Suomen suurin matkablogiyhteisö

Se vähän rajumpi reissu – Berliinin maraton 2021

Jalat. Ne vaan eivät toimi. Olen kumartuneena eteenpäin, koska en enää jaksa kannatella itseäni. Havahdun, kun joku nainen tarttuu minua vasemmasta käsivarrestani ja kysyy englanniksi, että olenko kunnossa. Toinen nainen tarttuu oikeasta käsivarrestani. Ennätän miettiä, että nyt näiden naisten oma juoksu menee pilalle minun takiani. Hetken päästä olen blackoutissa.

Lähdin Berliinin maratonille parantamaan ennätystäni. Edellisen ja matkaa suunnitellessa ainoan maratonini olin juossut Berliinissä 2019. Sitten tuli pandemia ja sekoitti suunnitelmat vuodelle 2020. Kotimaan kisat eivät kiinnostaneet riittävästi – onhan se mukava kisan jälkeen huuhdella currywurst saksalaisella oluella alas. Vielä parempia syitä ovat reitin mäettömyys ja iso kannustus. Tosin suunnitteluvaiheessa en tiennyt, että iso osa reitin varrella olleiden huudoista menisi vuonna 2021 ohi korvien. 

Saavuimme huoltomieheni kanssa Berliiniin perjantai-iltana. Hotelli oli aivan metroaseman vieressä, joten pitkä matka lentoasemalta keskustaan ja siitä metrolla Schönebergin kaupunginosaan ei onneksi rasittanut muuta kuin istumalihaksia. Illan muonituksen hoiti Lidl, jossa todellakin ja onneksi on aivan eri valikoima Saksassa kuin Suomessa. Sesam-kanasalaatti tuoreilla kasviksilla maistuisi Suomessakin. Ehkä trendikäs aluekin vaikutti. Seuraavana päivänä nimittäin havaitsimme, että sateenkaariliput liehuivat katunäkymässä ja poikien lelukauppoja löytyi useampi.  Schönebergin kaupunginosassa sijaitsee wikipedian mukaan Euroopan vanhimpiin gay-alueisiin kuuluva Nollendorfplatz, jonka metroaseman vieressä majoituimme. 

Kisasetin hakuun jännitystä ilmassa

Lauantain suunnitelmat olivat yksinkertaiset: kisanumeron haku ja riittävästä ruuasta huolehtiminen. Kisasetin noutopaikka oli Tempelhofin käytöstä poistettu lentokenttä. Sisäänpääsy oli useiden porttien ansiosta nopea osallistujille, mutta kaveriksi tulleet ei-juoksijat joutuivat yhteen jonoon. Sekin jono purkautui loppupeleissä nopeasti, vaikka portilla tarkastettiin koronatilanne ja passi. Suomalaisena koronapassittomana Omakannan rokotustodistus kelpasi toki hyvin sisäänpääsydokumenttina jokaiselle kyselijälle: samaa todistusta kaipailtiin myöhemmin parissa kahvilassa. 

Kisat jännittävät minua aina. Jännitystä ei lieventänyt se, etten ollut varma kaksi vuotta vanhan ajanottochipin toimivuudesta, varsinkin kun luin maratonsivuilta, että chippi ei saa olla kosketuksissa metalliin. Noh… minun mitalini vuodelta 2019 ja chippi olivat olleet samassa kulhossa kaksi vuotta. Expossa henkilökunta kuitenkin totesi chipin toimivan, joten teoriassa oli yksi huoli vähemmän. Muita huolia oli silti edelleen mielessä. Kestääkö takareisi, joka on oireillut muutaman viikon? Entäs polvi, joka kipuilee yllättäen ja pyytämättä, eikä ehkä koskaan tule kuntoon? Lonkat ovat aina vähän jäykät, miten ne toimivat? Iso huoli oli myös kisasunnuntaille ennustetusta säästä. Lämpöä oli luvattu +24 ja auringon suorassa paisteessa tuo tietäisi yli kolmen-neljänkymmenen asteen tukaluutta. Ei ollenkaan minun kelini, minkä olin todennut kesän treeneissä sykkeen noustessa jopa kymmenen pykälää. Eihän siinä mitään – vähän rankempi reissu tulossa, ajattelin. Olin väärässä. 

Lähdön tunnelmaa

Kisa-aamuna on normi meininki. Ruoka ei maistu, siispä syön ja juon väkisin. Keli on mitä mainioin, nimittäin terassikeliksi, ja odotan, että pääsen lopettamaan yhdeksän viikon tipattoman mitali kaulassa. Metrossa on paljon kollegoja – joiksi kaikkia juoksijoita kutsun. Heitän hyvästit huoltomiehelleni ja saan halaukset ja tsempit. Alueella on vähemmän porukkaa kuin viimeksi, pandemia on säikäyttänyt ison osan juoksijoita. Vessaindeksi tällä kertaa 40 minuuttia edellisen kerran 50 minuutin sijaan. Aurinko porottaa siniseltä taivaalta massojen vyöryessä lähtökarsinoihin. Käyn puskapissalla, koska niin tekee moni muukin. Protippinä Berliiniin menijöille vessapaniikin lieventämiseksi se, että lähtökarsinassa on vessoja, joihin ei ole kuin muutaman hengen jonot. Käyn taas ja juon lisää. Lähdössä joku mies sanoo ”hyva soomi”. Brittikollega, jonka Paraisilta kotoisin oleva vaimo on pyytänyt kertomaan terveisiä, jos näkyy suomalaisia. Minulla on käsivarteen ja reiteen maalattu suomenlippu – haluan kertoa kaikille, että sisulla (perkele) mennään. Ja sitten mennään!

Lämpö iskee, enkä pysty iskemään takaisin

Huoltomies on ensimmäisen kerran parissa kilsassa tsemppaamassa. Läpyt ja vamos! Ensimmäinen kylkipistos vitosen kohdalla ei säikäytä, sattuuhan näitä. Sen olen juoksusta oppinut, että kun johonkin paikkaan sattuu, ei hätää. Kipu yleensä on hetken päästä pois ja niin kävi nytkin. Kymppi ok, keskivauhti alle 6:50. Puolikkaan viivan ylitän suht hyvässä kunnossa, keskivauhti 6:52, mutta sitten alkavat lämpimän sään aiheuttamat hankaluudet. Seuraavaan neljään kilometriin tuhraan yli puoli tuntia, koska joudun kävelemään kylkipistoksen ja kovan sykkeen vuoksi. Sykettä en edes näe tarkkaan, huomaan vain, että punaisella mennään. Juoksen ja kävelen vuorotellen. Juon vettä jokaisella vesipisteellä ja mukana on pieni pullo, johon kaadan välillä juotavaksi välivettä. Syön vauhtimarmeladit ja huoltopisteiden banaanit puoliväkisin.

Huoltomies tsemppaa uskomattoman monessa paikassa. Kaikkiaan paikkoja kertyy yksitoista, nostan juoksuvisiiriäni tälle upealle suoritukselle, joka on mahdollista hyvän reittisuunnittelun, metrokartan lukemisen ja nopeitten jalkojen ansiota. Muiden kannustukseen en juuri kiinnitä huomiota. Tärkeintä on selviytyä maaliin. Kolmenkympin jälkeen alan toistaa itsenäni. ”Tuntuu pahalta”, saan huohotettua jokaisella kannustuspisteellä. ”Paltamolaisella sisulla vaan”, kannustaa huoltomies. Kävelen ja juoksen vuorotellen. Korvissa Portion Boys, Matti ja Teppo laulavat ’Minä tunnen kuinka vauhti kiihtyy’ samalla, kun keskivauhti hiipuu. Tekee mieli keskeyttää, mutta se ei ole vaihtoehto. On joskus tehnyt mieli oluttakin, ja jos sitä ei ole, niin ollaan ilman. Aina ei saa sitä, mitä mieli tekee. 39 kilometrin kohta on hotellin nurkilla – enää kolme kilometriä. Näytän huoltomiehelleni kurkunleikkauseleen – niin pahalta tuntuu. 

Saattueessa maaliin

Enää pari kilsaa. Kilometrimerkit ovat jotenkin menneet ohi. En ole varma, että onko jäljellä vielä kilometri vai kaksi. Kylkeen pistää ja päätän ottaa loppukirin, että pääsen nopeammin maaliin. Näen kaukana Brandenburgin Torin, mistä päättelen, että nyt ollaan lähellä maalia. Joka paikkaan sattuu, mutta eniten pohkeisiin, jotka kramppaavat. Silminnäkijähavainnon eli huoltomiehen mukaan hoipertelen pahannäköisesti ennen kuin naiset koppaavat minut kainaloon. Sitten saapuu lääkintämies ja minut laitetaan istuskelemaan kadulle. Paarit tuodaan viereen ja stetoskooppia kaivellaan. Muistan huoltomiehen, joka seisoo aidan toisella puolella. Muistan horisevani, että maaliin pitää päästä – paljon muuta en muistakaan. Minulta kuulemma kysellään, että tiedänkö missä olen ja muita peruskysymyksiä, joilla halutaan selvittää kuntoni. Maaliin pitää päästä. Olin myös kysynyt, että voiko huoltomieheni taluttaa minut maaliin. No ei onnistunut – lääkintämiehen kainalossa mentiin loput pari-kolmesataa metriä. Lääkäri ajoi loppumatkan fillarilla vieressä – minkä tajusin vasta ostamistani kuvista (kuvat 35,90 €). En tuossa yhdessä kuvassa maalisuoraa tallustaessani ehkä ole ihan terävimmilläni.

Loppusuoran kävelyn muistan hyvin tai ainakin paremmin. Seuraan kellosta fanaattisesti keskivauhtia, koska kyllähän aiempaa aikaa oli pakko saada parannettua. Voimat ovat niin vähissä, että toivon maalin olevan lähempänä kuin se olikaan. Vasta kolmannella kerralla kysyessäni minulle vahvistetaan, että kyllä, maaliviiva on todellakin tuossa ilmalla täytetyn sinisen portin kohdalla. Edelliset viivat ja banderollit olivat siis jotain muuta – toiveajattelua ainakin. Väki hurraa – yleisesti ja yhdessä ehkäpä enemmän kuin kenellekään muulle. Maaliviivalla otan muutaman juoksuaskeleen, koska eihän maaliin voi kävellen tulla. Tunnen, kuinka lääkintämiehen ote kiristyy käsivarressani: juokseminen kielletty. Sinulta. 

Ohi on!

Istuskelin lääkintäteltassa hetken ja minusta täytettiin lääkintälappunen, jossa on uupumuksen kohdalla rasti ja teksti ”möchte sich nur kurz ausruhen” – halusi levätä vain hetken. Kyllä, koska minullahan oli kiire hakemaan mitalia, jonka perään olin jo lääkintämiehiltä kysellyt. No ehkä en ollut ihan parhaimmissa voimissani tuolloinkaan, sillä hoiperrellessani mitali kaulassa kohti portteja melkein oksensin. Kroppa kesti muilta vaivoilta täydellisesti. Ei mitään muuta kuin väsymyskipua polvessa, reidessä ja lonkissa. Tätä en lakkaa hämmästelemästä. 

Illalla ruoka ei maistunut ja olin poikki. Kaksi seuraavaa päivää kroppa oli rikki, mutta kolmantena lepopäivänä lihaskivut alkoivat olla jo kokonaan ohi. Lempeä paluu arkeen siis. Protip Berliinin maraton nro 2: lähde takaisin päin vasta tiistaina. Olet ansainnut Berliiniin tutustumisen merkeissä pari lomapäivää ja muutaman saksalaisen oluen.  

Ai niin, se ennätys! Aika parani noin kolmella minuutilla, mutta edelleen ollaan yli viiden tunnin. Tavoite oli kellottaa mukava sub 4:40, mutta se jäi armottomassa kelissä vain haaveeksi. Keskeyttäneitä ja muuten voipuneita kollegoja oli kuulemma aika monta.

Harmittaako? No ihme ja kumma ei. Kai tämä maraton pitää ottaa osoituksena pienestä kaistapäisyydestä, sitkeydestä ja päättäväisyydestä. Eiväthän ne hullumpia ominaisuuksia ole tässä elämässä. Niin kuin Jorma Uotinen kerran sanoi: ”Elämä ei ole loma. Taisteltava on.”

   

 

Previous Post

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply