Suksilla

Samanaikaisesti kun ystäväni Åsa toisaalla piteli tiukasti kiinni puusta jyrkän rinteen reunalla, pulkan ja Scooby-koiran vetäessä häntä vauhdilla kohti pimeää alamäkeä, minun toinen sukseni irtosi ihan huomaamatta ja lähti pujottelemaan puiden läpi alas pitkin vuorenrinnettä. Meneillään oli kauan odotettu ja suunniteltu neljän päivän hiihtoreissu läpi Norjan Dovrefjellin ja Rondanen kansallispuistojen, ensimmäinen laatuaan meikäläiselle ja pitkän odotuksen ja unelmien täyttymys.

Tai sitä se oli ainakin ollut paperilla. Nyt, kun aurinkoinen päivä oli jo vaihtunut iltaan ja aurinkokin oli kadonnut vuorien huomaan, olisi ollut helppoa kirota Norjan vuoret, ja ne sukset, alimpaan helvettiin. Tosin se hetki olisi voinut tulla hieman myöhemminkin, siinä vaiheessa kun tajusimme että Åsa oli eksynyt porukasta kartan ja GPS:n kanssa. Tai ehkäpä se hetki olisi voinut tulla vasta seuraavana aamuna, kun päivän valjetessa ja DNT:n vuoristomökiltä herätessämme näimme mitä oli edessämme.

Kaikkea muuta kuin lunta.

Vaikka tämän perusteella voisi nopeasti päätellä että tälle seikkailulle oltiin lähdetty aivan liian laihoin eväin ja suunnitelmin, totuus oli toinen. Meillä oli mukana kaikki tarvittavat varusteet bivypusseista ensiapuvälineisiin, satelliittipaikantimeen ja lapioihin. Reitti oli tarkkaan valittu meidän porukalle sopivaksi ja suunnitelmaa oli muutettu pariinkin otteeseen retkeä edeltävinä viikkoina säätiedotusten perusteella. Luvassa oli vain ja ainoastaan aurinkoa, ja lumivyöryvaarakin oli nollissa. Se ainoa pieni mutta kriittinen mutta olikin sitten DNT:n Rondvassbu-mökiltä saamamme info. ”Ensimmäisenä kahtena päivänä hiihto-olosuhteet ovat huonot, ja joudutte ehkä kantamaan pulkkia aina välillä”. 

Ai huonot ja aina välillä? Eihän täällä ole lunta! Ensimmäisen päivän jäätiköt ja läikikkäät lumiolosuhteet tuntuivat ruhtinaallisilta verrattuna toisen aamun maisemiin.

Tai no, kyllähän ojassa aina välillä pystyi hiihtämään. Ja niin pystyi myös laaksoa myötäilevän joen jäällä.

Mutta se varsinainen karttaan merkitty talvireitti, joka kulki kätevästi pitkin laakson pohjaa ja olisi suunnitelmien mukaan taannut meille helpohkon parinkymmenen kilometrin hiihtopäivän, siitä ei ollut tietoakaan.

Sen sijaan kapusimme ylös vuoren rinnettä ja kuljimme pitkin metsiä, ylös ja alas, välillä suksien kanssa ja välillä ilman, samalla kun metsästimme lunta. Ja niin ne tunnit taas kuluivat, ja päivä vaihtui seuraavaan aivan liian lujaa vauhtia kunnes löysimme itsemme taas pimeästä, etsimässä seuraavaa vuoristomökkiä ja sitä mökille vievää lumipenkkaa.

Kun suunnitelmat menevät aivan persuuksilleen selviää ainakin se, mistä ystävät ja matkakumppanit on tehty. Tämän porukan kanssa ei tullut mitään yllätyksiä.

Pitkäksi venähtäneistä päivistä huolimatta hymyt eivät meidän porukalla ainakaan kovin usein hyytyneet, ja huumorin ja muutamien ärräpäiden säestämänä kova työ jatkui vain. Silloinkin kun arviolta viiden tunnin matka venyi kahteentoista tuntiin, toista päivää peräkkäin.

Ja jos onnea ovat hyvät ystävät, euforiaa on ystävä, joka tuo matkalle mukaan kotona tehtyjä suklaapalloja niitä hetkiä varten kun huumori alkaa ihan oikeasti olla kadoksissa.

Joku kumma suloisuus näissä reissuissa mitkä eivät mene ihan niin kuin Strömssössä kuitenkin on. Tunneiksi venyneet minuutit täynnä kovaa työtä, jotka juuri sillä hetkellä kun painava pulkka ei meinaa tulla mukaan jäisessä ylämäessä tuntuvat jatkuvan ikuisuuteen. Hetket, jotka kuitenkin katoavat ihan huomaamatta päivän vaihtuessa iltaan ja yöhön. Pienet ilonpilkahdukset rankan ylämäen jälkeen tai jyrkän metsäisen alamäen pohjalla, ja se onnentunne kun hetkellisesti löytää moottorikelkan jäljet mitä voi seurailla sen kummempia miettimättä. Ja kun vihdoin istuu vilpoisessa vuoristomökissä kamiinan ääressä lumen hiljalleen sulaessa kattilassa teevedeksi ja pääsee pitkän päivän päätteeksi oikaisemaan peiton alle päällä neljä tai viisi kerrosta vaatteita nukahtaakseen syvään uneen, niinä hetkinä ei haluaisi olla yhtään missään muualla. Juuri näin on hyvä.

Eli mitäpä sitä turhaan kiroamaan. Se ensimmäisenä iltana karannut suksi ei päässyt kovinkaan pitkälle ennen kuin kohtasi puun. Åsakin löytyi ihan lähistöltä, ja sen jälkeen kun olimme matkanneet neljä päivää ylös ja alas vuorenrinteitä, välillä pitkin lunta ja välillä kivikossa pulkkia ja suksia kantaen, faktahan oli että me pääsimme perille asti. Takana oli kartan mukaan 80 kilometriä talvireittejä, mutta käytännössä, kuka tietää. Meidän reitti kun ei ollut ihan niin suoraviivainen kuin toivomme.

Se on hyvä tunne, kun tietää päässeensä perille. Ei niinkään matkan päättymisen vuoksi, mutta tieto siitä että pystyy, jaksaa ja kykenee pitämään päänsä kylmänä tilanteissa missä hommat eivät mene niin kuin pitäisi. Se auttaa selviämään vuoristoretkien lisäksi myös arkielämän kinkkisissä hetkissä, kuten kahden haluttoman alle neljävuotiaan talvitamineisiin pukemisessa, roudaamisessa autoon ja viemisessä kohti seuraavia seikkailuita!

Kuvat: Kiitokset Kate Cornfieldille kuvasta missä me neljä leidiä seisomme rinnakkain, ja Åsa Kunnaksen kuvia ovat nuo kaksi tuota ihan viimeistä edeltävää kuvaa. 

Ja muksuthan (ja mies) eivät siis olleet tällä reissulla mukana!! 

Missä ja mitä

Jos Dovrefjellin ja Rondanen kansallispuistot eivät ole tuttuja, alla on kartta joka hieman valaisee reittiämme ja sen varrelta löytyviä majapaikkoja. Tälle reitille on helppo lähteä vaikka alla ei olisi autoa, Oslon pääkentältä eli Gardermoenilta pääsee junalla suoraan Hjerkiniin, mistä yöunien jälkeen on hyvä lähteä suoraan hiihtämään. Reitin päätöspisteestä eli Mysusæteristä voi puolestaan matkata bussilla nro 538 tai taksilla Ottaan, mistä matka jatkuu taas junalla.

Työn alla on parhaillaan postaus hiihtovaelluksesta Norjassa ja näistä DNT:n mökeistä, Norjasta löytyy mahtavia vaihtoehtoja myös heille, jotka haluavat kokeilla hiihtovaellusta kevyen repun kanssa nauttien iltaisin kolmen ruokalajin illallisista viinilaseineen. Mutta tässä faktatiedot meidän reissusta lyhykäisesti, tänä talvena tälle reitille ei kuitenkaan kannata ehkä enää lähteä, ainakaan suksien kanssa! :)

• Tässähän se, meidän reitti ut.no sivuilla
• Junat: NSB, ”minipris” lipuilla joita voi ostaa etukäteen matka taittuu edullisesti
• Den Norske Turistforeningen, jäsenyys kannattaa jos aikoo yöpyä vähintään neljä yötä DNT:n mökeissä, tai haluaa yöpyä mökeissä missä ei ole henkilökuntaa. Näihin mökkeihin pitää mukana olla DNT:n avain.
• Hjerkinnhus hostelli, majapaikkamme ennen hiihtoretken aloitusta, vaikka Hjerkinn Fjellstue olisi ollut kätevämpi, sillä se sijaitsee aivan reitin aloituspisteessä
• Grimsdalshytta, ensimmäisen hiihtoyön majapaikka. Henkilökunta paikalla osan vuodesta, mutta ei vielä nyt.
• Dørålseter Turisthytte, täällä taittui toinen yö (nyt auki vain ylämökit omalla avaimella)
• Rondvassbu, yksi suosikeistani! Täältä voi lukaista muistoja viime pääsiäiseltä
• Bussi Mysusæteriin – aikatauluja kannattaa tiedustella Rondvassbulta