Ethän unohtanut yhdistyksemme tulevaa matkaa?

Täällä istun, enkä muuta voi. Vantaalla, toimistolla/koulutustiloissamme, jossa nukun tämän yön. Eihän tämä paskempi ole. Mukana on lakana Barcelonan ajoilta 2013. Silloin jaoin asunnon Kyproslaisen opiskelijan kanssa ja hän lähtiessään antoi lakanan minulle. Tyynynliina on Elinan, joka vieraili luonani Barcelonassa 2014 ja jätti sen sinne.
 
Hiljaista on tässä koulutustilassamme. Junat jyskyttävät aika ajoin, lentokoneet lentävät yli ja autot liikkuvat koko ajan. Kai minä ja Leenakin sitten varmaan maanantaina lennetään tästä yli muille maille.
 
Töitä on tehty yötä päivää, saattaapi taas olla muuttokin edessä. Yllätys, yllätys. Vai onko?
 
Työni on mukavaa, monipuolista, itsenäistä eikä vastuusta ole puute. Mies ahertaa 5pv viikossa ja jopa kolmena iltana. Hyvä että on kiire, eihän tätä muuten kestäisi.
 
Saimme vielä muutaman huoneen Tjäreborgilta yhdistyksemme järjestämälle maaliskuun matkalle Gambiaan. Eli vielä ehtii. Eikä ole hinnalla pilattu. 12.-26.3. alkaen 874€/2hh/2 viikkoa. Yksi viikkokin onnistuu. Hinta sisältää Tjäreborgin suorat lennot, ateriat lennolla, lentokenttäkuljetus kohteessa, hotellihuone hotellista riippuen vähintään aamiaisella ja samaan hintaan pääset tutustumaan avustuskyläämme ja katsomaan, missä mallissa koulumme rakennusprojekti on silloin. Järjestämme myös muuta aktiviteettia ja retkiä halukkaille. Esim. afrikkalaisen tanssin ja djemben soiton work shopit, Senegalissa käymme katsomassa kirahveja ym. On rentouttavaa jokiristeilyä, afrikkalaisia markkinoita jne. Tokihan nämä on vapaaehtoisia. Mutta lähden ihmeessä mukaan katsomaan, mitä elämä on Afrikassa. Voit nauttia itseksesi vaikka vain rannalla loikoillein tai tulla avartamaan maailmankatsomustasi entisestään reissuillemme. Uskomme että reissusta tulee tosi kiva 🙂
ILMOITTAUDUTHAN 14.12. MENNESSÄ.
Laskuttaja on Tjäreborg, joka muistuttaa sinua reissusta 200 euron ennakkomaksulla varauksen jälkeen ja ettet vain unohda astua koneeseen, saat loppu laskun heiltä 45 vrk ennen matkaa.
Myös viikon matka onnistuu.
 

Lähde yhdistyksemme kanssa maaliskuussa Gambiaan

Lähde mukaan tutustumaan Länsi-Afrikan iloiseen, värikkääseen ja kiireettömään elämään, valkoisten hymyjen maahan. Smiling cost of Africa.

12.-26.3.2019 teemme matkan Gambiaan ja mikäli haluat, pääset tutustumaan avustuskyläämme, kuuluu hintaan. joka muutenkaan ei ole päätähuimaava. Kahden viikon matkan hinnat alkavat 870eur/hlö/2hh ja yhden viikon matka 795e/hlö/2hh. Hinnat sisältävät suorat Tjäreborgin lennot Helsingistä, ateriat lennolla, lentokenttäkuljetus kohteessa, majoitus kahden hengen huoneessa, hotellista riippuen, vähintään aamiaisella.

Paikkoja on rajoitetusti, joten kannattaa pitää kiirettä. Huom! Ilmoittautumisaika muuttunut, Ilmoittaudu viimeistään 9.11. Myös viikon matka onnistuu. Tjäreborg laskuttaa 200€/hlö ilmoittautumisen jälkeen, loppumaksu Tjäreborgille maksetaan 45 vrk ennen matkaa, Tammikuussa.

Järjestämme lisämaksusta mm. afrikkalaisen tanssin ja rummunsoiton work shopin, kalastusretkiä Atlantilla, Senegalin puolella käymme katsomassa villieläimiä, afrikkalaista markkinameininkiä ei voi jättää väliin.  http://www.facebook.com/finlandgambia

 

”Muista sit, ett ne neekerit kuuluvat sinne, mistä tulitkin”.

Muista sit, ett ne neekerit kuuluvat sinne, mistä tulitkin. Niitä ei tarvi tänne roudata”. Näin kommentoi Juho vuosi sitten. Sorry Juho, täällä sitä nyt kuitenkin arkea on elelty.

Ei saa olla kärsimätön. On syötävä silloin, kun on aika syödä, ja lähdettävä liikkeelle, kun on lähdön aika.” Näin kirjoittaa Paolo Coelho kalenterissaan vuonna 2018.  Niinpä me lähdettiin, oli lähdön aika.

Luojan kiitos kesä helli, joten hiukan helpotusta, helpotusta tuo myös hyvä nettiyhteys ja whatsapp. Sähkökatkojakaan ei ollut yhden yhtäkään ja suihkuttelemaankin pääsee lämpimässä vedessä. Ja ah, sauna se vasta on jotain näin syksyn alkaessa.

Suomessa on aina kiire, eikä tässä ole aikaa jäänyt kirjoittaa. Arkiset asiat ja omat projektit vievät kaiken ajan. Nyt pitkästä aikaa kun tähän yritän kirjoittaa, ei onnistu. Pää on kuin ampiaispesä, miljoona mielenkiintoista ja mukavaa asiaa ja projektia pyörii mielessä ja uusia ideoita putkahtelee tuon tuostakin. Kukahan kaiken toteuttaisi?

Paljonhan tässä on viimeisen kirjoitukseni jälkeen tapahtunut. Paluu alkoi mieli haikeana ja silti odottavana. Kesä meni perheen ja ystävien parissa ja kotimaan matkailussa. Pääosin aika kului ulkona auringonpaisteessa, kukapa niissä helteissä olisi sisällä malttanut olla, paitsi mieheni, jolle yritin selittää, että syksyllä ja talvella Suomessa ollaan sisällä yllin kyllin. Nyt on sitten se aika ja ihan kiva. Kaunis, kylmä syksy, silloin on kiva olla sisällä kynttilän valossa.

 

Mihin se aika menee? Hyvin pitkälti siihen, että organisoin yhtä ja toista tapahtumaa, matkaa ja sen sellaista. Ensi viikon lauantain järjestämme hyväntekeväisyyskonsertin päästäksemme jatkamaan koulunrakentamista Länsi-Afrikassa. Lokakuussa Itä-Suomessa järjestämme afrikkalaisen illan gambialaisine ruokineen. Jotain on siis keksittävä, että koulun rakentaminen edistyisi. Maaliskuussa on tarkoitus tehdä ryhmämatka Gambiaan, jossa halukkaat voivat tulla tutustumaan myös kouluprojektiimme tai vaikkapa opettelemaan afrikkalaisen rummun soittamista ja tanssia work shopin merkeissä. Ehkäpä piipahdamme Senegalin puolella katsomassa kirahveja ja muita villieläimia ja teemme myös muita retkiä. Myös ensi kesälle ja syksylle on suunnitteilla retkiä ja matkoja niin Suomessa kuin sen ulkopuolellakin.

Jos yhtään olet kiinnostunut toiminnastamme, ja haluat lisätietoja, kannattaakin seurata yhdistyksemme sivuja, jonne pyrin nyt muita sivustoja aktiivisemmin päivittelemään ja sieltä saat myös yhteyden meihin. Klikkaapa siis:  https://www.facebook.com/finlandgambia 

Tähän loppuun vielä yksi siteeraus Coelholta: ”On myös niitä jotka kylvävät. He joutuvat kärsimään ajoittaisista myrskyistä ja vuodenaikojen rajuista vaihteluista, ja harvoin lepäävät. Mutta toisin kuin rakentajan rakennus, puutarha jatkaa ikuista kasvuaan. Ja vaikka se vaatii alituista huolenpitoa, elämä on sen ansiosta puutarhurille yhtä suurta seikkailua”.

Ps. Tänne Rantapalloon kirjoittaminen kun on jäänyt hyvin vähiin, olen joskus päivitellyt kuulumisia myös tänne (tosin sielläkin nyt viimeiset lähtötunnelmissa):  https://www.facebook.com/toscananauringonallajavahanmuuallakin/

 

Puuveneellä yli Atlantin

Torstai, 3.5. herätys oli kukonlaulun aikaan. No joku kukko oli herännyt jo aiemmin, jotkut meidän kanssa aamu kuudelta. Matkamme Kayeliin pääsimme aloittamaan kello kahdeksalta tutun taksikuljettajan, Musan, kyydillä. Parikkalan huutokaupasta saadut rahat oli lajilteltu; yksi pussi hiekan ja soran maksuun, yksi pussi sementille, yksi rautoihin jne.

Senegambiassa poliisi ohjasi liikennettä, oli aamuruuhka. Ennen pääkaupunkia, Banjulia, ohitamme Gambian vankilan. Vartijat seisovat torneissa ja katolla, yksi vie sinipukuisia vankeja töihin. Kaksi naispoliisia ohittaa meidät muutaman kerran, kävellen. Ruuhka-aika myös pääkaupungissa. Yhdeksältä olemma satamassa. Lauttaa ei näy, ei Kanilaita, ei Kunta Kinteh´a. Satamassa on vilske. Autoja pakataan eläimillä ja mitä ihmeellisimmillä tavaroilla. Lauttaa odottavat naiset imettävät vauvojaan. Ecowasin (Länsi-Afrikan talousyhteisö, joka harjoittaa rauhanturvaamista Gambiassa ja myös muualla kyseisellä alueella) miehet korjaavat autoaan.

Ennen kello kymmentä lauttaa jo lastataan. Autot ahdetaan niin kiinni toisiinsa, ettei niistä pääse ulos. Ilmeisesti joku kuitenkin onnistautui ikkunan kautta. Onneksi olemme yläkannella. Alakannella paikalliset kaikkine miljoonine tavaroineen, pässeineen ja kanoineen. Kanilai pääsee matkaan 9:58 ja matka kestää yllättävän pitkään, lähes tunnin. Barraan rantaudutaan varttia vaille yksitoista.

Adama, meidän projektipäällikkö jo odottaa. Hän on valmiiksi käynyt lastaamassa auton sadalla sementtisäkillä, rautoja koulun rakentamiseen saadaan hiukan ostettua. Minä purnaan, koska jokaisen sementtisäkin ja raudan kannosta autoon ja autosta ulos veloitetaan muutama dalasi. Mitään ei saa ilmaiseksi.

Etsimme jeeppiä, ei näy kuin yksi ja senkään kuljettajaa ei missään. Löydämme lava-Nissanin. Yessss! Mutta eipä ole lavalla istuinpaikkaa. Siinä ihmetellessä poika huudahtaa, ei hätää, hankitaan penkki. Minulle tuodaan penkki, kuin pirtin pöydän, käsittelemätön. Nostelen hameenhelmaa päästäkseni kiipeämään lavalle. Siellä minä Adaman kanssa istun, toinen penkin toisessa päässä, toinen toisessa, Sulayman, local managerimme, istuu kuljettajan kanssa sisällä. Varttia vaille kaksitoista päästään vihdoin starttaamaan Barrasta Kayeliin. Sementtiauto lähtee ennen meitä.

Tuntuu todella hyvältä päästä Kayeliin. Innoissani odotan nähdä hiekat ja sorat MEIDÄN koulu tontilla. Hiukseni olen peittänyt ohuella neuletakilla, suojatakseni pölyltä. Punainen hiekka menee korviin asti. Kameralaukkuni ei ole enää musta, vaan punainen. Rytkymme eteenpäin vanhalla autolla, puristan mustaa rautaa pysyäkseni paikallani. Rauta on kuuma, mutta kai minä sitten olen afrikkalaistunut kun pystyn siinä käsiäni pitämään (ja kävelemään paljain jaloin ulkona). Ilma on muuttunut kovin kuumaksi. Istuessani rytkyvässä autossa, hajoamispisteessä olevalla penkillä aurinkolasini liimautuvat entistä tiukemmin kasvoilleni, kääntäessäni päätä ne tuntuvat lentävän päästä. Kuuma ilma tulee paineella ja vauhdilla vasten kasvojani ja painautuu kiinni vartalooni. Vettä! Vettä! Vettä! Olo on jo aika tukala, en kuitenkaan voi olla ihailematta sitä kaunista luontoa. Reilun tunnin rytkytyksen jälkeen suoristan vartaloni ja kömyän ulos lavalta. Istun viideksi minuutiksi mangopuun varjoon.

Kylän vanhin, alkali, vie meidät katsomaan varaston, johon sata sementtisäkkiä on varastoitu. Tämän jälkeen menemme katsomaan tontille tuotuja hiekka- ja sorakuormia. Hyvältä näyttää. Sora on, mitäpä muuta kuin punaista. Mustaa ei ole kuin Senegalissa ja sen tuominen maksaisi hunajaa. On se vain kiva seisoskella meidän yhdistyksen tontilla Afrikassa, kuumuus kuitenkin ajaa pois varttitunnin kuluttua.

Menemme porukalla mangopuun suojiin. Lähes viisikymmentä lasta odottaa siellä, jokainen heistä haluaisi kouluun, meidän tulevaan kouluumme ja he ketkä jo koulua käyvät, toivovat myös pääsevänsä meidän kouluumme ja näin säästyvänsä mm. päivittäisestä kilometrien pituisesta koulumatkasta. He käyvät nyt Pakaun koulussa ja sinne on matkaa useita kilometrejä. Koulumatka taittuu kävellen. Iltapäiväryhmäläiset usein koulupäivän jälkeen jäävät odottamaan auringonlaskua, silloin on viileämpää kävellä takaisin kotiin. Lapsia jännittää kovasti ja sen huomaa selkeästi vakavista kasvoista kuvissa, jotka otan heitä varten, jotka haluavat kummeiksi näille lapsille. (Tästä myöhemmin lisää infoa). Kuvauksen jälkeen yhteiskuvassa ei riemulla ole rajoja. Olo on vapautunut ja nyt kaikki uskaltavat nauraa ja olla oma itsensä.

Syömme kylässä, mitäpä muuta kuin riisiä ja hiukan kanaa, tulista benechiniä. Amad tiputtaa puusta meille mangoja pitkällä kepillä. Rupattelemme tovin ja itse imaami saapuu paikalle myös. Adaman pienen vauvan pieniä mustia käsiä ja varpaita ihastelen. Alkaa itkettämään. Emme tiedä, milloin pääsemme seuraavan kerran Kayeliin tapaamaan omaa perhettämme ja koko kylää.

Aloitamme paluumatkan. Olen huolissani juomavedestäni, sitä ei paljon enää ole. Noustessani lavalle Adama on huolissaan ja pyytää moneen kertaan minut sisälle autoon. En anna periksi, haluan istua Nissanin lavalla halkeamispisteessä olevalla puupenkillä, jota ei ole millään tavalla sinne kiinnitetty. Enkä kadu. Ilma oli kuin morsian, olihan jo ilta alullaan. Nautin suunnattomasti istuessani siellä yksin, haistaen luonnon tuoksut. On aika cashew-pähkinöiden ja sen tuntee sieraimissaan. Tuoksu on yksi parhaimmista tuoksuista luonnossa. Pysähdymme matkalla puusta noukkimaan muutaman hedelmän, jossa pähkinä roikkuu. Mietin jälleen, miksi ei ole myynnissä cashew´n hedelmästä tehtyä mehua, puhumattakaan vauvan soseista, hyytelöstä jne. Harmi kun täällä ei ole teollisuutta, olisi hyvä bisnes heille. Ohittaessamme kyliä lapset juoksevat auton perässä ”toubaa” (valkoihoinen) huutaen ja käsiään heiluttaen. On ne ihania <3

Päästessämme Barraan saamme kuulla ikävän ja pelottavankin uutisen. Kanilai-lautta on hajonnut. On siinä parkissa, eikä pääse pois eli toinen lautta ei siihen voi tulla. Parkkipaikkoja kun on vain yksi. Kuullessani vaihtoehdon olen kauhuissani. Joko odottaa vähintäänkin tunteja Kanilain korjausta, jota ei välttämättä edes saada korjattua tai…. ottaa vene. Hinta on noussut pilviin. Monin kertainen verrattuna lauttamatkaan. Vastusteluista huolimatta lupaan lähteä katsomaan, miltä meri näyttää. Eihän tuo nyt NIIN paha. Mutta…..

Hontelo, pitkä mies kaappaa minut olkapäilleen ja kantaa vettä pitkin paikalliseen puuveneeseen. Wow! Olipa kokemus, pelottava sellainen, pääsen kuitenkin veneeseen. Kohta tuodaan miestäni samalla kyydillä, kaikki mangot, kameralaukku, reppu, jne mukana. Näin jokainen matkalainen tuodaan veneeseen ja kantajat saavat taas pötyä pöytään. Pyydän monta kertaa pelastusliivejä, ilman niitä en lähde. Lopulta saan liivit, lähes uimataidoton mieheni ei, eikä kaikki muutkaan. Loppu mikä loppu. (Täällä muuten monikaan ei osaa uida, oli kalastaja tai ei, Atlantissa on vaikea harjoitella). Odotan jännittyneenä matkaan lähtöä.

Ankkuri saadaan ylös ja matka Atlantin yli voi alkaa. Oikeastaan aika kiva, lempeä keinunta, hetken aikaa. Päästessämme kauemmaksi satamasta aallot voimistuvat. Vene on kallellaan pääsääntöisesti vasemmalle, automaattisesti väännän itseäni oikealle, ihan kuin pystyisin pitämään veneen tasapainossa. Mieheni on aivan laivan reunalla, sillä vasemmalla. Erehdyn katsomaan oikealle aallon saapuessa. Aaaaargggh! Kiljahdan kun laiva kallistuu vasemmalle. Muut alkavat nauramaan. No ihan kiva että saan hauskuutettua heitä. Yritän kurkotella nokkaa kohti nähdäkseni paljonko on matkaa jäljellä. Kallistus: vasen, oikea, vasen, oikea. Lopulta alkaa hiukan helpottaa, olemme saapumassa rantaan. Pojat rannalta juoksevat veneelle, yksi kaappaa minut taas olkapäilleen ja hakee sen jälkeen mieheni. Näin taas pojat tienasivat hiukan palkkaa itselleen.

Olin ylpeä itsestäni että kuitenkin uskalsin, minä, joka koirien lisäksi pelkään myös aaltoja. Vaikka tämä vajaan puolen tunnin kokemus olikin mielenkiintoinen, en ehkä enää lähtisi, vain jos meri on hyvin tyyni.
Afrikka, koskaan ei voi tietää. Ei aikoja, ei matkojen pituuksia, ei kulkupelejä. Jännää ja ihanaa elämää.

Yhteyksien salliessa kuvia tulossa kansioon sivullamme ja myös videoita löytyy täältä https://www.facebook.com/finlandgambia/