Kaiken piti olla kunnossa. Juoksu oli tuntunut hyvältä ja statsien valossa mennytkin hyvin. Edellisestä parista syksystä poiketen kropassa ei ollut mitään isompaa vaivaakaan ja fiilis oli toki jännittynyt, mutta hyvä. Sitten se iski, flunssa tai korona tai mikä lie. Viikko ennen lähtöviivalle asettumista kurkku alkoi kutista. Koska sunnuntain kymppi sujui hyvin, olin toiveikas, että kyllä tästä hunajavedellä ja levolla selvitään. Myöhemmin osoittautui, että olin taas kerran väärässä.
Kotitesti ei näyttänyt koronaa – tosin tein vain yhden testin. Kuulemma korona saattaa näkyvä vasta muutaman päivän oireilun jälkeen. Kävin lääkärissä kertomassa maratonsuunnitelmat ja taudin oireet. Sain tuhdit lääkkeet ja kolmen päivän sairausloman, jona aikana tuijotin sohvalla suoratoistoa ja pelkäsin tulevaa: pääsisinkö ollenkaan lähtöviivalle Frankfurtissa. Torstain labratestin tulokset olivat priimaa, ei tulehdusta eikä muitakaan esteitä juosta. Niinpä lähdimme perjantaina Finnairin iltapäivälennolla kohti Frankfurtia.
Frankfurtin kentän seikkailujen (mm. shuttlella toiseen terminaaliin) ja junalipun oston (emme ymmärtäneet saksalaista logiikkaa) jälkeen pääsimme melko väsyneinä hotellille, jonka sijainti osoittautui loistavaksi. Asuimme vanhan kaupungin reunalla, metroaseman vieressä ja lyhyen metromatkan päässä kaikesta tarvittavasta. En muistanut, että millä kriteereillä tein hotellivalinnan, mutta ilmeisen fiksuilla tälläkin kertaa.
Nopeaa ja mukavaa asiointia kisasetin haussa
Lauantaina haimme ajanotto-chipin (joka muuten on edelleen juoksutossussa) ja lapun rintaan messuhallista, joka sijaitsi lähdön ja maalin vieressä. Berliiniin verrattuna Frankfurtissa ei ollut puolen päivän aikaan minkäänlaista jonoa tarvikkeiden haussa. Toki juoksijoitakin oli osallistumassa vähemmän. Hakukeikan jälkeen ohjelmassa ei ollut mitään järkevää ja tarkoituksellista. Jännitys oli tietysti kasvanut, mutta italialainen ruoka onneksi maistui kohtuullisen hyvin. Oluttakin teki mieli, mutta pysyin jämäkkänä ja hekumoin maalin ylittämisen jälkeisellä terassibissellä. Lämpöähän Frankfurtissa riitti: lauantaina puolipilvinen sää antoi toivoa siitä, että sunnuntai olisi vastaavanlainen ’ei niin kuuma’. Virhe. Sunnuntaina oli täysi auringonpaiste ja lämpöä parikymmentä. Ei siis yhtään minulle sopiva juoksukeli – sen totesin vuosi sitten Berliinissä, jossa pääsin +24 asteen säässä talutettuna maaliin.
Lauantai-iltana keuhkoputkessa tuntui kihelmöintiä (tai ainakin kuvittelin niin), mutta yö meni ihan mukavasti ja aamun päällimmäinen tuntemus taudin rippeiden sijaan oli jännitys. Aamiainen maistui perushuonosti, vaikka se olikin hämmästyttävän hyvä myös kisa-aamuna: tuoretta sämpylää, erilaisia leikkeleitä ja salaatteja, kananmunaa, mehua ja hedelmäsalaattia sekä kahvi valinnan mukaan. Liian monesti booking.comin ”excellent breakfast” on tarkoittanut pussitettua kuivaa paahtoleipää ja marmeladia sekä huonoa kahvia. Tämä hotellivalinta osui nappiin myös aamiaisen osalta, Majapaikka oli Paulaner am Dom, saksalaisen olutpanimon Paulaner Brauerein vahvasti sponsoroima hotelli.
Pelipaikoille ja alkuverkoille
Aamiaisen jälkeen metroilimme lähtöpaikalle ja hain juoksutuntumaa puolentoista kilometrin verkalla. Juoksu tuntui mukavan viileältä, lämpöä lie ollut noin 15 astetta. Ikävästi kuitenkin aurinko paisteli pilvettömältä taivaalta… Frankfurtissa oli Berliinin lähtöalueeseen verrattuna mahtavaa se, että alueelle pääsivät myös tukihenkilöt. Perinteinen viime hetken vessakeikka vaikutti haasteelliselta, sillä osa mobile-vessoista oli lukossa. Melko ikävä harhautus jonossa kärvistelijöille. Jonottamisen yhteydessä näin Valkun vaimon (tuttu somesta) Vipen, ja toivottelimme toisillemme tsemppiä kisaan. Valkun valmentamia muita juoksijoita oli myös starttaamassa matkaan.
Reittifiilistelyä ja flashbackejä
Lähdössä tunnelma oli kiva, eikä jännityskään enää niin kova. Ehkä tästä selvitään! Lähdin nautiskelemaan omaa tavoitevauhtia 6:45 ja mietin matkalla, että olen etuoikeutettu, että pääsen juoksemaan täälläkin. Olen etuoikeutettu, että pystyn juoksemaan pitkiä matkoja. Olen etuoikeutettu. Ensimmäinen vitonen ja kymppi pysyivät hyvin tavoitevauhdissa. Kannustajia riitti matkan varrella paljon. Tosin tuntuu näin jälkikäteen, että aloin keskittyä liian pian itse suoritukseen. Ehkä siihen takaraivossa vaikuttivat sairastettu tauti ja yhä vain kuumeneva keli. Riku oli useammassa kohtaa tsemppaamassa ja kannustamassa sekä tarjoamassa ohjeeni mukaan elektrolyyttijuomaa. Viiteentoista kilometriin asti meno oli tasaista. Olin syönyt Noshtin vauhtikarkin ja juonut elektrolyyttijuomaa sekä juomapisteiden vettä. Keli oli lämmin – liian lämmin taas kerran. Ensimmäistä kertaa mukanani oli sieni, jota kastelin juomapisteillä kylmävesialtaisiin ja jolla viilentelin itseäni pään alueelta.
Reitti oli melko tasainen, ja loivan pitkän ylämäen jälkeen saattoi odottaa loivaa pitkää alamäkeä. Noin 16 kilometrissä sillalle kiivetessä totesin, että on parempi kävellä, sillä hengitys alkoi tuntua vaikealta ja kropan voimat olivat huventuneet. 18 kilometrin kohdalla oikeaan kylkeen iski pieni kramppi, ei paha, mutta varmaankin jonkinlainen varoitus siitä, mitä saattaisi vielä olla edessä. Kilometriä myöhemmin aloin miettiä keskeyttämistä. Muistelin vuoden takaista juoksua, jossa jo maratonin puolivälissä tuntui t o d e l l a pahalta. Vielä ei tuntunut niin pahalta, mutta mietin, että en halua enää toista kertaa kokea vastaavanlaista katkeamista. Ennen 20 kilometrin rajapyykkiä laitoin Rikulle viestin: ”taidan keskeyttää”. Halusin kellottaa puolikkaan ajan ja pääsin juoksemaan viimeiset sadat metrit Rikun skuutatessa vieressä. DNF – did not finish.
Jälkipuinti
Harmitus ei ollut keskeyttämisen jälkeen kovin suuri. Selittelin keskeytystä järjellä: vaikka olin mielestäni paremmassa kunnossa kuin aiemmin, olin juuri sairastanut flunssan, enkä voinut olla täydessä iskussa. Menin terassioluelle suunnitelmasta poiketen ilman mitalia kaulassa. Viestittelimme Valkun wa-ryhmässä tuntemuksistamme. Porukassa taisi olla yksi onnistumisen kokenut, toinen keskeyttänyt ja monta omaan juoksuunsa tyytymätöntä. Itsehän olisin itkenyt onnesta, jos koskaan pääsisin edes tunnin-kahden päähän noiden epäonnistujien aikoja, Mutta meillä jokaisella on omat kykymme ja tavoitteemme, eikä omaa suoritusta pitäisi koskaan – ei koskaan – verrata muihin.
Harmitus iski maanantaina ja myöhemmin muitten kisaraportteja lukiessa koin taas harmistusta. Toisaalta olen tyytyväinen siihen, että uskalsin keskeyttää. Taas kerran olen katkolla siinä, että jatkaako tätä vajaa viiskymppisenä aloitettua hulluttelua ja talvitreeniä vai pitääkö vaihtaa matillisempiin harrastuksiin kuten kuntonyrkkeilyyn. Vieläkö lähteä viivalle, vaikka maratonkisat eivät niin häävisti ole menneet? Onneksi sentään kympin aika parani kesällä 6 sekuntia. 😅
Matka kohti maratonia käynnistyi talvilomalla Vietnamissa. Olin suunnitellut päättäväni reissussa, että voinko täyttää edes toisen haaveistani: juosta maraton tai kiivetä Kilimanjarolle ennen kuin täytän puolivuosisataa. Kilimanjaro houkutteli, mutta kaikkine varusteluineen ja valmistautumisineen se kuulosti tähän kohtaan vaikeammin saavutettavalta. Niinpä tavoitteeksi tuli juosta maraton ja nimenomaan Berliinissä. Siellähän on tahkottu maailmanennätyksiä maailman nopeimmalla maratonradalla ja olin jo etukäteen miettinyt, että siellä jos missä. Järjestelyt sujuisivat saksalaisella täsmällisyydellä – näin olin kuullut. Päätin, että en tee matkaani yksin, vaan hommaan ympärilleni sijaiskärsijöitä… kuten esim. valmentajan. Valmentaja löytyi Facebookista Kestävyyttä pintakaasulla 24/7 -juoksuryhmästä (Pasi Päällysaho) jäsenten suositusten perusteella. Ohjeeksi tuli toki myös turvautua valmiisiin juoksuohjelmiin ja ”teet vetoja ja pitkiksiä” -suunnitelmiin, mutta päätin investoida tavoitteelliseen harjoitteluun. Niinpä tehtiin maaliskuun lopussa diili Pasin kanssa ja alettiin suunnata kohti Berliinin maratonia, joka olisi
