Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Category

Kanada

Clendenning

Clendenning on yksi Kanadan British Columbian jokiklassikoista. Tarpeeksi haastava mutta ”ei liian vaikea” höystettyina upeilla maisemilla. Ihanaa vaihtelua Atnarkon melonta/haikkaus-urakoinnin jälkeen. Mikä siis voisi mennä pieleen?!
Meitä varoiteltiin liian alhaisesta vedenkorkeudesta mutta vesimittarin ollessa epäkunnossa emme pystyneet tarkastamaan vedenkorkeutta. Intiaanikesän jatkuessa usemman viikon ajan jäätiköiltä tuleva vesi piti huolen siitä että joella oli riittävästi vettä. Liikaa. Aivan liikaa! Jos katsoit kanadalaisten melojien Clendenning-videon, katso se uudelleen ja kuvittele noin kaksi kertaa videolla oleva vesimäärä. Verrattuna Atnarkon matkaan tämä melontareissu oli kuitenkin kohtalaisen leppoinen ja hyviäkin hetkiä löytyi! Kaikki alkoi aurinkoisena tiistai-iltapäivänä…
TIISTAI

Lämpömittarin näyttäessä lähemmäksi +30 astetta pakkasimme kajakit, melontavarusteet ja tarpeeksi ruokaa kolmeksi päiväksi vesitasoon Whistlerin lähellä.

Miten tänne mahtuu vielä kuusi melojaa?!

Maisemat olivat aivan mahtavat! Jäätiköitä, jokia, vuoristojärviä silmänkantamattomiin…

Ja Clendenning. Näyttää hyvältä reilun parin kilometrin korkeudesta.

Clendenning-joki saa alkunsa vuoristojärvestä kaukana teistä, asutuksesta, sivilisaatiosta. Läheisten jäätikköjen sulamisvedet muodostavat tämän järven ja vedenkorkeus muuttuu aurinkoisina päivinä jopa 20 cm verran.

Tiistaina ei vielä melottu, vaan nautimme grillin antimista. Mitä retkiruokaa! Lohta, pihvejä, täytettyjä sieniä, vihannesnyyttejä, kylmää olutta…

KESKIVIIKKO

Aurinkoa, mukavaa III-luokan koskea, upeita vuoristomaisemia.


Kunnes tuli se ensimmäinen portage (=koskiosuus mitä ei pysty melomaan). Noin 700 metrin matka minkä taittamiseen kului kaksi tuntia! Hikeä, tuskaa, melkein kyyneliä… :) Atnarkon matkan jälkeen tuntui siltä että ei enään tätä! Ja sen ensimmäisen jälkeen portageita tulikin tiheään tahtiin. Ja portageiden välissä ”henkihieverissä” melontaa, pelottavaa 4+ isoa vettä, viimehetken akanvirtojen kiinniottamista ennen seuraavaa portagea. Auts…
Ja sivujoista vettä tulee joelle lisää, lisää lisää….

Selvisimme kuitenkin suunniteltuun leiriytyispaikkaan ennen pimeän tuloa. Väsyineinä. Mielessä kuitenkin kävi selviämmekö joelta suunnitellussa kahdessa päivässä?
TORSTAI

Klo 7.00. Auringonsäteet eivät vielä yllä laaksoon. Kylmä. Viimeinen yritys kuivattaa melontavarusteita ennen joelle lähtöä.

Ja torstain melonnat alkoivat…portagella! Huonoin mahdollinen aloitus. Onneksi portageiden väliin mahtui edellistä päivää enemmän melontaakin.
Lounastauolla Simon ja Jeff tarkastelivat karttaa ja GPS-paikanninta. Hyvältä näyttää, jyrkkää osuutta oli jäljellä enään noin kilometrin verran!

Viimeinen portage. Ja ainut ”helppo” portage mikä ei vaatinut pusikoissa ryömimistä, kajakin nostelua kalliolohkareelta kalliolohkareelle, vedessä kahlaamista, kajakin hinaamista jyrkkää rinnettä ylös…

Ja viimeisen portagen jälkeen melonta olikin nautinto! Isoa vettä, isoja aaltoja, jatkuvaa koskea, ei yhtään portagea. Jos joella olisi ollut vähemmän vettä, tämä osuus olisi luultavasti ollut harmittava kivikko. Joten jotain hyvääkin liian korkeasta vedenkorkeudesta tuli! Helpotus oli kuitenkin suuri kun saavuimme Ilaho-joelle (oikeinkirjoituksesta ei tietoa) johon Glendenning yhtyy. Huh! Enään oli jäljellä noin 5-9 kilometrin melkein helppo melontamatka autolle.

5-9 kilometriä? Missä on auto? Kuskimme ei muistanut aivan tarkkaan mistä auto löytyisi, ja jostain syystä auto ei näkynyt joelle. Joten päädyimme ohittamaan auton noin viidellätoista kilometrillä! Alla oli kymmenen tuntia melontaa ja aurinko oli jo laskemassa. Korjatakseen virheen, kuskimme lähti hölkkäämään tietä pitkin autolle. Meidän odottaessa kajakkien luona. Jopa Simonilla alkoi olla kylmä…


Kuitenkin loppu hyvin kaikki hyvin, alkaessamme jo huolestumaan kuskimme olinpaikasta (satelliittipuhelimella oli tässä vaiheessa jo varoitettu mahdollisesta avuntarpeesta paikallisia ystäviä), kuskimme saapui takaisin auton kanssa iltakymmenen maissa. Ei muuta kuin reilun tunnin ajomatka Squamishiin, päivälliselle ainoaan aukiolevaan pikaruokapaikkaan (missä kasvissyöjän ainut vaihtoehto oli ranskanperunat, yhyy…) ja ansaituille yöunille tienvarsimotelliin.
Ei voi muuta sanoa kuin HUH! Nyt on Kanadan melonnat melottu, kajakit jäävät ystävän luoksi Vancouveriin ja pääsevät toivottavasti pian uusien omistajien hellään huomaan, ja me muutumme perus-turisteiksi. Listalla on ainakin viinitila, käyntihierojalla, kuumat lähteet, ja lisää ystävien ja sukulaisten luona vierailua. Jee!
(Kuvat allekirjoittanut ja Simon Westgarth)

Ihmisten ilmoilla: otos 2

Huh! Taas on raajat mustelmilla, energiataso nolla ja kello näyttää aamuyötä saapuessamme hotelliimme Squamishin lähellä. Nukkumattia – ja kylpyveden valumista odotellessa pikainen kuvakatsaus Glendenning-joelle. Näyttää kovasti… Atnarkolta! Kuvassa meneillään on nimittäin kahden tunnin ”portage”, eli toisin sanoen koskien ohitus rannan kautta (kuvassa Pete & Patch). Ei ollut helppo tämäkään reissu ei!

Lisää kuulumisia & kuvia Glendenningiltä heti kun voimat alkavat taas palailemaan. Ja täytyy tunnustaa, olo on enemmänkin kuin helpottunut nyt kun vuorossa on Kanadan matkamme turisti-osuus. Tällä hetkellä haaveissa ovat varsinkin kuumat lähteet, visiitti hierojalle, elokuvateatterikäynti ja ruoka, ruoka, ja ruoka!

Seuraava seikkailu!

Pikainen tilannepäivitys: terveisiä Whistleristä kuuden hengen luksus-sviitistä, hotellien kesähinnat ovat kyllä olleet mukava yllätys! :) Muutaman tunnin päästä me lennämme vesitasolla Glendenning joen aloituspaikkaan, ja joella meneekin sitten pari seuraavaa päivää. Tiedossa pitäisi olla huomattavasti mukavampi reissu kuin taannoinnen Atnarkon-melonta…
Video Glendenning-joelta löytyy täältä.

Melontaa… mitä melontaa?

Atnarkolla taisi olla oletettua rentouttavampi vaikutus, sillä melonta-innostuksesta huolimatta en tänäänkään selvinnyt vesille. Kun vaihtoehtoina olivat pienimuotoinen vaellus raskaana olevan ystäväni kanssa tai melominen tuntemattomassa kanjonissa korkealla vedellä, vaaka kallistui vahvasti vuorilla vaeltamiseen. Ensi yönä suuntaamme rannikolle Prince Rubertiin ja sieltä lautalla Vancouverin saarelle ja Vancouveriin. Ja sitten samantien Whistleriin melomaan muutama joki… jee!
Mette hengähdystauolla Terracen-kaupungin yllä päiväkävelyllä…

…ja illalla, maistuisiko lasillinen…

…kissan pissaa karviaispensaassa?! Viinejä on monenlaisia :)

Atnarko "first decent"

Atnarkon seikkailu alkaa olla vain mukava muisto – mitä tosin en haluaisi koskaan kokea uudestaan, ja olemme saapuneet ystävieni luokse Terraceen (kartta). Miesten lähtiessä tänään melomaan päätin itse jäädä vielä lepäilemään, vastailemaan kertyneisiin sähköposteihin, juomaan kuppikaupalla teetä ja parantelemaan ranteessa olevaa jännetupintulehdusta. Äkäisten itikoiden puremat ja pusikoista saadut kasvojen naarmut ja haavatkin alkavat jo vähitellen parantua joten kaiken kaikkiaan ollaan jo voiton puolella ja odotan jo innolla huomisia melontoja!

Miten me siis päädyimme Atnarkolle? Will Gadd, yksi joukkueemme jäsenistä, kävi talvella kiipeämässä Atnarkon lähettyvillä olevan Hunlenin vesiputouksen, joka on 305 metrin korkeudellaan yksi maailman korkeimmista vertikaaleista vesiputouksista. Vaikka suurelta osin ympäristö olikin täysin lumen ja jään peitossa, Atnarko-joella vettä virtasi sen verran että siellä olisi pystynyt melomaan periaatteessa myös talvella. Lukuisten karttojen ja Google Mapsin tarkastelun jälkeen näytti siltä että muutamien järvien ylitysten lisäksi joessa olisi kiinnostavan verran pudotusta koskimelonnan kannalta.

En tiedä miten osaisin kuvailla jokimatkaa niin että siitä saisi oikean käsityksen. Kuvien avulla ehkä, mutta kuvaaminen jäi oikeastaan nolliin siinä vaiheessa kun kaikki energia meni seuraavan askeleen ottamiseen. Niin kävi myös videokuvaajien kanssa, harmi, sillä Will ja Simon suunnittelivat Atnarko-filmipätkän tekemistä.

Vietimme joella kolme yötä ja neljä päivää suunnitellun kahden yön sijasta, matkamittariin jokea kertyi noin 50 km plus reilu kymmenen kilometriä Charlotte-järven ylitystä ennen joen alkamista. Joen vaikeusaste vaihteli I-V välillä ja vaikeimman osuuden (IV-V luokitus) melomiseen meillä meni kaksi päivää. Mutta ei niin se melominen – mutta ne puut ja tukkikasat, ja niiden ympäri käveleminen / ryömiminen / raahautuminen. Tai joen ylitys tukkien päällä. Tai kajakin raahaaminen tiheässä korkeassa puskassa karhujen asuttamalla alueella. Tai viimeisen akanvirran kiinniottaminen juuri ennen isoa tukkikasaa. Tai tukin alittaminen / ylittäminen jos koskesta ei ollut poispääsyä. Tai ruuan loppuminen siinä vaiheessa kun matkaa oli vielä vajaa 20 kilometriä. Välillä tuntui siltä että patikoimme metsän läpi enemmän kuin meloimme, matkakassina 30-40 kg painoinen kajakki jota välillä tuli raahattua perässä ja välillä kannettua olkapäällä.

Reissu oli erittäin raskas sekä fyysisesti että henkisesti, mutta ei niin jotain huonoa ettei hyvääkin. Matka oli ehdottomasti seikkailu ja olen monta kokemusta rikkaampi vaikka en juuri tätä kokemusta haluaisikaan toistaa. Säiden kanssa meillä kävi aivan mahtava tuuri ja vaikka mittari öisin näyttikin lähelle nollaa, päivän aikana lämpötila kohosi yli +20 asteeseen. Lisäksi löysimme suojaisat leiriytymispaikat joka yöksi alueella missä leiripaikan löytyminen ei ollut itsestäänselvyys. Ja viimeisenä päivänä kilometrit taittuivat jo helpommin II-III luokan koskissa, missä pääsimme melomaan pitkiäkin pätkiä ilman tukkikasoja. Ja pääsimme ihailemaan paikallista villieläimistöä lähietäisyydeltä…

Ennen joelle lähtöä yövyimme Pine Point Lodgessa Nimpo-järven läheisyydessä.

Aamuiset maisemat Nimpo-järvellä muistuttavat kovasti kotimaasta…

…kuten myös majapaikkamme!

Pete Vickers testaa karhunpelottimien, ”bear bangers”, toimimista. Muutama kalamies taisi ainakin pelästyä… Ja meidän ei onneksi tarvinnut käyttää näitä tositilanteessa!

Kajakkien pakkausta – minimaalisellakin pakkauksella kajakeille tuli painoa 30-40kg kipale.

Ruokavaliomme koostui lähinnä valmiista kuivaruoka-annoksista, puurohiutaleista, pähkinä/suklaa/kuivahedelmä-sekoituksista. Onneksi olimme varanneet ekstraruokaa mukaan, sillä reissumme venähti yhdellä yöllä & päivällä. Silti viimeisenä iltana ja sitä seuraavana päivänä nälkä oli koko porukalla kova.

Ennen vesille lähtöä kävimme katsastamassa osan koskista ilmasta käsin vesitasolla. Kuvassa pelastajamme Clint, joka haki meidät joelta – ja löysi itse asiassa maasturilla ajettavan metsäpolun joelle noin viisi kilometriä ennen varsinaista aijottua lopettamispistettä.

Mieheni Simon ja Patch Bennet jäivät rannalle minun, Peten ja Willin lentäessä korkeuksiin.

Suuri osa alueen metsistä tuhoutui vuoden 2003 metsäpaloissa. Karua katsottavaa.

Ilmasta käsin näkyivät myös ensimmäiset kosket Lake Charlotten ja Baby Charlotten välillä. Varsinaisen Atnarko joen alkuun tästä oli vielä useampi kilometri matkaa.

Patch valmiina aloittamaan ensimmäistä järven ylitystä.

Ja tunnelmakuvaa joelta; puita, puita ja puita. Tässä tilanne ei tosin ole kovinkaan paha, yksittäiset puut olivat vielä OK mutta usemman kymmenen metrin pituiset tukkikasat eivät…

Ensimmäinen aamu, kuppi kuumaa teetä ja melontavarusteet kuivumassa auringossa. Vielä hymyilyttää.

Koska alueella on paljon karhuja (sekä ”grizzly” että mustiakarhuja), ripustimme ruuat puuhun hieman leirin ulkopuolelle. Ja kyllä, karhut kiipeävät puita, mutta tämä varotoimi yleensä riittää karhujen leiristä poissapitämiseen.

Hui! Ensimmäiset merkit karhujen läheisyydestä! Viimeisenä päivänä pääsimme ihastelemaan näitä eläimiä lähietäisyydeltäkin. Will päätyi joella noin 10 metrin päähän tukilla kalastavasta Grizzly-karhusta, itse en onneksi tätä todistanut. Hetken kuluttua pelästytimme kalastavan mustakarhun. Itse tosin arvostin tätä kokemusta vasta siinä vaiheessa kun pääsimme pois joelta… :)

Loppumatkasta törmäsimme verkolla kalastaviin tutkijoihin.

Ja ei kun tukilla päähän…

Kylmä olut ei ole koskaan maistunut näin hyvältä! Vasemmalta oikealle Will, Patch, Pete, minä ja Simon.

Ihmisten ilmoilla – hetken…

Huh! Atnarko ”first decent” on ohitse ja olemme edelleen elävien kirjoissa. Toisin sanoen meloimme joen jota ei kukaan ole koskaan aikaisemmin melonut – eikä varmaan tule meidän jälkeemmekään melomaan… Joesta lisää hieman myöhemmin koska olemme parhaillaan matkalla kohti pohjoista, kello on yksi yöllä ja meitä on neljä ahtautuneena samaan motellihuoneeseen. Jotkut haluaisivat kai nukkuakkin. Koska Atnarkolla aikaa kului hieman enemmän kuin olimme suunnitelleet, ovat aikataulumme nyt hieman muuttuneet. Tämä päivä on mennyt ajaessa, levätessä ja haavoja nuollessa, huomenna saatamme meloa jotain leppoisaa. Leppoisa = ei puita joessa (katso ao. kuva….)!