Reissussa sattuu ja tapahtuu: Puun ja kiven välissä

Heinäkuinen perjantai Minorissa, Amalfin rannikolla. Hotellin parkkihallista tuotu automme odottaa Villa Romanan pääovella, pakkaamme laukut kyytiin. Olemme jatkamassa matkaa kohti Sorrenton niemimaan kärjessä sijaitsevaa Massa Lubrensea ja Hotel & Spa Bellavista Francischielloa. .

Aurinko paistaa täydeltä terältä, auton mittari näyttää hellelukemia jo puolen päivän aikaan. Onneksi on ilmastointi. Starttaamme Volvon ja näppäilen Google Mapsiin seuraavan osoitteen, Mapsin navigointi kun on toiminut niin hyvin tällä reissulla. Tämän päivän mutkaiseen ajoon näyttäisi menevän reilut kaksi tuntia. Klikkailen navigointiin vielä ’vain päällystetyt tiet’, ettei mihinkään kärrypolulle jouduta, kuten Comojärvellä.

Lähdemme kurvailemaan tutuksi tulleita Amalfin rannikon mutkateitä. Liikenteessä on yllättävän vähän autoja ollakseen perjantai. Tämähän näyttää hyvältä, olemme varmastikin perillä hyvissä ajoin. Samaa lupaa Google Maps. Enpä taida ottaa tänään toista karttasovellusta auki siipan puhelimeen. Mitäpä sitä tuplaamaan, kun tämä on niin helppo ja tuttu reitti. Vähän niin kuin kotikulmilla.

Matka etenee joutuisaan, mutka mutkalta, kylä kylältä. Upeat maisemat jaksavat yhä ihastuttaa, näihin ei vaan voi kyllästyä. Liikenne ei jumita missään, Amalfin kaupunginkin läpi pääsee yllättävän jouhevasti. Hieman reilun tunnin kuluttua olemme jo Positanossa, puolisen tuntia nopeammin kuin paria päivää aiemmin. Tällä kertaa jatkamme kuitenkin suoraan SS163 pitkin kohti Sorrenton niemimaan kärkeä.

Positanon jälkeen maisemat muuttuvat jylhemmiksi. Kalliojyrkänteiden reunoilla kiemurtelevat tiet kohoavat yhä ylemmäksi laskeakseen jälleen kohti merta. Korvat menevät lukkoon alamäkeä rullatessa. Alhaalla kimmeltää meri, teitä reunustavat oliivilehdot ja hehkuvat bougainvillea-köynnökset. Niin kaunista.

Strada statale 163 vaihtuu Strada stale 145:en, ajoaikaa näyttäisi olevan jäljellä vajaan tunnin verran. Enää on ohitettavana Colli di Fontanelle ja Santa Agata sui Due Golfi. Nälkä alkaa jo kurnia, kaivan laukusta pientä evästä ensi hätiin. Eihän tässä ole enää pitkä siihen, että päästään hotellin lounaspöytään. Tuskin maltan odottaa.

Olemme jossain Colli Fontanellen ja Santa Agata sui Due Golfin välimaastossa, Google Mapsin navigointi ehdottelee kääntymistä. Ylös rinnettä vievä tie näyttää niin pienelle, ettei tuo voi olla oikea. Puiden välistä vilahtaa rinteiden alaosassa levittäytyvä Sorrenton kaupunki. Jatkamme aiempaa tietä siinä toivossa, että löydämme kyltityksen Massa Lubrenseen, eihän tuonne pikkutielle voi jatkaa. Ei tämä nyt niin vaikeaa voi olla.

Alkaa kehän kiertäminen, kaikki ajokelpoiset tiet palaavat samaan pisteeseen, mikään ei vie ulos kohti Massa Lubrensea. Google Maps ei tunnu tietävän enää yhtään mistään mitään. Enkä minäkään. Kunpa olisi nyt se paperikartta. Paperilta sentään näkisi heti kaikki lähimaaston tiet, minkälaisia ovat ja minne johtavat. Helkkarin digiaika.

Kylien kulmilla kehää pyöriessä meinaa järki lähteä, tai tulikohan tuo mukaan ylipäätään. Tulee takaumia eräästä reissusta Sardiniaan, jossa Sassarista ulos pääsy oli samaa luokkaa. Nyt on paitsi nälkä, takapenkkiläisillä myös veskihätä. Ollaan kuitenkin jossain hiivatin kyläpahasessa, jossa ei näy ristin sielua. Ei kahvilan kahvilaa, ei huoltsikan huoltsikkaa, ei kaupan kauppaa, joka olisi auki. Tämä on niin tätä. Kello näyttää yli kahta iltapäivällä, tähän aikaan meidän piti olla jo perillä, siellä lounaspöydässä. Mutta ei olla ei.

Nousemme jaloittelemaan pikkuisen puiston laidalle. Lämpötilaero ilmastoidun auton ja ulkoilman välillä on parisenkymmentä astetta. Olemme ainoat ihmiset liikkeellä, eikä ihme, sillä pelkästään paikallaan seisominen saa hien virtaamaan, kävelemisestä puhumattakaan. Jaloittelutauon jälkeen otamme uuden yrityksen, josko nyt löytäisimme uuden suunnan. Nyt kuunnellaan kiltisti, minne navi meitä ohjaa.

Tulemme jälleen sen pienen ylös vievän tien luokse, jonka aiemmin hylkäsimme kelvottomana vaihtoehtona. Jos se kuitenkin olisi vain jokin pikkupätkä, joka vie sille oikealle isommalle tielle? Ajamme ylös, tie pölisee. Kyllä siellä tomun alla jotain asfaltin tapaista on. Tie on yhden auton levyinen, sitä reunustavat puut.

Autossa on hiljaista, navigaattorin nainen on ainoana äänessä. Puren hammasta, tämä ei voi olla ihan hyvä juttu. Mutta ei täällä pysty kääntymäänkään, pakko jatkaa eteenpäin. Hetken päästä edessä siintää muutama talo, olemme jossain kukkulan huipulla. Navigoinnin karttanäkymä kertoo tien haarautuvan ja toinen niistä näyttäisi johtavan alas kohti Massa Lubrensea. Ehkei tämä sittenkään mennyt pieleen?

Paitsi että nyt edessä on pullonkaula. Ahdas, TODELLA ahdas paikka läpi ajettavana. Puun ja kivimuurin välistä. Nyt on tuskanhiki pinnassa, kelailen mielessäni auton vakuutuksen kattavuutta. Kattoihan se naarmut? Emme ole koskaan aiemmin joutuneet näin ahtaalle tienpätkälle.

Viileähemoinen siippa sanoo ajavansa tuosta läpi, hän kääntää peilit sisään. Auton tutkajärjestelmä piippailee minkä ehtii. Eikä ihme, sillä molemmilla puolilla tilaa on vajaat pari senttiä. Ja hetken päästä ei sitäkään, kun kivimuurissa tulee kohta, jossa törröttää louhitun kiven roso ja vastakkaisella puolella puun rungossa on pahkura. Puun, auton ja kiven väliin ei menisi Hesari, avattunakaan. Näen mielikuvissani jo piiiiitkän naarmun kiiltävän Volvon kyljessä. Oi voi.

Kuin ihmeen kaupalla siippa saa luovittua auton muhkuraisen puunrungon ja rosoisen kivimuurin välistä – täysin naarmuttomana. Huokaisen helpotuksesta, ehkä tämä tästä. Edessä on nyt kolme taloa, kapoinen tie haaraantuu. Edellisestä viisastuneena päätän nousta autosta ja käydä kävellen katsomassa, minne tiet vie. Ihan vaan siltä varalta, ettei jäädä jumiin mihinkään. Kuumuus on nyt sitä luokkaa, että meinaa taju lähteä.

Ensimmäinen tienpätkä johtaa kahden talon pihaan ja päättyy sinne. Ja tämä tie kun näytti juuri siltä paremmalta vaihtoehdolta. Katsastanpa siis vielä tuon toisen. Muu väki odottaa viileässä autossa, mitäpä sitä kaikkia täällä kuumuudessa piinaamaan. Sadattelen janoisena, etten ottanut vesipulloa mukaan tälle vaellukselle.

Tien viereisessä pusikossa vilahtaa jotain, muistan edellisen syksyn harhailun Korsikalla ja sen tien levyisen käärmeen, hyi puistatus! Säikähdän ja henkäisen kai jotain ääneen. Vikatikki. Nyt minut huomaa talon pihalla vapaana oleva iso koira, joka ryntää aidan luo. Ärjy vahtikoira näyttää hampaita muristen ja haukkuen. Eikä arvosta sitten vähääkään jutusteluyritystäni. Katson peloissani, pääseekö koira hyppäämään korkean aidan yli ja iskemään hampaansa kankkuuni. Sekin on tullut joskus koettua.

Kipittelen sandaaleissani tietä pitkin, kauhusta jäykkänä, käärmettä ja koiraa peläten. Tie kapenee yhä, nyt se ei riittäisi enää yhdellekään autolle. Tulee mäki. Jyrkkä sellainen. Niin jyrkkä, että voin maata tiellä liki pystysuorassa. Tuntuu siltä, että tämä ei ole todellista, mutta totta se on. Ja tänne Google Maps haluaa meidät opastaa. Great!

Mäen alla tulee jyrkkä mutka, jossa on kivimuuri molemmin puolin. Nyt niin kapea, ettei ole mitään mahdollisuutta saada taitettua autoa siitä läpi. Ongelmia tulisi jo tuossa mäessä, tai paremminkin seinämässä. Alla öljysora, päällä karkeaa hiekkaa, liukas kuin luistinrata. Vielä keskellä kumppu, johon auton pohja ottaisi takuulla kiinni. Ei mitään toivoa ajaa tätä kautta, onneksi ei lähdetty autolla kokeilemaan. Hyvä kun saan ryömittyä takaisin ylös. Kuuma. Jano. Ja taas se koira valmiina iskemään.

Sydän hakaten pääsen viimein takaisin autolle, siellä ollaan jo vähän huolestuttu missä olen ollut. Kerron puuskuttaen mitä oli edessä, ihan turha jatkaa siihen suuntaan. Nyt pitäsi vaan päästä takaisin. Taas sen puun ja kivimuurin läpi. Voi itku.

Käännämme auton talon pihassa. Annan hengityksen tasaantua, jäähdyttelen hetken ilmastoidussa autossa ja tankkaan vettä. Nousemme poikani kanssa autosta varmistelemaan, ettei autolle tule kylkikontaktia puun tai kiven kanssa. Eikö se hiivatti voinut riittää, että saatiin auto tästä jo kerran läpi naarmuitta? Nyt siippa saa tehdä saman taidonnäytteen toistamiseen. Onneksi hänellä hermot pitää, toisin kuin minulla.

Sentti sentiltä auto luovii puun ja kiven välistä. Ja kuin ihmeen kaupalla, naarmuitta jälleen. Tai enemmän kai siinä oli taidolla kuin tuurilla osuutta. Helpottuneina palaamme pölisevää tietä pitkin takaisin kohti isompaa tietä. Edelleen tosin eksyksissä.

Navi yrittää vielä ehdotella paluuta samalle kärrypolulle. Ihan sama, laitan äänen pois. Jatkamme sitä isompaa tietä pitkin kohti Sorrentoa, sieltä mistä alunperin ajattelinkin olevan parempi mennä. Kärrypolut ja Google Mapsin neuvot saa nyt olla. Lopulta se opaste Massa Lubrenseenkin löytyy, omin avuin. Ei koskaan enää samaa tilannetta, kiitos.

Liki neljän tunnin ajon jälkeen olemme perillä Massa Lubrensessa. Hikisinä, väsyneinä, nälkäisinä. Onneksi hotellin ihana henkilökunta taikoo meille syötävää, vaikka lounasaika meni jo. Eikä muuten ole koskaan aiemmin Insalata Caprese maistunut niin hyvältä.

 

kuvituskuvat Elämää ja Matkoja blogi sekä Pixabay – kuvaaminen kun ei ollut ensimmäisenä tilanteessa mielessä!

 

Previous Post Next Post

You Might Also Like

2 Comments

  • Reply Outi maanantai, marraskuu 26, 2018 at 17:09

    Hurjan kuuloinen ajomatka teillä oli! Onneksi pääsitte ehjin nahoin perille.
    Mukavaa viikkoa sinulle!

    • Reply Elämää ja Matkoja matkablogi - travel blog maanantai, marraskuu 26, 2018 at 17:47

      Tuon ahtaammalle ei voi enää kolhuitta/naarmuitta mennä! Onneksi kuskilla riitti maltti ja ajotaidot vaikeammissakin paikoissa, itsellä olisi kyllä jäänyt auto siihen 🙂

      Mukavaa viikkoa Sinullekin Outi!

    Leave a Reply