Browsing Tag

Meksiko

Lento, jonne luulin kuolevani

Hurrikaanilennolla New Yorkista Meksikoon

”Buckle up people, it’s gonna be a bumpy ride” kapteeni kuulutti hermostuneella äänellä ja kertoi aloittavansa laskeutumisen tilanteen vuoksi jo nyt, vaikka lentoaikaa oli jäljellä yli puolitoista tuntia. Vessat lukittiin, lentohenkilökunta siirtyi omille paikoilleen ja jokainen matkustajistakin tajusi tilanteen vakavuuden ja kaikki alkoivat kiristelemään turvavöitään sellaisella innokkuudella, jota en vielä koskaan aikaisemmin ole nähnyt lentäessä. Olimme aikeissa laskeutua Yucatanin niemimaalta poistumassa olevaan hurrikaaniin. Ja voi pojat, sitten mentiin.

Ikkunoissa vilisi pelkästään valkoista höttöpilveä ja vesipisarat muodostivat vaakasuuntaisia viivoja venyessään pitkin ikkunapaikkani lasia. Ulkona tuuli niin kovaa, että sen kuuli koneen hurinan ylitse. Lentokone rummutti eteenpäin kuin joku olisi heitellyt koneen peltiin suuria kiviä. Välillä kone tipahti useiden sekuntien ajan ilmakuoppaan siten, että mahanpohjasta vetäisi niin kovin, että paineen tunsi jopa kurkussa asti. Tuntemukset kropassa oli aika samanlaisia kuin sillon, kun liian väsyneenä nukahtaessaan saattaa herätä tippumisentunteeseen. Puristin penkkini käsinojia rystyset valkoisina kun kone sukelsi yhä syvemmälle hurrikaaniin.

Ihmiset kiljuivat ja koneesta kuului kummallisia ääniä kimeistä ja viiltävistä paukahduksista suhahduksiin ja matalaan paukkeeseen. Välillä kone nousi aivan kuin pystysuoraan, josta seurasi syöksylaskun tuntuinen korkeuden menettäminen. Olin aivan varma, että pian happimaskit rojahtavat syleihimme ja ihmiset alkavat juosta käytävillä. Kone tärisi kauttaaltaan ja kääntyili siiveltä toiselle holtittomasti. Kirkuna lentokoneessa oli kuin vuoristoradan jyrkimmissä mäissä, ja koneen tehdessä pari oikein syvää syöksyä jotkut huusivat takanani ”we’re all gonna die!”.

Viereisellä penkkirivillä ihmiset mutisivat rukouksia hädissään, jotkut englanniksi ja jotkut espanjaksi, jonka päälle he tekivät maanisesti ristinmerkkiä. Vieressäni istui amerikkalainen pikkutyttö ja hänen äitinsä, ja tuo pikkutyttö oli ainut syy, jonka vuoksi en alkanut huutaa ja kiljua paniikissa. Tytön äiti puhui hänelle rauhallisella äänellä ja halauksellaan yritti lievittää tilanteen jännittyneisyyttä tytön kysellessä, että tippuuko kone nyt. Koneen sahatessa jättimäisiä ilmakuoppia ja ihmisten huutaessa ympärilläni muistan miettineeni olevani pienen tönäisyn päässä siitä, että pyydän päästä samaan halaukseen kuin tuo tyttö äitinsä kanssa.

Olin aivan paniikissa. Kone oli tunnin ajan pyörinyt maailmanluokan turbulenssissa menettäen holtittomasti korkeutta ja tasapainoaan jatkuvasti, eikä kukaan tiennyt, kuinka kauan laskeutuminen vielä kestää. En ole koskaan kokenut vastaavaa turbulenssia, ja aikamoisissa höykytyksissä olen minäkin ollut mukana. Jokainen, joka on joskus tuntenut voimakasta paniikin kaltaista tunnetta, tietää sen, kun paniikki tyhjentää sekunneissa kaikki muut ajatukset päästä kuin sysimusta myrskypilvi hiekkarannan auringonpalvojista. Tunsin, että kohta, jos en pääse pois koneesta, saan niin kovan slaagin, että alan itkemään kirkuen. Kurkkuani puristi niin paljon, aivan kuin sydämeni aortta olisi mennyt umpisolmuun ja jopa hengittäminen oli vaikeaa.

En ole ikinä tuntenut pelkoa lentämisestä, päinvastoin. Olen aina nauttinut siitä, jopa turbulenssista. Olen katsonut säälien niitä, jotka tärisevät penkeissään alahuuli väpättäen pienimmissäkin tuulenpuuskissa. Olen nautiskellen vaihtanut asentoa silloin kun muut matkustajat ovat hädissään lukinneet vöitään. Olen käännellyt kirjani sivuja rentoudesta raukeana koneen rummuttaessa läpi salamapilvien ja monsuunisateiden, ja olen joskus jopa toivonut turbulenssia tulevaksi. Minä olen ollut se, joka nukahtaa sitä sikeämmin ja paremmin, mitä kovemmin kone paukuttaa, heiluu ja tipahtelee ilmakuoppiin. Vaan en enää.

Kun koneen renkaat vihdoin iskeytyivät kiitoradalle, tirautin muutaman onnenkyyneleen. Vannoin, että en enää koskaan lennä. Arvaatte varmaan, miten siinä kävi? Pitihän sieltä Väli-Amerikan kiertomatkalta tulla takaisinkin jollakin kulkuvälineellä. Tämän hurrikaanilennon jälkeen minä olen ollut se, jonka alahuuli alkaa väpättämään siitä pienimmästäkin tuulenvireestä – joskus jo vielä koneen ollessa maankamaralla.

Onko siellä muita lentopelkoisia? Miten tästä pääsee eroon? Haluan takaisin sen vanhan minäni, joka herskyi rentoudesta koneen lentäessä hirmumyrskyissä ylösalaisin! 😀