Lopettakaa jo se katkeruus

Katkeruus on sellainen mauste, että sillä on tapana peittää kaikki keiton muut maut alleen. Se jyrää ne kuin tulisin chili, mutta tulisimmallekin chilille löytyy aina joku, joka sen mausta tykkää. Katkeruudesta ei kukaan.

Katkeruus ei ole ajatuskaveri, jota haluaisit kantaa mukanasi. Katkeruus saa kantajansa tuntemaan pienuutta ja ärsyyntymistä silloin, kun joku muu on onnellinen. Silloin, kun joku muu saavuttaa jotakin tai on näkyvästi tyytyväinen. Katkeruus lyö pökköä pesään sillä hetkellä, kun tuntuu, että nyt olisi aiheellista vähätellä tätä ihmistä tai hänen saavutuksiaan.

Katkeruus aiheuttaa syndrooman, jossa kantaja kuvittelee olevansa ylempiarvoinen muihin nähden, eikä oikein itsekään osaa selittää, että miksi tai minkä perusteella. Katkeruus oikoo mutkia ja panee kantajansa ajattelemaan muista, että väärin tehty, väärin oltu, väärin eletty.

Minä olen kyllästynyt katkeruuteen.

Jotta en vaikuttaisi viestini kanssa hyökkäävältä, todettakoon, että olen elämässäni joskus tuntenut katkeruutta. Olen ollut katkera elämälle, joskus jotakin ihmistä kohtaan, ja olen tuntenut katkeruutta kaikesta esimerkiksi silloin, kun vuosia sitten elämässä ei tuntunut olevan mitään muuta kuin valtoimenaan riehuva maastopalo nimeltään paniikkihäiriö. Sittemmin olen tuntenut katkeruutta myös itseäni kohtaan. Lienee tosiseikka, että jokainen meistä on joskus tuntenut katkeruutta.

Nykyään kuitenkin voin rehellisesti myöntää, että olen hyvin harvoin, jos koskaan katkera. Vaikka mielestäni olen sairastellut aivan liikaa pienen ihmisen mittasuhteissa, en katkeroitunut, kun elämä heitti jälleen vellipaskat tuulettimeen Hortonin neuralgia- diagnoosin myötä jokin aika sitten. En kuitenkaan mitään sankaripinssiä odota reaktiostani, sillä todennäköisesti vuosia sitten olisin reagoinut asiaan aika eri tavalla.

Helppoa tähän pisteeseen pääseminen ei ole ollut. Olen itse raivannut tieni läpi henkisen helvetin tähän tyytyväiseen ja ei-katkeraan, onnelliseen olotilaan. Teen jatkuvaa itsereflektiota ja ajatusprosessia erilaisten elämänsisältöjen tiimoilta, ja pyrin etsimään avaimet elämään itsestäni. Haluan kuitenkin kertoa katkeruudesta lisää: sen, mitä olen siitä elämäni aikana ymmärtänyt.

Olen huomannut, että vaikka katkeruus ei siirrykään geenikoodin mukana jälkeläisiin, on kasvatus erinomainen paikka laittaa katkeruuden puu itämään. Katkeruus muutenkin vie maaperän kaikelta muulta, ja tarttuu lähellä oleviin ihmisiin kuin vinhasti leviävä rutto. Katkeruus voi elää kantajassaan hiljaakin, mutta se villiintyy silloin, kun jollakin muulla menee huonosti. Toisen ihmisen epäonni, typerä moka, suurien suunnitelmien kaatuminen tai haaveilupilven mureneminen tuuleen ovat kaikista parhainta lannoitetta katkeruudelle. Katkeruus riemastuu muiden häviöistä ja ei malta odottaa, että kantaja pääsee kertomaan niistä eteenpäin ja levittämään katkeruuden katkeraa sanomaa. Vaikka katkera ihminen ei sitä itsestään välttämättä huomaa, saa katkeruus kantajansa tuntemaan vihaa, epävarmuutta ja kateuttakin – kilpailemaan kaikesta ja kaikkien kanssa. Turhaan. 

Katkeruus pistää kantajansa lyttäämään muiden onnen tai sen yrityksen. Se paiskaa rakkausrunot mäkeen, polttaa toisten unelmat karrelle ja puhuu piikittelevästi, kun joku haaveilee. Jos joku kuitenkin onnistuu elämässään, katkeruus suuttuu ja mustaksi muuttuu, jolloin katkeruus kantajassa ainoastaan pahenee. Elämästä tulee nopeasti pelkkää muiden onnien väistelyä, ettei vain tarvitsi katkeroitua lisää. Se on kuitenkin hippaleikkinä sellainen, jossa tulee kiinninapatuksi aina ja niin kauan, kunnes itse kääntyy ja vaihtaa leikin suunnan.

Sillä ei katkera ihminen haluaisi olla katkera. Katkeruus on kuin pöpö, joka tuli pilaantuneesta ruuasta, mutta on mahdotonta sanoa, että mistä suupalasta ja milloin. Se vain tuli, ja jäi asumaan. Katkeruus on ihmisessä kiemurteleva loinen, mutta se on myös mahdollista häätää. Ensimmäinen osa häätöohjelmaa on ymmärtää ja hyväksyä loisen läsnäolo. Tekee kipeää myöntää itselleen, että minä olen katkeruuten sairastunut, katkera ihminen. Ilonpilaaja, party pooper. Mutta miten sen loisen sitten saa häädettyä?

Kysymällä katkeruudenhetkessä itseltään,

että miksi minä oikeasti tunnen näin.

Koska oikeasti et tunne harmitusta ystävän onnistumisen puolesta, kateutta naapurin uudesta autosta tai vihaa koko ihmiskuntaa kohtaan. Todellinen syy on jossakin aivan muualla, ja voit löytää sen vain itsestäsi. Se voi olla riittämättömyyden tunne sisimmässä, ehkä yhteiskunnan normit ja paineet, jatkuva kiireentunne, olo, ettei tiedä, mitä haluaa, pelko, ettei saavuta mitään, tai se kaikista yleisin: onneton olo omassa elämässä. Tässä kohtaa homma menee yksilötasolla jo sen verran kivuliaaksi, että moni saattaa kääntää itsensä alkuasentoon ja jatkaa hippaleikkiä katkeruuden kanssa, vaikka tietää, ettei sitä leikkiä voi koskaan voittaa.

Voisi luulla, että katkera ihminen tekee hallaa vain itselleen. Todellisuudessa katkeruus aiheuttaa paljon harmia myös ympärilleen: se karkoittaa spontaaniuden, iloisuuden, aitouden ja kaikki mukavat tunteet, joita vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa olisi syytä edes joskus tuntea. Se ei karkoita niitä pelkästään kantajastaan, vaan myös vuorovaikutuksen muista osapuolista. Tällöin on muistettava, että mennessä minne vain, on syytä varata ekstrapenkki katkeruudelle. Oli se sitten se naapurin uusi urheiluauto, ystävän rakentama kesämökki tai työkaverin järjestämät juhlat – katkeruus on aina kutsuvieraana kantajansa lisäksi.

Ja jos elämä on ollut epäreilu suhteessa muihin, voi katkeruudella olla lääniä istuttaa itsensä oikein perusteellisesti. Elämänkoettelemukset ovat ikäviä, mutta antamalla sijaa katkeruudelle ainoastaan pahentaa oloaan. Koska lopulta suurin kärsijä todella on katkeruuden kantaja.

Katkeruudentunne on omanlaisensa labyrintti, jonka selvittämiseen voi joutua käyttämään monenlaisia työkaluja. Ensin painavaa tukkia kaatamaan portit auki, sen jälkeen karttaa ja hyvää valaistusta pimeässä rämpiessä. Umpikujaan saapuessa viidakkoveistä tiiviin mangrovemetsän suitsimiseen ja päälle vielä rautatavarakaupan oksasilppuria. Aivan finaalissa enää pieniä saksia, joilla leikata sokkelon lopussa oleva avajaisnauha auki: naps. 

Pitkä reitti omaan itseen, mutta jonka varrelle katkeruus eksyy. Kun labyrintti on selvitetty ja lieka katkaistu, on ihminen vapaa tuntemaan aitoa iloa ja onnea – myös muiden puolesta. ♥

 

 

Bye bit.. bitterness!

 

Kirjoittaja on maailmalle herkkä ihmistutkija, jonka laboratoriona toimii koko maailma ja koekaniinina henkilökohtainen minä. Tähän mennessä suoritetut eksperimentaalit ovat tuottaneet tulosta ja niitä uskaltaa suositella muillekin!

Muita katkeruuteen kyllästyneitä? Virtaako suonissasi kenties katkero vai katkeruus?

Previous Post Next Post

You Might Also Like

10 Comments

  • Reply Jaana Su lauantai, huhtikuu 14, 2018 at 11:37

    Todella hieno kirjoitus! Toivottavasti mahdollisimman moni lukee tämän.

    • Reply Frida Ingrid lauantai, huhtikuu 14, 2018 at 11:51

      Kiitos Jaana! 🙂

  • Reply Kulkijatar lauantai, huhtikuu 14, 2018 at 11:46

    Enpä jaksanut lukea tämmöstä paatosta. Jospa sanoisit ihan suoraan sille ihmiselle, jonka koet olevan katkera.

    • Reply Frida Ingrid lauantai, huhtikuu 14, 2018 at 11:56

      Taisit nyt kuitenkin vähän lukea 😉

      Kiitos vinkistä! Ei ollut ketään erityistä ihmistä mielessä tekstiä kirjoittaessani – ihan peilasin itsestäni omia tuntemuksia tässä elämän varrelta niihin, mitä joskus kanssaihmisissä huomaa. Ihmisiä kun tässä kaikki ollaan. Ja raflaavasta otsikosta huolimatta postaus käsitteli katkeruutta tunteena, josta voi päästä eroon. Sen olisit varmasti huomannut tekstistä – mutta ainiin, et jaksanut lukea… 🙂 Pus!

    • Reply Outi Virta lauantai, huhtikuu 14, 2018 at 12:28

      Itsekin herään joskus omaan katkeruuteeni, jostain aivan naurettavasta asiasta ?

      Puhut täysin asiaa ja monen olisi syytä tarkastella välillä omaa toimintaa ja syitä siihen.

      Paljon helpompi itselläkin olla, jos on iloinen toisen puolesta ennemmin, kuin katkera.

      • Reply Frida Ingrid lauantai, huhtikuu 14, 2018 at 12:44

        No näinhän se menee! 🙂 Itselläni on todellakin parempi ja rauhallisempi olo, kun ei tunne katkeruutta mitään tai ketään kohtaan. Kai se on sellaista tietynlaista irtipäästämistä – oli katkeruuden syy sitten missä tahansa.

        Kiitos kommentistasi ja ihanaa viikonloppua! 🙂

  • Reply Johanna lauantai, huhtikuu 14, 2018 at 20:55

    Hieno kirjoitus ja tärkeä aihe. En myöskään tunne katkeruutta, vaikea joskus ymmärtää ihmisiä jotka ei pysty iloitsemaan toisten onnesta. Ei ole itseltään pois.

    • Reply Frida Ingrid sunnuntai, huhtikuu 15, 2018 at 09:45

      No näinhän se menee! 🙂 Ajattelen myös, että katkeruus on tunne siinä missä muutkin tunteet, ja sitä on ihan normaalia ehkä joskus ja jossakin tilanteessa tuntea – tosiaan kun ihmisiä tässä vaan ollaan. Jatkuva katkeruudentunne sen sijaan syö kyllä ihmistä!

  • Reply Johanna lauantai, huhtikuu 14, 2018 at 21:02

    Lisäkommentti vielä aiheeseen. Toki kun ihminen esim. sairastuu vakavasti tai on terveydellisiä ongelmia ymmärrän että katkeroituu se on luonnollista.

    • Reply Frida Ingrid sunnuntai, huhtikuu 15, 2018 at 09:49

      Niin, tuossa aiemmassa vastauksessani myös hiukan sivusin tätä – tottahan tuokin on, että ihminen saattaa katkeroitua herkemmin jos elämässä on paljon kurjuutta vaikka sen vakavan sairauden muodossa (vähän postauksessakin puhuin tästä), mutta silti lopputulos taitaa olla yksilölle sama: jos ei asennettaan pysty muuttamaan paremmaksi ja katkeruudesta päästämään irti, on kärsijä kuitenkin yksilö itse. Ei se varmasti helppoa ole, mutta ei ole jatkuva katkeruuskaan.

      Kiitos kommenteista! 🙂

    Leave a Reply