Browsing Tag

New York

New Yorkin katusoittaja sai minut itkemään

En ole koskaan ollut mikään Amerikka-fani, enkä liiemmin myöskään New Yorkista haaveilija. Jälkimmäinen tietysti vaihtui krooniseen NYC- kuumeeseen, kun vihdoin päädyin vähän kuin vahingossa ensivisiitilleni tuohon tuhansien unelmien suurkaupunkiin viime elokuussa.

Vuokrasimme paikallisen pankkiirimiehen asunnosta pienen, muutaman neliömetrin kokoisen Airbnb-huoneen Broadwayn Harlemin päästä. Vietimme kaupungissa vain neljä päivää, mutta tuo ikkunaton pikkukopperomme muuttui kodiksi jo lähes tuona aikana. Vuokraamamme huone kulki nimellä makuuhuone, mutta oikeasti se oli tuon pankkiirin entisöimä vaatehuonekomero. Ei sinne mahtunutkaan mitään muuta kuin minikokoinen parisänky ja pieni sivupöytä, eikä kopperon ovikaan mennyt kunnolla kiinni. Iltaisin nukahdimme tuon asunnonomistajan telkkarin kovaääniseen mölyyn ja seiniä tärisyttävään kuorsaukseen, sireenien vinkunan kaikuessa paperinohuiden rakenteiden läpi huoneeseemme.

Nyc oli ihan hirveän paljon sitä, mitä odotinkin. Monet asiat olivat tismalleen niitä, joita jo lapsesta lähtien oli altistunut näkemään telkkarista. Poliiseilla lukee selässä sinivalkoinen NYPD-teksti, auringonsäteet kimaltelevat pilvenpiirtäjien laseista niiden peittäessä koko horisontin ja talojen porttikongit tuovat mieleen milloin minkäkin tv-sarjan tai elokuvan. Minulla kuitenkin näitä asioita havaitessa mielen täytti oitis se sama haikea tunne kun Frendit esittivät viimeisen jaksonsa, ja Monican asunnon ovi sulkeutui viimeistä kertaa. Se tunne pyöri jatkuvasti ajatuksissani; vähän samanlainen kuin se fiilis painajaisessa, kun on lentokentällä, mutta ei ole pakannut passia mukaan. Sellainen olo, että minulla menee nyt jotakin ohi suun. Ja minusta tuntui siltä siksi, että tiesin, että muutaman päivän kuluttua minun tarvitsee lähteä täältä pois. 

New York on niin hektinen, äänekäs ja laulunsanojenkin mukaan kaupunki, joka ei koskaan nuku. Minun oli pakko miettiä jatkuvasti, että mikä on se vetovoima, mistä artistit päätyvät laulamaan, ja mikä imee tuohon kaupunkiin tuhansia ihmisiä jatkuvasti ympäri maailmaa – asumaan niihin pikkuvaatehuoneisiin ja paiskimaan hommia niska limassa. Ja lopulta kun sen oivaltaa, sen tajuaa tuoksuvan kaikkialla tuossa metropolien äidissä. Se on kiharahiuksisen naisen kantamassa kitarakotelossa ja metrossa istuvan kirjaa lukevan miehen pyöreissä silmälaseissa. Vesilammikkoon piirtyvässä pilvenpiirtäjän siluetissa, jokaisen kiireisen kadulla kävelevän ihmisen välähdyksessä.

Unelmat. 

New Yorkissa kaikki on oikeasti niin isoa, värikästä, hauskaa ja itsevarmaa. Ei siellä kaikki menesty, ei varmaan useakaan, mutta kenties taika piileekin juuri siinä. New York inspiroi: se inspiroi yrittämään, kokeilemaan ja haaveilemaan. Missä minunlaiseni urbaanien metropolien rakastaja, ikuinen haaveilija ja taivaanrannan maalari, inspiraation voimaan vannova ja unelmoinnista voimaantuva voisi tuntea itsensä enemmän itsekseen?

Koska Nycissä oikeasti tuntuu, että siellä voisi olla ja tulla miksi vain. Suuri osa lähelläkään Manhattania asuvat paikalliset punkkaavat pikkuruisissa vuokraamamme kaltaisissa vaatehuoneissa, tekevät kahta työtä ja elävät silti kädestä suuhun tuossa yhdessä maailman kalleimmassa kaupungissa. Mutta Nycissä asumisen perustana ei ole raha ja rikkaus, vaan menestys, yrittäminen, kokeilu, haaveeseen heittäytyminen – taivaalta leijailevan valkean höyhenen nappaaminen. Se on Nycin rikkauden valuutta, ja jos sinulla ei ole sitä, kaupunki ei anna sinulle mitään. New Yorkissa jokainen päivä on uusi yritys, uusi mahdollinen loistokas tähdenlento. Ja tuota Nycin valuuttaa, tai dollareita, tarvitsee olla vain sen verran, että selviytyy seuraavaan päivään. Kaupunki antaa loput.

Viimeisenä iltanamme New Yorkissa olimme viluissamme sateesta kastuttuamme odottamassa Time Squarella metroa kohti Airbnb-asuntoamme. Toisella puolella metroraidetta oli mies soittamassa saksofoniaan ja hän soitti niin kauniisti, että tuntui kuin aika olisi pysähtynyt. Aivan pieneksi hetkeksi tuo megametropolin suhina rauhottui kun silmän kyynelkanavia stimuloivat sävelet täyttivät onttona kaikuvan metrotunnelin pimeyden. Mies nautti silminnähden jokaisesta puhalluksestaan, minkä päästi saksofonin läpi. Hän eläytyi tekemiseensä niin, että tuntui kuin koko tunneli ihmisiä olisi hänen soittoaan kuunnellut – tai ehkä se olin kuitenkin vain minä. Kultaisena kimaltelevan saksofonin sävelmässä oli toivoa, unelmaa ja hitunen katkeransuloista melankoliaa – ihan sitä kaikkea, mitä minä sinä hetkenä tunsin ja mitä New York on.

Silloin mietin, että rakastan tätä paikkaa. Olen aina ollut herkkä liikuttumaan vaikuttavista hetkistä, mutta tuo miehen saksofoni oli jotakin sellaista, jota en tule koskaan unohtamaan. Karu metrotunnelin ympäristö, sateesta kastunut, nihkeä farkkutakki ja vilunväreissä tärisevä, kävelystä väsynyt kroppa – ja tuon saksofonin unelmiatirskuva lämpö ympäröi minut niin, että kylmyys vaihtui poskienhohkaksi ja odottaminen ajankulun hidastumisen toiveeksi. En voinut heittää miehelle soittopalkaksi dollareita, koska hän oli toisella puolella raidetta. Eikä se haitannut, sillä miehellä oli sitä kaupungin oikeaa rikkauden valuuttaa. En voinut kuin kunnioittaa – häntä, kaikkea, tuon kaupungin inspiraatiota, sen aivan uskomatonta voimaa.

Ja siinä samassa hetkessä metrovaunu suhahti kulman takaa eteeni ja ne lumoavat saksofonin soinnut katkesivat metron älyttömän korkeaan kolinaan kuin murskaten sen kauneuden, unelman, mitä olin juuri päässyt todistamaan. Hetken yritin suojata korviani ja kurkkia metron lasien läpi miehen soittoa, mutta metron meteli peitti kaiken alleen. Metrovaunu lähti liikkeelle ja mies saksofoneineen katosi tunnelin harmauteen ja minä taas – minä jatkoin haikeana matkaani kohti poislähtöä tästä unelmienkaupungista, kaikkien aikojen betoniparatiisista, jossa tuntui, että kaikki on mahdollista. Ja se oli oikeastaan juuri se, mikä teki koko kokemuksesta täydellisen: se katkeransuloisuus ja melankolia, se sama, joka pyöristi miehen saksofonin sävelmän sellaiseksi, ettei kovinkaan yritys pystynyt estämään silmäkulmiin tulvahtavia suolaisia nyyhkähdyksiä. Joudun lähtemään, enkä voi tietää, koska seuraavaksi palaan. Sen tunteen nimi oli New York.

Sillä New Yorkissa – siellä tulee aina uusi soittaja, joka täyttää metrotunnelin synkkyyden huumeen kaltaisella sävelmällään; joka pakottaa huokaisemaan hetken sitä aitoutta, sitä tunnetta, mitä elämä parhaimmillaan minulle edustaa. Ja se odottaa minua siellä heti, kun sinne seuraavan kerran saavun.

Oletko käynyt New Yorkissa? Tunnetko samoin kaupunkia kohtaan kuin minä? Kommentoi alle! 🙂

Ps. Voit katsoa pienen pätkän tuon lumoavan saksofonistin soitosta Instagramistani. Ja muista jäädä muutenkin seuraamaan! 🙂

Lento, jonne luulin kuolevani

Hurrikaanilennolla New Yorkista Meksikoon

”Buckle up people, it’s gonna be a bumpy ride” kapteeni kuulutti hermostuneella äänellä ja kertoi aloittavansa laskeutumisen tilanteen vuoksi jo nyt, vaikka lentoaikaa oli jäljellä yli puolitoista tuntia. Vessat lukittiin, lentohenkilökunta siirtyi omille paikoilleen ja jokainen matkustajistakin tajusi tilanteen vakavuuden ja kaikki alkoivat kiristelemään turvavöitään sellaisella innokkuudella, jota en vielä koskaan aikaisemmin ole nähnyt lentäessä. Olimme aikeissa laskeutua Yucatanin niemimaalta poistumassa olevaan hurrikaaniin. Ja voi pojat, sitten mentiin.

Ikkunoissa vilisi pelkästään valkoista höttöpilveä ja vesipisarat muodostivat vaakasuuntaisia viivoja venyessään pitkin ikkunapaikkani lasia. Ulkona tuuli niin kovaa, että sen kuuli koneen hurinan ylitse. Lentokone rummutti eteenpäin kuin joku olisi heitellyt koneen peltiin suuria kiviä. Välillä kone tipahti useiden sekuntien ajan ilmakuoppaan siten, että mahanpohjasta vetäisi niin kovin, että paineen tunsi jopa kurkussa asti. Tuntemukset kropassa oli aika samanlaisia kuin sillon, kun liian väsyneenä nukahtaessaan saattaa herätä tippumisentunteeseen. Puristin penkkini käsinojia rystyset valkoisina kun kone sukelsi yhä syvemmälle hurrikaaniin.

Ihmiset kiljuivat ja koneesta kuului kummallisia ääniä kimeistä ja viiltävistä paukahduksista suhahduksiin ja matalaan paukkeeseen. Välillä kone nousi aivan kuin pystysuoraan, josta seurasi syöksylaskun tuntuinen korkeuden menettäminen. Olin aivan varma, että pian happimaskit rojahtavat syleihimme ja ihmiset alkavat juosta käytävillä. Kone tärisi kauttaaltaan ja kääntyili siiveltä toiselle holtittomasti. Kirkuna lentokoneessa oli kuin vuoristoradan jyrkimmissä mäissä, ja koneen tehdessä pari oikein syvää syöksyä jotkut huusivat takanani ”we’re all gonna die!”.

Viereisellä penkkirivillä ihmiset mutisivat rukouksia hädissään, jotkut englanniksi ja jotkut espanjaksi, jonka päälle he tekivät maanisesti ristinmerkkiä. Vieressäni istui amerikkalainen pikkutyttö ja hänen äitinsä, ja tuo pikkutyttö oli ainut syy, jonka vuoksi en alkanut huutaa ja kiljua paniikissa. Tytön äiti puhui hänelle rauhallisella äänellä ja halauksellaan yritti lievittää tilanteen jännittyneisyyttä tytön kysellessä, että tippuuko kone nyt. Koneen sahatessa jättimäisiä ilmakuoppia ja ihmisten huutaessa ympärilläni muistan miettineeni olevani pienen tönäisyn päässä siitä, että pyydän päästä samaan halaukseen kuin tuo tyttö äitinsä kanssa.

Olin aivan paniikissa. Kone oli tunnin ajan pyörinyt maailmanluokan turbulenssissa menettäen holtittomasti korkeutta ja tasapainoaan jatkuvasti, eikä kukaan tiennyt, kuinka kauan laskeutuminen vielä kestää. En ole koskaan kokenut vastaavaa turbulenssia, ja aikamoisissa höykytyksissä olen minäkin ollut mukana. Jokainen, joka on joskus tuntenut voimakasta paniikin kaltaista tunnetta, tietää sen, kun paniikki tyhjentää sekunneissa kaikki muut ajatukset päästä kuin sysimusta myrskypilvi hiekkarannan auringonpalvojista. Tunsin, että kohta, jos en pääse pois koneesta, saan niin kovan slaagin, että alan itkemään kirkuen. Kurkkuani puristi niin paljon, aivan kuin sydämeni aortta olisi mennyt umpisolmuun ja jopa hengittäminen oli vaikeaa.

En ole ikinä tuntenut pelkoa lentämisestä, päinvastoin. Olen aina nauttinut siitä, jopa turbulenssista. Olen katsonut säälien niitä, jotka tärisevät penkeissään alahuuli väpättäen pienimmissäkin tuulenpuuskissa. Olen nautiskellen vaihtanut asentoa silloin kun muut matkustajat ovat hädissään lukinneet vöitään. Olen käännellyt kirjani sivuja rentoudesta raukeana koneen rummuttaessa läpi salamapilvien ja monsuunisateiden, ja olen joskus jopa toivonut turbulenssia tulevaksi. Minä olen ollut se, joka nukahtaa sitä sikeämmin ja paremmin, mitä kovemmin kone paukuttaa, heiluu ja tipahtelee ilmakuoppiin. Vaan en enää.

Kun koneen renkaat vihdoin iskeytyivät kiitoradalle, tirautin muutaman onnenkyyneleen. Vannoin, että en enää koskaan lennä. Arvaatte varmaan, miten siinä kävi? Pitihän sieltä Väli-Amerikan kiertomatkalta tulla takaisinkin jollakin kulkuvälineellä. Tämän hurrikaanilennon jälkeen minä olen ollut se, jonka alahuuli alkaa väpättämään siitä pienimmästäkin tuulenvireestä – joskus jo vielä koneen ollessa maankamaralla.

Onko siellä muita lentopelkoisia? Miten tästä pääsee eroon? Haluan takaisin sen vanhan minäni, joka herskyi rentoudesta koneen lentäessä hirmumyrskyissä ylösalaisin! 😀