Reissussa sattuu ja tapahtuu: Koska olette minun ystäviäni

Olen silloin tällöin kertonut blogissa sattumista matkavuosien varrelta, jolloin ollaan oltu enemmän tai vähemmän pulassa. Ollaan oltu jumissa pimeässä tunnelissa simahtaneen Napolin paikallisjunan kyydissä, ollaan oltu lievästi sanoen tiukoissa tilanteissa auton kanssa mm. Comojärvellä vuoren kärrypolulla tai Amalfin rannikolla puun ja kiven välissä. Lähellä on ollut myös se, ettei meitä ole ilmoitettu autovarkaiksi  Toscanassa, kun juutuimme Firenzen monumentaaliseen aamuruuhkaan ja auton palautus viivästyi pahoin. Ollaan sitä oltu myös Nizzan lentokentällä kuulusteluissa pommiepäiltyinä, ja se jos mikä oli kuumottava tilanne.  Eli tekevälle sattuu, mutta aina on kaikesta selvitty. Ja tässäkin oli vain murto-osa niistä jännistä paikoista, joita vuosien aikana on tullut vastaan.

Mutta ei ne reissujen sattumat ole aina (onneksi!) vain jännityksestä sykettä nostattavia, vaan sattuu niitä ilosta sykettä nostattavia tilanteitakin ja ne kohtaamiset muistaa vielä vuosienkin päästä. Matkan varrella kohdatut ihmiset kun ovat se elämän ja matkailun suola. Aiemmin olen kertonut rengasrikostamme toukokuisessa Toscanassa ja silloin saamastamme yllättävästä avusta. Tänään tuli vuorostaan mieleen eräs vielä vanhempi muisto aikuisiän reissuvuosien alkupäästä, jolloin saimme ensimakua italialaisesta ystävällisyydestä. Palataan siis hetkeksi viime vuosituhannen puolelle ja ensimmäisiin Italian-reissuihimme.

Elettiin 1990-luvun loppua ja olimme siippani kanssa lomailemassa Emilia-Romagnassa Adrianmeren rannoilla. Reilu parikymppisiä kun silloin oltiin, kuului lomaohjelmaan maisemien ja nähtävyyksien ihailun lisäksi tietty myös clubbailu ja Riminissähän se onnistui enemmän kuin hyvin. Menossa oli jo kolmas lomaviikkomme näillä seduilla, joten rannikon bilemestat olivat tulleet jo hyvin tutuiksi. Tutuksi olivat tulleet myös riminiläisen trattorian taivaalliset herkut sekä ihana omistaja ja henkilökunta, joiden kansa juttua riitti.

Eräänä iltana aloimme kaipaamaan jo vaihtelua lähiclubbailuun ja kysyimme trattorian väeltä, mitenköhän pääsisimme kaupungin ulkopuolella sijaitsevaan L’Altro Mondo Studiosiin, jonka huikeasta fiiliksestä, superhyvästä musasta ja valoshowsta olimme kuuleet paljon juttua, ja pitäisihän myös se päästä kokemaan. Trattorian omistaja kuuntelee kysymyksemme mietteliäs ilme kasvoillaan ja odotamme vastaukseksi lähinnä osoitetta tai muuta vastaavaa. Mutta eikö mitä, hetken hiljaisuuden jälkeen hän kysyy, koska haluaisimme mennä? Vastaamme, että vaikka jo huomenna ja niinpä hän tuumaa, että tulkaahan käymään tänään vielä myöhemmin uudelleen, sillä vakkari trattoriamme on myös discotecan omistajan vakkari trattoria ja hän olisi tulossa syömään tunnin kuluttua. Mikä sattuma!

Lähdemme odottavaisin fiiliksin passeggiatalle sulattelemaan venuksen napoja, eli tortellineja, ja palaamme myöhemmin vielä trattoriaan. Trattorian omistaja odotteleekin jo meitä ja leveä hymy kasvoillaan hän sanoo, että tulkaa tänne huomenna illalla tähän samaan aikaan. Hän on järjestänyt meille kyydin ja yllätyksen – perché tu sei mio amico, koska olette minun ystäviäni. Riemusta loikkien kiitämme ja sovimme treffit huomiselle, sama aika ja sama paikka.

Seuraava päivä menee rannalla odottavaisen kuplivissa fiiliksissä, sillä illalla ei olisi luvassa mitään peruskauraa vaan menoa ja meininkiä yhdessä Euroopan tunnetuimmista discotecoista. Illan tullen laitan lilaa luomiin ja clubbailuvermeet yllä kävelemme trattoriaan odottelemaan kyytiämme. Ja siellähän se kyytimme odotteleekin jo tiskin ääressä, käärmekuosisissa housuissaan ja valkoisessa kauluspaidassaan. Trattorian omistaja esittelee meidät toisillemme, entistä leveämpi hymy kasvoillaan. Kuskimme ei olekaan paikan juoksupoika vaan itse discotecan omistaja.

Hämmennyksen ja riemun sekaisin fiiliksin menemme hänen autolleen ja lähdemme ajamaan kaupungin laitamille. Discotecan omistaja osoittautuu tosi rennoksi kaveriksi, jonka kanssa juttua riittäisi pidemmäksikin aikaa. Pian olemme kuitenkin jo perillä ja kurvaamme teollisuushallin näköisen rakennuksen pihaan. Ulkopuoli ei paljasta minkälainen menomesta sisällä on, mutta tasainen basson kumu ja ovelle kiemurteleva pitkä jono antaa lupauksen tulevasta.

Paikan omistaja toivottaa meidät tervetulleeksi valtakuntaansa ja pyytää seuraamaan perässään. Kävelemme hänen kanssaan piiiitkän jonon ohitse ja oven henkilökunnalle hän esittelee meidät vierainaan. Olemme aikeissa maksaa sisäänpääsymaksun, mutta ei ei, ei tule kuulonkaan. Saamme osaksemme jonottajien närkästyneitä katseita ja henkilökunnan hämmästyneitä ilmeitä. Ei tämä turistien vieraaksi kutsuminen taida ihan jokapäiväistä olla.

Hän esittelee meille valtakuntansa sisätilat, jossa tunnelma on jo katossa ja huikea valoshow meneillään. Kierroksen päätteeksi hän vie meidät baaritiskille, tarjoaa juomat ja ohjeistaa vielä henkilökuntaa. Emme kuule mitä hän heille sanoo, mutta henkilökunta nyökyttelee ja katsoo meitä hämillään. Paikan omistaja kaivaa taskustaan käyntikorttinsa ja kirjoittaa sen taakse jotain italiaksi. Hän ojentaa kortin meille sanoen, että näyttäkää tätä baarissa, jos paikalla on muuta henkilökuntaa kuin äsken tapaamamme, nämä tietävät jo miten toimia. Olette tänään VIP-vieraitani, tilatkaa ihan mitä haluatte miten paljon haluatte. Minä tarjoan, sillä trattorian omistajan ystävät ovat minunkin ystäviäni. Nauttikaa illan showsta ja pitäkää hauskaa, henkilökuntani pitää teistä huolen ja kuljetus on käytettävissänne. Ja totta tosiaan, hauskaa me parikymppiset todella pidettiin, tunnelma oli katossa ja mieletön DJ ja valoshow saivat bailaamaan jalat rakoille!

Hauskaa vappua myös kaikille blogin lukijoille!

P.S. Tämä vuonna 1967 perustettu menomesta on toiminnassa yhä ja se on edelleen yksi Europan tunnetuimpia niin konserteistaan, bileistään kuin upeasta valoshowstaan. Googlaa, mene ja party hard.

 

 

 

 

Previous Post

You Might Also Like

6 Comments

  • Reply Maarit Sopusointuja-lifestyle perjantai, toukokuu 3, 2019 at 14:36

    Ihana muistelo ja miten hauskoja reissuja teillä onkaan ollut! Mekin ollaan usein mietitty samaa asiaa ja tultu siihen tulokseen, että oli silloin varmaan turvallisempaa ja nykyään on niin monenlaisia ja -muotoisia vaaroja mitä ei silloin ollut. Italia on ihana maa ja tekisi niin mieli lähteä sinnekin jossain vaiheessa. Sulla on kivoja matkakertomuksia – kiitos paljon, näitä on ilo lukea 🙂

    • Reply Elämää ja Matkoja matkablogi - travel blog perjantai, toukokuu 3, 2019 at 16:32

      Nähin reissuvuosiin mahtuu kyllä niin paljon hienoja, ja välillä vähän kuumottaviakin, kokemuksia!
      Olen kyllä monesti ajatellut, onko maailma muuttunut niin paljon muutamassa vuosikymmenessä vai tuleeko vaan nykyään laajemmin julkisuuteen kaikki nämä ikävätkin tapahtumat. Niin tai näin, mutta kyllä nykyään jäisi monta huoletonta menoa menemättä – ja toisaalta monta hauskaa juttua kokematta. 🙂

      Ja ilman muuta lähtekää kiertelemään ihanaa Italia, se maa vei meidän sydämen kertaheitolla! Todella kiva kuulla myös, että olet tykännyt blogin jutuista! <3 Laita ilman muuta kysymystä tulemaan, jos ja kun lähdette toteuttamaan Italian matkaa.

      Kiitos Maarit ihanasta kommentista ja mukavaa viikonloppua! <3

  • Reply Outi keskiviikko, toukokuu 1, 2019 at 18:32

    Ihan mieletön biletarina. Itsekin parikymppisenä olisin varmasti bilettänyt tuolla aamuun asti 🙂
    Ihanaa vappua sinulle <3

    • Reply Elämää ja Matkoja matkablogi - travel blog keskiviikko, toukokuu 1, 2019 at 20:22

      Parikymppisenä tämä oli kyllä niin hieno elämys! Muistan vieläkin niin elävästi sen jännityksen kutkuttavan fiiliksen, kun lähdimme paikan omistajan matkaan ja kun astuimme ’taloon’ sisään vieraina. Niiltä Adrianmeren rannikon reissulta on jäänyt muistoihin kyllä niin monta hienoa ja vauhdikasta tarinaa! 🙂

      Ihanaa vappua Sinullekin!

  • Reply Piyya keskiviikko, toukokuu 1, 2019 at 11:34

    Miten ihana nostalginen fiilis nousi tästä jutusta. Ehkä ja toivonkin, että tämä sama voisi tapahtua vielä tänään. Italiassa ystävyyssuhteet ovat kyllä niin tärkeitä, että miksi ei, koska olethan ystäväni.
    Mieleen nousi ihania muistoja omilta matkoilta juuri -90 luvun lipussa ja 2000 luvun alussa. Jotenkin kaikki oli sillon helppoa ja turvallista. Vai onko oma pää vaan muuttunut ja sitä,ajattelee tänä päivänä liikaa eikä ehkä uskaltaudu yhtä herkästi enää hetken johdateltavaksi.
    Ihana juttu ja ihanaa vappua ❤️

    • Reply Elämää ja Matkoja matkablogi - travel blog keskiviikko, toukokuu 1, 2019 at 16:02

      Kiitos Piyya! <3 Ihan nostalginen fiilis tuli itsellekin, kun muistin tämän jutun ja iski ihan hirmuinen kaipuu Emilia-Romagnaan, jossa palo Italiaan aikanaan syttyi. Olen ajatellut ihan samaa, että oliko aikanaan jotenkin turvallisempaa vai eikö sitä vaan ajatellut samalla tavalla kuin nykyään? Ei voi muuta kuin sanoa, että ihme ettei koskaan mitään pahempaa sattunut, vaikka joskus melko huolettomalla asenteellakin tuli mentyä. Ja hyvä, että tuli mentyä, sillä ilman niitä hetkiä olisin monta mahtavaa matkamuistoa köyhempi.

      Ihanaa vapunpäivää Sinullekin!

    Leave a Reply