Monthly Archives

maaliskuu 2018

ezevillagefrance

Me lähdetään omalla autolla kiertämään Eurooppa

ezevillagefrance

Eurooppa, me syödään, juodaan, nautitaan ja ajetaan sut! Me aiotaan ajaa kuukausi Euroopassa omalla autolla ja kerätä sakkoja ainakin sata. Tällä tahdilla, mitä niitä tipahtelee aiemmilta reissuilta postissa, uskon, että tavoite on ihan saavutettavissa. Me lähdetään Turusta autolla Helsinkiin ja laivalla meren yli Viroon, josta aloitetaan valloittamaan Eurooppa. Baltian maiden läpi pysähdellään siellä täällä ja viimeistään Varsovassa, josta vedellään jalka tallalla monen maan läpi Italiaan. Tehdään ja nähdään kunnolla Pohjois-Italia, ja yövytään ainakin yksi yö Antin italialaisen kaverin luona piskuisessa italialaisessa kaupungissa, jonka nimi on suomeksi kerma. Syödään pastaa ja lihotaan. Sveitsissä nautitaan luonnosta ja noustaan sieltä jälleen kartalla ylös ja vasemmalle, jolloin lopulta päädytään Amsterdamiin. Hurautellaan ja pysähdellään, kunnes ollaan Tukholmassa ja palataan laivalla Turkuun. Matka on siis oikestaan Turku – Turku, ja pari maata siinä välissä – tarkalleen ottaen 19 Suomen lisäksi, joista uusia maita minulle 14. Aika paukku siis, mutta paukutellaan nyt oikein urakalla!

ezefrance

Ollaan Antin kanssa viehdytty aika kovasti roadtripeihin. Lähivuosina on tullut heitettyä autorundia muun muassa Etelä-Afrikassa, Swasimaassa, Japanissa, Espanjassa, Ranskassa, Meksikossa ja Seychelleilla. Mielikuvissa roadtripit on niitä Instagramin lavastettuja kuvia, kun tukka hulmuten kurkkaat vuoristomaisemissa pääsi ulos auton avonaisesta ikkunasta auringolaskuun kädet vapaudentunteesta heiluen, ja elämä on ihan best. Todellisuudessa roadtripillä perse tulee kipeeksi, romantiikka on kaukana ajettuasi väärään suuntaan 300 kilometriä iltaa kohden ja vuokra-auto ei aina pelitä niin kuin pitäisi. Enkä tiedä, mitä mun päälle tapahtuisi jos tunkisin sen ulos liikkuvasta autosta ja vielä käsien kera – varmaan löisin sen johonkin metsäläisihmisen puskapostilaatikkoon ja katkaisisin niskani. Myös vessahätä on roadtripillä vakiokaveri, yleensä vielä paikoissa, missä on riskinä tulla jonkun viidakkosissin tappamaksi tai lähin vessa meni 100 kilsaa sitten ja seuraava on tasan yhtä kaukana. Ja vaikka Suomessa on täysin normaalia törmätä julkisiin kusemisiin ympäri vuoden ainakin viikonlopun pikkutunneilla, en lähtisi kokeilemaan avoimesti näkyvää kyykkypissaa vaikkapa Japanin kaltaisessa maassa – siinä voi vanhoillinen näkyä todistamaan joutunut japanilainen kieriskellä seuraavan yön järkytyshiessä unettomana sängyssään.

Mentonfrance

Ei kai Euroopan kiertämisessä omalla autolla ole mitään niin kovin villiä itsessään, eikä mitään niin eksoottista, mitä maailmassa ei oltaisi jo aiemmin tehty. Mutta pari ihan jäätävän kovaa bonaria siinä on.

Yksi niistä asioista on pakkaus. Mä aion pakata ainakin ihan kaiken mukaan: teltan, vaikka olen tunnettu telttailemattomuudestani, ja rullaluistimet, vaikken ole luistellut varmaan viiteen vuoteen missään muodossa – mutta viimeistään jossain Euroopan pikkukaupungin sileäasfalttisella bulevardilla, näinhän se menee. Ja sitten kaikki muu, mitä omistan. Omistan kyllä aika vähän mitään, mutta otan mukaan kaikkea jokaisesta kategoriasta. Donitsinmuotoinen Etelä-Afrikasta tuotu ilmapatja on tietysti pakollinen. Ehkä ostetaan teline auton taakse kiinnitettäväksi, minne lykätään pyörät. Niillä sitten poljetaan Prahan kapeilla kaduilla, ehkä jossain vuoristomaisemassa Sloveniassa ja vaikka Hampurin kesäiltaan. Tietysti pitää ottaa mukaan myös matkakaiutin, josta soittaa kaikkea sellaista musiikkia, mistä tulee mieleen vapaus, festarit ja auringostapalanut nurmikko. Ja joku trendikäs kylmälaukku, jonne kääritään ajopäivien eväät ja puistopiknikin miniskumpat – sellainen, mitä Antti saa kantaa. Vihdoinkin voi pakata sen jättilierisen kesähatun, joka päässä ei mahdu ovenkarmeista sisään, ja jota ei kuitenkaan koskaan käytä, ehkä juuri noiden ovenkarmien takia. Niin, ja retkituolit: mä oon kauan halunnut olla se ihminen, joka raahaa sitä omaa retkituoliaan mukanaan niin kuin olisi vuosi ysiviis. Aion istua ihan hemmetin pöyhkeänä, mutta levollisin mielin jossain Sveitsin leirintäalueella läpsyt jalassa haarat levällään siinä mun kokoontaitettavassa retkituolissani rähjäiset tuulipukukankaiset neonväri-ysärishortsit jalassa. Siinä on sitä jotakin. 

nicefrance

Oma auto mahdollistaa myös sen, että saa pysähtyä ihan minne vaan. Me aiotaan eksyä Liettuassa värikkäiden talojen sekaan, tutkia omaa anatomiaa Sedlecin luukirkosta inspiroituneina Kutná Horassa Tsekeissä, ja löytää aarteita Wienistä, Bratislavasta ja Zagrebista, joita yleensä haukutaan. Nuuhkia ilmaa Plitvicen puistossa Kroatiassa heti aamutuimaan, tukehtua turisteihin Venetsiassa ja uida Pohjois-Italian järvissä kuin vesipedot mallia aikuinen. Rysäytetään intohimolla minivaltio Liechtensteiniin, joka on monen matkailijan tylsin maakokemus ikinä, mutta koska kauneutta on rumuudessakin ja jopa tylsyys voi olla inspiroivaa. Ja mikäs sen parempaa kuin saksalainen riesling, joten Tasty Travelissimo-blogin postauksesta inspiroituneena päätettiin tehdä pieni koukkaus myös Etelä-Saksan hurmaaville viinialueille. Sen jälkeen pamautetaan Luxemburgiin, ja myöhemmin hukataan itsemme ruskeatiilisiin belgialaisiin pikkukyliin, katsotaan kanaaliin Amsterdamissa ja pysähdytään siellä vaikka kahvilaan ihan kahville vaan. Kööpenhaminassa aiotaan tunkea suuhun maailmanluokan ruokaa trendiravintoloissa, vaikka se maksaisi ihan liikaa. Loppupuolella reissua ylitetään Tanskan ja Ruotsin välinen pitkä silta tietysti kuvitteellisesti myrkynvihreällä autolla ja suorapuheisesti, koska ”Saga Norén, Länskrim Malmö”. Sitten ajetaan tosi kovaa Tukholman satamaan koko eteläisen Ruotsin läpi suu kii, ettei mun tarvitse esitellä sitä ruotsin kielen taitoani, joka oli syynä yliopiston virkamiesruotsin kurssin ensi vuoteen siirtymiseen.

Cotedazurfrance

Ja ihan mieletöntä, että jos nään Kroatiassa kaupassa riippukeinun, voin tuoda sen kotiin. Jos löydän Italiasta maton, minun ei tarvitse miettiä, että saisiko sitä puristettua niin pieneen tilaan, että sen saa rinkkaan kiinni. Voin tuoda vaikka kiviä metsästä jos haluan. Eikä tarvitse kuunnella bussissa telkkarin meteliä aasialaiseen tapaan, tai jäätyä ilmastointiin kun ei tullut pakattua tropiikkiin untuvatakkia mukaan.

Ja mä voin koittaa roikottaa sitä päätä ikkunasta jossain aavalla alueella, missä ei ole puita tai postilaatikkoja. Me voidaan koittaa tehdä tekaistusta totta, elää unelmaa. Ja vaikka todennäköisesti valitan leirintäalueella kaikki ne muutamat päivät ja yöt likaisuutta, hyttyset puree retkituolin läpi takapuoleen, vettä tulee koko loman enkä pääse istumaan mun ilmapatjadonitsiin kertaakaan ja riidellään ajon raskauden vuoksi (7000 km…) niin, että jompi kumpi joutuu takakonttiin matkustamaan, niin mitä sitten. Aina voi heivata sen retkituolin helvettiin, ajaa majatalon pihaan ja yöpyä siellä, nauttia sateesta Etelä-Euroopan kuumien helteiden helpotuksena ja jos sinne takakonttiin joutuu, niin ainakin on oma, tuttu takakontti.

Kaikki postauksen kuvat Ranskan rivieran roadtripiltamme viime syksyltä.

Mikä on sun paras vinkki Eurooppaan omalla autolla lähtevälle – onko se retkituoli vai joku muu? Jätä kaikki suositukset kommentteihin! Ja Eurotourille lähdetään toukokuun lopussa näillä näkymin, joten ilmoita, jos tarvitset kyytiä – jonnekin!

KIITOS JA 10 MATKAKUVAA

Olen rehellisesti ollut aivan sanaton kaikista niistä viesteistä ja yhteydenotoista, niin täällä blogissa, Facebookissa kuin muualla netissä, joita olen saanut sunnuntaina julkaisemani postauksen jälkeen. Koko se empatiakato, mitä ehkä koin sairaanhoidossa, tai kauhu ja yksinäisyys yleisesti noina tähänastisen elämäni hirveimpinä hetkinä, on kompensoitunut täysin näillä tsemppiviesteillä ja ihmisten aidolla välittämisellä. Niin kuin ajattelin: on kivustakin pakko syntyä jotakin hyvää, ja ihmisten lämmin reagointi postaukseni sisältöön on tuntunut alkusoitolta jollekin paremmalle. Siispä haluan sanoa – aidosti, vilpittömästi ja alati vähemmissä kivuissa – KIITOS.

10 matkakuvaa- haaste olikin juuri se tuossa aiemmassa postauksessa mainitsemani kirjoitus, joka minun oli tarkoitus julkaista tuolloin jo viikkoja sitten ennen kuin sairastuin. Ja vaikka oma reissuni Etelä-Espanjaan nyt pääsiäisenä sairauden takia peruuntuikin, on uusia tuloillaan paljon. Tänään Turussa ihana kevätsää vaihtui jälleen lumenpyryttämiseen – eipä tämä suomalaista oikeasti voi mitenkään yllättää, ja se joka sanoo tosissaan, että maaliskuu on kevätkuukausi on vähän hassuli. Jos kesäkaipuu on aivan kauhea, tsekkaa alta omat 10 matkakuvaa- haasteen fotot ja nappaa inspiraatiot talteen!

1. Kaikkien aikojen lempiotokseni
Lion’s head, Kapkaupunki, Etelä-Afrikka

Mistä muualtakaan kaikkien aikojen sykähdyttävin kamerannapsaisu voisi edes olla minun tapauksessani, kuin lumoavasta Kapkaupungista? Rakkaus, lämpöä, merimaisema ja mielihyvähormoonista tyytyväinen kroppa vuorelle haikkaamisen jälkeen. Toki kuva ei kerro kaikkea Kapkaupungista: sen vääryyksistä ja järkyttävästä sortohistoriasta, joka elää ja voi hyvin tänäkin päivänä. Eikä se kerro siitä, että Antilla oli tuona aamuna mukavan kirpsakka vatsapöpö, joka toi omanlaistansa jännitystä vuorelle kapuamiseen. Eikä se kerro edes sitä, että tuolla kiellekkeellä, millä istumme kuin mitkäkin adrenaliinihirmut, oli oikeasti toinen kielleke vielä sen alapuolella.

Muistan kuvanottohetken prikulleen: kuinka juuri ennen kuvan ottoa eräs nainen tokaisi minulle kiitos suomeksi (hirveintä on tajuta reissussa, että joku ymmärtääkin suomea – nainen oli Virosta), ja kuinka kylmä Atlantin tuuli puhalsi virkistävästi paahteessa, ja kuinka me oltiin niin onnellisia just siinä hetkessä.

2. Yllättävä tilanne
Koh Rong Samloem, Kambodza

Suoritin pari vuotta sitten Kambodzan paratiisisaarella ihan vahingossa lyhyen oppimäärän jättigekkojen elintavoista. Meidän lähes sähköttömässä söpössä rantabungalowissa asusteli aivan hurmaavan kokoinen megagekko, jonka elopaino lähenteli varmaan jotain pientä marsua. Ekana iltana aurinkokennoinen ulkolamppu katossa vain heilahti, ja meidän mökin oikea ja virallinen asukas mussutti yöperhosta tyytyväisenä siivet vielä suusta tursuten. Ensiksi olin vähän että yöök, mutta mieli muuttui kun mökki pimeni ja yö koitti tosissaan – gekkot on oikeasti tosi tarkkoja siivoamaan sitä elinympäristöä niistä oikeasti ällöttävistä otuksista kuten hämähäkeistä. Tällä meidän gekkolla oli vielä jonkun sortin puoliso siellä välillä messissä ja taidettiin jotain helliä tunteitakin todistaa.

Se, mikä tarinassa täsmää yllättävään tapahtumaan, oli se, kuinka paljon nuo jättigekkot omasi rutineeja. Ne oli tietyt hetket päivästä tietyssä paikassa kämppää, tiettyyn aikaan ne ilmestyi suihkun peilin viereen ja kyllä – tiettyyn aikaan päivästä tipahti aina pieni ja kiinteä gekon pökäle aivan tismalleen samaan paikkaan kylpyhuoneen vessan oven eteen. Se oli siis aivan kuin ne olisi ihmisiä, jotka ei halua käydä kakalla työpaikan vessassa vaan odottaa mielummin, että pääsee kotiin asti. Ei meitä paljon erota niistä nyppyläniskaisista otuksista!

Parasta tässä on se, että kaikilla myöhemmillä reissuilla olen ihan oman elämäni Steve Irwininä kyykkinyt majoitukseen sisäänkirjauduttua lattianrajassa ja riemuinnut, jos löydän sieltä rutinoituneen gekkon pikkukakan – näin tietää, että suurimmat örkit hoitaa liskoarmeija yön aikana. Huono homma on se, että jos majoitukseen tultaessa löytää gekkon kakan tismalleen siitä kohtaa tyynyä, missä Antin on tarkoitus tuhista afrikkalaisessa bungalowissa kauneusuntaan. Silloin ei kannata nukkua suu auki!

3. Läheltä löytynyt helmi
Jaibalito, Átitlanjärvi, Guatemala

Otettiin Átitlanjärvellä Panajachelista venekyyti Santa Cruziin, mistä paineltiin reilu tunteroinen mitä epämääräisempiä reittejä kohti Jaibaliton kylää. Länsimaalaisena kermaperseenä olin tutkinut netistä, että siellä pitäisi olla järven yksi ainoita uima-altaita, jonne ravintolan palveluita käyttäessä olisi oikeus kastaa maallisen kehonsa – järvessähän itsensä uittaminen on harkinnanarvoinen juttu, sillä sinne on laskettu joskus nokialaiseen noroteemaan sopivasti jäteviemärit.

Jossain kohti patikointia Guetamalan keskipäivän auringossa usko meinasi jo loppua, sillä aina paikallisilta kysyttäessä sai saman sí, sí, muy cerca vastauksen kysyttäessä, että joko pian ollaan perillä. Homma alkoi mietityttää erityisesti, kun jossakin kohti reittiä muuan turistimies tuli vastaan paikallisen saattajan kanssa – näillä vähemmän käytetyillä patikointireiteillä kun valitettavasti sattuu toisinaan väkivaltaisia ryöstöjä, mutta myös turisteihin kohdistuneita murhia on raportoitu.

Mutta jo vain löydettiin tuo piskuinen Jaibalito, jossa koirat murisi vihaisesti ja paikallinen baarihombre morjesti päissään niin sumealla espanjalla, ettei siitä oikein saanut selvää. Hetken haahuiltuamme ja pikkulasten tuijotuksen myötä rohkenin kysyä paikallista pojilta, että josko he tietäisivät tämän uima-altaan koordinatit ja näin päästiin perille.

Pakko on sanoa, etten toistaiseksi usko minkään infinitypoolin voittavan tuota näkyä – ihan joka päivä ei tule uitua aktiivisten tulivuorien ympäröimänä!

Pakko lisätä tähän, että siskoni nähdessään tämän kuvan luuli, että Antti ui altaassa ja ottaa kuvia jonkun reissumiehen kanssa. Ei, minä se siellä taustalla vain (nuttura, ei geelitukka jos sitä mietit).

4. Valkoista hiekkaa ja turkoosia vettä
Petite Anse, La digue, Seychellit

Turistimaineen omaava joulukuinen Seychellit oli rantojen puolesta aika mysteeri: ei ketään missään. Otettuamme kyydin La Diguelle, joka on kolmesta suurimmasta saaresta se turistoitunein, olimme varautuneet tungokseen. Pyöräiltiin johonkin huitsinnevadaan, könyttiin itsemme läpi parin viidakkopalstan ja saavuttiin Petite Anselle – kahdestaan. Aaltojen kuohunnan rikkoi ainoastaan satunnainen viidakkoveitsen kajahdus kookokseen, kun joku paikallinen heebo rikkoi kannabislehdin koristeltujen kankaiden alla kookoksia juotavaksi. Nam!

5. Jos pitäisi ajatella mielessäni sanaa vapaus, näen mielessäni tämän
Bo-kaap, Kapkaupunki, Etelä-Afrikka

Vapaus on ehdottomasti sana, jota mietin eniten Etelä-Afrikassa ollessa. Kuinka minä tunsin itseni siellä ehkä vapaammaksi monessa mielessä kuin missään muualla, ja kuinka samaan aikaan suuri osa väestöstä on ollut sorrettuna vuosisatoja, ja vaikka apartheid 90-luvun alkupuolella onkin virallisesti päättynyt, on vapaus monelle todella näennäistä yhteiskunnan rakenteiden vuoksi.

6. Idyllistä elämää
Zamami, Okinawa, Japani

Puolitoista vuotta sitten jäätiin jumiin Okinawalla Japanissa pienelle Zamamin saarelle, jonne tulla tupsahti taifuuni, joka pakotti meidät jäämään saarelle pidemmäksi aikaa. Zamamilla on reilu 900 vakituista asukasta, tasan yksi kauppa, yksi taksi ja jopa yksi poliisihenkilö – tosin yhtäkään rikosta ei saarella ole koskaan raportoitu. Se, mikä teki hyvin pienestä ja taifuunin alla aika todella ankeasta saaresta huipun myrskytukikohdan, oli ne kymmenet huippuravintolat, joita Zamamilta löytyy!

7. Luksusta on…
Chinatown, New York, Yhdysvallat

…puoli-ilmaiset ramenkulhot maailman kalleimmassa kaupungissa! Kuvassa näkyvät ramenit tarjoilee Bassanova ramen New Yorkin Chinatownissa reilulla 10 dollarilla. Myös tippi maksetaan omantunnon mukaan, eli omatunnoton ei tästä ruuasta paljoa maksa – totta kai vahvasti suosittelen tipin maksamista. Oli muuten elämäni paras ramenkeitto!

8. Arkkitehtuuria kauneimmillaan
Hoi An, Vietnam

Hoi An tuntuu olevan todella suosittu matkakohde nyt matkablogeissa, ja suosittu se oli muutama vuosi sittenkin Kaakkois-Aasian pidemmällä turneellamme siellä pyöriessämme. Turistimassoista huolimatta Hoi An on kolonialistinen sulostuttava Vietnamin helmi, ja värikkäät, mutta ajanpatinoimat rakennukset ranskalaistyyppisten luukkuikkunoidensa ja katujen yli roikkuvien valopallonauhojen kera ovat äärimmäisen tunnelmallisia.

9. Katkeransuloinen matkamuisto
Salamanca, Espanja

Asuin viime kevään Espanjassa Salamancan kaupungissa, ja voin rehellisesti sanoa, että suurimman osan ajasta vihasin tuota kaupunkia. Paikalliset yliopisto-opinnot olivat aivan täyttä kuraa, lähes koko vaihdon ajan olin fyysisesti jollakin tapaa sairas, ensimmäiset 4 kuukautta kärsin jäätävässä univelassa hiukan äänekkäiden kämppisten vuoksi ja kaupunki itsessään jätti muutaman päivän jälkeen todella kylmäksi. Rakastan suuria kaupunkeja, mutta vähän vahingon kautta päädyin Turun kokoiseen opiskelijakaupunkiin vaihto-opiskelemaan, minkä jo päätöksentekovaiheessa tiesin olevan ei-sopiva minulle, että kai tässä itseään voi vaan syyttää. Kuitenkin näin vuoden jälkeen olen löytänyt itseni yhä useammin haaveilemasta niistä vakipaikkani euron raputapaksista ja cavasta, tutuista kaduista ja iltavalaistun Plaza Mayorin kauneudesta. Loppujen lopuksi aika hämmentävää haluta palata jonnekin, mitä oikeasti vihasin, ja vannoin etten koskaan palaa – lähtiessäni viimeistä kertaa Salamancasta renfellä kohti Madridia, olisin voinut suunnilleen keskaria kaupungille näyttää, niin done olin sen kanssa. Salamancalle pitää kuitenkin antaa uusi mahdollisuus – turistina!

10. Paikka, jossa käymisestä on vierähtänyt liian pitkä aika
Tokio, Japani

東京大好きeli rakastan Tokiota! Tokio on ihan mieletön: siellä voit kävellä ensin maailman ruuhkaisimman risteyksen läpi Shibuyassa valotaulujen vilkkeessä ja pimpotuksessa, sen jälkeen jatkaa matkaa parikymmentä metriä korttelin taa ja päätyä minikokoiseen japanilaiseen puutarhaan kadulle, joka tuntuu enemmänkin lavasteelta kuin todelliselta paikalta sen hiljaisuuden vuoksi. Voit astella pelihalliin, jonne rentoutumaan saapuneet japanilaiset aiheuttavat eri pelikoneita hakkaamalla niin kovan metelin, että tuntee omien tärykalvojensa väreilevän, mutta et saa puhua puhelimeen metrossa, jotta et häiritse muita. Tokio on niin kiehtova kokonaisuus äärimodernia ja ikivanhaa, ja siinä missä kaupungissa kuin kaupungissa on yleensä yksi keskusta-alue, on Tokiossa 23, ja Suur-Tokion 36 miljoonaa ihmistä pitää huolen siitä, että mieleen palautuu, kuinka itse on aika pieni hiirulainen suuren maapallon labyrintissa.

Tuliko kuvista yhtään matkakuumetta?

Jos haluat osallistua 10 matkakuvaa- haasteeseen, käy tsekkaamassa ohjeet Enemmän kuin äiti– blogista!