All Posts By

giulia

DNF ja Frankfurtin maratonmatka 2022

Kaiken piti olla kunnossa. Juoksu oli tuntunut hyvältä ja statsien valossa mennytkin hyvin. Edellisestä parista syksystä poiketen kropassa ei ollut mitään isompaa vaivaakaan ja fiilis oli toki jännittynyt, mutta hyvä. Sitten se iski, flunssa tai korona tai mikä lie. Viikko ennen lähtöviivalle asettumista kurkku alkoi kutista. Koska sunnuntain kymppi sujui hyvin, olin toiveikas, että kyllä tästä hunajavedellä ja levolla selvitään. Myöhemmin osoittautui, että olin taas kerran väärässä.

Kotitesti ei näyttänyt koronaa – tosin tein vain yhden testin. Kuulemma korona saattaa näkyvä vasta muutaman päivän oireilun jälkeen. Kävin lääkärissä kertomassa maratonsuunnitelmat ja taudin oireet. Sain tuhdit lääkkeet ja kolmen päivän sairausloman, jona aikana tuijotin sohvalla suoratoistoa ja pelkäsin tulevaa: pääsisinkö ollenkaan lähtöviivalle Frankfurtissa. Torstain labratestin tulokset olivat priimaa, ei tulehdusta eikä muitakaan esteitä juosta. Niinpä lähdimme perjantaina Finnairin iltapäivälennolla kohti Frankfurtia.

Frankfurtin kentän seikkailujen (mm. shuttlella toiseen terminaaliin) ja junalipun oston (emme ymmärtäneet saksalaista logiikkaa) jälkeen pääsimme melko väsyneinä hotellille, jonka sijainti osoittautui loistavaksi. Asuimme vanhan kaupungin reunalla, metroaseman vieressä ja lyhyen metromatkan päässä kaikesta tarvittavasta. En muistanut, että millä kriteereillä tein hotellivalinnan, mutta ilmeisen fiksuilla tälläkin kertaa.

Nopeaa ja mukavaa asiointia kisasetin haussa

Lauantaina haimme ajanotto-chipin (joka muuten on edelleen juoksutossussa) ja lapun rintaan messuhallista, joka sijaitsi lähdön ja maalin vieressä. Berliiniin verrattuna Frankfurtissa ei ollut puolen päivän aikaan minkäänlaista jonoa tarvikkeiden haussa. Toki juoksijoitakin oli osallistumassa vähemmän. Hakukeikan jälkeen ohjelmassa ei ollut mitään järkevää ja tarkoituksellista. Jännitys oli tietysti kasvanut, mutta italialainen ruoka onneksi maistui kohtuullisen hyvin. Oluttakin teki mieli, mutta pysyin jämäkkänä ja hekumoin maalin ylittämisen jälkeisellä terassibissellä. Lämpöähän Frankfurtissa riitti: lauantaina puolipilvinen sää antoi toivoa siitä, että sunnuntai olisi vastaavanlainen ’ei niin kuuma’. Virhe. Sunnuntaina oli täysi auringonpaiste ja lämpöä parikymmentä. Ei siis yhtään minulle sopiva juoksukeli – sen totesin vuosi sitten Berliinissä, jossa pääsin +24 asteen säässä talutettuna maaliin.

Lauantai-iltana keuhkoputkessa tuntui kihelmöintiä (tai ainakin kuvittelin niin), mutta yö meni ihan mukavasti ja aamun päällimmäinen tuntemus taudin rippeiden sijaan oli jännitys. Aamiainen maistui perushuonosti, vaikka se olikin hämmästyttävän hyvä myös kisa-aamuna: tuoretta sämpylää, erilaisia leikkeleitä ja salaatteja, kananmunaa, mehua ja hedelmäsalaattia sekä kahvi valinnan mukaan. Liian monesti booking.comin ”excellent breakfast” on tarkoittanut pussitettua kuivaa paahtoleipää ja marmeladia sekä huonoa kahvia. Tämä hotellivalinta osui nappiin myös aamiaisen osalta, Majapaikka oli Paulaner am Dom, saksalaisen olutpanimon Paulaner Brauerein vahvasti sponsoroima hotelli.

Pelipaikoille ja alkuverkoille

Aamiaisen jälkeen metroilimme lähtöpaikalle ja hain juoksutuntumaa puolentoista kilometrin verkalla. Juoksu tuntui mukavan viileältä, lämpöä lie ollut noin 15 astetta. Ikävästi kuitenkin aurinko paisteli pilvettömältä taivaalta… Frankfurtissa oli Berliinin lähtöalueeseen verrattuna mahtavaa se, että alueelle pääsivät myös tukihenkilöt. Perinteinen viime hetken vessakeikka vaikutti haasteelliselta, sillä osa mobile-vessoista oli lukossa. Melko ikävä harhautus jonossa kärvistelijöille. Jonottamisen yhteydessä näin Valkun vaimon (tuttu somesta) Vipen, ja toivottelimme toisillemme tsemppiä kisaan. Valkun valmentamia muita juoksijoita oli myös starttaamassa matkaan.

Reittifiilistelyä ja flashbackejä

Lähdössä tunnelma oli kiva, eikä jännityskään enää niin kova. Ehkä tästä selvitään! Lähdin nautiskelemaan omaa tavoitevauhtia 6:45 ja mietin matkalla, että olen etuoikeutettu, että pääsen juoksemaan täälläkin. Olen etuoikeutettu, että pystyn juoksemaan pitkiä matkoja. Olen etuoikeutettu. Ensimmäinen vitonen ja kymppi pysyivät hyvin tavoitevauhdissa. Kannustajia riitti matkan varrella paljon. Tosin tuntuu näin jälkikäteen, että aloin keskittyä liian pian itse suoritukseen. Ehkä siihen takaraivossa vaikuttivat sairastettu tauti ja yhä vain kuumeneva keli. Riku oli useammassa kohtaa tsemppaamassa ja kannustamassa sekä tarjoamassa ohjeeni mukaan elektrolyyttijuomaa. Viiteentoista kilometriin asti meno oli tasaista. Olin syönyt Noshtin vauhtikarkin ja juonut elektrolyyttijuomaa sekä juomapisteiden vettä. Keli oli lämmin – liian lämmin taas kerran. Ensimmäistä kertaa mukanani oli sieni, jota kastelin juomapisteillä kylmävesialtaisiin ja jolla viilentelin itseäni pään alueelta.

Reitti oli melko tasainen, ja loivan pitkän ylämäen jälkeen saattoi odottaa loivaa pitkää alamäkeä. Noin 16 kilometrissä sillalle kiivetessä totesin, että on parempi kävellä, sillä hengitys alkoi tuntua vaikealta ja kropan voimat olivat huventuneet. 18 kilometrin kohdalla oikeaan kylkeen iski pieni kramppi, ei paha, mutta varmaankin jonkinlainen varoitus siitä, mitä saattaisi vielä olla edessä. Kilometriä myöhemmin aloin miettiä keskeyttämistä. Muistelin vuoden takaista juoksua, jossa jo maratonin puolivälissä tuntui t o d e l l a pahalta. Vielä ei tuntunut niin pahalta, mutta mietin, että en halua enää toista kertaa kokea vastaavanlaista katkeamista. Ennen 20 kilometrin rajapyykkiä laitoin Rikulle viestin: ”taidan keskeyttää”. Halusin kellottaa puolikkaan ajan ja pääsin juoksemaan viimeiset sadat metrit Rikun skuutatessa vieressä. DNF – did not finish.

Jälkipuinti

Harmitus ei ollut keskeyttämisen jälkeen kovin suuri. Selittelin keskeytystä järjellä: vaikka olin mielestäni paremmassa kunnossa kuin aiemmin, olin juuri sairastanut flunssan, enkä voinut olla täydessä iskussa. Menin terassioluelle suunnitelmasta poiketen ilman mitalia kaulassa. Viestittelimme Valkun wa-ryhmässä tuntemuksistamme. Porukassa taisi olla yksi onnistumisen kokenut, toinen keskeyttänyt ja monta omaan juoksuunsa tyytymätöntä. Itsehän olisin itkenyt onnesta, jos koskaan pääsisin edes tunnin-kahden päähän noiden epäonnistujien aikoja, Mutta meillä jokaisella on omat kykymme ja tavoitteemme, eikä omaa suoritusta pitäisi koskaan – ei koskaan – verrata muihin.

Harmitus iski maanantaina ja myöhemmin muitten kisaraportteja lukiessa koin taas harmistusta. Toisaalta olen tyytyväinen siihen, että uskalsin keskeyttää. Taas kerran olen katkolla siinä, että jatkaako tätä vajaa viiskymppisenä aloitettua hulluttelua ja talvitreeniä vai pitääkö vaihtaa matillisempiin harrastuksiin kuten kuntonyrkkeilyyn. Vieläkö lähteä viivalle, vaikka maratonkisat eivät niin häävisti ole menneet? Onneksi sentään kympin aika parani kesällä 6 sekuntia. 😅

 

2 kommenttia
sunnuntai, 6 marraskuun, 2022 by

Se vähän rajumpi reissu – Berliinin maraton 2021

Jalat. Ne vaan eivät toimi. Olen kumartuneena eteenpäin, koska en enää jaksa kannatella itseäni. Havahdun, kun joku nainen tarttuu minua vasemmasta käsivarrestani ja kysyy englanniksi, että olenko kunnossa. Toinen nainen tarttuu oikeasta käsivarrestani. Ennätän miettiä, että nyt näiden naisten oma juoksu menee pilalle minun takiani. Hetken päästä olen blackoutissa.

Lähdin Berliinin maratonille parantamaan ennätystäni. Edellisen ja matkaa suunnitellessa ainoan maratonini olin juossut Berliinissä 2019. Sitten tuli pandemia ja sekoitti suunnitelmat vuodelle 2020. Kotimaan kisat eivät kiinnostaneet riittävästi – onhan se mukava kisan jälkeen huuhdella currywurst saksalaisella oluella alas. Vielä parempia syitä ovat reitin mäettömyys ja iso kannustus. Tosin suunnitteluvaiheessa en tiennyt, että iso osa reitin varrella olleiden huudoista menisi vuonna 2021 ohi korvien. 

Saavuimme huoltomieheni kanssa Berliiniin perjantai-iltana. Hotelli oli aivan metroaseman vieressä, joten pitkä matka lentoasemalta keskustaan ja siitä metrolla Schönebergin kaupunginosaan ei onneksi rasittanut muuta kuin istumalihaksia. Illan muonituksen hoiti Lidl, jossa todellakin ja onneksi on aivan eri valikoima Saksassa kuin Suomessa. Sesam-kanasalaatti tuoreilla kasviksilla maistuisi Suomessakin. Ehkä trendikäs aluekin vaikutti. Seuraavana päivänä nimittäin havaitsimme, että sateenkaariliput liehuivat katunäkymässä ja poikien lelukauppoja löytyi useampi.  Schönebergin kaupunginosassa sijaitsee wikipedian mukaan Euroopan vanhimpiin gay-alueisiin kuuluva Nollendorfplatz, jonka metroaseman vieressä majoituimme. 

Kisasetin hakuun jännitystä ilmassa

Lauantain suunnitelmat olivat yksinkertaiset: kisanumeron haku ja riittävästä ruuasta huolehtiminen. Kisasetin noutopaikka oli Tempelhofin käytöstä poistettu lentokenttä. Sisäänpääsy oli useiden porttien ansiosta nopea osallistujille, mutta kaveriksi tulleet ei-juoksijat joutuivat yhteen jonoon. Sekin jono purkautui loppupeleissä nopeasti, vaikka portilla tarkastettiin koronatilanne ja passi. Suomalaisena koronapassittomana Omakannan rokotustodistus kelpasi toki hyvin sisäänpääsydokumenttina jokaiselle kyselijälle: samaa todistusta kaipailtiin myöhemmin parissa kahvilassa. 

Kisat jännittävät minua aina. Jännitystä ei lieventänyt se, etten ollut varma kaksi vuotta vanhan ajanottochipin toimivuudesta, varsinkin kun luin maratonsivuilta, että chippi ei saa olla kosketuksissa metalliin. Noh… minun mitalini vuodelta 2019 ja chippi olivat olleet samassa kulhossa kaksi vuotta. Expossa henkilökunta kuitenkin totesi chipin toimivan, joten teoriassa oli yksi huoli vähemmän. Muita huolia oli silti edelleen mielessä. Kestääkö takareisi, joka on oireillut muutaman viikon? Entäs polvi, joka kipuilee yllättäen ja pyytämättä, eikä ehkä koskaan tule kuntoon? Lonkat ovat aina vähän jäykät, miten ne toimivat? Iso huoli oli myös kisasunnuntaille ennustetusta säästä. Lämpöä oli luvattu +24 ja auringon suorassa paisteessa tuo tietäisi yli kolmen-neljänkymmenen asteen tukaluutta. Ei ollenkaan minun kelini, minkä olin todennut kesän treeneissä sykkeen noustessa jopa kymmenen pykälää. Eihän siinä mitään – vähän rankempi reissu tulossa, ajattelin. Olin väärässä. 

Lähdön tunnelmaa

Kisa-aamuna on normi meininki. Ruoka ei maistu, siispä syön ja juon väkisin. Keli on mitä mainioin, nimittäin terassikeliksi, ja odotan, että pääsen lopettamaan yhdeksän viikon tipattoman mitali kaulassa. Metrossa on paljon kollegoja – joiksi kaikkia juoksijoita kutsun. Heitän hyvästit huoltomiehelleni ja saan halaukset ja tsempit. Alueella on vähemmän porukkaa kuin viimeksi, pandemia on säikäyttänyt ison osan juoksijoita. Vessaindeksi tällä kertaa 40 minuuttia edellisen kerran 50 minuutin sijaan. Aurinko porottaa siniseltä taivaalta massojen vyöryessä lähtökarsinoihin. Käyn puskapissalla, koska niin tekee moni muukin. Protippinä Berliiniin menijöille vessapaniikin lieventämiseksi se, että lähtökarsinassa on vessoja, joihin ei ole kuin muutaman hengen jonot. Käyn taas ja juon lisää. Lähdössä joku mies sanoo ”hyva soomi”. Brittikollega, jonka Paraisilta kotoisin oleva vaimo on pyytänyt kertomaan terveisiä, jos näkyy suomalaisia. Minulla on käsivarteen ja reiteen maalattu suomenlippu – haluan kertoa kaikille, että sisulla (perkele) mennään. Ja sitten mennään!

Lämpö iskee, enkä pysty iskemään takaisin

Huoltomies on ensimmäisen kerran parissa kilsassa tsemppaamassa. Läpyt ja vamos! Ensimmäinen kylkipistos vitosen kohdalla ei säikäytä, sattuuhan näitä. Sen olen juoksusta oppinut, että kun johonkin paikkaan sattuu, ei hätää. Kipu yleensä on hetken päästä pois ja niin kävi nytkin. Kymppi ok, keskivauhti alle 6:50. Puolikkaan viivan ylitän suht hyvässä kunnossa, keskivauhti 6:52, mutta sitten alkavat lämpimän sään aiheuttamat hankaluudet. Seuraavaan neljään kilometriin tuhraan yli puoli tuntia, koska joudun kävelemään kylkipistoksen ja kovan sykkeen vuoksi. Sykettä en edes näe tarkkaan, huomaan vain, että punaisella mennään. Juoksen ja kävelen vuorotellen. Juon vettä jokaisella vesipisteellä ja mukana on pieni pullo, johon kaadan välillä juotavaksi välivettä. Syön vauhtimarmeladit ja huoltopisteiden banaanit puoliväkisin.

Huoltomies tsemppaa uskomattoman monessa paikassa. Kaikkiaan paikkoja kertyy yksitoista, nostan juoksuvisiiriäni tälle upealle suoritukselle, joka on mahdollista hyvän reittisuunnittelun, metrokartan lukemisen ja nopeitten jalkojen ansiota. Muiden kannustukseen en juuri kiinnitä huomiota. Tärkeintä on selviytyä maaliin. Kolmenkympin jälkeen alan toistaa itsenäni. ”Tuntuu pahalta”, saan huohotettua jokaisella kannustuspisteellä. ”Paltamolaisella sisulla vaan”, kannustaa huoltomies. Kävelen ja juoksen vuorotellen. Korvissa Portion Boys, Matti ja Teppo laulavat ’Minä tunnen kuinka vauhti kiihtyy’ samalla, kun keskivauhti hiipuu. Tekee mieli keskeyttää, mutta se ei ole vaihtoehto. On joskus tehnyt mieli oluttakin, ja jos sitä ei ole, niin ollaan ilman. Aina ei saa sitä, mitä mieli tekee. 39 kilometrin kohta on hotellin nurkilla – enää kolme kilometriä. Näytän huoltomiehelleni kurkunleikkauseleen – niin pahalta tuntuu. 

Saattueessa maaliin

Enää pari kilsaa. Kilometrimerkit ovat jotenkin menneet ohi. En ole varma, että onko jäljellä vielä kilometri vai kaksi. Kylkeen pistää ja päätän ottaa loppukirin, että pääsen nopeammin maaliin. Näen kaukana Brandenburgin Torin, mistä päättelen, että nyt ollaan lähellä maalia. Joka paikkaan sattuu, mutta eniten pohkeisiin, jotka kramppaavat. Silminnäkijähavainnon eli huoltomiehen mukaan hoipertelen pahannäköisesti ennen kuin naiset koppaavat minut kainaloon. Sitten saapuu lääkintämies ja minut laitetaan istuskelemaan kadulle. Paarit tuodaan viereen ja stetoskooppia kaivellaan. Muistan huoltomiehen, joka seisoo aidan toisella puolella. Muistan horisevani, että maaliin pitää päästä – paljon muuta en muistakaan. Minulta kuulemma kysellään, että tiedänkö missä olen ja muita peruskysymyksiä, joilla halutaan selvittää kuntoni. Maaliin pitää päästä. Olin myös kysynyt, että voiko huoltomieheni taluttaa minut maaliin. No ei onnistunut – lääkintämiehen kainalossa mentiin loput pari-kolmesataa metriä. Lääkäri ajoi loppumatkan fillarilla vieressä – minkä tajusin vasta ostamistani kuvista (kuvat 35,90 €). En tuossa yhdessä kuvassa maalisuoraa tallustaessani ehkä ole ihan terävimmilläni.

Loppusuoran kävelyn muistan hyvin tai ainakin paremmin. Seuraan kellosta fanaattisesti keskivauhtia, koska kyllähän aiempaa aikaa oli pakko saada parannettua. Voimat ovat niin vähissä, että toivon maalin olevan lähempänä kuin se olikaan. Vasta kolmannella kerralla kysyessäni minulle vahvistetaan, että kyllä, maaliviiva on todellakin tuossa ilmalla täytetyn sinisen portin kohdalla. Edelliset viivat ja banderollit olivat siis jotain muuta – toiveajattelua ainakin. Väki hurraa – yleisesti ja yhdessä ehkäpä enemmän kuin kenellekään muulle. Maaliviivalla otan muutaman juoksuaskeleen, koska eihän maaliin voi kävellen tulla. Tunnen, kuinka lääkintämiehen ote kiristyy käsivarressani: juokseminen kielletty. Sinulta. 

Ohi on!

Istuskelin lääkintäteltassa hetken ja minusta täytettiin lääkintälappunen, jossa on uupumuksen kohdalla rasti ja teksti ”möchte sich nur kurz ausruhen” – halusi levätä vain hetken. Kyllä, koska minullahan oli kiire hakemaan mitalia, jonka perään olin jo lääkintämiehiltä kysellyt. No ehkä en ollut ihan parhaimmissa voimissani tuolloinkaan, sillä hoiperrellessani mitali kaulassa kohti portteja melkein oksensin. Kroppa kesti muilta vaivoilta täydellisesti. Ei mitään muuta kuin väsymyskipua polvessa, reidessä ja lonkissa. Tätä en lakkaa hämmästelemästä. 

Illalla ruoka ei maistunut ja olin poikki. Kaksi seuraavaa päivää kroppa oli rikki, mutta kolmantena lepopäivänä lihaskivut alkoivat olla jo kokonaan ohi. Lempeä paluu arkeen siis. Protip Berliinin maraton nro 2: lähde takaisin päin vasta tiistaina. Olet ansainnut Berliiniin tutustumisen merkeissä pari lomapäivää ja muutaman saksalaisen oluen.  

Ai niin, se ennätys! Aika parani noin kolmella minuutilla, mutta edelleen ollaan yli viiden tunnin. Tavoite oli kellottaa mukava sub 4:40, mutta se jäi armottomassa kelissä vain haaveeksi. Keskeyttäneitä ja muuten voipuneita kollegoja oli kuulemma aika monta.

Harmittaako? No ihme ja kumma ei. Kai tämä maraton pitää ottaa osoituksena pienestä kaistapäisyydestä, sitkeydestä ja päättäväisyydestä. Eiväthän ne hullumpia ominaisuuksia ole tässä elämässä. Niin kuin Jorma Uotinen kerran sanoi: ”Elämä ei ole loma. Taisteltava on.”

   

 

2 kommenttia
tiistai, 12 lokakuun, 2021 by

Muistoissain Mauritius marraskuulta marraskuussa

Parempi myöhään kuin silloinkaan! Kaikki alla oleva on tapahtunut jo vuosi sitten, mutta mikäpä olisi mukavempaa kuin muistella loman kivoja hetkiä keskellä harmaata sateista marraskuun päivää.

Matka Mauritiukselle ei alun puolesta sujunut hohdokkaasti. Yölennolla takana istuva Tiina (nimeä ei muutettu) sai jonkun juoppohulluuskohtauksen ja herätti huutaen puoli koneellista, kun luuli olevansa bussissa. Hetken päästä selvisi, että Tiina oli ottanut ensimmäistä kertaa elämässään ennen lentoa melatoniinia. Se yhdistettynä normaaliin ”join ennen lentoa pullollisen viiniä kotona” ja koneessa yhdellä istumalta kolmeen ostettuun alkoholiannokseen ja myöhemmin ostettuihin janojuomiin sai hänen mukaansa hänet sekoamaan. Tämän jälkeen alkoi katkeamaton anteeksipyytely Turkish Airlinesin lentoemännältä, joka sai Tiinan rauhoittumaan.

Huonosti nukutun yölennon jälkeen olo ei ollut hehkeimmillään, kun kävelimme lentokentällä autovuokraamoon hakemaan autoa. Vasemmanpuoleinen liikenne oli tiedossa, mutta tien päällä yllätti se, että moottoritie oli katkaistu 500 m -4 km välein liikenneympyröillä. Juuri, kun luulit, että voit ajaa 110 lasissa pitkän pätkän, katkesi vauhti autojonoon, jonka odotti vuoroaan päästä liikenneympyrään. Liittymien rakentajat olivat vissiin lakossa, kun Mauritiuksella teitä tehtiin.

Hotellimme sijaitsi Grand baiessa, saaren pohjoispäässä. Koska lomaa oli vain viikko ja tarkoitus oli pääasiassa olla passiivinen löhöäjä-nautiskelija-ahmija, otimme varmuuden vuoksi helpoimman majoitusvaihtoehdon eli täyden palvelun resortin. Se ei meidän kohdallamme tarkoittanut tietenkään sitä, että käyttäisimme vain resortin palveluja. Kaiken lisäksi olimme pakettimatkalla, koska lennot ja hotelli erikseen ostettuna hinta ei olisi ollut yhtään halvempi. Lisäksi tämähän tarkoitti sitä, että pääsin piinaamaan TUI:n oppaita online-palvelussa. Resortin hintaan sisältyi kaikenlaista vesiaktiviteettia, ihan kiva sekin, että pääsin seuraamaan niitä rannalta.

Tuoreita mereneläviä sai käytännössä joka paikasta. Missään muussa reissussa en ole törmännyt vastaavaan etuoikeuteen, että ilman metsästämistä (tai kalastamista) on valinnan vaikeus sekä ravintoloitten että valikoiman suhteen. Erilaiset ravut kuten tiikeriravut ja taskuravut, hummerit, simpukat, tuore kala. Enpä voisi herkuttelijana muuta lomalta toivoa auringon lisäksi.

 

Vaikka loma oli löhöloma, kuului siihen pieni liikunnallinen osuus. Le Morne on 556 m korkea vuori, joka sijaitsee Lounais-Mauritiuksella. Matkasimme sinne autolla ja varoituksista huolimatta emme olleet varautuneet siihen, että matka etenee hulluista liikenneruuhkista ja liikenneympyröistä johtuen todella hitaasti. No lomalla ei ole kiire ellei ole vessahätä. Lähdettiin kiipeämään vuoren huippua kohti. Alkumatka oli ihan helppoa tasaista polkua ja matka eteni joutuisasti. Ehkä kilometri ennen huippua maasto jyrkkeni huomattavasti. Pelkokerroin iski siinä kohtaa ja päätin lähteä alas päin. Luojan kiitos, että lähdin, sillä oikea (jo kauan vihoitellut) polvi huusi hoosiannaa, kun lähdin kipuamaan takaisin ”odottelupaikalle”, jossa istui muita heikkohermoisia ja ehkä myös huonokuntoisia. Kummallista, että ylös meno ei sattunut, mutta alas päin käveleminen oli yhtä tuskaa. Jos osaa katsoa, niin Le Mornen huipulta näkee vedenalaisen vesiputouksen, joka on oikeasti optinen harha. Le Mornen lisäksi kävimme muutamilla vesiputouksilla, joista osa oli meille liian helposti saavutettavissa, eli ilman minkäännäköistä urheilullista ponnistusta.

Sitten koitti se H-hetki, jota varten kohde oli Mauritius ja ajankohta syksyn kamalinta aikaa – harmaatakin harmaampi marraskuu. Syntymäpäivä! Hitaan aamun jälkeen lähdettiin lentämään. Sain valita koneen ensiksi, joten otin avomallin. Kun minun konetta huollettiin(!) ennen lentoa ja jouduttiin odottelemaan, niin saatiin vaivan palkaksi lennätyksessä extra-aikaa. Kone ei tippunut eikä muutenkaan pelottanut. Näköalat olivat melko huikeat ja kokemus unohtumaton.

Synttäri-illallisella istuttiin hyvä tovi. Valittiin ravintolaksi resortin perulainen ravintola, koska se oli muutenkin yksi saaren parhaimpia.

Hotelli unohti muistaa minua illallisen aikana yhtään millään. No tuumasta toimeen ja Riku kirjoitti pyytämättäni hotellille sydäntäsärkevän sähköpostin, johon Manager vastasi käsinkirjoitetulla viestillä ja herkuilla. Herkuiksi lasketaan tässä kohtaa shampanja ja rapuvartaat, jotka toimitettiin huoneeseen juuri oikeaan aikaan, kun tulimme patikoimasta.

Eikä siinä vielä kaikki. Seuraavana aamuna menimme aamupalalle, jossa toinen Beverage and food manager otti meidät vastaan ja kyseli, että saako hän häiritä hieman myöhemmin. No sai. Hetken päästä eteemme kannettiin hedelmälautanen ja shampanjaa myöhästynein onnentoivotuksin ja manageri tuli vielä juttelemaan eli valittelemaan unohdusta ja pyytämään anteeksi. Tässä kohtaa jo alkoi tuntua, että liika on liikaa, mutta suostuimme vielä ottamaan vastaan täytekakun huoneeseen.

Sitten vielä muutamia maisemakuvia. Pilvisenäkin päivänä saarella oli nättiä. Saaren eteläosa oli huomattavasti vehreämpää kuin pohoinen. Voisin mennä uudestaan. Tässä järjettömässä matkakuumeessa voisin lähetä vaikka huomenna. Viimeistään.

Kirjoita kommentti
torstai, 19 marraskuun, 2020 by

Maratoonariksi Berliinissä

Matka kohti maratonia käynnistyi talvilomalla Vietnamissa. Olin suunnitellut päättäväni reissussa, että voinko täyttää edes toisen haaveistani: juosta maraton tai kiivetä Kilimanjarolle ennen kuin täytän puolivuosisataa. Kilimanjaro houkutteli, mutta kaikkine varusteluineen ja valmistautumisineen se kuulosti tähän kohtaan vaikeammin saavutettavalta. Niinpä tavoitteeksi tuli juosta maraton ja nimenomaan Berliinissä. Siellähän on tahkottu maailmanennätyksiä maailman nopeimmalla maratonradalla ja olin jo etukäteen miettinyt, että siellä jos missä. Järjestelyt sujuisivat saksalaisella täsmällisyydellä – näin olin kuullut. Päätin, että en tee matkaani yksin, vaan hommaan ympärilleni sijaiskärsijöitä… kuten esim. valmentajan. Valmentaja löytyi Facebookista Kestävyyttä pintakaasulla 24/7 -juoksuryhmästä (Pasi Päällysaho) jäsenten suositusten perusteella. Ohjeeksi tuli toki myös turvautua valmiisiin juoksuohjelmiin ja ”teet vetoja ja pitkiksiä” -suunnitelmiin, mutta päätin investoida tavoitteelliseen harjoitteluun. Niinpä tehtiin maaliskuun lopussa diili Pasin kanssa ja alettiin suunnata kohti Berliinin maratonia, joka olisi  29.9.2019.

Treenejä kertyi ennen maraa puolessa vuodessa 106 kpl. Harjoitus, josta ei ole instapostausta, ei ole tapahtunut: #giuliakipittää. Joukkoon mahtui lyhyttä matalan sykkeen lenkkiä, eripituisia vetoja, pitkiksiä (pisin vain 22 km) ja vesijuoksua. Tein tunnollisesti kaikki treenit ja Pasi suunnitteli ohjelman kolme viikkoa kerrallaan eteenpäin ottaen huomioon esim. työmatkat ja bileet. Jo maraharjottelua aloitettaessa polvessa oli ongelmia, mutta yllättäen se kestikin hyvin juoksemista. Sen sijaan lämpimänpaikanleirin eli Kreikan kesälomareissun jälkeen lonkka alkoi oireilla enemmän. Tosin se oli varoitellut olemassaolostaan ensimmäisen kerran jo huhtikuussa ja pari kertaa myöhemmin. Kun kuuden kilometrin lenkki oli jätettävä neloseksi siksi, että juokseminen sattui liikaa tai oikeastaan oli mahdotonta, oli lonkkavaivat otettava vakavasti ja mentävä buffi kourassa fysioterapeutin pakeille. Sain fyssarin yhteystiedot pomoltani, ja täytyy sanoa, että suosittelu oli hyvää esimiestyötä. Lonkan kuntoutus aloitettiin reilut viisi viikkoa ennen suunniteltua maratonia. Fyssarin tuomio oli, että lonkka ei vasemmalta puolelta ollut adaptoitunut kovaan treeniin. Juoksu vaihtui vesijuoksuun. Kuulin altaassa aivan liikaa tarinoita tallinnanristeilyistä ja kirjastokäynneistä – vesijuoksu ei ole minun(kaan) lajini. Hoidoksi tuli Shockwave-paineaaltohoitoa ja kuminauhalla tehtävää kotijumppaa. Paineaaltohoito saa ihon tuntumaan siltä, kuin siihen pisteltäisiin pieniä neuloja. Varsinkin luun päältä tehtäessä hoito tuntui makoisasti. Pyysin ensimmäisen kerran jälkeen hoitoa kovimmalla voimakkuudella (asteikolla 1-4), koska se on tehokkainta ja ’no pain, no gain’. Tavoite oli kirkkaana mielessä: maaliin pääsy omin jaloin ja oma ennätys Berliinin maratonilla. Lonkka alkoi tulla kerta kerralta parempaan kuntoon, mutta polvi alkoi ilmeisesti kompensoida juoksuasentoa kipeytymällä polvitaipeesta ja pohkeesta. Vanha vaiva was back!

Expossa jonottamassa chippiä ja numerolappua.

Kirjoitus muistoseinään expossa.

Polvea ennätettiin hoitaa Shockwavella kahdesti ja se teipattiin ”juoksukuntoon” kolme päivää ennen maraa. Lonkan osalta näytti hyvältä. Kunnes! Berliinin messuexpon ja metroportaissa kulkemisen jälkeen lauantaina, päivä ennen maratonia lonkka alkoi jälleen oireilla. Fiilis ei ollut kovin kiva, mutta näillä kumeilla olisi kurvailtava, oli lonkka missä kunnossa tahansa. Lauantaina lyhyt, rentouttavaksi tarkoitettu lenkki jäi välistä ja sen sijaan teippasin itse lonkan muistellen fyssarin teippaustapaa. Sen jälkeen juoksukamojen valmistelu ja nukkumaan. Matkaan oli lähdössä: juoksupaita numerolappuineen; Hoka Hokan lenkkarit, joihin oli kiinnitetty chippi ajanottoa varten; juoksusukat; Adidaksen maratonshortsit (kyllä, myytiin sillä nimellä); Buff; juoksuvyö; 7 Cliffin geeliä; setelirahaa minigrip-pussissa; Maldon-suolaa ja Buranacapseja minigripissä; vessapaperia minigripissä sekä elmukelmuun kääritty kännykkä. Läpinäkyvään järjestäjien pussukkaan otin vettä ja mehun, joka oli tarkoitus juoda 20 min ennen lähtöä sekä kertakäyttösadetakin odottelun ajaksi. Sääksi oli luvattu jo kymmenen päivän ajan sadekuuroja ja niitä ennustettiin vielä lähtöaamunakin.

Olin varannut maramatkan PWT-matkojen kautta, koska halusin minimoida riskit sählätä jotain maratonpäivänä kokemattomuuttani. Toisaalta en olisi enää keväällä muuta kautta päässytkään matkaan: Berliinin maraton monen muun tapaan on niin suosittu, että osallistumisoikeudet arvotaan vuotta aiemmin.

PWT-ryhmä sunnuntaiaamuna lähdössä kohti maratonaluetta.

Tänä vuonna ilmoittautuneita oli piirun verran alle 47 000 juoksijaa. Lähdimme kohti maratonaluetta junalla, aurinko paistoi ja keli näytti hienolta. Pitkistä vessajonoista ja jonoista lähtökarsinoihin oli varoitettu usealta taholta. Menin mielestäni lyhyeen jonoon, olin jonossa 55 minuuttia. Aikaa starttiin oli reilusti. Jonossa seisoessa alkoi palella, vaikka päällä oli neule, joka oli tarkoitus heittää pois (kierrätykseen tai roskiin) lähtökarsinassa. Vessakäynti massatapahtumissa on aina yhtä mieleen jäävä kokemus…

Maran lähtö on porrastettu ison osanottajamäärän ja eritasoisten juoksijoiden vuoksi. Siirryin H-karsinaan, jossa ovat mm. ensimmäistä maratoniaan juoksevat ja ”hitaat”, joiden ennätys on yli 4:15. Näin ensimmäiset juoksuun lähtijät screeniltä, kello oli 9. Omaan lähtöön oli aikaa reilu tunti, joten ei auttanut kuin odotella.

H-karsinassa odottamassa omaa lähtöä.

Järjestäjät soittivat rytmikästä musiikkia ja yrittivät saada massaoja vähän liikkumaan. Join mehun ja vettä päälle. Taivas luovutti ensimmäiset pisaransa jo kymmeneltä, vaikka sateen piti alkaa vasta yhdentoista paikkeilla. Vedin kertakäyttösadetakin niskaan ja se lämmitti huomattavasti enemmän kuin pelkkä neule. Olisinpa tajunnut sen aiemmin! G-ryhmä lähti liikkeelle ja pian olisi minun ryhmäni vuoro. Aloimme kävellä kohti lähtöä. Aloin haaveilla toisesta vessakäynnistä, koska vessoja oli myös ihan lähtöportille saakka. Oli todellista viisautta mennä vielä kerran – muuten ei koko maratonin aikana tarvinnut tehdä vessakeikkaa onneksi missään mielessä. Melko yleinen vaiva nimittäin on se, että geelit ja/tai nesteet eivät imeydy ja vatsa kramppaa. Ylitin lähtöviivan hyvillä fiiliksillä, sykekin näytti Polarin mukaan olleen alimmillaan 92 eli jännitys ei paheimmin vaivannut enää karsinassa ja lähtöviivalla.

Reitti oli merkitty Adidaksen kolmella raidalla.

Mitäpä olisi noin pitkä juoksumatka ilman kannustusta. Tylsää ja yksinäistä. Olin kuullut, että Berliinissä maratoonareita kannustetaan nimellä, joka lukee juoksulapussa. Näin kävikin pari kertaa. Suomalaisten suusta kuulin ”Hyvä Julia”. Jokainen kannustus sai aikaan lisäbuustia. Henkilökohtaisen kannustajani näin ensimmäisen kerran 2,5 km:n kohdalla. Vaihdettiin halaukset ja pusut (kyllä, joka kerta!) ja huutelin, että seuraavassa paikassa samalla tavalla oikealla puolella. Matka jatkui, tarkkailin sykettä, jonka pidin alle 148:ssa. Juoksu sujui hyvin, mutta mietin jo alkuvaiheessa, että haaveilemani viiden tunnin alitus ei taida toteutua tällä vauhdilla. En kuitenkaan halunnut riskeerata sitä, että en pääsisi maaliin ollenkaan. En myöskään halunnut törmätä 32-36 km:n kieppeillä mahdollisesti vastaan tulevaan seinään, joksi kutsutaan maratonilla totaalista katkeamista.

Kannustuskyltti, mitali ja kisakynnet.

Juoksuvauhti tuntui vähän pettymykseltä, mutta toisaalta tuntui myös siltä, että ko. vauhdilla pääsisin maaliin. Noin kympin kohdalla alkoi ensimmäinen kunnon sadekuuro ja sadetta riittikin sen jälkeen loppuun saakka. Aiemmin minulla oli yksi kokemus sadelenkistä samalta viikolta – kaikkina muina ikävän kelin päivinä olin paennut juoksemaan treeniäni juoksumatolle. Tossut kastuivat, buffi kastui. Reiteen ja käsivarteen piirretyt suomenliput alkoivat valua. Välillä sade taukosi hetkeksi, sitten tuli kovempi sadekuuro. Mietin, että antaa sataa vaan, tänne on tultu juoksemaan eikä lomailemaan. 17 km:n kohdalla etsin Rikua katseellani. En nähnyt. Mietin, että onkohan nyt ajettu kolarin potkulaudalla, jolla hän oli kaahannut ensimmäiselle kannustuspaikalle. No jälkeenpäin kuulin, että Riku oli juossut minun rinnallani vasemmalla puolella, ja karjunut kuin heikkopäinen, mutta minä olin vain painanut menemään ilman reagointia. Sen jälkeen kipitin 20 km:n ohi juuri ennen Rikua, eli taas huti! Saavutin hetken päästä puolimatkan ja aloin 22 km:stä eteenpäin juosta siihen asti elämäni pisintä lenkkiä. Etukäteen tuntui oudolta ajatella, että miten ikinä pystyisin juoksemaan 42,195 km, kun pisin lenkki oli ollut vain 22 km. Mutta luotin valmentajaan ja se kannatti. 

Polven takaosa ja pohje olivat oireilleet jo muutaman kilometrin ennen kuin otin 25 km:n kohdalla Buranacapsin. Aivan uusi vaiva iski myös: oikea lapa tuntui rasittuneelta ja väsyneeltä. Ehkäpä lääke auttaisi siihenkin. Harvemmin ajattelen lenkillä, että ”enää 15 km, mutta nyt sekin tuli koettua. Näin Rikun 27 km:n kohdalla sillan alla heiluttamassa pientä suomenlippua. Jee! Kävin pussaamassa ja halaamassa ja sanoin, että maaliin mennään! Katsoin sykemittaria, ja syke oli noussut noin kymmenen pykälää, tasaannutin sykkeen hetken päästä matalammalle tasolle. Sadetta ja tuulta. Tuulta ja sadetta. Pieniä vilunväristyksiä. Lätäköitten väistelyä ja niihin astumista. Kannustajia riitti matkan varrella ihan mukavasti, vaikka sade varmasti verotti määrää. Erilaiset bändit ja rummut pauhasivat luoden tunnelmaa pitkin matkaa. Juomapisteitä oli melko tiheästi. Joka toisella paikalla oli loppumatkasta tarjolla banaaneja. En tajua, että kun kyseessä on kansainvälinen tapahtuma – osallistujia yli 150 maasta – niin miksi kaikki luki matkan varrella vain saksaksi. No wasserista lie saksaa osaamattomankin helppo päätellä, että kyseessä on vesi, mutta kun lukee ’obst’ eivät ehkä kaikki ymmärrä, että korkeareunaisissa vadeissa oli tarjolla ’hedelmiä’. Obst und gemüse, hedelmät ja vihannekset – niin Paltamon yläasteella opetettiin.

Hotellimme oli Ku’dammin poikkikujalla ja seuraavaksi kannustuspaikaksi oli sovittu kyseinen risteys noin 34 km:n kohdalla. Löysimme toisemme. Pusu, halaus ja huudahdus, että maaliin mennään. Vastasin kysymykseen, että ei ole ongelmia – ja matka jatkui taas. Enää kahdeksan kilometriä. Peanuts mulle! Olin katsonut kartasta aiemmin, että lopussa tehdään useampia mutkia ennen saapumista Brandenburg Torille, jossa olisi loppusuora. Ensimmäinen tunnekuohu tuli noin 40 km:n paikkeilla. Hei, olen kohta maalissa! Olen pian juossut maratonin! Haukoin happea ja tasaannutin hengitystä. Mutka mutkan jälkeen ja viimein edellä juoksevien kohahdus, Brandenbrug Tor näkyvissä! Juoksin kohti porttia ja etsin katseellani Rikua. Vasemmalta puolelta bongasin ison suomenlipun ja Rikun! Juoksin kohti: pusu ja halaus ja lippu mukaan. Toisen tunnekuohun aika! Juoksin maalisuoraa portin alta kohti maaliviivaa suomenlippu liehuen. Kuulin huudon ”hyvä Suomi!”. Mahtavaa! Nyt se on tehty. Aika 5:11:02. Olen maratoonari!

Maalisuoralla, maaliin matkaa 500 m.

Maalissa!

Maaliin pääsi 44 065 juoksijaa. Osa ei startannut, osa jäi matkan varrelle.

Nimi maanantain Der Tagesspiegel -sanomalehdessä. Omaa kappaletta en onnistunut ostamaan.

Sain mitalin ja muovisen ponchon. Mitali piti kaiverruttaa alueella, mutta en jaksanut etsiä paikkaa ja värjötellä sateessa. Juoksuchippi piti jättää pois, mutta en edes muistanut etsiä oikeaa luovutuspaikkaa. Kuvausseinän eteen oli jono – en jaksanut jonottaa sinnekään. Tarjolla oli alkoholitonta olutta – en kelpuuttanut. Tarvitsin alkoholillista! Haaveilin jo kuumasta suihkusta. Onneksi Rikulla oli mukanaan iso huppari, jonka suojissa lämmittelin kotimatkan ajan. Hotelliin suihkuun, pieni lepo ja syömään tryffelipastaa oluella.

Tagliatellea ja valkoista tryffeliä.

Scampeja sitruunakastikkeella.

On kiitosten aika!

Kiitos Pasi kärsivällisestä valmentamisesta. Kiitos Antti fysioterapiasta. Kiitos Ari jäsenkorjaamisesta ja hieronnasta. Kiitos Ossi akupunktiohoidosta. Kiitos työkaverit mukana elämisestä. Kiitos kaikki te, jotka olette jaksaneet kannustaa ja jännittää somessa ja viesteissä. Kiitos Riku terapoinnista ja tärisemisen kestämisestä! *itkunauruhymiö tähän*

Summa summarum:  Treenaaminen onnistui. Tankkaus onnistui. Vesi ja geelit imeytyivät. Ei vatsakramppeja, ei kylkipistoksia, ei suonenvetoja, ei hankaumia. Lonkka kesti, polvi kesti. Huippua!

Pitäisiköhän osallistua arvontaan Berliinin maratonille 2020…

2 kommenttia
lauantai, 5 lokakuun, 2019 by