Asturian Mirador del Fitu – suorastaan fitullisen kaunis Pohjois-Espanjan näköala
Rapsakka Asturian aamu saatteli meidät jälleen uuteen päivään syksyisellä roadtripillämme Pohjois-Espanjan rannikolla. Roudattiin tavarat jo aamutuimaan autoon Villaviciosan pikkukaupungissa ja lähdettiin etenemään kohti Asturian varmaankin upeinta näköalapaikkaa.
Asunnoltamme oli parikymmentä kilometriä kippuraista vuoristoreittiä Fitun näköalapaikalle. Välillä eteen tuli pikkuruisia – siis oikeasti minikokoisia – kyliä, joissa oli muutama värikäs kivitalo, lähes neonvihreää nurmikkoa ja jylhät vuoristomaisemat taustalla. Asturia taitaa olla Galician lisäksi koko Espanjan vihreintä aluetta, sillä Espanjalle tyypillistä kuivaa peltomaisemaa ei näkynyt missään. Tuntui, kuin olisi yhtäkkiä teleporttautunut keskelle maaseutua.
Mutkitteleva tie johdatti meitä koko ajan ylemmäs. Samalla, kun korvat poksuivat auki ja lukkoon, varoitti kaulakellojen kilkatus tasaiseen tahtiin tietä ylittävistä lehmistä, jotka olivat vuorten vehreydessä laiduntamassa.
Ja kun kello ei ollut varmasti vielä kymmentäkään, me parkkeerasimme autoa Mirador del Fitun parkkipaikalle. Muutama hullu oli saapunut paikalle pyörällä ja jotkut kaivoivat sauvoja autojen takakontista ja astelivat kohti patikointipolkua.
Eteeni aukeni älyttömän upea vihreä maalaus. Sierra del Sueven vuoristo kehysti näkymää kuin röpyliäinen lohikäärmeen selkä, ja taivaan korkeuksista matalalle laskeutuneet pilvenhattarat näyttivät asettuneen alle jäävän laakson katoksi. Vihreän ja sinisen eri sävyjä oli silmän kantamattomiin. Siellä täällä maisemasta erottui laakea nurmikkoalue, jossa oikein silmiä siristämällä saattoi bongata lehmän mutustamasta nurmea.
Ilma tuntui puhtaimmalta, jota olin koskaan hengittänyt. Oli juuri sellainen hetki, kun havupuiden oksilla yön kohmeus suli kirkkaiksi vesipisaroiksi, ja kylmyydestä kankeaksi taipunut nurmikko alkoi jälleen kääntyä kohti aurinkoa. Näkymän äärellä oli vaikea muistaa olevansa Espanjassa.
Stressi, joka on naurettavaa, mutta todellista, voi pilata maiseman
Niin upea, rauhallisuuden tyyssija kuin Fitu olikin, tällaisilla paikoilla minulla tulee usein helposti stressi. Stressi valokuvista. Yritän kaivaa kameraa nopeasti laukusta, kun jo kuulen suuren tila-auton parkkeeraavan selkäni takaa ja turistiryhmän astuvan autosta alas. Ota kuvia, nopeammin, äkkiä nyt, ennen kuin tämä tilaisuus menee ohi. Kokoan kamerajalustaa hikikarpalot roiskuen polun reunassa, kun yhtäkkiä espanjalaispariskunta varastaa suunnittelemani kuvausspotin. Kehtaavat pyytää vielä kuvan ottajaksi, mietin. Nielen paniikkini ja rämpytän parisataa kuvaa turistipariskunnan puhelimiin.
Rakastan valokuvata, ja elän siitä tunnelmasta, minkä yksi valokuva parhaimmillaan kätkee sisäänsä. Se on kuin tunteita herättävä, vuosikymmenen vanha kappale, jonka kuulet radiosta ja muistat tarkalleen, missä olit silloin, kun kuunnellessasi kappaletta se muuttui sinulle merkitykselliseksi.
Valokuvaus on ihanaa, mutta koska nykyään se tuntuu muodostaneen meille ihmisille jonkinlaisen identiteetin jatkopalan sosiaalisen median myötä, on kuvauksesta tullut aika useissakin tilanteissa minulle itselleni negatiivinen juttu. Stressaan siitä, sillä nykyään harvassa ovat ne paikat, joissa saisit aivan keskenäsi laulattaa kameraa niin kauan kuin haluat. Ja minä en pidä kiireen tunteesta – en yleisesti, enkä ainakaan valokuvatessa. Enkä myöskään usko, että olen ainoa, jolle on joskus omia reissuotoksia jälkikäteen katsellessa tullut olo, että on ollut paikan päällä pelkästään kameran linssin takana, ikään kuin seisonut kulisseissa, ollut osa lavastusta – ollut pelkkä kuvaaja.
Juuri yllä olevan vuoksi painoin Mirador del Fitulla kameraan linssisuojuksen kii muutaman otoksen jälkeen ja keskityin olennaiseen. En halunnut pilata sitä vihreänsinertävää, fantasiamaista maisemaa, tuota hetkeä, kun aurinko vasta lämmitti luontoa hereille kolean syysyön jälkeen. En halunnut muistaa maisemasta vain sitä, mikä jää filmirullaan, vaan ihan oikeasti muistaa olleeni tuon maiseman äärellä – läsnä.
Ihan hiljaa toljotin maisemaa ja hengittelin raikasta vuoristoilmaa keuhkoihini. En voinut muuta kuin todeta, että kyllä se on totta, mitä Asturiaksesta sanotaan – se on pala kauneinta Espanjaa.
Onko siellä muita, joita välillä stressaa reissukuvat tai lähinnä niiden onnistuminen ruuhkaisilla nähtävyyksillä? Fitulla oli kylläkin todella rauhallista, että itse taidan olla vain pahemman luokan stressipirkko… 😀
Jos Fitu vakuutti, lue täältä neljä muuta Asturian huikeaa kohdetta.
Jos Espanja kiinnostaa, lue myös nämä:
Mieletön Pohjois-Espanjan roadtripimme
10 unohtumatonta paikkaa Espanjasta
Oletko enemmän suomalainen vai espanjalainen?
Lähde mun kanssa ikimatkalle seuraamalla mua Instagramissa (@fridaingridd) sekä Facebookissa (@fridaingridd) ja Blogit.fi– sivustolla! Näin saat uudet postaukset reaaliaikaisesti luettavaksesi! ?
