Browsing Tag

Kapkaupunki

Kun tiesin, että Kapkaupunki on minun paikkani

Jotkut ovat kysyneet minulta, että miksi se Kapkaupunki on sitten niin hieno. Että mistä sä voit tietää, että haluat joskus asua sielläNo, aihe on pitkä puitavaksi, mutta voin kertoa, mikä oli minulle käänteentekevä seikka. Se juttu, kun todella rupesin miettimään kaiken haaveilun jälkeen ensimmäistä kertaa, että täällä voisi oikeasti asua.

Katsokaas, minä olen sipsinaisia. Meillä kaikilla on ne omat herkut, joita heitellessä ostoskoriin kaupassa alkaa perhoset lennellä vatsanpohjassa kuin vastarakastuneella. Toiset syö juustoja, toiset pullaa, toiset huitaisee pussin irtokarkkeja ja loput sitten sitä, mikä sattuu niitä omia makuhermoja kutkuttelemaan. Minulla on aina ollut yksi herkku, jota ilman en haluaisi elää, ja se on sipsit. Tähän on tosin pakko kertoa sidenotena, että Hortonin jälkeen himot ovat jostakin syystä vähentyneet, ja pahoin pelkään, että sipsit saattavat jäädä enää vain muistoihini elämään tämän universumin herkullisimpana suuhunpantavana. Mutta, palataan siihen aikaan kun vielä sipsit antoivat minulle rakkautta.

Olen kokeillut varmaan kaikki. Sipsit siis. Ja harva asia on niin herkullista kuin Real Snacksin Suomessa tehdyt salt & vinegar- sipsit. Niitä nuolee himoissaan kuin vauhdilla sulavaa jäätelöpalloa kesähelteessä – mutta ne ovat niin hyviä, ettei niiden nuolemisessa ole enää hippuakaan häpeää ilmassa, toisin kuin sulavan jäätelön kanssa vähän vaatimattomasti arastellessa, että mites tätä tungetaan suuhun. Ehei, kuulkaas. Näiden sipsien kanssa kaikenlainen häpeä on tunteena muisto vain ja kaikki tuhma on sallittua. Ensin nuolet niistä kirpeät mausteet sipsin pinnasta, kunnes heität sipsin sen jälkeen kitaasi nautinnosta väristen samalla kaivaen lisää pussista. Tai ainakin näin meillä, mulla ja Antilla. Me ollaan muutenkin kaikkien kirpeiden herkkujen perään, etikkaiset jutut kiehtoo yleensäkin ja itse saatan syödä himoissani kokonaisen sitruunan kerrallaan ilman mitään lisukkeita.

Saatat miettiä, että miksi tällainen himokas tarina. No, Kapkaupungissa eräs päivä etsiessämme isosta supermarketista jotakin naposteltavaa rannalle otettavaksi, törmättiin ekaa kertaa kunnolla paikalliseen sipsihyllyyn. Ja okei, we were in heaven. Suolaa ja viinietikkaa aivan kaikkialla. Suolalla ja viinietikalla maustettuja popkorneja, keksejä, erikseen myytäviä jauheita ja tietysti – niitä sipsejä. Salt & vinegar- sipsejä niin pitkälle kuin silmä kantaa: kaikissa eri koissa ja muodoissa. Hypisteltiin niitä aivan täristen – innosta ja sipsihimosta. Ei tämä voi olla totta, mietittiin. Ei yleensä missään muualla kuin Suomessa törmää näihin sipseihin, ehkä joskus jossakin reissulla ollaan saatettu olla niin onnekkaita. Mutta että hyllyittäin suolaa ja viinietikkaa. Kirpeää viinietikkaa aivan kaikkialla!

Tässä vaiheessa oltiin jo, että okei, täällä asuminen muuttui justiinsa astetta konkreettisemmaksi unelmaksi – täällä rakastetaan viinietikkaa. Kuitenkin vielä suurempi yllätys odotutti meitä, eikä tätä seuraavaa olisi kukaan voinut pystyä ennustamaan.

Nimittäin sipsithän eivät todellisuudessa ole kuitenkaan mitään ilman niille paritettua dippiä. Ja suomalainen dippikulttuuri on aivan ainutlaatuista koko maailmassa – en ole törmännyt missään muualla sipsien minkäänlaiseen dippailuun, tietysti nachot ja salsat poislukien. Nachoilla ja jollakin guacamolella ei kuitenkaan ole mitään tekoa sipsien ja dipin jakaman pyhän liiton kanssa. Monessa kulttuurissa sipsien kastaminen dippijauheella maustettuun maitotuotteeseen aiheuttaisi yökkäilyä tai ainakin ihmettelyä. Suomalaiset kuitenkin tietävät sen, että sipsit ja dippi ovat ruokamaailman Bonnie & Clyde. Sipsit tarvitsevat dippiä.

Oltiin jo taivaissa sipsiaarteemme vuoksi. Olimmehan juuri todistaneet maailman ehkä suurinta viinietikalla maustettua sipsi- ja herkkukokoelmaa. Mutta emme todella tienneet mihin törmäisimme tehdessämme lähtöä tuolta hyllyltä: dippejä. Täällä on dippejä! Kiljuimme ja tanssimme kuin maanviljelijät ensisateessa kuivan kauden jälkeen. Olen ollut jossakin hellien tunteiden syleilyssä, koska en tajunnut ostaa maistiaiseksi yhtäkään dippiä. Pohdimme kuitenkin, että maitohyllyssä näkyi sen kaltaisia tuotteita, mihin dippiä voisi sekoittaa, jos täällä asuisi.

Erilaiset kulttuurit kiehtovat reissatessa, mutta asuminen täysin vieraassa kulttuurissa saattaisi olla meille liian iso pala kakkua. Dipit ovat varmaankin ajautuneet eurooppalaisen kolonialismin (tunkeutumisen…) vuoksi kauppojenhyllyille tuonne eteläiseen kaupunkien helmeen, mutta viinietikan megalomaanista suosiota emme edes me osanneet selittää. Mutta silloin tiesimme, että Kapkaupungissa olisi oikeanlaista tarttumapintaa – kulttuuri, missä kunnioitetaan viinietikkaa sen ansaitsemalla tavalla ja ymmärretään dippien päälle.

Se tunne, kun löytää kaltaisiaan lentämällä yhdestä maailman pohjoisimmasta maasta yhteen maailman eteläisimpään, lumen keskeltä Atlantin ja Intian valtameren risteykseen, minulle vielä vuosi sitten lähes tuntemattomaan kaupunkiin.

Sen tunteen löytäessään tietää, että täällä voisi oikeasti asua.

 

Jos sipsihuumori menee yli hilseen, saat todellisia maistiaisia allaolevista kuvista viime joulu- ja tammikuiselta reissultamme Kapkaupungista – niistä saatat löytää lisää syitä rakastua Kapkaupunkiin.

Mikä fiilis kuvista välittyy? Oletko itse joskus jäänyt haaveilemaan asumisesta jossakin reissukohteessasi?

KIITOS JA 10 MATKAKUVAA

Olen rehellisesti ollut aivan sanaton kaikista niistä viesteistä ja yhteydenotoista, niin täällä blogissa, Facebookissa kuin muualla netissä, joita olen saanut sunnuntaina julkaisemani postauksen jälkeen. Koko se empatiakato, mitä ehkä koin sairaanhoidossa, tai kauhu ja yksinäisyys yleisesti noina tähänastisen elämäni hirveimpinä hetkinä, on kompensoitunut täysin näillä tsemppiviesteillä ja ihmisten aidolla välittämisellä. Niin kuin ajattelin: on kivustakin pakko syntyä jotakin hyvää, ja ihmisten lämmin reagointi postaukseni sisältöön on tuntunut alkusoitolta jollekin paremmalle. Siispä haluan sanoa – aidosti, vilpittömästi ja alati vähemmissä kivuissa – KIITOS.

10 matkakuvaa- haaste olikin juuri se tuossa aiemmassa postauksessa mainitsemani kirjoitus, joka minun oli tarkoitus julkaista tuolloin jo viikkoja sitten ennen kuin sairastuin. Ja vaikka oma reissuni Etelä-Espanjaan nyt pääsiäisenä sairauden takia peruuntuikin, on uusia tuloillaan paljon. Tänään Turussa ihana kevätsää vaihtui jälleen lumenpyryttämiseen – eipä tämä suomalaista oikeasti voi mitenkään yllättää, ja se joka sanoo tosissaan, että maaliskuu on kevätkuukausi on vähän hassuli. Jos kesäkaipuu on aivan kauhea, tsekkaa alta omat 10 matkakuvaa- haasteen fotot ja nappaa inspiraatiot talteen!

1. Kaikkien aikojen lempiotokseni
Lion’s head, Kapkaupunki, Etelä-Afrikka

Mistä muualtakaan kaikkien aikojen sykähdyttävin kamerannapsaisu voisi edes olla minun tapauksessani, kuin lumoavasta Kapkaupungista? Rakkaus, lämpöä, merimaisema ja mielihyvähormoonista tyytyväinen kroppa vuorelle haikkaamisen jälkeen. Toki kuva ei kerro kaikkea Kapkaupungista: sen vääryyksistä ja järkyttävästä sortohistoriasta, joka elää ja voi hyvin tänäkin päivänä. Eikä se kerro siitä, että Antilla oli tuona aamuna mukavan kirpsakka vatsapöpö, joka toi omanlaistansa jännitystä vuorelle kapuamiseen. Eikä se kerro edes sitä, että tuolla kiellekkeellä, millä istumme kuin mitkäkin adrenaliinihirmut, oli oikeasti toinen kielleke vielä sen alapuolella.

Muistan kuvanottohetken prikulleen: kuinka juuri ennen kuvan ottoa eräs nainen tokaisi minulle kiitos suomeksi (hirveintä on tajuta reissussa, että joku ymmärtääkin suomea – nainen oli Virosta), ja kuinka kylmä Atlantin tuuli puhalsi virkistävästi paahteessa, ja kuinka me oltiin niin onnellisia just siinä hetkessä.

2. Yllättävä tilanne
Koh Rong Samloem, Kambodza

Suoritin pari vuotta sitten Kambodzan paratiisisaarella ihan vahingossa lyhyen oppimäärän jättigekkojen elintavoista. Meidän lähes sähköttömässä söpössä rantabungalowissa asusteli aivan hurmaavan kokoinen megagekko, jonka elopaino lähenteli varmaan jotain pientä marsua. Ekana iltana aurinkokennoinen ulkolamppu katossa vain heilahti, ja meidän mökin oikea ja virallinen asukas mussutti yöperhosta tyytyväisenä siivet vielä suusta tursuten. Ensiksi olin vähän että yöök, mutta mieli muuttui kun mökki pimeni ja yö koitti tosissaan – gekkot on oikeasti tosi tarkkoja siivoamaan sitä elinympäristöä niistä oikeasti ällöttävistä otuksista kuten hämähäkeistä. Tällä meidän gekkolla oli vielä jonkun sortin puoliso siellä välillä messissä ja taidettiin jotain helliä tunteitakin todistaa.

Se, mikä tarinassa täsmää yllättävään tapahtumaan, oli se, kuinka paljon nuo jättigekkot omasi rutineeja. Ne oli tietyt hetket päivästä tietyssä paikassa kämppää, tiettyyn aikaan ne ilmestyi suihkun peilin viereen ja kyllä – tiettyyn aikaan päivästä tipahti aina pieni ja kiinteä gekon pökäle aivan tismalleen samaan paikkaan kylpyhuoneen vessan oven eteen. Se oli siis aivan kuin ne olisi ihmisiä, jotka ei halua käydä kakalla työpaikan vessassa vaan odottaa mielummin, että pääsee kotiin asti. Ei meitä paljon erota niistä nyppyläniskaisista otuksista!

Parasta tässä on se, että kaikilla myöhemmillä reissuilla olen ihan oman elämäni Steve Irwininä kyykkinyt majoitukseen sisäänkirjauduttua lattianrajassa ja riemuinnut, jos löydän sieltä rutinoituneen gekkon pikkukakan – näin tietää, että suurimmat örkit hoitaa liskoarmeija yön aikana. Huono homma on se, että jos majoitukseen tultaessa löytää gekkon kakan tismalleen siitä kohtaa tyynyä, missä Antin on tarkoitus tuhista afrikkalaisessa bungalowissa kauneusuntaan. Silloin ei kannata nukkua suu auki!

3. Läheltä löytynyt helmi
Jaibalito, Átitlanjärvi, Guatemala

Otettiin Átitlanjärvellä Panajachelista venekyyti Santa Cruziin, mistä paineltiin reilu tunteroinen mitä epämääräisempiä reittejä kohti Jaibaliton kylää. Länsimaalaisena kermaperseenä olin tutkinut netistä, että siellä pitäisi olla järven yksi ainoita uima-altaita, jonne ravintolan palveluita käyttäessä olisi oikeus kastaa maallisen kehonsa – järvessähän itsensä uittaminen on harkinnanarvoinen juttu, sillä sinne on laskettu joskus nokialaiseen noroteemaan sopivasti jäteviemärit.

Jossain kohti patikointia Guetamalan keskipäivän auringossa usko meinasi jo loppua, sillä aina paikallisilta kysyttäessä sai saman sí, sí, muy cerca vastauksen kysyttäessä, että joko pian ollaan perillä. Homma alkoi mietityttää erityisesti, kun jossakin kohti reittiä muuan turistimies tuli vastaan paikallisen saattajan kanssa – näillä vähemmän käytetyillä patikointireiteillä kun valitettavasti sattuu toisinaan väkivaltaisia ryöstöjä, mutta myös turisteihin kohdistuneita murhia on raportoitu.

Mutta jo vain löydettiin tuo piskuinen Jaibalito, jossa koirat murisi vihaisesti ja paikallinen baarihombre morjesti päissään niin sumealla espanjalla, ettei siitä oikein saanut selvää. Hetken haahuiltuamme ja pikkulasten tuijotuksen myötä rohkenin kysyä paikallista pojilta, että josko he tietäisivät tämän uima-altaan koordinatit ja näin päästiin perille.

Pakko on sanoa, etten toistaiseksi usko minkään infinitypoolin voittavan tuota näkyä – ihan joka päivä ei tule uitua aktiivisten tulivuorien ympäröimänä!

Pakko lisätä tähän, että siskoni nähdessään tämän kuvan luuli, että Antti ui altaassa ja ottaa kuvia jonkun reissumiehen kanssa. Ei, minä se siellä taustalla vain (nuttura, ei geelitukka jos sitä mietit).

4. Valkoista hiekkaa ja turkoosia vettä
Petite Anse, La digue, Seychellit

Turistimaineen omaava joulukuinen Seychellit oli rantojen puolesta aika mysteeri: ei ketään missään. Otettuamme kyydin La Diguelle, joka on kolmesta suurimmasta saaresta se turistoitunein, olimme varautuneet tungokseen. Pyöräiltiin johonkin huitsinnevadaan, könyttiin itsemme läpi parin viidakkopalstan ja saavuttiin Petite Anselle – kahdestaan. Aaltojen kuohunnan rikkoi ainoastaan satunnainen viidakkoveitsen kajahdus kookokseen, kun joku paikallinen heebo rikkoi kannabislehdin koristeltujen kankaiden alla kookoksia juotavaksi. Nam!

5. Jos pitäisi ajatella mielessäni sanaa vapaus, näen mielessäni tämän
Bo-kaap, Kapkaupunki, Etelä-Afrikka

Vapaus on ehdottomasti sana, jota mietin eniten Etelä-Afrikassa ollessa. Kuinka minä tunsin itseni siellä ehkä vapaammaksi monessa mielessä kuin missään muualla, ja kuinka samaan aikaan suuri osa väestöstä on ollut sorrettuna vuosisatoja, ja vaikka apartheid 90-luvun alkupuolella onkin virallisesti päättynyt, on vapaus monelle todella näennäistä yhteiskunnan rakenteiden vuoksi.

6. Idyllistä elämää
Zamami, Okinawa, Japani

Puolitoista vuotta sitten jäätiin jumiin Okinawalla Japanissa pienelle Zamamin saarelle, jonne tulla tupsahti taifuuni, joka pakotti meidät jäämään saarelle pidemmäksi aikaa. Zamamilla on reilu 900 vakituista asukasta, tasan yksi kauppa, yksi taksi ja jopa yksi poliisihenkilö – tosin yhtäkään rikosta ei saarella ole koskaan raportoitu. Se, mikä teki hyvin pienestä ja taifuunin alla aika todella ankeasta saaresta huipun myrskytukikohdan, oli ne kymmenet huippuravintolat, joita Zamamilta löytyy!

7. Luksusta on…
Chinatown, New York, Yhdysvallat

…puoli-ilmaiset ramenkulhot maailman kalleimmassa kaupungissa! Kuvassa näkyvät ramenit tarjoilee Bassanova ramen New Yorkin Chinatownissa reilulla 10 dollarilla. Myös tippi maksetaan omantunnon mukaan, eli omatunnoton ei tästä ruuasta paljoa maksa – totta kai vahvasti suosittelen tipin maksamista. Oli muuten elämäni paras ramenkeitto!

8. Arkkitehtuuria kauneimmillaan
Hoi An, Vietnam

Hoi An tuntuu olevan todella suosittu matkakohde nyt matkablogeissa, ja suosittu se oli muutama vuosi sittenkin Kaakkois-Aasian pidemmällä turneellamme siellä pyöriessämme. Turistimassoista huolimatta Hoi An on kolonialistinen sulostuttava Vietnamin helmi, ja värikkäät, mutta ajanpatinoimat rakennukset ranskalaistyyppisten luukkuikkunoidensa ja katujen yli roikkuvien valopallonauhojen kera ovat äärimmäisen tunnelmallisia.

9. Katkeransuloinen matkamuisto
Salamanca, Espanja

Asuin viime kevään Espanjassa Salamancan kaupungissa, ja voin rehellisesti sanoa, että suurimman osan ajasta vihasin tuota kaupunkia. Paikalliset yliopisto-opinnot olivat aivan täyttä kuraa, lähes koko vaihdon ajan olin fyysisesti jollakin tapaa sairas, ensimmäiset 4 kuukautta kärsin jäätävässä univelassa hiukan äänekkäiden kämppisten vuoksi ja kaupunki itsessään jätti muutaman päivän jälkeen todella kylmäksi. Rakastan suuria kaupunkeja, mutta vähän vahingon kautta päädyin Turun kokoiseen opiskelijakaupunkiin vaihto-opiskelemaan, minkä jo päätöksentekovaiheessa tiesin olevan ei-sopiva minulle, että kai tässä itseään voi vaan syyttää. Kuitenkin näin vuoden jälkeen olen löytänyt itseni yhä useammin haaveilemasta niistä vakipaikkani euron raputapaksista ja cavasta, tutuista kaduista ja iltavalaistun Plaza Mayorin kauneudesta. Loppujen lopuksi aika hämmentävää haluta palata jonnekin, mitä oikeasti vihasin, ja vannoin etten koskaan palaa – lähtiessäni viimeistä kertaa Salamancasta renfellä kohti Madridia, olisin voinut suunnilleen keskaria kaupungille näyttää, niin done olin sen kanssa. Salamancalle pitää kuitenkin antaa uusi mahdollisuus – turistina!

10. Paikka, jossa käymisestä on vierähtänyt liian pitkä aika
Tokio, Japani

東京大好きeli rakastan Tokiota! Tokio on ihan mieletön: siellä voit kävellä ensin maailman ruuhkaisimman risteyksen läpi Shibuyassa valotaulujen vilkkeessä ja pimpotuksessa, sen jälkeen jatkaa matkaa parikymmentä metriä korttelin taa ja päätyä minikokoiseen japanilaiseen puutarhaan kadulle, joka tuntuu enemmänkin lavasteelta kuin todelliselta paikalta sen hiljaisuuden vuoksi. Voit astella pelihalliin, jonne rentoutumaan saapuneet japanilaiset aiheuttavat eri pelikoneita hakkaamalla niin kovan metelin, että tuntee omien tärykalvojensa väreilevän, mutta et saa puhua puhelimeen metrossa, jotta et häiritse muita. Tokio on niin kiehtova kokonaisuus äärimodernia ja ikivanhaa, ja siinä missä kaupungissa kuin kaupungissa on yleensä yksi keskusta-alue, on Tokiossa 23, ja Suur-Tokion 36 miljoonaa ihmistä pitää huolen siitä, että mieleen palautuu, kuinka itse on aika pieni hiirulainen suuren maapallon labyrintissa.

Tuliko kuvista yhtään matkakuumetta?

Jos haluat osallistua 10 matkakuvaa- haasteeseen, käy tsekkaamassa ohjeet Enemmän kuin äiti– blogista!