Yleinen

Tällaista oli yhdeksän kuukauden taiteilijaelämä Orivedellä

tiistai, toukokuu 30, 2017

Paljon on tapahtunut puolessatoista viikossa. Olen ollut viimeisillä Oriveden opiston tunneilla, saanut stipendin yhdeksän kuukauden opiskeluista, muuttanut Orivedeltä takaisin Helsinkiin, veljeni on mennyt naimisiin, olen osallistunut elämäni ensimmäiselle bloggaajaretkelle ja käynyt yhdessä työhaastattelussa. Ylihuomenna palaan töihin samaan paikkaan, josta elokuussa lähdin pois. Pää on kliseisesti sanottuna pyörällä.

Vastahan minä jännitin hyppäystäni työelämästä kirjailijan elämään, ja nyt se on kaikki takana päin. Koettu. Osa historiaa, ei enää tämänhetkistä arkea. Siirtyminen elämänvaiheiden läpi tekee minut välillä alakuloiseksi, vaikka haluaisinkin mennä eteenpäin. On vain niin vaikea käsittää, että hetki sitten oli jotain, mitä nyt ei enää ole. Samanlaisia tuntemuksia koin viisi vuotta sitten palatessani vaihdosta kotiin – silloin kontrasti oli toki rajumpi.

Yhdeksän kuukautta Orivedellä oli erityistä aikaa elämässäni: täysin itsekkäästi keskityin vain ja ainoastaan romaanin kirjoittamiseen ja muihin kirjallisuuden opintoihin. Se ei ollut mitään boheemia vetelehtimistä vaan välillä myös henkisesti raskasta aikaa. Ajattelin kirjoittaa kuukausikohtaisen muistelon ajastani Orivedellä. Kirjoitan myöhemmin vielä tarkemmin opiston kursseista ja yleisesti opiskelusta. Kaikille aiheesta kiinnostuneille vastaan mielelläni.

Elokuu 2016: ristiriitaisia tunteita

Elokuun 15. päivänä matkustin ensimmäistä kertaa junalla Pasilasta Orivedelle. Oriveden pääasema sijaitsee neljän kilometrin päässä kaupungin keskustasta. Löysin asemalta kaksi muutakin harhailijaa, joiden päättelin olevan menossa samaan osoitteeseen. Jaoimme taksin opistolle.

Olin unelmoinut Oriveden opistolla opiskelusta yli vuoden ja siksi yllätyinkin, miten ristiriitaisia fiiliksiä uusi elämä minussa kuitenkin herätti. Opiston asuinympäristö tuntui kolkolta, ensimmäisenä yönä en saanut edes nukuttua, koska huoneeni putket suhisivat niin äänekkäästi. Ihmisetkin tuntuivat alkuun varautuneilta enkä ollut varma viihtyivätkö he tällaisen räpätädin kanssa. Myös ensimmäinen tunti, jolla opettajamme Harri István Mäki kertoi omasta kasvamisestaan kirjailijaksi – lapsuus neuvostoajan Unkarissa ja muuta dramaattista – sai minut kyseenalaistamaan, olinko tullut oikeaan paikkaan. Minä olin kasvanut keravalaisessa lähiössä, opiskellut ja ollut työelämässä. Siitä ei saisi kovinkaan repivää draamaa irti. Mikä turvallisessa ja varsin tavallisessa elämässäni tekisi minusta kirjailijan?

Pikku hiljaa muihin opistolaisiin tutustuminen syventyi kävelyillä peltoteillä ja metsäpoluilla – sekä kaljatuoppien äärellä luonnollisesti. Elokuun aikana panostin enemmän sosiaalisiin suhteisiin kuin kirjoittamiseen, koska omaan huoneeseen linnoittautuminen tuntui ahdistavalta.

Mahtui elokuun lämpimiin päiviin myös ainokaiset puutarhassa pidetyt oppitunnit sekä jännittävä runoesitys.

Lisää alkuajan fiiliksistäni voi lukea täältä.

Syyskuu 2016: romaanin maailmaan heittäytyminen

Syyskuussa aloin todenteolla heittäytyä kirjoittamisen maailmaan. Olin syksyllä 2015 aloittanut kirjoittaa toista romaania, joka oli kuitenkin ollut tauolla yli puoli vuotta. Sen tauon aikana olin myös alkanut pitää tekstiä täysin kelvottomana. Kuitenkin päätin tuoda sitä luettavaksi niin opettajille kuin muille oppilaille. Nykyfiktiota ja runoutta opettava Olavi Jama innostui käsikirjoituksestani yllättäen todella paljon. Jaman innostus tarttui itseenikin – ehkei tekstiä kannattanut vielä hylätä.

Sain käsikirjoituksesta sen verran kannustavaa palautetta, että unohdin alun epävarmuuden. Päätin, että kyllä minusta voi tulla kirjailija. Tällaisen asian äänen sanominenhan on Suomessa vähän hävettävää, koska on aina mahdollista, että niin ei käykään. Vähänkö sitten hävettää! No ei minua. Mielestäni yrittäminen ja oman unelman ääneen sanominen on paljon rohkeampaa kuin se, ettei koskaan yritä.

Uskon vieläkin tulevani kirjailijaksi, ja jo opistovuoden alussa saadulla kannustavalla palautteella on ollut äärimmäisen suuri vaikutus kirjalliseen itsevarmuuteeni. Edellisen kerran sain sitä menestyttyäni Otavan nuortenromaanin kirjoituskilpailussa. Syyskuussa hyppäsin siis valtavalla innolla luovaan kuplaan, jonka puhkeamista pidin silloin erittäin kaukaisena asiana. Matkablogin kirjoittaminen jäi armottomasti romaanin kirjoittamisen jalkoihin.

One night in Tampere. #tampere #finland #suomi #citylife #city #visittampere #ourfinland #instadaily #architecture

A post shared by Sonja (@sonjanette.fiftyfifty) on

Syyskuussa toteututimme pienellä porukalla myös ensimmäisen kolmesta maakuntamatkastamme. Se suuntautui Tampereelle. Tarkoitus oli kreisibailata, koska Orivedellä ei ole kuin kaksi keskiolutbaaria. Krebailu jäi kuitenkin sikseen ja vietimmekin aika rauhallisen illan, jonka aikana puhuimme varsin henkilökohtaisista asioista. Oman elämän kipeimmistä asioista avautumisesta tuli Orivedellä ihan arkipäivää. Se tuntui aluksi vähän vieraalta, koska työelämässä henkilökohtaisimmat keskustelunaiheet kierretään yleensä kaukaa.

Lokakuu 2016: irtautuminen luovasta kuplasta

Lokakuun puolivälissä ensimmäinen neljästä opintojaksosta päättyi. Olimme reilun kahden kuukauden ajan opiskelleet iloisesti sekaisin niin proosan, runon, esseen kuin draaman kirjoittamista – teoriapainotteisia kirjallisuushistorian tunteja unohtamatta.

Ennen kuin opinnot jatkuisivat proosaan keskittyvällä jaksolla, meillä oli viikon mittainen tauko opistoelämästä. Sen viikon aikana unohdin romaanin kirjoittamisen tyystin, ja panostin pitkästä aikaa blogiin. Kirjoitin muun muassa kuukausikohtaiset muistelot vaihtarielämästäni. Hurahdin Helsingin-elämääni viikossa niin totaalisesti, että Orivedelle paluu tuntui aluksi hyvin vaikealta. Sisäoppilaitoselämään tottumisen helpottamiseksi livistimme kirjallisuushistorian tunnilta paikalliseen muutaman luokkalaiseni kanssa.

Lokakuussa sain myös kuulla, että romaaniani alusta asti lukenut ja ohjannut opettajani muuttaisi marraskuussa Espanjaan. Se tuntui kovin ankealta, vaikka hän onkin antanut palautetta sen jälkeen sähköpostin välityksellä.

Kuuluin ensimmäistä kertaa elämässäni oppilaskuntaan, jonka tehtävänä on järjestää opiston bileitä. Lokakuussa järjestimme halloweenbailut, jonne valmistelimme paljon ryhmäytymisyyppistä ohjelmaa, koska opisto ei ollut kumma kyllä järjestänyt sellaista meille muuten. Bileet olivat huippuhauskat ja ehdottomasti parhaat järjestämistämme kekkereistä.

Kuun lopussa teimme kaveriporukalla toisen maakuntamatkan, nyt Helsinkiin. Pääkaupungissa toteutimme vihdoin Tampereella epäonnistuneen kreisibailaussuunnitelman.

Marraskuu 2016: väsymys pämppäämiseen ja palautteen saamiseen

Ennen Orivedelle tuloa olin haaveillut työelämää riehakkaammasta elämästä. Vaikka Orivedellä bilettäminen oli ihan lapsenkengissä verrattuna vaihtariajan karkeloihin, huomasin marraskuussa väsyväni jopa satunnaisiin kaljoitteluihin. Riehakkain biletysaika on selkeästi jäänyt taakse, ja se on ihan ok.

Marraskuussa aloin myös väsyä jatkuvaan palautteen saamiseen. Tuntui, että aina uudestaan ja uudestaan käsittelin samoja tekstejä eri ihmisten kanssa ja heillä oli myös usein eroavia näkemyksiä käsikirjoituksen heikkouksista ja vahvuuksista.

Inhokkikuukauteni ei kuitenkaan tuntunut yhtä inhottavalta kuin normaalisti – kiitos Orivedelle sataneen lumen. Talvi alkoi siis kovalla tohinalla jo marraskuussa ja tuntuikin jatkuvan ihan toukokuulle saakka.

Joulukuu 2016: uusi tarmo kirjoittamiseen

Marraskuussa alkanut väsymys Orivedelle kulkemiseen ja opistoon liittyviin asioihin jatkui vielä joulukuun puolelle. Kun sitten aloin puhua ääneen ristiriitaisista tunteistani, tajusin vihdoin, mihin ahdistukseni liittyi. Se liittyi yksinkertaisesti siihen, että opistossa kirjoittaminen oli minulle hyvin pitkälti kasvun paikka. En ollut täydellinen kirjoittaja – en ole sitä vieläkään – ja jatkuvasti piti kohdata oma epätäydellisyys rakastamassaan asiassa. Kehuja ja kannustavaa palautetta sain aina enemmän, mutta ihmismielihän on sellainen, että se jää vatvomaan helposti negatiivisia asioita.

Kun tämän tajusin, sain uutta virtaa. Romaanin kirjoittaminen ja siitä palautteen saaminen ei tuntunut enää ahdistavalta. Meillä oli muutamia innostavia vierasopettajia, joista varsinkin Jouko Sirolan tunneilla opin hyvin konkreettisen tavan tarkastella ja korjata omaa tekstiäni. Lisäintoa sain myös Riikka Pulkkisen inspiroivasta kirjailijavierailusta.

Minusta oli mukavaa, että uusi opiskelumotivaatio syttyi ennen toisen opintojakson päätöstä. Lähdin kuukauden mittaiselle joululomalle hyvillä mielin, edessä oli muun muassa kahden viikon loma Vietnamissa. Samalla pidin myös romaanin kirjoittamisesta kuukauden tauon.

Tammikuu 2017: tajusin eläväni unelmaani

Kuukauden tauko opistoelämästä oli kai riittävän pitkä, koska palasin Orivedelle oikein mielelläni – toisin kuin lokakuussa vain viikon tauon jälkeen. Vuoden aluksi meillä alkoi lyriikkajakso – jakso jota olin odottanut ehkä kaikkein vähiten. Runojen lukeminen ja kirjoittaminen ei ole aiemmin kiinnostanut minua hirveästi, mutta halusin silti haastaa itseni.

Runojakson pääopettajana oli runouden elävä legenda Risto Ahti, joka on opettanut Orivedellä jo varmaan yli 30 vuotta. Ahdin tunnit olivat jotain, mitä on kovin hankala pukea sanoiksi, jonkin verran yritin kirjoittaa siitä helmikuussa. Sanotaan näin, että mitään runon teoriasulkeisia meillä ei ollut – tai siis perinteistä teoriaa. Risto Ahdilla on kyllä oma runon kolmikantateoria – äly, tunne ja aisti – jota aloimme opiskella heti alusta asti.

Suhtautuminen Ahtiin oli jakautunutta: osa piti miehen puheita ärsyttävänä houruiluna ja osa inspiroitui. Minä kuuluin jälkimmäiseen ryhmään. Saatoin Ahdin tuntien jälkeen olla sen verran latautuneessa tilassa, että painuin sieltä suoraan huoneeseeni rustaamaan runoja. Sellaista ei ollut ikinä aiemmin tapahtunut. Kuitenkin tiesin myös, että osan tunneilla puhutuista asioista kannatti myös antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Tammikuussa luin Frank Martelan Valonöörit-kirjaa (vahva suositus), jonka aiheena on sisäinen motivaatio. Tajusin sitä lukiessani, että päätökseni lähteä työelämästä Oriveden opistoon oli valonöörimäinen päätös, koska sitä ei motivoinut raha tai mikään muu ulkoinen motivaattori. Uskaltamalla ottaa riskin ja heittäytymällä kirjailijaksi olin alkanut elää vähän enemmän omannäköistä elämää.

Helmikuu 2017: vaikeammat ajat alkoivat

Helmikuussa tulivat paukkupakkaset, ja minun runovimmani jatkui. Tunsin eläväni inspiraationtäyteistä arkea, jossa vuorotellen rustailin runoja ja romaaniani. Olin niin innostunut runojen tupsahtamisesta elämääni, että osallistuin Pirkanmaan kirjoituskilpailun lyriikkasarjaan kymmenellä runolla. Intoa latisti kuitenkin se, että päivää ennen kisan deadlinea eräs opettaja oli sitä mieltä, että runoni eivät edes olleet runoja. Koitin siinä sitten vähän kyseenalaistaa, että kuka nyt sitten voi päättää, mikä on runo ja mikä ei…

Valitettavasti muuten helmikuussa mieli ei ollut aivan yhtä kirkas kuin tammikuussa. Monilla opistolla asuvista oli henkisesti vaikeita aikoja meneillään, mikä välillä heijastui myös omaan mielialaani. Yleisesti ottaen kevät oli henkisesti raskaampaa aikaa, niin minulla kuin muillakin. Vaikka oli helmikuussa myös paljon mukavia asioita, kuten maakuntamatkamme Turkuun. Silloin emme tienneet, että se jäisi opistoaikamme viimeiseksi maakuntamatkaksi.

Maaliskuu 2017: runot vaihtuvat elokuviin

Kuunvaihteessa olin vielä viikon kestävällä hiihtolomalla. Sen aikana tapasin Espanjaan karannutta opettajaani, joka antoi minulle taas henkilökohtaista ohjausta romaaniini liittyen. Tällaiset satunnaiset tapaamiset ovat erittäin tärkeitä yksinäisen puurtamisen vastapainoksi, koska yleensä niiden aikana saa taas vähän lisää kirjallista itseluottamusta.

Lyriikkajaksoa oli jäljellä vielä muutama viikko, jonka jälkeen alkaisi viimeinen opintojakso, jonka aiheena oli teatteri- ja elokuvakäsikirjoittaminen. Omalta osaltani runojakso huipentui runoesitykseen muutamien muiden luokkalaisteni kanssa. Esiinnyimme Oriveden Nauru -tapahtuman avajaisissa Risto Ahdin ja J.K. Ihalaisen kanssa. Jännitys oli jälleen kerran päätä huimaavaa, mutta onnistumisen tunne sitäkin suurempi.

Harjoitelma dadaistisesta runosta.

Loppukuusta siirryimme sitten runojen maailmasta elokuvien ja lavadraaman pariin. Tällaiselle elokuvaentusiastille tiedossa oli mukava jakso, koska katsoimme tunneilla parhaimmillaan useita elokuvia viikossa.

Valitettavasti edellisessä kuussa alkanut huono kausi  jatkui monella opistolaisella. Yksi lähti jopa kesken kaiken pois. Tällaisina aikoina mietin kyllä kuumeiseti, miksei opistolla ollut omaa terveydenhoitajaa tai psykologia. Vasta toukokuussa kävi ilmi, että meillä piti olla kuraattori tavattavissa kerran viikossa, mutta tyyppi ei ollut ilmaantunut koko vuonna paikalle. Täysin käsittämätön asia, vaarallista sekoilua suorastaan. Ikään kuin mielenterveysongelmat eivät koskisi yli 18-vuotiaita – aikuisoppilaitoksella kun ei ole pakko olla omaa terveydenhoitajaa.

Huhtikuu 2017: romaanin ensimmäinen versio valmistui

Huhtikuussa jouduin olemaan viikon poissa opistolta johtuen erinäisistä tapahtumista. Silloin tuntui kyllä siltä, että helmikuusta asti enemmän tai vähemmän jatkuneesta masentavasta kaudesta ei ollut tulossa loppua. Opistolla moni voi edelleen huonosti, ja samaan aikaan omassakin elämässä tapahtui ikäviä asioita, joissa oli riittämiin ajateltavaa. Kirjoitin huonoista fiiliksistä silloin blogiinkin.

Pääsiäisen Irlannin-reissu tuli siis enemmän kuin tarpeeseen! Täydellinen irtautuminen opistosta ja Suomesta oli mieletön piristysruiske, vaikka olinkin aika poikki koko reissun ajan.

Minulle on käynyt niin ennenkin ja nyt se kävi taas: ulkomaanmatkan jälkeen elämä maistui makeammalta. Orivedellä oli edelleen kauhean kylmä, eikä vihreää näkynyt missään mutta pikku hiljaa aloin nähdä kevään merkkejä.

Yllättäen sain myös hirveästi tarmoa kirjoittamiseen, ja yks kaks huomasin kirjoittaneeni romaanin ensimmäisen version valmiiksi. Syyskuussa jatkaessani romaania minulla oli kasassa 80 sivua, nyt sivunumerot huitelivat 380:n hujakoilla. Menimme juhlistamaan virstanpylvästä paikalliseen. Oloni oli rento ja vapautunut, paljon onnellisempi ja positiivisempi kuin aikoihin. Päätin pitää taukoa romaanin kirjoittamisesta ja keskittyä elokuviin ja kirjoihin.

Toukokuu 2017: lähtöhaikeutta ja aika kultaa muistot

Toukokuu oli varmasti yksi parhaista kuukausista Orivedellä. Kevätsäästä emme saanet kuitenkaan nauttia niin paljon kuin olisimme halunneet, koska lunta satoi ensimmäisellä kahdella viikolla.

Vapaa-aikani täyttyi edelleen liikunnasta, lukemisesta ja elokuvien katsomisesta. Hyvä fiilikseni romaanini suhteen vaihtui kuitenkin viimeisellä viikolla ristiriitaisiin tuntemuksiin, kun yksi linjan pääopettajista antoi siitä palautetta. Hänen palautteensa romaanista oli melkeinpä täysin päinvastastainen kuin romaanistani ensimmäisenä kiinnostuneen opettajan. En ole vieläkään aloittanut romaanin editointia, koska en oikein tiedä, mitä sille tekisin. Ainoa lohduttava asia on se, että tiedän tällaisten epävarmuuden kausien kuuluvan romaanin kirjoittamiseen.

Vähän samaan tapaan kuin Hollannissa, heräsimme Orivedelläkin siihen, että opistoelämämme päättyy pian. Päätimme siis tehdä bucket listin asioista, jotka haluamme toteuttaa ennen toukokuun 19. päivää.

Meillä oli kolme viikkoa aikaa toteuttaa ylläoleva lista, ja nyt voin ylpeänä ilmoittaa, että onnistuimme siinä!

Erityisesti retkemme Eräpyhälle jäi mieleen. Olimme puhuneet Eräpyhän luontoalueen retkestä koko vuoden – jonain päivänä sinne pitäisi päästä. Se päivä tuli päivää ennen jäähyväisiä, torstai-iltana 18. toukokuuta. Retkeilimme mykistävän kauniissa maisemissa porukalla, joka oli hitsautunut yhteen viimeisen yhdeksän kuukauden aikana. Tein Eräpyhästä oman postauksensa – onhan se valittu Suomen sadan luontohelmen joukkoon.

Toukokuun aika Orivedellä jää mieleeni rentona ja yhtenä parhaista. Aiempien kuukausien ikävät asiat väistyivät mielestä, koska kaiken kaikkiaan kokemus oli ollut niin arvokas. Olimme kaikki muuttaneet pieneen pirkanmaalaiseen maalaiskuntaan, kirjoittaneet enemmän kuin koskaan ja keskittyneet taiteen luomiseen. Osa sai vahvistuksen, että kirjoittaminen on juuri se oma juttu, osa koki juuri päinvastaisen valaistumisen. En tiedä, pystyykö meistä kukaan enää koskaan pyhittämään samalla tavalla aikaa luovalle työlle. Toivottavasti.

Vielä viimeinen muisto tyhjästä huoneestani: Kaikki tavarat pullottavassa rinkassa, jota kuljetin Helsingin ja Oriveden väliä yhdeksän kuukautta. Ulkona paistaa aurinko, opiston puutarhan nurmikko on vihdoin vihertynyt. Ikkunalaudallani aamuyöstä tassuttaneet pulut miettivät seuraavaa siirtoaan tupakkarakennuksen katolla. Luokkatoveri soittaa seinän takana banjolla Hallelujahia. On aika palata kotiin ja lähteä uusiin seikkailuihin.

Tahtoisitko sinä opiskella kirjoittamista tai jotain muuta taidetta Orivedellä? Jos kiinnostuit, vastaan mielelläni kysymyksiin.

Piditkö lukemastasi?

Seuraa FIFTYFIFTY-blogia Facebookissa | Instagramissa | Blogit.fi-palvelussa | Blogipolku.fi-palvelussa.

You Might Also Like

3 Comments

  • Reply Jenni tiistai, kesäkuu 20, 2017 at 10:59

    Hei! ☺
    Olipas hyvin kiteytetty teksti Oriveden vuodesta. Itku tuli.

    Kirjoitin ja kyselin jo keväällä sulta Oriveteen liittyen..
    En oo saanu lähetettyä näytetekstejä vieläkään, koska mä pelkään niin helvetisti. Oon jumittanut liian kauan mukavuusalueella ja tää muutos kauhistuttaa. En koe olevani taiteellinen. Mietin onko mulla oikeutta olla siellä. Järjetöntä, jep. Oon lukossa enkä saa otetta mun tunteisiin. Tuttua, mutta nyt se tuntuu korostuvan tässä kun aika loppuu kesken ja pitäis konkreettisesti tehdä se siirto ja yrittää. Toisaalta tän korostuminen vaan vahvistaa intuitioa siitä et tää on oikee juttu. Kun luin sun tekstin, tunne vahvistui entisestään. Aika ihanaa ja kamalaa kun ihmiset kipuilee ja kasvaa, yksin ja yhdessä. Tota mä tarvitsen. Yhteisöllisyyttä ja tilaa hiljentyä ja tutustua itseen.
    Mä nyt vahingossa aloin avautua ?
    Mutta siis mun suurin ongelma on nyt toi lyriikka. Proosa on valmis ja sen suhteen ihan luottavaisin mielin. Runous prkl. En ymmärrä. Ihan vieras juttu. 5 liuskaa, ai niinku miten? Yks runo per sivu vai niinku mitä? Oon koittanu lukea ja kirjoittaa, mutta kun ei aukea. Oon saanu jotain omasta mielestä järkevääkin aikaseks, mutta onko ne edes runoja? Onko jotain sääntöjä? Ja mitä ne hakee?
    Jotenkin tuntuu että tossa runoudessa korostuu se kuinka lukossa oon, en saa mun syvyyksiin otetta, kuulostaa herkästi niin teenäiseltä et aivan oksettaa.

    Mutta se on varma että ne tekstit mä lähetän. Isoa kipuilua tää on mutta niin varmasti kuulukin.
    En tiedä voitko mua mitenkään auttaa mutta mua auttaa jo se että voin kirjoittaa sulle jolla on kokemusta siitä mihin kenties mä oon nyt astumassa.

    Hyvää kesää ja juhannusta! ??

    • Reply Sonja | FIFTYFIFTY tiistai, kesäkuu 20, 2017 at 19:14

      Voi Jenni, pelko kuuluu asiaan, mutta lähetä silti se hakemus! Kuulostaa kyllä ihan sun jutulta, palo on kova. 🙂 Ei tarvitse kokea olevansa taiteellinen, halu kirjoittaa on ainoa mitä alkuun tarvitaan. Moni Orivedellä tuli nauttimaan kirjoittamisesta ilman mitään haaveita kirjailjuudesta. Usko sun intuitiota, että tää on se juttu. 😉

      Tuo viisi liuskaa taisi olla kaikkien tekstien yhteimitta. Katsoin juuri omiani, ja mulla oli kaksi lyhyttä proosapätkää, yksi runo, yksi blogikirjoitus ja yksi lehtiartikkeli. Mutta en usko, että kaikkia lajeja tarvitsee olla. Luota muhun, jos todella haluat sinne ja lähetät edes sitä proosaa, niin kyllä sä sinne pääset! 🙂 Jos sulla on jotain muutakin kuin proosaa takataskussa, laita sitäkin.

      Hyvää juhannusta ja ihanaa kesää sullekin! Tsemppiä! 🙂 <3

  • Reply Jenni maanantai, kesäkuu 26, 2017 at 12:24

    Kiitos, kiitos, kiitos! ?

  • Leave a Reply