituksen tarjosi perhe, joka asui saman talon yläkerrassa. Heidän ylitsevuotavan ystävällisyyden palkitsen hyvällä arvostelulla booking.comissa. Hotellissa majoittuminen on kyllä helpompaa: kävelet sisään ja ulos koska haluat, eikä tarvitse vastata ystävällisyyteen jatkuvasti hymyilemällä ja kuulumisia kyselemällä jopa nolouteen saakka. Ihmettelin kun eräs majoittujarouva ei kätellyt ollenkaan. Ihmettelin turhaan – minut palkittiin poskipusuilla enkä edes voinut vastustella, kun kädet olivat täynnä matkatavaroita. On se vaan jotenkin outoa, että miehetkin parransänget kahisten niitä etelän maissa harrastavat. 

Tämä loma oli maratontreenien vuoksi erilainen kuin muut reissut. En ihan helpolla heräisi lomalla puoli kuudelta juoksemaan, (koska myöhemmin juokseminen oli helteen vuoksi tuskallista). Mutta mitäpä sitä ei tekisi tavoitteidensa eteen. Tavoitteenahan siis on oma ennätys maratonilla. Aikaisin herääminen palkittiin huikaisevan kauniilla aamun sarastuksella meren rannassa ja mahtavalla onnistumisen fiiliksellä.

Androksella majoituimme Batsissa, joka on kuulemma yksi saaren turstikylistä. Silti niin kiva, pieni, kaunis ja rauhallinen. Palvelu ravintoloissa oli hyvää ja The Dolphins oli paikka, jossa söin valtavan herkullista ja suussasulavaa slow cooked lammasta.

Saari on tunnettu monista vaellusreiteistään ja niiden lähtöpaikat onkin merkitty hyvin teitten varsille. Kävimme Pitharan putouksilla ja toinen reitti vei tuhannen metrin korkeuteen Vournkotin kylän maisemissa. Hassua, miten vaeltaessa juuri kun luulet saavuttaneesi vuoren korkeimman kohdan, tuleekin nyppylän takaa aina uusi nousu. Vaellus kesti melkein neljä tuntia ja mittaa kertyi 10,6 km. 

Kiva, kun voi ilman huonoa omaatuntoa heittää vessapaperin pyttyyn. Ihana loma ja ihanaa olla kotona ja suunnitella uusia reissuja!

 

Kilpparilempeä ja tryffeleitä

Kitevillagen majoituksen pitäjä ja koko Punta trettun kitespotin perustaja on – ullatus! – ruotsalainen Sarah italialaisen miehensä kanssa. ”Do you speak Swedish?” jne. keskustelut ”Every Finn can speak Swedish” (koska meidän on pakko – sanoin) käytiin tietysti. Koska olen kosmopoliitti, halasin häntä kiitokseksi autoilusta majoituksen ja sairaalan välillä, vaikka Riku välillä huusikin ”please don’t kill us all”, kun oli tulla peräänajo. 

Mitä minä tekisin, jos ranskalainen turisti ei osaisi suomea eikä englantia ja pitäisi vaikkapa selvittää hänelle miten pääsee kalastusretkelle? Italialainen hoitaa homman siten, että puhe italiaksi jatkuu, ääni kovenee ja kädet käyvät. Ei pienintäkään reagointia siihen, että vastapuoli ei ymmärrä. En ymmärrä. Opiskelen lisää italiaa.

Matzaccaran majoitusemäntä pyysi Facekaveriksi – mihin tämä kaikki verkottuminen vielä johtaakaan? Hänenkään kanssa ei ole yhteistä kieltä. Eikä ollut hänen naapurinsakaan kanssa. Häneltä saimme ensimmäisenä aamuna lämpimät munkit. Italialaiset OVAT ystävällisiä.

Matzaccaran apartmentin takapihalla asuu kahdeksan kilpikonnaa. Myös kaksi vauvakonnaa! Mikä ei toisaalta ole ihme – katso kuva(!). Tuo iso kypärännäköinen on 100-vuotias. Kilppareitten tuijottelu on muuten terapeuttista…

Sant’Antiocolla käytiin ihan oikean kalastajan kanssa veneretkellä. Reissusta tuli privaattiajelu, koska oli tullut peruutus. Kun en ole mikään vesipeto, oli jo suoritus sekin, että uskalsin uiskennella kohdassa, jossa alla oli 15 m vettä. Ihan mielettömän turkoosia vettä!

Pikkuinen haaste oli se, että yhteistä kieltä ei kalastajan kanssa ollut. Onneksi molemmat osataan jonkin verran italiansanoja ja on googlekääntäjä. Sen avulla saatiin selville, mikä on minkäkin saaren nimi ja mistä on itsetehty likööri tehty. Myrteistä. Viiniä ja likööriä oli tarjolla useampien päiväkännien verran. Lounaaksi saatiin tietysti itsekalastettua tonnikalaa (tonno rosso) valmistettuna kolmella eri tavalla. Katsottiin myös videot tyttären kalastuspuuhista ja huikean kokoisista tonnikaloista.

Oltiin jo lipumassa kohti satamaa, kun ihmettelimme, että missä se kalastusosuus luuraa. Kävin kysymässä ”pescare?”, sain vastaukseksi peukun, ja sitten vaihtui suunta ja veneelle annettiin hanaa. Käytiin kokemassa merrat ja saaliina oli muutama ’polpo’ eli mustekala. Ovat muuten pirun liukkaita liikkumaan ja mahtuvat pienestä välistä. 

Kaupoissa oli vähän arvokkaampaa purkkitonnikalaa: tonno rosson mahaa, pieni purkki ostopaikasta riippuen 23-40 €.

Gelato. Italialainen jäätelö. Ei oikeastaan muuta sanottavaa – ei tarvitse. En sano. 

Cagliari on paaaaljon kivempi kuin Sisiliassa Catania. Molemmat ovat hallinnollisen alueensa pääkaupunkeja.

Rakennuksen seinässä olevassa kirjakaapissa lukee söpösti:

Porta un libro. Prendi un libro.

Tuo kirja. Vie kirja.

Viimeisenä iltana syömässä maailman parasta tonnikalatartaria tryffelillä. Paikka on Da Marino al St Remy Cagliarissa.

Kohti uusia seikkailuja.