Työhöpötys part ??

Näitä höpötyksiä vielä varmaan tulee useampia, ja jonkun postauksen taisin jo alussa kirjoittaa, siksi otsikko. Tää tulee olemaan varmaan lähinnä tajunnanvirtaa aiheesta vailla päätä tai häntää, kunhan saan ajatuksia ja muistoja aiheesta ylös.

Ehdin viettää Aoga Fiamalamalamassa neljä viikkoa halutun 7-8 sijaan, mikä harmitti hirveästi. Olin tosi pettynyt Projects Abroadin toimintaan, kun kukaan ei infonnut minua aikaisista talvilomista ennen saapumistani tänne. Mutta toisaalta näin jälkikäteen ajateltuna… Olisin todennäköisesti pyytänyt placementtini olevan siinä tapauksessa jokin muu, jossa voisin olla täyden harjoitteluajan ilman paikan vaihtumista kesken kaiken. Ja koska nautin koulussa työskentelemisestä niin paljon, en haluaisi olla ilman sitä kokemusta. Jos voisin tehdä kaiken uudestaan, valitsisin silti Fiamalamalaman neljäksi viikoksi, kuin jonkin muun paikan seitsemäksi.

Koulun nimi on tosi nätti. Fiamalamalama tarkoittaa ”I want light” ja voi myös tarkoittaa ”I want understanding”. (Sana ’aoga’, jota käytin aiemmin, tarkoittaa koulua.)

Nyt kun aloitin kirjoittamaan aiheesta, kaipuu takaisin työskentelemään sinne nousee taas vähän esiin. Tuntuu, etten ehtinyt tehdä tarpeeksi ja olla siellä niin kauan kuin haluaisin, ja villi unelma takaisinpaluusta nostaa päätään. Tiedän kuitenkin, etten ole sinne (hyvin hyvin hyvin todennäköisesti) enää koskaan palaamassa, joten täytyy taas uudelleenasennoitua siihen, kunhan lopetan tämän kirjoittamisen. = ) Kokemus myös opetti, että vapaaehtoistyöympäristö on kyllä parempi ihmiselle, jolla on jo selkeää tietoa, taitoa ja työelämäkokemusta. Opin kyllä uusia asioita täällä työskennellessäni, ja sain uutta perspektiiviä, mutta koin, etten ollut itse niin hyödyllinen kuin halusin olla. Kokemus herätti myös ajatusta vapaaehtoistyön jatkamisesta jossain vaiheessa Suomessa, esim. kerran kuussa tms., mutta tällä hetkellä siellä odottaa kyllä sellainen kasa hommia, että täytyy vähän rauhoittaa tilannetta ennenkuin tosissaan rupeaa sitä ajatusta hautomaan. (Ja pitäisi ihan palkkatyökin varmaan ensin löytää. x))

Työaikaa/oppimisaikaa/hyötyaikaa vei paljon myös se, että kouluvuoden päättyminen toi mukanaan kaksi tapahtumaa: vocational day sekä prize giving day. Molemmat päivät olivat viimeisellä viikolla, ja olivat tapahtumia, johon saapui vanhempia ym. sukulaisia yleisöksi, ja oppilaat esittivät heille oppimiaan taitoja sekä laulu- ja tanssiesityksiä. Nämä vaativat luonnollisesti paljon harjoituksia, joiden aikana pääasiassa istuin ja katsoin niitä. Mutta olin tosi iloinen, että olin todistamassa kouluvuoden loppumista, jouluun valmistautumista sekä näitä viimeisen viikon juhlapäiviä.

Koulussa työskentelyn aloittaessa olin positiivisen yllättynyt heidän ”edistyksellisyydestään”. Koulupäivät olivat strukturoitu ja seinillä oli viitteitä mm. kuvien käytöstä siirtymiä varten. Oppilailla oli yksilölliset tavoitteet ja esillä tietoa jokaisen oppilaan yksilöllisistä taidoista, haasteista ja/tai ”likeista ja dislikeista”. Käytännössä niiden käyttöä ei kyllä hirveästi sitten näkynyt ja koin että kaikki oppilaat eivät saa läheskään aina tarvitsemaansa yksilöllistä tukea. Rehtorin kanssa jutustellessa kuitenkin miulle valkeni, että he ovat tehneet varsin hyvää työtä mm. koulussa olevien autististen lasten kohdalla. Kun he aikoinaan saapuivat kouluun, eivät he esim. suostuneet astumaan lainkaan luokkaan, istumaan muiden vieressä ja saattoivat esim. istua vain pöydän alla. Nyt he ovat osa luokkaa, istuvat siellä missä kuuluukin (mitä nyt välillä vähän lähtevät seikkailemaan) ja tulevat toimeen luokkatovereiden kanssa.

Oppilaat kantavat myös hyvin huolta toisistaan. Tämä on hyvin luontaisa tapa heille, sillä Samoan kulttuurissa isommat sisarukset huolehtivat pienemmistään. Tämä vastuu alkaa (kuulemma) jo 3-vuotiaana ja tämä näkyi selkeästi, kun havainnoi paikallisten elämää ympäriinsä pyöriessään.

Koin jossain vaiheessa turhautumista joitain opettajia kohtaan. Kysyin yhdeltä opettajalta, että suunnitteleeko hän oppituntejaan etukäteen lainkaan, ja hän sanoi ei. Mietin, kuinka eräs tietty, hieman turhalta tuntunut tehtävä toistui todella usein hänen luokkansa parissa. Lopulta vocational dayn aikana miulle valkeni, että se olikin ollut harjoittelua taitojen näyttämistä varten. Opettajat harvoin kertoivat minulle mitään aikeistaan, tehtävistään tai muustakaan toiminnasta vapaaehtoisesti, ja sainkin jatkuvasti kysellä että missä mennään ja mitä nyt tapahtuu. Tämä samainen opettaja kyseli minulta, että voisin jotain tehtäviä suunnitella pienimmille vocational day:ta varten, ja ymmärsin tämän hänen selittämänään niin, että pienet tarvitsivat ajanvietettä kun isommat näyttävät osaamistaan vanhemmille. En ymmärtänyt, että kyseessä on ns. esiintymispäivä, jossa kaikki tehdään istuvan yleisön edessä, vaan ajattelin, että vanhemmat kiertävät luokissa ja puutarhassa ja heille esitellään tätä kautta koulun toimintaa ja oppilaiden osaamista. En oikein missään vaiheessa saanut kunnollista selitystä tälle päivälle ja mietin lähinnä paperisia ajanviettotehtäviä lapsille. Simppeliä matikkaa, piirustus- ja väritystehtäviä ym…

Suunnittelin ja toteutin myös muita erilaisia tehtäviä oppilaita varten, minkä avulla he pystyivät opettelemaan numeroita, kelloa (kellonaikoja sekä esim. paljon kellotaulussa on 5min. 30min. ym.) sekä englanninkielisiä sanoja eri kategorioin. Parin laulun lisäksi opetin pienimpien ryhmälle letkajenkan, tajuamatta sitä, että joutuisin esittämään sen oppilaiden kanssa vanhemmille ynnä muille paikallaolijoille prize giving dayna. Erään oppilaan äiti sanoi minulle esityksen jälkeen että se oli ’beautiful’. En asiasta ehkä ole samaa mieltä, mutta kiva että esitys miellytti. : D

Yksi turhautumisen hetki oli, kun askartelimme kolmosryhmän kanssa joulukoristeita. Ryhmässä on kaksi oppilasta, joille keskittyminen on hyvin hankalaa, eivätkä he aina suostu osallistumaan toimintoihin. Ryhmällä on kaksi opettajaa, ja molemmat keskittyivät pääosin omien koristeidensa tekoon (rakensimme pitkiä paperilenkkiketjuja vai mitä ne ovatkaan nimeltään…). Yritin itse avustaa oppilaita parhaani mukaan, mikä piti miut hyvin kiireisenä. Pääosin keksityin näihin kahteen keksittymisvaikeuksia omaavaan poikaan, leikkaillen teipinpaloja, sitten opastamaan heitä teippaamaan, muodostaen itse ensin lenkit. Hetken kuluttua tästä neuvoin paremmat hienomotoriset taidot omaavaa poikaa, kuinka hän pystyy itsenäisesti jatkamaan askartelua ja keskityin enemmän apua tarvitsevan ohjaukseen. Minun piti kuitenkin myös ojennella rakennustarpeita tälle toiselle pojalle ja yrittää pitää hänen keskittymistään yllä. Sekä leikata teippejä meidän käyttöömme. Eräs tyttö pyysi minulta koko ajan teipin paloja, joten jouduin vähän väliä ohjaamaan ja muistuttamaan tätä, että hänellä on taito leikata teipit itse ja auttamaan hänet alkuun siinä. Toinen tyttö taas halusi kovasti auttaa minua teipin leikkaamisessa, ja aina suikaleen saatuaan hän liimasi sen pöytään kokonaan, joten vietin myös hetken neuvoen häntä kädestä pitäen, kuinka teipit on parempi laittaa pöydän reunaan helposti saataville. Näiden neljän oppilaan keskellä autellessani oli opettajien panos ohjaukseen sen että toinen huikkasi vähän väliä ”Marcus, work.” ”Marcus, Carlos, work.” En tiedä, kuvitteliko hän todella sen olevan toimiva keino, vai täyttikö hän sillä vain ns. ohjaajan velvollisuutensa huomioida kaikki. Opettajilla oli yksi oppilas leikkaamassa heille teippejä, ja he keskittyivät vain valmistamaan koristetta. Kun jossain vaiheessa tämä mainittu opettaja innoissaan huudahti toiselle että: ”look, Marcus and Carlos are working!” teki mieli pyöräyttää silmät kattoon. Kyllä se ihmeitä tekee, kun antaa oppilaille heidän kaipaamaansa apua ja tukea, eikä vain keskity omaan juttuunsa. Ymmärrän kyllä, että koristeita piti saada tehtyä tarpeeksi ja ajoissa, mutta kyllä tuo hetki itseä vähän turhautti.

_______

Päättyköön tähän tää työhöpinä ja jatketaan toisella kertaa. Oon jääny ihan jälkeen kaikkien tapahtumien kanssa, pitää petrata nyt loppuaika, ettei hirveästi päiviteltävää jäis Suomen puolelle. Jos tätä päivää sekä lähtöpäivän aamua ei lasketa, miulla on jälellä neljä (4!) päivää. Ihan hullu ajatus. Oon jotenkin tosi arkistunut jo täällä ja tottunut ajatukseen täällä olemisesta, että tuntuu tosi oudolta lähteä. Mutta onneksi myös tuntuu siltä että melko lailla tarpeeksi on nähty ja tehty ja olen valmis palaamaan kotiin. Vikoille päiville pitäis olla ihan kivoja juttuja myös luvassa, niin vielä ehtii hetken nauttia Samoan tarjoamista elämyksistä.

Previous Post Next Post

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply