Browsing Tag

san josé

Ryöstöyrityksiä, poliisiväkivaltaa ja tullin ruokakoiria

Reilu pari kuukautta on nyt takana ja niin alkaa olla reissunikin. Tuntuu epätodelliselta palata Suomeen. Tulin eilen Mexico Cityyn ja vietän täällä vielä tämän viimeisen päivän. Lento Amsterdamiin lähtee 21:05 ja saavun Damiin keskiviikkona joskus päivällä. Koska jatkolento Suomeen lähtisi vasta niin myöhään, etten pääsisi yöllä Helsinki-Vantaalta enää kotiin, päätin jäädä Damiin yhdeksi yöksi ja jatkaa matkaa torstaiaamuna. Lennolle ei layoverin myötä tullut yhtään lisää hintaa. Luultavasti en jaksa tehdä mitään Amsterdamissa, vaan koetan selviytyä aikaerosta.

Loppupäivät San Joséssa meni ilman suurempia selkkauksia. Ainoastaan lauantaina kun olin ruuhkaisilla kaduilla kävelyllä, tunsin kuinka joku tarttui selässäni repun lailla roikkuneeseen kangaskassiin. Käännyin ympäri ja näin takanani jonkun miehen, joka esitti ettei tehnyt mitään. Huomasin vähän ajan päästä, että laukun kylki oli viilletty auki. Onneksi huomasin ryöstöyrityksen heti eikä mitään ehditty viedä. Lisäksi säilytän puhelinta ja rahoja yleensä eri paikassa vartalon etupuolella. Tämän takia mitään laukkuja ja reppuja ei kannata kuljettaa selässä, ja tiesin sen itsekin. Kiinalainen huonekaverini oli kauhuissaan, kun kerroin tapahtuneesta. En kuitenkaan itse tuntenut mitään. Jälkeenpäin kyllä mietin, että onneksi mies viilsi laukkua eikä minua, ja onneksi en alkanut kovistelemaan varkaalle mitään, koska olisin voinut saada puukosta.

Kahvia ja futista

Viimeisten päivien aikana kiertelin ympäri kaupunkia, kävin kahvilla eräässä kahvilassa, jossa työskentelee pelkästään vajaakuuloisia nuoria. Ravintolan nimi on IncluyeMe eli ”Sisällytä minut/Ota minutkin huomioon” tms. Söin hyvää suklaakakkua ja katselin ikkunasta kadun vilskettä. Ulkona joku koditon nukkui risaisessa nojatuolissa. Kahvilasta jatkoin matkaa vielä Parque Morazániin, jossa sijaitsee meksikolaisen kuvanveistäjän Jorge Marínin pronssinen siipiveistos ”Alas de México”. Samanlainen veistos löytyy monesta muustakin maailman pääkaupungista. Kävin ottamassa kuvan siipien kanssa, tai oikeastaan pyysin jotain naista ottamaan kuvia minusta. Tämän jälkeen menin takaisin kaupoille päin ja näin kun jossain baarissa oli futismatsi menossa. Kurkkasin sisään ja huomasin, että siellä oli Barcan ottelun ensimmäinen puoliaika käynnissä. Menin sisään ja jäin sinne katsomaan matsin loppuun. Joku costaricalainen mies halusi ostaa juomia, mutta kieltäydyin. Lopulta hän kuitenkin pyysi tarjoilijaa tuomaan minulle Pepsin ja join sen kohteliaisuuttani. Mies olisi halunnut jutella vielä jotain, mutta kun matsi loppui, sanoin että minun on nyt mentävä.

Sunnuntaina kävin tilaamassa ennakkoon kuljetuksen lentokentälle. Meinasin ensin ottaa Uberin, mutta sovellus valitti jostain syystä korttimaksusta enkä jaksanut käydä nostamassa turhaan montaakymmentätuhatta colonea. Pääsin helpommalla kun nostin 20 dollarin setelin ja tilasin kyydin hostellin kautta. Hinta siis 20 USD – Uber olisi ollu melkein puolet halvempi, mutta se on laiton Costa Ricassa eikä kuljettaja olisi voinut ajaa minua lentokentän oville asti ettei taksikuskit näe. Pakko sanoa hostellista, että se oli yksi siisteimmistä missä olen ollut reissuni aikana. Suosittelen ehdottomasti, jos joku on matkaamassa San Joséen! Lisäksi respassa työskentelevä Claudia on todella mukava ja avulias nainen.

Huomioita Costa Rican taloudesta

Maanantaiaamuna ehdin vielä juoda kahvit ja sitten meninkin odottelemaan aulaan kyytiä. Juttelin Claudian kanssa vielä Costa Rican työajoista ja hän valitteli, ettei yksityisellä sektorilla ole mitään vapaapäiviä eikä välttämättä työaikojakaan. Valtion viroissa työskennellään toimistoaikojen mukaan maanantaista perjantaihin, mutta valtiolle on kuulemma todella vaikea päästä töihin.

Jatkoin samantyylistä keskustelua privaattitaksissa. Puhuin kuskin kanssa englannin ja espanjan sekoitusta, mutta sain kuitenkin selvää melkein kaikesta. Kerroin huomioistani eri Keski-Amerikan maissa reissatessani ja mies sanoi, että Costa Rican korkea hintataso parantaa maan taloutta, mutta sillä on myös kääntöpuolensa. Ruuan hinta on esimerkiksi noussut todella korkealle viime vuosien aikana, lisäksi verotusta on kiristetty, mutta silti palkkatasoa ei ole nostettu. Hän kertoi, että ruokaan kuluu suunnilleen 150 dollaria parissa viikossa, erityisesti maidon hinta on noussut pilviin. Maassa on vain kaksi maidontuottajaa. Osa maidosta myydään halvalla ulkomaille, mutta oman maan kansalaisille hinta on monta kertaa korkeampi. Keskimääräinen kuukausipalkka yksityisellä sektorilla on kuulemma verojen jälkeen noin 650 US dollaria. Ellei valtion virkoja oteta huomioon, parhaiten palkattu ala on yllättäen call centerit. Portugali ja Brasilia on ulkoistanut portugalinkielisen asiakaspalvelunsa Costa Ricaan, saman on tehnyt myös Ranska. Lisäksi Yhdysvalloilla on suuri osuus englanninkielisissä call centereissä. Esimerkiksi Amazonin englanninkielinen aspa toimii San Joséssa. Palkkaus tällä alalla nousee helposti yli tuhanteen dollariin kuussa.

Kuski kehui myös maan koulutusta ja terveydenhuoltoa. Erityisesti koulutus sai kiitosta, sillä opetus on ilmaista ja laadukasta, Latinalaisen Amerikan parhaimmistoa. Lisäksi armeijan puuttuminen maasta ja luonnonsuojelutyö saivat kehuja.

Valtion viroissa on säännölliset työajat, toisin kuin vaikkapa turistisektorilla.

Paluu toiseen kotiini

Ruuhkan takia matka Alajuelassa sijaitsevalle lentokentälle kesti noin tunnin. Kävin syömässä riistohintaisen täytetyn croissantin ja otin kahvin (hinta melkein 10€). Menin turvatarkastuksen läpi ja kaikki sujui ongelmitta. Kiva, että minua kohdellaan normaalina matkustajana täällä päin maailmaa toisin kuin Euroopassa, missä joudun aina erikoistarkastuksiin, satunnaisiin räjähdeainetesteihin ja muihin laukkujen penkomisiin 😀 Tein check-inin jo edellisenä päivänä, ja sain jostain syystä paikan kutosriviltä AM Plus -luokasta. Olen Flying Bluen -kanta-asiakas, ja se tekee yhteistyötä myös AeroMexicon kanssa, mutta en kuitenkaan kuulu AM:n Club Premieriin. Lento kesti reilu kolme tuntia ja meni hyvin. Näin ikkunasta Nicaraguan kohdalla purkautuvan tulivuoren. Myös paljon metsäpaloja oli havaittavissa ympäri Keski-Amerikkaa. Kun saavuimme Mexico Cityn alueelle, ilmakehä muuttui ihan harmaaksi, mikä todennäköisesti johtuu Popocatepetl-tulivuoren viime aikoijen aktiivisuudesta. En ole koskaan aiemmin nähnyt CDMX:ää tuollaisena.

Nicaraguan yllä tuprutti savua.

Mexico Cityn yllä olikin sitten hieman tunkkaisempi ilma.

Kun pääsimme ulos koneesta, näin että alkumatkasta vieressäni istunut ehkä nelikymppinen mies seisoi kentän käytävällä, puhui puhelimeen ja itki vuolaasti. En tiedä mitä oli tapahtunut, mutta tilanne oli hyvin surullinen ja minulle tuli sympatiat tuntematonta miestä kohtaan. Olisi tehnyt mieli käydä lohduttamassa, mutta en viitsinyt puuttua asiaan. Jatkoin matkaani migriin, missä jonotin ehkä vartin. Onneksi tuo selvitys sujuu nykyään suht nopeasti. Siitä menin matkatavaroiden vastaanottoon ja jouduin odottamaan reppua varmaan yli puoli tuntia. Jossain vaiheessa olin slaavikyykyssä lattialla kun tullikoira ja ohjaajansa kävelivät ohitseni. Koira pysähtyi weekend-laukkuni kohdalle ja alkoi nuuskutella laukkua innoissaan. Nainen yritti ohjata koiraa pois, mutta koira vain haisteli laukkua. Mietin jo ettei laukussa ole mitään huumeita, mutta sitten nainen kysyi, onko minulla ruokaa. Olin unohtanut appelsiinin laukkuun. Nainen sanoi, ettei hedelmiä saa tuoda maahan ja annoin appelsiinin pois. Koira sai herkkupalan hyvästä työstä, pahoittelin tilannetta ja nainen vain hymyili.

Laatuhostellissa

Sain vihdoin repun, kävelin tullin läpi ja menin aulaan. Kävin syömässä teriyaki-hampurilaisen ja datailin vähän aikaa Starbucksin avoimessa wifissä. Sen jälkeen kävelin taksipisteelle ja kävin kysymässä hintoja. Ensimmäinen piste olisi veloittanut 350 pesoa eli reilu 16€, mutta tiesin aiemmasta kokemuksesta, ettei taksi maksa niin paljoa. Menin viereiselle kojulle ja sain taksin 230 pesolla eli reilulla kympillä. Olisin muuten mennyt ehkä metrolla, mutta alkoi olla ruuhka-aika, joten en viitsinyt lähteä sulloutumaan täyteen metroon laukkujeni kanssa. Taksimatka kesti yli tunnin, sillä ruuhkaa oli niin paljon. Majoitun nyt tämän viimeisen vuorokauden Casa Pepe hostellissa Centro Historicossa. Tästä on pakko sanoa, että TÄMÄ on kaikkein parhain hostelli koko matkan aikana! Tässä on kaikki kohdallaan. Rakennus on hyväkuntoinen, siisti ja kaunis. Dormissa on verhoilla varustetut modernit sängyt, tallelokerot, monta pistoketta sängyn vieressä (myös usbit), kunnolliset petivaatteet ja 5. kerroksessa on kattoterassi, missä on viherkasveja, kaktuksia, chillailumestoja, uima-allas, baari ja upeat näkymät alas kaupunkiin ja vuorille. Tänne tulen varmasti uudelleen, vetää vertoja jopa kauniille Selina-hostelliketjulle! Yöpyminen on vain 15€ yöltä sisältäen aamupalan.

Aggressiivinen poliisitoiminta

Kävin illalla kuljeskelemassa kadulla, ostamassa kahvia ja vettä OXXOsta sekä jossain leipomossa hakemassa leipätikkuja ja donitsin. Näin ja kuulin kun joku nainen alkoi huutaa poliisia ja taisteli pyörästä jonkun nuoren miehen kanssa. Käynnissä oli ilmeisesti pyörävarkauden yritys tai jotain muuta sekavaa, mutta paikalle ilmestyi nopeasti viisi poliisia (sekä liikenne- että normipoliiseja). Jäin vähän matkan päähän istumaan ja juomaan kahvia ja katselin tilannetta. Nuorukainen oli käsiraudoissa ja kohta paikalle tuli varmaankin miehen isä tai joku muu ulkopuolinen henkilö. Monet paikalliset kävivät kommentoimassa tilannetta ja katsoivat käsiraudoissa olevaa miestä halveksuvasti. Paikalliset myös huutelivat nuorukaiselle ja paikalle tulleelle miehelle.

Jossain vaiheessa paikalle tullut mies alkoi kovistelemaan poliisille ja yksi nuorista poliiseista menetti hermonsa. Miehet alkoivat töniä toisiaan ja liikennepoliisi meni väliin rauhoittelemaan tilannetta, mies myös laitettiin rautoihin. Lopulta paikalle kurvasi poliisiauto ja käsiraudoissa ollutta ja paikalle myöhemmin tullutta miestä alettiin työntämään poliisiauton lavalle. Tässä vaiheessa paikalle tuli myös joku ulkopuolinen pukuherra, joka kävi käsiksi oletettuun rikollisen isään tämän vastustaessa autoon siirtämistä. Yhdessä kahden poliisin kanssa he nostivat ja heittivät miehen väkivalloin auton kyytiin, jonka jälkeen pukumies jatkoi matkaansa muina miehinä.

Aiemmin hermonsa menettänyt poliisi heitti myös pyörän jostain syystä auton lavalle ja hyppäsi itsekin kyytiin. Auto jäi vielä joksikin aikaa kadulle ja näin miten poliisi alkoi hakata pidätettyä miestä (rikollisen isää tms.) nuoremman miehen maatessa raudoissa tosi vihaisen näköisenä auton lavalla. Poliisi mätki miestä kämmenellä, nyrkillä ja kyynärpäällä ja toinen poliisi vähän niin kuin oli näköesteenä, mutta pystyin silti näkemään kaiken. Osa kadulla olleista ihmisistä näki myös tilanteen ja näytti hymyilevän vahingoniloisena. Itselläni oli hieman ristiriitaiset tunteet tapahtuneesta. Ymmärrän että poliisi menetti hermonsa provosoinnista, mutta mies oli kuitenkin jo raudoissa eikä pystynyt puolustautumaan. Toisaalta minulla ei ole mitään sympatioita rikollisille – vaikka silti poliisien kai kuuluisi käyttäytyä asiallisesti.. Mies ei varsinaisesti ollut syyllistynyt muuhun kuin virkavallan vastustamiseen, joten käsittely vaikutti aika kovakouraiselta. Olen joskus Suomessakin nähnyt, miten poliisit käyttävät tarpeetonta voimaa pikkurikollisia kohtaan, mutta tuollaista silkkaa pahoinpitelyä en ole nähnyt.

Huh, en kyllä haluaisi joutua riitoihin meksikolaisen virkavallan kanssa.. Onneksi itse olen kohdannut vain mukavia ja ystävällisiä poliiseja, ja monesti he vain moikkaavat iloisesti kadulla. Normaalin turistin ei tarvitse pelätä poliisin mielivaltaa, mutta olen kyllä nähnyt matkani aikana, miten poliisit ovat tehneet ruumiintarkastuksen ja repun penkomisen nuorille latinomiehille tuosta noin vain ilman että kohde on tehnyt mitään rikosta. En tiedä etsivätkö he laittomia siirtolaisia vai jengiläisiä vai mistä on kyse.

Image may contain: one or more people, people standing and outdoor

*Kuvan poliisit eivät liity tapahtumaan millään lailla.* Minulla ei ollut eilen puhelinta mukana, enkä olisi varmaan muutenkaan viitsinyt kuvata pidätystilannetta. Tämä kuvakollaasi on kahden vuoden takaa Mexico Citystä.

Viimeistä viedään

Kello on tulee kohta puoli kaksitoista päivällä ja joudun luovuttamaan huoneen puolen tunnin päästä. Kävin pari tuntia sitten aamupalalla, nyt makoilen sängyssä ja kuuntelen tässä Spotifysta espanjankielistä musiikkia. Parhaillaan kuuluu biisi ”Señorita”. Tuli mieleen kun olin Panamássa ostarilla, niin joku ehkä 6-vuotias tyttö tuli luokseni ja kysyi espanjaksi että ”Disculpa señorita, qué es eso?” ja osoitti huulikoruani. Vastasin että ”Piercing” (koska tuolle ei käsittääkseni ole espanjankielistä termiä) ja näytin huulen sisäpuolen. Tyttö oli ihan kauhuissaan ja kysyi että ”Porqué?” eli miksi Kohautin vaan olkiani ja sanoin ”No se”, en tiedä. Olen saanut kyselyitä myös joltain vanhuksilta ja he ovat olleet kauhuissaan että eikö se satu?! Niin, ei se enää näin 15 vuoden jälkeen kyllä taida sattua.. Mexico Cityssä näkyy aika paljon lävistyksiä ja tatuointeja nuorilla ihmisillä, San Joséssa oli myös joillain, mutta esimerkiksi Guatemalassa ja Panamassa se oli hyvin harvinaista. Eilen kun lähdin lentokentältä, näin tietyömaan, minkä laitamilla istui varmaan 10 nuoren miehen joukko. Osan kasvot oli läpeensä tatuoidut. En tiedä oliko asia näin, mutta tuli mieleen, että ehkä he olivat entisiä jengiläisiä tai vankilasta päässeitä, ja koettivat nyt päästä takaisin kiinni yhteiskuntaan opettelemalla työntekoa. 

Mutta joo. Pakkasin äsken kamat ja menen kohta etsimään, josko täällä olisi joku matkatavarasäilytys, minne saan kamat muutamaksi tunniksi (edit: istun nyt aulassa ja kuulemma ovella on vartioitu tavarasäilytys). Lähden kentälle varmaan viiden-kuuden maissa, että ehdin hoitaa kaikki hommat siellä. Tuntuu niin surrealistiselta lähteä täältä. En tiedä mikä tässä Mexico Cityssä on, mutta tunnen täällä oloni vain niin kotoisaksi ja hyväksi. Kävin pari viikkoa sitten omavero.fi:ssä ja näin, että olen saamassa elokuussa todella hyvät veronpalautukset. Nostin viime vuonna tarkoituksella veroprosenttia liian korkealle, jotta saisin nyt vielä nämä viimeiset veronpalautukset kunnes koko järjestelmä lopetetaan. Tuleva rahamäärä helpottaa ahdistusta, sillä tiedän, että voin syksyllä ostaa vaikka samoin tein lentoliput Meksikoon tai minne vaan, jos siltä tuntuu. En tiedä yhtään mitä teen syksyllä, olenko töissä vai mitä tapahtuu. Haluaisin myös keskittyä enemmän kirjoittamiseen, mutta valitettavasti sillä on hankala elättää itseään. Olen varmaan kesän töissä vanhassa työpaikassani, ja entisen työpaikkani esimies kysyikin joku aika sitten, että voinko tulla tekemään irtovuoroja jo toukokuussa. Ihan kiva, että pääsee melko pian kotiutumisen jälkeen arkeen kiinni.

Ihmisoikeusasiat ja jonkinlainen vaikuttaminen kiinnostaisi. Meillä on vain tämä yksi elämä enkä haluaisi hukata sitä.

Toukokuussa aion todennäköisesti osallistua myös Solidaarisuus-järjestön eriarvoisuuskurssille. Koulutus järjestetään Helsingissä ja osallistumisen ehtona on, että olet myöhemmin valmis vetämään eriarvoisuus-workshopin jollekin nuorisoryhmälle. Tämä on juuri sitä, mitä olen halunnut tehdä jo pitkään. Täällä olo on myös vahvistanut sitä tunnetta, että haluan työskennellä tai olla vapaaehtoisena ihmisoikeusasioiden parissa. Joten, tulevaisuus on ihan auki, mutta eiköhän asiat jotenkin järjesty. Niin ne on aina ennenkin tehneet. Vaikka tuntuu vaikealta lähteä täältä, on silti kiva nähdä läheisiä ja puolisoa pitkästä aikaa. Varmasti oma koti tuntuu myös hyvältä kun sinne asti pääsee vihdoin. Toivottavasti saan ensi yönä nukuttua koneessa edes hieman, jotta paluu Suomeen olisi edes hieman helpompi. Kello tulee jo yksi, koska kuvien lisäämisessä meni hetki ja kävin tekemässä check-outin tässä välissä. Nyt lähden ulos nauttimaan vielä viimeisistä tunneista rakkaassa Meksikossa <3 En sano kaupungille tällä kertaa ”Adios”, vaan ”Nos vemos al rato!” Tiedän, että näemme taas pian..

Keski-Amerikan maista poikkeava Costa Rica

Bussimatka Panamasta Costa Ricaan meni hyvin, vaikka matka kestikin noin 16 tuntia. Sain nukuttua pätkissä muutaman tunnin, mutta vaikeaa se oli, sillä tie Panaman puolella oli todella epätasainen ja bussi rymisteli eteenpäin kuin jollain kivisellä pellolla. Saavuimme rajalle seitsemän maissa aamulla ja muodollisuudet kestivät yhteensä pari tuntia. Ensin oli kamojen läpivalaisu, sitten exit-leima passiin, sormienjälkien ja kasvokuvan ottaminen uudelleen, kävely Costa Rican puolelle, jonotus migriin ja passin leimaamiseen ja sen jälkeen vielä kamojen tarkastus tullipisteellä. Costa Rican migri oli ensimmäinen, joka kysyi kaikilta todistetta maasta poistumisesta. Olin tulostanut lentolipun valmiiksi, joten se oli sillä selvä. Sain silti passiin 90 päivän oleskeluluvan. Infotaulussa lukee myöskin, että jokaisella tulee olla 100 USD käyttörahaa kuukautta kohti, mutta tätä ei kuitenkaan kysytty. Erikoisuutena olen muuten huomioinut, että jokaisella rajalla passissani olevaa Mongolian viisumia on tuijotettu jostain syystä pitkään. Edellisessä postauksessa pohdin, saanko mistään aamukahvia matkan varrella, ja tämäkin asia ratkesi rajalla. Panaman ja Costa Rican välisellä ei-kenenkään-maalla oli yksi ravintola, jonne juoksin autokaistan yli heti, kun olin saanut exit-leiman passiin. Tottakai kahvi on tärkeämpää, kuin jotkut maahantulomuodollisuudet.. 😀

Bussissa oli onneksi paljon tilaa, joten sain istua koko matkan ilman että kukaan tuli viereen.

Tullissa oli infokylttejä, että Costa Rica haluaa suojella banaani- ja plantain (suomeksi keittobanaani) -plantaasejaan, joten maahan ei saa astella samoilla kengillä, jotka ovat kontaminoituneet esimerkiksi Aasian viljelmillä. Tätä kysytään myös tullilomakkeessa. Kun kaikki velvollisuudet oli suoritettu, jatkoimme matkaa ja pysähdyimme jossain vaiheessa costaricalaisessa ravintolassa, Rancho Mi Tatassa, jossa oli buffetlounas. Otin riisipapu-sekoitusta, naudanlihakastiketta, paneerattua kanaa ja erikoisuutena friteerattua maniokkia (täällä nimellä ”yuca”). Kyseessä on hyvin etelä- ja keskiamerikkalainen lisuke, jota voi verrata meidän perunan käyttöön. Maniokki ei maistunut oikein millekään. Otin myös kahvin, ja luonnollisesti Costa Ricassa saa erinomaista kahvia. Täältä ei onneksi kaikkea laatukahvia rahdata ulkomaanvientiin kuten esimerkiksi Guatemalassa.

Rajalla on infoa myös ihmiskaupasta. Rajanylittäjiä varoitellaan työn perässä muuttamisesta, sillä se saattaa olla jotain aivan muuta kuin mitä on luvattu.

Luontoa kunnioitetaan toden teolla

About heti kun bussi oli kurvannut Costa Rican puolelle, maisema muuttui hyvin vehreäksi ja viidakkomaiseksi. Joka puolella kasvaa palmumetsikköä, banaanipuita, kahvipensaita ja muuta rehevää kasvillisuutta. Maa on suojellut enemmän pinta-alastaan kuin mikään muu valtio. Costa Ricassa on 186 luonnonsuojelualuetta ja 32 kansallispuistoa, minkä lisäksi pinta-ala pitää sisällään vajaa 6% koko maailman biodiversiteetistä. Monia uhanalaisia eläimiä, kuten erilaisia kissapetoja on onnistuttu elvyttämään runsaslukuisemmaksi suojeluohjelmien avulla. Costa Ricaan tehdään paljon ekoturismimatkoja sekä vapaaehtoistyömatkoja, joiden aikana pääsee auttamaan esimerkiksi kilpikonnien pelastamisessa.

Jopa pääkaupunki San Joséssa huomaa, miten luontoa arvostetaan. Katujen varsilla olevia ikivanhoja puita on taivutettu ja vain osa oksista on karsittu, jotta niiden reitillä kulkevat sähköjohdot voivat kulkea vapaasti. Suomessa puut olisi kaadettu kokonaan. San Joséssa on myös lukuisia kauniita puistoja jättimäisine puineen. Luonnonsuojelusta saa kiittää alunperin 70-luvun loppupuolella vallassa ollutta sosialistipuolueen presidenttiä, Daniel Oduber Quirósia, jonka ansiosta metsiä alettiin ennallistaa, luonnonvaroja suojella sekä maaseudun ihmisten elämää parantaa hinnoittelemalla uudelleen maataloustuotteita. Katukuvassa näkyy yllättävän vähän roskaa verrattuna muihin Keski-Amerikan maihin, kaduilla on myös kierrätyspisteitä erilaisille jätteille ja katuja lakaistaan säännöllisesti.

Daniel Oduber Quirós hulmuavan San Josén kaupungin lipun alla.

Costa Rica on pinnanmuodoltaan vuoristoinen ja täällä on aktiivisia tulivuoria. Korkein kohta on reilussa 3800 metrissä. Pääkaupunki San José sijaitsee 1172 metrin korkeudessa, joten kaupungissa ei ole yhtä tukalan kuuma, kuin esimerkiksi Panamássa. Bussimatka Panamasta kulki Tyynenmeren rannikkoa pitkin Uvitan, Parritan ja Jacón kautta aina Cararan kansallispuistolle asti, jonka jälkeen tie alkoi kaartua sisämaata kohti ja saavuimme lopulta San Joséen kaupungin pohjoispuolelta. Tyynivaltameri ei nimensä mukaisesti ole kovin tyyni, vaan edellämainitut rannikkokaupungit ovat etenkin surffareiden suosiossa. Matkan varrella oli myös jylhiä vuoristomaisemia ja korkea silta, jolta oli hulppeat näkymät alas laaksoon. Tien pientareilla ja vuorten rinteillä näkyi paljon palaneita/poltettuja viljelmiä, joiden tarkoituksena on uudistaa maaperää ja tuottaa luonnollista lannoitetta tuhkan muodossa. Täällä on kuiva kausi menossa, joten voi olla, että osa palaneista alueista oli myös metsäpalojen jäljiltä hiiltyneitä.

Kuivan kauden aikaan moni joki on kuivumisen partaalla.

Kaupungin vilinää

Bussimatka päättyi TicaBus-terminaaliin, joka on aivan kaupungin keskustassa. San Joséa pidetään suht vaarallisena kaupunkina, ja jopa matkatavaroiden järjestelijällä oli käsiase vyötäröllään. Bussilippuja myyvissä toimistoissa, pankkien edustoilla, autoliikkeiden edessä ja ties missä on aseistetut vartijat, mutta se alkaa olla jo aika arkipäivää täällä päin maailmaa. Taksit olivat tyrkyllä bussiterminaalin edessä, mutta otin kapsäkkini ja kävelin hostellille, sillä sinne oli vain 600 metrin matka. Osa kaduista on melkeinpä tyhjänä, mutta joillain kaduilla liikenne on todella vilkasta. Pääkaduilla on vain harvakseltaan suojateitä, joten oma tien ylitys pitää vain ajoittaa niin, että ehdit juosta kaistojen yli autojen välissä. Autot antavat kyllä ihan hyvin tietäkin, joten mitään ongelmia en ole ainakaan vielä kohdannut. Bussiliikenne on vilkasta ja bussit ovat yleensä tupaten täynnä. Olen itse kuitenkin kulkenut pelkästään jalkaisin, joten päivän aikana kertyy helposti 15 000 askelta tai yli 10 kilometriä kävelyä. Kaupungin asukasluku on noin 340 000, mutta metropolialueella asuu arvioiden mukaan noin pari miljoonaa ihmistä. Koko maan asukasluku on hieman alle 5 miljoonaa.

Alla oleva kuva näyttää mittasuhteet, kuinka pieni Costa Rica ja oikeastaan koko Keski-Amerikka on. Matka-ajat on silti hyvin pitkiä. (Kuva: thetruesize.com)

Vaikka aseistetut vartijat ovatkin suht yleisiä, en ole kokenut oloani mitenkään turvattomaksi. Toisaalta en ole liikkunutkaan kadulla kovin myöhäiseen ajankohtaan. Katukuvassa näkyy aika paljon poliiseja ja etenkin polkupyöräpoliisit ovat täällä yleisiä. Ja vaikka kaupungilla on vaarallinen maine ja maa onkin huumekauppiaiden kauttakulkureitillä, eivät poliisit silti ole järeästi varustettuja kuten Meksikossa.

Poliisi valvoo katukuvaa.

Täällä poliisi näyttää peace-merkkiä eikä osoita konetuliaseella.. 😉

Suuressa osassa rakennuksia on kalterit ja/tai piikkilanka-aita estämässä murtoja. Kadut on siistejä, mutta paikka paikoin huonokuntoisia. Roskaa ei kuitenkaan juuri ole.

Päästyäni hostellille, huomasin että oikea nilkka ja jalkapöytä oli turvonnut aivan muodottomaksi. Nilkkaa, jalkapöytää ja pohjetta pisteli myös omituisesti. Mietin jo laskimotulpan mahdollisuutta, mutta en sitten lähtenyt lääkäriin. Venyttelin jalkoja, tein jalkalihasliikkeitä, nostin jalat koholle, valelin kylmällä vedellä, söin suolaa ja join vettä sekä elektrolyyttijuomaa, jonka jälkeen turvotus alkoi hiljalleen laskea. Luultavasti pitkä istuminen, kuumuus ja nestehukka aiheuttivat järjettömän turvotuksen. Sairaanhoitajaksi valmistuva siskoni ehdotti, että etsisin tukisukat ennen kuin menen paluulennolle Eurooppaan. Joskus kesäisin työpäivän jälkeen molemmat nilkat ovat olleet hieman turvoksissa kun on seissyt koko päivän, mutta en ole koskaan aiemmin törmännyt noin pahaan turvotukseen. Onneksi se meni ohi ilman lääkärikäyntiä.

Olen viikon täällä Del Paseo -hostellissa ja tämä on erittäin siisti ja rauhallinen paikka. Rakennus on siistimpi ja hyväkuntoisempi kuin moni hostelli Helsingissä. Olen 8 hengen naisten dormissa, mutta meitä on tällä hetkellä siellä vain kolme asukasta. Sänky on mukava ja puhdas ja kylpyhuone on siisti, sänkyjen vieressä on tuulettimia ja jokaisen sängyn päädyssä on lukulamppu ja kaksi pistorasiaa. Sänky pedataan päivittäin ja uuden pyyhkeen saa tarvittaessa ilmaiseksi (monessa hostellissa pyyhkeestä joutuu pulittamaan pantin). Keittiötä ei varsinaisesti ole, mutta mikro on käytettävissä ja kahvia sekä teetä on tarjolla 24/7. Aamupalan voi ostaa erikseen aamulla töihin tulevalta keittiöhenkilökunnalta, ja toki keittiön nurkkauksessa on myös jääkaappi omille ruuille.

Hinnoista

Majoituksen hinta ei kuitenkaan ole päätähuimaava, sillä kuuden yön yöpyminen kaupungin keskustassa maksaa vain 48 euroa. Varasin alunperin majoituksen Escazun esikaupunkialueelta, mutta onneksi vaihdoin majapaikkaa myöhemmin! Voin todellakin suositella tätä hostellia ja itse kaupunkia kaikille.

Kuulin muuten tänään, että verotusta aiotaan nostaa kesällä, joten hinnat mitä todennäköisemmin nousevat myös majoituspuolella. Hintataso ruokien suhteen on nyt jo korkeampi kuin pohjoisemmissa naapurimaissa, jossain määrin samaa luokkaa kuin Panamássa. Esimerkiksi kanatortilla-ateria KFC:ssä maksaa reilu 6€ ja Subwayn 15 cm kanateriyaki-patonki juoman kanssa 3,50€. BurgerKingin pienet ateriat näissä kahdessa eteläisessä maassa on 5-6€, kun taas 10 nuggetin, ranskalaisten ja juoman combo Mexico Cityssä on vain 2,50€. Paikallisbussin lippujen hinnat on 50 sentistä ylöspäin. Vertailun vuoksi metromatka Mexico Cityssä on 23 senttiä ja sillä hinnalla saat kulkea niin pitkän matkan kuin haluat ja seilata vaikka koko päivän ympäri metroverkostoa.

Opas esitteli eilen vanhaa rahaa. Rahayksikkö on colon, mutta inflaation myötä nykyään käytössä ei enää ole näitä viiden colonin seteleitä. Setelit ovat tänäpäivänä 1000, 2000, 5000 ja 10 000 ₡. Tuhat colonia on noin 1,50€, joten vitosella ei ole mitään arvoa.

Ostosmahdollisuuksia vaatteille on runsaasti ja kadulta löytyy sekä kiinalaisia halppisliikkeitä kuin myös esimerkiksi parempia urheilu- ja skeittiliikkeitä, missä myydään mm. Niken ja BillaBongin vaatteita. Nämä merkkivaatteet ovat kalliita eikä niitä kannata ostaa täältä. Kävin Alyssissa ostamassa yhden t-paidan lisää ja se oli Panamán tavoin noin vitosen luokkaa. Eräästä halppisliikkeestä ostamani kimallesandaalit maksoivat 7,50€. Kaduilla kaupitellaan vöitä, usb-piuhoja, puhelinliittymiä, lottokuponkeja, aurinkolaseja, hedelmiä, sanomalehtiä sekä mitä ilmeisimmin myös varastettuja ja rikkinäisiä puhelimia, sillä monet puhelinmyyjät kauppaavat luureja ilman pakkauksia, ja osa puhelimista on näytöistä hajalla.

Hyvää elämää Costa Ricassa

San José on jotenkin todella erilainen, kuin mikään muu kaupunki, missä olen tällä reissulla ollut. Huomaa, että elintaso on selkeästi korkeampi kuin pohjoisemmassa Keski-Amerikassa. Ihmisillä on vapaa-aikaa harrastaa liikuntaa, toisin kuin esimerkiksi Guatemalassa, missä näin kolmen viikon aikana vain Panajachelissa yhden lenkkeilijän. Köyhemmissä yhteiskunnissa tavallisten ihmisten aika kuluu pelkästään hengissä säilymiseen ja työntekoon, eikä aikaa harrastuksille ole. Täällä rakennuskanta on myös parempikuntoista kuin vaikkapa Mexico Cityssä tai Belize Cityssä. Myös kaupunkien ulkopuolella on ihan ok-kuntoisia asumuksia, enkä nähnyt bussin ikkunasta mitään slummialueita toisin kuin Belizen ja Guatemalan läpi ajettaessa tai Panamá Cityn laitamilla. Tottakai täälläkin on huonompia asuinalueita ja naapurustoja, kuten missä tahansa suurkaupungissa. Costa Ricassa on 8 eri alkuperäisväestöryhmää, joita kohdellaan paremmin kuin esimerkiksi Meksikossa. Väestönkasvu näissä ryhmissä ei ole mitenkään erityisen suurta, mutta valtaväestö on hiljalleen alkanut kiinnostua myös alkuperäiskansojen oikeuksista ja kulttuurista.

Kuriositeetti jalkapallostadionista: Costa Ricalla oli ensin tiiviit suhteet Taiwaniin, ja Taiwan rakennutti valtavan sillan kaupungille. Kun silta oli valmis, Costa Rica katkaisi suhteet ja alkoi veljeillä Kiinan kanssa. Kiina ilahtui tästä niin paljon, että rakennutti jättimäisen stadionin San Joséen..

Kävin eilen kolmen tunnin mittaisella ilmaisella kävelykierroksella (tippejä saa antaa), missä tutustuttiin kaupunkiin ja sen monipuolisiin kohteisiin. Opas oli todella asiantunteva ja kertoili kierroksen aikana historiasta, koulutuksesta, politiikasta yms. Kiertelimme kulttuurihistoriallisilla kohteilla, puistoissa, patsailla, hallinnollisilla rakennuksilla ja näimme myös katutaidetta. Teimme lyhyen stopin ja kahvitauon jademuseolla. Kysyin oppaalta maaseudun tilanteesta, ja hän sanoi, että joka puolella maata on ilmainen koulutus ja myös kaupungin ulkopuolella lapset saavat opetusta. Netistä löytyvän infon mukaan noin 98% yli 10-vuotiaista kansalaisista osaa lukea, jopa 96% 6-11-vuotiaista lapsista käy koulua ja 71% nuorista käy lukiota. Costa Rican koulutustaso ja -systeemi onkin Keski-Amerikan paras ja yksi parhaista koko Latinalaisessa Amerikassa. Etenkin San Josén alueella ihmiset osaavat myös jonkin verran englantia, sillä kaupunki on merkittävä turistikohde ja turismi onkin kaupungin tärkein elinkeino.

Eräs kouluista.

Kaduilla on suurkaupungin tapaan myös jonkin verran kodittomia ihmisiä. Kysyin oppaalta sosiaalihuollosta, ja hän kertoi, että kodittomille on vain vähänlaisesti valtion tarjoamia tukipalveluita, joten kadun asukkaat nojaavatkin lähinnä kansalaisjärjestöjen apuun. Terveydenhuolto on avoin kaikille ja täällä on julkisen terveydenhuoltosysteemin lisäksi erittäin laadukas yksityinen järjestelmä. Valtion tarjoama terveydenhuoltojärjestelmä on suht edullinen ja siitä maksetaan vaihtelevan suuruinen kuukausimaksu, joka on 7-11% kuukausituloista. Tällä maksulla saa kaikki toimenpiteet, operaatiot, lääkkeet sun muut ilmaiseksi. Maksu kattaa käsittääkseni myös puolison tarvitsemat palvelut, joten yksi pariskunnan maksama maksu riittää. Moni lääkäreistä on saanut koulutuksensa Euroopassa, Kanadassa tai Yhdysvalloissa. Costa Ricaan tehdäänkin paljon myös terveysmatkailua, ja erityisesti Yhdysvalloista ja Kanadasta tulee iso joukko ihmisiä saamaan korkeatasoista mutta halpaa sairaalahoitoa, hammashoitoa ja erilaisia kirurgisia toimenpiteitä. Eliniänodotus on yksi maailman korkeimmista, mikä johtunee rennosta elämänasenteesta, puhtaasta luonnosta ja meri-ilmasta sekä terveellisestä ruokavaliosta. Tyynenmeren rannikolla elävät ihmiset saavuttavat monesti jopa 100 vuoden iän. Vaikka kaduilla onkin yleisiä pikaruokaravintoloita kuten McDonald’s, Subway ja KFC, on kaupoissa yllättävän vähän amerikkalaista roskaruokaa.

Sosiaali- ja terveysministeriön rakennuksia.

Kadulla on jonkun verran kodittomia. Suurin osa on paikallisia, mutta joukossa on myös elämänsä itse sekoittaneita turisteja.. Olen antanut rahaa kadulla asuville vanhuksille ja vammautuneille ihmisille, mutta vedän rajan siihen.

San Joséssa on Latinalaisen Amerikan ensimmäinen McDonalds. Se avattiin 70-luvulla.

Historiaa ja sosiaalinen uudistus

Myös Costa Rica oli pitkään Espanjan siirtomaa, joskin täällä siirtomaavallan vaikutus jäi ympäröiviä maita vähäisemmäksi. Eurooppalaisten maahan tunkeutuminen ja mukanaan tuomat sairaudet tappoivat lähes kaikki alkuperäisväestön edustajat, jolloin orjatyövoimaa oli vähemmän saatavilla. Alkuperäisväestön kokeman tuhon takia Costa Rican nykyväestöstä vain 1% polveutuu intiaaneista. Yli 90% ihmisistä on eurooppalaisten jälkeläisiä, mikä näkyy ihon vaaleutena, pituudessa ja muina erilaisina ulkonäön piirteinä verrattuna ympäröivien maiden kansalaisiin. Näiden lisäksi kolmisen prosenttia kansasta on Afrikan orjien jälkeläisiä ja pieni osa Aasiasta, lähinnä Kiinasta tulleita siirtotyöläisiä. San Joséssa on tästä johtuen myös Chinatown.

Tyynenmeren saarelta on löydetty paljon erikokoisia Diquís-kivipalloja, joiden merkitys lienee ollut uskonnollinen. Kivipallot liittyvät 200 eaa. – 800 jaa. aikajakson Aguas Buenas -kulttuuriin. Ei tiedetä miten pallot on valmistettu.

Costa Rica on historiansa aikana ollut pariinkiin otteeseen sisällissodassa. Jossain vaiheessa alue oli osana yhtenäistä valtiota, johon kuuluivat myös pohjoiset naapurit Nicaragua, Honduras, El Salvador ja Guatemala. 1830-luvulla Costa Rica julistautui itsenäiseksi ja maa vaurastui hiljalleen, sillä Euroopassa oli kahvibuumi ja Costa Ricalla runsaat kahviviljelmät. 1850-luvulla Yhdysvaltojen sotilaat hyökkäsivät Nicaraguaan ja uhittelivat myös Costa Ricalle, mutta pieni valtio kukisti jenkkisoturit. 1900-luvulle tultaessa maa oli vaurastunut myös banaaniviljelmillään. Työläisten asema oli kuitenkin heikko ja 1930-luvun lama vaikutti myös Costa Ricaan. Työläiset aloittivat lakon ja lamasta johtuen talouden kasvu näivettyi. 1940-luvulla valtaan nousi kommunistinen Rafael Calderón Guardia, joka uudisti maata, toi sosiaaliturvan kansalaisille, aloitti progressiivisen verotuksen ja paransi huomattavasti työläisten oloja.

Patsas kuvaa sodan aikaista tilannetta ja kukin hahmo edustaa eri maata eli Costa Ricaa, Nicaraguaa, El Salvadoria, Hondurasia ja Guatemalaa.

Tulevaisuuteen katsovia työläisiä kuvaava patsasryhmä.

Politiikassa kuitenkin kuohui edelleen, ja vallankumouksellinen sosiaalidemokraatti José Figueres Ferrer nousi valtaan vuonna 1948. Myöhemmin hänet valittiin presidentiksi kahdesti uudelleen myös virallisten vaalien kautta. Vaikka hän kielsikin kommunistisen puolueen toiminnan, jatkoi hän silti edellisen presidentin aloittamia uudistuksia, ja Figueres Ferresin ansiosta maassa on nykyään julkinen terveydenhuolto, koulutusmahdollisuudet kaikille sekä naisilla äänioikeus. Hänen meriitteihinsä lukeutuvat myös Costa Rican armeijan lakkauttaminen, eikä maalla ole ollut ollenkaan sotajoukkoja vuoden 1948 jälkeen. Oman arvioni mukaan tämä on osasyynä siihen, miksi valtiolla on varaa suojella luontoa ja panostaa ihmisten hyvinvointiin. Rahaa kun ei uppoa asevarusteluun penniäkään. Kyseisen miehen presidenttikaudella tapahtui paljon muitakin uudistuksia, esimerkiksi pankit ja vakuutusyhtiöt kansallistettiin, mustien siirtolaisten lapset saivat Costa Rican kansalaisuuden, ja hallinnon läpinäkyvyyttä parannettiin lopettamalla ns. ”spoils system”, minkä avulla valtapuolue oli pystynyt antamaan valtion virkoja omille tukijoilleen, sukulaisilleen yms. tietyn ryhmän etua ajaville henkilöille. 1980-luvun lopulta lähtien maan poliittinen tilanne on ollut vakaa.

Nykyinen kansallismuseo on entinen armeijan tukikohta.

Historiansa ansiosta Costa Ricalla menee nykyään paremmin kuin monella muulla Latinalaisen Amerikan maalla ja ihmiset vaikuttavat ihan tyytyväisiltä elämäänsä. Täällä ei kuitenkaan ole samanlainen rahan perässä juoksemisen tunnelma kuin etelänaapurissa Panamassa. En tietenkään voi olla varma millaisena kansalaiset kokevat elämänlaatunsa, mutta näin ulkopuolisen silmin elämä näyttää suht tasapainoiselta kun vertaa tiettyjä elementtejä, mitä olen huomionut matkani aikana muissa Keski-Amerikan valtioissa. Olen tyytyväinen, että tulin tänne ja että tämä on viimeinen varsinainen kohteeni. On hyvin mahdollista, että palaan tänne joskus vielä uudelleen, sillä haluaisin kierrellä kansallispuistoissa ja Tyynenmeren rannikolla, mihin aika ei tällä reissulla valitettavasti oikein riitä. Kiva että edes bussimatkan aikana sain nähdä rannikkoa ja sademetsäalueitakin 🙂