Vuosi häistä – tällainen oli ikimuistoinen päivämme

Kuten polttarikertomukseni, on tämä kirjoitus odotuttanut itseään jopa vuoden päivät. Kun viime kesänä olimme menossa naimisiin, kirjoitin useammankin kerran hääaiheisia postauksia (jotka muuten löytyvät kaikki täältä), koska silloin aivoihini ei mahtunut mitään muuta. Se oli kerrassaan outoa – löytää itsestään häähullu, joka oli kiinnostunut muun muassa siitä, millainen tunnelmavalaistus häissämme olisi tai olivatko kukka-asetelmien vaasit juuri oikean sinisiä.

Itse pääpäivä 5.8.2017 on nyt ainoa asia, josta en ole kirjoittanut. Olen ainoastaan julkaissut hääpäivämme kuvia, jotka ovat ihanan Hannika Photographyn käsialaa. Joten tänään, kun juhlimme ensimmäistä hääpäiväämme Suomen eteläisimmällä tunturilla Iso-Syötteellä, kerron vihdoin enemmän, millainen tuo vuodentakainen, ikimuistoinen päivä oikein oli.

Hääpotrettikuvat sekä kaikki kirkosta ja juhlapaikalta otetut kuvat ovat Hannika Photographyn ottamia.

Aamulla jännitys meinaa ottaa vallan

Jos luitte polttaripostaukseni, tiedätte minun kehuskelleen siinä, miten polttareiden jälkeen hääjännitys katosi kokonaan. Ja niin se katosikin – kunnes herätyskelloni pärähti soimaan hääpäivän aamuna kahdeksalta. Välittömästi jännitys kouraisi vatsasta ja väsyneet silmäni rävähtivät auki. Olin ottanut illalla melatoniinia, mutta se ei ollut tehonnut ollenkaan. Veljensä luona yöpynyt Pyry luotti perinteisempään metodiin ja tainnutti itsensä onnistuneesti viinin voimalla.

Kampesin itseni pystyyn ja lähdin vastahakoisesti tekemään itselleni aamupalaa. Kun olen erittäin jännittynyt, ruoka on viimeinen asia mielessäni, mutta urheasti laitoin silti puurolautasellisen porisemaan.

Samassa ovikello soi. Kaasoni meni avaamaan oven, jonka takana odotti valtava ruusulähetys. Se oli minulle ”salaiselta ihailijalta”. Kymmenet tulipunaiset ruusut saivat vatsani kiristymään yhä tiukemmalle rullalle.

Jännitys laukesi vasta sitten, kun aloimme keskustella kampaamoon siirtymisen logistiikasta. Tarvittiin vain tuulesta temmattu paniikki siitä, ettei anoppi osaisi perille kävellen, pari vastaamatonta puhelua ja pelko aikataulujen täydellisestä kosahtamisesta niin johan jännitys muuttui olotilaa reipastuttavaksi kiukuksi. Puurokin meni muitta mutkitta alas!

Kampaamossa hetken hengähdys

Meitä oli yhteensä viisi, jotka istuimme kampaajan- ja meikkaajantuoliin sinä aamuna, joten meillä oli varattuna sinne aikaa melkein kolme tuntia. Aika meni ihanan leppoisissa tunnelmissa skumppaa lipitellen ja hedelmiä syöden. Ilmeisesti jossain vaiheessa meidän ollessamme laittautumassa ulkona oli pieni sadekuuro. Ne olivatkin päivän ainoat pisarat, sillä loppupäivänä keli oli aurinkoinen.

Hetki kampaajalla oli rentouttava hengähdys hektisestä päivästä. Oli kutkuttavaa seurata, miten pikku hiljaa kampaus ja meikki rakentuivat valmiimmaksi ja valmiimmaksi. Kukkalähetyskin saapui kesken kaiken.

Kampaajani sanoi, että sen hetken tuntee, kun morsian on valmis. Se on tietynlainen odotuksen ja jännityksen sekainen hiljaisuus. Nyt ymmärän, mistä hän puhui.

Seesteinen matka kirkolle

Kampaamokeikan jälkeen meillä oli runsaasti aikaa hääpuvun pukemiseen ja nyörien nyörittämiseen. Tässä vaiheessa minut valtasi yllättävä rauhallisuus, paniikista ei ollut tietoakaan.

Arvoimme vielä, laittaisinko kaulakorun vai en – laitoin – minkä jälkeen kaksi kaasoani ja morsiustyttö lähtivät kirkolle. Minä ja kolmas kaaso odotimme Kovasen limusiinia saapuvaksi.

Ajomatka meiltä Kalasatamasta Kulosaaren kirkolle oli tietysti todella lyhyt. Koko matkan ajan ihmettelin ääneen kaasolleni, miten olo saattoi olla niin uskomattoman seesteinen.

Myöhemmin kävi ilmi, että alttarilla odotteli lakananvalkoinen Pyry, joka oli kaikkea muuta kuin rauhallinen.

Kirkon pihalla jouduin piileskelemään vielä hetken auton tummennettujen lasien takana, koska osa vieraista oli vasta matkalla kirkkoon. Vihdoin pihalla vastassa ollut isäni näytti merkin ja nousin ulos autosta. Vielä viime hetken peilaus, laahus suoraksi, kimppu oikeaan käteen ja vasen isän käsivarrelle.

Urut pärähtivät soimaan ja ovet aukesivat.

Kirkossa ei välttynyt kyyneliltä

Olin pelännyt ties kuinka monesti matkaa ovilta alttarille. Mutta miksi ihmeessä? Todellisuudessa oli vain ihanaa nähdä yleisössä rakkaita kasvoja ja edessä hermostuksissaan hymyilevä, tuleva aviomies. Se ei todellakaan ollut niin pelottavaa, miltä voi vaikuttaa, joten tulevat morsiamet – ei hätää!

Itse vihkimisestä en muista kuin muutamia asioita – miten pidin nenäliinaa rintaliivieni välissä, koska minulla oli pikkiriikkinen nuha, miten jännitin, osaisinko sanoa oikeassa kohdassa tahdon, saisinko pujotettua sormuksen Pyryn sormeen ensimmäisellä yrityksellä ja muistaisinko kääntyä ympäri oikealta puolelta.

Kaikki meni tietysti loistavasti. Kuitenkin mieleenpainuvinta oli, kun Pyryn tuttava Eveliina Määttä lauloi meille Johanna Kurkelan Rakkauslaulun. Se oli laulu, jonka olin jo pitkään halunnut kuulla omissa häissäni. Minulla on teoria, että on olemassa niin sanotut itkunuotit, jotka saavat ihmisen välittömästi kyyneliin. Rakkauslaulu on niitä tulvillaan, ja rintaliivissä odottavalle nenäliinalle oli paljon käyttöä.

Kirkosta poistuminen oli huikean hauskaa. Kävelimme ensin sivuhuoneeseen odottamaan vieraiden siirtymistä pihalle – heitimme tietysti isot high fivet sille, että jännittävin osuus oli ohi. Kertasimme tuntojamme, kuinka vähän minua jännitti ja kuinka kauhusta jäykkänä Pyry oli ollut. Kun sitten hetken kuluttua kävelimme konfettisateessa kirkosta ulos, mieli ei olisi voinut olla kevyempi.

Hääkuvaukset tutussa ympäristössä

Kirkolta suuntasimme hääkuvauksiin Mustikkamaalle. Olimme aiemmin harkinneet menevämme Kruunuvuorenrantaan asti, mutta onneksi valitsimme meille niin tutun Mustikkamaan. Mikä olisikaan parempi paikka kuvauksille kuin sama luonnonkaunis saari, jossa vietämme muutenkin niin paljon aikaa?

Muutenkin merellinen ympäristö sopi hyvin merihenkisiin häihin. Oli sitä paitsi hauskaa poseerata kallioilla, kun tiesi vieraiden voivan nähdä meidät juhlapaikalta Kulosareen Casinolta.

Juhlat alkavat onnitteluilla ja laulunumeroilla

Jos tuntui upealta kävellä ulos kirkosta hurraahuutojen saattelemana, aivan yhtä sykähdyttävää oli tulla juhlapaikalle valtavien tervetulotoivotusten saattelemana. Samalla oli upeaa nähdä Kulosaaren Casinon hieno Merisali juuri meille valmisteltuna. Valkoiset hortensiat laivastonsinisissä vaaseissa näyttivät juuri niin yksinkertaisen kauniilta kuin olin unelmoinut.

Onnittelut kestivät kauan, koska vieraita oli satakunta. Kierros on kuitenkin huipputärkeä, sillä siinä tulee varmistettua, että vaihtaa jokaikisen vieraan kanssa edes muutaman sanan.

Ennen ruokailuun siirtymistä saimme nauttia muutamista musiikkinumeroista, kun ensin isäni soitti muutaman kappaleen pianolla ja lopulta Pyryn äiti lauloi isäni säestäessä pianolla.

Mykistäviä onnenhetkiä kesken ruokailun

Tiesimme, että Kulosaaren Casinon ruoka olisi taivaallista. Olimmehan huhtikuussa käyneet maistelemassa mahdollisia ruokia ja valinneet sieltä suosikkimme. Seisovassa alkupalapöydässä oli kaikkea lohesta katkarapuihin ja ihaniin salaatteihin. Pääruuaksi olimme valinneet härkää, ja se tarjoiltiin suoraan pöytiin.

Ruoka maistui taivaalliselta, vaikka aivan yhtä todennäköistä olisi ollut, että minulla mikään ei olisi jännitykseltä mennyt alas. Onneksi niin ei ollut. Sen sijaan jouduin pyytämään kaasoani löysäämään pukuni tiukalle vedettyjä nyörejä, jotta ruokaa mahtuisi mahaan enemmän.

Ruokailu oli ihanan rauhallista, kahdenkeskistä aikaa, jolloin monta kertaa vain katsoimme ympärille onnesta ymmyrkäisinä. Katsoimme miten ihmiset söivät, joivat ja nauroivat, keskustelivat äänekkäästi samalla, kun taustalla musisoi kitaraa ja pianoa soittava. Nämä todella olivat meidän häät, meidän ikiomat häät. Miten ihanaa omissa häissä saattoikaan olla!

Hervottomia puheita

Ruokailun jälkeen saimme kuulla toinen toistaan hauskempia puheita. Puheita pitivät tietysti oma isäni, molemmat best manit ja yksi kaasoistani, mutta lavalla kävivät myös kummisetäni, Pyryn isä ja yllättäen pappi.

Pappi on siis perhetuttu, joka on kastanut minut ja veljeni ja toimittanut isoisäni hautajaiset. Etukäteen olin sanonut hänelle, mistä en halunnut vihkipuheessamme puhuttavan – en halunnut kuulla mitään siitä, että naiset ovat miesten kylkiluusta ja heidän tehtävänsä on palvella miestään – joten hän tietysti kertoi puheessaan keskustelustamme. Itse en ollut tästä paljastuksesta milläänsäkään, vaikka jotkut pelkäsivät minun pahoittaneen mieleni. Voin kertoa, että omana hääpäivänä hyvin harva asia voi oikeasti suututtaa, ainakin oman kokemukseni mukaan.

Iltakuvauksia ennen kakkukahveja

Puheiden aikana alkoi jo hieman hämärtyä. Päätimme siis ottaa ilon irti elokuisen alkuillan tunnelmavalaistuksesta – juuri siitä, minkä takia siirsin alunperin heinäkuulle varatun hääpäivän elokuun alkuun.

Otimme samalla paljon ryhmäkuvia ystävien, sukulaisten ja tietysti kaasojen ja best manien kanssa.

Lopulta oli riennettävä, sillä ihana tyrnimarja-juustokakku oli katettuna. Ensimmäistä palaa leikatessa polkaisin korkokenkäni parkettia vasten ja onnittelin itseäni, koska olin ensimmäinen. Kävi ilmi, että mitään kisaa ei ollutkaan, koska Pyry on onnistunut elämään koko siihenastisen elämänsä täysin tietämättömänä tästä perinteestä. Hän vain leikkasi kakkua.

Loppuiltana biletettiin ja ryöstettiin vuorotellen morsian ja sulhanen

On yksi asia, joka usein merkitsee hääjuhlien yhden osan päättymistä ja toisen alkamista: häävalssi. Se on nimittäin osuus, jota ennen kukaan ei häistä hipsi pois. Valssin jälkeen jäljelle jäävät yleensä aina ne, jotka odottavat kravattien löystymistä ja pikkutakin riisumista.

Pyryn pikkutakin riisumista odotettiin muuten kuin kuuta nousevaa, sillä Merisalissa oli koko päivän todella lämmin. Kun sulhanen sitten morsiamen, anopin ja oman äidin tanssittamisen jälkeen riisui takkinsa, hääseurueessa kuultiin valtava huojentunut huokaus. Etikettihän on, etteivät miehet saa ottaa omaa pikkutakkiaan pois ennen kuin sulhanen on riisunut omansa. Tämä sulhanen halusi myös noudattaa etikettiä ja ottaa sen pois vasta ensimmäisen valssin jälkeen. Itse en moisista etiketeistä perusta, eikä niitä olisi mielestäni tarvinnut noudattaa, mutta ilmeisesti kaikkien mielestä hikoilu oli kuitenkin parempi vaihtoehto. Miehet. <3

Valssit houkuttelivat jo aika mukavasti väkeä tanssilattialle, mutta suurin tunku krebaamaa oli sitten, kun bändi vaihtoi tyylilajin poppiin ja iskelmään. Bändi oli juuri niin huikea bilebändi kuin kaasoni häissäkin kolme vuotta aiemmin.

Tanssimaratonien tuoksinassa ehdittiin ryöstää sekä morsian että sulhanen. Minut Pyry sai takaisin laulamalla, minun piti puolestaan putata golfpallo harjoittelumaton reikään saadakseni makuupussiin sullotun aviomieheni takaisin.

Ohjelmanumerona oli myös huvittava käsikopelointitehtävä, jossa minun piti tunnistaa silmät sidottuna, mitkä koskettelemistani käsipareista kuuluivat Pyrylle. Häpeällistä kyllä, pidin suurin piirtein joka toisia täysin mahdollisina.

Juhlapaikka oli meille varattuna kahteen saakka, mikä tuntui sopivalta ajalta. Bileseurue ei osoittanut väsymisen merkkejä, mutta toisaalta ennen pitkää pyödät olisivat varmasti täyttyneet nuokkuvista ihmisistä.

Me hipsimme hieman yhden jälkeen taksilla Hotelli Kämpiin – joskin väsynyt morsian sai hieman houkutella sulhasta ennen kuin tämä suostui lähtemään omista bileistä. Toisaalta se ei ole kyllä mikään ihme, meidän häät olivat ihan parhaat!

Late check out ja huoneaamiainen

Vaikka en ole koskaan ollut niitä ihmisiä, jotka ovat jo vuosia aiemmien suunnitelleet unelmahäänsä aasta ööhön, yhdestä asiasta olin aina varma: hääyön viettäisin Hotelli Kämpissä.

Upeista puitteista huolimatta en millään saanut unta, sillä aivan liian paljon oli tapahtunut saman päivän aikana. Samaan aikaan Pyry kuorsasi makeasti vieressä. Tyypillistä.

Onneksi seuraavana aamuna meillä ei ollut mikään kiire kotiin, koska olimme varanneet myöhäisen check outin. Söimme rauhassa aamupalan huoneessa, minkä jälkeen suuntasimme Kämpin spa-osastolle saunomaan. Se oli täydellisen rentouttava lopetus ikimuistoisille häille.

Muistatko sinäkin hääpäiväsi vielä kuin eilisen?

Seuraa FIFTYFIFTY-blogia Facebookissa | Instagramissa | Blogit.fi-palvelussa | Blogipolku.fi-palvelussa.