Suomen suurin matkablogiyhteisö

Atnarko "first decent"

Atnarkon seikkailu alkaa olla vain mukava muisto – mitä tosin en haluaisi koskaan kokea uudestaan, ja olemme saapuneet ystävieni luokse Terraceen (kartta). Miesten lähtiessä tänään melomaan päätin itse jäädä vielä lepäilemään, vastailemaan kertyneisiin sähköposteihin, juomaan kuppikaupalla teetä ja parantelemaan ranteessa olevaa jännetupintulehdusta. Äkäisten itikoiden puremat ja pusikoista saadut kasvojen naarmut ja haavatkin alkavat jo vähitellen parantua joten kaiken kaikkiaan ollaan jo voiton puolella ja odotan jo innolla huomisia melontoja!

Miten me siis päädyimme Atnarkolle? Will Gadd, yksi joukkueemme jäsenistä, kävi talvella kiipeämässä Atnarkon lähettyvillä olevan Hunlenin vesiputouksen, joka on 305 metrin korkeudellaan yksi maailman korkeimmista vertikaaleista vesiputouksista. Vaikka suurelta osin ympäristö olikin täysin lumen ja jään peitossa, Atnarko-joella vettä virtasi sen verran että siellä olisi pystynyt melomaan periaatteessa myös talvella. Lukuisten karttojen ja Google Mapsin tarkastelun jälkeen näytti siltä että muutamien järvien ylitysten lisäksi joessa olisi kiinnostavan verran pudotusta koskimelonnan kannalta.

En tiedä miten osaisin kuvailla jokimatkaa niin että siitä saisi oikean käsityksen. Kuvien avulla ehkä, mutta kuvaaminen jäi oikeastaan nolliin siinä vaiheessa kun kaikki energia meni seuraavan askeleen ottamiseen. Niin kävi myös videokuvaajien kanssa, harmi, sillä Will ja Simon suunnittelivat Atnarko-filmipätkän tekemistä.

Vietimme joella kolme yötä ja neljä päivää suunnitellun kahden yön sijasta, matkamittariin jokea kertyi noin 50 km plus reilu kymmenen kilometriä Charlotte-järven ylitystä ennen joen alkamista. Joen vaikeusaste vaihteli I-V välillä ja vaikeimman osuuden (IV-V luokitus) melomiseen meillä meni kaksi päivää. Mutta ei niin se melominen – mutta ne puut ja tukkikasat, ja niiden ympäri käveleminen / ryömiminen / raahautuminen. Tai joen ylitys tukkien päällä. Tai kajakin raahaaminen tiheässä korkeassa puskassa karhujen asuttamalla alueella. Tai viimeisen akanvirran kiinniottaminen juuri ennen isoa tukkikasaa. Tai tukin alittaminen / ylittäminen jos koskesta ei ollut poispääsyä. Tai ruuan loppuminen siinä vaiheessa kun matkaa oli vielä vajaa 20 kilometriä. Välillä tuntui siltä että patikoimme metsän läpi enemmän kuin meloimme, matkakassina 30-40 kg painoinen kajakki jota välillä tuli raahattua perässä ja välillä kannettua olkapäällä.

Reissu oli erittäin raskas sekä fyysisesti että henkisesti, mutta ei niin jotain huonoa ettei hyvääkin. Matka oli ehdottomasti seikkailu ja olen monta kokemusta rikkaampi vaikka en juuri tätä kokemusta haluaisikaan toistaa. Säiden kanssa meillä kävi aivan mahtava tuuri ja vaikka mittari öisin näyttikin lähelle nollaa, päivän aikana lämpötila kohosi yli +20 asteeseen. Lisäksi löysimme suojaisat leiriytymispaikat joka yöksi alueella missä leiripaikan löytyminen ei ollut itsestäänselvyys. Ja viimeisenä päivänä kilometrit taittuivat jo helpommin II-III luokan koskissa, missä pääsimme melomaan pitkiäkin pätkiä ilman tukkikasoja. Ja pääsimme ihailemaan paikallista villieläimistöä lähietäisyydeltä…

Ennen joelle lähtöä yövyimme Pine Point Lodgessa Nimpo-järven läheisyydessä.

Aamuiset maisemat Nimpo-järvellä muistuttavat kovasti kotimaasta…

…kuten myös majapaikkamme!

Pete Vickers testaa karhunpelottimien, ”bear bangers”, toimimista. Muutama kalamies taisi ainakin pelästyä… Ja meidän ei onneksi tarvinnut käyttää näitä tositilanteessa!

Kajakkien pakkausta – minimaalisellakin pakkauksella kajakeille tuli painoa 30-40kg kipale.

Ruokavaliomme koostui lähinnä valmiista kuivaruoka-annoksista, puurohiutaleista, pähkinä/suklaa/kuivahedelmä-sekoituksista. Onneksi olimme varanneet ekstraruokaa mukaan, sillä reissumme venähti yhdellä yöllä & päivällä. Silti viimeisenä iltana ja sitä seuraavana päivänä nälkä oli koko porukalla kova.

Ennen vesille lähtöä kävimme katsastamassa osan koskista ilmasta käsin vesitasolla. Kuvassa pelastajamme Clint, joka haki meidät joelta – ja löysi itse asiassa maasturilla ajettavan metsäpolun joelle noin viisi kilometriä ennen varsinaista aijottua lopettamispistettä.

Mieheni Simon ja Patch Bennet jäivät rannalle minun, Peten ja Willin lentäessä korkeuksiin.

Suuri osa alueen metsistä tuhoutui vuoden 2003 metsäpaloissa. Karua katsottavaa.

Ilmasta käsin näkyivät myös ensimmäiset kosket Lake Charlotten ja Baby Charlotten välillä. Varsinaisen Atnarko joen alkuun tästä oli vielä useampi kilometri matkaa.

Patch valmiina aloittamaan ensimmäistä järven ylitystä.

Ja tunnelmakuvaa joelta; puita, puita ja puita. Tässä tilanne ei tosin ole kovinkaan paha, yksittäiset puut olivat vielä OK mutta usemman kymmenen metrin pituiset tukkikasat eivät…

Ensimmäinen aamu, kuppi kuumaa teetä ja melontavarusteet kuivumassa auringossa. Vielä hymyilyttää.

Koska alueella on paljon karhuja (sekä ”grizzly” että mustiakarhuja), ripustimme ruuat puuhun hieman leirin ulkopuolelle. Ja kyllä, karhut kiipeävät puita, mutta tämä varotoimi yleensä riittää karhujen leiristä poissapitämiseen.

Hui! Ensimmäiset merkit karhujen läheisyydestä! Viimeisenä päivänä pääsimme ihastelemaan näitä eläimiä lähietäisyydeltäkin. Will päätyi joella noin 10 metrin päähän tukilla kalastavasta Grizzly-karhusta, itse en onneksi tätä todistanut. Hetken kuluttua pelästytimme kalastavan mustakarhun. Itse tosin arvostin tätä kokemusta vasta siinä vaiheessa kun pääsimme pois joelta… :)

Loppumatkasta törmäsimme verkolla kalastaviin tutkijoihin.

Ja ei kun tukilla päähän…

Kylmä olut ei ole koskaan maistunut näin hyvältä! Vasemmalta oikealle Will, Patch, Pete, minä ja Simon.

Previous Post Next Post

No Comments

Leave a Reply