Rikon jälleen pienen blogihiljaisuuteni ajatuksillani matkustamattomuudesta, joita kirjoittelin ylös muutamia viikkoja sitten, päivittäen tänään myös uusilla mietteillä. Olen nimittäin aivan yllättynyt, kuinka helposti tuo ”matkustamattomuus” onkaan tähän asti sujunut. Koskaan en ole pitänyt reissuja itsestäänselvyytenä: niiden suunnitteleminen kun vaatii aina erinäisiä resursseja ja niiden keräämistä. Tämä vuosi on kuitenkin nytkäyttänyt ajatusmaailmassani jonkin erilaisen vaihteen päälle, koska en ole antanut itseni edes haaveilla koneeseen nousemisesta. Se onkin selvästi ollut jonkinlainen suojamekanismi, jolla torjua sitä ikuista kaukokaipuuta, jonka varsinaista lääkettä ei löydä apteekin hyllyssä. Suomimatkailua on toki myös kokeiltu ja hyvänä kakkosenahan sekin toimii, mutta ei kuitenkaan aivan tyydytä sitä uuden näkemisen ja kokemisen nälkää.

Haluan vielä korostaa, että matkustamattomuudella en tässä viittaa konkreettisesti siihen, että en ole hypännyt koneeseen tai junaan kohti vierasta kohdetta. Edellisestä ulkomaanreissusta on kulunut nyt aikalailla vuoden verran, mikä ei edes ole kovin pitkä aika pysyä kotimaansa rajojen sisällä, vaikka viime vuosina onkin tottunut erilaiseen. Viittaan käsitteellä enemmänkin siihen, että reissaamisen suunnittelulle tai siitä haaveilulle ei omassa mielessäni ole ollut edes mahdollisuutta, eikä toki Suomen valtiokaan ole sitä suositellut.

Pakkohan se on kuitenkin myöntää, että kaukokaipuun lämmin mutta tuskainen huuto kummittelee pääkopassani säännöllisin väliajoin. Jokin järjen – ja suoraan sanottuna myös pelon – ääni kuitenkin tukahduttaa sen hyvinkin pikaisesti.

Tämä ”matkustamattomuus” on kuitenkin sujunut kohdallani yllättävänkin hyvin. Tiedostan kyllä, että siihen vaikuttaa onnekas asemani ensinnäkin sen suhteen, että oma elantoni ei ole matkailusta kiinni, ja toiseksi sen suhteen, että olen ennen tätä ”kautta” jo ehtinyt kokemaan maailmaa. Edelleen lähetän isot tsempit niille, joita tilanne on koskettanut vielä enemmän eri tavoin, esimerkiksi tulojen menettämisen muodossa.

Täytyy kuitenkin myöntää, että viime aikoina mieltäni on alkanut valtaamaan epätoivo ja ahdistus siitä, milloin ja miten ”paluu normaaliin” edes koittaa. Uudet rokoteuutiset ovat toki hieman antaneet toivoa tulevasta. Aiempaan normaaliin ei kuitenkaan varmasti ole paluuta, mutta miltä tuo paljon puhuttu ”uusi normaali” sitten edes näyttää? Sitä me kaikki olemme varmasti pohtineet.

Sittten kun ”se” joskus kuitenkin koittaa, haluan ensimmäiseksi lähteä tapaamaan Saksaan muuttaneita serkkujani ja poiketa ehkä samalla Alppien vuorimaisemiin maistelemaan fondueta (K:t – jos luette tätä – ollaan siis todellakin tulossa!). Haluan vihdoin toteuttaa tyttöporukkamme viinitilareissun Toscanan suunnalle (tytöt – jos luette tätä – taisin juuri julkisesti vahvistaa Toscanan kohteeksi). Haluan myös haaveilla ja säästää kohti isompaa reissua, todennäköisesti Japaniin sushin äärelle tai kiertelemään Kalifornian auringon alle.

Nyt odotan kuitenkin ensin edes sitä vaihetta, jolloin uskaltaa taas kunnolla haaveilla.

Mitä ajatuksia ”matkustamattomuus” teissä herättää?

Terkuin ja tsemppauksin,