Suomen suurin matkablogiyhteisö
All Posts By

giulia

Piilopaikkoja ja kattoterasseja

Vietnamissa muoviroska on ongelma – ihan samalla tavalla kuin muuallakin Aasiassa. Oma väki roskaa turisteja enemmän – niin kuvittelen. Olen nimittäin omin silmin todistanut, kun paikallinen heitteli jäätelöpapereita ympärilleen maahan, vaikka roskis oli käden ulottuvilla. Kaikkialla ei ole roskia. Kuten ei pienellä putouksellakaan, jonne pääsimme tutustumaan paikallisoppaamme Jeffin ansiosta. Olipa kivaa ja idyllistä.

Putouksilla <3

Roof topeilla <3

Ruokailemassa <3

Vietnam on Brasilian jälkeen maailman toiseksi suurin kahvintuottaja. Vietnamilainen kahvi on superhyvää eli edessä oli pakollinen hikoilu kauppahallissa kahvia ostamassa. Luki luki mädääm. Tinkiminen ei ole valkoisen miehen hommaa. Ei sydämiä.

See you again, Vietnam!

Xin chào Phan Rang!

Kolmatta kertaa talvilomalla kohti Phan Rangia. Finskin koneessa lentoemäntä kysyi, että maisteleeko rouva viinejä. Sanoin maistelevani, mutta korjasin olevani neiti.

Namin sisäinen lento Saigonista Phan Rangiin sisälsi pari mutkaa matkassa:
⁃ Kentällä Rikun Phossa oli hius
⁃ Samassa paikassa minun Phossa ui tarjoilijan sormi
⁃ Kone oli myöhässä tunnin

Kun kone laskeutui Cam Ranhin kentälle kuului edessämme olevasta penkkirivistä vietnamilaisnaisen suusta ”oletteko suomalaisia?” – suomeksi. Kolmihenkinen perhe oli Riihimäeltä ja talvilomalla. Koskaan ei voi arvata, että vietnamilaisilta näyttävät voivat olla suomalaisia. Onneksi en ollut sanonut mitään nättiä.

Cam Ranhin kentällä verkkokalvoni kärähtivät, kun näin naisen, jolla oli maailman kiharaisimmat jalkakarvat ja järjettömät kainalotupsut – Oi luoja! Oikeesti!

Phan Rangin päässä sovittu kyyti ei ollut vastassa, koska Phan Rangin kontakti oli unohtanut meidän tulon, mistä johtuen koko aikataulu oli myöhässä 3 tuntia. Annoimme myöhemmin ihan rakentavaa palautetta sekä salmiakkikossun ja Halvan salmiakit kaupanpäälle. Kun kyyti lopulta tuli ja aloimme matkata kohti Phan Rangia, kuului auton poppivehkeistä Modern Talking, ja erehdyinpä sanomaan bändin nimen ääneen. Sen jälkeen volyymi koveni ja kuuntelimme helmiä koko tuotannosta perille saakka. Perillä Sorrento Beach Clubilla odotti sentään Prosecco sovitusti jäissä. Tämä majapaikka on rakennettu lokakuussa ja näyttääkin oikein kivalta. Huonekin on siisti.

Phan Rang Kite Centeristä huolehtii nykyään ruotsalainen Carl. Toki hänen tyttöystävänsä on puoliksi suomalainen ja Viitasaarelta.

Phan Rang kehittyy koko ajan paremmin turisteja palvelevaksi = enemmän ja parempia vaihtoehtoja majoituksen suhteen, uusia rakennuksia, uusia kauppoja, turisteina muitakin kuin venäläisiä. Ruokien hintojen nousuahan tämä tietää – toivottavasti ei laadun heikkenemistä. BBQ Queen tarjosi onneksi edelleen parastaan, vaikka viime vuonna väkeä täynnä pullistellut paikka oli nyt tyhjä.

Lộc Ký ravintolassa grillattua mutakalaa.

Aina palelevan mopoilulook 25 asteen lämmössä.

Onneksi Seefeldin kisat eivät mene ohi, vaikkei kovin hyvältä näytä.

Kilpparilempeä ja tryffeleitä

Kitevillagen majoituksen pitäjä ja koko Punta trettun kitespotin perustaja on – ullatus! – ruotsalainen Sarah italialaisen miehensä kanssa. ”Do you speak Swedish?” jne. keskustelut ”Every Finn can speak Swedish” (koska meidän on pakko – sanoin) käytiin tietysti. Koska olen kosmopoliitti, halasin häntä kiitokseksi autoilusta majoituksen ja sairaalan välillä, vaikka Riku välillä huusikin ”please don’t kill us all”, kun oli tulla peräänajo. 

Mitä minä tekisin, jos ranskalainen turisti ei osaisi suomea eikä englantia ja pitäisi vaikkapa selvittää hänelle miten pääsee kalastusretkelle? Italialainen hoitaa homman siten, että puhe italiaksi jatkuu, ääni kovenee ja kädet käyvät. Ei pienintäkään reagointia siihen, että vastapuoli ei ymmärrä. En ymmärrä. Opiskelen lisää italiaa.

Matzaccaran majoitusemäntä pyysi Facekaveriksi – mihin tämä kaikki verkottuminen vielä johtaakaan? Hänenkään kanssa ei ole yhteistä kieltä. Eikä ollut hänen naapurinsakaan kanssa. Häneltä saimme ensimmäisenä aamuna lämpimät munkit. Italialaiset OVAT ystävällisiä.

Matzaccaran apartmentin takapihalla asuu kahdeksan kilpikonnaa. Myös kaksi vauvakonnaa! Mikä ei toisaalta ole ihme – katso kuva(!). Tuo iso kypärännäköinen on 100-vuotias. Kilppareitten tuijottelu on muuten terapeuttista…

Sant’Antiocolla käytiin ihan oikean kalastajan kanssa veneretkellä. Reissusta tuli privaattiajelu, koska oli tullut peruutus. Kun en ole mikään vesipeto, oli jo suoritus sekin, että uskalsin uiskennella kohdassa, jossa alla oli 15 m vettä. Ihan mielettömän turkoosia vettä!

Pikkuinen haaste oli se, että yhteistä kieltä ei kalastajan kanssa ollut. Onneksi molemmat osataan jonkin verran italiansanoja ja on googlekääntäjä. Sen avulla saatiin selville, mikä on minkäkin saaren nimi ja mistä on itsetehty likööri tehty. Myrteistä. Viiniä ja likööriä oli tarjolla useampien päiväkännien verran. Lounaaksi saatiin tietysti itsekalastettua tonnikalaa (tonno rosso) valmistettuna kolmella eri tavalla. Katsottiin myös videot tyttären kalastuspuuhista ja huikean kokoisista tonnikaloista.

Oltiin jo lipumassa kohti satamaa, kun ihmettelimme, että missä se kalastusosuus luuraa. Kävin kysymässä ”pescare?”, sain vastaukseksi peukun, ja sitten vaihtui suunta ja veneelle annettiin hanaa. Käytiin kokemassa merrat ja saaliina oli muutama ’polpo’ eli mustekala. Ovat muuten pirun liukkaita liikkumaan ja mahtuvat pienestä välistä. 

Kaupoissa oli vähän arvokkaampaa purkkitonnikalaa: tonno rosson mahaa, pieni purkki ostopaikasta riippuen 23-40 €.

Gelato. Italialainen jäätelö. Ei oikeastaan muuta sanottavaa – ei tarvitse. En sano. 

Cagliari on paaaaljon kivempi kuin Sisiliassa Catania. Molemmat ovat hallinnollisen alueensa pääkaupunkeja.

Rakennuksen seinässä olevassa kirjakaapissa lukee söpösti:

Porta un libro. Prendi un libro.

Tuo kirja. Vie kirja.

Viimeisenä iltana syömässä maailman parasta tonnikalatartaria tryffelillä. Paikka on Da Marino al St Remy Cagliarissa.

Kohti uusia seikkailuja.

Sardinia Giulian silmin

Reissu alkoi sillä, että pari laukkua jäi vuorokaudeksi Damiin. No se ei ollut iso ongelma, vaikka italialainen kenttämeininki: ”laukut tulevat vuorokausi kentälle saapumisesta, koska kuriiri”. No tulivat vuorokauden päästä talolle. Asuttiin eka viikko Kite villagessa ja kokattiin siellä mm. suurinta herkkuamme, Gamberi rossia – punaisia katkarapuja, joita saa vain Sardinian/Sisilian kulmilta. Otin mukaan oman Macin veitsen, koska aiemman kokemuksen mukaan huoneistojen kokkausveitset ovat terävyydeltään surkeita. Mikään ei suututa enempää kuin tylsä veitsi.

Talonpuolikas.

Gamberi rossi.

Tavallinen rantaelämä on melko tylsää, mutta kitesurffirannalla tapahtuu paljon. Joku opettelee lajin ensiaskeleita. Toinen opettelee hyppäämistä, kun kaveri tekee ilmassa piruetteja. Porukat pumppaavat leijoja ja odottelevat omalle leijalle sopivaa tuulta. Minä katselen touhuja ja kuuntelen äänikirjana Mikael Persbrandtin elämäkertaa – Muistini mukaan. 

Jottei elämä olisi tylsä, on kiva, että sitä värittää boyfriend, joka järjestää pikapikaa tutustumiskäyntejä italialaisiin sairaaloihin. Tällä kertaa hienosti ulos kattamani aamupala päätyi kahteen ampiaisenpistoon (huitomalla ansaitut), mökötysaamiaiseen sisätiloissa (kannoimme kamat sisään) ja yhteen pyörtymiseen (vessassa, kun olin hakemassa apua majoituksen emännältö), Fiatilla raivokaahaamiseen (majapaikan emäntä ajoi),  tiputukseen ja sairaalaruokaan tutustumiseen. Mamma mia! Kaikki ovat elossa, vaikka kolarikin meinasikin tapahtua. Emäntä ihmetteli jälkeenpäin, kun olin niin cool apua hakiessani. En tiedä, auttoiko selittely, että boyfriendin jättäessäni tilanne ei näyttänyt niin vakavalta vai kerrotaanko jatkossa tarinaa suomalaisnaisesta, joka säilyi kylmähermoisena, vaikka boyfriend teki kuolemaa pation lattialla. Mamma mia – todellakin! 

Se uloskatettu aamiainen luomutiramisuineen…

Syön mitä vain, kunhan ruoka on tehty tuoreista raaka-aineista. Italian Conad vastaa K-supermarkettia sillä erotuksella, että raaka-aineet täälläpäin maailmaa ovat oikeasti tuoreita, esim. kala aamulla kalastettua. Merenherkkujen ja kalan ystävänä ollaan syöty niitä aina, kun se on ollut mahdollista.

Tältä kuuluu pizzan näyttää.

Carboniassa varsinainen löytö oli Yume sushi, jossa sai syödä 23,90€ hintaan niin paljon kuin jaksoi. Jokainen huippukaunis annos tilattiin erikseen, joten ei ollut kyse mistään buffetista. Raa’an kalansyöjän taivas – eivätkä tempuratkaan olleet huonoja. Sushiöverit kahtena iltana. 

Pienimmästäkin lähikaupasta (Porto Pollossa) voi saada irtomyynnistä oliiviöljyä ja viiniä. Tykkään. Aamiaisella maisema oli kelvollinen ja illalla suloinen. 

Bosa oli kaunis. Takseja ei näissä kylissä tunneta, joten mentiin rantaravintolaan Piaggiolla. Syötiin tonnikalaa ja juotiin limoncelloa. 

Tähän saakka on tutkittu näitä paikkoja. Vielä on lomaa jäljellä.