Namu’a

Blogin päivitys vähän jäi kun Suomen puolelle pääsin, mutta haluan kyllä viimeisten viikkojen seikkailut ja kuvat tänne vielä saada, sekä muutaman muun höpötyksen, joten pitää yrittää nyt ryhdistäytyä.

Erään lauantain suunnitelmissa oli lähteä porukalla päiväreissulle jollekin pikkusaarelle. Vaihtoehtoina oli Namu’a ja Manono. Koska Manonon kävelin ympäri jo ensimmäisenä viikonloppuna, enkä kokenut sitä ainakaan rantaelämän kannalta kovinkaan upeaksi, olin iloissani, että kohteeksi valikoitui Namu’a.

Tällä pienellä saarella on yksi ranta, jossa on erään perheen omistama beach fale-”hotelli”. Saarella ei ole sähköjä, mutta vessat ja ulkosuihku sekä ruokailutila löytyy. Päiväreissu saarelle kustansi 40 talaa/hlö (sis. venekyydin ja falen) ja lounas 15 talaa.

Purtemme

Venekyyti saarelle on nopsa, ehkä about vartin. Vesi on tosi matalaa ja kirkasta, ja aurinkoisena päivänä huikean väristä. (Kuvissa näköjään vähän sävyeroja, mutta tosi vaaleansinistä/turkoosia.) Namu’an edustalla myös uiskentelee paljon kilpikonnia, ja bongailtiin näitä innoissamme veneestä.

Saari on kyllä tosi nätti pieni paratiisisaari ja ihastuin tähän niin, että päätin, että jossain vaiheessa reissua tulen tänne yöksi. Ehdottomasti yksi lempipaikkojani koko reissussa.

Vietettiin päivää falessa/rannalla makoillen ja uiskennellen. Syötiin lounasta ja Ishbel ja Kate kävivät kiipeämässä ylös kukkulalle menevän reitin. Itse olin niin rantalaiskotusmoodissa etten jaksanut lähteä mukaan, vaikka houkuttikin, mutta olin jo mielessäni tehnyt päätöksen palata saarelle, joten uusi tilaisuus tähän oli tulossa.

Leikittiin myös simpukankuorilla ja otettiin pöljiä kuvia. Ishbel jatkoi melko tuoretta perinnettään, ja halusi käsilläseisontakuvan itsestään reissussa ja tästä innostuneena kokeilin itse tehdä kärrynpyörää, jota oon viimeks tehnyt varmaan ala-asteella.

Kun osaat asiasi

Kun et osaa

Omistajaperheen pojat kävivät jossain vaiheessa veneellä kotonaan, ja kun palasivat saarelle, kantoivat he rannalle merestä nappaamansa kilpikonnan. Rannalle päästyään he laskivat poloisen maahan, ja lähtivät kävelemään pois, antaen sen mönkiä takaisin mereen. Homman pointti jäi vähän epäselväksi, että toivatko sen rantaan meidän turistiporukan iloksi vai miksi. Istuttiin kuitenkin vain falessamme paheksuen ja vältettiin kilpparin luo menoa. Ei tehnyt mieli palkita poikia osoittamalla innostusta, mutta nappasin pikaseen kuitenkin konnasta yhden kuvan kauempaa, ja vihasin itseäni hieman sen vuoksi.

Näin syntyy upeat lomakuvat

Neljän maissa lähdettiinkin sitten takaisin pääsaarelle, jossa taksikuskimme odottelikin jo. Alkuperäinen suunnitelma oli matkata Namu’an edustalle bussilla, mutta vaikka olimme asemalla hyvissä ajoin, oli auto jo tupaten täynnä väkeä ja seuraava väljempi bussi oli lähdöllä vasta parin tunnin päästä. Saatiin sitten varsin inhimillinen tarjous taksikuskilta, joka myös ajoi meidät takaisin Apiaan iltapäivällä. Hän ajoi aika lujaa ja välillä meinasi hieman mutkaisella tiellä pelottaa, sillä meitä istui takapenkillä kylki kyljessä neljä, eikä siten pystytty käyttämään turvavöitä. Paluumatkalla kyytiin hyppäsi vielä Kate, joka pääsi matkaamaan mukavasti takakonttiin.

Hyvä päivä oli!

Viimeiset hetket

Viimeinen ilta. Rinkka pakattu. Käsimatkatavarat pakattu. Hampaat pesty. Yöpöydällä vain muutama esine yötä/aamua varten eikä normaalia romuläjää. Herätys ennen aamuviittä. Suihku. Aamupala. Kentälle. Kotiin.

Fiilis on hyvä ja odottava. Kaksi kuukautta on ollut sopiva aika täällä oloon. Odotan Suomeen paluuta innolla, mutta Samoaan en ole myöskään täysin kyllästynyt, eli fiilikset eivät ole negatiiviset pakko-päästä-pois-täältä -tyyliin. Kuukausi ois ollut ihan liian lyhyt aika tähän reissuun. Työn kannalta kaksi kuukauttakin tuntui liian vähältä ajalta. Mutta jos oisin pidempään, tarviisin ainakin Anssin tänne kaverikseni, sekä ehkä muutamia mukavuuksia Suomesta.

Rinkan pakkaaminen oli tuskaa. En ymmärrä, miten sain kaiken mahtumaan. Toivottavasti kentällä kukaan ei koe tarvetta avata sitä. Ja toivottavasti kaikki pakattu tavara säilyy perille ehjänä ja vuotamatta.

Toivottavasti paluulento on myös mukavampi kuin mennessä, enkä taas oo puolikuollut tärisevä raato (niinjoo, tää tarina unohtukin jakaa). Vielä muutamat seikkailut on julkaisematta, samoin on pari aihetta, josta haluan myös kirjoittaa. Vaikea ymmärtää, mihin aika meni. Kaksi kuukautta meni niin nopeasti. Ja silti tuntuu myös siltä, että oon ollu täällä hirmuisen pitkään. Koska kyseessä ei ole ollut vain loma, vaan olen elänyt perus arkea täällä, on täällä eloon ja tähän ympäristöön jotenkin niin tottunut. Vaikea uskoa, että parin päivän päästä oon lumisessa Suomessa.

Odotan ehkä eniten sitä (ruoan, ihmisten ym. lisäksi), että liikkuminen on helpompaa. Toki ulkona voi olla kylmä ja lunta, mutta enää ei niska tule pukkaamaan hikeä joka kerta kun ulos astuu. Ei tarvii kantaa kiviä kädessä tai varautua nostamaan niitä tai keppiä maasta, jos ärisevä koira tulee vastaan. Sulaudun taas massaan, enkä herätä valkoisuudellani tai blondilla tukallani huomiota (tööttäyksiä, moikkailua, huutelua, pysäyttelyä, treffipyyntöjä, yllättäviä poskisuukkoja). Kävelyteitä on taas tarjolla lähes joka paikassa ja pääsen ajamaan autolla paikkoihin (kunhan aivot tottuu taas oikeanpuoleiseen liikenteeseen). Tarkoituksena ei ole valittaa yllä mainituista, oon niihin jo sen verran tottunut, että harva asia oikeasti häiritsee. Mutta välillä aona ajatuksiin nousi, miten helpompaa Suomessa liikkuminen on. Toki jos miulla ois ollut täällä auto ja oisin tarpeeks rohkea ajamaan ”väärällä” puolen tietä, ois moni asia ollut helpompaa. Moni paikallinen ja ei-paikallinen oli aina ihmeissään, jos kävelin paikasta X paikkaan Y, vaikka matka olisi ollut vain 15-20 min. pitkä. ”You walked?! From there? What about… (dogs/heat,/rain…)” Just tänäänkin Australian sukulainen selitti jollekin sukulaiselleen miten kävelen aina paikasta toiseen, kun olin lähössä kävelemään kotiin syntymäpäiväjuhlista missä olin käväisemässä. Hän kuulemma aina ihmetteli, kun saavuin kotiin eikä mitään saapuvan auton ääntä kuulu ennen sisäänastumistani. : D ”When I ask ’what about the dogs’, she’s like ’oh yeah, I just pick a stick'” (<- selitti noin sukulaiselleen, en kyllä oo keppiäkään kantanut enää aikoihin mukana, kiviä ehkä saattaa olla 1-2. Ja koiriin tehoaa se, että esität nostavasi jotain maasta niin ne lähtevät veke. Tai annat vaan äristä ja kävelet ohi luomatta katsekontaktia. Vaikka tietyissä tilanteissa koirat osaavat olla pelottavia, on niiden kanssa toimimisen aika lailla jo oppinut.)

Ensimmäinen ateriani kotona tulee olemaan halloum-leipäjuustosalaatti valkosipulivoipatongin kanssa. Tää on jo tilattu äidiltä. Hirveä ikävä tuoretta salaattia, ei tosiaankaan mikään itsestäänselvyys saada tuoreita kasviksia lautaselleen. Täällä ei oikein ruokapaikoissakaan kannata tilata salaattiannosta, jos toiveissa on perus salaatti-kurkku-tomaatti-ym. härpäke, sillä saat todennäköisimmin eteesi coleslaw-tyyppisen kaalisalaatin.

Vähön random jaarittelu tuli tästä ja vielä vois jatkaa, mutta pitää kyllä rueta nukkumaan. Kunhan Suomen puolelle pääsen hetkeksi elämään, onkin helpompaa luoda lista mitä kaipaan Samoalta. = )

Vesiputouskierros vol. 2

Ekana viikonloppuani täällä tehty vesiputousajelu koki uusinnan joulukuun alkupuolella. Porukkaa oli tullut marraskuun ja joulukuun alun aikana lisää, ja luonnollisesti uudetkin tyypit halusi päästä kokemaan nämä loistavat paikat. Vaikka mie ja Inga oltiin oltu jo aiemmin tehty lähes sama kierros, lähdettiin myö silti mukaan. To Sua ja Togitogiga pitää kyllä mielenkiintonsa useammankin vierailun ajan.

Vuokrattiin taas auto ja Kate toimi kuskinamme. Ekana etappina oli Forest Cafe, jossa tehtiin pieni välipalatankkaus. Forest Cafe on Cross Island Roadin varrella olevan pikkutien päässä oleva pieni kahviokioski, jota ympäröi varsin huikeat näkymät alas laaksoon ja ympäröiville kukkuloille. Kuvat ei luonnollisestikaan tarjoa parastaan, mutta on kyllä vierailun arvoinen paikka ja omistajanainen on mukava.

Niin vihreää – kuten kaikkialla Samoalla

Forest Cafen mailla on myös vesiputous, johon heitettiin Ingan ja Ishbelin kanssa myöhemmin oma pikku päiväretki.

Eka pysäkki oli jälleen kerran Papapapaitai-vesiputous, koska se on sopivasti matkan varrella. Päivän säätila oli epävakaa ja vaihteli auringon ja sateen välillä hyvinkin radikaalisti, mikä sadeaikaan on tosi tyypillistä.

Turistit

 

Jätettiin Maninoa tällä reissulla välistä ja suunnattiin Black Sand Beachille (ei samalle missä käväisin aiemmin). Kyseinen ranta oli vähän pettymys ainakin mustan hiekan puolesta ja uiminenkin oli vähän niin ja näin. Paljon meriheinää ynnä muuta shaibaa. Ja kylälle piti luonnollisesti vähän maksaa, että heidän rantaansa pääsi käyttämään. Mutta löysin hienon simpukan, joka teki miut onnelliseks.

It’s prettyyy

Isoja simpukoita/niiden palasia

Rannalta lähdettiin kohti Togitogigaa, jossa oltiin ainoat vierailijat. Hetken oltuamme ja meluttuamme tuli kuitenkin kolme paikallista nuorta miestä paikalle hyppimään kallioilta ja esittämään, miten vesiputouksen edestä kevyesti uidaan samalla kun itse räpiköimme amatöörimäisesti miten sattuu kuohujen äärellä.

Hiljasta on kun sää on kehno

Edellisellä kerralla mieltä jäi kaihertamaan, etten kyennyt hyppäämään vesiputouksen vierestä veteen. Suurimpana haasteena oli se, että kallion päälle on vaikea päästä. Pitäisi joko uida ihan vesiputouksen edestä (oli helkkarin haastavaa kun vesi vie mukanaan lähes välittömästi) ja kiivetä kalliota pitkin ylös, tai vaihtoehtoisesti hypätä ensin korkeammalta toiseen altaaseen, joka on tuon ns. pääputouksen yläpuolella. Tässä oli ongelmana se, että altaan vesi on matalaa ja hypätessä iskee väkisin jalat pohjaan. Muutama tyyppi meiltä teki tän hypyn (yksi jalka verisenä sen jälkeen…) mutta koska ite pelkäsin jalkojeni puolesta, päätin lopulta hypätä pääaltaaseen korkeammalta kuin alkuperäissuunnitelmani oli. Vaikka pudotus on pidempi, eipä tarvinnut ainakaan miettiä, että pitää muistaa koukistaa jalat ym. ettei iskeydy pahasti pohjaan, koska vettä riitti.

Kesällä olin kykenemätön hyppäämään hyppytornin kolmosesta ja tää hyppy oli hieman korkeampi + piti hypätä eteenpäin, reunalta ei voinut vain pudottautua. Kroppa yritti samaa kuin kesällä, ei totellut reunalla ja suostunut hyppäämään, mutta lopulta tein sen! Ja myös toisen kerran uudestaan. Pientä ylpeyden tunnetta pelon voitosta koin ja olin iloinen, ettei tarvinnut jäädä katumaan.

Ishbel loikkaa

Aivan vesiputouksen suihkun alla on myös kivi, johon yritettiin epätoivoisesti käydä istumaan ja saamaan ryhmäkuvia putouksen edessä. Vähänkin jos ote lipsui niin vesi vei mennessään ja piti aloittaa alusta.

Epätoivoista hivuttautumista kohti kiveä

Kate melkein perillä

Nearly there, nyt vaan ote…

Nope, I give up

Marie suihkussa

Marie kuohussa

Leikkimisen ja välipalan jälkeen jatkettiin matkaa kohti To Suaa. Oltiin täälläkin ainoat vierailijat paikalla, joten rauhassa sai olla.

Here we go again

Kun tultiin paikalle, oli sää pilvinen/semi aurinkoinen ja ripotteleva, mutta vähitellen sade alkoi innostua ja yltyi lopulta kunnon trooppiseksi kuuroksi. Kun päästiin parkkipaikalle, alkoi paistaa aurinko…

”Tohtiiko tuosta hypätä…”

No juu!

Raindrops on roses…

Vähän jos ripottelee

Takas ylös päästiin silti (sade oli kovimmillaan kun kiivettiin tikkaita takaisin ylös).

Päivän päätteeks käytiin vielä kiinalaisessa herkuttelemassa (fried wontons ja crispy noodles <3).

(Jos et oo lukenut tätä blogia alusta asti, niin marraskuun alkupuolelta löytyy parempia kuvia ko. kohteista, etenkin To Suasta. En keskittynyt kuvaamiseen tällä reissulla niin paljoa kun kyseessä oli uusintakierros. Hyvin myös huomaa, miten alussa kuvia jopa vähän paranteli ja sääti, nyt ne tulee läntättyä tänne pääosin sellaisenaan. Laiskuus ja kiire jne…)

Kiitti kamut!

Papaseea Sliding Rocks

Joulukuun ensimmäisten päivien tienoilla käytiin yksi iltapäivä pyörähtämässä Sliding Rockseilla, joka on paikka, mistä pystyy liukumaan liukkaita, sileitä kiviä pitkin vesialtaisiin. Ylhäältä kukkuloilta virtaava vesi luo nämä altaat ja avittaa liukumisessa. Tämä taas vaatii sadetta, jotta vettä olisi tarpeeksi, eli tämä kohde ei ole oikein kuivan kauden juttu. Mentiin ite paikalle parin sateisen yön jälkeen ja aateltiin että se olis tarpeeks, mutta paskat. Ei siellä oikein vettä ollut missään.

Toki kukaan meistä ei ollut käynyt paikalla aiemmin, niin meillä ei ollut mitään vertailukohdetta, mutta ainoastaan yksi kallionluiska näytti sellaiselle, että siitä voisi liukua. Tämän laskun juurella oleva allas oli vaan niin pirun matala, että se ei vaikuttanut kovin pehmoiselta laskupaikalta.

Ainoastaan Tayler oli tarpeeksi rohkea tekemään kaksi laskua. Matala allas ei kuulemma ollut kovin paha; peppu iskeytyi kyllä pohjaan mutta pohjan hiekka upotti ja pehmensi laskua.

Meillä muilla homma meni vain kahlailuksi ja istuskeluksi. Joukkomme myös lisääntyi kanadalaisella Katelynilla. Näitä kuvia on nyt tosi hassu katsoa, kun meitä on niin monta, eikä kaikki ole edes näissä paikalla. Tällä hetkellä meitä on jäljellä enää neljä: Inga, Ishbel, Katelyn ja minä. Tammikuun toisen päivän jälkeen Samoalla onkin sitten ainoastaan Inga, kun me muut häivytään kotiin tai seuraaviin kohteisiin muutaman päivän sisällä.

Paikka oli mukava kyllä ihan istuskeluunkin, mutta vähän pettymys oli silti maksaa (5 talaa) kykenemättä nauttimaan paikasta kuten siitä ns. kuuluu. Seuraavan viikon alussa satoi melkein kolme päivää putkeen ja pohdin, että nyt ois hyvä tilaisuus kokeilla paikkaa uudestaan, mutta jäi menemättä. Tein töissä suht pitkää päivää niin suunnitelmat jäivät ajatuksen tasolle. Ja olisin halunnut ennen maksamista varmistaa, että siellä on varmasti vettä, joka sai muistamaan piiiiiitkät portaat, joiden ylöskapuaminen helteessä oli aika tuskainen työ. Vaikka paikan omistajat antaisivatkin ensin käydä tarkistamassa veden määrän, olisi rasittavaa kavuta ne saakelin rappuset ylös vain maksamaan ja sitten lähteä takaisin alas. X) Miten niin laiska ja huonokuntoinen?

Rappusten alkupää