Suuntana oli seuraavaksi suunnitelman mukaisesti Khao Lak, jonne oli matkaa taksilla sellainen vajaa kaksi tuntia.
Kuski oli asiallinen, mutta minkä ihmeen takia Thaimaassa pitää ajaa tuli persiin alla? Minne kaikilla on niin kiire että kaistoista viis ja miksi tuolla on edes nopeusrajoituksia jos niitä ei kukaan noudata? Oltaisiin kuulemma voitu pysähtyä ottamaan kuvia matkalla jos haluaisin. Mutta eihän siinä vauhdissa ehtinyt kuin vilaukselta näkemään ehkä sopivan kohteen, kun se jo vilahtikin näkyvistä 😀 Loppumatkasta saatiin vielä reipas vesikuuro siivittämään matkaa.
Perille päästiin sentään yhtenä kappaleena. Khao Lakissa oli menossa monen kilometrin tietyömaa, joten valtatien varrella sijaitseva Sangsawan Palace ei jotenkin siinä julkisivunsa puolesta vakuuttanut.
Sisäänkirjautumisessa ei kauaa mennyt ja sitten mua jo vietiin kohti bungalowia. Ohitettiin allasalue, jatkettiin pientä päällystettyä polkua ohi toisen altaan. Mun mökki oli resortin reunalla, melko lähellä tietä. Kasvillisuus kuitenkin hukutti kivasti ääniä.
Tsekkasin sääennusteen, eli tiirailin lähinnä taivaalle. Meren suunnalla näytti ihan hyvältä, vuorien päällä jokunen tumma pilvi. Otin riskin ja lähdin rannalle, joka sijaitsi noin kolmen kilsan päässä. Ekassa risteyksessä pysähdyin vielä tarkistamaan karttaa ja eikö siihen jo ensimmäinen neuvoja kurvannut paikalle. Saksalainen mies hämmästeli mun reippautta kävelyyn, ranta kun oli niin kaukana!
Pääsinkin kilometrin, kunnes taivas heitti vettä niskaan. Seisoin autokatoksessa ihan pokkana parikymmentä minuuttia ja jatkoin pienessä tihkussa tallustamista ja pääsin 20 metrin päähän rannasta. Sitten menikin ukkosmyrskyssä toista tuntia, tällä kertaa seisoin automaatin katoksessa. Kun salamat alkoivat lyödä liian lähelle, pelastauduin viereisen hotellin aulaan.
Ei siis Khuk Khak Beachia tälle reissulle sen kummemmin, illalla naapuriraflassa kala-ateria. Maistui mudalle, mutta chiliä oli riittävästi kadottamaan tuon tunkkaisen maun 😀
Toisena päivänä hain lounasta tien toiselta puolelta. Siellä näytti olevan kunnon markkina-alue, joka nyt kumisi tyhjyyttään. Lounaan jälkeen hetki altaalla lojumista ja uintia ja hetki viilennystä sisätilassa. Hyvissä ajoin ennen auringonlaskua otin suunnaksi Tsunami Memorial Parkin, jonne oli parisen kilsan taaperrus. Alueella oli useita koiria ja ne tuntuivat odottelevan turisteja saapuvaksi alueelle. Muutama hiippaili mun perässä pitäen kuitenkin hyvän välimatkan.
Rannalla oli auringonlaskun aikaan hiljaista, taivaanranta värjäytyi upeaksi. Ihan mieletöntä! Hivenen surulliseksi tulin rantakadulla kävellessä, sillä puodit olivat sen näköisiä, että luukut lyötiin kiinni keväällä 20 ja sen jälkeen paikat ovat olleet oman onnensa nojassa. Nyt jokunen yrittäjä oli saapunut jo remontoimaan tilojaan, katukivetyksiä jynssättiin puhtaiksi. Olisin mielelläni mennyt sokeroitavaksi, mutta eivät huolineet mun liian lyhyitä säärikarvoja 😀
Iltapalaa nappasin mukaan marketista, joka oli matkan varrella ja vaelsin pimeydessä tien laitaa takaisin mökkiini kuuntelemaan sirkkojen siritystä.
Kolmannen päivän vietin rannalla. Nautiskelin ensin kävelystä toiseen päähän ja palasin täsmälleen samaan spottiin jossa ihastelin edellisenä iltana auringonlaskua. Aallot olivat lempeitä, mutta juuri sopivan huvipuistomaisia 😀 Sellaisia, joissa lilluttelu tuo hymyn kasvoille ja ottaa sopivasti vatsasta. Ja vesi oli naurettavan lämmintä, ei sitä edes käsitä!
Yritin varmistella hotellille palatessani bussia, mutta lupasivat selvittää aikataulua. Tai siihen käsitykseen jäin. Toki olin itsekin tutkinut jo nettiä ahkerasti, mutta olin hieman skeptinen helposta siirtymästä tai oikeaan bussiin pääsemisestä. Mulle kerrottiin myöhemmin illalla, että kahdeksalta aamulla voisin olla lähtövalmis, joten pakkasin kamat kasaan illalla, hain evästä seuraavaa päivää varten kaupasta ja nappasin illallisen mukaan kadulta.
Ja kun ihmiselle on luotu intuitio, niin siihen kannattaa luottaa. Lisää seuraavassa postauksessa tästä juonenkäänteestä!
