Paluu Malagaan

Kello oli 9.45, kun lentokoneen pyörät kohtasivat Malagan lentokentän lämpöisen pinnan. Hieman yllättäenkin iski nostalginen olo, sillä aika tarkkaan yhdeksän vuotta sitten olen edellisen kerran käynyt täällä. Näissä kahdessa kerrassa on yhtäläisyytensä: vajaan viiden tunnin lento tänään oli ilahduttavan nopea välietappi ennen varsinaisen, kaksipyöräisten päällä taittuvan matkamme alkamista. Samoin edellisellä kerralla kiirehdimme Malagan kautta Algecirasiin, josta tuolloinen matkamme vasta alkoi. Nyt saavuimme lentäen, viime kerralla rekkojen kyydissä liftaten. Nyt matka jatkuu moottoripyörillä takaisin kotiin Suomeen, viime kerralla road trip -hengessä Länsi-Afrikan halki Ghanaan. Jotain samaa tässä silti maantieteellisen sijainnin lisäksi on. Odottava tunnelma. Aina toisinaan nenään tulee muistot avaava tuoksu, joka on jännittävällä tavalla huumaava sekoitus palavasta roskasta, lähistöllä hautuvasta mausteisesta ruoasta ja jostain kolmannesta, mysteeriksi jäävästä ainesosasta.

Yhdeksän vuoden aikana olen lukemattomat kerrat todennut, että ne kuusi viikkoa, jotka vietimme ystäväni Saanan kanssa matkalla Vuosaaren satamasta monien seikkailujen kautta Ghanan Kumasiin, olivat elämäni parasta aikaa. Se oli matka, jota tuskin tulisin kokemaan enää koskaan uudelleen. Nyt tuntuu, että elämäni kohokohta ei välttämättä ollutkaan tuolloin kaksikymppisenä – ainakin sen on madollista saada rinnalleen vertaisensa tuolle kokemusteni vitriinin paraatipaikalle. Sinänsä ihan mukava ajatus sillä oletuksella, että tässä on vielä jokunen vuosikymmen elon tietä tallattavana.

(Jotta kukaan ei keksisi kyseenalaistaa: kyllä, lasten syntymät tietysti ovat omalla tasollaan tärkeyttä mitattaessa, mutta tämä onkin nyt aivan eri asia. Tämä on jotain kokonaan omaa.)

Vietämme tämän ja huomisen päivän täällä Pertin vieraana Calahondaa ja ympäristöä kierrellen. Lauantaina ajaminen sitten starttaa 850 kilometrin hurautuksella Peniscolaan. Tuo triplaa kerralla tähän saakka minulle kertyneet ajokilometrit, vaan olo on luottavainen: 2010 selvisimme läpi miehitetyn Länsi-Saharan, epävakaan Mauritanian, pääsimme vaikeuksista huolimatta Malin ja Burkina Fason rajan yli ja saavutimme määränpäämmekin aikataulussa. Tänään alkaneella matkalla tuskin kohdataan vastaavia vaikeuksia (nyt todennäköisesti lähinnä fyysisiä meikäläisen kohdalla), vaan kaikesta odotetusta ja odottamattomastakin selvitään enkä malta edes arvailla, mitä kaikkea upeaa tuleva pariviikkoinen pitääkään sisällään. Kyllä sitä kerran kymmenessä vuodessa pitää kokea jotain, jolla sitten hämmentää elämänsä ehtoopuolella kämppiksiä vanhainkodissa.

P.S. Instagramin puolella pääsee seuraamaan matkaa hieman reaaliaikaisemmin. @my_exploration

Pissahätä motarilla ja pari muuta polttavaa kysymystä

Olen varmaankin tehnyt jo selväksi, etten ole mikään itämaan tai edes lounaisrannikon tietäjä, mitä tulee moottoripyöriin. Niinpä tässä on melkoisesti asioita, jotka ennen matkaa pistävät miettimään. En ole huolissani siitä, ettenkö pärjäisi ja etteikö kaikki sujuisi vähintäänkin loistavasti. Vaan silti pohdin:

Lämpötila. Ei olisi kovinkaan mullistavaa, vaikka lämpömittarilukema alkaisi jopa kolmosella – niinkin, ettei sitä suoraan seuraisi pilkku. Minulla tulee kuitenkin olemaan päälläni paksu nahkaunivormu, umpinainen kypärä ja saappaat. Olen vähän kuin soturiprinsessa Xenan koominen ice age -versio. Eikö sitä tule tällöin ihan pirun kuuma?

Okei, olen kysynytkin tätä ja vastaus oli, että kyllä todellakin tulee. Kun vauhti hidastuu tai pahimmillaan pysähtyy ruuhkassa pidemmäksikin aikaa, hiki virtaa ja olo on tuskainen.

(Onneksi moottoripyörällä tosin ei niin hirveän herkästi jää ruuhkaan.)

Entäpäs sitten ne ajovarusteet, onko niitä pakko pitää ihan koko ajan? Tunnen itseni nyt vastuuttomaksi ja samalla tavalla tyhmäksi kuin silloin kerran ala-asteella, kun lähdin äidiltä salaa ratsastamaan yli tunniksi 15 asteen pakkasessa pelkissä seitinohuissa trikoopöksyissä – koska ne olivat minusta yksinkertaisesti niin hienot. Palellutin itseni melko pahasti ja sain munuaistulehduksen. Ja tässä sitä nyt ollaan, reilut 20 vuotta vanhempana ja viisaampana hävettävän samankaltaisen kysymyksen äärellä. Tokihan niissä varusteissa on kyse turvallisuudesta: mikäli syystä tai toisesta kaadutaan, ei farkkukangas saati sitten paljas iho paljoakaan pelasta hankautuessaan asfalttiin. En ole suostunut katsomaan kuvatodisteita netin vulgaarista maailmasta, mutta ilmeisesti tienpinta toimii näissä olosuhteissa melko hyvänä raastimena. Ehkä rennossa kaupunkiajossa silti voisi hieman keventää asustusta? Joskin sitten ne paksut ja tilaa vievät ajokamat pitäisi saada mahtumaan jonnekin… No, eiköhän tämäkin ratkea viimeistään sitten reissussa.

Mutta mitä jos sataa? Oletan toki, että koko pari viikkoa nautitaan upeasta kesäsäästä aurinkoineen, vaan pieni realisti sisälläni yrittää ymmärtää, että melko todennäköisesti jossain kohtaa myös ropisee. Tämän teeman ympärille olen kehittänyt kaksikin pulmaa:

  1. Kuinka estää veden valuminen niskasta vaatteiden alle? Minullekin hankittiin oma sadehaalari, joka päällä näytän siltä, että selviäisin ongelmitta niin F1-radalla kuin kuussakin. Vaan kuulemma niska on siinä Akilleen heikko kohta ja sieltä se vesi salakavalasti valuu pitkin selkää ja tekee ajan ja kilometrien myötä olon varsin kenkuksi. Auttaisikohan vanha kunnon jesari tässä? Vahvistaisi ainakin astronauttiviboja, mikä on aina hyvä.
  2. Ja sitten se vielä edellistäkin suurempi pulma. Naisten trendiaallonharjalla on jo hyvän aikaa surffannut erilaisia haalareita ja valtaosalta moinen vaatekappale kaapista löytyykin. Luultavasti olette siis myös törmänneet siihen ongelmaan, kun yhtäkkiä iskee aivan jumalaton pissahätä. Parhaassa tapauksessa haalarin päälle on vielä muotitietoisesti kerrostettu neulepaitaa ja nahkarotsia. Ai että, kun onkin näppärä jossain pienessä pubivessassa riisua tuo koko multikerrosto ja yrittää vieläpä pitää jokainen kankainen neliösenttimetri kaukana potentiaalisesti eritteisestä lattiasta. Voisin kuvitella, ettei tämä helpotu yhtään, kun luonto yllättäen ja kiireisellä aikataululla kutsuu keskellä motaria kaatosateessa.

Puutuminen. Olen yrittänyt googlata hieman, millaista jumppaa tai tietoista asennonkorjausta pyörän takana olisi mahdollista toteuttaa, jotta niin pylly kuin selkä ja hartiatkin pysyisivät vetreinä ja kipeytymättä. Toistaiseksi olen löytänyt vain kuskinäkökulmasta esitetyn toiveen, ettei tarakkaharakka hirveästi keikkuisi omiaan takana istuessaan. On toki tärkeää, ettei selkä saa vetoa ajon aikana, mutta varmaankin tiedostavalla matkustusergonomiallakin (melkoisia termejä sitä muutaman tunnin yöunien jälkeen kehitteleekin) voi edesauttaa kolotuksilta välttymistä.

Tässä olisi viikko aikaa pähkäillä ja valmistautua. Ja pakata, se tässä todellisuudessa se eniten ajatuskapasiteettia vievä seikka on. Mutta sille pyhitettäköön oman postauksensa.

Ja tiedättekö. Vaikka jokunen asia ajoittain pohdituttaakin, en minä aidosti ole huolissani oikeastaan mistään tulevaan matkaan liittyvästä. Pakkasin pyörän mukana Espanjaan jo valmiiksi sellaiset määrät särkylääkettä ja Voltarenia, että isommatkin kiputilat turrutetaan helposti. Takaliston allekin hankintaan tarvittaessa kuulemma puolityhjä kottikärryjen sisärengas (näitä tietysti myydään ihan jokaisessa kadunkulmassa), niin johan on matkanteko jälleen leppoisaa.

Meillä on niin kiva porukka kasassa ja aivan upeat matkakohteet edessä, että eihän tästä yksinkertaisesti voi tulla kuin hyvä ja parempikin. Kun vain jaksaisi odottaa vielä seitsemän yötä.

Reitti

Siinäpä se nyt olisi: hieman kömpelösti, mutta ainakin melkoisesti sinne päin piirretty reitti tasan kahden viikon kuluttua starttaavasta matkastamme. Karttaversiota voi tarkastella täältä.

Reissuseurueemme on koostumukseltaan seuraava: 3 Harley Davidson -merkkistä moottoripyörää, näiden ylpeät omistajat sekä meikäläinen, joka vasten auringonlaskua ratsastaa pyöristä yhden takana tukka hulmuten. Todellisuudessa likainen letti tulee luultavasti olemaan liiskassa sen samaisen kypärän alla, joka etupuolella painaa poskeni somasti visiiristä esille. Vaan tässä vaiheessa voi kai vielä romantisoida tulevaa – hikisestä olemuksesta, kypäränpainaumista otsassa ja lopullisesti puutuneesta ahterista ehtii kirjoittaa myöhemminkin.

Mutta reitistä piti kirjoittamani.

Pyörät ovat saapuneet eilen Calahondaan, joka on pieni kaupunki Espanjan etelärannikolla, Fuengirolan vieressä. Pertillä on siellä asunto, joka toimii myös ajo-osuutemme virallisena lähtöpisteenä. Me loput saavumme paikalle torstaina 23. päivä ja ymmärtääkseni varsinainen ajaminen on tarkoitus aloittaa sitten perjantaina. Välietapeiksi on suunniteltu ainakin seuraavia:

  • Andorra
  • Garda-järvi, Italia
  • Budapest, Unkari
  • Zakopane, Puola
  • Kaunas, Liettua

Reissua rajoittaa kotiinpalun deadline, jonka asettaa Himoksella 5. kesäkuuta alkava Super Rally. Sieltä myöhästymisestä ei edes kevyesti vitsailla, olen huomannut. Itsehän en sinne ole menossa, mutta miehille tuo lienee koko matkan huipennus. Vaan kunhan Jämsä saavutetaan 13 päivän kuluessa, on matka reitteineen varsin joustava.

Nytpä pyytäisinkin apua teiltä. Mitä paikkoja pitäisi ehdottomasti käydä kiertämässä? Mistä löytyy se ihanin, salattu pieni ravintola, jossa ateriointia muistelee vielä vuosienkin kuluttua? Entä onko jokin sellainen paikka, jonka ohi kannattaa ennemminkin kiertää motarin kautta?

Kallistaako vai eikö kallistaa? Eka kerta

Onpas ollut haastava kevät blogin kirjoittamisen osalta. Tai siis, olosuhteethan ovat olleet tavallaan jopa ihanteelliset: tytöt nukkuvat nykyisin todella hienosti, minulla on sekä aikaa että energiaa. Ongelmaksi on vain muodostunut yksi asia: mitäs ihmettä sitä kirjoittaisi?

Aiheita toki on ollut mielessä valmiina. Kuinka valmistautua pidempään moottoripyöräreissuun? Millaiset varusteet tarvitaan? Mitä ottaa huomioon ajettaessa Suomen ulkopuolella? Millaisella pyörällä lähteä tien päälle? Millaista on tuo pitkäpartainen, nahkaliivein sommistautunut Harrikka-väki?

Paha vain, että meikäläisen tietämys näistä on hyvin tukevasti pakkasen puolella. Ja vielä kun tiedostan, että tätä blogia varsin suurella todennäköisyydellä lueskelee myös jokunen bensasuoninen, kahden pyörän päällä puolet elämästään viettänyt, palmikoitujen naamakarvojen päälle ymmärtävä ihmisolento, ovat myös paineet kirjoittaa melkoiset. Enhän halua olla se, joka lähtee isäänsä neuvomaan.

Vaan nyt reissukin on niin lähellä (15 yötä!), että jotain tämä keltanokkakin ehkä osaa jo aiheesta sanoa.

Ensimmäistä kertaa istuin pyörän selkään muutama viikko sitten ja olihan se hitsi vie jännittävää! Etukäteen kaikki olivat varmistelleet, että osaanhan nyt sitten varmasti kallistaa oikein ja oikeaan suuntaan. Pieni yhden naisen kokoinen kriisi siinä käytiin pääni sisällä, sillä enhän ollut ajatellutkaan, että minun pitäisi tehdä muuta kuin istua takana ja pitää kiinni. Eikä sekään tuntunut liian yksinkertaiselta, sillä pitäisikö tahmaisesti tarrata johonkin kahvoihin pyörän takana? Vai kenties etupuolellani? En kai ainakaan voi koko matkaa olla kietoutuneena Jarmon ympärille haittaamatta tämän ajoa?

Asia onneksi selvisi ilman, että minun piti osoittaa tietämättömyyteni kysymällä (teen sen näemmä mielummin näin isommassa mittakaavassa julkisesti), vaan Jarmo omatoimisesti opasti pitämään kiinni tämän vyötäröltä. Ja minähän pidin.

Sitten se kallistaminen.

Kaarteissa ja käännyttäessä kuski hallitusti kallistaa pyörää ja kyytiläisen tulisi seurata mukana. (Olin googlannut tämän etukäteen edellä mainitun kriisini seurauksena.) Eli virheitä kai voi tehdä siinä, että jotenkin luonnostaan yrittää tasapainottaa tilannetta kallistamalla vastasuuntaan tai vaihtoehtoisesti ”auttamalla” kuskia heittäytymällä koko maallisella elopainollaan kallistukseen mukaan. Vaan kun se ensimmäisen yhteisajelumme ensimmäinen kurvi koitti, tajusinkin homman olevan melkoisen helppoa: luottaa kuskiin ja menee vain mukana. Eli ei huolta tästä enää, kriisi selätetty.

Ehdin istua pyörän takana jokusen sataa kilometriä ennen reissua. Ajelimme muutaman kerran Eura-Turku-väliä ja ehdimme pyöriä hieman täällä Varsinais-Suomen alueella. Ilma oli toisinaan hyytävän kylmä ja minulla oli pientä ongelmaa ajohousujeni kanssa, sillä niistä puuttui napin virkaa toimittava hakanen eivätkä nämä näin ollen pysyneet kiinni/jalassa. Tämä taas söi hieman uskottavuuttani pysähtyessämme esimerkiksi HD-kuskien suosimalle Esposito-jokilaivalle…

Vaikka maisemat sisälsivätkin paljon minulle hyvin tuttua pätkää maantietä ja huhtikuinen ”lämpö” jäädytti iloisesti vilkkuneen takalistoni siniseksi, tuli yksi asia selväksi: tykkään tästä hommasta ihan valtavasti! Pari viikkoa pitäisi tosiaan vielä odotella, että päästään kunnolla matkaan.

Katsotaan, mikä fiilis tästä touhusta on sitten 5000 kilometrin pyrähdyksen jälkeen. Ainakin maisemien pitäisi olla kunnossa. Palataan seuraavaksi itse reittisuunnitelman kanssa – siitä olen varsin massiivisesti innoissani!