Browsing Tag

Panajachel

Aika hyvästellä Guatemala

Istun hostellin kattoterassilla ja kirjoitan kyyneleet silmissä tätä tekstiä. Kolme viikkoa Guatemalassa alkaa tulla päätökseensä, ja lähden huomisaamuna takaisin Meksikoon. Jos totta puhutaan, en haluaisi lähteä. Haluan jäädä tänne. Olen miettinyt, että skippaisin kaikki loppureissun kohteet ja viettäisin viimeisen kuukauden pelkästään Guatemalassa. Mutta en viitsi tehdä niin. Olen kuitenkin jo maksanut kaikki lennot ja bussit Meksikoon, Panamaan ja Costa Ricaan. Odotankin vain, että pääsen Suomeen, saisin jostain töitä, voisin säästää rahaa muutaman kuukauden ja pääsisin takaisin tänne. Turistileimalla saa oleskella 90 päivää ilman viisumia ja se voisi olla ihan hyvä aika. Panajachel on ollut jostain syystä paras kohde koko tällä reissulla. En oikein osaa eritellä syytä sille. Tykästyin kuitenkin koko Guatemalaan ja haluaisin vain nähdä lisää tätä kaunista maata, tutustua uusiin ihaniin ihmisiin, syödä hyvää ruokaa, ihastella kaunista luontoa, tulivuoria ja auringonlaskuja, oppia lisää espanjaa. Myös Tikalin reissulla tapaamani amerikkalais-guatemalalainen Daniel on sanonut monesti, että kun tulen takaisin tänne, joko yksin tai puolisoni kanssa, on meille aina avoimet ovet hänen uudessa kodissaan. Olemme jakaneet viesteillä tämän reissun aikana tuntemuksiamme maata kohtaan, ja molemmat ovat täysin rakastuneita. Daniel tietenkin vielä syvemmin, koska tämä on hänen alkuperäinen kotimaansa. Oli hienoa seurata hänen ensimmäistä matkaansa synnyinseuduilleen. Jos tulen tänne joskus mieheni kanssa, tulevat he kaksi varmasti hyvin juttuun. Haluan myös, että puolisoni näkee tämän paikan. En tiedä viihtyisikö hän edes täällä, mutta haluaisin silti tarjota hänelle uusia ja mieltä avartavia kokemuksia. Mielestäni jokaisen kehittyneessä maassa asuvan ihmisen kuuluisi tehdä tällainen reissu edes kerran elämässään.

Muistan miten sanoin läpällä ennen reissua jollekin, että ehkä rakastun Guatemalaan niin pahasti, etten halua enää palata Suomeen ollenkaan. Kuinka oikeassa olinkaan. Luulin, että Belizestä lähtö oli vaikeaa, mutta tämä on tuhat kertaa kovempi paikka. Tämä on myös ensimmäinen osio matkallani, kun olen viettänyt aikaa muiden reppureissaajien kanssa. Tässä hostellissa on muutama vapaaehtoinen työntekijä, joihin olen tutustunut; eräs mies Sloveniasta, toinen El Salvadorista ja lisäksi oman reissunsa aikana toisensa tavannut pariskunta, Caroline Jenkeistä ja Ryan Irlannista. Etenkin Carolinen kanssa on ollut todella kiva jutella ja itkeskeltiin eilen yhdessä keittiössä, kun avauduin hänelle näistä tuntemuksistani. Hän kertoi tunteneensa monta kertaa samalla tavalla. Tänään istuimme kolmestaan keittiössä ja Caroline askarteli synttärikorttia koodari-veljelleen. Neuvoimme Ryanin kanssa häntä tekemään kortista Matrix-tyylisen ja siitä tuli aika hieno 😀 Harmi vain, että veli täyttää vasta 20v. eikä ole kuullutkaan Matrixista. Tulen varmasti ikävöimään näitäkin ihmisiä. Kun joskus palaan tänne, ja jos majoitun samassa paikassa, on varmasti tyhjä olo kun täällä onkin uudet työntekijät. Etenkin Carolinea tulee ikävä, hän on ensimmäinen naispuolinen reissaaja, jonka kanssa on ollut helppo ja mukava olla. Aivan kuin olisimme tunteneet aina.

Caroline ja Ryan kortin askartelupuuhissa.

Chichicastenangossa

Eilen sunnuntaina olin koko päivän Chichicastenangossa, vaikka ehdin muuttaa mieltäni kyseisen reissun suhteen monta kertaa. Chichi sijaitsee Quichen maakunnassa, Sololásta pohjoiseen ja sinne on tunnin-parin ajomatka. Kaupunki on aika iso ja siellä järjestetään joka torstai ja sunnuntai Latinalaisen Amerikan suurimmat markkinat. Markkinoilla on sekä faninsa että vihaajansa. Luin netistä, että markkinoilla on kova ryysis, myyjät aggressiivisia, hinnat on liian korkeat ja tavara muutenkin geneeristä massatuotantoa, mitä löytyy täältä Panastakin.

Markkinoilla ei tarvinnut olla yksin. Chichicastenangon asukkaat kuuluvat k’iche-mayoihin.

Lauantaina olin sitä mieltä, että en jaksa lähteä sinne pyörimään toimettomana. Mutta Leonardo, kuski jonka kyydissä pääsin tänne silloin pari viikkoa sitten, laittoi kuitenkin viestiä jälleen kerran ja kysyi mitä teen. Vaikka olimme laitelleet viestiä ja soitelleet tässä parin viikon aikana, olin skipannut meidän aiemmat tapaamiset, koska en jaksanut enää iltaisin tehdä mitään, kun hänellä olisi ollut vapaa-aikaa. Sanoin että en tiedä pitäisikö lähteä Chichiin. Hän sanoi olevansa menossa sinne kuskaamaan ihmisiä, ja että pääsisin kyydissä. Kysyin reissun hintaa, ja hän sanoi ettei minun tarvitse maksaa mitään siitä. Yllätyin hieman, mutta hän sanoi että koska olin hävittänyt aiemmin rahat ja kortin, ei minun tarvitse tuhlata rahaa reissuun. Sovittiin, että hän hakee minut Banco Industrialin edestä aamulla klo 8. Kyydissä oli muutama muukin matkustaja ja menin etupenkille istumaan. En viitsinyt kysellä matkan aikana mitään maksusta, koska kyydissä oli muitakin. Tie oli ihan sairaan mutkainen ja monissa paikoissa oli kirjaimellisesti neulansilmä. Onneksi ajoimme pakettiautolla eikä chicken bussilla, ja luotin kyllä muutenkin kuskin ajotaitoihin, vaikkakin valitin pari kertaa ohitustilanteesta (teen niin aina myös Suomessa, koska pelkään ohituksia) 😀

On tyypillistä, että ihmiset matkustavat autojen lavalla. Tässä poliisit ja mellakkavarusteet. Olen nähnyt monen poliisin nukkuvan lavalla, sillä työpäivät ovat pitkiä eikä taukoja juurikaan tunneta.

Tiet vuoristossa on hyvin mutkaisia ja jyrkkiä.

Saavuimme perille ja muut lähtivät kiertelemään kaupunkia. Jäimme hetkeksi autoon ja kysyin mikä on homman nimi. Kuski sanoi ettei minua ole merkattu minkään matkatoimiston listoille ja olen kyydissä ns. ylimääräisenä. Juttelimme palkoista ja elämästä ylipäänsä. Hän kertoi, että saa koko päivän ajosta vaan 100 quetzalia eli reilun kympin. Tunsin ärtymyksen nousevan, sillä menopaluu Chichiin maksaa 200 quetzalia per naama, ja tajusin miten paljon matkatoimistot ottavat välistä, vaikka kuskit tekevät kaiken työn. He saattavat ajaa aamuseitsemästä keskiyöhön ja palkka on silti vain 100 quetzalia. Hänellä ei ole koskaan vapaapäiviä, vaan töitä on vuoden jokaisena päivänä, eikä mitään työaikoja ole. On mentävä aina kun tulee puhelu. Leonardo kertoi miettineensä, että hän säästää rahaa ja etsii jossain vaiheessa kojootin (ihmissalakuljettajan), jonka avulla pääsee Yhdysvaltoihin töihin. Sanoin, että se on liian vaarallista ja kallista, mutta hän sanoi ettei sillä ole mitään väliä. Tunsin ahdistuksen syvenevän sisälläni ja mietin, että haluaisin vain auttaa tyyppiä jotenkin. Olihan hänkin auttanut minua niin paljon. Hän kysyi mitä haluan tehdä seuraavaksi, joten lähdimme kiertelemään kaupungille. Olin todella kiitollinen, että hän halusi tulla kanssani, vaikka oikeasti hän olisi voinut senkin aikaa vaikka nukkua autossa. Odottamisesta ei makseta mitään, vaan hän olisi ollut toimettomana klo kahteen asti, jolloin kyyti takaisin Panaan lähti. Tyyppi oli myös selkeästi väsynyt ja kysyin asiasta. Hän sanoi tulleensa edellisenä yönä klo 00 kotiin ajohommista. Vaikka olinkin iloinen, ettei tarvinnut kulkea yksin summamutikassa, tunsin silti syyllisyyttä siitä, että olin vienyt hänen lepotaukonsa. Menimme kahville ja sen jälkeen kävin nostamassa rahaa, ja annoin koko 200 quetzalia mitä matka olisi maksanut hänelle suoraan. Mielestäni se oli täysin oikein, vaikkakaan ei mennyt virallisen kaavan mukaan. Hän ei ensin olisi halunnut ottaa rahaa, mutta työnsin rahat väkisin hänen käteensä. Mitä joku 25€ minulle merkitsee – ei mitään, mutta toiselle se on kahden päivän palkka.

Ehkä avuliain ihminen, kenet olen matkan varrella tavannut. Tulee tästä kuvasta myös mieleen, kun vertailimme toistemme ihonvärejä ja kummankin mielestä toisen iho oli paremman värinen 😀

Kiertelimme ruuhkaisilla markkinoilla ja löysin onneksi melkein samanlaisen kukkaron minkä olin aiemmin hävittänyt. Menimme myös käymään Santo Tomasin kirkossa, jonka portailla oli kukkien myyjiä ja suitsukkeita. Kirkko on hyvin vanha ja kaunis. Se on rakennettu espanjalaisten aikaan 1500-luvulla, mutta kirkon tilalla on aiemmin ollut mayojen temppeli. Temppelin portaat on edelleen jäljellä ja niitä pitkin pääsee kirkkoon sisälle. Portaissa on 18 askelmaa, mikä viittaa mayakalenteriin. Kirkkoa käytetään edelleen sekä normaaleihin katolisiin messuihin, mutta myös mayojen perinteisiin rituaaleihin, joihin ulkona palaneet suitsukkeetkin liittyivät. Sisällä oli vanha maya-mummo sytyttämässä kynttilöitä rukousten merkiksi. Tunnelma oli mystinen ja kiehtova. Katolisen kirkon kynttilämerestä, kukista ja pyhimysten kuvista mieleeni tulee aina Claire Danesin ja Leonardo DiCaprion esittämä Romeo ja Julia, joka on yksi nostalgisimmista lempileffoistani. Olen nähnyt sen varmaan 20 kertaa ja itken aina sitä katsoessa. Istuimme kirkossa jonkun aikaa ja puhuimme uskonnosta. Ihmiset täällä ovat hyvin uskonnollisia ja kaikki paikalliset, ketkä astuvat kirkkoon, tekevät ovella ristin merkin, ja samoin poistuessaan kirkosta. Kuljeskelimme vielä hetken markkinoilla, Leonardo osti meille hedelmäkulhot ja menimme takaisin autolle. Hän halusi nähdä kuvia Suomesta, perheestäni ja puolisostani. Lähdimme jonkun ajan päästä takaisin markkinoille, koska aikaa oli vielä monta tuntia. Näin eräässä kojussa kauniita tekstiilejä ja halusin ostaa mustan kaitaliinan, missä on punaista ja keltaista kirjailua. Hinta olisi ollut 150 GTQ, mutta Leonardo tinki sen 125:een. Silti aika kova hinta Guatemalan mittapuulla, mutta pääsinpähän eroon quetzaleista ja sain edes jonkun käsityön täältä muistoksi. Kävimme tämän jälkeen vielä jonkun hotellin sisäpihalla katsomassa puutarhaa ja papukaijoja.

Pahoitin mieleni pikkulintujen karskista kohtelusta :'(

Santo Tomas -kirkon portailla myydään kukkia ja poltetaan suitsukkeita.

Kello lähestyi kahta ja menimme takaisin autoparkkiin odottamaan muita matkustajia, kun kuski sai puhelun, että eräästä hotellista pitää hakea kolme matkustajaa lisää. Kävelimme paikan päälle, mutta emme löytäneet kyytiläisiä mistään. Odotimme varmaan vartin ja kysyin eikö hän voi soittaa kyydinvälittäjälle. Ei kuulemma ollut saldoa eikä puhelimessa ole datapakettiakaan, joten tarjosin omaa puhelintani. Omakin saldoni oli kuitenkin loppunut, kun koetin soittaa Suomeen reilu viikko sitten, enkä saanut myöskään mobiilidataa päälle, että olisin voinut avata Whatsappin. Sitten kyydin välittäjä kuitenkin soitti, että mene hakemaan auto ja tule kohta uudelleen hotellille. Teimme työtä käskettyä, ja parkissa aamuiset matkustajat jo odottivat. Palasimme hotellille ja uudet matkustajat pääsivät kyytiin. Taas kerran huomasi, millaista ylimääräistä säätöä kaikki pikkuasiatkin täällä vaatii, ja miten vaikeaa asioiden hoitaminen on. Ei täällä ole itsestäänselvää näemmä edes se, että voit soittaa jollekin ja kysyä asiasta. Välillä tuntuu, kuin olisi palannut ajassa taaksepäin johonkin 90-luvun Suomeen, mutta en sano tuota mitenkään pahalla.

Nunca te olvidaré

Saavuimme Panaan joskus puoli neljän maissa ja koko paikka oli savun peitossa. Täällä on ollut viime päivinä pahenevassa määrin metsäpaloja, joten näkyvyys Sololáan menevältä tieltä järvelle oli täysin nolla. Tulivuoria ei pystynyt näkemään ollenkaan ja koko taivaan peitti keltaharmaa usva. Ilmassa oli savun käry ja kurkkua kaiherti. Jätimme muut matkustajat supermercadon eteen, mutta kuski vei minut hostellille asti. Kiitin häntä kaikesta avusta ja seurasta, ja hän halusi vielä halata minua. Tuntui raskaalta sanoa hyvästit ja hänellä oli myös kyyneleet silmissä. Tiesin, etten tule ehkä näkemään kyseistä ihmistä enää koskaan. Itkin, kun tulin hostellille. En siksi, etten näkisi tyyppiä enää, vaan ylipäänsä siksi, koska on ollut todella raskasta henkisesti ensin tutustua täällä ihmisiin, ystävystyä, ja sitten joutua sanomaan hyvästit. Sama oli Belizessä tapaamieni ihmisten kanssa. Täällä asian tekee paljon vaikeammaksi se, että elämä on oikeasti vaarallista, ja jokainen hyvästijättö voi kirjaimellisesti olla viimeinen. Ihmisiä kuolee niin paljon väkivallan ja auto-onnettomuuksien takia, ettei elämä ole itsestäänselvää. Muistan kokeneeni tätä samaa ahdistusta silloin, kun osa turvapaikanhakijoista joihin olin tutustunut, joutui palaamaan takaisin Kurdistaniin ja Afganistaniin. Tiesin etten tule näkemään heitäkään enää koskaan, en myöskään tiennyt selviävätkö he hengissä kotimaihinsa palattuaan. Vielä näin kolmen vuoden jälkeenkin mietin usein, mitä heille kuuluu ja ovatko he enää elossa. Maailma tuntuu joskus niin epäreilulta paikalta ja se ottaa oikeasti koville. Mieltäni masensi myös se, että olin hetkeä aiemmin nähnyt Panajachelin kadulla hautajaissaattueen, jossa kannettiin pientä valkeaa arkkua. En edes pystynyt katsomaan ihmisiä, jotka itkien joutuivat hyvästelemään pienen lapsen, jonka elämä oli päättynyt aivan liian aikaisin.

Vuoret on savun peitossa.

Ero selkeän ja savuisen päivän välillä on huomattava.

Matka on ollut tunteikas ja vaikka tämä onkin ollut kaikin puolin ihana kokemus, huomaan tekstejä kirjoittaessani, että olen myös itkenyt aika paljon 😀 Täällä kaikki tunteet moninkertaistuu jostain syystä ja on jotenkin paljon enemmän elämässä ja hetkessä kiinni.

Tänään olen myös itkeskellyt pitkin päivää ja asiaa on pahentanut se, kun kuulin että täällä katosi viikko sitten 23-vuotias brittinainen, joka oli reppureissaamassa. Hänet on nähty viimeksi San Juan la Lagunassa päivänä, jolloin lähdin naapurikylästä San Pedrosta tänne järven toiselle puolelle. Valvontakameroiden mukaan nainen oli lähtenyt hostellista aamuyöllä, palannut takaisin parin tunnin päästä ja lähtenyt uudelleen joskus puoli kuuden maissa aamulla. Hän oli jättänyt jälkeensä passin, puhelimen, rahat ja kaiken. Tänään uutisoitiin, että naisen takki on löytynyt maastosta. Tämänkin tapauksen takia olisin halunnut jäädä tänne ja mennä auttamaan naisen etsinnöissä. Tiedän kuitenkin sisimmässäni, että ellei tämä ole omaehtoinen katoaminen, niin Catherine enää tuskin löytyy elossa. Olen ollut tietoinen siitä, että reppureissaajia katoaa ympäri maailmaa, mutta nyt kun itse on paikan päällä ja tällaista tapahtuu täällä pienessä yhteisössä, tuntuu asia jotenkin paljon raskaammalta. Edit: kun kirjoitin tätä, kuulin juuri, että väkivaltaa kokenut naisen ruumis on löydetty iltapäivällä San Juanista, Intiaanin nenältä, jonne minun piti kiivetä Catherinen katoamista edeltäneenä päivänä. Ihan kauhea tapahtuma, enkä voi edes kuvitella omaisten tuskaa..

Catherinen ruumis löydettiin tänään Nazir del Indio -vuorelta.

Catherine Shaw

Lepää rauhassa. (kuva: DailyStar)

— Kävin äsken kiertelemässä vielä viimeisen kerran Panan satamassa ja kaduilla. Satamassa jotkut nuoret äijät tulivat kyselemään niskatatuoinneistani ja juttelin hetken heidän kanssaan. Yllättäen he alkoivat kauppaamaan pilveä, mutta sanoin etten polttele. Tyypit vain naureskelivat eivätkä uskoneet. Sanoin että miten vaan, ja lähdin pois. Jatkoin matkaani pääkadulle, missä näin Suomen lipun ja Suomi-kyltin erään kahvilan ulkopuolella. En tiedä miten en ollut aiemmin bongannut niitä! Menin kysymään asiasta, ja paikallinen työntekijä kertoi suomalaisen omistavan kyseisen kuppilan. Hän ei kuitenkaan ollut sillä hetkellä töissä. Ostin viimeisillä quetzaleillani kupin kahvia ja katselin kadulla kulkevia ihmisiä. Nyt olen takaisin siis täällä majapaikassa ja alkaa olla jo sen verran nälkä, että taidan mennä syömään tonnikalaa ja nuudeleita. On jo ilta, ja pitäisi vielä pakata kamat tänään ja käydä suihkussa. Lämmin vesi on ollut poikki ja jouduin eilen menemään jääkylmään suihkuun, mutta pakko oli pestä hiukset savun hajun vuoksi. Aamulla pitää olla 6:20 Banco Industrialilla, mistä monen tunnin shuttlematka Meksikoon alkaa. En edes tiedä missä kohtaa rajanylitys tapahtuu, mutta kuulemma kulkuneuvoa pitää vaihtaa rajalla. Catherinen tapauksen takia Guatemalasta jää ikävä muisto, mutta aion silti palata tänne vielä takaisin..

Edit: Sellainen pikkulisäys vielä, että luin äsken Popocatepetl-tulivuoren purkautuneen räjähdysmäisesti Meksikossa. Toivottavasti se ei aiheuta maanjäristyksiä Chiapasin ja Oaxacan alueella.. Nuo tapahtumat on joskus kulkeneet käsi kädessä, ja vaikka välimatkaa on monta sataa kilometriä, on esim. Oaxacassa sattunut maanjäristys tuntunut Mexico Cityssä asti. Mutta ei voi pelätä. Joka paikassa on omat vaaransa, myös kotimaassa. Miljoonat ihmiset matkustavat päivittäin ja onneksi vain murto-osa kokee jotain ikävää reissunsa aikana.

Patikointia ja protestointia Panajachelissa

Varoitan jo näin alkuun, että tässä tekstissä on sisältöä, joka saattaa järkyttää herkkiä ihmisiä. 

Viime päivät Panajachelissa ovat kuluneet kaupungilla kierrellen ja ympäristöön tutustuen. Olen kulkenut pääkadun, Calle Santanderin miljoona kertaa läpi, mutta en ole ostanut oikein mitään. Jotain pientä sälää. Ostelin myös postikortteja aikeenani lähettää ne Suomeen, mutta selvisi, ettei Guatemalassa ole ollut postia sitten vuoden 2016. Kaikki kirjeet liikkuu DHL:n kautta, joten kortit jää nyt lähettämättä, ellen saa niitä postitettua ensi viikolla Meksikosta. Olen käynyt syömässä eri ravintoloissa ja lisäksi ostellut kaupoista ja markkinoilta jotain välipalaa. Ostin pari kertaa myös kokonaisen grillatun maissintähkän kadulta. Maissi maksoi vitosen eli noin 50 senttiä ja oli todella herkullista. Myyjä-mummo hieroi paahtuneen maissin pintaan limeä ja merisuolaa, eikä siihen mitään muuta tarvinnutkaan. Tänään kokkasin ensimmäistä kertaa kaasuhellalla, eikä se ollutkaan yhtään kuumottavaa. Tein jauhelihakastiketta, mistä tuli ihan ok-makuista.

Hedelmä- ja vihannesmarkkinoilla.

On täällä markkinoiden ja katukojujen lisäksi myös ainakin yksi ihan ns. normikauppa.

Kokkailua kaasuhellalla.

Nyt kun on ollut kunnon keittiö, olen tehnyt itse aamupalan joka aamu, niin säästyy vähän rahaa.

Keskiviikkoiltana (muistaakseni) kävin hedelmämarkkinoilla ja kuulin samalla että kirkon kellot alkoivat soida. Menin istuskelemaan kirkkoon ja olin siellä varmaan puoli tuntia messua ja lauluja kuunnellen. Panajachelin kirkko on yksi Latinalaisen Amerikan vanhimmista, sillä se on rakennettu 1500-luvulla ja on edelleen entisenlaisensa. Eilen kävin satamassa katsomassa auringonlaskua, enkä ihmettele, miksi siellä oli muutakin porukkaa saman asian perässä. Maisema on todella kaunis, paljon kauniimpi mitä järven toiselta puolelta San Pedrosta. Tulivuorten siluetit piirtyivät kauniina vasten iltataivasta.

Kirkko on kaunis kaikessa yksinkertaisuudessaan. Katoliset messut viehättävät minua jostain syystä.

1500-luvun kirkko on hyvin säilynyt.

Rannassa maisemia ihaillen.

Seikkailupäivä vuorilla ja viidakossa

Torstaina päätin lähteä käymään läheisessä luontokeskuksessa, josta olin lukenut netistä. Tai itseasiassa luulin meneväni johonkin puutarhaan, mutta matkaan tuli jälleen kerran pienoisia muuttujia. Kävelin maantietä pitkin pois päin Panasta, mutta sen sijaan että olisin kääntynyt oikealle tielle, päätin tietoisesti jatkaa matkaa ylös kohti Sololáa. Kun tulin tänne aiemmin Guatemala Citystä, mietin että haluan käydä joku päivä kuvaamassa maisemia ylempää vuorilta. Tie oli todella jyrkkä ja mutkainen ja jouduin kävelemään sadevesikourussa etten jäisi auton alle. Autot tööttäilivät ja kuskit vilkuttelivat ihmeissään kun joku kävelee moisessa paikassa. Jatkoin kuitenkin määrätietoisesti matkaa ylöspäin. Jossain vaiheessa näin, että vastaani kävelee mies macheten kanssa. Mielikuvat ryöstöstä piirtyivät oitis mieleeni ja mietin, ehdinkö piilottaa uuden puhelimen ja antaa ryöstäjälle vanhan luurin. Mies kuitenkin vaan moikkasi iloisesti ja huokaisin helpotuksesta. Kapusin vielä muutaman sata metriä ylemmäs ja otin joitain kuvia järven ympärille levittäytyvästä maisemasta. Ihailin hetken näkymää ja käännyin takaisin. Olin kävellyt melkein puoliväliin Sololáa.

Kävelin sadevesikourussa ja betonikaiteella. Matkalla vastaan tuli autoja, moottoripyöriä ja chicken busseja, kuten tämä tässä kuvassa.

Tien varrella on kylttejä, missä kielletään roskaamasta, mutta roskaa on silti todella paljon. Tämä kyltti kieltää puiden kaatamisen 5000 GTQ:n uhalla, ja se tuntuu tehonneen paljon paremmin.

Takaisin tullessa sama machetemies oli tien reunassa ja kysyi, miksi kuljeskelen yksinäni maantiellä. Kerroin olevani siellä vaan huvin vuoksi ja kuvailemassa. Tämän jälkeen mies alkoi selittää, että jos seuraan häntä, niin hän voi näyttää upeat maisemat. Mietin sekunnin murto-osan, että seuraanko oikeasti viidakkoveistä kantavaa tuntematomanta miestä jollekin syrjäiselle polulle Guatemalan vuoristossa, mutta niin vaan tein, vaikka se olisikin voinut päättyä huonosti. Intuitioni antoi kuitenkin hyvät tuntemukset miehen aikeista ja vaiensin epäluuloni. Seurasin miestä puskien ja ryteikön läpi, ja kohta edessämme aukesi kuin aukesikin mitä mahtavin näköala järvelle! Olimme saapuneet peltojen ja viljelmien yläpuolelle, mitkä mies kertoi omistavansa. Kuvailin hetken aikaa huipulla ja tämän jälkeen mies kysyi, minne olen menossa seuraavaksi. Sanoin että haluan mennä Reserva Natural Atitlánille, ja hän pyysi seuraamaan näyttääkseen oikopolun luontokeskukseen. Kyselin matkalla mitä hän viljelee, johon hän vastasi istutuksilla olevan mm. erilaisia sipuleita ja papuja. Mies luuli minun olevan Jenkeistä, mutta onneksi pystyin kieltämään asian ja kerroin olevani Suomesta. Siirtolaisongelman takia minua ehkä jollain tapaa hävettäisi amerikkalaisena olla turistina maassa, jonka kansalaisia oma maani halveksuisi.. Ei tietenkään kaikki jenkit ajattele Trumpin tavoin, mutta silti. Matka alas rinteeltä oli todella jyrkkä ja kivinen, ja mies auttoi minua välillä kädestä pitäen pahimpien kohtien ohi. Kyllä siinä mietin muutaman kerran, että ei mennyt tämäkään reissu sitten ilman yllätyksiä 😀 Lopulta saavuimme alas, missä ihastelin vielä viljelmiä ja katselin hetken pelloilla olevia sadonkorjaajia. Kiitin miestä avusta, hän kätteli minua, toivotti hyvää päivänjatkoa ja jatkoi matkaansa tiluksille.

Reserva Natural Atitlán

Saavuin viimein luontokeskukseen, minne oli 70 quetzalin pääsymaksu. Ajattelin ensin, että menen vain mariposarioon eli perhospuutarhaan, mutta sitten näin kyltin, missä oli pääsy myös luontopoluille ja riippusilloille. Lähdin kävelemään merkattuja polkuja pitkin viidakon siimekseen. Näin matkalla ihania koateja eli punanenäkarhuja, joita oli myös Tikalissa. Täällä niitä oli huomattavasti enemmän ja jäin hetkeksi katselemaan huvittuneena niiden touhua ja tuhisevia neniä, kun otukset kaivoivat maasta syötävää pitkällä kuonollaan. Olisi tehnyt mieli kaapata pallerot syliin, mutta en uskaltanut koskea. Villieläimiähän ne kuitenkin olivat, vaikka eivät näyttäneetkään pelkäävän ihmistä. Näin myös kolibreja ja hämähäkkiapinoita. Viidakkopolku oli tosi kiva paikka, eikä siellä törmännyt juurikaan muihin ihmisiin. Metsän yllä menee myös ziplineja (vaijeriliukumäkiä), ja niiden kyydissä liitäneet ihmiset rikkoivat välillä viidakon luonnollisen äänimaailman. Muuten siellä sai olla ihan luonnon armoilla omissa oloissaan. Kuljeskelin muutaman riippusillan yli, otin kuvia ja palasin risteyskohdasta takaisin vierailijakeskukseen. En tiennyt meneväni viidakkoon, niin en ottanut OFFia mukaan. Sainkin reissun ensimmäiset polttiaisen puremat (vastaa mäkäräisiä).

Ostin visitor centerin kahviosta jäätelön ja jäin istumaan tunniksi, koska siellä oli wifi ja sain soitettua pari whatsapp-puhelua Suomeen. Olin ainoa asiakas ja ostin vielä kahvin, jonka lisäksi autoin vahingossa kahvilan pitäjää liinoittamaan isoa pöytää. En tiedä mitä ajattelin, mutta se vaan tapahtui automaattisesti kun olin istumassa pöydän ääressä ja nainen tuli liinan kanssa siihen. No, hän kiitteli yllättyneenä kuitenkin avusta 😀 Tämän jälkeen menin vielä perhospuistoon ja yllätyin, kun se olikin suljettu tila. Luulin, että se on vaan joku metsäalue, missä saattaa hyvällä tuurilla nähdä perhosia. Se olikin iso harsokupoli, jossa oli kasvillisuutta ja vesiaihe ja kymmeniä tai satoja kauniita perhosia lentelemässä siellä täällä ja kisailemassa keskenään. Rakastan etenkin sinisiä morfoperhosia (taivaansiivet) ja oranssimustia monarkkeja. Oli ihanaa olla perhosten keskellä, sillä luonnossa niitä tapaa enää harvoin 🙁 Toisaalta meinasin alkaa itkeä, kun näin että osan perhosen siivet oli revenneet ja osa oli tallautunut maahan. Kupolin eteisaulassa oli myös yksi eksynyt perhonen ja yritin pitkään saada sitä nostettua lehden avulla ilmaan, että olisin siirtänyt sen takaisin kupoliin, mutta se ei suostunut tulemaan kyytiin. En voinut ottaa sitä sorminkaan, koska siivet olisivat vaurioituneet. Jätin sen sitten surumielin kuumaan eteiseen ja lähdin pois.

Kävelymatka Panajacheliin tuntui raskaalta paahtavassa helteessä ja lisäsin aurinkorasvaa naamaan. Heitin myös repussa olleen collegepaidan pään ympärille ettei naama ja niska palaisi. Ihmiset naureskelivat asusteelleni, mutta en välittänyt. Olisin varmaan itsekin nauranut itselleni. Kolmenkymmenen asteen helle ja joku kävelee paksu paita pään ympärillä niin että silmät vain näkyvät. Tulin takaisin hostellille ja juttelin keittiössä Tikalissa aiemmin tapaamani pariskunnan kanssa. He kauhistelivat, kun kerroin että olin kävellyt maantietä pitkin. En jaksanut kuunnella kauhistelua kovin pitkään, vaan esittelin kuvia perhosista ja luontopolusta. Ainiin, poistulomatkalla tajusin, etten ollut mennytkään sinne Jardines del Lago -hotellille, jossa olisi ollut puutarha, mutta parempi niin, että eksyin tuonne luonnonpuistoon. Luulin siis jotenkin, että se on sama paikka, mutta paluumatkalla näin Jardinin kyltin erikseen.

Sololán surkea reissu

Perjantaina eli eilen ajattelin, että lähden käymään Sololássa, minkä läpi ajoimme viime viikolla tänne tullessa. Hyppäsin chicken bussiin Calle Santanderin päästä. Kyyti maksoi 3 quetzalia, mutta reissu tuli minulle lopulta paljon kalliimmaksi. Olin ehtinyt kierrellä Sololán puistossa, kirkossa ja markkinoilla jo reilun tunnin, kun huomasin, ettei minulla ole enää rahapussia. Tajusin, että olin kiireessä jättänyt sen todennäköisesti chicken bussin penkille. Olin aamulla käynyt nostamassa rahaa, ja meinasin nostaa ensin 500 GTQ, mutta intuitio sanoi että älä nosta niin paljoa. Peruutin tapahtuman ja nostin vaan 200 GQT. Rahapussissa oli siis 210 GTQ eli reilu 20€, toinen Revolutin pankkikorteistani, yksi kajal ja huulirasva. Kun huomasin kukkaron hävinneen, avasin Revolutin puhelinsovelluksen, eikä kukaan ollut ehtinyt käyttää korttia. Tosin ei siellä tilillä olisi ollutkaan kuin 26€, koska siirrän sinne vaan tarvittaessa rahaa. Parinkymmenen euron ja pankkikortin menetys ei juurikaan haitannut, mutta harmittelin kun olin juuri alkuviikosta ostanut kauniin helmikirjaillun rahapussin. Sekään ei maksanut kuin 3€, mutta se oli kaunis. Lisäksi ärsyttää kun olen hävittänyt nyt molemmat Blistexin huulirasvat tämän reissun aikana (edit: löysinkin äsken yhden takin taskusta, jee). En suostu käyttämään muita huulirasvoja kuin kyseisen merkin tuubeja.

Sololá on paljon isompi kuin esimerkiksi tämä järven alueen pääkaupunki Panajachel. Liikenne on ruuhkaista ja ostosmahdollisuuksia on paljon enemmän. Nykynuorten joukossa näkyy samanlaista katumuotia kuin Mexico Cityssä, jonneilla on cäpit päässä ja osalla lävistyksiä. Suurin osa naisista kuitenkin pukeutuu perinteisiin maya-asuihin. Markkinoilla oli jotenkin levoton tunnelma. Olen käynyt nyt kolmilla markkinoilla täällä Guatemalassa ja kaikissa on tullut tuskastunut olo. Myyjät yrittävät väkisin myydä tuotteitaan, mikä on ihan ymmärrettävää, mutta silti rasittavaa. Värejä, ääniä, hajuja ja kaikkea vaan yksinkertaisesti on ihan liikaa. Joka paikassa on samat tuotteet myynnissä, eikä oikein tiedä minne menisi tai mitä tuotteita jaksaisi katsoa. Ei pysty keskittymään mihinkään.

Sololán markkinoilta.

Sololássa sekä täällä Panassa on myös jonkun verran kerjäläisiä, jotka ovat vammautuneet jollain tapaa. Olen nähnyt jalattomia, sokeita, autistisia ja halvaantuneita ihmisiä istumassa kadulla. Vain harvalla esimerkiksi on varaa pyörätuoliin, joten jos jalat ei toimi, moni sitoo polviinsa pehmusteet ja konttaa tai raahautuu käsien varassa eteenpäin. Jos kyynelehdin jo revenneen perhosen takia, ei varmaan tarvitse sanoa, kuinka paljon tällainen näky ahdistaa ja surettaa.. Nämä kokemukset kuitenkin vain lisäävät haluani tulla tänne takaisin tekemään jonkinlaista vapaaehtoistyötä. Vaikka elän suomalaisen mittapuun mukaan köyhyyden rajoilla, ei se ole mitään globaalissa skaalassa. Olen muka köyhä, mutta silti minulla on koti, ruokaa kaapissa, vaatteet päällä, tietokone, juokseva vesi, sähköt kodissa, ilmainen terveydenhuolto ja vieläpä varaa matkustaa maapallon toiselle puolelle. Ja ennen kaikkea olen suht terve. Täällä joillain ei ole mitään. Vain tyhjä muoviastia, jonka kanssa he istuvat päivästä toiseen likaisella kadulla. He istuvat hiljaa, sillä moni on ollut siellä jo niin pitkään, etteivät he enää jaksa edes pyytää almuja ohikulkijoilta.

— En jaksanut enää kierrellä vanhassa kaupungissa, koska en voinut ostaa mitään tai auttaa kerjäläisiä, ja sitten aloin miettimään, että miten pääsen takaisin Panaan ilman rahaa. Mietin sekunnin sadasosan rahan pyytämistä ohikulkijoilta, mutta hylkäsin ajatuksen samoin tein, koska en koe olevani oikeutettu moiseen toimintaan edellä mainituista syistä johtuen. Olisin ennemmin vaikka kävellyt takaisin, siihen olisi mennyt ehkä pari tuntia. Menin kuitenkin kysymään joltain chicken bussin äijältä, että miten pääsen takaisin ilman rahaa. Mies vaan pyöritteli päätään ja kehotti mennä kysymään kukkaroa chicken bussien varikolta. Are you kidding me? Guatemalassa varmasti palautetaankin yksin lojuvat rahapussit johonkin löytötavarapisteeseen 😀 Menin toisen chicken bussin luo, missä rahastaja kysyi olenko menossa Panaan. Selitin tilanteen espanjaksi, että hävitin rahapussini eikä minulla ole enää yhtään rahaa eikä pankkikorttia eikä mitään. Mies kauhisteli tilannettani ja sanoi että voin tulla kyytiin ilmaiseksi. Mitä ystävällisyyttä jälleen kerran! Kiittelin vuolaasti ja änkäydyin täyteen bussiin.

Bussissa oli tiivis tunnelma. Paikalliset käyttävät chicken busseja itsensä ja tavaroiden kuljettamiseen.

Naistenpäivän viettoa

Kävin pikaisesti hostellilla syömässä ja menin Calle Santanderille, jossa oli naistenpäivän tapahtumia menossa. Kadulla oli kukka- ja kynttiläalttari, joiden lomassa oli nuorten tyttöjen ja naisten kuvia ja heille osoitettuja kirjeitä. Mitä ymmärsin espanjakielisistä teksteistä, oli kuvissa naismurhien ja seksuaalisen väkivallan uhreina kuolleita ihmisparkoja. Alttarin päässä oli myös kuvat Berta Cáceresista, hondurasilaisesta ihmisoikeus- ja ympäristöaktivistista, joka ammuttiin kotiinsa kaksi vuotta sitten. Cáceresin kuolemasta uutisoitiin laajalti eri kansalaisjärjestöjen piirissä, ja hänen kuolemansa otettiin hyvin raskaasti etenkin Keski-Amerikassa. Itsekin lenca-intiaaneihin kuulunut Cáceres ajoi alkuperäisasukkaiden oikeuksia ja vastusti suurta vesivoimahanketta, Agua Zarcaa Hondurasissa. Suomalainen Finnfund oli myös osallisena tuossa vesivoimalan rakennuttamisessa ja sinne upposi yli 2 miljoonaa euroa suomalaisten verorahoja. Hondurasissa nousseen suuren mekkalan ja Cáceresin tyttären Suomen vierailun myötä asiaa alettiin tutkimaan tarkemmin, ja lopulta Finnfund päätti irtautua hankkeesta.

Kadulla oli ohjelmaa iltaan asti. Kuvassa muistoalttari ja Bertan kuvat.

Samanlaisia monikansallisia projekteja on kuitenkin käynnissä lukuisia muitakin, ja monet niistä riistävät Keski- ja Etelä-Amerikan alkuperäiskansoja. Näillä seuduilla on hyvin yleistä, ettei intiaanien ja kansalaisaktivistien elämällä ole mitään merkitystä, ja lukemattomat eri projekteja vastustaneet ihmiset ovatkin menettäneet henkensä. Valtioilla ei ole mitään intressiä tutkia näitä murhia. Vuonna 2010 myös suomalainen kansalaisaktivisti Jyri Jaakkola ammuttiin kuoliaaksi Oaxacassa, Etelä-Meksikossa hänen ollessaan ajamassa alkuperäisasukkaiden oikeuksia. Syyllisiä ei koskaan tuomittu, vaikka myöhemmin selvisi, että Meksikon edellisen presidentin edustaman PRI-puolueen ubisort-joukot olivat hyökkäyksen takana. Tämä kertoo paljon Keski-Amerikan korruptoituneesta oikeusjärjestelmästä.

Täällä Panassa naistenpäivän ohjelmassa oli myös bingo, jossa numeroina oli tietoa naisten oikeuksista. Kadulla oli myös telttoja, jossa pääsi maalaamaan omia plakaatteja ja kylttejä teemaan liittyen. Päivän aikana oli myös esityksiä, luentoja ja muuta ohjelmaa. Iltapäivällä osallistuin muiden joukossa protestimarssiin, joka kulki Panajachelin läpi. Kulkueessa oli paljon kovaäänisiä ihmisiä vaatimassa kunnioitusta naisille. Oli ihana nähdä, että joukossa oli myös poikia. Toivon, että edes osasta nykynuorista kasvaa tulevaisuudessa kunnon miehiä, jotka kohtelevat naisia paremmin kuin mitä edeltävä sukupolvensa. Katujen varsilla oli paljon miehiä katsomassa meidän kulkuetta ja osan kasvoilla oli selkeästi vaikea ilme. Huomasi, että esimerkiksi iskulauseet ”machismoa”, latinaisen amerikan sovinismia  ja patriarkiaa vastaan osui ja upposi joihinkin miehiin. Osa puolestaan näytti huvittuneelta, osa jopa halveksuvalta. Vaikka suurin osa omista kohtaamisistani paikallisten miesten kanssa ovatkin olleet hyviä, tiedän silti, että yleinen ilmapiiri naisia kohtaan on todella huono, ja sekä fyysinen että seksuaalinen väkivalta on yleistä täällä. Parisuhteessa ja naimisissa olevat miehet ovat myös kovin helposti pokaamassa turisteja, eikä heille merkitse mitään se, vaikka vastaisi että itsellä on mies Suomessa; ”No es importante, él no está aquí”.

Pojat pelaamassa bingoa.

Kylttien valmistusta marssia varten.

Juttelin marssin jälkeen erään tapahtumanjärjestäjän kanssa ja kyselin häneltä taustatietoa aiheesta. Hän kertoi, että täällä Panajachelissa on viime kuukausien aikana tapahtunut paljon raiskauksia ja hän mainitsi erikseen eräästä tietystä tapahtumasta, joka jäi mieleeni. 25-vuotias yhdysvaltalainen kansalaisjärjestön perustaja oli viime vuoden lopulla osallistunut jonkun tuttavansa kaverin syntymäpäiväjuhlille, jossa oli vieraana lääkäreitä. Mitä ilmeisimmin he olivat huumanneet anestesialääkkeellä Julian, jonka jälkeen hänet oli raiskattu. Luin eilen Julian blogia ja tunsin silkkaa pahoinvointia. Kun hän tapahtuman jälkeen oli hakeutunut lääkärille raiskaustutkimukseen, oli häntä ennen tutkittavana ollut vain viisivuotias tyttö. En pysty edes ajattelemaan asiaa.. — Julian tuotua asian ilmi, on hän sittemmin saanut paljon tukea paikallisilta, ja useat naiset ovat avautuneet omista kokemuksistaan. Naistenpäivän tapahtumalla kerättiin samalla rahaa näiden muiden raiskausten uhrien avuksi, sillä moni naisista jättää rikosilmoituksen tekemättä ihan vain siksi, ettei täällä ole minkäänlaista luottoa oikeusjärjestelmään, ja vaikka juttu päätyisikin syyttäjälle, ei naisilla ole varaa käydä oikeutta. (Juttelin myös Julian kanssa Facebookissa ja sain hänen suostumuksensa kirjoittaa tästä asiasta.)

Suomessa naistenpäivää juhlitaan iloisena tapahtumana, mutta Latinalaisessa Amerikassa päivä nähdään taistelunpäivänä, jolloin protestit ovat hyvin yleisiä. Iskulauseissa lukee espanjaksi mm. ”En halua kukkia, haluan kunnioitusta!”. Muistan tämän saman tematiikan vuoden takaa Meksikosta, missä seminaaripuheissa kerrottiin naisiin kohdistuvasta väkivallasta, perheväkivallasta ja miesten ylivallasta yleisesti. Onneksi toivoa kuitenkin on. Sen vuoksi oli kiva nähdä myös poikia tuolla naistenpäivän tapahtumassa – mutta etenkin nuoria tyttöjä. Ilman tällasia voimakkaita julkituloja he eivät välttämättä osaisi tai uskaltaisi vaatia muutosta.

Kaakaomuseossa: Maya-valtakunnan herkusta nykyajan superfoodiksi

Tässä tulee nyt tällainen lyhyt pikapostaus eräästä suosikkiherkustani eli kaakaosta ja suklaasta. Saavuin eilen San Pedrosta tänne Atitlanjärven toiselle puolelle Panajacheliin. Tänään kun kävin viemässä pyykkiä pesulaan, näin paluumatkalla Calle Santanderilla sijaitsevan kaakaomuseon, jossa päätin poiketa (ilmainen sisäänpääsy). Ovella oli nainen tarjoilemassa ensitöikseen kaakaoteetä, joka oli niin hyvää, että päädyin ostamaan pussin myös mukaan iltajuomaksi. Sen jälkeen sain maistiaisia erilaisista suklaista. Tarjolla oli mm. 70% ja 85%:sta ”ruskeaa kultaa”, maitosuklaata, mintulla maustettua suklaata, granolasuklaata, mantelisuklaata sekä kirsikkasuklaata. Nainen esitteli myös puodin tarjontaa; hyllyissä oli mm. kaakaosaippuaa, ja kassalla myytiin jopa suklaanmakuisia sikareita. Puodin perällä oli itse museo, joka oli oikeastaan vain pieni huone. Seinillä oli infotauluja kaakaon historiasta, tuotannosta ja käsittelystä. Esillä oli myös jotain pientä rekvisiittaa aiheeseen liittyen. Kaakaollahan on pitkät perinteet Keski-Amerikassa, jossa intiaanikansoilla oli myös omat jumalansa kaakaolle.

Sympaattinen pieni museo 🙂

Kaakao ja suklaa eri aikakausina

Mayat 2000 eaa. – 1300 jaa.

Yleisen käsityksen mukaan mayat olivat ensimmäinen kansa, joka keksi kaakaon salat noin 2000 eaa. He viljelivät kaakaopuita puutarhoissaan ja nauttivat kaakaojuomia osana arjen ruokavaliota. Korkea-arvoiset henkilöt joivat kaakaota koristelluista maljoista. Mayojen tiedetään keksineen myös suklaan valmistusprosessin papujen fermentoinnista nibsien prässäämiseen, jota käytetään edelleen nykypäivänä. Mayojen kaakaon jumala oli Ek Chuah.

Asteekit 1200 – 1521

Asteekit puolestaan löysivät kaakaon heidän valloitettuaan eteläisen Maya-valtakunnan. Näihin aikoihin kaakao muuttui ylhäistön nautintoaineeksi, eikä se enää ollut kaiken kansan etuoikeus. Kaakaopuu ei menestynyt Meksikossa, joten asteekkien kaupasta vastaavat pochtecat rahtasivat sitä Guatemalasta asti jalkaisin säkit selässä kulkien Tenochtitlaniin (nykyinen Mexico City). Koska Asteekki-valtakunnassa juopuminen oli kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty, korvasi kaakao nopeasti octli-viinin. Johtajien, pappien, ansioituneiden sotureiden ja pochtecojen herkun lisäksi kaakao toimi myös asteekkien valuuttana. Hintataso oli esimerkiksi 200 kaakaopapua yhdestä kalkkunasta, 100 yhdestä kanasta, 30 jäniksestä, kolme kananmunasta ja yksi tomaatista.

Konkistadorit 1521 – 1600

Espanjalaisten valloitettua Tenochtitlanin, alkoi kaakaon kauppaaminen myös Eurooppaan. Ensimmäinen virallinen lasti saapui Sevillaan vuonna 1585. Valloittajien tulon myötä alkoi myös orjuuttaminen. Kaakaon tuotanto pieneni, sillä plantaasien huono kohtelu ja alkuperäisväestön kuoleminen eurooppalaisten tuomiin tauteihin vähensi työvoimaa merkittävästi, joten espanjalaiset alkoivat tuoda orjia Afrikasta. Espanjalaiset myös vaihtoivat ruskean herkun nimen suklaaksi (”chocolate”). He eivät halunneet käyttää asteekkien cacahuatl-nimeä, sillä ”caca” tarkoitti ulostetta espanjaksi. Toisen teorian mukaan uusi nimitys juonsi juurensa yucatec-kielen ”mausteista” tarkoittavasta sanasta chocol ja nahuatlin ”vettä” tarkoittavasta atl-sanasta. Valloittajien aikakaudella kaakaota pidettiin nuorentavana elämän eliksiirinä ja lääkinnällisenä juomana. Tämän vuoksi katolinen kirkko salli kaakaon juonnin myös paastojen aikana.

Eurooppa ja siirtomaat 1600 – 1750

1600-luvulla Euroopan valtasi kaakaohulluus. Kaakaojuoman huuma tavoitti ensimmäisenä Italian vuonna 1606 ja levisi sieltä Euroopan ylimystön arvojuomaksi. Samoihin aikoihin kaakaopuuta alettiin viljellä myös muualla maailmassa. Jatkuvan saatavuuden turvaamiseksi monet Euroopan maat perustivat kaakaoplantaaseja siirtomaihinsa. Britit esimerkiksi istuttivat kaakaota Sri Lankaan ja Ghanaan, hollantilaiset Jaavalle ja Sumatralle, ja ranskalaiset Länsi-Intian saaristoon ja Norsunluurannikolle. Eurooppalaiset muuttivat kaakaojuoman reseptiä makeammaksi ja lisäsivät juomaan sokeria. Kaakao oli tätä ennen valmistettu veteen, mutta uuden reseptin myötä 1600-luvun lopulla juoma muuttui maitopohjaiseksi ja pehmeämmäksi. Juoma oli edelleen vain aristokraattien saatavilla. Englannissa perustettiin erityisiä ”kaakaobaareja”, joissa korkea-arvoiset herrat kävivät nauttimassa juomaa. Ensimmäinen kaakaokuppila avattiin Lontoossa vuonna 1657.

Teollistumisen aikakausi Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa 1750 – 1921

Hollantilainen Coenraad Van Houten keksi ensimmäisen koneellisen kaakaoprässin vuonna 1828. Tämä takasi kaakaovoin jatkuvan saatavuuden. Suklaan nykyisen muodon kehitti Henri Nestlé vuonna 1875 lisäämällä kaakaomassaan kondensoitua maitoa ja luomalla suklaan koostumuksesta kermaisen pehmeän. Teollistumisen myötä kaakaon ja suklaan valmistus muuttui huomattavasti edullisemmaksi, ja ensimmäistä kertaa myös tavan kansalaisilla oli pääsy tämän herkun äärelle. Vuonna 1910 englantilainen suklaavalmistaja William Cadbury sai useat englantilaiset ja amerikkalaiset suklaayhtiöt suostuteltua lopettamaan kaakaon ostamisen orjatyöllä pyöriviltä plantaaseilta. Orjuuttaminen kaakaonviljelyn osalta alkoi jäädä historiaan. Suklaata alettiin markkinoida laajasti erityisesti naisille ja lapsille, ja vihdoin tämä muinainen Mesoamerikan herkku oli kaikkien saatavilla.

Nykyaika 1921 –

Kaakaolla on tänäpäivänä kiinteät hinnat ja viljelijät myyvät satonsa kahvi-, sokeri- ja kaakao-kauppajärjestelmän kautta. Vaikka suklaata onkin saatavilla jokaisessa maailmankolkassa, esimerkiksi Aasiassa sen kulutus on silti suht vähäistä. Kiinassa syödään vain yksi suklaapatukka jokaista tuhatta patukkaa kohti, jota Briteissä kulutetaan. Myöskään Ghanassa ja Norsunluurannikolla suklaata ei kuluteta kovinkaan paljoa, sillä se on alueen ihmisille kallisarvoisempaa kauppatavarana kuin kulutushyödykkeenä.

Suklaan kiihtyvän kysynnän ja ilmastonmuutoksen tuomien haasteiden vuoksi on pelkona, että kaakaon saatavuus maailmassa heikkenee tulevaisuudessa. Hintakilpailun vuoksi jotkut valmistajat ovat jo jonkin aikaa käyttäneet suklaan valmistuksessa kaakaovoin sijaan palmuöljyä, mikä valitettavasti heikentää suklaan laatua. Sen huomaa myös siinä ettei suklaa sula suussa samalla tavalla, kuin laatusuklaan kuuluisi. Palmuöljysuklaasta suuhun jää myös muovimainen kerros. Kaikissa suklaissa ei myöskään ole maitoa vaan maitojauhetta, ja se on yhtenä erona miksi esimerkiksi Fazerin sininen, jossa on maitoa, maistuu jotenkin täyteläisemmälle kuin moni muu suklaa.

Patsaankin ilme on synkistynyt pelkästä ajatuksesta, jos kaakao ja suklaa loppuisi maailmasta..

Valmistusprosessi kaakaopuun hedelmästä suklaaksi

Museon tarkoituksena on muistuttaa ihmisiä, ettei suklaan takana ole vain suklaan valmistajat, vaan myös kymmenettuhannet perheet, jotka elinkeinonaan viljelevät kaakaota. Yhden hehtaarin kaakaoviljelmä pitää sisällään noin 1 000 kaakaopuuta, jotka tuottavat 40 000 kaakaopapua. Näistä saadaan 1 000 kiloa kaakaota, joka riittää keskimäärin 10 000 suklaapatukan valmistamiseen. Museossa esiteltiin erityisesti Perusta tulevaa kaakaota ja eräässä infotaulussa kerrottiin, että San Martinin alue oli aiemmin tunnettu kokapensaiden viljelystä. Kansainväliset järjestöt kuitenkin saivat aikaan muutoksen ja kokan viljely vaihtui kaakaon ja kahvin viljelyyn. Nykyisin yhteisön jäsenet elävät turvallisempaa ja terveellisempää elämää, kuin kokaiinin raaka-ainetta viljellessään.

Kaakaota saadaan kaakaopuun hedelmistä, joiden sisällä on noin nelisenkymmentä kaakaopapua. Hedelmät ovat keltaisia tai punaisia ja pitkulaisen muotoisia. Hedelmät kehittyvät kaakaopuun kukista, jotka ovat niin pieniä, että vain polttiaisen tai mäkäräisen kokoiset hyönteiset voivat pölyttää niitä. Kehitys kukasta kypsäksi kaakaohedelmäksi kestää kolme kuukautta. Kypsät hedelmät kerätään käsin ja jätetään kasaan joksikin aikaa. Tämän jälkeen hedelmät halkaistaan viidakkoveitsellä samalla varoen, ettei sisällä olevia kaakaopapuja vaurioiteta. Pavut, jotka koostuvat kaakaonibseistä ja nibsien ympärillä olevasta valkoisesta hedelmälihasta erotellaan kuoresta ja siirretään muovisäkkeihin odottamaan jatkokäsittelyä. Kaakaohedelmän kuitupitoinen kuori käytetään yleensä lannoitteena.

Malto ja pavut laitetaan seuraavaksi puisiin laatikoihin ja peitellään banaanin lehdillä ja juuttisäkeillä, jotta lämpötila nousee 50 asteeseen ja fermentointi voi käynnistyä. Käyminen kestää kuusi päivää ja on jaettu kahteen osaan; kahden päivän hapettomaan jaksoon ja neljän päivän jaksoon, jossa pavut ovat ilman kanssa kosketuksissa. Prosessin aikana kaakaopapujen väri muuttuu violetista ruskeaksi ja maku kehittyy.

Kun fermentointi on valmis, kaakaopapuja paahdetaan 100 – 130 asteessa puolen tunnin ajan. Tarkoituksena on poistaa kosteutta pavuista, kehittää papujen aromia, helpottaa niiden kuorimista ja poistaa luonnollisesti kaakaopapujen happamuutta. Paahdetut pavut murskataan, jonka jälkeen ilmavirta lennättää kuoren palaset pois ja jäljelle jää valmiit nibsit.

Nibsit menevät tämän jälkeen prässikäsittelyyn, jossa muodostuu semi-nestemäistä kaakaomassaa, joka sisältää 50% kaakaovoita ja 50% kaakaojauhetta. Tämä massa on hyvin kitkerää, mutta esimerkiksi Perussa siitä valmistetaan monesti kuumaa kaakaota. Jotta kaakaomassasta saataisiin aikaan rasvaista suklaata, on siihen lisättävä ylimääräistä kaakaovoita. Sitä saadaan puristamalla massasta erilleen kaakaovoi ja -jauhe. Paras lopputulos saadaan aikaan, kun massaa puristetaan 500 barin voimalla 10 minuutin ajan. Kaakaovoi on yksi maailman suosituimmista öljypitoisista raaka-aineista. Sitä käytetään elintarvikkeiden lisäksi mm. kauneudenhoitotuotteissa ja suppo-muotoisissa lääkkeissä, joissa se on huoneenlämmössä kiinteänä, mutta elimistöön päätyessä sulaa ja vapauttaa lääkeaineen. Prässäämisen toisena tuotteena syntynyttä kaakaojauhetta käytetään tietenkin itse kaakaojuomien raaka-aineena ja jälkiruuissa. Alkaloinnin jälkeen jauheen happamuus vähenee ja väri vaalenee.

Kaakaonibsejä voi käyttää myös sellaisenaan ja ne on viime vuosien superfood-buumin aikana tullut myös kuluttajien saataville kauppoihin. Omaan suuhuni nibsit maistuvat aika kitkerälle ja ehkä hieman jopa konjakille tms. Kaakaon vaikuttava aine on teobromiini, joka on samantyylinen kuin kofeiini, mutta miedompi.

Kaakaovoita.

Raakakaakaojauhetta.

Raaka-aineet ovat nyt valmiita ja niistä voidaan valmistaa erilaisia suklaalaatuja, kuten valko-, maito- ja tummaasuklaata. Etenkin kaupallisessa tuotannossa suklaasula temperoidaan, jolloin sen rakenne kovettuu ja muotista irrottaminen helpottuu. Prosessi tuottaa valmiiseen suklaaseen myös kiiltävän ja hienostuneen pinnan. Temperointi tapahtuu kuumentamalla suklaa laadusta riippuen 44/42/40 asteeseen (tumma-/maito-/valkosuklaa), sen jälkeen viilentämällä se hitaasti 28/27/26-asteiseksi, ja lämmittämällä massa uudelleen 32/31/30 asteeseen. Temperoinnin jälkeen suklaamassa kaadetaan muotteihin, joissa se viilenee hitaasti 14-asteiseksi. Suklaa on nyt valmista nautittavaksi 🙂

Floresista mutkien kautta Atitlanille

Saavuin eilen tänne Etelä-Guatemalaan Lake Atitlan -järvelle, missä olen seuraavat kaksi viikkoa. Vietin sitä ennen Floresissa viisi yötä, joten sinä aikana paikkaa ehti kierrellä ihan hyvin saaren ollessa niin pieni. Viimeisenä päivänä kiertelin vielä kaduilla ja kapusin kylän korkeimmalle kohdalle – ja onneksi tein niin, sillä sieltä oli kauniit maisemat järvelle ja kylän ylle. Aukiolla oli koripallokenttä ja valkea kirkko. Lisäksi puistoalueella oli kolme mayojen steelaa, mutta valitettavasti niissä ei ollut mitään infotauluja enää jäljellä.

Paikallinen koulu.

Kävelyreissulla pysähdyin kahville Cool Beans -ravintolaan. Paikka oli sisältä todella upea, kahvila-alue oli yhteydessä ulkotilaan ja siellä kasvoi rehevää kasvillisuutta, samoja kasveja mitä meillä on Suomessa huonekasveina. Otin kahvin ja siihen kuului myös ilmainen santsikuppi. Tilasin lisäksi jonkun jälkiruuan, koska olin aiemmin käynyt syömässä grillattua kanaa ja riisiä. Luin puolihuomiolla listasta ”plátanos fritos con crema” ja koska olin juuri katsonut Ilonan videon jäisistä banaaneista smootiessa, tuli mieleeni mielleyhtymä viileistä banaanisivuista minkä päällä on kermaa. Petyin pahemman kerran, kun muutenkin kuumaan oloon ja kuumaan kahviin yhdistettiinkin tulikuumia banaanintyylisiä siivuja ja jotain vaniljakastiketta (eli annos oli friteerattu ja maistui ihan ranskanperunoiden öljylle). Annos oli aika paha, mutta söin sen silti. Ihmettelin jo sisääntullessa, miksi paikan oleskelutilassa oli joku todella rändom kokoelma eri esineitä. Siellä oli mm. Che Guevaran valokuva, kynttilöitä, lehtileikkeitä, huhmareita, ikivanha kirjoituskone, kilpikonnan kuoria yms. Lähtiessä kysyin paikan omistajalta, mikä on homman nimi. Omistaja kertoi perustaneensa kahvilan 16 vuotta sitten, ja oli ensin haaveillut antiikkiliikkeestä. Kirjoituskone esimerkiksi oli ollut hänen isoisänsä ja morttelit isoäidin. Kysyin Chen kuvasta ja hän kertoi uskovansa vallankumoukseen, ja että Guatamalakin vielä joku päivä heräisi siihen. Mies kertoi myös olevansa suurvaltoja vastaan ja ajavansa naisten oikeuksia. Olisin halunut kysellä lisää, mutta kielimuurin takia se ei onnistunut valitettavasti. Mielenkiintoinen paikka eniwei.

Palasin myöhemmin hotellille ja kysyin respasta, voisivatko he tilata taksin seuraavalle aamulle klo 6, jotta pääsen lentokentälle. Nukuin taas tosi huonosti ja minulla on myös ollut huono olo jonkun kolme päivää. Mahassa on etova olo ja ruuan ajattelukin yököttää, mutta ei muita oireita enkä ole oksentanut tai mitään. Olen kuitenkin koettanut syödä jotain, koska olen muutenkin jo laihtunut varmaan monta kiloa reissun aikana, mikä ei ole yhtään hyvä juttu. Sain seuraavalle aamulle mukaanpakatun aamupalan, mihin kuului pari leipää, omena, keksejä, kahvia ja pillimehu. Menin aulaan kuudelta, mutta taksia ei näkynyt. Pyysin respan tyyppiä soittamaan uuden taksin ja se tulikin kymmenessä minuutissa. Olin tehnyt check-inin jo edellisenä päivänä, joten mikään kiire ei ollut, koska kenttä on niin pieni että siellä on vain yksi portti. Vanha taksikuski oli mukava ja kyseli Suomesta jotain. Olimme jo matkalla, kun tuli puhelu, että joku toinenkin tarvitsee kyydin kentälle, joten kurvasimme hakemaan jonkun naisen vielä takapenkille. Nauroin mielessäni, kun kuuntelin puhelua missä kuski sanoi, että on viemässä ”chiquitaa” kentälle (chiquita on hellittelynimi pienelle tytölle, mitä en todellakaan enää ole). Maksoin kyydistä 25 quetzalia eli pari euroa.

Mundo Mayan kentällä jo heti ovensuussa oli pöytä, missä virkailija avasi repun ja katsoi päällisin puolin ettei siellä ole – jotain, en tiedä mitä. Skippasin check-in jonon ja menin turvatarkastukseen. Luulin jo että kaikki meni kerrankin ok, mutta ei. Sehän olisi ollut liian hyvää ollakseen totta. Kaksi virkailijaa kysyi onko minulla sakset repussa, ja olihan minulla kynsisakset. Terä ei todellakaan ole yli 3cm joten ne on sallittu tasan tarkkaan. Toinen ongelma oli OFF-suihke, hiuskiinne ja kuivashampoo, jotka oli suihkepulloissa. Virkailijat väittivät ettei matkustamoon saa viedä mitään aerosoleja, vaikka ne todellakin on sallittuja jos määrä on alle 100ml (omani olivat 65-100ml). Tunsin käyrän nousevan ja aloin väittelemään virkailijoiden kanssa ja sanoin, että sivuillakin lukee että ne on sallittuja. No ei auttanut itku markkinoilla ja jouduin heittämään kamat roskiin. Aiempi samanlainen **tutus oli jo Helsinki-Vantaalla, kun virkailija käski minun laittaa nesteet PUOLEN litran muovipussiin vaikka ne oli valmiina ohjeen mukaan LITRAN pussissa. Menetettyjen tuotteiden arvo lasketaan kympeissä, mutta eniten tässä ärsyttää suunnattomasti se, että nuo työntekijät ei itse noudata sääntöjä, jotka on asetettu. Mutta eipä siinä auta kuin niellä paska ja tyytyä mielivaltaisiin päätöksiin, hymyillä ja jatkaa matkaa.

Mundo Mayan kenttä on todella pieni.

Pääsin vihdoin portille odottamaan konetta, eikä kentällä tosiaan ole kuin yksi odotusaula ja portti. Näytin boarding passin virkailijalle ja kävelin ulos kentältä kiitotielle, missä kone odotti. Lensin Aviancan pienellä potkurikoneella, missä oli muistaakseni joku ehkä 25-30 penkkiriviä ja jokaisella rivillä 2×2 paikkaa. Paikkani oli 8A, joten istuin kakkosrivillä. Koneeseen oli sisäänkäynti kuitenkin vain takaovesta. Reppu oli niin pullea, ettei se meinannut mahtua hattuhyllylle, mutta onneksi lentoemäntä ei sanonut mitään. Tungin sen väkisin sinne ja istuin paikalleni. Hieman kuumotteli lentää jollain potkurikoneella Guatemalan viidakon yläpuolella, mutta matka meni hyvin. Saimme täytetyt sämpylät ja kahvia. Lento kesti vain 50 minuuttia ja kun lähestyimme Guatemala Cityä, alkoi turbulenssi. Kone tärisi ja kenttää kohti tullessamme se kaartoi niin jyrkkään kaarrokseen, että pelkäsin oikeasti koneen kääntyvän kohta 180 astetta katolleen. Puristin käsinojaa ja pidin toisella kädellä kiinni edessäolevan penkistä. En ole koskaan aiemmin pelännyt lentokoneessa, mutta nyt hirvitti oikeasti, ja mietin pääsemmekö elävänä perille vai tuleeko meistä uusi jakso Lentoturmatutkinta-ohjelmaan 😀

Acatenango-tulivuori lentokoneesta katsottuna <3

Saavuin Guatemala Cityn La Aurora -kentälle ja ajattelin nettitekstien perusteella, että sen kun vaan hyppään shuttleen ja ajan Panajacheliin. No, ei mennyt ihan niin. Näin kyllä shuttlekyytien myyntikojun ja menin sinne. Mies sanoi, että kyyti lähtee klo 10 (olin kentällä ennen yhdeksää) ja matka maksetaan kahdessa erässä. Maksoin 100 GTQ kentältä Antiguaan, jossa olisi ollut vaihto ja jatkolipun osto (muistaakseni 50 tai 100 GTQ). Menin kahvilaan syömään hodarin ja sen jälkeen ulos hengailemaan. Jonkun shuttlen äijä tuli kysymään olenko menossa Antiguaan. Mies sanoi, että odotamme vielä jotain toista matkustajaa ja lähdemme sitten. Menin istumaan tilataksin takakonttiin datailemaan ja juomaan kahvia. Toista matkustajaa ei koskaan tullut, ja kuski tuli klo 10 sanomaan, etten ehdi enää Antiguaan, josta jatkokyyti lähtisi klo 11. Paikalle tuli muutama muukin äijä selittämään, ilmeisesti jotain shuttlekuskeja hekin, että voin ostaa lipun suoraan shuttlekyytiin, joka ei aja Antiguan kautta ja joka lähtee klo 11. Lippu maksoi 250 GTQ (-100 jonka olin jo maksanut aiemmasta lipusta). Joku mies kävi ostamassa lipun puolestani, he ottivat minusta kuvan ja nimen ylös, ja menin takaisin kahvilaan, josta uuden kuskin olisi pitänyt tulla hakemaan minua klo 11. Mietin välillä, onko mitään kyytiä edes tulossa vai kusetetaanko tässä turistia 6-0. Olin jotenkin kuvitellut, että turisteja saapuu jatkuvalla syötöllä, mutta yksikään shuttle ei saanut ihmisiä kyytiin sinä aikana kun olin kentällä. Toisaalta en ole varma, jos siellä on kaksi eri terminaalia, itse kun saavuin maansisäisellä lennolla.

Odottelua ja odottelua.

Kello tuli tappiin enkä jaksanut istua enää sisällä vaan menin shuttlejen lähelle hengailemaan (ja katsomaan poliiseja..). Viereeni asteli joku autoja vuokraava äijä, joka kysyi miksi olen vieläkin siellä. Sanoin etten ole saanut kyytiä eikä kukaan tullut vieläkään hakemaan. Mies meni ensimmäisen shuttlekuskin luo kysymään tilannetta. Kohta kolmas mies tuli puhelimen kanssa, missä naisääni pahoitteli että on ruuhkaa ja menee vielä 10 minuuttia. Jäin ulos juttelemaan autonvuokraajan kanssa niitä näitä. Hän näki niskatatuointini, josta puhe kääntyi jengeihin. Selvisi, että hän on joku entinen jengiläinen, ja tottakai mielenkiintoni heräsi heti, ja aloin kyselemään lisää. Mies esitteli omia tatuointejaan ja juttelimme Keski-Amerikan huumeongelmasta ja väkivallasta. Kerroin, että Suomessa kaikki oli varoitellut minua Keski-Amerikasta ja jengeistä, mutta mies sanoi, ettei jengiläiset tee mitään tavankulkijoille. Ainoastaan jos sekaannut huumekauppaan tai muuten heidän bisneksiin, voi tulla ongelmia. Arvelinkin asian näin olevan. Äijä kyseli vielä mitä teen työkseni ja että oli nähnyt kun datailen kentällä. Kerroin ummet ja lammet koulutuksistani ja työtilanteesta Suomessa jne.

Joku shuttleäijistä tuli sanomaan, että tule istumaan autoon ja lepäämään. Sanoin ettei minua väsytä vaan alkaa ärsyttää kun kyytiä ei näy eikä kuulu. Menin kuitenkin autoon ja siihen tuli pari jotain muutakin äijää. Pyysin yhtä kuskia taas kerran soittamaan ja kysymään tilannetta. Taas luvattiin 10 minuuttia, mutta en enää uskonut siihen. Miehet halusivat nähdä Facebookissani olevia kuvia ja päädyin lopulta esittelemään Suomea, ulkomaanreissujani sun muuta, mistä miehet olivat hyvillään. Näytin kuvia Meksikon seminaarista ja Pohjois-Korea-tapaamisista yms. ja tyypit olivat innoissaan. Äijät oli ehkä jotain 30-50-vuotiaita ja todella asiallisia, ei yhtään sellaisia ahdistavia tai kuumottavia, mitä olin ensin ajatellut guatemalalaisista miehistä saapuessani Floresiin. Enemmänkin heistä ehkä paistoi jonkinlainen yllättyneisyys, että olin naisena yksin Keski-Amerikassa ja muutenkin uskalsin mennä hengailemaan niiden kanssa. Tottakai he ihmettelivät moneen otteeseen, miten oma mieheni oli päästänyt minut yksin reissuun.

Yhtäkkiä kuulin nimeäni huudettavan ja kyyti oli vihdoin saapunut. Miehet olivat sanoneet että menen chicken busilla, mikä on psykedeelisillä väreillä ja valoilla koristeltu jenkkien vanha koulubussi ja mitä paikalliset käyttävät liikkumiseen Keski-Amerikassa paikkojen välillä. Kyyti on vaarallinen ja hurjapäinen. En halunnut mennä sellaisella, mutta ei kai minulla ollut vaihtoehtoja. Paikalle kurvasi onnekseni kuitenkin tilataksi, ja nousin kyytiin. Kysyin missä muut matkustajat ovat, mutta kuski sanoi että olen saanut privaattikyydin. Tyyppi ei puhunut juuri lainkaan englantia, joten minun oli pakko puhua espanjaa hänen kanssaan. Kuski oli kuitenkin todella mukava, ystävällinen ja hauska, ja hän pysähtyi kun halusin ostaa kahvia tai käydä huoltoasemalla. Matkalla kyselin kaikkea mm. mitä vuorten rinteillä viljellään, miksi tien varressa oli poliisivartio, mitä liikennemerkkien varoitustekstit tarkoittavat jne. Mies nauroi kysymyksilleni huvittuneena, mutta vastaili kaikkeen. Juttelimme perheistämme ja elämästä yleisesti. Hän kertoi olevansa 29-vuotias eikä hänellä ole omaa perhettä. Sisaruksia hänellä on yli 10 😀 Jossain välissä hän alkoi käydä kauppaa Pelle Pellen lippiksestäni, joka on saanut monelta muultakin jostain syystä kehuja täällä. Kuski yritti ja yritti, mutta en suostunut luopumaan hatusta enkä neuvottelemaan hinnasta, enkä varsinkaan antamaan sitä hänelle lahjaksi muistona, mitä hän myös ehdotti 😀

Kun ihailin edessä näkyviä tulivuoria, hän kehotti vähän ajan päästä katsomaan ikkunasta ja sanoi että katso Fuegoa. Sieltä tuprusi savua pienen purkauksen merkiksi. Olin ihan innoissani ja iloitsin asiasta miehen nauraessa minulle 😀 Sanoin etten ole koskaan aiemmin nähnyt tulivuorta. Mies ehdotti, että hän voi tulla kanssani kiipeämään San Pedron tulivuorelle täällä Atitlanilla jos haluan. Luin aiemmin netistä, että reitti on suljettu, koska siellä on tapahtunut ryöstöjä, mutta että jotkut käyvät siellä silti. Olisin kyllä valmis kiipeämään sinne paikallisen kanssa, koska luultavasti silloin en joutuisi hyökkäyksen kohteeksi. Menen ensi viikolla Panajacheliin viikoksi ja kuski sanoi, että voi näyttää minulle kylää. Tyyppi asuu itsekin tässä järven ympärillä Santa Catarinan kylässä, joten sovimme että pidämme yhteyttä jos haluan tehdä jotain. Yritin jo etukäteen maanitella häntä, että hän lähtisi maksua vastaan kuskiksi Chichicastenangon markkinoille kun olen Panassa, mutta hän ei luvannut suoranaisesti vaan huokaisi kärsivän näköisenä kun kuuli markkinat mainittavan. Yhdessä vaiheessa hän kysyi haluanko ajaa autoa, ja sanoin etten todellakaan omista edes ajokorttia. Tyyppi sanoi että voi opettaa minua ajamaan (Guatemalan äärimmäisen mutkaisella vuoristotiellä), mutta vastasin että aiheuttaisin vain onnettomuuden. Wtf.. 😀 Kuski oli tavallaan vähän outo, mutta pidänkin oudoista ihmisistä ja meillä varmaan siksi synkkasi niin hyvin. Hän ei myöskään yrittänyt ahdistella minua, mutta yhdessä vaiheessa kun sanoin että voisin muuttaa tänne maisemien takia, niin hän kysyi voinko muuttaa hänen luokseen. Joo, odota, haen vain ensin mieheni Suomesta..

Matkalla tänne kerroin, että tarvitsen prepaid-liittymän, ja Sololaan tullessamme, kuski kysyi haluanko ostaa liittymän. Pysähdyimme Claron kojulle ja mies osti liittymän minulle ja pyysi myyjää aktivoimaan sen käyttövalmiiksi. Hän puhui sen verran hitaasti että ymmärsin melkein kaiken, mitä puhuimme. Ja jos en ymmärtänyt jotain, hän koetti selittää tarkemmin. Oli kyllä hyvä espanjantunti kerrassaan ja oli muutenkin todella ihana kuunnella natiivin puhumaa espanjaa. Varsinkin kaikki sanat missä on r-kirjain kuulostaa ihanalta, esim. ”perro”, ”cerro” tai jopa ”narcotráfico”. Voisin kuunnella puhetta ikuisesti välittämättä siitä, mikä on aiheena. Tästä tulikin mieleen, että omasta englannin puheestani minua on luultu monesti tällä reissulla, että olen Venäjältä, Puolasta tai jostain Baltian maasta 😀 Joskus töissäkin kansainvälisellä leirillä ukrainalainen mies luuli, että olen venäläinen. En todellakaan osaa lausua englantia oikein ja kuulostan varmaan juurikin itäeurooppalaiselta. Belizessä aksenttiani ihailtiin ja se kuulosti kuulemma ihanalta, en tiedä miksi. Eilen eräs toinen saksalainen sanoi että minulla on hyvä englanti suomalaiseksi, eikä hän olisi osannut arvata, että olen Suomesta. Hänkin epäili minua venäläiseksi tai puolalaiseksi.

Maisemat Sololasta käsin tänne järvelle on ihan uskomattoman kauniit ja haluan kyllä Panajachelissa ollessa käydä siellä uudelleen. Viidakon peittämien korkeiden vuorten lomassa mutkittelee tie, jolta avautuu alas järvelle korkea pudotus ja ihana näkymä. Sininen järvi, jota ympäröi pyramidin malliset korkeat tulivuoret. En ole koskaan ollut näin satukirjamaisessa maisemassa. Missään kuvissa paikka ei pääse oikeuksiinsa, vaan se on koettava omin silmin. Solola sijaitsee 2 114 metrissä ja Panajachel 1 579 metrissä, joten pudotusta on  noin 500 metriä.

Näkymää Sololasta järvelle. Taustalla tulivuoret San Pedro ja Toliman.

Kun saavuimme yhteensä neljän tunnin ajomatkan jälkeen Panajacheliin, pysähdyimme shuttletoimistolle, jonne mies kehotti minua maksamaan kyydistä. Sanoin että olen jo maksanut kyydin Guatemala Cityssä, jonka jälkeen kuski sanoi että voin näyttää kuitin toimistolle. Aloin etsimään kuittia, mutta en löytänyt sitä mistään. Pengoin kaikki taskut ja laukut, mutta paperi oli tiessään. Thänk god olin ottanut siitä jostain syystä kuvan Facebookiin aiemmin, ja kysyin josko se kelpaa todisteena. Kelpasi se, ja sain tämän jälkeen kyydin vielä venesataman lähelle. Mies halasi minua, kiitin häntä avusta, ja suuntasin laiturille. Matkalla joku nainen pysäytti minut ja kysyi että puhunko englantia. Hän sanoi, että voimme mennä yhdessä lanchaan eli veneeseen ja koettaa saada halvemman hinnan. Nainen oli Israelista ja tuntui todella mukavalta sen mitä ehdimme jutella. Menimme yhtä matkaa, mutta vaikka hän vänkäsi pitkän aikaa espanjaksi kapteenien kanssa, maksoimme silti 25 quetzalia. Puuvene oli todella heppoinen ja meitä oli siinä ehkä 15 henkeä. Allokko oli niin kovaa, että keulassa istuneet lentelivät ja pomppivat kipeän näköisesti. Istuin aika perällä joten kyyti oli verrattavissa vain johonkin töyssyiseen hevosratsastukseen. Olin kaiken lisäksi saanut netin toimimaan puhelimessa, joten keskityin puhelimen näyttöön enkä veneeseen. Luulin että venematka kestää tunnin, mutta en tiedä kestikö se kuin ehkä puoli tuntia. Saavuin San Pedro La Lagunan venelaiturille joskus puoliviiden maissa illalla, ja otin sieltä tuktukin. Tämä hostelli on todella syrjässä ja kävelymatkaa olisi ollut ehkä puoli tuntia jos olisin alkanut kartan kanssa suunnistamaan. Maksoin tuktukista 20 quetzalia. Kuski yritti myydä minulle opastettua kierrosta tekstiilinvalmistusyhteisöön, mutta en viitsinyt suostua summamutikassa ensimmäiseen tarjoukseen. Pyysin hänen käyntikortin ja sanoin palaavani asiaan.

Tuktuk jätti minut tien varteen, sillä tänne majapaikkaan ei ole tietä. Suuntasin kahden rakennuksen välistä pellolle, missä paikalliset olivat hoitamassa salaatti- ja muita viljelmiään. Alue on bilekeskittymän ulkopuolella ja täällä asuu lähinnä paikallisia. Kuljin peltojen vierestä ja tervehdin takaisin pelloilta vilkuttelevia ihmisiä. Kävelin rantaan, missä maya-naiset olivat pesemässä pyykkiä, ja näin sisäänkäynnin hostellille. Olen Wachalal Lake Lodgella ja minulla on täällä oma huone bungalowissa. Paikka on todella idyllinen ja pihapiirissä on runsaasti erilaisia lintuja pitämässä konserttoaan. Kovempi mekkala kuin Tikalin viidakossa. Pihalla on chillailupaikkoja ja riippumattoja, ja tuolla etuosassa on respa, oleskelutila ja keittiö josta voi tilata ruokaa ja juomia. Kävin illalla syömässä muutaman pizzapalan ja juomassa smoothien. Henkilökunnasta ainakin osa on muita reppureissaajia ja juttelinkin illalla tiskillä olleen saksalaisen naisen kanssa. Olin aika väsynyt ja menin jo 20:30 takaisin huoneeseen ja suihkuun. Ensimmäistä kertaa moneen viikkoon tuntuu, että minulla on puhtaat hiukset. Vettä tulee suihkusta niin paljon kerralla, että hiukset saa pestyä. Aiemmissa paikoissa vesi lorisi vain muutamasta suihkupään reiästä. Muutenkin on puhdas olo, sillä täällä ei ole yhtään kostea ilma. Illalla on niin viileä, että joutuu olemaan collegepaidassa ja yöllä oli peräti kylmä (mikä ei haittaa). Olen silti pitänyt kattotuuletinta päällä, koska rakenteet on harvat eikä täällä ole moskiittoverkkoa.

Täällä on nyt se aiemmin mainitsemani itsemurhasuihku, mutta en kuitenkaan saanut sähköiskua siitä, koska johdot oli piilotettu asianmukaisesti. Vesi ei kuitenkaan ollut lämmintä kuin suihkun alussa, koska painetta oli sen verran ettei vesi ehtinyt lämmetä suihkupäässä. Itsarisuihku toimii siis siten, että suihkupään sisällä on sähkövirta ja vastus, joka lämmittää veden. Jotkut Keski-Amerikan suihkuista on huonosti asennettu niin, että sähköpiuhat roikkuu paljaana eikä maadoitusta ole tehty. Jos suihku vielä on liian matalalla niin ettei vesisuihkun ja ihmisen väliin jää tarpeeksi tilaa, saat sähköiskun suihkun mukana. Se ei ole mikään sydänkohtauksen aiheuttava virta kuitenkaan, vaan sellaista kihelmöintiä. En kuitenkaan itse halua ottaa mitään riskiä, joten en kosketa suihkua tai muuta sen lämmitysasetuksia.

Matkalla majapaikkaan ei ole tietä.

Naapurissa on paikallisten viljelmiä, josta ilmeisesti tännekin tulee mm. salaatit.

Alueella asuu pelkästään paikallisia. Rannalla oli naisia pesemässä pyykkiä ja kalastajia veneineen. San Pedron keskusta on tuolla niemenkärjen toisella puolella.

Majapaikkani pihalta ja kuistilta avautuvat maisemat. Respa, ravintola, oleskelutila, dormit ja yhteiset suihkut on noissa rakennuksissa, mitkä menee rantaa kohti. Nämä kaksi bungalowia on pihan perällä. Onneksi saan olla täällä omissa oloissani.

Suicide shower. Suihkupäässä on sähkövirta ja vastus, joka lämmittää veden ennen sen suihkuamista alas rei’istä. Tuossa asetus on kuumalla, mutta oikeasti vesi oli vain haaleaa, koska se ei ehdi lämmetä sitä mukaa kun vesi virtaa.

Nukuin yön todella huonosti. Heräsin 2:30 koirien jumalattomaan räkytykseen ja sitä jatkui jonkun vajaan tunnin. Nukahdin hetkeksi ja heräsin uudelleen samaan meteliin. Olin ihan raivona ja kiroilin suomeksi ääneen huoneessani. Täällä on todella paljon irtokoiria enkä tiedä mitä varten ne alkoivat rähisemään yöllä ja louskuttamaan kuonoaan. Kun ajoimme eilen Guatemala Citystä, näimme tiellä ainakin kolme auton alle jäänyttä koiraa. Voivottelin asiaa ensin, mutta kuski ei ollut yhtään pahoillaan. Kun sanoin Sololassa, että ”Hay muchos perros” eli täällä on paljon koiria, niin kuski vastasi ”Demasiado..”, liikaa. Kun saavuin tuktukilla tänne lodgelle, kysyin kuskilta ”Los perros son peligrosos?” johon tuktuk-äijä ilmoitti ettei koirat ole vaarallisia. Täällä(kin) majapaikassa on koira, mutta se on ihan ok ja rapsuttelin sitä eilen, vaikka se yrittikin koko ajan viedä sandaalin jalastani. Saksalainen sanoi että koira syö kaikkien kengät jos vaan saa suuhunsa.

Huoneessa on ihan mukava sänky ja kattotuuletin. Valitettavasti koirat pilasivat yöunet totaalisesti.

Mutta sellaista. Istuskelin aamupäivällä tuolla kuistilla, mutta nyt makaan sängyssä. Kävin tilaamassa aamupalalla kaksi toastia, jossa toisessa oli mm. tomaattia, avokadoa ja pestoa, ja toisessa hilloa, maapähinävoita ja pähkinärouhetta. Aamulla oli todella paha olo ja oli vaikea syödä, mutta sain kaiken silti alas. Kahvi oli kylmää ja siinä oli mantelimaitoa, mutta oli sekin parempi kuin ei mitään. Tuossa pihapiirissä pari paikallista äijää on tekemässä kunnostustöitä ja nainen siivoskelee näitä huoneita. Tässä on kaksi lodgea ja siirryin äsken tuosta edellisyön huoneesta tähän toiseen rakennukseen, koska se on kuulemma parempi. Ei tuossa aeimmassakaan kyllä mitään vikaa ollut, mutta mikäpäs siinä. Ikkunasta on nyt paremmat maisemat luontoon eikä seinään ja tämä on hieman tilavampi plus kiva puunaamio seinällä ja sängyn vieressä on pistokkeet.

Huono olo on vähän laantunut, mutta äsken nenä vuoti solkenaan ja aivastelin samaan syssyyn. Olo on oikeastaan vähän kuumeinen ja kurkku on hieman kipeä, mutta toivottavasti en tule flunssaan. On minulla onneksi kaiken maailman Panadol Hotit, Pafucinit sun muut mukana, joiden lisäksi ostin Floresin apteekista antibioottia varmuuden varalle jos tarvitsen sitä jossain välissä. Ei tarvinnut mitään reseptiä, sanoin vain mitä haluan. Siellä ei ollut pyytämääni tuotetta ja myyjä esitteli muita vaihtoehtoja. Otin sitten jotain, mitä minulla on joskus Suomessakin ollut mm. poskiontelotulehdukseen. Myyjä sanoi että lääkkeet ovat kalliita ja laskeskeli hintoja. Pöyristyin hinnasta, jonka jälkeen hän sanoi että voi antaa alennusta 😀 Kyllä täällä on asiat niin toisin kuin Suomessa, enkä sano tuota pahalla. Kohta lähden varmaan hieman katsomaan tuota San Pedron kaupunkia ja koetan löytää jonkun hyvän kahvilan. Olen juonut minimaalisen vähän kahvia koko reissun aikana ja saanut lähinnä vain pikakahvia tai muuta kuraa, vaikka olen kahvin sydänseuduilla 🙁 Luinkin kyllä netistä, että laatukahvit viedään yleensä ulkomaille. Harmi.

Mutta palataan taas myöhemmin asiaan kun on jotain kerrottavaa.

Edit: Kävin tämän teksin kirjoittamisen jälkeen kävelemässä tuolla kaduilla ja paikka on kyllä yksi hippien ja hörhöjen paratiisi. Kun Tikalin reissulla tutustuin siihen guatemalalais-amerikkalaiseen mieheen, hän kertoi, että täällä on myynnissä ihan jotain paketteja, mihin sisältyy hostellimajoituksen lisäksi erilaisia huumeita ja psykedeelejä. Onneksi en majoitu keskustassa. Lisäksi tuntuu, että varsinkin nuo vanhemmat paikalliset naiset ei tykkää yhtään, että täällä on turisteja, enkä ihmettele yhtään. Osa vanhoista maya-naisista katsoi itseänikin vähän tuimana ja tuomitsevana, etenkin legginsejä ja sandaaleita. Pitää varmaan huomenna laittaa mekko legginsien päälle ja kengät jalkaan. En todellekaan halua olla epäkunnioittava toisten kotipaikassa. En löytänyt mitään ruokapaikkaa, mistä olisi saanut ruokaa, ja kaikista kun kysyin niin ymmärsin että minun olisi pitänyt tehdä tilaus puoli tuntia etukäteen. Kävin ostamassa sitten leipomosta muutaman sämpylän ja kaupasta jäätelön. Yhdestä kahvilasta kävin kysymässä saako sieltä kahvia mukaan, mutta ne myi vaan kahvipaketteja. Löysin vihdoin aivan ihanan paikan, missä istuskelin vähän aikaa ja juttelin nuoren Julia-nimisen maya-naisen kanssa, joka oli siellä myyjänä ja lajittelemassa kahvinpapuja. Paikassa ei ollut muita asiakkaita, joten nainen jäi juttelemaan kanssani espanjaksi. Oli tosi kiva kyllä, ja menen varmasti uudelleen sinne joku päivä. Kaiken huippuna oli mitä ihanin pieni Sina-kissa, joka tuli instanttina puskemaan jalkaani ja hyppäsi sitten syliin kehräämään <3

Aamupalalla kuistilla.

Päivän piristys <3

Café Chuasinayi’hin menen saletisti uudelleen!