Belizen Caye Caulker on paratiisi, jossa en koskaan voisi asua

Olimme juuri saapuneet Meksikon puolelta San Pedron saarelle, jossa osa veneen kyytiläisistä tiputettiin maihin ja mekin tsekkasimme itsemme Belizeen sisälle rajatarkastuksessa. San Pedron saari on Caye Caulkerin sisarsaari, ja itse asiassa juurikin se saari, josta Madonna laulaa ”La Isla bonita”- kipaleessaan. Sen turvin tiesimme ennustaa hitusen, että minkälainen paikka pääsatamamme, Caye Caulker, saattaisi olla.

Astuimme takaisin veneeseen, ja yhtäkkiä kuski pyysi meidät seurakseen veneen toisen kerroksen avo-ohjaamoon loppumatkan ajaksi. Sillä sekunnilla, kun vene irtosi San Pedron satamasta suuntanaan Caye Caulker, meillä napsahti korkit auki kuskin tarjoamista Belizen paikallisbisse- Belikineistä panoramanäkymissä karibialaisessa auringonlaskussa. Kuski kertoi elämästään Caye Caulkerilla – olihan hän asunut tuolla 2000 asukkaan saarella koko elämänsä, ja nuoresta iästään huolimatta ajanut tuota samaa venereittiä jo lähes kymmenen vuotta. Hän ei koskaan haluaisi vaihtaa elämäänsä mihinkään muuhun, hän kertoi, ja loppukaneetiksi huusi meille sekä merelle, ”I’m living the dream!” nostaen Belikinin ilmaan kuin juhlapuheen päätöksessä. Tuossa hetkessä kylmää Belikiniä siemaillessa, välillä auringonlaskuun ja välillä merenpohjan koralleihin katsellessa pohdittiin hiljaa mielissämme, että mihinköhän paratiisiin me vielä saavutaan.

Ja paratiisiin me toden totta saavuttiinkin! Aurinko laski saaren taa samalla kun rantauduttiin laiturille, jonka ympärillä liplatti kristallinkirkas turkoosi vesi. Vaimea reggaerytmi soi rantakahviloista ja nenään kantautui grillattujen merenelävien mehukas tuoksu. Paikalliset majatalon pitäjät olivat golf-kärryineen meitä laiturin päässä vastassa, koska autojahan saarella ei lainkaan ole. Hypättiin hostimme kyytiin ja jatkettiin matkaa violetinväriseen pikkumökkiimme.

Caye Caulkerilla talot oltiin maalattu sateenkaaren värein, toinen toistaan kirkkaammilla sävyillä. Söpöt ja suloiset talot ovat minun todellinen heikkouteni, joten tiesin heti, että tämä saari tulee olemaan mieleeni. Rastapäiset miehet pyöräilivät palmunlehdistä tehdyt irokeesi-hatut päässään hymyssäsuin ja morjestivat jokaista vastaantulevaa huutamalla ”go slow!”. 

Ja hiljakseen elämä todellakin eteni saarella. Joka kulmalla muutama raaja pilkisti riippumatoista, jotka olivat väreiltään puna-kelta-vihreitä, ja kaikkialla liehui Bob Marleyn kasvoin koristeltuja lippuja. Koiranpentuja makoili sikeissä päiväunissaan kahviloiden piknik-pöytien varjoissa suojassa auringolta. Vain muutamia kymmeniä kilometrejä ylempänä Meksikon puolella riehui myrskynpoikasia, mutta Caye Caulkerilla merikin otti lungisti, ja rantavesi oli satunnaisesta tuulesta huolimatta rauhallinen ja tyyni. Grillintuoksujen ja lempeän merenhajun lisäksi sieraimiin pöllähti välillä makeahko sätkänkatku. Selvää oli, että saarella todellakin otettiin rennosti.

Meillä päivät kuluivat uiden, syöden, auringossa maaten ja 8 kilometrin mittaista saarenplänttiä kierrellen – kaikki karibialaisessa reggaekuplassa. Aamuisin herättiin silloin kuin huvitti, syötiin pikkuruisessa puumökissämme aamiaiset ja vietettiin rentoa eloa. Iltapäivällä saatettiin ottaa torkut ilmastoinnin hurinassa, sillä elokuinen Karibia antoi todellakin hikistä kyytiä kosteankuumalla kelillään. Iltaisin käppäiltiin katsomaan laiturilta auringonlaskua, juotiin yhdet drinksut ja herkuteltiin esimerkiksi 10 dollarin kokonaisilla grillatuilla hummereilla. Nautittiin.

Eräänä iltapäivänä paikallinen mies perkasi kalaa pienellä laiturinpätkällä ja heitteli jämäpaloja ympärillä päivystävälle pitkänokkaiselle pelikaanille. Olin menossa ottamaan lähikuvaa rantavedessä uivasta pelikaanista, kun yhtäkkiä perkaajamies huusi napakasti minulle, että ”be careful with that one” osoittaen samalla jalkojeni juureen – olin viiden sentin päässä astumasta halkaisijaltaan reilun metrin kokoisen rauskun päälle, joka oli pelikaanin tavoin tullut kalanperkuuosingoille. Caye Caulkerilla jopa rauskut ottivat elämän rennosti, eikä tuokaan rauskuveijari piitannut kärpäsenkakkaa siitä, että minä melkein tallasin hänen päälleen.

Monet paikalliset näyttivät aivan vilpittömästi nauttivan arkisesta elämästään tuolla Karibian minisaarella, ja mietimmekin paljon ensimmäisen päivän venekuskin kommenttia siitä, että hän elää unelmaelämää. Tuon viisi päivää Caye Caulker todella oli meille paratiisi, ja mekin elettiin unelmaa. Lomaunelmaa.

Sillä jos minun pitäisi asua saarella koko elämäni, kuten tapaamamme venekuski, alkaisi Belikin maistua happamalle aika nopeasti. Pätkivä netti tulisi todellakin painamaan hermoa, ja joka päivä samoihin naamoihin törmääminen pänniä. Ruokakauppojen surkea tarjonta pistäisi parin viikon elon jälkeen ohimon verisuonet pullistumaan, ja lopulta varmaan se rauskukin suhaisisi piikillään persuksiin rantavedessä kahlatessa. Parin kuukauden jälkeen vaihtelisin hyväntahtoisia katukylttien ”go slow”-tekstejä aivan joihinkin muihin. En usko, että pystyisin omaksumaan tuota sangen yksinkertaista lötköttelevää elämäntyyliä omakseni.

Mikään yllämainituista ei vaikuttanut olevan ongelma heille, jotka asuvat saarella. Ehkä siihen vaikuttaa tottumus, mutta myös Caulkerin ulkopuolinen taloudellinen ja yhteiskunnallinen tilanne Belizessa. Caulkerilla eletään, noh, siinä reggaekuplassa, ja turistit tuovat kivasti elantoa paikallisille yrittäjille. Kävi myös ilmi, että monien caulkerlaisten jälkeläiset olivat lähteneet suorittamaan yliopistotutkintoa mantereelle, mutta palanneet sen jälkeen takaisin, koska rakastavat saaren elämää niin paljon.

Ehkä Caye Caulkerin elämänmenossa on jotakin sellaista, jota tällainen virikkeiden, netin ja aktiviisuusmentaliteetin ympäröimänä kasvanut länsimaalainen ei voi ihan heti sisäistää. En koskaan haluaisi asua Caye Caulkerilla, mutta lähtisin sinne koska vain uudelleen – lomalle!

Onko Belizen pikkusaaret entuudestaan tuttuja? Entä voisitko sinä asua pysyvästi Caye Caulkerin kaltaisella saarella? 🙂

Previous Post Next Post

You Might Also Like

4 Comments

  • Reply Terhi/Fammo matkalla tiistai, huhtikuu 17, 2018 at 20:38

    Ai kuinka ihania muistoja kirjoituksesi herätti. Olin tuolla 7 vuotta sitten eikä mikään tunnu muuttuneen niistä ajoista. Golfkärryillä ajeltiin ja kauppojen hyllyt tönöttivät tyhjinä, koiria oli joka puolella. Kahlattiin rauskuparvessa snorklauspaikassa.
    Joko se baari siellä saaren päässä on suistunut mereen eroosion seurauksena?
    Ja vastaus kysymykseesi: no en muuttaisi, Caye Caulker on parasta pieninä annoksina suureen caribiantarpeeseen.

    • Reply Frida Ingrid tiistai, huhtikuu 17, 2018 at 20:41

      Ihanaa, oletpa ehtinyt jo kauan sitten käymään tuolla! 🙂 Jos tarkoitat sitä the splitin baaria, niin kyllä se siellä edelleen tönötti ja kovaa tönöttikin 😀 Ehkä sitä on siirretty 😀

      Juurikin näin, samat ajatukset minulla. Niin ihanan rento paikka se kyllä oli, että tiedä vaikka uudelleen vielä menisin ihan oikeastikin!

  • Reply Sunna keskiviikko, huhtikuu 18, 2018 at 11:43

    Miekin kävin tuolla vuosi sitten, ja aika samat fiilikset. Lappilaisesta tuppukylästä kun olen, niin samat naamat eivät varmaan harmittaisi, mutta häiriköivät miehet ja tuoretuotteiden puute kyllä. Kun olimme olleet Caulkerilla 5 päivää, löysin kojun, josta sai persikoita. Eipä ole ennen hedelmä maistunut niin taivaalliselle. Ihania kuvia muuten!

    • Reply Frida Ingrid keskiviikko, huhtikuu 18, 2018 at 12:02

      Hei mä muistan, oot kirjoittanut postauksen tosta persikasta! 😀 En muista, söinkö itse tuon viiden päivän aikana yhtäkään hedelmää..

      Mäkin huomasin, että heti yksin hiihdellessä sai samantien jonkun kaverin vierelle roikkumaan ja huutelemaan. Ja myös ällöttävää, että joutuu omaa poikaystävää käyttämään jonain kilpenä, että saa olla rauhassa huudoilta.

      Ja tattista! 🙂 Kiitos kommentista!

    Leave a Reply