Mahanpohjassa pyörivät perhoset lepattelivat siipiään aina kun muistelin mitä oli edessä. Ajatus omasta ajasta ystävien kera, myrskyävästä merestä, raikkaasta merituulesta haikkien varrelta ja kuumista teekupposista syksyisissä kesäloman aamuissa saivat hymyn huulilleni kunnes mieleen tulivat viime aikoina pienen neitimme kanssa käydyt keskustelut ihan lyhyistäkin pyrähdyksistä.
Äiti, miksi sun pitää mennä?
No, äidin pitää mennä koska välillä tarvitsen kahdeksan tunnin yöunia. Vapautta tulla ja mennä ilman kello seitsemän “nyt pitää pistää muksut nukkumaan” kotiintuloaikoja. Ikävöin pitkiä rankkoja päiviä luonnossa ilman jatkuvia eväs-, pissa-, kiukku- ja “koska mennään pullalle” taukoja. Iltoja terassilla huurteinen tuoppi edessäni ja ehkäpä hapuilevia tanssiaskelia yökerhon lattiallakin meidän oman olkkarin sijasta. Viime kerrasta oli jo aikaa, ja luulisin että juottoloissa soisi muukin kuin Frozenin sountrack. Tai Mimi ja Kuku.
Menen, koska välillä haluan olla ihan vain minä.
Näitä kauhun hetkiä kun muksu tökkää sormella kaverin kameraan on tällä reissulla ollut täysi nolla, eli tasan saman verran kun lapsimatkustajiakin.
Ongelmana onkin se, että vaikka vasta viime vuonna lähdin suhteellisen huolettomasti fillaroimaan viideksi viikoksi Irlantiin, tänä vuonna lähtökohdat olivat aika erilaiset. Ennen Irlannin matkaa olin ollut äitiyslomalla kotona ja reissussa lasten kanssa vuoden päivät, aika usein yksin. Nyt olen ollut töissä, työreissuilla ja omissakin seikkailuissa niin että arjestamme on tullut aikalaista aikatauluttamista. Välillä kotona on papa ja kakrut. Sitten välillä taas minä ja muksut. Koskahan me oltaisiin koko porukka taas pidempi aika saman katon alla?
Ja nyt minä menin taas. Yksin.
On tunnustettava että äitiydestä on tullut aika iso ja merkittävä osa minua. Ennen ajattelin sen vain yhtenä rakennuspalikkana, mistä oli välillä ihan hyvä käydä happihyppelyllä. Nyt ennen tätä matkaa ajatus siitä että kahden pienen menijän vaativat halit ja pusut, ja yölliset kylkeen käpertymiset saisivat odottaa kolmisen viikkoa kirpaisi aika lailla, vaikka ne pitkät, rauhalliset yöunet houkuttivatkin. Ja ovat ne kyllä maistuneetkin!
Iloiset jäähyväiset juna-asemalla. ”Äiti mää tuun isojen tyttöjen mukaan”. Ehkä ensi kerralla…
Koska meillä siis reissaavat sekä isä että äiti, työssä ja vapaalla, tässä muutamia meidän perheen ikävänselätyskeinoja. Lapset nyt näyttävät sopeutuvan tilanteeseen kuin tilanteeseen, mutta hyvin nämä toimivat ikävää potevilla vanhemmilla.
- Skype. Jos tienpäältä vain pääsee nettiin, Skypetreffit tehdään mieluiten aamupalalle. Puuro maistuu ja tarinat kulkevat vielä tässä vaiheessa päivää kun tarha tai työ ei ole vienyt kenenkään mehuja.
- Kalenteri (ideasta kiitos Salamatkustaja Sadulle). Jääkaapin oveen on yhdessä tehty värikäs A4 ja nyt ei ole epäselvää kuka menee ja minne, ja monta yötä on nukuttava ennen kuin syödään kakkua kaverin synttäreillä. Se taitaa olla kuitenkin kiinnostavampi juttu kuin se, koska äiti ja papa tulevat takaisin kotio…
- Kaikille jotain kivaa. Oli se sitten vohveli-illallinen tai lentomatka Grannyn luokse, ikävä ei ehdi nostamaan päätään jos on jotain mukavaa mitä odottaa.
Sitä ei tosin ole vielä kalenteriin merkitty, että syksylle on tällä äidillä odottamassa myös työreissu uudestaan Färsaarille, sieltä suoraan ja ensimmäistä kertaa unelmieni Grönlantiin ja pitkästä aikaan myös New Yorkiin. Yksin!
Lisää lukemista äitiydestä ja matkustamisesta:
- Ajatuksia viime vuoden Irlannin reissulta samasta aiheesta
- Sweet Chili blogin 33 yötä poissa kotoa. En siis ole ainoa “huono äiti”
- Wild Junket & Why You Should Travel with a Baby – vinkkejä myös allekirjoittaneelta
- Taannoinen kirjoitukseni seikkailija Alastair Humphreysin sivuilla: Not the Mum of So and So, Just Me
Luksusongelma ja -asiahan tämä äidin reissaaminen on, Friolandia-blogissa on ajankohtaisesti erinomaista asiaa siitä kun on pakko matkustaa.
Kuvat: Kate Cornfield
