Browsing Tag

Bucket List Moments

Bucket List Moments: aktiivisella tulivuorella Guatemalassa

Postaus on osa Bucket List Moments– postaussarjaa, jossa esitellään mahtavimpia kokemuksia ja seikkailuja ympäri maailmaa. Oli kyseessä sitten aktiviteetti, paikka tai maku – jos se on tällä listalla, on se kokemisen arvoinen! Katso kaikki Bucket List Moments- postaukset täältä

Aurinko oli vasta nousemassa kun kuoreltaan jo vähän rutistunut ja hölmönnäköinen minivan kurvasi majatalomme eteen aamuviideltä Antiguassa Guatemalassa. ”Ingrid y Antti?” huudahti kuski kysyvällä äänensävyllä ja viittoi kapuamaan auton kyytiin. Hetken hurauteltuamme tulikin jo vaihto minibussiin. Bussimatka oli kuin Nasan rakettisimulaattorissa olisi pyörinyt: korkeat puut reunustivat jokaisen ilmansuunnan pikkuisen minibussin puikkelehtiessa tulivuorten välissä serpentiiniteitä pitkin, eikä välillä tiennyt mihin päin pitäisi katsoa tuossa vilisevässä sokkelossa. En muista, että koskaan olisin voinut yhtä pahoin missään kulkuneuvossa. Kuski painoi tallaa kuin olisi karkumatkalla vankilasta ja ylibuukattu minibussi täynnä turisteja ilman yhden yhtä turvavyötä tuntui tuona varhaisena aamuna olevan vähän liikaa. Tähän on pakko lisätä, että jos tulet matkapahoinvoivaksi helposti – voih, tulet kärsimään Guatemalassa.

Bussi ohitteli kyliä, metsiä ja tulivuoria kunnes alkoi nousemaan jyrkähköä vuoristotietä tiukasti ylöspäin. Korvat naksahtelivat lukkoon ja auki sitä mukaa, mitä korkeammalle mentiin: olimmehan kuitenkin jo 1500 metrissä. Lopulta saavuimme pikkuruisten kyläpahasten saattelemana patikoinnin aloitustasanteelle. Siellä paikalliset pikkulapset olivat selkeästi tottuneet turisteihin, ja oppaammekin hölötteli englanniksi menemään. Maksoimme itsemme sisälle tulivuoripuiston alueelle ja vaellus aloitettiin.

Vaellus aktiiviselle Pacaya-tulivuorelle oltiin arvioitu vaellussivuston mukaan helpoksi. Toki se oli helppo sen lyhyyden puolesta: nousu kestäisi vain noin puolitoista tuntia. Vaativuus patikoinnissa lienee siinä, että reiluun tuntiin noustaan 1200 metriä ylemmäs, 2700 metriin asti. Alle kolmessa tonnissa alkaa monilla jo kroppa oireilemaan ohuen ilmanalan vuoksi, ja me ainakin huomasimme sen hengästymisessä ja hiukan pöllähtäneessä, pyörryttävässä olotilassa.

Heti vaelluksen alettua ympärillä pyöri paikallisia hevosenvuokraajia, joilta amerikkalainen nuori mies aivan muutaman minuutin nousun jälkeen nappasi pollen 100 quetzalin (11 €) hintaan. Näky oli jotakuinkin absurdi: mies ratsasti hevosella koko tuon matkan, maastossa, missä hevosen oli silminnähden todella vaikea nousta jyrkkää nousua liukkailla kivillä ja upottavalla laavahiekalla, ja mies veti hevosen selässä taukoamatta röökiä.

Vielä vuosia sitten aivan Pacayan kraaterinkin reunalle tehtiin vaelluksia, mutta ne lopetettiin turvallisuussyistä kun Pacaya purkautui viimeksi vuonna 2010. Me nykypäivän ihmiset selfiekeppeinemme, Go Pro- kameroinemme ja järkymättömällä tahdollamme saada täydellinen kuva sekä 1000-asteinen, valuva magma samassa yhtälössä suorastaan kerjää kuolonuhreja.

Olimme alunperin miettineet yhden yön vaellusta Acatenango-tulivuorelle, jonne vaellus olisi ollut vähintään kymmenkertaisesti raskaampaa kuin Pacayalle – voin kertoa, että Pacayan vaelluksen loppuun päästyämme hiestä litimärkänä ja keuhkot laavatuhkaa täynnä olimme tyytyväisiä, että valitsimme vain tämän lällyn pikkuvaelluksen. Ehdimme patsastella maisemaa tasan kaksi sekuntia, kunnes äärimmäisen tiheä höttöpilvi kurvasi tulivuorien eteen ja ympärillemme. Olo oli kuin höyrysaunassa, sillä näkyvyys oli välillä vain muutamia metrejä. Se pari sekuntia, mitä ehdittiin maisemaa kättämme kauemmas nähdä, oli toki upea: ympärille aukeni kolmen eri tulivuoren siluetit ja matalalla leijailevat pilvet. Näkymä kuitenkin muuttui koko ajan sumuisemmaksi pilvien tiheentyessä ja mustien laavakivien hohkatessa höyryään – tuntui, kuin oltaisiin saavuttu Marsiin.

Laskeuduttiin jonkinlaiseen laavakivikanjoniin, jossa yhtäkkiä oppaamme kaivoi vaahtokarkkipussin taskustaan ja sanoi, että kohta grillataan näitä. Hän siirsi yhtä laavakiveä ja kaatoi vesipullostaan vettä kivikasojen päälle, ja kivet suhahtivat ärhäkästi kuin liian kauan päällä ollut sähkökiuas. Laavakivet eivät siis olleet seitsemässäkään vuodessa ehtineet jäähtyä viimeisimmän purkauksen jälkeen! Ohutpohjaiset Adidakseni tuntuivat suorastaan korventavan jalkapohjia, ja kauaa ei samassa asennossa voinut seistä paikallaan, tai kengät olisivat oikeasti voineet sulaa. Tuupattiin muutama vaahtis puutikkuihin ja aseteltiin ne laavakivien päälle keppien varaan grillaantumaan.

Vaikka meillä kävi sään suhteen huono tuuri ja sumu peitti allensa oikeastaan kaiken näkyvyyden ja maisemat, oli vaellus aktiiviselle tulivuorelle unohtumaton. Eikä muuten ole koskaan vaahtokarkki maistunut niin hyvältä kuin Pacayalla vajaan 2700 metrin korkeudessa, kuumilla laavakivillä hiillostettuna!

Kavuttuamme takaisin alas vuorelta, lähti minibussi jälleen tuon kaahaajakuskin herkän kaasujalan toimesta vauhdikkaalle paluumatkalle Antiguaan. Tällä kertaa nuo jyrkät mutkat ja kippuratiet tiheän metsikön syövereissä eivät saaneet minua kakomaan huonovointisuudesta. Sen sijaan painoin silmät kii ja nukahdin oitis tuon sumuisen aamupatikoinnin seurauksena. Antiguassa herätessäni kello ei ollut vielä edes puoltapäivää, ja astuessani bussista kadulle, tuntui kuin en missään tulivuorella olisi edes ollutkaan. Takana horisontissa purkautuva Fuego kuitenkin muistutti, että tuollaisella me oikeasti oltiin – aktiivisella tulivuorella!

  • Missä: Pacayassa, Guatemalassa
  • Mitä: Vaellus aktiiviselle tulivuorelle 2700 metrin korkeuteen + vaahtokarkkien grillausta tulikuumilla laavakivillä
  • €: Opastettu vaellus ja menopaluukyydit tulivuoren juurelle 7 € + puistomaksu 5 €
  • Protips: Pakkaa riittävästi lämmintä vaatetta, vettä ja ehkä se 100 quetzalia sitä vuokraheppaa varten mukaan – ihan vain varmuuden vuoksi. 😉

 

Onko muita Guatemalaan ihastuneita? Lähtisitkö sinä aktiiviselle tulivuorelle vaahtokarkkia grillaamaan? 🙂

Bucket List Moments: päivä viinitiloilla Etelä-Afrikassa

Postaus on osa Bucket List Moments– postaussarjaa, jossa esitellään mahtavimpia kokemuksia ja seikkailuja ympäri maailmaa. Oli kyseessä sitten aktiviteetti, paikka tai maku – jos se on tällä listalla, on se kokemisen arvoinen! Katso kaikki Bucket List Moments- sarjan postaukset täältä

Viininmaistelua Kapkaupungin liepeillä Etelä-Afrikassa

Oltiin vaihdettu majoitus Kapkaupungista Paarlin pikkukaupunkiin viinimaan alueelle viininmaistelut mielessä. Päädyttiin kuitenkin osittain järjestetylle viininmaistajaiskierrokselle, jonka vuoksi meidän piti ajaa autolla viininmaisteluaamuna Paarlista Stellenboschiin. Stellenboschiin saavuttiin perinteisesti myöhässä, jolloin minivan-kyytimme oli jo ehtinyt lähteä. Onneksi vajaan tunteroisen jälkeen auto kurvasi turistitoimiston eteen uudelleen ja päästiin aloittamaan viininmaistelukierros suut jo tietysti vähän napsuen.

Saavuttiin ensimmäisenä Lanzeracin viinitilalle, jossa suut pyöreänä ihmeteltiin puiden ympäröimää ajoväylää kohti päärakennusta. Ihan kuin olisi jossain elokuvassa! Terassille kavuttuamme oltiin tietysti suomalaisina järkyttyneitä, että maistelu ei olekaan yksityinen meille kahdelle, vaan tarkoitus on istua koko minivan-porukan kanssa maisteluhommat läpi. Oikeasti siinä ei siis ollut mitään ongelmaa, mutta koko muun porukan puhuessa äidinkielenään saksaa, tunsimme olomme alussa vähän outkasteiksi aina vaihtaessamme kielen englantiin.

Saatiin itse valita viinit, ja sommelier esitteli ne meille asiantuntevasti. Kyllähän siinä kelpasi istua: viinipuiden ympäröimänä päivänvarjon alla juoden laadukasta lähituotettua viiniä laseista, joihin oli kaiverrettu kyseisen viinitilan nimi.

Lanzeracin jälkeen hurautettiin Neil Ellisin viinialueelle, jossa maisemat olivat jälleen vertaansa vailla. Menin ihan hiljaiseksi siitä kauneudesta, mikä silmieni eteen avautui kun sommelier ohjasi meidät kohti terassia ja avasi isot tuplaovet takapihalle: toisella puolella viinipuskarivejä, jylhää vuoristoa ja siniseltä taivaalta paistava aurinko, ja toisella puolella horisontissa siintävä Pöytävuoren siluetti. Chills. Voin kertoa, etten ole usein hiljaa, mutta silloin olin.

En kylläkään kauaa. Viinilasi toisensa jälkeen kaatui ääntä kohti ja vain tanniinisimmat punaviinit heitin keskipäivän kuumuudessa sylkemissankoon (onko tuolle sangolle jokin vähemmän barbaarinen ilmaisu olemassa?). Ulkopuolisuuden tunne saksankielisten keskellä oli vaihtunut siihen, että vedin seurueellemme taidonnäytteenä yläasteen takaisia kahden vuoden saksan opiskelun oppimiskliimaksejani eli vuoron perään niitä kahta lausetta, jotka osaan: ”du bist min Vater” (= olet isäni) sekä ”Ich kann ein Motorrad fahren” (= osaan ajaa moottoripyörää). Vaikka viihdytinkin seuruettamme koko rahan edestä, päätimme skipata seuraavan viinitilan ja pyytää kuskia heittämään vain meidät kaksi suoraan sitä seuraavalle tilalle. Ehkä ihan hyvä päätös tuota saksankielistä esiintymistäni ajatellen.

Ja ratkaisu todella oli hyvä, sillä skippaamalla yhden tilan välistä, saimme enemmän aikaa nauttia Boschendalin viinitilasta, mikä on yksi vanhimmista viinitiloista koko Etelä-Afrikassa ja varmasti myös yksi upeimmista. Fiilis tilalla oli suorastaan surrealistinen: viktoriaanisia valkoisia katonharjoja, siroja koristeltuja metalliportteja, viinitarhaa ja ulkona lounastavien jaloissa pyöriviä ehkä maailman pyöreämmänmuotoisia kukkoja, ja tietysti – viiniä.

Tunnelma alkoi todellakin nousta, ja siinä päiväpierussa ollessa tuli mieleen ihan Ruisrock – Ruisrockin kohtaanhan sattuu aina se Suomen kesän lämpimin viikonloppu. Seitinohuen päiväkännin ja kuumana porottavan auringon lisäksi tunnelmassa oli paljon muutakin samaa: meininki oli hyvä ja vain toivoit, ettei aika kuluisi siinä hetkessä kauhean nopeasti.

Vaan kyllähän se kului, kun seura oli hyvää ja viini niin maukasta ja halpaa. Ettei pelkäksi tissutteluksi menisi, huitaistiin luomuburgerit ja kana-annokset naamaan, ja otettiin tarjoilijan suosittelemaa kuohuviiniä ruuan kanssa nautittavaksi. Tuo kupliva oli parasta kuohuviiniä, mitä olen koskaan kitaani kaatanut, ja jos jokin Etelä-Afrikan reissussa harmittaa, niin se, etten viinipäissäni muistanut kysyä kuoharin nimeä. Lopulta tavattiin loput minivaniporukastamme ja suunnattiin päivän viimeiselle tilalle, Zorgvlietiin.

Zorgvliet lupaili paljon jo mutkittelevalla tiellään kohti päärakennusta – peltoja, palmuja, puroja ja silmiin häikivät auringonsäteet vuoren takaa. Viinitilat sulkevat ovensa viideltä iltapäivällä, ja vaikka kello oli vasta neljä, oltiin melkein ainoita vierailijoita koko tilalla. Saatiin ulkoa puunvarjosta söpö piknikpöytä ja sommelier tuli jälleen esittelemään viinit ja täyttämään lasit. Siemailtiin ensimmäistä tai toista viiniä oman minivaniporukkamme kesken, kunnes yhtäkkiä selkäni takaa nurmikolla paineli poni menemään. Suloinen poni tallusteli täysin vapaana tuolla varmaan satojen hehtaarien viinitilan pihoilla. Kertauksena: siinä sitä nautittiin naurettavan halpaa ja käsittämättömän laadukasta viiniä etelä-afrikkalaisen viinitilan kukkapuskien keskellä ja ympärillä painelee villiponeja ihan muina poneina. Ok! 

Kaikki hauska kuitenkin loppuu aikanaan ja niin oli aika lähteä tilalta pois. Saavuttiin puolen tunnin minivan-kyydin jälkeen vuokra-autollemme, ja Anttihan oli jättänyt parit viimeiset maistelut kokonaan väliin, jotta pystyttiin heti jatkamaan matkaa auton turvin. Käytiin vielä ajomatkalle osuneessa alkoholikaupassa hakemassa pullo rehellistä kyykkyviiniä, joka siis Etelä-Afrikan standardeissa oli aivan huikean hyvää. Hörpittiin uima-altaan äärellä Paarlin Airbnb-asunnolla vielä parit lasilliset tuota kahden euron jumalaista rypälejuomaa, auringon porottaessa täysillä viinimaan paahteessa vielä illansuussakin. Asunnon omistajan pörröiset neljä rescue-koiraa pyörivät jaloissa ja palmunlehdet huojuivat tuulessa kohisten. En olisi keksinyt parempaa tapaa päättää mitä unohtumattomin päivä!

  • Mitä: Viininmaistelua maailman upeimmissa maisemissa
  • Missä: Etelä-Afrikassa, Kapkaupungin liepeillä viinimaassa. Suosituimmat alueet Stellenbosch, Franschhoek ja Paarl – kymmeniä eri viinitiloja valittavana.
  • €: 0-5 euroa / maistelu / 3-6 viiniä. Allekirjoittaneen kustannukset koko päivältä: kyydit ympäri viinimaata jaetussa minivanissa 20 €, sekä 18 eri viinin maistelut noin 14 €.
  • Protip: Järjestetty kierros on todella kätevä, mutta voit toki mennä viinitiloille myös vuokra-autolla tai Uberilla. Viinimaassa on aina 5-15 astetta Kapkaupunkia kuumempi, joten muista juoda myös vettä viinin lomassa!

 

Maistuisiko viini tällaisissa maisemissa? 🙂 Missä muualla suosittelisit tekemään viininmaistelua? Jätä kommenttia alle!