Antalya | maaliskuu 2006
Kemer | lokakuu 2007
En ole koskaan matkustanut kahdestaan äitini kanssa, sen sijaan olen ehtinyt kahteenkin otteeseen reissaamaan isäni kanssa. Me emme ole aina se kaikista sopuisin parivaljakko, mutta yllättäen ulkomaanmatkat ovat sujuneet mutkattomasti. Ehkä salaisuus piilee yksinkertaisesti siinä, että matkustaminen on molemmille intohimo.
Molemmat isä-tytär-matkoistamme ovat suuntautuneet Turkkiin. Ensimmäisen kerran näin tapahtui maaliskuussa 2006, kun lähdin mukaan isäni työmatkalle.
Antalyan-matka kesti vain kolme päivää, niistäkin yhden yön vietimme Istanbulissa, koska myöhästyimme jatkolennoltamme. Kompensaationa saimme hotelliyön viiden tähden hotellista, jonka aamiaisella tajusin rakastavani turkkilaista kahvia. Tunne ei ole muuttunut miksikään – maailman parasta kahvia saa mielestäni edelleen Turkista.
Hulppea oli hotellimme myös Antalyassa.
Antalyan raunioita.
Kahdeksi päiväksi Antalyassa typistynyt matka ei kestänyt kauaa, mutta tuntui silti suurelta. Olen nimittäin kirjoittanut silloin päiväkirjaani, että löysin itseni Turkista. (Nyt minulla ei ole antaa autenttista otetta kymmenen vuoden takaa, vanhoja päiväkirjamerkintöjäni löytyy Madeira– ja bucket list -postauksistani.) Koin siellä saavani perspektiiviä teini-iän ahdistavaan elämään. Takaisin tultuani minusta tuntui levolliselta. Ainakin hetken, eihän 16-vuotiaana mikään autuus kestänyt pitkään.
Sukellusta ja road trip Kemerissä
Toisen kerran lähdimme isäni kanssa Turkkiin noin puolitoista vuotta myöhemmin. Silloin pääagendana oli yhteinen harrastus sukellus. Olimme menneet sukelluskurssille Phuketissa jouluna 2006, mutta oma kurssini jäi flunssan takia kahta sukellusta vaille valmiiksi. Tarkoituksena oli, että olisin suorittanut Turkissa viimeiset sukellukseni, jolloin olisin vihdoin saanut Padin OWD-kortin.
Paikallinen sukelluslafka ei ymmärtänyt ollenkaan, mistä oli kyse, mutta päästivät minut kuitenkin sukeltamaan kahtena päivänä, no problem! Jos ei sukelluskortin puuttuminen estänyt sukelluksille osallistumista, ei heillä muutenkaan ollut kovinkaan tiukka meininki: yhden kerran olin jo pukenut vermeet päälleni, kun kävi ilmi, että minulla oli lähes tyhjä tankki selässä. Hupsista.
Rento meininki jatkui muuten veden allakin. Toinen sukellusoppaistamme poimi merenpohjasta minulle oranssin pinnin ja ojensi sen minulle käsisuudelmien kera. Vedenalainen romantiikka oli hieman kiusallista isäni läsnäolon takia.
Kemer ei ole ollenkaan niin turistien kansoittama kuin Alanya, ei ollut ainakaan 2007. Se on varsin vaatimattoman näköinen pikku kaupunki, josta löytyi kuitenkin rentouttavia hamameja ja hyviä ruokapaikkoja.
Parasta Kemerissä ovat hyvät luontoretkeilymahdollisuudet. Me kävimme vuoristossa patikoimassa sekä jalan että pyörillä.
Kemer vuorilta nähtynä.
Viikon matkan kohokohta oli päivän road trip lähialueille. Taivas oli kirkas, meillä oli avoauto. Maisemina vuoret, soundtrackina jotain random turkkilaista musiikkia. Asiat olivat kohdillaan.
Käväisimme esimerkiksi rauniokaupunki Phaseliksessa. Turkkihan on loistava kohde bongailla hienoja raunioita ja amfiteattereita, mitä en ollut aiemmin tiennyt. Minun mielikuvissani raunioturisti olisi löytänyt etsimänsä vain Kreikasta ja Roomasta.
Illansuussa poikkesimme vielä uimaan kauniille rannalle. Sen läheisyydestä löytyi lisää raunioita. Tunnelma rannalla oli vähintäänkin rauhallinen, jopa vähän mystinen.
Oletteko matkustaneet isänne tai äitinne kanssa kahdestaan?
Piditkö lukemastasi?
Seuraa FIFTYFIFTY-blogia Facebookissa | Instagramissa | Blogit.fi-palvelussa | Blogipolku.fi-palvelussa.
No Comments