Navigoiden Budapestiin

Kotiinpaluu ja sitä seurannut ihana kamala arki jokseenkin sekoittivat blogin päivittymistä. Vaan onneksi tämän kautta voi vielä hyvin palata lomafiiliksiin ja Euroopan teille – mehän olemme vasta Kroatiassa ja näin ollen noin puolivälissä reissua!

Kuten viimeksi kerroin, päädyimme hieman muuttamaan reissusuunnitelmia ja hyppäsimmekin heti ensimmäisen Kroatian taivaan alla nukutun yön jälkeen pyörien selkään ja haimme navigaattoreihin Budapestin. Siinäpä onkin muuten yksi toisaalta uhkien, toisaalta mahdollisuuksien lähde: suunnistaminen moottoripyörillä. Meillä oli kahdessa pyörässä oma navigaattorinsa, joista kumpikin näytti oikeastaan poikkeuksetta aina eri reittiä. Toisinaan nämä ilmoittivat kohteen etäisyyden sadankin kilometrin eroavaisuudella toisiinsa nähden ja välillä huomasimme paahtavamme moottoritiellä, jonka olemassaoloa ei pyörän oma navi edes myöntänyt. Ja koska hyvä soppa tunnetusti vaatii monta kokkia, niin minäkin yleensä hain reitin puhelimellani Google Mapsin kautta. Jos jotain on paikkatietomenetelmistä jäänyt mantsan opintojen jälkeen mieleen, niin se, että minulla oli hyppysissäni meistä kolmesta paras suunnistustyökalu.

Teoriassa tilanne oli hyvä: meillä oli aina tarjolla kolme reittiä, joista valita itsellemme se mieluisin. Toisinaan piti päästä nopeinta mahdollista baanaa määränpäähän, mutta useimmiten valittiin pienempiä ja hieman kiertäviä teitä. Tämä siksi, että niitä on miellyttävämpi ajaa ja maisemat ovat huomattavasti motaria mielenkiintoisempia. Lisäksi moottoriteillä on monessa maassa tietulleja. Nämä eivät yksittäin yleensä kovin montaa euroa yhdeltä pätkältä kustanna, mutta kyllä niihinkin vain pidempää matkaa taittaessa lantteja uppoaa.

Käytännössä taas kolmella navigaattorilla ajaminen aiheutti sen, että ajoimme enemmän tai vähemmän niitä jokaista noudattaen – samaan aikaan siis. Yhdestä ympyrästä mentiin Pertin osoittamaan suuntaan, seuraavaksi noustiin ramppiin Jarmon navin ohjeistamana ja pian jo tehtiin uukkaria minun vaatimuksestani. Ja kun siinä matkan aikana ei oikein onnistu pyörien välillä kommunikoida tai ainakaan neuvotella, ei eteneminen aina ollut järin suoraviivaista. Joskin on todettava, että eksymällä sitä vasta voi löytääkin. Oma mielipiteeni näin yhden reissun mukanaan tuoman viisauden myötä on se, että päätetään ennen liikkeelle lähtöä, kenen reittiä seurataan ja pysytään sillä – ja sitten, kun tuo reitti sinnikkäästi ohjaa kääntymään betoniaidan läpi, mietitään tilanne taas uudelleen. Vaan jos reissussa on mukana joku takana istuva tirppanen toimivan älypuhelimen kanssa, kannattaa kartturin rooli mahdollisesti antaa tälle. Google Maps on hyvin todennäköisesti parhaiten ajan tasalla erinäisistä ajoväylistä, sen kautta voi tarkistaa näppärästi esimerkiksi lähimpien huoltoasemien sijainnin ja muokata reittiä haluttuja välietappeja lisäillen. Lisäksi on ajoturvallisuuden kannaltakin ihan suotavaa, että sen, joka keskittyy ajamiseen, ei tarvitse pähkäillä karttaa samaan aikaan.

Ja mikäli takana roikkuva reittivastaava haluaa säilyttää vaivalla hankkimansa uskottavuuden (varsinkin sen ”maantieteilijänä minä olen sitä mieltä”-uhoamisensa jälkeen), kannattaa varmistaa, että kulkupeliksi on karttapalvelussa valittu auto eikä esimerkiksi apostolin kyytiä. Tovin ehdinkin ihmetellä, miksi paljon hehkuttamani Google halusi meidän kääntyvän juuri ja juuri pupujussin mentävälle metsäpolulle Tallinnassa. ”Kyllä se sun reittisi Pertti olisikin ehkä ollut parempi…”


Vaan Budapestiin löysimme loistavasti – ainoastaan jo ihan kohteessa jouduimme hieman kiertämään älyttömän ruuhkan ja helteen keskellä kortteleja, kun muuan maantieteilijällä oli niin hyvä visio hotellimme sijainnista.

Olen itse käynyt tuossa Tonavan halkomassa, historiaa ja modernia taiturimaisesti yhdistävässä kaupungissa kerran aikaisemminkin ja tällä kokemuspohjalla julistanut sen lempikaupungikseni Euroopassa. Tai ainakin se on kakkosena heti Tampereen jälkeen. Ihana paikka joka tapauksessa. Olinkin varsin innoissani, kun syntyi päätös viettää Budapestissa kaksi yötä: sen lisäksi, että pääsisin haahuilemaan pitkin sen kauniita, kapoisia katuja, oli myös yksi lepopäivä ihan tervetullutta vaihtelua. Takalistoni oli kestänyt päivät pyörän takana yllättävänkin hyvin, vaan kyllä minä nautin siitä, että sain liikkua jalkojeni päällä muutakin kuin kiireen maustamia pyrähdyksiä huoltamojen vessojen läheisyydessä. Ja vaikka miehet luultavasti olivat ihan tosissaan hokiessaan läpi reissun, kuinka ajaminen on sen koko idea, sen suola ja sokeri, ei yhdestä kokonaisesta lepopäivästä takuulla ollut heillekään haittaa.

 

Majoituimme Bohem Art Hoteliin, joka sijaitsee Pestin puolella kaupunkia aivan sen keskustassa joen varrella. Yö aamupaloineen kustansi kahden hengen huoneelta 110 euroa ja oli näin ollen koko reissumme hintavin yöpaikka (Gardan sviittimme lisäksi). Se oli kuitenkin myös minun lempparini: henkilökunta oli aivan ihanaa ja ilahduttavan kielitaitoista, aamupala oli loistava (taisinkin jo mainita skumpan, mutten sitä, että vierestä löytyi appelsiineja ja mehupuristin sekä kirjallinen suositus sekoittaa täydellisen aamun kunniaksi mimosa) ja sijainti vähintäänkin mahtava. Suosittelen. Myös pyörät saatiin näiden parkkihalliin säilöön 25 euron päivämaksua vastaan, mikä ei noin keskustassa ole itsestäänselvyys.

Minä nautin Budapestista, toivottavasti miehetkin (ainakin sieltä löytyi Harley Davidson -liike). Lähtiessämme toisena aamuna kohti Puolaa, oli minulla hieman haikea olo. Tuntui, että reissu olisi nyt ohi ja enää jäljellä kotiinpaluu – joskin suht pitkä sellainen. Onneksi tuo tunne osoittautui vääräksi vielä samana päivänä, kun saavuimme Zakopaneen. Budapest ja jopa Tampester saivat nääs kilpailijan.

Mitä harrikkareissulla syödään?

Juttelimme tuossa reissumme aikana horoskoopeista ja siitä, kuinka usein luonnehoroskoopit kuvaavat yllättävänkin hyvin omistajiaan. On kyse sitten oikeasti taivaankannen kappaleiden salaperäisestä osallisuudesta tai sitten ihan vain lukijan tahdosta löytää yhteneväisyyksiä, niin enemmistö oli sitä mieltä, että jotain perää tässä on. Minä puolestani kieltäydyn uskomasta, sillä syyskuisena päivänä aikoinaan maailmaan tupsahtaneena minä olen neitsyt. Ja neitsyet vaikuttavat olevan vähän ärsyttävän puoleista sakkia, jos horoskooppia on uskominen. Eli en usko, homma hoidossa.

(Vaikka kyllä etenkin näin vanhemmiten olen huomannut itsessäni hieman raivostuttaviakin pikkutarkkoja ja pedanttisuuteen taipuvia piirteitä.)

Ehkä voisin olla kuitenkin kaksonen? Se näkyy olevan merkki, joka innostuu herkästi. Sitä minä nimittäin myönnän tekeväni – joskin vastavuoroisesti tapaan myös kyllästyä melko nopsaan.

Pari kuukautta sitten innostuin sellerimehusta: tuosta trendikkäästä ihme-eliksiiristä, jonka luvataan mullistavan kuta kuinkin kaiken pienen ihmisen elämässä. Terveellistä se takuulla onkin, mutta maku on melko etova ja valmistus sen verta aikaa vievää etenkin aikaisina aamuvuoropäivinä, että muutaman viikon jälkeen innostus lopahti. Onneksi tunnen jo sen verta hyvin itseni, että asetin aikarajaksi kuukauden, jota ennen en saisi ostaa hintavaa mehupuristinta. Ihan hyväkin näin siis, sillä keittiööni ei mahtuisi enää ainuttakaan vekotinta. (Eli ensin opinnot loppuun, sitten uusi asunto, isompi keittiö ja mehupuristimen seuraava mahdollisuus.)

Jokunen viikko ennen reissuamme innostuin taas. Eräänä kuumeisena vietetyn yön heikkoina pikkutunteita päädyin ostamaan Pure light -valmennuspaketin, joka sisälsi treeniohjeet ja ruokavalion. Minä en pidä salitreenaamisesta ja pelkkä ajatuskin tiukasta ruokavaliosta ainesten punnitsemisineen sai niskani kananlihalle. Tässä ostopäätöksessä taustalla oli kuitenkin kuumeen heikentäneen aivotoiminnan lisäksi myös se fakta, etteivät juuri ostamani ajohousut pysyneet kiinni. Niissä on vetoketjun lisäksi tavallinen pieni painoneppari sekä jytympi haka, joka kuitenkin oli rikki. Niinpä aina enemmän liikkuessani tai etenkin alas istuessani neppari ponnahti auki. Vein housut suutarille, jotta tämä ompelisi niihin uuden haan, mutta tunne auki räjähtävästä nepparista oli jo jättänyt jälkensä mieleeni. Niinpä kuntokuuri alkoi: ostin jäsenyyden kuntosalille, yritin saada tytöt viihtymään sen lapsiparkissa ja aloin lisätä aamupuuroni päälle 100 grammaa raejuustoa.

Minun elämäntilanteessani on aivan utopistinen ajatus, että pääsisi salille neljästi viikossa, mutta reissun alku päätti myös edes suuripiirteisesti noudattamani ruokavalion. Se, että koputan Jarmon selkää ajon aikana ja pyydän kaikkia pysähtymään pissataukoni vuoksi oli vielä ihan ok, mutta että koputusta seuraisi ”Minun täytyisi päästä nyt syömään 200 grammaa vesipohjaisia vihanneksia” kuulostaa jo ajatuksenkin tasolla hullulta. Lomalla voi syödä terveellisesti, mutta nipottaminen on kielletty. Ja kun loma sattuu olemaan mallia harrikkamatka, saattaa terveellisyydestäkin joskus joutua vähän nipistämään – ja se on ihan ok sekin.

Ruokarytmimme oli reissun aikana suunnilleen tämä:

  • 7.00 Kulloisenkin hotellin tarjoama aamiainen
  • 11.00 Kahvipaussi huoltoasemalla
  • 14.00 Kahvipaussi huoltoasemalla, ehkä myös jokin pieni suolainen
  • 19.00 Tuhti ateria ravintolassa päivän ajo-osuuden päätteeksi

Herkullisia ruokia, joista erityisesti jäivät mieleen jo aiemmin mainittu Antoinen ravioliannos Recurelissa, simpukoina tilaamani etanat Malagassa, skumppa-aamiainen Budapestin Bohem Art -hotellissa sekä samaisessa kaupungissa Jarmon kanssa syömämme lihavuori – tai se, mitä siitä kahdestaan jaksoimme.

Paljon rasvaa ja lihaa sisälsi tämä ruokavalio, vaikka olisi toki voinut olla huomattavasti pahempikin. Otin itsestäni kuvan ennen matkan alkamista Calahondassa sekä sen loppupuolella Puolassa. Olo oli todella turvonnut (kaurapuurolla lellitty vatsani ei oikein innostunut kuitujen puutoksesta sekä ylimääräisiä pissataukoja välttääkseni vähentämästäni vedenjuonnista.)

Vaikka päässäni tilanne olikin huomattavasti katastrofaalisempi, en taida nyt ainakaan vielä hurahtaa seuraavaan villitykseen. Maalaisjärki mukana arjessa, hedonistinen nautiskelu juhlassa ja moottoripyöräreissu ihan koska tahansa – tällä reseptillä pysyvät sekä pää, että keho kunnossa.

Slovenia – Kroatia – Slovakia (kisaväsymys?)

Tajusin juuri, etten muista ihan hirveästi mitään tuolta otsikon osoittamalta ajanjaksolta. Joko Kroatiassa maistamamme paikallinen vodka teki tepposet tai sitten kyse on jostain muusta, veikkaan jälkimmäistä ja kisaväsymystä. Pitkät ajopätkät vuoristossa taisivat vaatia veronsa ja minua hieman väsytti. Niinpä suunnittelinkin kattavani tämän Kroatiaan painottuvan osuuden lähinnä kuvilla – vaan eipä niitäkään näemmä juuri ole. Miksihän?

Saapuessamme kuvankauniiseen Opatijan kaupunkiin, oli aurinko juuri laskemassa ja Adrianmeren rantoja kiertävät valkoiset kylät niin pittoreskeja, että moisen sivistyssanan käyttö on täysin perusteltua. Miksei niitä sitten tallentunut muistikortille, ei kameran eikä puhelimen? No nytpä muistan. Minulla oli ihan valtava, megalomaaninen pissahätä koko viimeiset 150 kilometriä. Kauniit merimaisemat saavutettuamme tilanne oli jo sen verta tuskainen, että kaikki energia ja keskittymiskyky piti suunnata näkymien tallentamisen sijaan lantiopohjalihasten mestarilliseen hallintaan – eivätkä Opatijan sekä Pulan katujen miljoonat (tuskin edes liioittelen) töyssyttävät kaivonkannet varsinaisesti helpottaneet tätä missiota.

Vaan kuin Tom Cruise konsanaan, selvisin.

Kroatialle oli etukäteen kaavailtu roolia yhtenä reissumme pidemmistä välietapeista, jossa saisi hieman huilata ja halutessamme voisimme viettää siellä kaksikin yötä. Kuitenkin ensimmäisenä aamuna aamupalan jälkeen hotellimme pihalla porukalla tuumattuamme tulimme siihen tulokseen, että hurautamme sittenkin saman tien Unkariin ja Budapestiin. Oli hieman vilpoinen ilma eikä Kroatia ehkä ollut riittävästi säväyttänyt.

Ei se oikein tehnyt vaikutusta minuunkaan, vaikka olikin kieltämättä todella kaunis. Kun yhdessä paikassa viettää vain reippaasti alle vuorokauden, ovat ne ne pienet, usein sattumanvaraisetkin asiat, jotka luovat oman mielikuvan ja määräävät, haluaako kyseiseen paikkaan palata. Jostain syystä Kroatia jätti sellaisen ”Nätti ja ihan kiva, mutta ennemmin suuntaan seuraavaksi jonnekin muualle” -fiiliksen. Tiedän monen menettäneen sydämensä tuolle Adrianmeren helmelle ja tiedostan myös, että oma mielipiteeni voisi nopeastikin muuttua uusintavisiitin myötä. Luultavasti muuttuisikin. Mutta nyt olo oli tämä. Mistä se sitten johtui? No ainakin näistä pikkuseikoista:

  • Kroatian rajalla jouduimme jonottamaan hetken ja huomasin tuolloin suuren ”All passports” -kyltin. Pitäisikö kaivaa passi sivulaukkuun pakatusta laukusta esiin? Väsynyt blondi kuitenkin nerokkaasti ohitti tuon ajatuksen ja vasta palvelutiskille päästyään esitti kysymyksen ”Mitä saisi olla?” Toisella puolella ollut nuori mies vinoili, että niinpä, mitäs sitten yleensä valtion rajalla tarvitsee esittää. Kyllähän minä tiesin, ettei Kroatia kuulu Schengen-alueeseen, mutta eipä soittanut kelloja tuossa vaiheessa. Tuli jokseenkin hölmö olo, kun koko jono seisoi minun poukkoillessani ja etsiessäni passia. Älkää toimiko näin.
  • Olin samana päivänä pyörän selässä miettinyt ja vähän ylpeänäkin itsekseni rintaani pörhistänyt sille, etten ole kertaakaan polttanut jalkaani tulikuumiin pakoputkiin. Taidan sittenkin olla aika etevä biker itsekin. No, tuo ilo oli lyhytaikainen, sillä siinä rajapisteellä passia kiirehtiessäni onnistuin lyömään sääreni pakoputkeen. Sihaus vain kuului (ainakin, jos olisi laittanut korvan ihan lähelle, uskoisin) ja kirpaisi, mutta pokka oli pidettävä sen vähäisen ylpeyden tähden, mitä minulla oli siinä tilanteessa jäljellä – hyyyyvin vähäisen siis. Muistona nilkan sivussa komeilee edelleen komea, hieman rupea pintaansa kerännyt jälki. Jarmo asiantuntevasti ennusti sen säilyvän ainakin kesän loppuun. Sepä mukavaa.
  • Armoton vessahätä käytiinkin jo epäilemättä ihan riittävän perusteellisesti läpi.
  • Mutta ei vielä sitä, että minun oli myös todella kylmä kostean vuoristoilman jälkeen. (Miten nämä kaikki hieman vähemmän hyvään Kroatia-kokemukseeni vaikuttaneet asiat tuntuvatkin olleen minusta itsestäni johtuvia…)
  • Lähdimme hotellille saavuttuamme vielä tankkaamaan pyörät, käymään kaupassa sekä etsimään ruokapaikkaa. Päädyimme menemään kuta kuinkin ensimmäiseen rannalla vastaan tulleeseen ravintolaan. Listaa selatessamme ja hintoja kunista euroihin muuntaessamme tajusimme, että kaikki oli todella kallista. Kala-annokset maksoivat enemmän kuin hotellihuoneemme aamiaisineen ja lisäksi näihin piti vielä valita kaikki erikseen maksaneet lisukkeet. Minä päädyin ottamaan Mermaid’s saladin ja grillattua polentaa ihan siitä syystä, että olen suorittanut merenneitomerkin uimakoulussa kolmesti. Ehkä hieman kaukaa haettua, mutta annos oli kyllä hyvä.

Kaiken kaikkiaan Kroatiassa meni kaikki hyvin ja meillä oli todella hauskaa siellä. Hieman vain meikäläisellä väsymys painoi. Opatijassa hyvin nukuttu yö tuli tarpeeseen, sillä seuraavasta kohteestamme, Budapestista, saimmekin (tai ainakin itse sain) taas paljon enemmän irti.

Motoristitermejä: splittaus

Splittaus eli lane splitting on ajankohtaista tilanteessa, jossa liikenne on ruuhkautunut ja kaistat vetävät todella hitaasti tai ovat kokonaan seisahtuneet. Tuolloin kevyemmät ajoneuvot (tässä tapauksessa lähinnä moottoripyörät) ajavat kaistojen välistä ruuhkan läpi tai ohitse.

Etelä-Euroopassa tämä on enemmän sääntö kuin poikkeus: on itsestään selvää, että moottoripyörät etenevät autojen välistä ja välttävät pahimmillaan tuntienkin seisomisen paikalleen jumahtaneen liikennemassan mukana. Autot tekevät tarvittaessa tilaa ja motoristit kiittävät jatkaen matkaansa.

Meidän reissumme ja minun ensimmäinen splittaukseni tapahtui Italiassa juuri hieman ennen Slovenian rajaa: kaksikaistainen motari oli aivan tukossa ja olimme Jarmon kanssa oman porukkamme kärjessä. Pertti ajoi viereemme, totesi ”Sitten splitataan” ja näin myös tehtiin. Jälkikäteen sanoin, etten olisi ikinä lähtenyt edes potkulaudalla niin kapeaan väliin kuin mistä nyt ajoimme kolmen leveän moottoripyörän kanssa. Vaan siinä se splittauksen tärkein edellytys onkin: kuskin täytyy tietää, mitä tekee, osata arvioida turvallisuus (huomioida kohdalla mahdollisesti olevat rampit ja risteykset) ja ennen kaikkea olla samaan aikaan varovainen sekä itsevarma – mikäli tuntee olonsa epävarmaksi, on parempi jäädä kärsivällisesti jonoon. Vaan pakko sanoa, että oli hienoa olla mukana, kun pojat puikkelehtivat suurten rekkojen välistä väljemmille väylille. Olen alusta asti tiennyt Jarmon olevan hyvä ja luotettava kuski, jonka takana ei tarvitse pelätä tai edes jännittää. Ja taitavastipa sekä tarvittavalla kärsivällisyydellä tämä vain luovi tiensä ihan älyttömän ahtaista väleistä. Välillä oli pakko pysähtyä, kun toisella puolella seisovan pakettiauton sivupeili oli edessä. Samantien ronski käsi tuli ulos auton avoimesta ikkunasta (suomalaisena odotin tässä kohtaa keskaria tai muuta mielipiteen osoittavaa käsimerkkiä) ja käänsikin vain yllätyksekseni peilin sivulle. Kiitimme, saimme takaisin hymyt sekä peukut ja jatkoimme eteenpäin.

Eri maissa splittaukseen suhtaudutaan vaihdellen. Koitin etsiä tietoa sen laillisuudesta, mutta löysin sen verta toisistaan poikkeavaa tietoa, etten uskalla ottaa siihen kantaa. Vaan ainakin liikennekulttuuri tässä asiassa on hyvin erilaista maasta riippuen. Useimmissa maissa se tosiaan on tapa, jota ei kukaan kyseenalaista: ei tietenkään tarvitse jäädä jonoon odottamaan, jos on mahdollisuus ketään muuta häiritsemättä mennä eteenpäin. Sitten taas esimerkiksi Suomessa tätä tunnutaan paheksuvan paljonkin: miksi joku muu saa mennä, kun minun itseni täytyy odottaa? Epäreilua! Sen sijaan, että tehtäisiin tilaa, mennään usein tarkoituksella eteen ja lopulta tilanne viimeistellään runsailla tööttäyksillä ja käsimerkeillä. Yleistin nyt varmasti/toivottavasti hieman, mutta kyllä siinä vain eroa on.

En itsekään ole aikaisemmin autoilijana pahemmin ilahtunut jonojen ohi puikkelehtivista motoristeista. Ei sillä, että olisin näiden menoa mitenkään yrittänyt hidastaa tai muutenkaan osoittaa näkyvästi mieltäni, mutta onhan se tuntunut epäreilulta ja vähän ylimieliseltäkin näiden puolelta. Tuosta vaan voivat kuvitella olevansa meidän muiden sekä liikennesääntöjen yläpuolella. (Joskaan Suomenkaan lainsäädäntö ei tätä ilmeisesti suoriltaan kiellä.) Vaan nyt ymmärrän tuon ajattelutapani pikkumaisuuden: eihän se ole minulta pois tai muuta omaa ruuhkassa viettämääni aikaa mihinkään suuntaan, vaikka joku toinen saisikin mennä nopeammin. Lisäksi tajuan nykyisin myös eron siinä, millaista minun on odottaa kesähelteellä ilmastoidussa autossani verraten motoristiin, joka seisoo pakokaasuja hengittäen suoraan kuumien autojen, alta hohkaavan asfaltin sekä ylhäältä porottavan auringon ristitulessa paksut ajovarusteet päällään kuin mikäkin reppana kebab.

Tällä hetkellä Suomessa näkynee erityisen paljon Harrikoita suuntaamassa kaikkialta kohti Jämsää ja Himosta. Ollaanhan toisiamme kohtaan ystävällisiä ja ymmärtäväisiä – molempiin suuntiin.

Vaan ottakaahan kantaa. Mitä mieltä olette?