Perjantai-ilta Monte Carlon kasinolla

Are you sure, madam, kysyy krupieeri kun laitan pöytään kaksi viidenkympin seteliä pyytäen viiden euron pelimerkkejä. Haluanko varmasti pelata niin pienin panoksin? Haluan, sillä kyseinen satanen on ainoa, jonka illan aikana ylipäätään aion pelata. Toisin kuin monella muulla saman rulettipöydän äärellä.

Katselen ympärilleni Monte Carlon kasinolla: puitteet ovat hulppeat, ihmiset kauniita ja rikkaita. Ainoana viihteenä kasinolla on pelaaminen tai pelaamisen seuraaminen. Edes musiikki ei soi koristeellisin tapetein ja kristallikruunuin sisustetuissa saleissa. Itse huvittelen tarkkailemalla pelien ympärillä pyörivää ihmissuhdekarusellia.

Raha liikkuu pöydän molemmin puolin

Kuuntelen vaivihkaa kahden nuoren naisen ja kahden hieman vanhemman herrasmiehen keskustelua. Kyseessä vaikuttaa olevan samana iltana syntynyt tuttavuus. Keskustelu käydään englanniksi, joka ei selvästikään ole yhdenkään osapuolen äidinkieli. Kortit vaihdetaan, sovitaan yhteisestä jatkosta myöhemmin illalla. Ensin pelataan.

Miehet siirtyvät pelipöydän ääreen ja tytöt koristeellisen salin sohvalle odottelemaan. He eivät vaikuta kaveruksilta huvitteluiltaa viettämässä, vaan kollegoilta yhteisellä keikalla hankkimassa rahoja seuraaviin Vuittonin laukkuihinsa. Tai ehkä opintoihin, pienten lasten tai iäkkäiden vanhempien elätykseen… Hylkään kummastelevat ajatukseni, mikä minä olen tekemään päätelmiäni pelkän sivusta seuratun keskustelun perusteella.

Pelimerkit ratkaisevat

Kun kasinon värikoodi käy tutuksi, muuttuu ihmisten seuraaminen entistä mielenkiintoisemmaksi. Väri paljastaa kunkin pelaajan merkkien arvon. Kaikkein rähjäisimmän näköinen vanhempi mies lyö pöytään kasapäin sadan euron merkkejä ja tekee tunnollisesti muistiinpanoja jokaisesta panoksestaan.

Eräs vauhdikas nuorimies pikkutakissaan kiertää rulettipöydästä toiseen seuraten kolmea peliä yhtä aikaa. Hän heittää nappulat pöytään huikaten krupieerille vain dix-sept, huit, veintiuno, välillä ranskaksi ja välillä italiaksi ja siirtyy sitten katsomaan, joko naapuripöydässä on pyöräytetty.

Taemman salin black jack -pöydässä hikoillaan. Täällä panokset ovat paljon korkeammat. Vuitton-tytöt odottavat seuralaisiaan edelleen salin sivussa, hiven jo pitkästyneisyyttä ilmeissään. Toinen miehistä käy heitä välillä jututtamassa, toista kiinnostaa pelipöytä vielä tässä vaiheessa iltaa enemmän. Lähtöhän on jo sovittu, joten kaikki aikanaan.

Paikalliset eivät pääse sisään

Kasinon ovella jokaisen on todistettava henkilöllisyytensä. Pääsylippu on nimellä varustettu ja henkilökohtainen. Kaikki valokuvaaminen on Monte Carlon kasinolla ehdottomasti kiellettyä. Siksi tyypillisimmät kuvat, joita paikasta nähdään, esittävät luksusautojen rivistöjä kasinon edustalla.

Ruhtinaskunnan erikoisuuksiin kuuluu, että Monacon omat kansalaiset eivät kasinolle pääse. Ilmapiiri on kosmopoliittinen. Perjantai-ilta Monte Carlon kasinolla kerää yhteen jetset-kansan ja turistit. Hetken ympärilleen katseltuaan on helppo erottaa kuka kuuluu mihinkin kastiin.

Toiset ovat täällä, koska eivät parempaa tekemistä itselleen ja rahoilleen keksi ja toiset saadakseen kurkistaa jouteliaan äveriäistön elämään.

Tutut kasvot

Rulettipöydässäni istuu ihmeellisen tutulta tuntuva vanhempi rouva. Vasta seuraavana päivänä onnistun yhdistämään kasvot näkemääni elokuvaan, itse asiassa useampaankin sellaiseen.

Huomaamattomana kuin harmaavarpunen tämä vanha laiha täti, Hollywood-tähti, kaivoi setelitukun toisensa jälkeen pelipöytään, kenenkään kanssa keskustelematta ja ilman pienintäkään diivailua tai glamouria elkeissään – kasinoasunaan villatakki.

Teksti: Riikka Krenn