Browsing Tag

kruger

Kun kuolee joko köyhyyteen tai luotiin – tarina safarilta

Oli tammikuinen Etelä-Afrikan lämmin ilta ja olimme juuri jakaneet viimeisen auringonlaskumme Krugerin luonnonpuistossa seitsemänhenkisen leijonaperheen kanssa. Olo oli utopistinen. Oltiin sammutettu autonmoottori, avattu ikkunat ja ihan rauhassa hengitelty samaa ilmaa vain metrien päässä makoilevista viidakonkuninkaista auringon painuessa kohti savannin horisonttia vihreän nurmen kimallellessa oranssina. Välillä piti nipistää itseään, että tässä me ollaan ihan kasuaalisti: me kaksi, ja pari täysikasvuista leijonaa viiden pienen pentunsa kanssa. Leijonaemo makasi ruohikossa läjä älyttömän suloisia jälkeläisiään ympärillään hääräillen, ja toisinaan iskäleijona nappasi leikkisästi tiukan niskalenkin liian kovin riehuvista pikkupennuistaan. Tuo oli kyllä varmasti oman elämäni Simba-moment – enää joku kielleke olisi puuttunut maisemasta, missä punapersepaviaani olisi voinut nostaa yhden pennuista kohti laskevaa aurinkoa leijonakuninkaan soidessa taustalla.

Oltiin omatoimisafarillamme ehditty näkemään muutaman päivän aikana kaikki niin sanotusta big fivesta, paitsi leopardi. Ei oltu törmätty myöskään gepardeihin, joiden näkeminen oli ollut yksi suurimmista toiveista ennen safaria. Kun oltiin saateltu auto leirin turviin sähköaitojen taakse leijonaperheen tapaamiseen jälkeen, lähdettiin käymään vielä rest campimme sisäänkirjautumisaulassa. Kruger on siitä harvinainen safari-luonnonpuisto, että siellä saa ajaa omalla autolla, ja mekin huristelimme pikkuruisella vuokra-autollamme pitkin poikin tuota 20 000 neliökilometrin aluetta. Tarjolla on kuitenkin myös perinteisiä safarikärry-ajeluita oppaineen, ja ajateltiin, että leopardinkaipuussamme oltaisiin otettu moinen vielä seuraavalle aamulle – joskus oppaat saattavat tietää secret tipsejä tiettyjen eläinten bongailuun. Hetken pähkäilyn jälkeen päädyimme kuitenkin safarikierroksen ostamisen sijaan pitkille juttusille puheliaan park rangerin kanssa.

Puistonhoitaja kertoi meille parhaimmat vinkkinsä leopardien ja gepardien spottaukseen. Kuulemma aivan aamutuimaan leirien porttien avauduttua 4.30 aamuyöllä, leirimme läheinen peltoalue on hyvä paikka nähdä siellä venytteleviä täplikkäitä kissakamuja. Aloimme juttelemaan park rangerin kanssa syvällisemmin myös salametsästyksestä. Krugerissa on todella hyvä sarvikuonokanta, mutta tehostettuja toimia niiden suojelemiseen tarvitaan kuulemma alati yhä enemmän – joka yö salametsästäjiä tulee puiston aidan läpi Mosambikin puolelta. Juuri pari päivää aiemmin ranger oli löytänyt puistosta täysikasvuisen sarvikuonon ammuttuna, jolta oli sahattu sarvet irti. Kuitenkin vieläkin järkyttävämpää oli kuulla, että myös poikanen oltiin tapettu – aivan vaivalloisten pienten ja lähes vielä kasvamattomien sarventynkien tähden. Puistonhoitaja kuitenkin jatkoi kertomaansa, että joskus sarvikuonojen kohtalo on vieläkin pahempi, sillä huolimattomasti ammuttu luoti saattaa jättää sarvikuonon kitumaan luontoon, jonka vuoksi rangerit jalkautuvatkin jatkuvasti kiertelemään puistoon ajokoiran ja aseiden kanssa – joko löytääkseen salametsästäjän tai lopettamista vaativan haavoittuneen sarvikuonon.

Varmasti moni, joka kuvittelee upeaa uhanalaista luontokappaletta jahdattuna ja teurastettuna savannin pimeydessä, kokee jopa sumeaa raivoa sitä ihmistä kohtaan, joka tuon eläimen tappaa. Park ranger sanoi kuitenkin mielestäni juuri sen, mitä tästä ilmiöstä pitää ymmärtää (ja mitä voi soveltaa myös moneen muuhunkin ilmiöön). Ranger sanoi pysäyttävästi, että koska asiat eivät ole hyvin Mosambikissa, ”you either die of poverty, or you die on a bullet – what’s the difference?”Tällä ranger siis tarkoitti sitä epätoivoa, että mosambiklaiselle salametsästäjälle kuolema koittaa joko köyhyydessä tai park rangerin luotiin kaatuessa – lopputulos on sama. Kyllähän jokainen järkevä ihminen ymmärtää, etteivät tällaiset salametsästämisilmiöt tapahdu vain itsestään, vain siksi, että joku haluaisi olla paha.

Tämän ilmiön todellinen paholainen sijaitsee Itä-Aasiassa, jossa elää edelleen uskomus kiinalaisessa lääketieteessä sarvien voimasta potenssinnostattajana – kuin eläinperäisenä viagrana. Sarvia käytetään myös monen muun (kiinalaisen lääketieteen) lääkkeen valmistuksessa. Sarvikuonon sarvet ovat lisäksi todella kalliita ja niiden omistaminen on merkki vauraudesta ja menestyksestä.

Asioilla on aina syy- ja seuraussuhteensa. Niin on siinä, että ampuessasi sarvikuonoa etelä-afrikkalaisessa luonnonpuistossa, saat vähintään 15 vuoden vankeustuomion salametsästyksestä kiinnijäädessäsi. Mutta niin on myös siinä, että talouskriisi, köyhyys ja työnvievät alueelliset muutokset esimerkiksi maaperässä ja ilmastossa saattavat ajaa ihmisen tekemään mitä vaan perheensä eteen. Vaikka vaeltamaan keskellä yötä luonnonpuiston aidan viereen, kiipeämään sen yli kivääri olallaan ja etsimään sarvikuonon, ampumaan sen ja sahaamaan siltä sarvet. Koska joku sivistymätön tai vahvasti kulttuurinormin pauloissa oleva rikas ihminen toisella puolella maapalloa maksaa niistä paljon.

Kaikki muistaa alakoulusta sen filosofisen ajatusleikin, jossa piti miettiä, että jos varastaa apteekista lääkettä sairaalle lapselleen, onko varastaminen oikeutettua. On sanomattakin selvää, että näitä kahta asiaa, näpistystä ja uhanalaisen eläimen tappamista, ei voi konkretiassa verrata toisinaan siten, että ne olisivat yhtä vakavia tekoja. Mutta syy- ja seuraussuhde niissä molemmissa on. Ihmisen pahuus ei ole oletusarvo.

Me ihmiset toisinaan pahuutta kuullessamme tai nähdessämme ollaan taipuvaisia vihaamaan. Se on jokin primitiivinen reaktio sellaiseen, minkä koemme olevan väärin tai emme haluaisi edes miettiä, saada niitä mielikuvia mieliimme. Ja hetkittäinen viha meille ihmisillekin sallittakoon. Vihan jälkeen on kuitenkin tärkeää miettiä syvemmälle, altistaa itseään niiden kivuliaidenkin ajatusten alle, jotta voi ymmärtää.

Ei se välttämättä muuta mitään tapahtumasarjaa. Ei se poista sitä tapahtumaa, että uhanalainen villieläin ja sen puolustuskyvytön poikanen kuolevat jälleen turhaan ihmisen vuoksi. Eikä se poista sitä murhenäytelmää, että jossakin mosambiklainen perhe elää tai kuolee absoluuttisessa köyhyydessä. Mutta täytyy yrittää ymmärtää. Ymmärtäminen on kuitenkin pohja kaikelle todelliselle. Totuudelle. Ja moni asia muuttuu, kun totuus leviää riittävän monen ihmisen tietoisuuteen. Silloin tapahtumaketjukin voi muuttua.

Mutta viha – viha ei tässä maailmassa ole koskaan muuttanut mitään paremmaksi.

Seuraavana aamuna herättiin jälleen neljältä, syötiin banaanit ja raahauduttiin vuokra-autoomme silmät vielä täynnä unihiekkaa. Oltiin portin takana odottamassa, kun paksu puupölkyistä rakennettu aita korkeine sähköpiuhoineen aukesi vielä aamuyön pimeydessä kuin ovi Jurassic Parkiin. Ajettiin pellon kupeeseen, mistä park ranger oli meille eilen maininnut. Ajeltiin ja pysähdeltiin. Kaikkialla oli aivan hiljaista, eikä missään näkynyt mitään eläimiä. Auringon kanssa kolmistaan tuijotettiin pellolle herkeämättä. Ei leopardeja. Lopulta luovutettiin. Oltiin niin poikki, ja ehkä vähän pettyneitäkin, että ajeltiin vielä muutaman tunnin torkuille takaisin rest campin suojiin.

Päätettiin aamu-unten jälkeen koittaa vielä onneamme, ja lähdettiin spontaanille kierrokselle puistoon ennen poistumista Etelä-Afrikasta Swasimaan puolelle – pitihän tuosta safarikokemuksesta ottaa kaikki irti. Luonto tarjosi taas parastaan, ja ei voitu kuin hämmästellä, miten ihmeellistä kaikki on. Olla nyt täällä, villieläinten keskellä, vain ohut autonkuori (superhalvan vuokra-automme tapauksessa todellakin ohut) meidän kaikkien välissä. Tuntui kuin oltaisiin yhtä ja samaa, koko puiston, sen eläinten, koko maailman kanssa.

Ja sitten me se nähtiin. Gepardi.

Unelias gepardi kissamaisesti venyttelemässä pusikossa kaverinsa kanssa. Ja vitsit, että se oli kaunis: sen turkki niin kiiltävä ja sileä, jonka pallokuosi täydellisen epäsymmetrisesti täydellisen mykistävä. Sen liikkeet hienovaraisemmat kuin minkään muun eläimen; ja tassut, jotka näytti niin siroilta, mutta joilla kuitenkin juostaan 120 kilometrin tuntivauhtia. Käsittämätöntä. Mietittiin, että tämä oli kohtaloa, että lähdettiin vielä kierrokselle. Gepardi tallusteli piikkioksaisten pyöreiden puskien seassa, kunnes katosi kiikareidenkin ulottumattomiin.

Heippa gepardi, sanottiin ja lähdettiin ajamaan kohti porttia ulos puistosta, niin ihmeissämme ja kiitollisina.

Minä tulen kirjoittamaan tulevaisuudessa enemmän safarikokemuksestamme. Jos olet malttamattoman kiinnostunut tarkemmin Krugerin tarjoamasta safarimahdollisuudesta, käy lukemassa aiheesta esimerkiksi Vaihda Vapaalle- blogista täältä, Rennosta matkablogista täältä tai Irtiottoja-blogista täältä.