Browsing Tag

Suomi

Kun oikein mikään ei tunnu miltään

Takana kolmisen viikkoa kotona oleskelua. Kirjaimellisesti. Olen tämän kolmen viikon aikana käynyt kerran pankissa, kahdesti kaupassa, kerran puolison porukoilla ja kerran oman äitini luona tapaamassa perhettä, eräänä päivänä kävimme peräti grillaamassa luonnon helmassa. Muuten olen vain maannut kotona. Maannut sohvalla läppäri sylissä ja verhot kiinni. Suunnittelin leffaan menoa, mutta kun näytöksen aika koitti, en jaksanut pukeutua ja lähteä kotoa. Ulos ei huvita mennä, koska en halua nähdä tuttuja tai jutella kenenkään kanssa. Prismassa uppoudun takin kauluksen sisään ja vedän lippistä syvemmälle päähän, ettei kukaan näkisi minua. Roskia viedessä tai pyykkituvalla käydessä kiirehdin hissiin, etten törmäisi naapuriin, jonka näen ajavan autolla pihaan. Eilen joku soitti ovikelloa, mutta koska en käynyt avaamassa, en tiedä kuka jätti ruusukimpun oven taakse. (Kiitos sinulle, jos satut lukemaan tätä tekstiä..) Omituista, ajattelin, mutta en jaksanut silläkään päätäni kovin pitkään vaivata.  Välillä käyn parvekkeella seisomassa ja hengittämässä pölyistä ilmaa. Pakko saada hieman aurinkoa, vaikka kaikki tämä kirkkaus ja valoisuus häikäiseekin. Valoisuuden takia myös unirytmini on edelleen aivan väärä ottaen huomioon, että menen töihin ylihuomenna – mikä on ihan hyvä, niin on pakko poistua ihmisten ilmoille. Menen nukkumaan puolen yön maissa ja herään väkisin yhdeksän pintaan, vaikka haluaisin nukkua koko päivän. Mikään ei oikein huvita.

Pelkäsinkin, että tämä tunne iskee taas. Kutsuvat sitä post travel depressioniksi. Tunsin tämän ensimmäistä kertaa vuonna 2011, kun palasin Espanjasta kotiin. Olin jo siellä ollessa masentunut, joten ajattelin, että masennus vain syveni ruman ympäristön takia ja siksi, ettei ympärillä enää kuulunut maailman kaunein kieli. Espanjassa asuin 11. kerroksessa, ja parvekkeelta avautuivat näkymät sekä vuorille että merelle. Kotiin palatessa ikkunasta näkyi harmaa kerrostalon seinä. Elämästä katosi värit sillä hetkellä, kun lento laskeutui Helsingin yllä leijailevan harmaan pilviverhon sisään. En mennyt enää viimeiseksi kuukaudeksi kouluun vaan makasin kotona. Läppäri sylissä ja verhot kiinni.

https://www.goabroad.com/articles/post-travel-depression

Lyhyempien Euroopan reissujen jälkeen en muista tunteneeni varsinaista masennusta. Lomat ovat antaneet virtaa ja olen matkan jälkeen nauttinut lomakuvien katselemisesta läheisten kanssa. Ehkä en rakastunut kohteisiin, joten en niitä erityisemmin jäänyt kaipaamaankaan. Tai ei, ei se sitäkään ollut. En vain tuntenut yhteyttä paikallisiin ihmisiin tai kulttuuriin, kohteissa ei mitään vikaa ollut. Kreikka, Sveitsi, Ranska, Hollanti, jokainen omalla tavallaan viehättävä, pintapuolisesti. Toisaalta reissut eivät myöskään ajoittuneet kevään kynnykselle, aikaan, jolloin olen joka vuosi muutenkin ollut taipuvainen melankoliaan. En tiedä miksi valoisuuden lisääntyminen aiheuttaa joillekin mielen synkkenemistä. Minulle syksy ja pimeys on kaikkein energisintä aikaa, kun taas monelta vuoden loppupuolisko vie kaiken innon. Ulkomailla kauhisteltiin Suomen talvea ja kaamosta. Sanoin, että minulle se ei tuota mitään ongelmia. Nautin myös ulkomailla siitä, että pimeys laskeutui joka päivä nopeasti ja ulkona oli oikeasti sysimustaa jo kuuden-seitsemän maissa illalla.

Kaksi ensimmäistä Meksikon reissua puolestaan nostattivat taas sen melankolian esiin. Matkat eivät kestäneet edes viikkoa, ja olin silti aivan myyty ja samalla tolaltani. Muistan vuonna 2017, kun pääsin ensimmäistä kertaa Latinalaiseen Amerikkaan, tuntui kuin olisin vihdoinkin tullut kotiin. Tunsin yhteyttä paikallisiin, ympäristöön, kieleen, ruokaan, musiikkiin. Kaikki tuntui ”omalta”, tutulta ja turvalliselta, vaikka oikeasti ne asiat olivat täysin erilaisia, kuin mihin olin omassa kotimaassani tottunut. Tuntui ahdistavalta palata talven ja loskan keskelle Suomeen. Kotiin päästessä makasin viikon sängyssä kipeänä. Puolisoni yritti auttaa, mutta minä vain itkin. En tiedä itkinkö kipeyden takia vai siksi, että ikävöin Meksikoa. Myöhemmin kumppani totesi, että ei kovin hyvältä reissulta vaikuttanut, jos seurauksena on vain itkeminen ja entistä masentuneempi olo. Ei se niin yksinkertaista ole.

Toisen Meksikon reissun jälkeen itkin jo Benito Juarezin lentokentällä, koska en olisi halunnut lähteä kotiin. Kotiinpaluu oli kuitenkin selkeästi helpompi, koska tiesin, että uusi reissu on tulossa. Meksikon jälkeen ehdin nimittäin olla kaksi viikkoa töissä, ja lähdin sitten 10 päiväksi Mongoliaan. Olin tuntenut koko kevään oloni alakuloiseksi, pois lukien Meksikossa oloajan. Mongoliassa mietin paljon elämää ja mitä elämältä haluan. Olin onneton sekä töissä että vapaa-ajalla, vaikken mitään erityistä syytä siihen osannutkaan eritellä. Kaikki tuntui raskaalta ja merkityksettömältä. Juttelin mongolialaisen tuttavani kanssa ja hän kehotti minua tekemään niin kuin sydän sanoo. Ollessamme Aryapalan buddhaluostarilla, pyöräytin huvin vuoksi rukousmyllyä, joka arpoi numerokseni 65. Tuo numero antoi ohjeeksi niin ikään pyrkiä elämässä kohti sisäistä onnea, omia unelmiani. Kuinka kliseiseltä nuo ohjeet tuntuivatkaan. Jotain siitä jäi kuitenkin kalvamaan sisälleni. Päätin, ettei elämä voi jatkua enää kovin kauan samanlaisena, millaisena se oli viimeiset vuodet paikallaan junnannut.

Palasin töihin, mutta sen sijaan, että olisin ollut pirteä ja iloinen reissun tuomien kokemusten takia, huomasin olevani entistä väsyneempi. Myöhemmin kehityskeskustelussa myös esimieheni kertoi miettineensä, mitä minulle on tapahtunut. Hän oli ajatellut, että päästämällä minut ulkomaille, olisin reissujen jälkeen iloisempi asiakaspalvelussa, mutta toisin kävi. Hän oli aivan oikeassa antaessaan palautetta käytöksestäni. Energiani oli täysin loppuunkulunut ja se näkyi valitettavasti myös työpanoksessani. Yleensä olen motivoitunut töihin ja vaikka olisinkin henkisesti loppu, pyrin piilottamaan sen asiakkailta tai etäisemmiltä työkavereilta. En syytä työnkuvaa tai työpaikkaa, todennäköisesti olisin tuntenut samoin missä tahansa. Eihän edes vapaa-aika juuri piristänyt mieltäni. Kesällä pääsin toiseen työvuoroon ja tehtäväni muuttuivat. Syksyllä siirryin osa-aikatyöhön ja tiesin, että työt loppuvat joulukuussa. Olin edelleen tyytymätön elämääni kokonaisvaltaisesti, mutta toisaalta pystyin työntämään sen tunteen taka-alalle, sillä tiesin, että olen lähdössä reppureissaamaan helmikuussa. Olin päättänyt sen jo aikaa sitten hiljaa mielessäni ja se toi jonkinlaisen rauhan mieleeni; enää hetki ja sitten olen vapaa.

(Kuva: facebook.com/IntrovertsAreAwesome)

Itkin, kun helmikuussa lähdin kotoa ja hyvästelin puolisoni asemalla. Olo helpottui kuitenkin sillä sekunnilla, kun olin päässyt turvatarkastuksen läpi ja istuin lentokoneessa. Tuntui haikealta, mutta samalla onnelliselta. Vihdoinkin oli jotain, mitä odottaa innolla. Vihdoinkin pääsisin irti kaikesta arjen harmaudesta, velvollisuuksista, stressistä, muiden ihmisten murheista ja negatiivisuudesta. Tunsin oloni vapaaksi. Jo pian matkan päällä ollessani huomasin, että oma negatiivisuuteni oli kaikonnut kuin tuhka tuuleen. Olin innoissani, energinen, hyväntuulinen ja sosiaalinen – kaikkea sitä, minkä vastakohta olen Suomessa. Myös eräs kaverini sanoi Facebookissa, että on kiva lukea matkakertomuksiani, eikä niitä hajoiluja kun olen kotona. Tuntui, kuin maailmassa ei olisi mitään, mikä saisi minua enää masentumaan. Nautin uusista kokemuksista, ihanien ihmisten kohtaamisesta, siitä että kuulin ympärilläni espanjaa.

Tottakai ajoittain tuli ohikiitäviä hetkiä, kun kyseenalaistin koko reissun. Etenkin Belizen tapahtumien jälkeen oloni oli todella ristiriitainen ja itkin vuolaasti, kun puhuin äitin kanssa puhelimessa. Mutta mitä pidemmälle matka eteni, sitä vahvemmin minusta alkoi tuntua, että voisin helposti jäädä niille teilleni. Kaikki asiat Suomessa tuntuivat kaukaisilta. En voinut edes kuvitella itseäni enää kotiin ja siihen samaan arkeen, mistä olin paennut. Tietenkin ikävöin läheisiä, mutta muuten paluu ei houkutellut. Jutellessani huonekavereiden kanssa eri hostelleissa, monen kanssa totesimme yhteen ääneen, että kotona olemme vain olemassa, mutta ulkomailla ja matkoilla heräämme eloon. Sitä olen yrittänyt tolkuttaa jo vuosia myös läheisilleni, mutta en usko, että sitä tunnetta voi ymmärtää, jos ei itse koe samoin. Sekin osaltaan varmasti masentaa, ettei täällä ole ketään, kuka jakaisi näitä samoja tuntemuksia. Vaikka ulkomailla matkasin yksin, en tuntenut oloani yksinäiseksi, koska ympärillä oli samanhenkisiä ihmisiä. Kotimaassa olen ihmisten keskellä, mutta henkisesti olen usein yksin. Joskus tuntuu, kuin eläisin jonkun lasikuvun sisällä, mistä yritän huutaa, mutta kukaan ei kuule tai puhu samaa kieltä.

Sanoin reissuun lähtiessäni joillekin läheisille, että lähden miettimään jatkosuunnitelmaa elämälle. Sitä totisesti mietin, ja reissussa koettujen tapahtumien jälkeen tajusin suurimmat kompastuskivet, miksi olen ollut onneton viime vuodet. En halua niitä tässä sen kummemmin eritellä, mutta olen jo päättänyt jatkotoimenpiteistä ja muutoksista joidenkin asioiden suhteen. Valinnat voivat tuntua aluksi raskailta, mutta kun olet tehnyt tietoisen päätöksen, tuntuu kuin kivi putoasi harteilta. On kuitenkin vielä pari osa-aluetta, mille en voi tällä hetkellä mitään. Se ahdistaa. Välillä se raivostuttaa. Mutta elämässä täytyy tehdä kompromisseja, etenkin jos olet parisuhteessa.

En haluaisi asua täällä, missä nykyään asumme, ja valitankin siitä usein puolisolleni. Olen jo vuosien ajan kaivannut muualle, jonnekin, mikä antaisi jotain. Kaikki järjestöhommat esimerkiksi on Helsingissä. Sieltä on myös helpompi pääsy ulkomaille. Tukahdun tänne tuppukylään, missä ei ole mitään kiinnostavaa vapaa-ajan toimintaa eikä yhtään samanhenkisiä ihmisiä tuomassa iloa elämääni tai jakamassa mielenkiinnonkohteita. Kaikki kaverini ovat jo vuosien ajan olleet IRCissä ja kulkevat tietokoneen välityksellä mukanani minne menenkin. Vakituista työtäkään ei ole. Perhe asuu muualla. Olisin valmis muuttamaan Etelä-Suomeen lähemmäs Helsinkiä vaikka heti ensi viikolla. En jäisi kaipaamaan tätä paikkaa, ainoastaan halpaa hintatasoa, lyhyitä välimatkoja ja lähellä olevaa luontoa. Mutta puolisoni ei halua lähteä. En voi häntä syyttääkään, tämä on hänen kotikaupunkinsa, kaikki kaverinsa ja koko elämä on täällä. Minulla täällä ei kuitenkaan ole hänen lisäkseen mitään muuta. Senkin vuoksi minun on pakko päästä välillä pois täältä. Mahdollisimman kauas.

Kun mietin pienempiä syitä tämänhetkiseen ankeuteeni, huomaan myös, että uutisten lukeminen tuottaa pelkkää huonoa oloa. Kun olin reissussa, en juurikaan lukenut tai varsinkaan katsonut uutisia. Suomessa ollessa katson melkein kaikki uutislähetykset ja luen netin uutistarjonnan monta kertaa päivässä läpi. Suurin osa uutisista on synkkiä, masentavia ja ahdistavia. Minun pitäisi varmaan karsia mediatulvaa elämästäni. Karsia täytyisi myös kodin tavarapaljoutta. Vanhat muistot, krääsä, kaikki mennyt roina kaapeissa ahdistaa. Matkalla huomasi, että koko sen hetkinen elämä mahtuu pelkkään selkäreppuun. Olen suunnitellut suursiivouksen tekemistä, missä heitän kaiken ylimääräisen pois, mutta sen aloittaminen vain on tuntunut äärimmäisen raskaalta. Enhän ole saanut vielä edes kaikkia matkatavaroitakaan purettua.

Olen lukenut netistä, että muillakin ihmisillä on ollut vaikeuksia sopeutua takaisin kotimaahan pidempien reissujen jälkeen. Sopeutumisvinkeiksi on annettu muun muassa reissukuvien katselua, kokemusten jakamista läheisten kanssa ja uuden matkan varaamista. Olen katsellut matkakuvia, mutta yllättäen ne eivät tuotakaan oikein mitään tuntemuksia. Kun katson kuvia, missä olen futismatsissa Guatemalassa, istun intiaanipyramidin huipulla Meksikossa tai seison kristallinkirkkaan meren äärellä Belizessä, tuntuu kuin katsoisin jonkun toisen ihmisen ottamia kuvia. Kun muistelen konkreettisesti niitä tapahtumia, tuntuu aivan kuin reissusta olisi jo vuosikausia aikaa. En pysty enää kunnolla palauttamaan mieleeni niitä tunteita, mitä koin matkan aikana. Muistan kyllä, että tunsin matkalla aitoa iloa ja onnea.

Tuntuu pahalta ajatella näin. Minunhan kuuluisi olla kiitollinen siitä, että sain kokea tuon reissun. Ja niin olenkin. Olen äärimmäisen hyvilläni ja kiitollinen niistä kokemuksista, kaikista näkemistäni maisemista, tietämyksestä ja ennen kaikkea niistä ihmisistä, keitä tapasin matkan aikana. Miksi en siis voi tuntea onnellisuutta? Johtuuko se siitä, etten tunne oloani hyväksi Suomessa? Olen miettinyt paljon ulkomaille muuttoa, mutta ei olisi fiksua lähteä tyhjän päälle rahattomana. Meksikossa ei esimerkiksi ole mitään sosiaaliturvaa, enkä halua jättää kaikkea taakseni vain huomatakseni puolen vuoden päästä, että rahat on loppu, töitä ei ole ja kotiin pitäisi sittenkin palata maitojunalla.

Tiedän myös, ettei onnellisuus ole sisältäni mihinkään kadonnut lopullisesti, sillä aina kun pääsen edes hetkeksi pois tämän kaiken keskeltä, tunnen taas aitoa elämäniloa. Olen kyllä kokenut ilon pilkahduksia myös tämän kolmen viikon aikana. Olin todella onnellinen, kun kävimme puolisoni kanssa grillaamassa ja näin kevään ensimmäiset perhoset ja kimalaiset. Luonnon keskellä sielu lepäsi. Kotiin tullessa kylvin yrttien ja salaatin siemeniä, ja tänään huomasin mullasta törröttävät pienet taimen alut. Olen nauranut puolison kanssa typerille jutuille ja nauttinut myös kodin rauhasta. Olin onnellinen käydessäni äitin luona ja tavatessani perheenjäseniä. Tiedän, että minulle tulisi ikävä noita asioita, jos muuttaisin maapallon toiselle puolelle. Tiedän, että olen selvinnyt aiemminkin tästä olosta, joten eiköhän tämäkin tästä taas pikkuhiljaa hälvene. Kaipa minun vain täytyy löytää keino tasapainotella näiden kahden toisistaan poikkeavan elämän välillä ja löytää tie sisäiseen onneen. En tiedä, mutta sen tiedän, että lähden uudelleen reissuun heti, kun taloudellinen tilanne sen jälleen sallii. Sitten voin taas ELÄÄ.

Jälkikatsaus ja mitä kaikki maksoi?

Olen nyt ollut vajaan viikon Suomessa ja totuttelen tässä pikkuhiljaa rytmin kääntöön. Viimeisenä päivänä Mexico Cityssä menin vielä kaupungille nauttimaan lähtöpäivän tunnelmista. Zocalolla oli Palestiina-tapahtuma (II Juicio Popular), johon suuntasin. Teemana oli sekä palestiinalaisten kohtelu Israelissa, mutta pääasiassa Latinalaisen Amerikan sotilasmiehitys. Sain kuulla, että Israelin armeija on kouluttanut Meksikon armeijaa ja että Meksiko käyttää puolustuksessaan mm. israelilaista sotakalustoa. Olin pöyristynyt tästä tiedosta. Itse boikotoin Israelia, sillä kyseinen valtio sortaa alueen alkuperäisiä asukkaita, palestiinalaisia, aivan kuten alkuperäisasukkaat Meksikossa tulevat riistetyksi vuosikymmenestä toiseen. Tapahtumassa oli puheita, videoinfoa sekä meksikolaista ruokaa. Paikalla oli satoja osallistujia, suurin osa alkuperäisheimoihin kuuluvia meksikolaisia. Tapahtuman järjesti Meksiko ja Kolumbia yhteistyössä, mutta osallisina oli myös muita Latinalaisen Amerikan maita sekä toimijoita Lähi-idästä. Seminaari oli järjestetty pääosin vapaaehtoisvoimin ja esimerkiksi ruuanvalmistus ja -jakelu hoitui hyväsydämisten vapaaehtoistyöläisten toimesta.

Juttelin hetken tapahtumajärjestäjien kanssa ja jatkoin matkaani Centron kaduille. Koska nilkka turposi aiemmin niin pahasti pitkän bussimatkan aikana, kävin kyselemässä apteekista tukisukkia, mutta minut ohjattiin apuvälinekauppaan. Myyjät eivät puhuneet ollenkaan englantia, joten jouduin selvittämään ostoaikeitani espanjaksi. Yllättävän hyvin se sujuikin. Myyjä kysyi kengän numeroani, eikä hän tiennyt mikä 39 on Meksikon koossa. Onneksi Adduissa on kengän sisällä kokotaulukko, joten katsoin että EU39 on jenkkien koossa 8 ja ilmoitin lukeman myyjälle. Hän olisi halunnut myydä minulle L-koon sukat, mutta selitin, että nilkkani on niin kapea että M riittänee. Lopulta myyjä haki mittanauhan ja siinä sitten mittailin jalkaani eri kohdista ja luettelin myyjälle lukemia, veinticuatro, treinta y tres.. Onneksi osaan sentään numerot 😀 Päädyin ostamaan M-kokoiset ja se oli hyvä valinta. Sukista oli oikeasti hyötyä lennon aikana.

Lento lähti vasta 21:05, joten mitään kiirettä kentälle ei ollut. Menin kaupungilla kuljeskelun jälkeen takaisin hostellille ja kysyin respasta, onko heillä mitään kyytipalvelua. Nainen sanoi, ettei ole ja että kannattaa tilata uber, koska takseihin ei voi luottaa. Tuo oli jo kolmas kerta Panamán ja San Josén lisäksi, kun paikalliset kehottivat tilaamaan uberin ennemmin kuin taksin. Tilasin uberin joskus viiden maissa ja matka meni hiljaisissa merkeissä. Kuski pyysi minua kiinnittämään turvavyön, mutta muuten uber-kuskit eivät paljoa juttele ellet itse aloita keskustelua. Aloin kuitenkin itse jutustelemaan niitä näitä ja kuski kyseli mielipiteitäni meksikolaisesta ruuasta, eri kaupungeista, matkastani yleisesti, Suomesta jne. Katselin ikkunasta graffiteja ja koetin ikuistaa mieleeni vielä viimeisiä muistoja meksikolaisten katujen näkymistä. Saavuin kentälle aivan liian aikaisin, mutta olipahan aikaa tehdä vielä viime hetken suklaaostoksia ja käydä syömässä.

Lentoyhtiöistä

Nukuin aika huonosti paluulennolla, mutta väsymys ei silti ollut mitenkään erityisen suuri. Lento meni kohtalaisesti, joskaan en ole tyytyväinen KLM:n jumbojetteihin. Jo aiemmilla Meksikon reissuilla koin KLM:n lennon paljon huonompana, kuin AeroMexicon tai Lufthansan vastaavan. Jalkatilaa ei ole yhtään ja lisäksi edessä olevan penkin alla on joku metallinen rakenne estämässä jalkojen oikaisun yhtä aikaa suoriksi. Istuin keskipenkillä koneen keskellä ja kone oli ääriään myöten täynnä, joten en saanut paikkaa vaihdettua. Lippu oli sellainen, etten saanut edes rahalla ostettua haluaamani paikkaa. Ihmettelen tätä suuresti, sillä kyseessä ei kuitenkaan ollut mikään ilmainen lippu. Haluan antaa pisteet kuitenkin KLM:n CO2-kompensaatio-ohjelmalle, johon voi maksaa oman osuutensa lipun oston yhteydessä.

KLM:n ateriatarjonta on ihan hyvää keskitasoa, ja tarjottavat sentään on ilmaisia, toisin kuin Finnairilla tai Volariksella – KLM:llä saa ilmaisen välipalan ja juomat myös Euroopan sisäisillä lennoilla. Miinuspisteitä se saa kertakäyttöisistä ruokailuvälineistä, kun taas Lufthansalla ja AeroMexicolla käytetään metallisia välineitä ja kestomuovisia astioita salaateille ja jälkiruuille. Leffatarjonta oli aika suppea, katsoin vain yhden korealaisen kauhuleffan matkan aikana. Saatavilla oli myös KLM:n rentoutuskuunnelma, mutta itseäni häiritsi siinä se, että jokaisen tehtävän jälkeen jouduit painamaan kaukosäätimestä nextiä. Lufthansalla oli samantyylinen ohjelma, mutta siinä ei tarvinnut keskittyä muuhun kuin kuunteluun, ja näin ollen sait nukahdettua helpommin. Mitä tulee mannertenvälisiin lentoihin, on AeroMexicon lennon jälkeen ollut kaikkein levollisin olo, sillä uudentyyppisen koneen matkustamo on eri lailla paineistettu ja helpottaa jetlagia. Lisäksi koneessa on värillinen tunnelmavalaistus.

KLM:n ateria parin vuoden takaa.

Lufthansan ateria vuoden takaiselta Meksikon lennolta.

Ja lopuksi samantyylinen ateria AeroMexicon helmikuiselta lennolta.

Lufthansan nukahtamista helpottava kuunnelma.

AeroMexicon Boeing 787-9 Dreamliner.

Olen ollut lentokoneessa yli 30 kertaa ja paras lentokokemus tähän mennessä on ollut ehdottomasti AeroMexicolla ja Lufthansalla. Vertailukohteena tosin on vain Finnair, TUI, KLM, Aeroflot, AirBaltic, Avianca, Volaris sekä edesmennyt Air Finland. Qatar Airwaysista olen kuullut paljon hyvää, mutta omakohtaisia kokemuksia ei ole. Netissä huonoja arvosanoja ovat saaneet mm. Iberia Airlines, Air France ja United Airlines. Meinasin ensin ostaa lennon Finnairin ja Iberian yhdistelmällä, mutta arvostelujen lukemisen jälkeen päädyin KLM-AeroMexico yhdistelmään, ja olen ihan tyytyväinen päätökseen. Sainpahan yhden ilmaisen yön Hollannissa.

Jälleen kerran Damissa

Meksikosta palauttuani minulla oli siis vuorokauden välilasku Amsterdamissa. Otin tarkoituksella pidennetyn layoverin, sillä en olisi päässyt enää myöhään illalla Helsinki-Vantaalta kotiin Itä-Suomeen. Pehmeä lasku Damissa teki muutenkin ihan hyvää; ei tarvinnut suoriltaan siirtyä Mexico Citystä pieneen suomalaiseen kaupunkiin, vaan sain potea järkytyksen Eurooppaan saapumisesta hieman värikkäämmässä kohteessa. Menin junalla kentältä päärautatieasemalle ja kävelin siitä hostellille alle kilometrin matkan. Pidän todella paljon Amsterdamista, ja vaikka ensin suunnittelin, että menen vain suoraan hostelliin nukkumaan, en tietenkään voinut jättää välistä kuljeskelua Damin kaduilla. Kävin syömässä ja hengasin vähän aikaa Dam squarella. Kaupungissa oli tosi vahva poliisimiehitys, sillä illalla oli Mestarien liigan matsi Ajaxin ja Juventuksen välillä. Jos olisin tiennyt sen aiemmin, olisin saattanut hommata liput matsiin, mutta tuossa vaiheessa oli jäljellä enää 900 €:n hintaisia päätykatsomon paikkoja, joten jätin väliin. Menin vielä johonkin headshopiin ja kävin ostamassa kannabissuklaata, joka on ihan sallittua Suomessa. Majoituin punaisten lyhtyjen alueella Shelter City Hostelissa, mikä oli sinänsä huvittavaa sijainnin kannalta, sillä kyseessä on joku kristillinen hostelli, missä ei ole edes yhteisiä makuusaleja miehille ja naisille. Paikka ei ollut edullisin mahdollinen (29 €/yö sis. aamupalan), vaan valitsin sen hyvän pistemäärän ja juna-aseman läheisyyden takia.

Paluu Suomeen

Torstaiaamuna KLM:n lento oli Damista lähdettäessä melkein tunnin myöhässä, mutta ehdin onneksi seuraavaan junaan Helsingissä. Niin joo, se muuten pitää mainita, että heti kun pääsin Eurooppaan, alkoi vastoinkäymiset lentokentällä 😀 Keski-Amerikassa kaikki meni ok:sti enkä joutunut mihinkään erikoistarkastuksiin, mutta Schipolin kentällä Hollannissa automaattinen passinlukija ei tunnistanut passiani ensimmäisellä kerralla, joten jouduin lisätarkastukseen, missä virkailija tarkasti passini suurennuslasilla, että se on varmasti aito. Suomeen tullessa ei ollut mitään ongelmaa, laukku tuli nopeasti enkä joutunut syyniin. Oli myös ihan ok sää, joten kerrankaan ei tarvinnut tulla räntä- tai vesisateen keskelle. Torkuin junassa hetken ja saavuin kotiin alkuillasta. Mies oli asemalla vastassa ja kotona odotti puhdas, siisti asunto, kukkia ja hyvää suomalaista kotiruokaa, mitä olikin ollut jo vähän ikävä <3 Kun tulin kotiin, vein ensitöikseni kamat suoraan kylpyhuoneeseen ja pesin kaikki vaatteet 60 asteessa. Ihme kyllä mikään ei kutistunut. Repun, laukun ja muut kamat (jopa läppärin), mitä ei voinut pestä, vein vakuumipusseissa 85-asteisen saunan ylälauteille vajaaksi kolmeksi tunniksi. En halunnut ottaa mitään riskiä, että kamojen mukana olisi tullut jotain ylimääräistä kotiin. Laitoin Panamassa ollessa sähköpostia tuholaistorjujalle, ja hän sanoi, että riittää kun kamat vie jätesäkissä vähintään 60-asteiseen saunaan kahdeksi tunniksi.

En ole päässyt vielä normaaliin unirytmiin, vaan olen mennyt nukkumaan vasta joskus 01-03 välillä ja herännyt 10-12 maissa. Iltaisin ei väsytä yhtään, sillä elimistö laahaa 8 tuntia jäljessä. Mitään sen pahempaa jetlagia ei kuitenkaan ole ollut, enkä ole ollut samalla tavalla ärtynyt ja rättipoikki, kuin aiemmilla kerroilla, kun Meksikon reissu on kestänyt vaan alle viikon. Ei ole mitään järkeä käydä maapallon toisella puolella vain kääntymässä, vaan siellä pitää olla kerralla pidempi aika. Kotiinpaluu on silti sujunut yllättävän helposti. Tuntuu ”normaalilta” olla kotona, vaikka en voinut edes kuvitella sitä ollessani vielä reissussa. Välillä kyllä tulee olo, että haluaisi vain lähteä takaisin Meksikoon, mutta olen koettanut työntää orastavaa haikeutta taka-alalle, joten eiköhän tämä tästä. Olen vain chillannut sohvalla, katsonut 38 jaksoa putkeen SYKEttä ja eilen imuroin ja tiskasin.

Kävimme sunnuntaina miehen porukoilla, ja oli ihan mukava poistua kotoa. Miehen vanhemmat olivat taannoin Vietnamissa ja saimme myös heiltä tuliaisiksi kahvia (sivettikissaversiota). Nyt on kahvivarastot täynnä. Pistäydyimme tietenkin myös äänestämässä ja tapasin siellä ohimennen erään työntekijän työpaikaltani. Onneksi tässä on kuitenkin vielä reilu pari viikkoa, ennen kuin on palattava työelämään ja kohdattava ihmispaljous. Tosin en mene kassalle tai ruokasaliin, vaan salaattivuoroon, joten ei tarvitse ihan heti sosialisoida satojen ihmisten kanssa. Kun kuulin Schipolin kentällä joidenkin puhuvan suomea, se kuulosti todella ”väärältä”. Myös Helsingissä suomen kuuleminen ja puhuminen tuntui oudolta, mutta on siihenkin jo mukautunut tässä muutaman päivän aikana. Jännä muuten huomata miten nopeasti aivot muokkautuvat ei-äidinkieleen. Huomasin matkan aikana, että ajattelin välillä englanniksi. Lisäksi kun olin postaamassa kuvia Instaan, aloin usein automaattisesti kirjoittaa kuvatekstiä englanniksi.

Mitä tulee keittiöalan töihin, on elintarvikealalla työskentelevän toimitettava negatiivinen salmonellatodistus ennen töihin paluuta tai töiden aloittamista. Soitin perjantaina terveyskeskukseen ja pyysin lähetettä labraan. Kysyin samalla, eikö olisi viisasta ottaa myös muita testejä, koska olen kuitenkin ollut niin pitkään epähygieenisissä oloissa ja olen menossa valmistamaan kuumentamattomia ruokia. Hoitaja kysyi neuvoa vanhemmalta hoitajalta ja sain vastaukseksi, että voidaan samasta näytteestä katsoa salmonellan lisäksi myös kampylo-, shigella- ja yersiniabakteerit. Luin myös netistä, että nuo on yleisimmät testit salmonellan lisäksi. En usko, että olen saanut noista tartuntaa, mutta esimerkiksi salmonella voi olla täysin oireeton.

Mitä tekisin toisin?

Reittivalinta. Jos nyt saisin aloittaa kaiken alusta, tekisin muutaman asian täysin eri lailla. Vaikka matkan etukäteissuunnittelusta olikin paljon hyötyä, en välttämättä suunnittelisi nyt kaikkea niin tarkasti ennakkoon. Koska aika oli rajallinen, oli sen puolesta hyvä noudattaa jonkinlaista aikaikkunaa, mutta toisaalta sen takia en voinut viipyä pidempään missään kohteessa. Playa del Carmen oli täysin huti valinta, ja jos nyt voisin päättää, menisin suoraan Tulumin kaupunkiin siksi aikaa, että ehdin vierailla Tulumin raunioilla. En myöskään menisi enää uudelleen Panamaan. Maa oli todella epäkiinnostava kulttuurihistoriallisesti, kaikki oli liian kallista, ihmiset eivät olleet mukavia, miehet ahdisteli liikaa eikä ruoka ollut mitenkään erityistä – toki annan tämän tuomion pelkästään Panamá Cityn perusteella. Myös Costa Rica on vähän niin ja näin. Olihan se San José toisaalta ihan kiva kohde ja maana Costa Rica on todella kaunis, mutta mitenkään erityisellä tavalla en sitä jäänyt ikävöimään. Hintataso oli kallis, minkä kyllä tiesinkin ennakkoon. Jos joskus menen uudelleen Costa Ricaan, haluan ehdottomasti kohteeksi jonkun kansallispuiston tai Tyynenmeren rannikon. Belize taas oli ihan bueno, joskin kallis, mutta ruoka oli hyvää, ja ikävöin edelleen siellä tapaamiani ihmisiä. Pidänkin heihin yhä yhteyttä. Guatemalaan menen ehdottomasti joskus takaisin ja Meksikosta nyt ei mitään tarvitse sanoakaan – olenhan ehtinyt jo etsiä jopa vuokrattavaa huonetta tai asuntoakin Mexico Citystä.. Aion seuraavalla pidemmällä reissulla ottaa peruskohteeksi taas CDMX:n ja tehdä siitä lyhyehkön reissun nyt käymättä jääneisiin El Salvadoriin, Hondurasiin ja Nicaraguaan. En sinällään kadu reittivalintaani, onpahan nuo eteläisen Keski-Amerikan maatkin nyt koettu. Tietää myös sen, että ensi kerralla pääsee halvemmalla, kun pysyttelee Costa Rican pohjoispuolella.

Vaatteet. Toinen asia missä tein virheen, oli ylipakkaus. Karsin vaikka kuinka monta kertaa reppua tyhjemmäksi, mutta silti otin liikaa tavaraa ja vaatetta mukaan. Pari t-paitaa, yksi kevyt mekko, yhdet legginsit, muutamat alusvaatteet ja sukat, yksi pitkähihainen, yhdet kengät ja sandaalit riittää. Turhaa oli raahata mukana ainakin farkkuja, toisia legginsejä, monia paitoja, takkia sekä ballerinoja, sillä päädyin kulkemaan lähinnä sandaaleissa. Heitin Belizessä kastuneet ballerinat lopulta roskiin Meksikossa. Ostin matkan varrelta myös uusia t-paitoja, legginsit, parit kengät, alusvaatteita ja mekon. Reppu oli liian täynnä ja jouduinkin ostamaan weekend-kassin matkan aikana ja laittamaan repun ruumaan. Osa packing cubeista oli turhia ja olisin voinut niiden tilalle ottaa vakuumipusseja. Kävinkin ostamassa tyhjiöpusseja lisää Panamassa.

Kosmetiikka. Hygieniatarvikkeiden kanssa on vähän siinä ja siinä. Toisaalta on sama ottaa Suomesta mukaan meikinpoistoliinat, hammastahnat sun muut, sillä joudut joka tapauksessa ostamaan ne kohteessa. Minähän jouduin jo menomatkalla heittämään puolet nesteistä pois, sillä Helsinki-Vantaalla minun käskettiin siirtää nesteet puolen litran pussiin, vaikka oikea raja on yksi litra. Olen tästä edelleen vihainen ihan vain periaatteen takia, sillä virkailija teki väärin ja paljon tuotteita meni täysin hukkaan. No, selvisin silti yhdellä aurinkorasvalla ja yhdellä hyttysmyrkyllä. Levitin aurinkorasvaa lähinnä vaan niskaan, kaulaan, korviin, kasvoille ja jalkapöytiin, koska en kulkenut juurikaan vähissä vaatteissa enkä varsinkaan ottanut aurinkoa tai makoillut rannalla. Olisin matkan aikana kaivannut kuivashampoota, minkä jouduin heittämään pois Guatemalassa, sillä edes 60 ml:n aerosoleja ei saanut viedä Aviancan lennolle. Otan seuraavalla kerralla tuputettavan jauhemaisen hiuspuuterin mukaan. Ostin matkaa varten shampoo- ja soap leaveseja, jotka osoittautuivat aika huonoksi valinnaksi. Monesti ulkomailla suihkun vedenpaine on niin huono, ettei hiuksia saa pestyä kunnolla eikä etenkään nuo shampoolehdykät huuhtoudu kunnolla hiuksista. Päädyin kuitenkin välillä pesemään saippualehtisillä vaatteita lavuaarissa. Osa meikeistä oli ihan turhia, vaikka karsinkin ennen matkaa jo enimmät pois. Esimerkiksi täysikokoinen Makeup Revolutionin luomiväripaletti oli aivan turha, enkä jaksanut käyttää sitä enää loppuaikana, vaan kävin ostamassa yhden yksittäisen vaalean luomivärin. Tropiikissa on lähes turha meikata, sillä kosteudessa meikit leviää ja meikkivoide ainakin on ihan turhuutta. Käytin joinain päivinä pelkkää kulmakynää ja ripsiväriä.

Lääkkeet. Otin aivan turhaan keltakuumerokotteen, sillä sitä ei kyselty Panamasta poistumisen jälkeen. Myös malarialääkitys oli täysin turha, koska missään ei ollut merkittävää määrää hyttysiä. En edes avannut Malarone-pakettia koko reissun aikana, mutta siinä on käyttöaikaa jäljellä vielä viisi vuotta, joten aion säästää lääkkeet. Sain matkan aikana ainoastaan pari polttiaisen puremaa Guatemalan viidakossa Lake Atitlanilla, mutta esimerkiksi Tikalissa ei ollut ollenkaan häiritseviä hyönteisiä. Onneksi en sentään ottanut moskiittoverkkoa mukaan! Minulla oli aivan liikaa kaikkia allergia-, särky- ja flunssalääkkeitä mukana, myöskään ripulilääkkeille ei onneksi ollut mitään käyttöä. Pari särkylääkettä ja yhden lihasrelaksantin taisin syödä matkan aikana, mutta pääasiassa käytin lihasjumeihin ja päänsärkyyn tiikeribalsamia. Nesteytysporetableteista sen sijaan oli hyötyä Guatemalassa ja Belizessä, kun olo oli tukala helteen ja ilmankosteuden takia eikä ollut yhtään ruokahalua. Annoin elektrolyyttejä myös ripulista kärsineelle matkakumppanilleni. Kortisonivoide oli ihan hyvä olla mukana, kun märät sandaalit hankasivat ihon vereslihalle ja silloin kun käsivarsissa oli aurinkoihottumaa. Kävin ostamassa matkan varrella desinfiointiainetta, mitä olisi ehkä kannattanut tuoda mukana pieni suihkepullollinen. Käsidesiä en käyttänyt, vaan pesin käsiä saippualla.

Kamera. Tämän puuttumista kaduin monesti matkan aikana. Ostin reissua varten uuden puhelimen, koska kuvittelin, että siinä olisi ollut parempi kamera kuin vanhassa luurissani. Kamera oli ihan ok-laatuinen johonkin instakuviin, mutta etenkin blogiin olisin kaivannut parempilaatuisia kuvia. Minulla on Canonin järkkäri, mutta en olevinaan jaksanut raahata sitä mukaan matkalle, eikä siihen ole kunnollista yleisobjektiivia tällä hetkellä. En ole viime vuosina enää harrastanut kuvausta eikä minulla ole enää edes Lightroomin lisenssiä. Seuraavalle reissulle ostan kyllä uuden linssin ja otan järkkärin mukaan, vaikka onhan sen kanniskelussa tietenkin omat hankaluutensa ja riskinsä.

Kielipolitiikka. Lähdin reissuun vain espanjan alkeilla aikeenani opetella lisää matkan aikana. Toisin kuitenkin kävi, sillä samalla kun tutustuin muihin reissaajiin, huomasin koko ajan puhuvani heidän kanssaan englantia. Pelkäsin etukäteen etten selviäisi heikolla espanjalla, mutta sain kuitenkin kaiken tarvittavan hoidettua. Ensi kerralla pitää hakeutua enemmän paikallisten seuraan, sillä se on paras keino pakottaa itsensä puhumaan paikallista kieltä. Myös matkan aikana kannattaa opiskella vaikka Duolingosta ja petrata etenkin sanavarastoa ja verbejä. Paikalliset kyllä ymmärtävät vaikket puhuisikaan kieliopillisesti täydellistä espanjaa, kunhan sinulla vaan on sanoja, millä voit selittää asiasi edes sinne päin. Kannattaa myös ladata puhelimeen Google Translatorin offline-versio, tajusin tämän vasta kun matka oli jo pitkällä.

Raha-asiat

Olen suht analyyttinen ja rationaalinen ihminen, joten ennen matkaa tein tarkan Excel-taulukon tulevista kuluista, ja se pitikin näiltä osin suht hyvin paikkaansa. Ainoat muutokset tulivat siihen, kun yhtäkkiä Mexico Cityn seminaari siirrettiinkin eri ajankohtaan ja jouduin muuttamaan matkareittiäni sen takia. En alunperin meinannut mennä ollenkaan Chiapasiin, mutta thänk god pääsin kokemaan senkin osavaltion! Jouduin kuitenkin ostamaan uuden lentolipun Oaxacasta CDMX:ään, mutta se maksoi vain noin 70 € ylimääräistä (oikeasti alle 50 €, mutta ostin paremman istumapaikan ja maksoin Cielito Limpio -luonnonsuojelumaksun). Panamassa jouduin vaihtamaan hostellia kesken kaiken, mutta siitä ei tullut kovin paljoa lisäkustannuksia, sillä sain 26 dollaria hyvitystä hostellista, josta lähdin kesken kaiken pois. Belizessä tuli runsaasti ylimääräistä rahanmenoa, koska jouduin sairaalaan, piti ostaa lääkkeitä ja tarvitsin myös uudet veneliput maihin Caye Caulkerista.

Missä olisin voinut säästää?

Olisin päässyt paljon halvemmalla, jos olisin ottanut aina sen halvimman majoituksen ja varannut pelkästään makuusalipaikkoja. Halusin kuitenkin välillä majoittua privaattimajoituksessa ja valitsin majapaikkani lähinnä Bookingissa olevien kuvien perusteella, en niinkään arvostelujen tai hinnan mukaan. Tosin en kelpuuttanut mitään majapaikkaa, jos pistemäärä oli alle 8,5/10. Lennoista en valinnut kaikkein halvinta, vaan valitsin esimerkiksi AeroMexicon jonkun tuntemattoman Aeromarin sijaan. Lentoihin vaikutti myös lähtö- ja saapumisaika sekä välilaskuttomuus. Suomi-Meksiko-Suomi lento oli reilu 900 €, mutta lennon olisi saanut noin 600 eurolla, jos olisi ottanut toisen välilaskun Jenkeissä ja ostanut lipun joltain oudolta matkatoimistolta. Ostan omat lentolippuni aina lentoyhtiöiden sivuilta ja se maksaa ylimääräistä. Mutta jos tulee jotain ongelmia tai reklamointia, on asian selvittäminen helpompaa kuin jonkun pöytälaatikkofirman kanssa. Pientä lisähintaa lentoihin toivat myös vapaaehtoiset CO2-kompensaatiomaksut. Maidenväliset bussit otin ykkös- ja luksusluokasta – en luksuksen kaipuun takia, vaan koska niiden aikataulut tuntuivat houkuttelevammilta. Säästöä olisi tullut myös, jos olisi kokkaillut itse ruokaa eikä käynyt lähes joka päivä ulkona syömässä. Valitsin monesti myös ravintolan, vaikka katukeittiössä olisi ollut halvempaa.

Tein matkan aikana ns. turhia ostoksia eli ostin lisää vaatteita, parit kengät, muistikortin, uuden popsocketin ja muuta ylimääräistä. Ostin datapaketin paikallisiin prepaid-liittymiin Meksikossa, Guatemalassa ja Panamassa. Lähettelin postikortteja ja herkuttelin myös aika usein; kävin ostamassa jäätelöä, suklaata, juustokakkua, erikoiskahveja yms. mihin ei olisi ollut oikealla budjettimatkalla tarvetta tai varaa. Toin Suomeen muun muassa tekstiilejä, käsitöitä, kahvia, suklaata ja mausteita.

Myös alkuvalmistelut olivat ns. ylimääräisiä. Mutta koska kirjoitin esimerkiksi blogia, en halunnut lähteä matkaan ilman uutta läppäriä, ja tämä 17″ kone olisi ollut aivan liian iso ja painava. Ruoka- ja käyttörahabudjetin olisi voinut helposti puolittaa, sillä moni on ottanut budjetiksi noin 10 euroa päivä (ilman majoituksia). Takseissa ja ubereissa olisi voinut niin ikään säästää, jos olisi käyttänyt pelkästään julkisia kulkuneuvoja. Lisäksi hävitin Guatemalassa rahapussin ja siinä oli reilun parinkympin edestä rahaa.

Olin matkalla 2½ kuukautta tai 10 viikkoa, kävin viidessä eri maassa ja yövyin 11:ssä eri kaupungissa, jonka aikana tein 9 maksullista päiväretkeä tai vierailua merkittäviin kulttuurikohteisiin, näiden lisäksi osa museoista tai kohteista oli ilmaisia. Kävin Guatemalassa myös futismatsissa.

Tässä pääpiirteittäin menot karkeasti eriteltynä:

  • Etukäteisostot (lääkkeet, rokotteet, reppu, uusi läppäri ja puhelin, varavirtalähde sun muut): 685 €
  • Matkakulut (lennot, junat, bussit ja veneet maiden/kaupunkien välillä): 1788 €
  • Taksit, metrot ja uberit kaupunkien sisällä: 230 €
  • Majoitukset: 836 €
  • Pääsymaksut ja päiväretket: 88 €
  • Sairaala- ja lääkekulut matkalla: 496 €
  • Prepaid-liittymät: 52 €
  • Käyttörahat (ruoka, ostokset): about 1200 € eli noin 17 €/päivä
  • Yhteensä: 5375 € 

Miten rahoitin matkan? 

Olen tilastojen mukaan köyhä, ja moni tuttavani kysyikin ennen reissua, kuinka paljon kaikki tulee maksamaan. Ylitin budjetin noin tonnilla, mutta jos en olisi joutunut sairaalaan ja olisin elänyt säästeliäästi, olisin päässyt 4-5 tonnin tavoitteeseen. Matkakulujen lisäksi maksoin asunnon vuokraa ja vesilaskut Suomessa kolmen kuukauden ajalta (noin 820 €), mutta niitä ei ole tässä tietenkään mukana. Vakuutusta en myöskään laske mukaan, koska minulla on jatkuva matkavakuutus muiden vakuutusten ohessa. Yhteensä OP Pohjolan terveys-, henki- ja matka- sekä matkatavaravakuutukset on vuodessa noin 300 €. Kotivakuutus meillä on muualta. Säästin matkaa varten vajaan vuoden ja sain lisäksi viime vuoden joulukuussa veronpalautuksia 1288 €. Olen matalapalkka-alalla töissä, ja olin syksyn pelkästään osa-aikatöissä plus liiton rahoilla, joten tuloni olivat viime vuonna verottomana noin 1100-1800 € kuukaudessa. Asumme puolisoni kanssa pienellä paikkakunnalla, jossa eläminen on halpaa ja täällä voi kävellä tai ajaa pyörällä joka paikkaan. Miehellä on auto, mutta itselläni ei ole edes ajokorttia.

Pienten asumismenojen ansiosta voin säästämisestä huolimatta ostaa kaupasta mitä ruokaa haluan enkä joudu kituuttamaan. Tiedän, ettei näin olisi vaikkapa pääkaupunkiseudulla asuessa, missä en luultavasti pystyisi säästämään ollenkaan. Meillä ei myöskään ole lapsia tai lemmikkejä, en käytä enää alkoholia, käy baareissa tai polta tupakkaa, enkä muutenkaan käy oikein missään Helsingissä tapahtuvia järjestöhommia lukuunottamatta. Nuo ovat kaikki syitä, miten pystyn säästämään helposti myös pienistä tuloista. Elin monta vuotta kädestä suuhun, sillä jouduin maksamaan kuukaudessa vähintään 500 € ulosottovelkoja ja perintätoimistojen laskuja, jotka olivat syntyneet opintolainoista sekä siksi, etten nuorena osannut hoitaa raha-asioita ja vietin muutenkin railakasta elämää. Maksoin ulosottoa 5-6 vuotta ja pääsin vihdoin veloista eroon Suomen 100-vuotis itsenäisyyspäivänä joulukuussa 2017. Olin jo aiemmin päättänyt, että sitten kun joskus saan nuo 20 000 euron velat maksettua, ostan itselleni palkinnoksi matkan Latinalaiseen Amerikkaan. Ja koska olin elänyt pitkän matkaa aikuisuuttani oikeasti köyhyydessä (mm. opiskelujen aikana tulot olivat 399 €/kk), tuntuu nykyään jopa matalapalkka-alan ansiot suurelta.

Vastuullisuus ja haittojen minimointi

Voin aiemmin mainittujen tekijöiden myötä auttaa kuukausittain myös Perussa asuvaa World Visionin kautta saatua kummityttöä. Tämän lisäksi olen ollut kuukausilahjoittajana Suomen luonnonsuojeluliitossa, vaihtelevasti WWF:llä, SPR:llä, Solidaarisuus-järjestössä, Survival Internationalissa, Amazon Watchilla, Amnestyllä ja Kirkon ulkomaanavussa. En ole lahjoittanut kaikkiin yhtä aikaa, mutta kuukausittain lahjoituksiin on mennyt noin 50-100 €. Tuo päti myös reissun aikana, sillä annoin matkan aikana kerjäläisille ja yhteen kouluprojektiin noin 200 euron edestä rahaa – ja sen takia blogini on matkakertomusten ohella myös paatosta mm. alkuperäisasukkaiden ja kodittomien tilanteesta. Koska ihmisoikeusasiat ja kansalaisjärjestöt ovat prioriteettilistallani kärkipäässä, halusin myös matkan aikana tukea paikallisia ihmisiä ja matkustaa haittoja minimoiden.

Tiedän, ettei nämä asiat kiinnosta kaikkia ja se on yksi osa matkakuluista, missä pystyy säästämään. En moralisoi ihmisiä, jotka eivät halua maksaa ylimääräistä lentolipuista tai antaa rahaa kadun asukeille. Jokainen tekee rahoillaan mitä haluaa, vaikkakin olen sitä mieltä, että överirikkaiden kuuluisi antaa rahaa hyväntekeväisyyteen. En myöskään pidä itseäni mitenkään parempana ihmisenä antaessani osan tuloistani kehitysyhteistyöhön. Se on asia, joka on minulle tärkeää ja tekee minut itseni iloiseksi. Keräjäläisiä autan siksi (myös kotimaassa), että koen sen velvollisuudekseni ja koska nykyään pystyn siihen taloudellisesti. Myös minua on autettu silloin kun elin köyhyydessä. Välitän aidosti luonnosta ja maapallon kohtalosta, mutta tunnen tottakai myös syyllisyyttä lentomatkoistani, ja varmasti osittain koetan ostaa itselleni paremman omantunnon maksamalla noita lentojen kompensaatiomaksuja. Koetan kuitenkin arjessa elää suht ekologisesti, ja näin ollen lentäminen maailman ääriin onkin pahin rike, mitä harrastan.

Vaikka matkustelu aiheuttaakin omantunnon pistoksia, en silti aio luopua lentämisestä, koska haluan nähdä maailmaa ja tutustua henkilökohtaisesti erilaisiin ihmisiin ja kulttuureihin. Haluan myös vierailla muinaisissa arkeologisissa kohteissa ennen kuin kaikki on tuhottu maantasalle. Olen valmis maksamaan korkeampaa hintaa, mikäli lentomatkustamiseen tulee veronkiristyksiä, ja on mielestäni osittain matkailijoiden velvollisuuskin huolehtia jälkien siivoamisesta. Uudemmmat koneet saastuttavat vähemmän, ja ehkäpä lisämaksuilla ja veronkiristyksillä jossain vaiheessa kehitetään myös ympäristöystävällisempiä polttoaineita ja tekniikkaa. Kaiken lisäksi matkailu avartaa, etenkin jos viitsii lähteä lomaresortin ulkopuolelle ja tutustua paikalliseen elämään, yhteiskuntaan ja ihmisiin. Vaikka matkalta tullessa tili olisikin tyhjä, olet henkisesti taatusti rikkaampi kuin ennen matkalle lähtöä.

Halpa uni, huono uni

Tulin eilen Helsinkiin hyvissä ajoin, koska Etelä-Suomi on lumikaaoksen kourissa eikä junien kulkuun voi luottaa. Mieheni saattoi minut asemalle ja itkeskelin tottakai kuin mikäkin. Vaikka tulevat viikot varmaan menevätkin nopeasti, tuntui silti kauhealta lähteä yksin matkaan. Olen ollut mieheni kanssa vuosikausia yhdessä, mutta välillä on ollut muutamien viikkojen erossaoloja, esimerkiksi kun asuin Espanjassa tai kun mieheni on ollut monen viikon työreissuilla. Mitään uutta tämä pieni välimatka ei siis ole. Pitkässä suhteessa toinen saattaa välillä tuntua itsestäänselvyydeltä, mutta tällaisina hetkinä kun tietää, ettei näe toista pitkään aikaan, tajuaa miten paljon puolisoa rakastaa ja tulee kaipaamaan. Mutta kuten sanottu, onneksi on WhatsApp millä voi pitää yhteyttä.

Yövyn lähes aina Helsingissä ollessa Cheap Sleep hostellissa Vallilassa, myös tällä kertaa. Viime kertoina olen saanut makuusalipaikan 4. kerroksesta, jossa on todella rauhallista. Nyt jouduin kuitenkin pitkästä aikaa 2. kerrokseen, missä sijaitsee pelikoneet ja isot oleskelutilat. Pääolohuoneessa oli porukka dokaamassa ja pelaamassa, mutta heidän juhlintansa ei tuottanut häiriötä. Tässä naisten makuusalin (203) oven toisella puolella on pienempi sohvaryhmä, ja siinä istui koko illan joku oletettavasti venäläinen jätkäporukka dokaamassa ja huutamassa. Hostellissa on hiljaisuus klo 23-07, mutta metelöinti ei vaimennut edes kellon lähestyessä puoltayötä. 10 yli 12 laitoin tekstiviestin respaan, että voitteko jumalauta tehdä asialle jotain, koska täällä ei *#@#! saa nukuttua. Mitään ei tapahtunut, joten tungin korvatulppia syvemmälle korvakäytävään ja laitoin vielä kuulokkeet päähän ja Areenasta tiedepodcastin täysille. Nukahdin jossain vaiheessa, mutta heräsin jatkuvalla syötöllä, koska tyypit ravasivat makuusalissa ja paiskoivat ovia ja sytyttelivät valoja.

Päätin etten enää ensisijaisesti majoitu tässä bileluukussa, vaan menen jatkossa Sweet Dream Guesthouseen, joka on hieman kalliimpi, mutta siellä sentään kunnioitetaan muitakin majoittujia, eikä esim. dokaaminen ole sallittua. Taisin jossain aiemmassakin postauksessa valittaa tästä samasta asiasta, ja edelleen tuntuu pätevän se seikka, että aasialaiset ovat ainoita, jotka osaavat käyttäytyä yhteismajoituksissa muita häiritsemättä. Toivottavasti saan lennolla edes nukuttua, vaikka check inin mukaan olen saanut huonon paikan penkkirivin keskeltä. Olisin halunnut käytäväpaikan, mutta koska lipussa ei ole paikkavalintaa, joudun tyytymään kohtalooni. Nyt olen siis vielä hostellissa ja makoilen sängyssä. Kävin äsken aamupalalla ja odottelen check outtia, joka on klo 11. Täällä on sentään ilmainen aamupala, mikä on ihan jees. Aamupalaan kuuluu paahdettua leipää, leikkeleitä, vihanneksia, mustikkapuuroa sekä kahvia ja teetä.

Saapuessani eilen Helsinkiin kävin Mannerheimintien Yliopistollisessa apteekissa tekemässä vielä hieman täydennystä matka-apteekkiin. Olo on vähän flunssainen, joten ostin nenäsuihkeen ja lisää allergialääkkeitä. Pitää katsoa jos käyn lentokentältä vielä Panadol Hottia tms. YO-apteekissa oli todella hyvä asiakaspalvelu ja farmaseutti oli erittäin avulias ja mukava. Puhuimme reseptilääkkeistä ja kerroin, että tulostin Kanta-palvelusta e-reseptin mukanani oleville unilääkkeille. Hän ehdotti, että voisi tulostaa vielä leimatun englanninkielisen lääkelapun minulle mukaan, jos tullissa sattuisi tulemaan ongelmia (tematsepaami on kiellettyjen aineiden listalla Meksikossa). Onneksi kävin apteekissa jo eilen, niin ei tänään enää tarvitse lähteä keskustaan. Ulkona on kunnon lumimyräkkä ja tiet on tupaten täynnä lunta. En ole koskaan nähnyt Helsinkiä näin talvisena. Menen varmaan bussilla lentokentälle, niin ei tarvitse vaihtaa välillä. Minulla on ollut jo muutaman vuoden HSL:n matkakortti, joten liikkuminen täällä on helppoa. Bussi- ja raitiovaunupysäkit ovat suht lähellä hostellia. Pitää nyt vaan sormet ristissä toivoa, että pahin tuiskutus laantuu iltaan mennessä ja kone pääsee ajallaan ilmaan. Amsterdamissa on 2h 40min vaihto, mutta koska kenttä on valtava ja minun on mentävä uudelleen turvatarkastuksen ja passintarkastuksen läpi poistuessani Schengen-alueelta, ei tuo layover ole kovin pitkä. Mutta toivotaan parasta!

Kaukokaipuu nostaa päätään (kotimaa, Kreikka, Viro ja Ruotsi)

Lapsuudessa matkusteltiin perheen kanssa lähinnä kotimaan kohteissa, mm. kansallismaisemissa Kolilla, veneiltiin Suomen järvillä ja yövyttiin saarissa. Telttaelämä ja eräjormailu oli tuttua. Joinain kesinä oltiin Turun saaristossa, missä iskän tuttava piti majaa lohenkasvattajana.

Ensimmäinen ulkomaan reissuni oli 8-vuotiaana Kreikkaan, missä kohteina oli Rodos, Faliraki ja Kalithea. Muistan läkähdyttävän kuumuuden, upeat vanhat linnat ja rauniot, istuskelun satamassa ilta-aurinkoa ihaillen, Kalithean antiikkisen kylpylän, minimarketin ystävällisen myyjän, jättikokoisen simpukan jonka löysin kukkulan laelta, ensimmäisen käydyn englanninkielisen ”keskustelun” leikkipuistossa. Silloin tiesin, että haluan nähdä lisää maailmaa ja tutustua erilaisiin kulttuureihin.

Kreikassa perheen kanssa vuonna 1991. Vaikka olin vasta lapsi, muistan elävästi tuon ensimmäisen ulkomaan reissuni <3

RUOTSI

Myöhemmin käytiin perusreissut Virossa ja Ruotsissa, mutta niistä ei tarvinne kirjoittaa erityismainintoja. Ruotsissa ja Virossa on tullut pyörittyä aikuisiällä enemmänkin, mutta reissut rajoittuvat kaikille tuttuihin Tallinnaan ja Tukholmaan. Lisäksi olen käynyt muutaman kerran Tukholman ulkopuolella Lidingössä, kun olen vieraillut Pohjois-Korean suurlähetystössä järjestöhommien tiimoilta. Tukholmassa pidän erityisesti Södermalmin alueesta, koska siellä on kauniita vanhoja rakennuksia ja ihastuttavia antiikkikauppoja. Satamasta kaupunkiin päin käveltäessä tulee vastaan Fotografiska-valokuvamuseo, jossa kannattaa ehdottomasti pistäytyä.

Laiva-mätöillä hyvässä seurassa.

Riimukivi Tukholman satamassa.

Eräässä Södermalmin antiikkikaupoista.

Tukholmassa on paikoin suht samanlaista katukuvaa kuin Helsingissä. Tykkään tosi paljon näistä
vanhoista rakennuksista, jotka ei kuitenkaan ole liian koristeellisia tai prameilevia.

Pohjois-Korean suurlähetystöön on tapana viedä kukkatervehdys.

Tarjolla on aina mita herkullisimpia korealaisia ruokia.

Uusia tuttavuuksia. Nämä tytöt Saksasta ja Kiinasta olivat sohvasurffaamassa ruotsalaisen Korean ystävän luona ja pääsivät mukaan suurlähetystön vastaanotolle.

VIRO

Tallinnasta sen verran, että suosittelen keskiaika-teemaista Olde Hansa -ravintolaa vanhassa kaupungissa! Se on tosi tunnelmallinen ja mukava paikka. Satamasta pois päin kävellessä vastaan tulee Estonian muistomerkki, Katkenud Liin, minkä huomasin vasta pari-kolme vuotta sitten käydessämme mieheni kanssa päiväreissulla Virossa. Kävin muuten ensimmäisen kerran Tallinnassa vuonna -96, ja on ollut jännä seurata kaupungin kehitystä. Silloin siellä ei ollut mitään muuta kuin Viru-hotelli, McDonalds ja Mustamäen tori, minne kaikki turistit pakkautuivat ostamaan piraattilevyjä ja -vaatteita.

Vanalinn.

Taustalla Raekoda.

Arkkitehtimuseo.

Katkenud Liin – Estoniassa kuolleiden muistomerkki.


Harmittelen edelleen, etten lähtenyt parikymppisenä porukoiden mukaan Lappiin ja Norjaan. Kyllä, olen käynyt Meksikossa asti, mutta oman maani upeinta kolkkaa en ole vieläkään päässyt tutkimaan. En ole koskaan käynyt Kalajokea pohjoisemmassa..

MATKAILU SAA ODOTTAA

Jo yläasteella minulla oli selkeä visio, että haluan joskus lähteä Etelä-Amerikkaan. Rakastin espanjan kieltä ja Latinalaista Amerikkaa. Meni kuitenkin vuosia, etten päässyt mihinkään koti-Suomesta. Nuoruuden huumassa rahaa paloi kaikkeen muuhun paitsi matkusteluun, myös opiskelut ja työttömyys rajoittivat liikkuvuutta. Säästöistä ei ollut tietoakaan, velkaa sitäkin enemmän, ja näin maailman valloitus jäi kaukaiseksi haaveeksi..