terelj

Reissun valmistelu alkoi hyvissä ajoin, sillä Mongoliaan tarvitsee viisumin. Tulostin viisumihakemuksen netistä, ja lähetin sen passin sekä passikuvan kanssa Mongolian konsulaattiin. Myös kuitti viisumin maksusta piti laittaa mukaan – normaalin turistiviisumin hinta on 70€ ja postikulut 10€, viisumi on voimassa 3kk ja sillä saa oleskella maassa 30 vuorokautta. Mikäli aikoo oleskella pidempään, on maahantulon jälkeen ilmoittauduttava Mongolian migriin seitsemän päivän kuluessa. Viisumi saapui noin viikossa, eikä sen kanssa ollut mitään ongelmia. Nykyään Mongolian viisumia varten ei enää tarvitse LOI:ta (letter of invitation). Lennot ostettiin TripMonsterista ja ne maksoivat päälle 500€ menopaluu/henkilö. Hotelli taisi olla Booking.comista.

Lensimme Aeroflotilla Ulan Batoriin Moskovan kautta ja perillä aamutuimaan meitä oli sovitusti vastassa hotellin edustaja. Chinggis Khaanin lentokenttä sijaitsee noin puolen tunnin ajomatkan päässä keskustan pääkadulta Peace Avenuelta, jossa majapaikkamme sijaitsi. Olimme valinneet yöpymisen kodinomaisessa Zaya’s Hostelissa, jossa oli oikein viihtyisät oltavat ja sydämellinen henkilökunta. Meitä tultiin hakemaan lentokentältä aamukuuden aikaan, ja vaikka huoneet eivät olleetkaan vielä valmiina, pääsimme sisään ja saimme aamupalaa. Tarjolla oli paahdettua leipää, paistettuja munia, jugurttia, mysliä sekä kahvia/teetä/mehua. Oleskelutiloissa oli myös toinen keittiö, missä teimme ruokaa toisinaan. Pääkeittiön automaatista sai juomavettä, joten sitä ei tarvinnut ostaa kaupasta.

Olin valvonut koko vuorokauden, joten torkuin olohuoneessa sillä aikaa kun odottelimme huoneiden valmistelua. Koko hostellin ainoa miinuspuoli oli, että oleskelutilassa haisi ihan järkyttävä pinttynyt rööki, vaikkei majatalossa saanut enää nykyisin polttaa (thank god). Majoitus tuntui enemmänkin kodilta kuin hostellilta. Minulla oli oma huone, jonka kanssa oli lieviä alkuhankaluuksia. Kun pääsimme vihdoin puolenpäivän maissa huoneisiimme, oveni jäi lukkoon enkä päässyt pois. Katsoin ikkunasta, että pitääkö kiivetä ulos, mutta päädyin kuitenkin laittamaan matkaseuralaiselle viestin Whatsappissa että olen huoneen vankina. Omistaja tuli murtamaan oven auki eikä saanut lukkoa toimimaan. En välittänyt asiasta vaan olin sitten ovi raollaan. Käytävässä oli lukolliset lokerot, ja vein arvotavarat sinne aina kun poistuimme hostellista. Tosin paikka oli niin turvallisen oloinen ja rauhallinen, että olisin varmaan voinut jättää kaiken levälleen ilman, että kukaan olisi vienyt mitään. Lepäiltyämme hetken, lähdimme tutustumaan pintapuolisesti Ulan Batoriin. Kuljeskelimme jalkaisin, sillä kaupungissa oli hyvin selkeä katukuva ja maamerkit löytyivät helposti.

ZAISAN HILL

Toisena päivänä varasimme majapaikan kautta koko päivän retken Ulan Batorin ulkopuolelle. Lähtö tapahtui aamupalan jälkeen hostellin tarjoamalla autokyydillä englantia puhuvan oppaan kanssa. Opas (Oyunaa-niminen nainen) oli todella osaava ja mukava, ja saimme häneltä runsaasti monipuolista tietoa. Suuntasimme ensin UB:n etelälaidalla olevalle Zaisan Hillille, josta avautuu upea näköala kaupungin ylle. 300:n kiivetyn portaan päässä kukkulalla sijaitsee toisen maailmansodan aikainen monumentti, joka on pystytetty kunnianosoituksena sodassa kaatuneille Mongolian ja Neuvostoliiton sotilaille. Zaisan Monumentin yhteydessä on valtava ympyränmuotoinen muraali, jossa kuvataan NL:n ja Mongolian välistä ystävyyttä, Neuvostoliiton antamaa tukea Mongolian itsenäistymiselle vuonna 1921, Japanin armeijan kukistamista Halhin-Golissa vuonna 1939, Natsi-Saksan joukkojen kaatamista sekä rauhanajan saavutuksia, kuten Sojuz 39:n avaruuslentoa, joka kuljetti ensimmäisen mongolialaisen avaruuteen.

TSINGIS-KAANIN PATSAS

Ihailtuamme maisemia ja sosialistisella realismilla tyyliteltyä muraalia, jatkoimme matkaa Tuul-joen rantaa mukailevaa tietä pitkin Ulan Batorin ulkopuolelle, ja haimme ruokakaupasta vähän välipalaa matkalle. Ajelimme viivasuoria teitä pitkin Tsonjin Boldogiin, reilun 50 km:n päähän Ulan Batorista itään. Keskellä punaruskeaa erämaata kohosi silmiemme eteen varhaisen Mongolian perustajana tunnetun Tšingis-kaanin jättimäisen kokoinen patsaskompleksi. Vuonna 2008 valmistunut ruostumattomasta teräksestä tehty massiivinen ratsupatsas on allaan sijaitsevan museon kanssa yhteenä 50 metriä korkea. Museo esittelee sekä esihistoriallista pronssikautta, Xiongnu-nomadikansan aikaa (alkaen noin 220 eaa.), että luonnollisesti Tšingis-kaanin elämänvaiheita ja muiden kaanien valtakautta kietoen yhteen Mongolian historiallisen aikajanan.

Museosta pääsee hissillä hevosen kaulaa pitkin näköalatasanteelle. Hevosen päästä avautuu mieltä rauhoittava näkymä autiomaahan. Ympärille on tarkoitus rakentaa kokonainen teemapuisto, jonka rakennustyöt olivat jo hiljalleen käynnistymässä. Erämaassa oli myös muutama jurtta sekä iso moskeija, joka sinällään tuntui hieman irralliselta maisemassa. Mainittakoon, että reilu puolet mongolialaisista on buddhalaisia tai ns. luonnonuskontoja edustavia shamanisteja, iso osa ateisteja ja vain 5% edustaa kristinuskoa tai islamia.

Alunperin meidän piti ruokailla museon yläkerrassa sijaitsevassa ravintolassa, mutta se oli remontissa, joten lähdimme ajelemaan Gorkhi-Tereljin kansallispuistoon päin, joka oli pääkohteemme.

NOMADIELÄMÄÄ NALAIKHISSA 

Tie kiemurteli oranssinpunertavan hiekka- ja kiviaavikon läpi kadoten välillä kokonaan, jolloin ajoimme pölyävällä soramaalla. Ajomatkan loppupuolella pysähdyimme kuuluisalle Turtle Rockille, joka on kilpikonnan muotoinen suuri kalliomuodostelma. Mongolialaiset kuulemma nimeävät maamerkit niiden ulkomuodon mukaan, mikä on tyypillistä myös muiden luontoa lähellä elävien kansojen keskuudessa. Saavuttuamme kansallispuiston rajamaille opas vei meidät perhetuttaviensa luo jurttaan, jossa perheen nuori äiti valmisti meille lämpimän aterian. Ruokana oli mongolialaiseen tapaan lihaa ja riisiä. Jälkiruokana oli tarjolla perinteistä “teetä” eli kuumennettua ja suolalla maustettua, aamulla lypsettyä hevosen maitoa (mare’s milk). Veimme tuliaisena Fazerin sinistä. (Olimme ostaneet jo Suomesta pieniä tuliaisia mukaan, koska on kohteliasta, että Mongoliassa viedään jotain isäntäperheelle. Annoimme myös oppaille ja hostellin isännälle pienet muistot Suomesta.)

Perhe kuuluu nomadeihin, missä tyypillinen perherakenne pitää sisällään ydinperheen lisäksi myös mm. serkkuja ja isovanhempia. Naispuoli pitää huolta kodista ja lapsista, ja isä toimii monesti paimenena tai nykyään saattaa myös ylläpitää hevosvaellusbisnestä turisteille. Naimisiin mennään nuorena, noin 18-vuotiaana, ja samoin lapset tehdään suht varhaisessa vaiheessa. Perheet eivät ole kovin suurikokoisia lapsiluvultaan, mutta siltikään kaikkia lapsia ei välttämättä lähetetä kaupunkiin saamaan koulutusta. Koulutuksen saaneet nomadilapset palaavat usein opintojensa jälkeen takaisin perheen luo jatkamaan nomadien paimentolaiselämää, osa jää kaupunkiin asumaan ja hankkii siellä elantoa perheelle.

Paimentolaiset elävät suurelta osin omavaraistaloudessa, jonka lisäksi tehdään vaihtokauppaa paimeneläinten lihoilla ja taljoilla. Nomadeilla on yleensä hevosia, lehmiä, lampaita, vuohia, jakkeja ja kameleita. Etenkin hevonen on mongolille ylpeyden aihe ja hevosia teurastetaan ruuaksi vain ääritapauksissa. Vaikka asuinrakennukset eli jurtat on rakennettu perinteitä kunnioittaen, on niiden sisustus yllättävänkin modernia jossain määrin. Sähköjä tai juoksevaa vettä ei yleensä ole, mutta moni jurtta on varustettu aurinkopaneeleilla ja rakennuksista saattaa löytyä taulu-tv sekä jurttien asukkailta älypuhelimet. Jurtan pystytyksessä ei ole käytetty ollenkaan nauloja tai muita moderneja rakennusvälineitä, vaan kiinnitykset on tehty kamelin nahasta valmistetuilla kivikovilla naulan korvikkeilla. 

Jurttia voidaan myös yhdistää toisiinsa ja meidänkin isäntäperheellä oli käytössään kaksiosainen jurtta. Ensimmäisessä osassa sijaitsi keittiö sekä oleskelualue ja takaosan toisessa jurtassa oli makuutilat. Jurttien keskellä on kamina, jolla asumuksia lämmitetään. Seinillä on koristeellisia seinävaatteita perinteitä kunnioittamassa ja lisäeristystä tuomassa. Pihapiirissä on ulkohuussi, joka on käytännössä vain puinen koppi, minkä lattiassa on syvä reikä. Opas varoitti, että kannattaa ottaa pikkutavarat taskusta ennen kuin menee vessaan, sillä monet huussit ovat nielaisseet muun muassa varomattomien länkkäreiden puhelimia.

TERELJIN KANSALLISPUISTO

Vietettyämme tovin perheen luona, jatkoimme matkaa Tereljin kansallispuistoon, jossa kapusimme 108 porrasta ylös vuorenrinnettä kohti Aryapalan buddhalaista temppeliä. Portaiden pientareet on täytetty buddhalaisilla opetuksilla ja elämänviisauksilla, joten kiipeäminen sinällään on jo valmistautumista mietiskelyyn. Aryapala toimii siis meditaatiokeskuksena, mutta koska olimme Mongoliassa turistikauden ulkopuolella, saimme kuljeskella alueella rauhassa. Kesäisin paikka kuhisee turisteja, joten oli ihanaa olla siellä omissa oloissa. Temppelin vahtimestari päästi meidät sisään temppeliin ja hiljennyimme hetkeksi värikkään koristelun ympäröimälle mietiskelypaikalle.

Maisemat vuorilla oli uskomattomat. Olin ihaillut paikkaa netistä jo etukäteen, mutta en saattanut kuvitellakaan, että pääsisin käymään siellä reissumme aikana! Mongoliassa talvi oli juuri loppumetreillä, joten maisemat vuorilla olivat jylhän karut ja vuorten rinteet paljaana. Paikka olisi varmasti näkemisen arvoinen myös kesäaikaan luonnon vihertäessä horisontissa. Rakastan kuitenkin vuoria minä vuodenaikana tahansa ja ne tekivät minuun tuollakin lähtemättömän vaikutuksen. Yllä avautui sininen taivas ja taivaankannella liiteli kotkia ja haukkoja. Kuulin mielessäni vanhan perulaisen melodian laulusta El Condor Pasa ja huokaisin onnesta. Olin menomatkalla päässyt pitelemään valtavaa kotkaa kädessä, sillä törmäsimme sattumalta tienvarressa paikalliseen mieheen, joka oli siellä neljän kesyttämänsä kotkan kanssa. Olen haaveillut pääseväni joskus katsomaan kotkia Kazakstaniin, missä kazakit ratsastavat arolla ja metsästävät kotkien avulla. Mongolian kokemus olikin pieni maistiainen tuosta unelmasta. 

Illalla kaupunkiin palattuamme kävimme vielä kashmir-myymälässä. Kashmir on todella suosittu materiaali ja siitä tehdyt laadukkaat (ja todella kalliit) vaatteet on monen turistin ostoslistalla. Onhan se materiaali pehmeää, mutta vaatteet eivät olleet oikein tyyliäni, joten en viitsinyt ostaa mitään pelkästä ostamisen ilosta. Matkakumppanini kuitenkin tekivät mieleisiään löytöjä outlet-myymälästä, joten reissu ei ollut turha.

KIERTELYÄ ULAN BATORISSA

Ulan Batorin perusnähtävyyksiin lukeutuva pääaukio, Sükhbaatar, on vaikuttava paikka massiivisine patsaineen ja hallintorakennuksineen. Aukion nimeä on vaihdettu edestakaisin Chinggis- ja Sukhbaatar-aukioiden välillä aina kulloisenkin hallituksen mieltymyksen mukaan. Keskellä toria komeilee suuri ratsupatsas selässään Mongolian vallankumouksen sankari Damdin Sühbaatar ja hallintorakennuksen edessä puolestaan on Tšingis-, Ögödei- ja Kublai-kaanien patsaat. Monumentaalisuudesta tulee hieman mieleen Pjongjang ja Pohjois-Korea.

Kävimme myös postitoimistossa lähettämässä postikortit Suomeen (meni noin kuukausi, että kortit saapuivat perille). Ostosmahdollisuuksia on aika paljon, ja suosituin paikka lienee State Department Store, missä on laaja valikoima kaikkea. Sieltä löytyy niin ruokakauppa, apteekki, kosmetiikkaa, koruja, kirjoja kuin runsaasti matkamuistoja ja mongolialaisia käsitöitä (ylin kerros on täynnä mm. käsitöitä ja kansallispukuja). Kaupungissa on myös ainakin pari muuta ostoskeskusta, joissa oli aika paljon länsimaista tavaraa ja vaatetta tarjolla. Hintapolitiikka oli järkytys. Katsoin esimerkiksi Niken tuulitakkia ja se oli reilusti yli 100€ eli paljon kalliimpi kuin Suomessa.

Itse tykästyimme Mary & Martha -nimiseen pikkuputiikkiin, joka myy eettisiä ja reilun kaupan periaatteilla valmistettuja mongolialaisia käsitöitä – suurin valikoima taitaa olla Mongolian kazakkien valmistamat perinteiset kirjontatyöt. Ostin pienen liinan, pari kännykkäpussia/pikkupussukkaa, penaalin ja repun. Kaikki käsityöt on todella korkealaatuisia ja yksityiskohtiin on panostettu. Lisäksi ostin kolme rannekorua, joiden tuotto menee ihmiskaupan torjuntaan. 

Mongolialainen ruoka on lihapitoista ja aika mautonta, mutta Ulan Batorissa on tosi paljon erilaisia etnisiä ravintoloita. Kävimme syömässä mm. intialaisessa, korealaisissa ja japanilaisissa ravintoloissa. Oma lempparini oli pääkadun varrella sijaitseva hazara-ravintola nimeltä Mughul. Toiseksi viimeisenä iltana kävimme paikallisessa baarissa, jossa joimme yhdet mojitot. En tiedä mitä ajattelin – en varmaan mitään, mutta join hyvällä juomahalulla jäähilettä sisältävän mojiton, ja vasta myöhemmin tuli mieleen, ettei jäätä olisi varmaan kannattanut nautiskella. Näimme nimittäin kuinka likaisen auton lavalla oli suuri jääkimpale, jota kuskattiin baariin.. Lähtöpäivänä minulle tuli huono olo, mutta en tiedä johtuiko se jäähileestä vai jostain muusta. Olin ottanut aiemmin lavantauti-tabletit, mutta eipä niistä ole suojaa kuin nimenomaista tautia vastaan. 

Ulan Bator on arkkitehtonisesti hyvin monipuolinen. Kaupungissa on sekä ikivanhoja buddhalaisia temppeleitä, karun kauniilla tavalla ränsistyneitä neuvostotyylisiä rakennuksia, että nykyaikaisia lasisia tornitaloja. Meneillään on suuri rakennusbuumi, sillä yhä useampi mongolialainen haluaa muuttaa kaupungin sykkeeseen ja toisaalta vanhempi rakennuskanta alkaa olla paikoin todella heikossa kunnossa. En ole niinkään modernien lasitornien ystävä, vaan koin vanhat temppelit paljon sympaattisempina. Eräänä päivänä kävimme varta vasten myös historiallisella temppelialueella Ulan Batorin laitamilla. Gandantegchinlen Monastery käsittää useamman temppelin, joista osaan oli erillinen pääsymaksu (itse alueelle oli myös muutaman euron pääsymaksu). Osassa temppeleistä oli käynnissä buddhalainen meditointituokio, missä munkit hokivat mantrojaan. Rukoushetki kuulosti hyvin hypnoottiselta. 

KOULUTUKSESTA

Yksi mieleenpainuvimmista vierailukohteista oli Mongolian kansallinen yliopisto. Siellä sattui olemaan sopivasti avoimien ovien päivä, jonka tähden opiskelijat esittelivät eri tieteenalojen tiedekuntia. Koulutustarjontaan kuuluu mm. arkeologia, psykologia, fysiikka ja matematiikka. Yliopiston tilat on modernit ja opiskelijat vaikuttivat innostuneilta omasta alastaan. Vierailimme myös yliopiston kirjakaupassa, josta ostin mongoli-englanti sanakirjan. Mongoliassa on nykyään lukuisia kansainvälisiä yksityiskouluja, ja kaduilla näkyi paljon muun muassa eteläkorealaisia nuoria opiskelijoita. 

Jokunen sana koulutuksesta. Ennen 1920-luvun Mongolian vallankumousta suuri osa ihmisistä oli lukutaidottomia ja vain harvoilla ja valituilla oli pääsy koulutuksen piiriin. Kiinan valtakauden aikana opintoja suoritettiin buddhalaisissa luostareissa ja opetuksen sisältö oli sen mukaista. Mongolian itsenäistyttyä ja saatua Neuvostoliiton tukea itsenäisyytensä alkutaipaleilla, alkoi koulutus pikkuhiljaa kehittyä modernimpaan suuntaan. 1940- ja 50-luvuilla koulutusjärjestelmä edistyi huomattavasti ja voimaan tuli pakollinen oppivelvollisuus. Sosialistisella tyylillä totetutettu koulutusuudistus toi huomattavia parannuksia ihmisten tasa-arvoon, kouluttautuneisuuteen sekä kirjoitus- ja lukutaitoon. Mongoliaa pidetään usein Aasian köyhimpinä maina, mutta siellä lukutaitoisten määrä on peräti 98%, mikä ohittaa myös naapurimaa Kiinan lukemat.

Neuvostokauden päättymisen jälkeen epätasa-arvoisuus on lisääntynyt Mongoliassa ja kuilu rikkaiden ja köyhien välillä syventyy jatkuvasti. Tämä on tyypillinen ilmiö kapitalistisissa maissa. Jotkut puolustelevat kapitalismia uusilla yhteiskunnallisilla mahdollisuuksilla ja työpaikkojen lisääntymisellä, mutta se ei paljoa lämmitä heikommassa asemassa ja syrjäytymisuhan alla olevia kansalaisia. Monella ei myöskään ole enää pääsyä korkeamman koulutuksen piiriin eikä kaikilla ole varaa asua kaupungissa, missä näitä uudistuksia ajetaan.

KHUSTAIN NURUU -KANSALLISPUISTO JA VILLIHEVOSET

Reissun puolivälissä varasimme Zayan kautta uuden päiväreissun, ja lähdimme eri suuntaan Ulan Batorista: tällä kertaa länteen tarkoituksena saapua Khustain Nuruu -kansallispuistoon. Reissu oli todella kuumottava, koska aamulla tiet vuorilla oli vielä jäässä. Matkan varrella näimmekin tieltä suistuneita autoja, mutta itse pääsimme onneksi turvallisesti perille. Mongoliassa on erikoinen liikenne, sillä suurin osa henkilöautoista on käytettyjä japanilaisia hybridi-Priuksia, joten niissä on ratti oikealla. Silti maassa on oikeanpuoleinen liikenne, jonka takia meno tuntui hieman hullunkuriselta. Tiet on kyllä todella suoria ja varsinkin kaupungin ulkopuolella pystyy myös kuskin puolelta näkemään horisonttiin asti tuleeko ohitustilanteessa autoja vastaan vai ei.

Saavuimme reilun parin tunnin ajomatkan jälkeen kansallispuiston rajalle Khustai Campiin, jonne ajettiin loppumatka hiekka-aavikolla. Söimme ekoturismiin keskittyvässä hotellissa lämpimän aterian, katsoimme esittelyvideon alueesta ja vierailimme pikaisesti luontokeskuksessa. Sitten nousimme takaisin maastoautoon ja lähdimme ajamaan syvemmälle aavikolle etsimään mongolianvillihevosia. Täällä ei ollut enää minkäänlaista tietä, vaan auto mutkitteli miten sattuu ja välillä ajoimme todella vinossa hiekkarinteiden reunalla, jolloin hieman kuumotti että pysyykö auto edes pystyssä.

Ei tarvinnut kuitenkaan kurvailla kuin parikymmentä minuuttia, kun näimme poikkeuksellisen suuren kymmenen villihevosen lauman suht lähellä autoa. Mongolianvillihevonen eli przewalskinhevonen katosi luonnosta 1960-luvulla, mutta laji onnistuttiin säilyttämään eläintarhoissa suojeltujen yksilöiden avulla. Sittemmin villihevosia on palautettu tarhoista luontoon, missä niitä elää nykyään parisentuhatta yksilöä. Mongolianvillihevonen on edelleen uhanalainen laji, ja ainoa esihistorialliselta ajalta periytyvä villihevonen maailmassa. Ihailimme hevosia jonkun aikaa ja lähdimme ajelemaan takaisin päin.

AUTIOMAASSA

Matkalla pysähdyimme aavikolle, jota opas nimitti ”Mini-Gobiksi”. Minulle tuli yllätyksenä, että Gobissa – kuten Mini-Gobissakin – kasvaa pensaita ja muuta kitukasvuista kasvillisuutta. Olin aiemmin nähnyt kuvia vain keltaisen hiekkamyrskyn samentamasta Gobista, enkä ajatellut että siellä olisi minkäänlaista elämää. Opas sanoi, että Gobi on joskus ollut merenpohjaa, mutta en tiedä onko tämä totta. Löysin netistä vain uskonnollisia ja myyttisiä tarinoita tästä muinaisesta merestä, joten jokainen voi itse tulkita noiden tekstien painoarvon. Kuljeskelimme dyyneillä tovin ja jatkoimme matkaa. Meillä olisi ollut mahdollisuus käydä myös jossain toisessa buddhalaisessa temppelissä, mutta jätimme sen väliin.

Matkan varrella pyysin, että pysähtyisimme yhden kivikasan kohdalle, joka vaikutti mielenkiintoiselta. Tienvarsilla on näkyvillä runsain mitoin eri kokoisia kivirykelmiä, joiden päälle on jätetty myös erilaisia shamanistisia amuletteja ja buddhalaista rukousrekvisiittaa. Mongoleilla on kuulemma tapana heittää kiviä noiden kivialttareiden (”ovoo”) päälle ja pyytää esimerkiksi suojelusta matkalle tai parantumista sairaalle läheiselle. Kasojen keskellä tai ympärillä saattaa olla myös korkeita paaluja, jotka kuvainnollisesti yhdistävät maan ja taivaan. Ovoo voi olla myös merkkinä pyhästä paikasta tai tienviittana.

Toinen erikoisuus mitä näkyi paljon, oli joutomailla maahan upotetut autonrenkaat. Kysyimme miksi renkaita törröttää maasta, niin ne kuulemma on merkkinä siitä että maatilkku on jonkun omistama. Mongolian valtio lahjoittaa jokaiselle kansalaiselleen palan maata, missä he voivat halutessaan harjoittaa paimentolaisuutta. Joutomailla kuljeskeli myös paljon erilaisia eläinlaumoja eikä ollut tavatonta, että jouduimme pysähtymään keskelle tietä vain odottaaksemme, että lehmät menee tien yli. Myös kesyt hevoset vaeltavat vapaana kaupungin ulkopuolella.

—

YHTEISKUNNALLISIA HUOMIOITA

Liikenne pääkaupungissa on kaoottista ja hurjaa. Autot on rutussa ja tööttäilee toisilleen jatkuvasti. Sekavasta liikenteestä huolimatta UB:ssa on kuitenkin helppo liikkua jalan ja kaupunki on aika selkeä rakenteeltaan. Tiet on monin paikoin huonokuntoisia ja kävelykaduillakin saa katsoa jalkoihinsa kuoppien ja avonaisten kaivojen varalta. Kaupunki ei ole kovin laaja ja sen voi kävellä noin tunnissa laitamille asti. Missään vaiheessa ei tullut turvaton olo, eikä rikollisuus ole kovin yleistä Mongoliassa. Netissä on toki perusvaroitukset taskuvarkaista ja mahdollisista ryöstöistä. Suurin riskitekijä lieneekin nimenomaan liikenne. 

Hiilenpoltosta johtuen saastetta on hyvin paljon ilmassa ja jouduin ostamaan allergialääkkeitä ja kurkkutabletteja sen takia. Apteekissa ei puhuttu lainkaan englantia, joten etsin omin neuvoin hyllystä allergialääkkeen näköisiä paketteja, ja löysin vihdoin vaikuttavan aineen perusteella oikean pakkauksen. Farmaseutti avasi paketin ja antoi minulle yhden liuskan sellaisenaan. Onneksi tiesin annostusohjeen, sillä sellaista oli turha toivoa saavansa apteekista 😀

Kysyin myöhemmin toiselta oppaaltamme, miksi Mongoliassa käytetään edelleen niin paljon hiiltä. Vastaus oli hieman epämääräinen ja opas alkoi esimerkiksi valittaa ydinvoimaloista, joita Mongoliaan ei kuulemma haluta. Tiedustelin miksei aroille pystytetä tuulivoimaloita, vaikka Mongoliassa tuulee jatkuvasti. Sain vastaukseksi, että tuulivoimalat kuulemma kuivattavat ruohotasangot ja aiheuttaa laiduneläimille ruuan puutteen. Seuraavaksi kysyin mahdollisuudesta käyttää aurinkopaneeleita, joita olin nähnyt maaseudulla jurtissa. Tähänkin sain oudon vastauksen, sillä auringokennot kuulemma pölyyntyvät niin helposti ettei niitä kannata käyttää (logic much?). Annoin asian olla, mutta tulin siihen johtopäätökseen, että mongolialaiset lienevät niin tottuneita kivihiilen polttoon, ettei siitä haluta luopua. Lisäksi hiilibisnes on Mongoliassa merkittävä elinkeino, joten on selvää ettei hallituksella ole aietta luopua siitä ja siirtyä kestävämpään energiantuotantoon. Onneksi sentään liikenteen tuottamaa saastemäärää on rajoitettu ja moni kansalainen ajaa hybridiautolla.

Kuten aiemmin todettu, englannilla et tee Mongoliassa oikeastaan mitään. Oppaat toki puhuivat hyvää englantia, samoin kuin majapaikkamme isäntä, mutta yleisesti esimerkiksi kaupoissa kukaan ei osannut englantia. Mongoliksi on hyvä opetella peruskohteliaisuudet, vaikka kielen ääntäminen on aluksi todella vaikeaa ja äänteet erikoisen kuuloisia. Esimerkiksi ”kiitos” kirjoitetaan ”bayarlalaa” mutta lausutaan jotakuinkin ”bajarslaa”. Vanhempi polvi saattaa puhua jonkin verran kiinaa ja osa väestöstä osaa hieman venäjää. Nykymongolia kirjoitetaan kyrillisin aakkosin, joten venäjän tuntemuksesta on apua. Vanha mongolin skripti on todella kaunista, ja onkin harmi että se on vaihdettu kyrillisiin merkkeihin.

Rahayksikkö on tögrög ja yksi euro vastaa reilua 300 tögrögiä (MNT). Kävimme vaihtamassa rahaa Ulan Batorin keskustassa muistaakseni State Department Storessa. Taisin vaihtaa satasen euroissa ja vähemmälläkin olisi pärjännyt, sillä maksoin suurimman osan ostoksista kortilla. Minulla oli tuolloin käytössä pelkkä Visa Electron, joka toimi maksupäätteillä, mutta automaatista en jostain syystä saanut rahaa ulos. Kävin ostamassa yhden kalliimman perinnevaatteen, mikä piti maksaa nimenomaan käteisellä, joten matkaseuralainen joutui nostamaan omalla luottokortillaan minulle käteistä ja siirsin sitten verkkopankissa sen takaisin. Mongoliassa ei muuten käytetä ollenkaan kolikoita. 

Mitä tulee hintatasoon, niin ainakin noin turistikauden ulkopuolella kaikki oli todella edullista. Meidän matkaseurueessa oli kolme ihmistä, ja minulla oli oma huone pariskunnan ollessa omassa kahen hengen huoneessaan. Majoitus maksettiin lähdön yhteydessä ja samalla maksettiin hostellin kautta varatut kaksi päiväretkeä, eikä koko paketin yhteishinnaksi tullut kuin noin 170€ per henkilö. Olimme reissussa 10 päivää. 

—

Side note: Vapaa-ajan matkan päätteeksi osallistuimme erääseen seminaariin, mutta en käsittele sitä nyt tässä matkakertomuksessa. Seminaarin ja juhlallisuuksien aikana pääsimme kuitenkin näkemään mongolialaisia kansantanssi- ja musiikkiesityksiä. Esitysten kautta tutustuimme mm. hevosenpääviuluun, kurkkulaulantaan ja akrobaattisiin Mongol Biyelgee -tanssikuvioihin. Viimeisenä iltana saimme kutsun pohjoiskorealaiseen ravintolaan, jossa nautimme korealaisia herkkuja ja näimme Pohjois-Korean musiikkiesityksiä sekä pari japanilaista tanssiperformanssia.