Maratoonariksi Berliinissä

Matka kohti maratonia käynnistyi talvilomalla Vietnamissa. Olin suunnitellut päättäväni reissussa, että voinko täyttää edes toisen haaveistani: juosta maraton tai kiivetä Kilimanjarolle ennen kuin täytän puolivuosisataa. Kilimanjaro houkutteli, mutta kaikkine varusteluineen ja valmistautumisineen se kuulosti tähän kohtaan vaikeammin saavutettavalta. Niinpä tavoitteeksi tuli juosta maraton ja nimenomaan Berliinissä. Siellähän on tahkottu maailmanennätyksiä maailman nopeimmalla maratonradalla ja olin jo etukäteen miettinyt, että siellä jos missä. Järjestelyt sujuisivat saksalaisella täsmällisyydellä – näin olin kuullut. Päätin, että en tee matkaani yksin, vaan hommaan ympärilleni sijaiskärsijöitä… kuten esim. valmentajan. Valmentaja löytyi Facebookista Kestävyyttä pintakaasulla 24/7 -juoksuryhmästä (Pasi Päällysaho) jäsenten suositusten perusteella. Ohjeeksi tuli toki myös turvautua valmiisiin juoksuohjelmiin ja ”teet vetoja ja pitkiksiä” -suunnitelmiin, mutta päätin investoida tavoitteelliseen harjoitteluun. Niinpä tehtiin maaliskuun lopussa diili Pasin kanssa ja alettiin suunnata kohti Berliinin maratonia, joka olisi  29.9.2019.

Treenejä kertyi ennen maraa puolessa vuodessa 106 kpl. Harjoitus, josta ei ole instapostausta, ei ole tapahtunut: #giuliakipittää. Joukkoon mahtui lyhyttä matalan sykkeen lenkkiä, eripituisia vetoja, pitkiksiä (pisin vain 22 km) ja vesijuoksua. Tein tunnollisesti kaikki treenit ja Pasi suunnitteli ohjelman kolme viikkoa kerrallaan eteenpäin ottaen huomioon esim. työmatkat ja bileet. Jo maraharjottelua aloitettaessa polvessa oli ongelmia, mutta yllättäen se kestikin hyvin juoksemista. Sen sijaan lämpimänpaikanleirin eli Kreikan kesälomareissun jälkeen lonkka alkoi oireilla enemmän. Tosin se oli varoitellut olemassaolostaan ensimmäisen kerran jo huhtikuussa ja pari kertaa myöhemmin. Kun kuuden kilometrin lenkki oli jätettävä neloseksi siksi, että juokseminen sattui liikaa tai oikeastaan oli mahdotonta, oli lonkkavaivat otettava vakavasti ja mentävä buffi kourassa fysioterapeutin pakeille. Sain fyssarin yhteystiedot pomoltani, ja täytyy sanoa, että suosittelu oli hyvää esimiestyötä. Lonkan kuntoutus aloitettiin reilut viisi viikkoa ennen suunniteltua maratonia. Fyssarin tuomio oli, että lonkka ei vasemmalta puolelta ollut adaptoitunut kovaan treeniin. Juoksu vaihtui vesijuoksuun. Kuulin altaassa aivan liikaa tarinoita tallinnanristeilyistä ja kirjastokäynneistä – vesijuoksu ei ole minun(kaan) lajini. Hoidoksi tuli Shockwave-paineaaltohoitoa ja kuminauhalla tehtävää kotijumppaa. Paineaaltohoito saa ihon tuntumaan siltä, kuin siihen pisteltäisiin pieniä neuloja. Varsinkin luun päältä tehtäessä hoito tuntui makoisasti. Pyysin ensimmäisen kerran jälkeen hoitoa kovimmalla voimakkuudella (asteikolla 1-4), koska se on tehokkainta ja ’no pain, no gain’. Tavoite oli kirkkaana mielessä: maaliin pääsy omin jaloin ja oma ennätys Berliinin maratonilla. Lonkka alkoi tulla kerta kerralta parempaan kuntoon, mutta polvi alkoi ilmeisesti kompensoida juoksuasentoa kipeytymällä polvitaipeesta ja pohkeesta. Vanha vaiva was back!

Expossa jonottamassa chippiä ja numerolappua.

Kirjoitus muistoseinään expossa.

Polvea ennätettiin hoitaa Shockwavella kahdesti ja se teipattiin ”juoksukuntoon” kolme päivää ennen maraa. Lonkan osalta näytti hyvältä. Kunnes! Berliinin messuexpon ja metroportaissa kulkemisen jälkeen lauantaina, päivä ennen maratonia lonkka alkoi jälleen oireilla. Fiilis ei ollut kovin kiva, mutta näillä kumeilla olisi kurvailtava, oli lonkka missä kunnossa tahansa. Lauantaina lyhyt, rentouttavaksi tarkoitettu lenkki jäi välistä ja sen sijaan teippasin itse lonkan muistellen fyssarin teippaustapaa. Sen jälkeen juoksukamojen valmistelu ja nukkumaan. Matkaan oli lähdössä: juoksupaita numerolappuineen; Hoka Hokan lenkkarit, joihin oli kiinnitetty chippi ajanottoa varten; juoksusukat; Adidaksen maratonshortsit (kyllä, myytiin sillä nimellä); Buff; juoksuvyö; 7 Cliffin geeliä; setelirahaa minigrip-pussissa; Maldon-suolaa ja Buranacapseja minigripissä; vessapaperia minigripissä sekä elmukelmuun kääritty kännykkä. Läpinäkyvään järjestäjien pussukkaan otin vettä ja mehun, joka oli tarkoitus juoda 20 min ennen lähtöä sekä kertakäyttösadetakin odottelun ajaksi. Sääksi oli luvattu jo kymmenen päivän ajan sadekuuroja ja niitä ennustettiin vielä lähtöaamunakin.

Olin varannut maramatkan PWT-matkojen kautta, koska halusin minimoida riskit sählätä jotain maratonpäivänä kokemattomuuttani. Toisaalta en olisi enää keväällä muuta kautta päässytkään matkaan: Berliinin maraton monen muun tapaan on niin suosittu, että osallistumisoikeudet arvotaan vuotta aiemmin.

PWT-ryhmä sunnuntaiaamuna lähdössä kohti maratonaluetta.

Tänä vuonna ilmoittautuneita oli piirun verran alle 47 000 juoksijaa. Lähdimme kohti maratonaluetta junalla, aurinko paistoi ja keli näytti hienolta. Pitkistä vessajonoista ja jonoista lähtökarsinoihin oli varoitettu usealta taholta. Menin mielestäni lyhyeen jonoon, olin jonossa 55 minuuttia. Aikaa starttiin oli reilusti. Jonossa seisoessa alkoi palella, vaikka päällä oli neule, joka oli tarkoitus heittää pois (kierrätykseen tai roskiin) lähtökarsinassa. Vessakäynti massatapahtumissa on aina yhtä mieleen jäävä kokemus…

Maran lähtö on porrastettu ison osanottajamäärän ja eritasoisten juoksijoiden vuoksi. Siirryin H-karsinaan, jossa ovat mm. ensimmäistä maratoniaan juoksevat ja ”hitaat”, joiden ennätys on yli 4:15. Näin ensimmäiset juoksuun lähtijät screeniltä, kello oli 9. Omaan lähtöön oli aikaa reilu tunti, joten ei auttanut kuin odotella.

H-karsinassa odottamassa omaa lähtöä.

Järjestäjät soittivat rytmikästä musiikkia ja yrittivät saada massaoja vähän liikkumaan. Join mehun ja vettä päälle. Taivas luovutti ensimmäiset pisaransa jo kymmeneltä, vaikka sateen piti alkaa vasta yhdentoista paikkeilla. Vedin kertakäyttösadetakin niskaan ja se lämmitti huomattavasti enemmän kuin pelkkä neule. Olisinpa tajunnut sen aiemmin! G-ryhmä lähti liikkeelle ja pian olisi minun ryhmäni vuoro. Aloimme kävellä kohti lähtöä. Aloin haaveilla toisesta vessakäynnistä, koska vessoja oli myös ihan lähtöportille saakka. Oli todellista viisautta mennä vielä kerran – muuten ei koko maratonin aikana tarvinnut tehdä vessakeikkaa onneksi missään mielessä. Melko yleinen vaiva nimittäin on se, että geelit ja/tai nesteet eivät imeydy ja vatsa kramppaa. Ylitin lähtöviivan hyvillä fiiliksillä, sykekin näytti Polarin mukaan olleen alimmillaan 92 eli jännitys ei paheimmin vaivannut enää karsinassa ja lähtöviivalla.

Reitti oli merkitty Adidaksen kolmella raidalla.

Mitäpä olisi noin pitkä juoksumatka ilman kannustusta. Tylsää ja yksinäistä. Olin kuullut, että Berliinissä maratoonareita kannustetaan nimellä, joka lukee juoksulapussa. Näin kävikin pari kertaa. Suomalaisten suusta kuulin ”Hyvä Julia”. Jokainen kannustus sai aikaan lisäbuustia. Henkilökohtaisen kannustajani näin ensimmäisen kerran 2,5 km kohdalla. Vaihdettiin halaukset ja pusut (kyllä, joka kerta!) ja huutelin, että seuraavassa paikassa samalla tavalla oikealla puolella. Matka jatkui, tarkkailin sykettä, jonka pidin alle 148:ssa. Juoksu sujui hyvin, mutta mietin jo alkuvaiheessa, että haaveilemani viiden tunnin alitus ei taida toteutua tällä vauhdilla. En kuitenkaan halunnut riskeerata sitä, että en pääsisi maaliin ollenkaan. En myöskään halunnut törmätä 32-36 kieppeillä mahdollisesti vastaan tulevaan seinään, joksi kutsutaan maratonilla totaalista katkeamista.

Kannustuskyltti, mitali ja kisakynnet.

Juoksuvauhti tuntui vähän pettymykseltä, mutta toisaalta tuntui myös siltä, että ko. vauhdilla pääsisin maaliin. Noin kympin kohdalla alkoi ensimmäinen kunnon sadekuuro ja sadetta riittikin sen jälkeen loppuun saakka. Aiemmin minulla oli yksi kokemus sadelenkistä samalta viikolta – kaikkina muina ikävänkelin päivinä olin paennut juoksemaan treeniäni juoksumatolle. Tossut kastuivat, buffi kastui. Reiteen ja käsivarteen piirretyt suomenliput alkoivat valua. Välillä sade taukosi hetkeksi, sitten tuli kovempi sadekuuro. Mietin, että antaa sataa vaan, tänne on tultu juoksemaan eikä lomailemaan. 17 km kohdalla etsin Rikua katseellani. En nähnyt. Mietin, että onkohan nyt ajettu kolarin potkulaudalla, jolla hän oli kaahannut ensimmäiselle kannustuspaikalle. No jälkeenpäin kuulin, että Riku oli juossut minun rinnalla vasemmalla puolella, ja karjunut kuin heikkopäinen, mutta minä olin vain painanut menemään ilman reagointia. Sen jälkeen kipitin 20 km ohi juuri ennen Rikua, eli taas huti! Saavutin hetken päästä puolimatkan ja aloin 22 km:stä eteenpäin juosta siihen asti elämäni pisintä lenkkiä. Etukäteen tuntui oudolta ajatella, että miten ikinä pystyisin juoksemaan 42,195 km, kun pisin lenkki oli ollut vain 22 km. Mutta luotin valmentajaan ja se kannatti. 

Polven takaosa ja pohje olivat oireilleet jo muutaman kilometrin ennen kuin otin 25 km kohdalla Buranacapsin. Aivan uusi vaiva iski myös: oikea lapa tuntui rasittuneelta ja väsyneeltä. Ehkäpä lääke auttaisi siihenkin. Harvemmin ajattelen lenkillä, että ”enää 15 km, mutta nyt sekin tuli koettua. Näin Rikun 27 km kohdalla sillan alla heiluttamassa pientä suomenlippua. Jee! Kävin pussaamassa ja halaamassa ja sanoin, että maaliin mennään! Katsoin sykemittaria, ja syke oli noussut noin kymmenen pykälää, tasaannutin sykkeen hetken päästä matalammalle tasolle. Sadetta ja tuulta. Tuulta ja sadetta. Pieniä vilunväristyksiä. Lätäköitten väistelyä ja niihin astumista. Kannustajia riitti matkan varrella ihan mukavasti, vaikka sade varmasti verotti määrää. Erilaiset bändit ja rummut pauhasivat luoden tunnelmaa pitkin matkaa. Juomapisteitä oli melko tiheästi. Joka toisella paikalla oli loppumatkasta tarjolla banaaneja. En tajua, että kun kyseessä on kansainvälinen tapahtuma – osallistujia yli 150 maasta – niin miksi kaikki luki matkan varrella vain saksaksi. No wasserista lie saksaa osaamattomankin helppo päätellä, että kyseessä on vesi, mutta kun lukee ’obst’ eivät ehkä kaikki ymmärrä, että korkeareunaisissa vadeissa oli tarjolla ’hedelmiä’. Obst und gemüse, hedelmät ja vihannekset – niin Paltamon yläasteella opetettiin.

Hotellimme oli Ku’dammin poikkikujalla ja seuraavaksi kannustuspaikaksi oli sovittu kyseinen risteys noin 34 km kohdalla. Löysimme toisemme. Pusu, halaus ja huudahdus, että maaliin mennään. Vastasin kysymykseen, että ei ole ongelmia – ja matka jatkui taas. Enää kahdeksan kilometriä. Peanuts mulle! Olin katsonut kartasta aiemmin, että lopussa tehdään useampia mutkia ennen saapumista Brandenburg Torille, jossa olisi loppusuora. Ensimmäinen tunnekuohu tuli noin 40 km paikkeilla. Hei, olen kohta maalissa! Olen pian juossut maratonin! Haukoin happea ja tasaannutin hengitystä. Mutka mutkan jälkeen ja viimein edellä juoksevien kohahdus, Brandenbrug Tor näkyvissä! Juoksin kohti porttia ja etsin katseellani Rikua. Vasemmalta puolelta bongasin ison suomenlipun ja Rikun! Juoksin kohti: pusu ja halaus ja lippu mukaan. Toisen tunnekuohun aika! Juoksin maalisuoraa portin alta kohti maaliviivaa suomenlippu liehuen. Kuulin huudon ”hyvä Suomi!”. Mahtavaa! Nyt se on tehty. Aika 5:11:02. Olen maratoonari!

Maalisuoralla, maaliin matkas 500 m.

Maalissa!

Maaliin pääsi 44 065 juoksijaa. Osa ei startannut, osa jäi matkan varrelle.

Nimi maanantain Der Tagesspiegel -sanomalehdessä. Omaa kappaletta en onnistunut ostamaan.

Sain mitalin ja muovisen ponchon. Mitali piti kaiverruttaa alueella, mutta en jaksanut etsiä paikkaa ja värjötellä sateessa. Juoksuchippi piti jättää pois, mutta en edes muistanut etsiä oikeaa luovutuspaikkaa. Kuvausseinän eteen oli jono – en jaksanut jonottaa sinnekään. Tarjolla oli alkoholitonta olutta – en kelpuuttanut. Tarvitsin alkoholillista! Haaveilin jo kuumasta suihkusta. Onneksi Rikulla oli mukanaan iso huppari, jonka suojissa lämmittelin kotimatkan ajan. Hotelliin suihkuun, pieni lepo ja syömään tryffelipastaa oluella.

Tagliatellea ja valkoista tryffeliä.

Scampeja sitruunakastikkeella.

On kiitosten aika!

Kiitos Pasi kärsivällisestä valmentamisesta. Kiitos Antti fysioterapiasta. Kiitos Ari jäsenkorjaamisesta ja hieronnasta. Kiitos Ossi akupunktiohoidosta. Kiitos työkaverit mukana elämisestä. Kiitos kaikki te, jotka olette jaksaneet kannustaa ja jännittää somessa ja viesteissä. Kiitos Riku terapoinnista ja tärisemisen kestämisestä! *itkunauruhymiö tähän*

Summa summarum:  Treenaaminen onnistui. Tankkaus onnistui. Vesi ja geelit imeytyivät. Ei vatsakramppeja, ei kylkipistoksia, ei suonenvetoja, ei hankaumia. Lonkka kesti, polvi kesti. Huippua!

Pitäisiköhän osallistua arvontaan Berliinin maratonille 2020…

Previous Post

2 Comments

  • Reply espanjaan lauantai, lokakuu 5, 2019 at 21:59

    Upea juttu, onnittelut! Luin koko maratonisi peukut pystyssä jännittäen puolestasi. Suurin syy tähän jännitykseen ja mukana elämiseen oli se, että seurasin viime vuonna kannustajan roolissa, kun oma tyttäreni juoksi ensimmäisen maratoninsa Pariisissa. Sinkoilimme mieheni kanssa reitin varrelle milloin mitenkin, metrolla tai kävellen ja oikaisten. Ja mikä fiilis oli maalissa! Kyllä on saavutus tehdä tuollainen, varsinkin jos ei ole ihan parikymppinen enää. Jos itse olisin nuori, voisin ottaa samantyyppisen tavoitteen, mutta itselläni muutamat viime vuosien kympit ovat olleet jo huikea saavutus, josta onnittelen itseäni, olen 67v. Onnittelut vielä kerran!

    • Reply giulia sunnuntai, lokakuu 6, 2019 at 11:58

      Kiitos paljon! Toivon, että pystyn sinun ikäisenä samoihin kympin suorituksiin. Onnittelut myös sinulle! 🙂

    Leave a Reply