Browsing Tag

Travel

Onko Islanti maailman ainutlaatuisin paikka? – On.

Me karattiin kiertämään maailmaa neljä päivää ennen joulua. Kuukaudeksi. Olen nyt Kolumbiassa, mutta haluan kertoa Islannista, josta koko kiertoreissumme alkoi. Kiertelimme Islannissa lännestä etelään kolmen päivän ajan, ja tuo lyhyt visiitti tarjosi matkan paljon kauemmas kuin muutaman tunnin lentomatkan päähän.

Seikkailulla maassa vai Marsissa?

Islanti oli seikkailua jossakin runouden ja galaksien tähtipölyn välimaastossa. Jokaisella Islannissa astutulla askeleella tuntui olevan merkitys, ja joka ikinen kohdattu auringonsäde kosketti jostakin sieltä syvältä, josta moni meistä on nykyään aivan liian vieraantunut. Islanti oli kuin taitavasti improvisoitu modernin taiteen näyttely, jossa Äiti Maa toimii seremoniamestarina ilman käsikirjoitusta tai lunttilappua.

Islanti oli jotakin niin käsittämättömän herkkää.

Meidän reilun kolmen päivän aikana olisi pitänyt olla kirjaimellisesti vuoden pimeimmät päivät, mutta aurinko paistoi matalalla horistontissa kuin kullankeltainen keltuainen pastellisinisen Arabia-lautasen päällä odottaen syöjäänsä. Aurinko porotti niin lämpimästi, että Víkin mustahiekkaisella rannalla riisuin toppatakin, ja kohtasin meren kasvokkain, vailla lämpökerrastoa. Aurinko tuntui niin lämpimältä, keskellä talvea. Siinä lämmössä seistessäni, merestä nousevien kivimuodostelmien ja höyryn äärellä, en voinut kuin miettiä, että jokin jossakin taisi tietää, että me olemme tulossa Islantiin, koska halusi järjestää näin upean esityksen.

Islanti on eksistentialistinen matka maailmankaikkeuteen – ja itseen

Eikä Islanti tarjonnut pelkästään aistien hyväilyä ja tarunomaista kauneustarinaa – Islanti oli myös huumorintajuinen. Vain Islannissa voi tuntea sellaista onnea jonkun muun kuin oman pierun hajussa, kun seisot rikkituoksujen ympäröimänä geysirien ja kuumien lähteiden äärellä. Jatkuvasti Islanti tarjoaa rivien väliin piilotettuja vitsejä, ironiaa ja oivalluksia. Jopa Islannin visuaalisuus on toissijaista verrattuna siihen psykedeeliseen kokemukseen, mitä se tarjoaa mielelle.

Aamuisin kuura puristi pronssin värisiä heinikkoja otteessaan, vain sulaakseen päiväauringossa ja jäätyäkseen muutaman tunnin kuluttua uudelleen. Saatoin unohtua tuijottamaan kuumien lähteiden mudasta poksahtelevia kuplia kymmeniksi minuuteiksi, syventyä niiden äärelle niin keskittyneesti, että niiden luulisi kertovan minulle tarinaa. Ja niin ne kertoivatkin.

Yhtäkkiä havahduin miettimästä sellaisia asioita tai sanoja, joita en ehkä koskaan aikaisemmin tietoisesti ollut ajatellut. Kuten kuuraa – sitä, kuinka älyttömän kaunis asia se on origamimaisine jäähilekulmineen. Tai kuplat – miten hauska niiden symmetrinen muoto on, ja miten paljon ne heijastavat maailmaa kymmenissä eri väreissä, kunnes poksahtavat ja syntyvät uudelleen. Aivan kuten kuurakin jäätyy ja sulaa, niin myös kuplatkin uusiutuvat, mutta eivät koskaan enää tismalleen sellaisiksi, millaisena sinä juuri nyt ne näät. Ihan niin kuin Islantikin.

Islanti oli satua, jota ei koskaan kerrota toista kertaa samanlailla, koska jokainen sekunti on ainutlaatuinen. Enää en yhtään ihmettele sanontaa, jonka mukaan kaikki islantilaiset ovat runoilijoita. Islannissa minä löysin uudelleen itsestäni asioita, joita en ollut muistanut huomioida pitkään aikaan. Voin ainoastaan kuvitella, kuinka hyviä runoja siitä syntyisi, jos joka päivä eläisin Islannissa.

Kun aurinko oli paistanut täysin odottamattomasti kolme päivää, oli viimeisenä aamuna maan ylle laskeutunut sankka sumu. Se oli sellainen sumu, jota en ole ehkä koskaan aikaisemmin nähnyt – niin paksu, mystinen sumu, että selkäpiissä kutittaa, mutta silti haluat tutkia sitä lisää.

Seisoin Keflavikin niemimaalla merenrannalla täydessä hiljaisuudessa ja tunsin, kuinka sumu lähes puristi minua. Siinä sumun peittäessä kaiken näkyvyyden ympäriltäni, en nähnyt ollenkaan, että minne olen astumassa. Ehkä kompastun ja jääkylmä meri nielaisee minut, ehkä askeleeni eksyy sata-asteiseen kuumaan lähteeseen, tai ehkä en löydä sumun seasta enää takaisin autolle. Mutta on vain luotettava, että maailma pitää minusta huolta.

Ei mikään huono viisaus elämästä Islannin matkan päätteeksi.

 

Minkälaisia kokemuksia teillä on Islannista?


Lähde seuraamaan meidän matkaa Instagramissa (@fridaingridd) sekä Facebookissa (@fridaingridd) ja Blogit.fi– sivustolla! 🙂

Mirador del Fitu – Asturian parhain maisema muistutti nykyreissaajan stressistä

Asturian Mirador del Fitu – suorastaan fitullisen kaunis Pohjois-Espanjan näköala

Rapsakka Asturian aamu saatteli meidät jälleen uuteen päivään syksyisellä roadtripillämme Pohjois-Espanjan rannikolla. Roudattiin tavarat jo aamutuimaan autoon Villaviciosan pikkukaupungissa ja lähdettiin etenemään kohti Asturian varmaankin upeinta näköalapaikkaa.

Asunnoltamme oli parikymmentä kilometriä kippuraista vuoristoreittiä Fitun näköalapaikalle. Välillä eteen tuli pikkuruisia – siis oikeasti minikokoisia – kyliä, joissa oli muutama värikäs kivitalo, lähes neonvihreää nurmikkoa ja jylhät vuoristomaisemat taustalla. Asturia taitaa olla Galician lisäksi koko Espanjan vihreintä aluetta, sillä Espanjalle tyypillistä kuivaa peltomaisemaa ei näkynyt missään. Tuntui, kuin olisi yhtäkkiä teleporttautunut keskelle maaseutua.

Mutkitteleva tie johdatti meitä koko ajan ylemmäs. Samalla, kun korvat poksuivat auki ja lukkoon, varoitti kaulakellojen kilkatus tasaiseen tahtiin tietä ylittävistä lehmistä, jotka olivat vuorten vehreydessä laiduntamassa.

Ja kun kello ei ollut varmasti vielä kymmentäkään, me parkkeerasimme autoa Mirador del Fitun parkkipaikalle. Muutama hullu oli saapunut paikalle pyörällä ja jotkut kaivoivat sauvoja autojen takakontista ja astelivat kohti patikointipolkua.

Eteeni aukeni älyttömän upea vihreä maalaus. Sierra del Sueven vuoristo kehysti näkymää kuin röpyliäinen lohikäärmeen selkä, ja taivaan korkeuksista matalalle laskeutuneet pilvenhattarat näyttivät asettuneen alle jäävän laakson katoksi. Vihreän ja sinisen eri sävyjä oli silmän kantamattomiin. Siellä täällä maisemasta erottui laakea nurmikkoalue, jossa oikein silmiä siristämällä saattoi bongata lehmän mutustamasta nurmea.

Ilma tuntui puhtaimmalta, jota olin koskaan hengittänyt. Oli juuri sellainen hetki, kun havupuiden oksilla yön kohmeus suli kirkkaiksi vesipisaroiksi, ja kylmyydestä kankeaksi taipunut nurmikko alkoi jälleen kääntyä kohti aurinkoa. Näkymän äärellä oli vaikea muistaa olevansa Espanjassa.

Stressi, joka on naurettavaa, mutta todellista, voi pilata maiseman

Niin upea, rauhallisuuden tyyssija kuin Fitu olikin, tällaisilla paikoilla minulla tulee usein helposti stressi. Stressi valokuvista. Yritän kaivaa kameraa nopeasti laukusta, kun jo kuulen suuren tila-auton parkkeeraavan selkäni takaa ja turistiryhmän astuvan autosta alas. Ota kuvia, nopeammin, äkkiä nyt, ennen kuin tämä tilaisuus menee ohi. Kokoan kamerajalustaa hikikarpalot roiskuen polun reunassa, kun yhtäkkiä espanjalaispariskunta varastaa suunnittelemani kuvausspotin. Kehtaavat pyytää vielä kuvan ottajaksi, mietin. Nielen paniikkini ja rämpytän parisataa kuvaa turistipariskunnan puhelimiin.

Rakastan valokuvata, ja elän siitä tunnelmasta, minkä yksi valokuva parhaimmillaan kätkee sisäänsä. Se on kuin tunteita herättävä, vuosikymmenen vanha kappale, jonka kuulet radiosta ja muistat tarkalleen, missä olit silloin, kun kuunnellessasi kappaletta se muuttui sinulle merkitykselliseksi.

Valokuvaus on ihanaa, mutta koska nykyään se tuntuu muodostaneen meille ihmisille jonkinlaisen identiteetin jatkopalan sosiaalisen median myötä, on kuvauksesta tullut aika useissakin tilanteissa minulle itselleni negatiivinen juttu. Stressaan siitä, sillä nykyään harvassa ovat ne paikat, joissa saisit aivan keskenäsi laulattaa kameraa niin kauan kuin haluat. Ja minä en pidä kiireen tunteesta – en yleisesti, enkä ainakaan valokuvatessa. Enkä myöskään usko, että olen ainoa, jolle on joskus omia reissuotoksia jälkikäteen katsellessa tullut olo, että on ollut paikan päällä pelkästään kameran linssin takana, ikään kuin seisonut kulisseissa, ollut osa lavastusta – ollut pelkkä kuvaaja.

Juuri yllä olevan vuoksi painoin Mirador del Fitulla kameraan linssisuojuksen kii muutaman otoksen jälkeen ja keskityin olennaiseen. En halunnut pilata sitä vihreänsinertävää, fantasiamaista maisemaa, tuota hetkeä, kun aurinko vasta lämmitti luontoa hereille kolean syysyön jälkeen. En halunnut muistaa maisemasta vain sitä, mikä jää filmirullaan, vaan ihan oikeasti muistaa olleeni tuon maiseman äärellä – läsnä.

Ihan hiljaa toljotin maisemaa ja hengittelin raikasta vuoristoilmaa keuhkoihini. En voinut muuta kuin todeta, että kyllä se on totta, mitä Asturiaksesta sanotaan – se on pala kauneinta Espanjaa.

Onko siellä muita, joita välillä stressaa reissukuvat tai lähinnä niiden onnistuminen ruuhkaisilla nähtävyyksillä? Fitulla oli kylläkin todella rauhallista, että itse taidan olla vain pahemman luokan stressipirkko… 😀

Jos Fitu vakuutti, lue täältä neljä muuta Asturian huikeaa kohdetta.

Jos Espanja kiinnostaa, lue myös nämä:

Mieletön Pohjois-Espanjan roadtripimme

10 unohtumatonta paikkaa Espanjasta

Oletko enemmän suomalainen vai espanjalainen?


Lähde mun kanssa ikimatkalle seuraamalla mua Instagramissa (@fridaingridd) sekä Facebookissa (@fridaingridd) ja Blogit.fi– sivustolla! Näin saat uudet postaukset reaaliaikaisesti luettavaksesi! ?