Kirpeistä lähtemisistä, haikeista saapumisista, kosken aaltojen viileydestä kasvoilla, varpaiden kaivamisesta kuumaan rantahiekkaan, kilometrien katoamisesta fillarin pyörien alla, perhosista mahan pohjalla, maisemista korkean kukkulan laelta ja pienten käsien tiukasta otteesta kaulan ympärillä. Tuntemattomasta ja tutusta, siitä että uskaltaa, yrittää ja kokeilee, onnistuu ja mokaa välillä ihan täysin. Uuden oppimisesta, epävarmuudesta, hiljaisista hetkistä niiden kausien välillä kun mennään ihan täysillä.
Minun unelmat on tehty saavutettaviksi, muuttuviksi ja muokattaviksi. Ne elävät elämän ja ajan mukana ja opettavat aina uudestaan ja uudestaan sen että asioilla on tapana järjestyä.
Opiskeluvuodet Irlannissa, ensimmäisen unelmatyön ja oman kodin taakse jättäminen Helsinkiin kun maailma ja kosket kutsuivat, uuden elämän aloitus Norjassa ja kahden uuden elämän luominen Norjassa ovat asioita mistä en ole aina osannut edes unelmoida, mutta mitkä vähitellen ovat matkan varrella muuttuneet ensin unelmiksi ja sitten arjeksi.
“Miten äitiys on muuttanut elämääsi?” minulta kysyttiin Suomen äitienpäivän kunniaksi viikonloppuna ja melkein vastasin että ei millään lailla. Elämähän se muuttuu, koko ajan, olin sitten äiti tai en. Mutta jos totta puhutaan en varmasti istuisi iltaisin koneella ilta-auringon vielä valaistessa laaksoamme, vaan olisin tuolla ulkona fillarin kanssa tai lenkkikengät jalassa kipuamassa mäkiä ylös ja alas jos nuo pienet eivät tuhisisi peiton alle rauhallisesti tietäen että äiti on lähellä jos on tarvis.
Se miten lasten tulo maailmaan on muuttanut elämääni ehkä eniten on se, että unelmat ovat sen kuin kasvattaneet kokoaan. Omaa aikaa kun on vähemmän, siitä ajasta mitä itselle riittää on saatava kaikki irti, vaikka lähtemällä 2500 kilometrin pyörälenkille tai kulkemalla Norjan kansallispuistojen lävitse suksilla.
Vaikka äitiyttä on minulla alla kohta neljä vuotta, meillä ei ole vielä kertaakaan juhlittu äitienpäivää Norjankin helmikuisen äitienpäivänkin aina unohduttua. Joten päädyin siihen että olkoon tämä(kin) vapaapäivä minun äitienpäiväni. Päivä jolloin tämä äiti voi unelmoida vuorista, koskien kuohusta, matkoista yksin ja perheen kanssa ja siitä että meidän perheen pienimmätkin uskaltaisivat aikanaan seurata omia unelmiaan.
Melkein jo käsinkosketeltavissa unelmissa on myös tämän vuoden ja loppukesän “suuri seikkailu” tutulla ja rakkaalla tyttöporukalla, ja siitä mitä tänä vuonna tapahtuu voin toivottavasti kertoa lisää jo ensi viikolla!
Mistä sinä unelmoit?
Ja teille jotka mietitte uskaltaisiko lähteä, tehdä, kokeilla, jättää vanhan taakseen seurataksenne omia unelmianne – miksipä ei?
