Browsing Tag

oaxaca

Oaxacasta Mexico Cityn kautta Panamaan

Tiistai 26.3.

Loppuaika Oaxacassa meni pääasiassa kaduilla kuljeskellen ja hostellissa chillaten. Meidän piti mennä lauantaina Hierve el Agualle, joka on mineraaleista muodostunut kivinen ”vesiputous”. Päiväretki olisi kuitenkin sisältänyt myös vierailut Mitlaan, johonkin mattokutomoon, mezcal-pajaan, ikivanhalle Tule-puulle ja ravintolaan. Retkitoimistot mainostavat reissua hintaan 150-200 pesoa, mutta todellisuudessa hinnaksi olisi tullut sisäänpääsyjen ja ravintolan kanssa lähemmäs 500 pesoa, joka on aika paljon siitä, että pääset pikaiselle visiitille vain yhteen tai kahteen kiinnostavaan kohteeseen. Olen nähnyt jo ihan tarpeeksi käsitöiden valmistusta, eikä mezcalin valmistus ja maistelu kiinnosta pätkän vertaa. Mitlan arkeologinen kylä olisi kyllä ollut ihan jees, mutta jääkööt se seuraavaan kertaan. Kävin Oaxacassa olon aikana kolmesti samassa kiinalaisessa ravintolassa syömässä buffet-lounaan. Ruoka oli todella hyvää ja maksoi vain 90 pesoa juomineen.

Mao approves.

Lauantai-iltana kirjoittelin blogitekstiä hostellin kattoterassilla ja ihailin ympärillä olevia vuoria. Voin vain kuvitella, miten upealta auringonlasku on näyttänyt entisaikaan kun paikalla ei ole ollut rakennuksia blokkaamassa maisemaa. Auringon häipyessä yhä alemmas vuorten taa, vastapäätä olevat vuoret värjäytyivät oranssin ja pinkin kautta syvän violetiksi, kunnes iltahämärä otti vallan vuorijonosta ja viimeiset pilviin heijastuneet auringonsäteet värjäsivät taivaan neonpunaiseksi.
Sunnuntaiaamuna Oaxacan osavaltion alueella oli 5,3 magnitudin maanjäristys, mutta se ei tuntunut Oaxaca Cityssä asti. Meksikossa on päivittäin seismistä toimintaa, mutta vain harvoin ne aiheuttavat merkittävää tuhoa. Alueella on kuitenkin ollut myös erittäin tuhoisia järistyksiä viime vuosien aikana. Myös tulivuoren purkaukset ovat yleisiä. Istun nyt lentokoneessa matkalla Panamáan, olemme Guatemalan tai El Salvadorin yläpuolella ja näen ikkunasta lukemattomia tulivuoria. Osa tulivuorista tupruttaa tälläkin hetkellä savua pienen purkauksen merkiksi, mutta se ei aiheuta vaaraa ympäröiville alueille. Vuorilla näyttää olevan myös lukuisia metsäpaloja, joista kohoaa savua yläilmoihin.

Läksiäisbileet Oaxacan Zocalolla

Sunnuntai-iltana olimme Ainan kanssa vielä viimeiset hetket kaupungilla, ja olimme taas lähdössä jo pois, kun jostain alkoi kuulua musiikkia (sama oli La Calenda -esityksen kanssa). Zocalolla oli käynnissä yhteistanssit ja DJ:t soitti lavalla ensin salsaa ja cumbiaa. Menimme joukon jatkoksi ja päädyin itsekin tanssimaan alkeellisia lattariaskelia. Luulin aiemmin, etten pysyisi rytmissä, mutta biitti on monesti hyvin yksinkertainen ja sen mukaan on helppo päästä notkumaan ja ottamaan sivuaskelia. Joskus tunnin päästä musiikki taukosi ja jostain asteli kaksi isoa cyber-robottia. Musiikki vaihtui tranceksi ja muuksi konemusiikiksi ja nuorempi väki aloitti omat bileensä. Osa vanhuksista jäi myöskin tanssimaan ja kaikki pitivät yhdessä hauskaa. Meininki oli ihan uskomattoman siisti ja tuntui kuin olisi ollut jossain trancebileissä. Lavalta tuli laservaloja ja savua. Jossain vaiheessa alkoi kuulua Raymixin ”Oye mujer”, ja oli minun vuoroni kiljua riemusta. Tanssimme varmaan 2½ tuntia, kunnes kello alkoi olla jo sen verran, että suuntasimme takaisin hostelleille päin. Aina oli leikkinyt ilmapallosotaa joidenkin lasten kanssa sillä aikaa kun itse tanssin meksikolaisten nuorten kanssa, joten hyvästelimme vielä lapset ja halasimme heitä. Joku ehkä 10-vuotias tyttö sanoi, että minulla on kauniit silmät, mutta oikeasti hänellä ne vasta kauniit olivatkin <3 Matkalla hostellille näimme musikanttimiesten ryhmän tulevan vastaan, ja sanoin Ainalle, että ”katso, mariachi-tyyppejä”. Miehet kuulivat sen ja tulivat luoksemme. He kysyivät mistä olemme ja juttelimme niitä näitä. Eräs miehistä halusi soittaa minulle viulukonserton. Lopuksi hän halasi ja sanoi ”hasta luego mi amor” 😀 Täällä ei paljoa kierrellä ja kaarrella.

Maanantaina heräsin hyvissä ajoin, että ehdin pakkailla kamat ja syödä aamupalan rauhassa. Respan nainen tilasi taksin klo 10:30 ja maksoin siitä 200 pesoa. Toinen vaihtoehto olisi ollut buukata shuttle Zocalolta ja maksaa 90 pesoa, mutta halusin helpon kuljetuksen kentälle, enkä muutenkaan luota hirveästi näiden shuttlekuskien aikatauluihin.. Olin kentällä todella hyvissä ajoin (lento lähti yhden, puoli kahden välillä) ja pääsin jopa turvatarkastuksen läpi ilman mitään ongelmia. Ostin etukäteen Volariksen sovelluksen kautta toisen käsimatkatavaran, sillä en mitenkään saanut kaikkea mahtumaan enää 40 litran reppuuni. Lisäksi painorajat ylittyivät selkeästi. En tiedä olisiko kukaan kysynyt asiasta, sillä en ole joutunut koskaan punnitsemaan käsimatkatavaroita. Lensin siis Volariksella ja tällä kertaa pelotti hieman koneessa turbulenssin aikaan. Kone vajosi muutaman kerran vapaapudotuksella alaspäin ja otin vaistomaisesti kiinni penkistä ja huudahdin jotain. Käytävän toisella puolella istunut tyttö teki samoin, katsoimme toisiamme ja nauroimme itsellemme 😀 Pikkukoneissa turbulenssi tuntuu tosi selkeästi, enkä tottapuhuen luota mitenkään järin paljon keskiamerikkalaisiin halpalentoyhtiöihin.. Onneksi selvisimme kuitenkin turvallisesti perille.

Xoxocotlán International Airport.

Mexico City, toinen kotini

Saavuimme Mexico Cityyn joskus puoli kolmen maissa. Jouduin vaihtamaan terminaalia, mutta matka taittui helposti AeroTrenillä, eli pienellä maisemajunalla, joka kulkee terminaalien välillä. Matka kestää viitisen minuuttia ja on ilmainen niille, kenellä on boarding pass tai lentolippu. Olin varannut yhden yön majoituksen Mexico Cityn lentokentällä sijaitsevasta kapselihotellista (tosi kallis, 38€/yö), ja ajattelin ensin, että chillaan koko loppupäivän siellä. En kuitenkaan voinut olla menemättä keskustaan. Huomasin, että täällä AeroMexicon lennolla Panamaan ja Costa Ricasta takaisin Meksikoon on lippuun merkattu yksi ruumaan menevä laukku. Kävin ostamassa H&M:ltä kivan mustan weekend-laukun ja otin siihen tärkeimmät kamat. Suuri osa vaatteista ja kaikki mitä olen ostanut matkan aikana on sullottu reppuun, ja repun laitoin ruumaan. Olen todella tyytyväinen laukkuun, koska sinne mahtuu kaikki tarvittava läppäreineen päivineen. Meinasin ensin ostaa pienen cabin-matkalaukun, mutta en sitten jaksanut. Tälle kassille tulee varmasti enemmän käyttöä ja rasittaa muutenkin raahata perässä jotain matkalaukkua.

AeroTren ”asemalla” ykkösterminaalissa.

Mutta joo, aiemmin kun olin Mexico Cityssä, en löytänyt kentältä metroasemaa. Kysyin iZzzleepin respasta, missä metro on, ja nainen neuvoi tien espanjaksi. En saanut kaikesta selvää, mutta päätin silti suunnistaa edes sinnepäin. Kävelin bussiterminaalin parkkialueen läpi, mutta matka tyssäsi aika nopeasti, kun vartija käski minun mennä jalankulkijaväylälle. Käännyin takaisin ja kysyin poliisilta tietä. Sitten vain suuntasin sinne, missä ajattelin metron olevan. Päädyin kulkemaan jonkun katumarkkinan läpi ja tuli taas niin kotoisa olo, kun ympärillä oli tavallisia meksikolaisia toimittamassa arkisia askareitaan ja syömässä katukeittiössä. Ehkä reilun kilometrin jälkeen näinkin Pantitlanin metrokyltin ja suuntasin tunneliin. Minulla oli pelkästään 10 pesoa käteistä, mutta se oli juuri se summa, minkä tarvitsin kahteen metrolippuun. Menin lippuluukulle ja sen jälkeen aloin suunnistaa kylttien perusteella oikeaan suuntaan. Metrotunnelit on todella pitkiä ja matkaa kertyy helposti satoja metrejä tai jopa kilometri ennen kuin olet laiturilla. Systeemi on kuitenkin erittäin helppo jos vain tiedät mitä linjaa olet etsimässä ja mihin suuntaan haluat mennä. Pantitlan sijaitsee aivan kaupungin oikealla laidalla, joten jouduin vaihtamaan kaksi kertaa eri linjalle ennen kuin olin Zocalolla.

Torille oli pystytetty jotain värikkäitä chillailumestoja, missä ihmiset makoilivat ja viettivät aikaa auringonpaahteelta suojassa. Jatkoin matkaa ostoskadulle päin, ja kävin monessa eri kaupassa etsimässä sopivaa laukkua. Kuljeskelin myös alueilla, joissa en ollut aiemmin käynyt. Lopulta menin takaisin H&M:lle, mistä sitten ostin laukun. Maksoin Revolutin kortilla ja myyjä kysyi espanjaksi henkkareita. Sanoin että minulla on vain passin kopio, ja hän aprikoi hetken voiko veloittaa korttia vai ei. Hän kysyi onko minulla mitään muita kortteja, missä on nimeni, mutta kerroin että kaikki paperit ja muut kortit on lentokentän hotellilla. Lopulta sain laukun kuitenkin ostettua. En tiedä onko korttimaksuissa joku pesomääräinen raja, minkä jälkeen kysytään papereita, sillä en ole aiemmin maksanut noin suuria ostoksia kortilla (laukku oli 499 pesoa). Toki olen maksanut kortilla hostellimajoitukset, mutta silloin olen muutenkin joutunut näyttämään aina passin. Kuljeskelin vielä hetken Centrossa ja jälleen kerran houkuttelin ainakin neljä tai viisi tatuointiliikkeen jätkää esittelemään heidän tatskaliikkeitä ja pyytämään minua sisään. Varmaan lävistys ja niskatatuoinnit on merkkinä siitä, että olen potentiaalinen asiakas. Pakko kyllä sanoa, että suurin osa noista tatskaliikkeiden tyypeistä on todella hyvännäköisiä. Ihan paras yhdistelmä joku perinteinen meksikolainen ulkomuoto, mihin on lisätty tatuointeja, lävistyksiä ja musta cäppi. Muy buenooo.

Ilta alkoi jo hämärtää, joten kävin pikaisesti Burger Kingissä syömässä 10 kanafilenugettia ja suuntasin takaisin metrolle. Kello oli jotain kuusi, puoli seitsemän, joten oli pahin ruuhka-aika. En jaksanut etsiä naisten metrolaituria, vaan sullouduin miesten sekaan sekalaiturille. Joukossa oli myös pari naista lisäkseni. Ihmisiä oli niin paljon, etten päässyt ensimmäiseen enkä vielä seuraavaankaan metroon. Vaunut olivat taas niin täynnä, ettei ovet menneet kiinni, koska ihmisiä oli niiden välissä. Kolmantena tuli yhtäkkiä tyhjä metro, ja kun ovet aukesivat, ihmiset juoksivat, rynnivät ja tönivät toisiaan että ehtisivät varmasti kyytiin. Tyhjät vaunut täyttyivät parissa sekunnissa ihmismerestä. En edes yrittänyt saada istumapaikkaa, vaan jäin käytävälle seisomaan. Se pitää vielä sanoa, että vaikka olinkin sekavaunussa ruuhka-aikaan, en kokenut oloani millään lailla uhatuksi tai ahdistetuksi. Olen melkein kaikkia miehiä pidempi ja uskoakseni näytän sen verran itsevarmalta, etten ole joutunut häirinnän kohteeksi. Tottakai melkein kaikki tuijottavat, mutta se on enemmänkin hyväntahtoista. Lisäksi minulla oli eilen Meksikon futisjoukkueen paita päällä, joten sain varmaan sen puolesta hyväksyviä katseita 😀 Kun saavuin Pantitlaniin, oli jo pilkkopimeää, mutta kadulla yksin kävelykään ei tuntunut kuumottavalta. Jotenkin tuntuu, että olen niin kotonani Mexico Cityssä, että vaikka alue olisikin ventovieras, ei siellä ole hankalaa liikkua. Osaan myöskin jo sen verran espanjaa, että voin tarvittaessa kysyä apua keneltä tahansa. Tämä oli neljäs kertani Mexico Cityssä ja tunnen joka kerta vain syvempää halua muuttaa sinne. Itse asiassa katsoin taas kerran asuntoja, ja olisi ihan realistinen haave vuokrata yksittäinen huone muutamaksi kuukaudeksi.

Palasin kapselihotellille, kävin suihkussa ja pakkasin kamat uuteen järjestykseen. Kapselissa oli todella mukava chillata ja se oli juuri sopivan kokoinen. Paneelissa on vaihtoehto joko siniselle tai normaalille valaistukselle, katossa on myös lukuvalot ja telkkari, jota en tosin edes avannut. Lisäksi paneelissa on kaksi usb-porttia, pistorasia ja ilmastoinnin säätimet. Heräsin aamulla 6:30, meikkasin, otin kamat ja suuntasin terminaaliin. Olin tehnyt check-inin AeroMexicon sovelluksessa, joten jonotin vain bagdroppiin. Virkailija kysyi onko minulla viisumia ja sanoin etten Suomen kansalaisena tarvitse viisumia. Hän sanoi, että järjestelmä kuitenkin kysyy sitä. Olin vähän että hmmm, mitähän nyt, mutta sitten virkailija huomasi, etten ollut ilmoittanut maastapoistumispäivää. Kerroin olevani vain viikon ja asia oli sillä selvä. Tarkastin samalla matkatavaroiden painon, ja reppu sekä kassi painavat yhteensä jo 17 kiloa. Menin turvatarkastukseen ja pääsin siitäkin tällä kertaa läpi ilman mitään ongelmia. Kävin ostamassa täytetyn croissantin ja kahvia ja menin odottamaan portille. Koneeseen mennessä oli matkan varrella ylimääräinen poliisin tarkastuspiste ja olin jo valmiina antamaan laukun tiskille ja haara-asennossa menossa tarkastukseen, mutta he vain nauroivat minulle ja käskivät jatkaa matkaa. Katsoin, niin ainoastaan meksikolaiset ja jotkut Etelä-Amerikan passeilla matkustavat otettiin syyniin. Erikoista.. Nyt istun siis puolityhjässä koneessa ja aloitimme juuri laskeutumisen. Saavun Tocumeniin, josta on noin puolen tunnin ajomatka Panamá Cityyn. Koetan varmaan tilata Uberin, sillä en tiedä yhtään miten pääsen kaupunkiin. Bussille on matkaa 10 minuutin kävely, mutta en ole varma osaanko suunnata sinne tai missä minun pitää jäädä pois kun saavun kaupunkiin. No, toivotaan että pääsen ehjänä perille!

Panaman kanava-aluetta.

Panamá, rikkaiden veroparatiisi

Keskiviikko 27.3.

Olen nyt täällä Panaman pääkaupungissa Panamá Cityssä. Lento meni hyvin ja saavuimme aikataulun mukaisesti joskus yhden maissa perille. Maahantulotarkastus oli todella tarkka ja kaikki maahantulijat mm. valokuvataan ja heiltä otetaan sormenjäljet. Passintarkastuksen jälkeen mennään tulliin, jossa kaikki tavarat läpivalaistaan ja menet itse hälytysportin läpi. Lisäksi lentokoneessa täytetty maahantulo-/tullikaavake annetaan virkailijalle. Lapussa on tosi tiukat määritelmät, mitä maahan saa tuoda ja siinä on rajattu esimerkiksi puhelimien määräksi yksi kappale. En kuitenkaan ilmoittanut, että minulla on kaksi puhelinta eikä siitä kukaan kysellytkään. Laitoin myös ruoka- ja lääke-kohtaan ”no”, vaikka minulla on omat lääkkeet sekä kahvia, suklaata ja mysliä mukana. Olen toiminut samoin myös Meksikossa silloin kun tullikaavake vielä piti täyttää. Kun viralliset muodollisuudet olivat ohi, kävin nostamassa 80 dollaria ja menin aulaan katsomaan tilannetta. Huomasin automaatin, mistä pystyi lataamaan saldoa prepaid-liittymiin. Syötin 20 dollarin setelin ja Claro-liittymäni numeron, mutta saldoa ei koskaan tullut. En saanut myöskään wifiä toimimaan ja kiroilin suomeksi ärtyneenä, sillä en pystynyt tilaamaan Uberia. Se olisi maksanut vain 10 dollaria, joten jouduin nyt ottamaan riistohintaisen taksin ja maksamaan siitä 35 dollaria. Taksikuskit olivat kaiken lisäksi todella ärsyttäviä nuoria miehiä. Onnekseni en kuitenkaan joutunut heidän kyytiin, vaan ulkona oli joku vanha taksikuski, jonka kyytiin menin. Kuski ei puhunut mitään koko matkan aikana, mikä oli ihan ok.

Matka kesti puolisen tuntia ja pääsin kirjautumaan samoin tein Hostel Siririin (6 yötä/91€). Tämä kaksikerroksinen hostelli sijaitsee keskellä kaupunkia pilvenpiirtäjien ympäröimänä. Takapihalla on palmuja ja uima-allas. Majoitun 8 hengen naisten dormissa, mutta täällä on lisäkseni vain kaksi muuta naista. Toinen on joku kenialainen maratoonari ja toinen varmaan jostain Euroopasta. Huoneessa on ilmalämpöpumppu ja sängyissä verhot, jotta saa olla omissa oloissaan. Panamá Cityssä on tällä hetkellä +34C astetta lämmintä ja ilma on kostean nihkeä. Ei kuitenkaan yhtä paha kuin mitä se oli Playa del Carmenissa. Heti päästyäni eilen hostellille, kirjauduin wifiin ja menin valittamaan WhatsAppissa Claron asiakaspalveluun puuttuvasta saldosta. Selvitin asiaa 1½ tuntia espanjaksi ja viimein sain saldon liittymälleni. Aspa koetti ensin kysyä onko minulla mitään panamalaista liittymää, onko autoa tai kaapelitv:tä tai mitään muuta palvelua, mihin he voisivat siirtää hyvityksen. Pyysin että he vain siirtäisivät summan pankkitililleni, jonka jälkeen sain vastauksen että siihen menee neljä päivää. Lähetin pankin tiedot, mutta sitten vastauksessa sanottiin, että pitäisi olla Panaman pankkitili. Totisestihan minulla onkin täällä joku veronkiertotili.. Jälleen kerran aspa kysyi mistä ostin liittymän ja sanoin että Guatemalasta. Lopulta sain tekstiviestin, että liittymälleni on siirretty 232 Guatemalan quetzalin edestä bonusta (26 euroa), jolla pystyin ostamaan datapaketin. Johan oli taas säätö! (Alla kuvia hostellin pihapiiristä.)

Mitä tulee muuhun asiakaspalveluun, kävin eilen Burger Kingissä syömässä ja asiakaspalvelu oli todella nuivaa. Sama oli myös kaupassa, josta kävin ostamassa vettä. Myyjät eivät edes vilkaise asiakasta, kukaan ei tervehdi tai kiitä tai vastaa mitään kiitokseen. Etenkin Burger Kingin myyjät olivat todella töykeitä. Kadulla ihmiset ovat apean, vihaisen ja kiireisen oloisia ja tunnelma on muutenkin aivan erilainen kuin esimerkiksi Meksikossa. Täällä on pilvenpiirtäjiä ja lasisia rakennuksia joka paikassa, saasteinen ilma, roskaa kadulla ja muutenkin kaupunkina tämä on suht ankea paikka. Tuntuu, että ihmiset juoksevat täällä vain työn ja rahan perässä eikä kukaan nauti elämästä. Vaikka Meksikossa ja Guatemalassa olot on päällisin puolin karummat ja ihmiset ovat köyhempiä, on heidän asenteensa paljon parempi. Meksikossa kadulla tuntemattomat ihmiset hymyilevät vastaantulijoille, kaikki katsovat silmiin, ihmiset ovat avuliaita ja ystävällisiä, mutta täällä kukaan ei hymyile eikä katso vastaantulijoita päinkään. Tässä sen taas näkee, ettei raha ja varallisuus tuo onnea ja ettei rikkaat ihmiset välitä muista pätkän vertaa. Mutta koetan silti olla tuomitsematta tätä kaupunkia ensivaikutelman perusteella.

Rahatilanne alkaa olla aika heikko, joten pitää keksiä jotain halpaa tekemistä täällä. Yritän ainakin käydä joku päivä tuolla Panamá Viejossa eli vanhan kaupungin raunioilla. Pitää vaan ensin selvittää miten pääsen sinne. Matkaa on reilu 5 km, joten voisin periaatteessa kävelläkin sinne, mutta en tiedä meneekö sinne kävelytietä perille asti. Luin netistä, että tämä on autoilijoiden kaupunki, ja siltä se myös näyttää. Nyt lähden etsimään jotain syötävää. Täällä aamupala kuuluu hintaan, mutta siinä oli vain kaksi isoa pannukakkua banaanilla ja suklaakastikkeella, joten haluaisin seuraavaksi jotain suolaista.

Aamupalalla.

Ps. Ihan vähän meinaa vaan mennä hermot hostellin nettiyhteyteen.. >:( Koetin 2½ tuntia lisätä kuvia tähän postaukseen, kello on nyt kolme ja olen vihdoin valmis. Pakko saada jotain ruokaa!

Monte Albán, sapoteekkien temppelikaupunki

Otin torstaina hostellin kautta 200 pesoa maksaneen päiväretken sapoteekkiraunioille. Meinasin alunperin mennä vain tuonne Monte Albániin, jonka kierros olisi kestänyt kymmenestä kahteen. Kierreltyämme raunioilla kello oli kuitenkin vasta yksi kun lähdön aika koitti, joten päätettiin shuttlessa tapaamani brittimiehen kanssa, että jäisimme vielä muullekin tourille, joka kestäisi iltakuuteen asti. Olimme ainoita, ketkä olivat buukanneet vain lyhyen retken. Maksoimme oppaalle 50 pesoa lisää ja jatkoimme matkaa.

Raunioiden jälkeen kävimme Arrazolan kylässä jossain puuesineitä ja muita koristeellisesti maalattuja käsitöitä valmistavassa pajassa. En jaksanut kierrellä paikassa kovin pitkään, vaan menin ulos juttelemaan intialaisen ikivanhan miehen sekä meksikolaisen pariskunnan kanssa.

Käsityöpajalta suuntasimme Cuilapanin vanhaan luostarimaiseen kirkkoon, jonka holvien alla kuljeskelimme hetken. Kirkko poikkesi muista Meksikossa näkemistäni kirkoista arkkitehtuuriltaan, sillä tämä oli saanut enemmän vaikutteita roomalaisilta kuin espanjalaisvalloittajilta. Kirkossa oli meneillään messu, joten emme päässeet kaikkiin osiin. Avoinen holvirakennus oli todella kaunis, mutta kärsinyt ajan saatossa. Maanjäristysten takia oikeanpuoleiset pylväät ovat jo aikaa sitten romahtaneet. Vasen puoli on tuettu metallipalkeilla, sillä täällä on seismistä toimintaa lähes päivittäin.

Convento de Cuilapan.

Tämän jälkeen menimme syömään La Cabana del Indio -ravintolaan lähelle Zaachilan kaupunkia. Ruoka oli buffet-tyylinen ja todella herkullista! Erityisen hyviä oli rapeat tortillarullat eli flautat (huilu espanjaksi) ja maissinlehteen käärityt liha-maissitaikinanyytit eli tamalet. Chilit oli niin tulisia, ettei brittimies pystynyt syömään kuin yhden haarukallisen. Tuumasimme, että pidämme molemmat kyllä tulisesta ruuasta, mutta tässä menee raja. En pystynyt itsekään syömään kaikkea, sillä tulisuus oli niin voimakasta, että se tappoi kaiken maun muusta ruuasta. Ravintolalounas maksoi 200 pesoa, sillä otin ruuan lisäksi myös Agua Jamaican eli hibiskuksen kukasta tehdyn mehun kaltaisen juoman, sekä café de ollan, joka on hyvin tyypillinen tälle alueelle.

Alussa oli mezcal-tarjoilu. Vasemmalla brittimies ja oikealla pariskunta Mexico Citystä, joihin tutustuin matkan aikana. 

Ravintolan jälkeen ajoimme viimeiseen kohteeseen Santa Rosaan, jossa tutustuimme mustan keramiikan valmistukseen. Savenvalantaa on aina yhtä mukava katsella. Maailmassa kuulemma vain kahdessa paikassa valmistetaan tätä mustaa keramiikkaa; täällä Oaxacassa sekä Jenkkien New Mexicossa. Oaxacan menetelmä on kuitenkin ainoa, jossa käytetään edelleen prekolumbiaanista valmistustekniikkaa. Perheyrityksillä on omat salaisuutensa keramiikan valmistukseen, eikä niitä ole kaikilta osin paljastettu julkisuuteen. Keramiikan mustaa sävyä voidaan kontrolloida sillä, kuinka pitkään esineitä poltetaan uunissa. Osansa mustaan väriin tuo savessa oleva magnesium (jos oikein muistan). Jos esineeseen halutaan kiiltävä pinta, savea hangataan manuaalisesti ennen uuniin laittoa.

Olisin halunnut ostaa nämä kaikki <3

MONTE ALBÁN

Historiaa

Mutta sitten aiheeseen. Oaxacan alueella on yli 4 000 arkeologista kohdetta. Monte Albánin rauniot sijaitsee samannimisillä vuorilla, vajaa 10 km Oaxacan pääkaupungista länteen. Temppelikaupunkia pidetään Mesoamerikan vanhimpana varsinaisena kaupunkina ja sen rakentaminen aloitettiin noin 500 eaa. Kaupunki kasvoi nopeasti seuraavan kolmensadan vuoden aikana ja siellä oli parhaimmillaan 50 000 asukasta. Itse temppelialueella ei asunut kuin korkea-arvoista papistoa, mutta alueen laitamilla oli asutusta myös tavan kansalle. Sijainti vuoren laella, 400 metriä laakson yläpuolella oli merkittävä puolustuksen kannalta. Laaksossa on edelleen ikiaikaisia kyliä, kuten Mitla ja Etla.

Sapoteekit saivat vaikutteita kulttuuriinsa ja rakennelmiinsa Mesoamerikan vanhimmalta intiaanikansalta olmeekeilta näiden tullessa myymään peilejä Oaxacan laaksoon noin 850 eaa. Sapoteekkien tiedetään olleen yhteyksissä myös muinaisen Teotihuacánin asukkaiden kanssa ja tehneen muun muassa vaihtokauppaa. Vuoden 750 tienoilla kaupunki hylättiin ehkä kuivuuden takia tai siksi, ettei sapoteekeillä enää ollut kovin merkittävää poliittista valtaa ja ihmiset alkoivat muuttaa 700-luvulla muille alueille. Kaupunki säilyi sellaisenaan ja myöhemmin mm. miksteekit pitivät sitä pyhänä paikkanaan.

Hautausmenot ja uskonto

Kuulimme oppaalta tarinoita mm. hautausmenoista ja uskonnosta. Sapoteekit hautasivat vainajat talojen alla olleisiin pieniin kivialttareihin, joista on löydetty viitteitä myös Teotihuacánin oaxacalaisten asuinalueelta. Seitsemän vuoden jälkeen kun liha oli maatunut, kerättiin luut pois kivihaudasta, jotta hautakuopassa olisi tilaa tuleville vainajille. Vainajan mukaan matkalle tuonpuoleiseen laitettiin uhrilahjoja. Monte Albánista on löydetty yhteensä 300 hautaa, joiden joukossa on Mesoamerikan intiaaniraunioiden merkittävin hauta-aarre. Hauta no. 7 löydettiin vuonna 1932 ja siellä oli mm. kultaa, obsidiaania, turkoosia, jadea ja muita arvoesineitä. Hautalöytö oli siinäkin mielessä merkittävä, että sen myötävaikutuksesta myös muita Mesoamerikan intiaaniraunioita alettiin tutkia ja ennallistaa.

Merkittävän hautalöydön tekijä on saanut oman reliefin Monte Albániin.

Tässä yksi asuinrakennuksen alla olleista hautaholveista (no. 56), joita on yhteensä löydetty kolmisensataa.

Opas muuten kertoi yllättävän tiedon, josta ainakin minulla oli ollut täysin väärä käsitys. Olin ihaillut Teotihuacánissa rakennusten seinien muuraussaumoissa olevia pieniä kiviä ja näin samantyylisiä myös Monte Albánin kohteissa. Luulin niiden olleen aikalaisten lisäämiä koristeita, mutta se onkin kuulemma merkkinä siitä, että kyseinen rakennus on tutkittu ja rekonstruoitu siltä osin. Jos taas sauma on paljas, on se osa siinä kunnossa kuin mitä se löytöhetkellä oli.

Sapoteekit uskoivat muiden intiaanikansojen tavoin luonnonvoimiin ja -ilmiöihin, ja he ajattelivat, että sateen, tuulen, kuun, tulen yms. takana olivat erilaiset jumalhahmot. Näitä hahmoja palvottiin ja lepyteltiin rituaalimenoin ja uhrauksin. Myös eläimiä kuten kyyhkysiä uhrattiin, mutta ihmisiä heidän ei tiedetä uhranneen. Pyhiä eläimiä olivat jaguaari, käärme ja kotka.

Shamaania kuvaava patsas.

Alueen temppelit ja muut kohteet

Rakennelmista minulla ei ole hirveästi kerrottavaa, sillä meillä oli yhteensä vain ehkä kaksi tuntia aikaa kierrellä laajalla alueella, eikä opas kuljettanut meitä kuin puolelle kohteista, jotka sijaitsevat pohjoisella tasanteella. Alue on sen verran suuri (2 000 hehtaaria), että aikaa olisi helposti kulunut kokonainen päivä. Alla kuva alueesta pohjoistasanteelta kuvattuna.

Kun opastettu kierros oli ohi, meillä oli vain puoli tuntia aikaa omatoimiseen kuljeskeluun. Juoksin käytännössä koko alueen läpi, sillä halusin nähdä ennen kaikkea alueen toisessa päässä olevan ”Tanssijoiden gallerian” eli kivipaasit, mihin on kaiverrettu outoja ihmishahmoja. 1800-luvulla tutkijat luulivat, että kyseessä on jokin tanssia kuvaava ”historiankirjoitus”, mutta myöhemmin he ovat tulleet siihen johtopäätökseen, että kaiverrukset kuvaavat kuolinkouristuksissaan vääntelehtiviä ihmisiä. Historoitsijat uskovat miesten esittävän lähikylien sotavankeja, jotka vangittiin ja kastroitiin ennen kuolemaa, osalta poistettiin sisäelimet. Monet Meksikon intiaanikansoista oli hyvin julmia nykymittapuun mukaan. Todennäköisesti kaiverrokset ovat olleet propagandaa tuleville valloittajille, jotta nämä jättäisivät kaupungin valloituksen väliin. Tanssijoiden gallerian kaiverrukset ovat peräisin aikajaksolta 500 – 100 eaa.

Tanssijoiden galleria.

Pyramidialue itsessään koostuu 200 x 300 metrin kokoisesta keskusaukiosta, jolla sijaitsee mm. observatorio ja papiston palatsit, ja aukion päädyissä olevista eteläisestä ja pohjoisesta tasanteesta. Alueen sivuilla on pienempiä pyramiditemppeleitä ja pallokenttä, jossa pelattiin muinaista rituaalista pallopeliä. Pohjoistasanteen erikoisuutena on myös syvään kaivettu keskusallas, johon sapoteekit keräsivät sadevettä. Allas oli päällystetty stukolla, joten vettä pystyi säilömään altaassa vain 10 päivää, jonka jälkeen stukko olisi alkanut liukenemaan. Vesi johdettiin kanavointia pitkin eri rakennuksiin. Alueella oli myös akvedukteja ja viemäröinti. Keskuskaukion alla on tunneleita, joita pitkin pappi kulki temppelistä toiseen ja ilmestyi yllättäen aivan toisaalle kuin missä hänet oli aiemmin nähty. Näin tavan kansalle annettiin kuva, että papit pystyivät liikkumaan rakennusten välillä jumalallisen voiman avulla. Kaikkia tunneleita ei ole tutkittu, joten niiden täydellistä merkitystä ei vielä tunneta.

Kaikkien rakennusten tarkoitusta ei tiedetä.

Temppeli.

Pieni pyhättö keskusaukiolla.

Eteläinen tasanne. Vasemmassa laidassa näkyy vähän observatoriota.

Pallokentällä pelattiin muinaista mesoamerikkalaista rituaalinomaista pallopeliä.

Tänne varastoitiin sadevettä.

Temppeleille johti salaisia tunneleita, joita pitkin papit kulkivat.

Universumin tärkeys

Kuten muillekin intiaanikansoille, myös sapoteekeille astronomia oli tärkeä osa päivittäistä elämää. Sen avulla ennustettiin vuodenkiertoa ja ajoitettiin lääkinnällisten kasvien poimintarytmiä. Tähtitaivaan ja ilmansuuntien perusteella asemoitiin myös kaupunkikuva. Keskusaukion päätemppeli oli sijoitettu auringon mukaan. 8.5. ja 5.8. aurinko paistaa viiden sekunnin ajan suoraan zeniitistä ja valaisee temppelin kauniisti katossa olevasta aukosta (kuva alla). Keskusaukiolla sijaitsee myös observatorio, jonne oli pääsy vain harvoilla ja valituilla tiedemies-papeilla ja muilla korkea-arvoisilla henkilöillä. Tiedemies-papiston koulutus aloitettiin jo lapsena, joten heille oli aikuisuuteen mennessä kehittynyt erinomainen tieteellinen osaaminen. Observatorio rakennettiin noin vuonna 100 eaa.

Ihailen muinaisten kansojen tieteellistä lahjakkuutta ja sitä, miten tarkasti he osasivat ilman teknologian apua laskea taivaankappaleiden liikkeet ja kohdistaa rakennuksensa niiden mukaan. Ihan uskomatonta!

Observatorio.

Aukion laidalla on suurikokoinen steela, jolla on korkeutta lähes 6 metriä. Se on Monte Albánin vanhimpia steeloja (aikakaudelta 100 eaa – 300 jaa), ja se on toimittanut mm. astrologisen kalenterin ja keskipäivän näyttäjän virkaa. Vuosittain steelan heittämä varjo myös kertoi kesä- ja talvipäivänseisauksien ajankohdan, sillä varjo piteni ja lyheni sitä mukaa, kun vuodenkierto eteni. Obeliskin kaltaisen monumentin itäsivulla on kaksi hieroglyfiä, joista toinen kuvaa vettä ja toisen merkitystä ei ole onnistuttu selvittämään. Länsisivulla on sapoteekkikalenterin mukainen päivämäärä, jonka uskotaan liittyvän johonkin merkittävään tapahtumaan, jota tämä kivipaasi edustaa. Monte Albánista on löydetty myös uniikki vaakatasossa oleva narratiivinen steela ja se on yksi harvoista, joka on löydetty alkuperäiseltä paikaltaan.

5,8 metriä korkea kivipaasi oli sapoteekkien astrologinen kalenteri sekä keskipäivän että vuodenkierron näyttäjä.

Harvinainen vaakatasossa oleva steela on edelleen alkuperäisellä paikallaan.

Samasta puusta veistetty

Alue on sen verran laaja, että haluan käydä siellä joskus vielä uudelleen. Sama oli Teotihuacánin kanssa. Ensin kannattaa käydä opastettu kierros, jotta saa jotain faktatietoa oppaalta ja sen jälkeen alueelle voi mennä kuljeskelemaan toisen kerran omaan tahtiin. Olen nyt tällä reissullani tutustunut syvemmin niin asteekkeihin, teotihuacanoihin, mayoihin kuin sapoteekkeihin, ja pystyy huomaamaan selkeästi, että vaikka Mesoamerikka onkin valtava alue (pelkästään Meksiko on viiden Suomen kokoinen), on näissä kaikissa kulttuureissa hyvin samantyylisiä piirteitä. Kansat ovat ajan saatossa sekä käyneet vaihtokauppaa että sotineet keskenään, mutta myös ottaneet vaikutteita toisiltaan.

Tosin samoja elementtejä kuten luonnonvoimiin uskominen ja tietyt hautausrituaalit löytyy monesta muustakin luonnonkansan kulttuurihistoriasta. On kuitenkin kiehtovaa huomata, miten universaaleja uskomuksia ja tapoja eri kansakunnilla on historian aikana ollut riippumatta asuinpaikasta. Pyramideja löytyy niin Keski-Amerikasta kuin Egyptistä, maailmannapa käsitteenä on tuttu sekä Mesoamerikan intiaanikansoille että Mongolian shamanisteille, kolmiosainen maailmankäsitys mihin kuuluu ylinen, tämä maailma sekä alinen on osa Meksikon intiaanien kuin myös muinaisten suomalaisten maailmankuvaa, tähtitieteen ja ilmansuuntien merkitys ja eläinten pitäminen jumalallisina olentoina on niin ikään yleismaailmallinen perinne. Ihmiset ovat loppupeleissä aika samanlaisia, vaikka ensisilmäyksellä toisen kulttuuri saattaa näyttääkin oudolta tai jopa raa’alta.

Ihmisoikeustilanne Oaxacassa (ja vähän muutakin)

Buenos días a [email protected]! Nyt on perjantai ja tämä on viides päiväni Oaxacan pääkaupungissa Oaxaca de Juarezissa. Päiviin on mahtunut paljon erilaisia kokemuksia. Pääosin olen luuhannut päivät yksin kaupungissa, sillä Aina on maalannut muraalia hostellille, jossa hän saa majoittua maalauksen ansiosta ilmaiseksi. Kaupunkina Oaxaca on todella kaunis. Rakennuskanta on värikästä ja vanhaa, kaupunkikuva on suht selkeä ja osaan jo liikkua Centro Historicon alueella pääosin ilman karttaa. Kaupungissa on lukuisia kirkkoja ja vierailinkin eräässä toissapäivänä. Kirkko oli katolisen tyylin mukaan hyvin koristeellinen ja mahtipontinen. Kultaa ei ole säästelty. Välillä kuitenkin mieitityttää kaiken tuon pröystäilyn tarpeellisuus ja se, miten nekin rahat olisi voitu käyttää ihmisten auttamiseen. Tottakai myös katolista kirkkoa riepotteleva pedofilia heittää synkän varjon kirkkokunnan toiminnan päälle, olkoonkin taustalla miten armollinen aate tahansa. Iltaisin olemme hengailleet yhdessä kaduilla, käyneet syömässä, vierailleet lukemattomissa tekstiili-, design- ja käsityökaupoissa sekä vain ihailleet maisemia.

All-seeing eye

Erään illan päätteeksi näin jonkun rakennuksen seinässä ”Illuminatin symboliikkaa” eli vapaamuurareiden kolmiosilmän ja muurarien työkalut. Ovi oli puoliksi auki ja sisältä kajasti sininen valo. Menimme lähemmäs katsomaan ja Aina huhuili sisällä olevalle miehelle, että meillä olisi muutama kysymys. About ikäiseni pukumies tulikin ulos ja vastaili vaivihkaa kysymyksiimme. Hän sanoi ensin paikan olevan joku rändom työpaikka ja että siellä kokoontuu filosofinen ryhmä. Sanoin, että tunnistan vapaamuurareiden symbolit ja mies myönsikin paikan olevan Benito Juarezin loosi. Emme saaneet tietenkään mennä sisälle, koska siellä oli muurareiden kokous meneillään, mutta kuvasin oven raosta aulaa. Mies puhui hiljaa ja vaivihkaa, ihan kun kyseessä olisi ollut suurikin salaisuus 😀 Lopuksi mies kätteli meitä ja kiitimme että hän oli vastaillut meille ”työajallaan”..

Olen aiemminkin nähnyt samaa symboliikkaa myös Suomessa, mutta koskaan aiemmin en ollut törmännyt noin avoimeen kerhotilaan, missä oikein on kyltti ovessa. En myöskään ole koskaan tavannut ihmistä, joka on myöntänyt olevansa vapaamuurari. Kun Seura-lehti aikanaan julkaisi nimilistan Suomen vapaamuurareista, löysin sieltä muutaman tutun nimen ja olin suht yllättynyt. Listalla oli mm. isäni entinen työnantaja, jonka luona olin itsekin lapsena viettänyt usein aikaa, entisen parhaan kaverini isoisä, jonka luona niin ikään olin käynyt lukemattomia kertoja, mummoni naapuri ja joitain muita henkilöitä, joita tiesin vain nimeltä ja ulkonäöltä. No, huvinsa kullakin.

La Calenda-performanssi

Tiistai-iltana olimme jo lähdössä takaisin majapaikkoihimme, kun kauempaa alkoi kuulua musiikinsoittoa ja ilakointia. Aina sanoi, että mennään katsomaan lähempää, ja onneksi menimme! Kyseessä oli oaxacalainen artesaanien perinne-esitys ”La Calenda”, missä kulkueessa on soittokunnan lisäksi tanssijoita traditionaalisiin asuihin pukeutuneena, järjettömän korkeilla puujaloilla tanssivia naisiksi naamioituneita poikia sekä paperimassasta tehtyjä jättimäisen kokoisia nukkeja, joiden sisällä on ihminen. Tiistaina sattui olemaan kansallinen artesaanien päivä, joten oli hyvä sattuma että osuimme paikalle juuri tuolloin. En ollut aiemmin kuullutkaan moisesta perinnekulkueesta. Seurasimme kulkuetta kadulla muiden ihmisten mukana ja päädyimme La Casa de Artesanias -käsityökeskuksen eteen, jossa bileet jatkuivat. Tunnelma oli todella hauska ja rento. Tanssin päätteeksi esiintyjät ottivat mezcal-shotteja ja tanssi siirtyi sisätiloihin. Menimme keskukseen, jossa toimii myös kauppa. Ostin savesta valetun kauniin tuikkulyhdyn, vaikka matkalaukussa ei olekaan yhtään tilaa. Olen ostanut myös pieniä tuliaisia, kuten paikallista suklaata. Mitään krääsää en rahtaa Suomeen ja olen karsinut jo osan aiemmin ostamistani kamoista. En esim. aio viedä Ozunan lippistä kotiin, vaan jätän sen tänne; vien sen varmaan kierrätyskeskukseen.


ALKUPERÄISKANSOJEN KOHTELU MEKSIKOSSA

Ei maata, ei kotia

Keskiviikkona kuljeskelin Zocalolla ja katselin käsityökojuja. Huomasin niiden päällä roikkumassa erilaisia plakaatteja, missä kerrottiin San Juan Copalan ihmisten kurjista oloista ja hallituksen/puolisotilaallisten joukkojen tekemistä pakkosiirroista. Yhtäkkiä näin parissa banderollissa Jyri Jaakkolan kuvan ja nimen. Jäin seisomaan keskelle katua ja kyyneleet nousivat silmiini. Jyrin kuolemasta tulee huhtikuun lopulla 9 vuotta ja silti nämä ihmiset muistavat hänet edelleen ja vaalivat hänen muistoaan.

Näin kadun toisella puolella myös telttoja, jossa ihmiset majoittuvat. Heillä oli siellä myös katukeittiö, joten asumus näytti pidempiaikaiselta. Illalla menimme Ainan kanssa uudelleen paikan päälle ja kysyin voisimmeko mennä juttelemaan telttakansalle. Aina toimi tulkkina ja pääsin juttelemaan Adánin, erään leirin edustajan kanssa. He kuuluvat UACOL-järjestöön ja edustavat työläisiä, jolla ei ole mahdollisuutta tehdä töitä kotiseudullaan. Leirissä olleet naiset olivat myös joutuneet lähtemään maaseudun kylistä kaupunkiin, sillä jos he olisivat jääneet sinne, olisi edessä ollut pakkonaittaminen vieraan kylän miehen kanssa. Köyhissä intiaaniheimoissa vaihtokauppaan perustuva naimisiinmeno on edelleen yleistä ja perheen tytär saatetaan vaihtaa esimerkiksi viiteen härkään. Vastaväitteille ei ole sijaa.

Jossain vaiheessa Adán kysyi, tunnenko Jyri Jaakkolan ja aloimme puhumaan San Juan Copalan tilanteesta. Paramilitaristiset joukot hallituksen antamilla käskyillä aloittivat kylän ihmisten pakkosiirron vuonna 2010, ja moni kylän asukkaista on edelleen ilman kotia tai pysyvää asuinsijaa. Myöskään mahdollisuutta työntekoon ei enää ole, sillä maan viemisen myötä meni myös elinkeinona toiminut maanviljelys. Osa San Juan Copalan asukkaista on joutunut muuttamaan kaupunkeihin, kuten Oaxaca Cityyn ja päätynyt pakon edessä myymään tekstiilejä ja silkkaa krääsää turisteille. Mitenkään ylpeitä he eivät ole tästä elämäntilanteestaan tai uudesta ”ammatistaan”.

Monimutkainen maanomistus

Miksi ihmiset sitten pakotettiin lähtemään? Yksiselitteinen vastaus on kaivostoiminta. Meksikossa on tällä hetkellä 242 käynnissä olevaa kaivosprojektia, joista suurinta osaa johtaa kanadalaiset yritykset. Hallituksella ei ole mitään intressiä ajaa köyhien maanviljelijöiden asiaa, jos toisessa vaakakupissa painaa rikkaat ulkomaiset yhtiöt. Kuten myös Talvivaaran tapauksen johdosta tiedämme, ei kaivostoiminta vie pelkästään ihmisten maita ja elantoa, vaan se tuhoaa myös ympäristöä ja alueen vesistöä. Etelä-Meksiko kärsii muutenkin kuivuudesta, joten vesivarantojen pilaaminen ja luovuttaminen kaivosyhtiöiden käyttöön on käsittämättömän julmaa alueen ihmisiä kohtaan.

Olin eilen päiväretkellä Monte Albánin intiaaniraunioilla ja vierailimme myös muutamassa muussa kohteessa, mistä kirjoitan myöhemmin lisää. Matkan aikana juttelin Jordanin eli oppaamme kanssa ja kyselin maanomistuksesta ja alkuperäiskansojen oikeuksista. Mies kertoi, että 10 x 15 metrin kokoinen maa-alue maksaa Oaxacassa 150 000 pesoa eli noin 7 000 euroa. Ei kenelläkään tavan ihmisellä ole varaa ostaa maata itselleen. Lisäksi omistussuhteet ovat monimutkaisia ja harmaan rajamailla. Yleensä maa-alueen omistaa kunta, ja jos haluat ostaa maata, joudut neuvottelemaan kunnan kanssa. Mutta se että ostat maata, ei välttämättä merkitsekään mitään. Maa-alue pitää merkata erilliseksi omaisuudeksi (en tiedä miten tämä käytännössä tapahtuu), sillä jos tontti tai maa-ala ei ole varsinaista omaisuutta, voi kunta viedä alueen mitään kyselemättä. Tämä on toinen syy sille, miksi ihmisiä pakkosiirretään ja pakotetaan jättämään kotinsa. Kysyin oppaaltakin San Juan Copalan tilanteesta, ja miksi hallitus ei avusta millään tavalla häädettyjä ihmisiä, niin hänelläkin vastauksena oli mikäs muukaan kuin raha. Ei ole mitään hyötyä auttaa varatonta ihmistä, kun maa-alueesta voi saada rahaa toiselta taholta. Tämä ei myöskään ole mikään sosialistinen yhteiskunta, missä valtiovalta voisi hyvää hyvyyttään lahjoittaa asuinsijan ja antaa uuden työpaikan kansalaiselle (tiedä häntä, tapahtuisiko tuota sittenkään, mutta you got the point). Tietenkin jos olet rikas, voit palkata asianajajan ja lunastaa tontin takaisin itsellesi, mutta harvemmin näin kuitenkaan on.

AMLO, Meksikon toivo?

Vuosi sitten Andres Manuel Lopez Obradorin puolesta kampanjoitiin ympäri Meksikoa, etenkin köyhillä alueilla iskulausein ”Juntos haremos historia” – Yhdessä teemme historiaa, ja ”La esperanza de México” – Meksikon toivo. Näitä iskulauseita on edelleen näkyvillä katujen varsilla ja seiniin maalatuissa kannanotoissa. Kysyin sekä telttakylän Adánilta että eiliseltä oppaalta heidän mielipidettään uudesta presidentistä. Esitin molemmille saman kysymyksen; uskovatko he AMLOn todella tuovan muutosta köyhien tilanteeseen, ja vaikka he molemmat olivatkin rikkaiden ylivaltaa vastaan ja lähtökohtaisesti tiedostivat samat ongelmat, huomasi vastauksista, että miehet elävät kuitenkin täysin erilaista elämää.

Kuva vuoden takaa Mexico Citystä, jolloin vaalit oli vasta tulossa kesällä.

Maanomistuksesta puhuttaessa Jordan sanoi olevansa köyhä, eikä hänellä olisi koskaan varaa ostaa maata tai omaa asuntoa. Hän kuitenkin puhui presidentin tuoneen jo nyt paljon muutoksia maan tilanteeseen ja kertoi, että yksi iso edistys on ollut valtion myöntämien lainojen antaminen kyläyhteisöille. Lainoissa ei käsittääkseni ole mitään korkoa ja ne maksetaan takaisin väljän aikataulun mukaan sitten kun yhteisöllä on varaa. Kun laina on maksettu, antaa valtio tarvittaessa uuden. Lainojen avulla yhteisöt voivat kohentaa ihmisten elämää mm. panostamalla terveydenhuoltoon, koulutukseen ja työtilanteen parantamiseen. Vaikka ajatus saattaakin kuulostaa jalolta verrattuna siihen, mitä se lienee ollut PRI-puolueen aikana, tuntuu silti oudolta, että kylät joutuvat lainan avulla rahoittamaan tuollaisia perustoimintoja, joiden kuuluisi olla turvattuna kaikille kansalaisille automaattisesti valtion toimesta. Jordan sanoi AMLOn myös vierailleen kaikissa osavaltioissa ja tutustuneen tavallisen ihmisen elämään, mistä annan itsekin isot pisteet. Presidentillä on yhteensä kuusivuotinen kausi, ja hän on ollut vasta muutaman kuukauden vallassa, joten olen kyllä varovaisen optimistinen asioiden suhteen. Tietenkään yksi ihminen ei voi muuttaa yksin koko maata ja vuosikymmenien saatossa syvään juurtunutta korruptiota.

Epätasa-arvoiset lähtökohdat elämään

Teltassa asuva Adán taas näki asian paljon synkemmin, mikä on sinällään ihan ymmärrettävää. Hän sanoi, että alkuperäiskansoihin kuuluvat ihmiset ovat aina joutuneet kärsimään ja taistelemaan olemassaolonsa puolesta, joten on vaikea asettaa toivoa erityisen korkealle. Myöskään odotettua koulutusuudistusta ei ole tullut. En tiedä uudistuksesta tarkemmin, mutta sen piti tulla voimaan viime syksynä ja ilmeisesti siihen kuuluisi ainakin englannin pakollinen opiskelu, oppikirjojen sisällön päivittäminen ja elämänhallinnan lisääminen oppimiseen. Opetussuunnitelman oli tarkoitus muuttua ns. osaamislähtöiseksi nykyisen ulkoa opettelemisen sijaan. Maaseuduilla vanhemmilla olisi suurempi sanansija, mitä oppiaineita he haluavat kouluissa opetettavan lapsilleen. Tällä hetkellä maalla asuvilla lapsilla ei millään mittapuulla mitattuna ole samanlaisia mahdollisuuksia opintiellä, kuin kaupunkien lapsilla. Opetusmateriaalia ei ole saatavilla alkuperäiskielillä ja lukutaidottomia lapsia näissä ryhmissä on melkein 30% kun vastaava luku valtaväestön osalta on hieman päälle 10%. Oppimisessa on huomattavia eroja, jonka lisäksi opettajien tilanne on heikko. Hallitus on tähän asti sortanut opettajia, sillä aina kun joku suurempi mielenosoitus tai kansannousu on tapahtunut, on organisoijina olleet yleensä yliopistojen opettajat. He ovat valveutuneita ja tietoisia kansan kohtelusta, mikä ei tietenkään ole sopinut valtion agendaan. Tämä on taustasyynä myös muutaman vuoden takaiseen ”Los 43”:n tapaukseen, missä 43 opettajaopiskelijaa siepattiin ja tapettiin Ayotzinapassa. Kirjoitin viime vuonna Kansan Ääneen Mexico Cityn yliopiston tilanteesta, ja artikkelissa kerroin, miten oikeistolaiset tahot aiheuttavat sekasortoa kampuksilla. Voit lukea tekstin tästä.

Adán kysyi, huomasimmeko rasismia ollessamme San Cristóbal de Las Casasissa. Hän kertoi, ettei rikkaammat ihmiset edes puhu tummalle alkuperäisväestölle. Itse en siellä ollut kiinnittänyt asiaan huomiota, mutta näin saman ilmiön Mexico Cityssä. Viime vuonna Jaliscon osavaltion maanviljelijät pitivät telttakylää Meksikon hallinnollisessa keskustassa niin ikään valtion virastojen edessä, ja siellä pukuherrat ja parempiosaiset meksikolaiset kävelivät köyhien ihmisten ohi, aivan kuin kadun asukkaat olisivat ilmaa. Surullista, että ihmisten jaottelu pelkän ulkonäön perusteella on globaali ilmiö, eikä edes köyhät maat välty tältä syrjinnältä. Vaikka olisit lännen mielestä köyhä, on maassasi joku sinuakin köyhempi ja huono-osaisempi, ja voit näin ollen tuntea ylemmyydentunnetta omasta asemastasi. Ja jälleen kerran huomasi myös sen, että juuri ne heikoimmassa tilanteessa olevat ihmiset ovat niitä, ketkä ovat valmiita auttamaan muita. Adán sanoi, että seuraavan kerran kun tulen Oaxacaan, hän voi järjestää minulle tapaamisen intiaaniyhteisössä tai jos haluan myöhemmin tulla teltalle juttelemaan ja haastattelemaan esimerkiksi naisia, se sopii myös.

Kuva vuoden takaa Mexico Citystä, jossa Jaliscon maanviljelivät olivat vallanneet kadun.

Valtio vs. osavaltio

Kysyin Adánilta, onko valtion edustajat noteeranneet heidän leiriään millään tavalla sinä 8 kuukauden aikana, kun he ovat majaansa Zocalolla pitäneet, niin vastaus oli puhdas ei. Sain kuulla, että itseasiassa telttakylä on suoraan valtion palatsin vastapäätä, ja kaikki aiemmin mainitsemani San Juan Copalan banderollit on ripustettu palatsin seiniin. Joka päivä Oaxacan osavaltion kuvernööri Alejandro Murat Hinojosa kävelee banderollien ja telttojen ohi työpaikalleen, mutta ei ole koskaan vaivautunut vaihtamaan sanaakaan kadulla asuvien ihmisten kanssa. Tätä en ihmetellyt enää sen jälkeen, kun kuulin kuvernöörin edustavan PRI-puoluetta. Murat Hinojosa astui virkaan vuonna 2016 ja hänen kautensa päättyy 2022. Ei ole varmaa, muuttuuko siis mikään tuona aikana. Adán kertoi myös Zocalolla sijaitsevien ravintoloiden rikkaiden omistajien ja työntekijöiden olevan ärtyneitä telttakylään ja alkuperäisheimojen myyntikojuihin. Niin, kukapa nyt haluaisi omalle tontilleen köyhälistöä muistuttamaan todellisista ongelmista..

Poliisi vartioi valtion palatsin edustalla.

Mitä Meksikon tilanteeseen tulee, näemme vasta muutaman vuoden päästä, onko muutosta todella tapahtunut. Siihen asti sopii vain toivoa parasta. Vähintä mitä yksittäinen ihminen voi tehdä, on levittää asiaa maailman tietoisuuteen. Kollektiivisen painostuksen avulla olemme saaneet muutoksia aikaan pieni pala kerrallaan. Kokonaisuutta emme voi silmänräpäyksessä muuttaa, mutta voimme vaikuttaa päättäjiin, ja myös kansalaisjärjestöjen avulla osa räikeimmistä ihmisoikeusrikkomuksista on saatu kumottua. Naisten ja lasten asema monessa maassa on parantunut viimeisten vuosien aikana esimerkiksi World Visionin ja Amnesty Internationalin avulla. Näilläkin kuitenkin on rajalliset toimintamahdollisuudet, joten alkuperäisheimojen asioista puhuttaessa suurin vaikutusvalta on yhteisön omalla panostuksella ja tavallisten ihmisten protesteilla. Nämä ihmiset ovat taistelleet koko elämänsä, joten he eivät luovuta kuukauden, ei vuoden eikä vuosikymmenenkään päästä. Siinä on korruptoituneille virkamiehille kova pala purtavaksi.

Jottei tekstistä tulisi liian pitkä ja saisin tämän joskus julkaistua, jatkan seuraavassa postauksessa hieman Monte Albánista ja muista päiväretkien kohteista Oaxacan ympäristössä.

Kaunis, poliittinen San Cristóbal

Viime tekstistä onkin hetki aikaa, ja olen itseasiassa nyt jo Oaxacassa. En pystynyt yhdistämään läppäriä nettiin jostain syystä ollenkaan sinä aikana, kun olin San Cristóbal de Las Casasissa, Chiapasin osavaltiossa. Koetan nyt kirjoitella pikaisen yhteenvedon viime viikosta. Otin siis shuttlen Guatemalasta Meksikoon ja matka meni päällisin puolin ihan hyvin. Ajelimme Quetzaltenangon, Huehuetenangon ja muiden kylien läpi rajalle. Näkymät olivat mitä upeimmat jälleen kerran ja kyllä silmä lepäsi rehevissä vuoristomaisemissa. Näin matkalla paljon mm. kahviviljelmiä. Meillä oli tosi mukava reissuporukka shuttlessa ja istuin itse japanilaisen nuoren miehen vieressä. Juttelimme mistäs muustakaan kuin animesta, Suomesta, revontulista, japanilaisen Hokusain taiteesta yms. Rakastan sitä, miten japanilaiset puhuvat englantia ja etenkin sitä, kun natiivi puhuu japania. Kuulostaa aina ihan superhauskalta 🙂

Maisemaa Guatemalan Quetzaltenangosta.

Iloinen japaniAlainen 😀

Rajan yli

Rajanylitys ei mennyt ihan putkeen, mutta selvisin siitäkin pienten ongelmien jälkeen. Ylitimme rajan La Mesíassa (GT)/La Mesillassa (MX). Guatemalan puolella ei ollut mitään ihmeellistä, sen kun mentiin migrin koppiin ja virkailija lätkäisi passiin exit-leiman. Tämän jälkeen kävelimme Meksikon puolelle, missä vaihdoimme shuttlea. Shuttle kuskasi meidät Comalapan kaupunkiin, ja menimme Meksikon migriin. Sisällä rajavartiokopin seinällä oli paljon lasten kuvia ja kysyin vartijalta, oliko kyseessä kadonneet ihmiset, johon mies vastasi asian olevan näin, paljon lapsia sekä Meksikosta että Guatemalasta. Päivittelin surkeana lasten kohtaloa miehelle. Täytin maahantulokaavakkeen normaalisti, mutta sitten kuulin, että edellä olleilta alettiin kysyä jälleen kerran turistiveroa. Bulgarialainen matkakumppani ehdotti, että sanomme olevamme Meksikossa alle seitsemän päivää, jotta välttyisimme verolta (minkä olen itseasiassa maksanut Meksiko-Panama lentolippuni yhteydessä). En tiedä miksi tein niin, mutta sanoin migrin äijälle, että olen vain viisi päivää. Luulin, että hän laittaa maahantulolappuun silti 180 päivän oleskeluluvan, kuten aina ennenkin. Katsoin kuitenkin lappua, ja siinä oli vain joku outo merkintä. Menin uudelleen tiskille ja selitin, että saatan sittenkin olla pidempään Meksikossa.. Mies tuhahti kulmat kurtussa ja kysyi miten aion maksaa veron. Tarjosin dollareita, ja hän käski ärtyneenä minun mennä pankkiin, koska tiskillä pystyi maksamaan vain pesoilla. Menin viereiseen pankkiin ja maksoin 29,50 USD. Sain kuitin ja marssin uudelleen tiskille, täytin lapun toistamiseen ja menin nöyränä migrin äijän luo. Pyysin anteeksi ja hymyilin miehelle, jonka jälkeen hän alkoi nauraa eikä ollut enää vihainen 😀

Chiapasin poliittinen sekamelska

Matka jatkui halki Chiapasin osavaltion. Pysähdyimme jossain välissä ostamaan kahvia ja välipalaa OXXOsta ja latasin samalla aiemmin ostamaani TelCelin liittymään 100 pesolla saldoa. En ole varma, kuinka paljon sain dataa. Meksikon puolella maisema muuttui hyvin alavaksi ja kahviviljelmien sijaan ikkunasta näkyi maissipeltoja ja karjatiloja. Välillä oli kyllä myös kuivaa vuoristoakin. Peltojen laitamilla ja tien varsilla oli hökkelikyliä ja hyvin alkeellisia asutuksia. Etelä-Meksiko on todella köyhää aluetta ja täällä asuu lähinnä alkuperäisheimoihin kuuluvia ihmisiä, joista moni ei edes puhu espanjaa. Tästä päästäänkin seuraavaan aiheeseen. Olin lukenut netistä, että Chiapasissa voi törmätä sekä maantieryöstöihin että tiesulkuihin. Jonkun matkaa rajanylityksen jälkeen shuttle pysähtyi keskelle vuoristotietä ja näin ikkunasta, että edessämme oli loputon autojono. Liikenne ei kulkenut ollenkaan pitkään aikaan. Sen jälkeen autot etenivät aina yhden auton mitan verran kerrallaan ja jono pysähtyi taas. Ajattelin ensin, että ehkä edessä on joku tiukka mutka, mikä sumputtaa liikenteen. Kun aikaa oli kulunut noin tunti, aloin miettimään, että ehkä olemme joutuneet tiesulkuun. Hetkeä myöhemmin kuski ilmoitti kaikille, että tie tosiaan on blokattu ja joutuisimme ehkä maksamaan päästäksemme läpi. Aloimme kaivaa kuvetta, sillä ei ollut mitään tietoa, kuinka paljon vapaus maksaisi tällä kertaa. Kyse saattoi olla kymmenistä tai sitten sadoista pesoista. Minulla oli vain dollareita, mutta ajattelin että on vastassa sitten mitä tahansa, oli käteistä sen verran, että voisin ostaa itseni vapaaksi. En pelännyt mahdollista väkivaltaa, mutta mietin hetken, että piilotanko läppärin johonkin. Ehdin laittaa ainoastaan uuden puhelimeni rintaliiveihin, kun jo olimmekin tiesulun kohdalla. Auton ympäröi molemmin puolin kymmenien miesten joukko ja ympärillä kävi hälinä. Miehet seisoivat keppien kanssa tien reunassa ja säännöstelivät autoletkan kulkua. Näin heti, ettei kyseessä ole bandiittien blokki vaan kyse oli poliittisesta tiesulusta.

MOCRI-CNPA-MN:n tiesulku La Trinitarian ja Comitanin välisellä tieosuudella.

Yllättäen kuski kuitenkin jatkoi matkaa ja ilmoitti, ettei meidän tarvinnutkaan maksaa mitään. Saimme ainoastaan A4:n, missä oli Emiliano Zapataa esikuvanaan pitävän MOCRI-CNPA-MN:n ”manifesti”. Ottaen huomioon agendan, jota monet zapatistiryhmät ajavat, olisin ollut valmis maksamaankin. Tämän alueen alkuperäisväestö taistelee henkensä edestä Meksikon hallitusta vastaan, he taistelevat saadakseen oikeuden omaan maahansa, oikeuden tehdä työtä kunnollisella palkalla. He taistelevat koulutuksen ja terveydenhuollon puolesta, ja ennen kaikkea saadakseen ihmisarvoisen elämän. Yhteisö tukee naisten oikeuksia, ja yksi iskulauseista kuuluukin, että ”Ilman naisia ei ole vallankumousta” (”Sin mujeres no hay revolución”). Myöskään alkoholia tai muita kulutushysterian tuotteita ei yhteisössä ole saatavilla, ihmiset eivät juo edes Coca Colaa toisin kuin kaikkialla muualla Meksikossa. Monia vastarintaryhmittymien jäseniä ja muita alkuperäisväestöön kuuluvia meksikolaisia on tapettu ja vangittu ilman syytä. Ihmisiä on pakkosiirretty vuosisatojen aikaisilta kotiseuduiltaan, armeija ja puolisotilaalliset joukot tekevät usein iskuja Chiapasin väestöä kohtaan, eikä viimeisimmästä iskusta ole kuin neljä päivää (15. maaliskuuta).

Meksikoon valittiin uusi vasemmistolainen presidentti, joka astui virkaan viime joulukuussa, mutta käsittääkseni zapatistit eivät suvaitse tätäkään vaihtoehtoa, sillä heidän mielestään kaikki poliittiset puolueet edustavat samaa valkokaulusrikollisuutta (”cuello blanco”). Ymmärrän kyllä tämän näkökannan, vaikka itse toivonkin, että Lopez Obrador saisi edes jotain parannuksia aikaan tällä presidenttikaudellaan. Vähän sama se on Suomessa, vaikkakin tietysti paljon lievemmässä mittakaavassa; ei yksittäiset poliitikot tai edes puolueet loppupeleissä pysty muuttamaan järjestelmää, joka on läpeensä mätä ja jota koko läntinen ja pohjoinen pallonpuolisko suurvaltojen myötävaikutuksesta pyörittää.

Ylihuomenna Chiapasissa olisi mielenosoitusmarssi, ja jos olisin edelleen San Cristóbalissa, olisin varmaan osallistunut marssiin, vaikka sitä ei suositellakaan. Marssit muuttuvat nopeasti väkivaltaiseksi, sillä armeijan joukot tulittavat ihmisiä monesti ihan summamutikassa ja ampuvat kovien panosten lisäksi kyynelkaasua ja kumiluoteja. Lisäksi on ollut yleistä, että ulkomaalaisille jotka osallistuvat poliittisiin mielenosoituksiin, ja etenkin jos sinut yhdistetään millään tavalla zapatistien tukemiseen, on edessä maasta karkoitus. Minulla roikkuu zapatistifiguuri laukun hihnassa ja ostin myös EZLN:n eli zapatistien sissijoukkojen t-paidan, mutta koska esimerkiksi San Cristóbalissakin oli armeijan rynnäkkökivääreillä varustettuja sotilaita partioimassa kaduilla, en viitsinyt lähteä provosoimaan ja kulkemaan ulkona kyseinen paita päällä. Figuuri kuitenkin roikkuu laukussa solidaarisuuden osoituksena. En tiedä joudunko poistamaan sen Mexico Cityyn palatessa, missä poliisi- ja sotilaspartioita on joka nurkalla. En kuitenkaan halua joutua karkoitetuksi maasta tai saada porttikieltoa tänne.. saati päätyä vankilaan.

Armeijan joukkoja partiomassa kadulla. Meksikossa kaikkialla on joko poliiseja, sotilaita tai vartijoita konetuliaseet tanassa (Guatemalassa näin oli myös futismatsissa). Muistan miten ihmettelin järeää aseistusta ensimmäisellä kerralla pari vuotta sitten Mexico Cityssä, mutta nyt näkyyn on jokseenkin jo tottunut. Tottakai aseisiin silti kiinnittää aina huomion ja miettii, onko moinen varustus ylimitoitettua..

Zapatistihahmon tunnistaa naaman eteen vedetystä maskista.

Muutama päivä sitten tapahtuneessa sotajoukkojen invaasiossa vangittiin ilman syytä 30 ihmistä ja ainakin kaksi on kateissa, todennäköisesti tapettu. Ei ole tietoa, oliko isku edes laillisesti määrätty vai armeijan mielivaltainen teko. Saadakseen jotain käsitystä hallituksen joukkojen ylivallasta, 15. päivän invaasiossa chipaslaiseen yhteisöön vyöryi 80:n erikois-Mersun saattue, 30 armeijan rekkaa, 2 helikopteria ja 8 Rhinoa (erikoismaasturi) plus poliisijoukot kaupan päälle. Kaikki tämä vain siksi, että sotajoukot halusivat poistaa 200 vastarinta-aktivistia, jotka olivat rauhanomaisesti pitäneet majaa eräässä rakennuksessa, jonka omistusoikeudesta ei ole päästy yhteisymmärrykseen alkuperäisväestön ja hallituksen kesken.

San Cristóbal kaupunkina

Kaikkinensa meidän matka Guatemalasta Meksikoon kesti yli 12 tuntia ja saavuin hostellille joskus itakahdeksalta. Kaupunkina San Cristóbal d.L.C. on todella sympaattinen ja mukava. Tykästyin paikkaan heti ensisilmäyksellä. Rakennuskanta on hyvin vanhaa ja värikästä, ehkä hieman samantyylistä kuin Kuubassa. Katuvaloja ei juurikaan ole eikä varsinkaan mitään mainoskylttejä tai korkeita moderneja rakennuksia, kuten esimerkiksi Mexico Cityssä. Keskusta-alueella sijaitsee paljon erilaisia ruokaravintoloita, ja myös ostosmahdollisuuksia on lukuisia. Joka paikassa on katukauppiaita myymässä koruja, tekstiilejä, laukkuja, ruokaa ym. Kaduilla on Keski-Amerikan tyylin mukaan myös paljon irtokoiria, mutta niistä ei ole ollut sen kummempaa haittaa. Eräs koira oli jopa niin suloinen, että minun oli pakko käydä ostamassa sille pieni annos koiranruokaa. Karvaturrikka lähti seuraamaan minua häntä iloisesti heiluen, mutta valitettavasti minulla ei ollut antaa sille enempää murkinaa.

En muista oliko tämä joku kansallismuseo tai -galleria. Eräänä iltapäivänä kävin siellä kuuntelemassa meksikolaista perinnemusiikkia.

Voi koirua mikä ilme sillä on <3

S.C.d.L.C. on Chiapasin osavaltion entinen pääkaupunki ja edelleenkin sen kulttuurinen pääkaupunki. Kaupunki on perustettu vuonna 1528, asukasluku on 150-180 000 ja maantieteellinen korkeus 2200 metrissä. Alue on kärsinyt pahasta metsäkadosta ja monet ympäröivät vuorenrinteet on hakattu paljaiksi. Kaupunki tuli maailman tietoisuuteen 1.1.1994, päivänä jolloin NAFTA astui voimaan ja jolloin zapatistien EZLN-sissit valtasivat San Cristóbalin ja kuusi muuta alueen kaupunkia. He julistivat sanomansa, valtasivat armeijan tukikohdan, veivät sotilaiden aseet ja vapauttivat vankilassa olleita poliittisia vankeja. Ihailtavaa kapinaa. Kaupungissa on monia kauniita kirkkoja ja keskustassa olevan kirkon aukiolla oli eräänä iltana protestiteltta, jossa alkuperäisasukkaat tiedottivat poliittisten vankien aloittaneen nälkälakon.

Eräänä päivänä vain kuljeskelin ilman määränpäätä ja päädyinkin San Cristóbalin yliopistoon. Seinillä oli kauniita muraaleja, joita kävin kuvaamassa. Kaupungissa yleisestikin on todella paljon kuvaamisen arvoisia muraaleja, graffiteja ja poliittisia iskulauseita. Jatkoin matkaa yliopistolta ja tulin pian erään metsäisen kukkulan juurelle. Kapusin portaat ylös asti, missä oli jälleen yksi kirkko. Istuin aika pitkään ylös vievillä portailla ja vain katselin kaupunkia. Alas tullessa poikkesin portaiden sivulla olleeseen metsään, mutta sieltä lähti niin kammottavat tunnelmat, etten halunnut mennä kovin syvälle. Lisäksi näin eräästä puusta roikkumassa kaksi katkaistua köyttä, ja olen melko varma, että jotkut olivat hirttäytyneet sinne.

San Cristóbalin yliopisto ja kantaaottavat muraalit.

Image may contain: sky, mountain, cloud, outdoor and nature

Tutustuin jo ensimmäisenä iltana hostellilla erääseen Aina-nimiseen 29-vuotiaaseen skeittimuijaan, joka on alunperin Mallorcalta, mutta asuu nykyään Saksassa. Hengailimme yhdessä kaupungilla ja kävimme markkinoilla, ravintoloissa ja Chiapasin kulttuurimuseossa. Museon alakerrassa oli prekolumbiaanista museokamaa, keramiikkaa, mayojen steeloja yms. ja lisäksi eräs huone oli osoitettu Palenquen hallitsijalle (vai hänen vaimolleen), Reina Rojalle (Punainen Kuningatar). Huoneessa oli vuonna 1994 Palenquen raunioilta löytyneen Reina Rojan kuolinnaamio ja uhrilahjat. Haluan seuraavalla Meksikon visiitillä vierailla myös Palenquessa. Moni on kehunut sitä kauniiksi rauniokaupungiksi. Museon toinen osa alakerrassa esitteli Chiapasia espanjalaisten aikakaudella. Yläkerran tekstiilimuseossa oli varmaan satakunta erilaista perinteistä asua, mutta emme ehtineet tai jaksaneet avata jokaista vetolaatikkoa katsoaksemme millaisia asuja niistä paljastui. Yläkerrassa oli myös tilapäisnäyttely jonkun tanskalaisen tekstiiliartistin töistä.

Ikijonne ja skedemuija; olemme selkeästi noin kolmekymppisen naisen perikuvia ja sovellumme erinomaisesti Latinalaisen Amerikan naismalliin.. 😀

Image may contain: shoes and indoor

Reina Rojan kuolinnaamio.

Prekolumbiaaninen aikakausi.

Espanjalaisten invaasion jälkeen.

San Cristóbalin alueen naisilla on mustat villasta tehdyt hameet päällä.

Tekstiilimuseossa oli kauniisti kirjailtuja vaatteita. Jokaisella kylällä ja heimolla on oma tyylinsä ja värinsä vaatetuksessa. Osa tekstiileistä toi mieleeni Karjalan.

Kävimme Ainan kanssa myös lähituottajien markkinoilla, missä oli kaikkea ihanaa myynnissä. Ihana tietää, että tuotot menevät suoraan riistetyille tuottajille.

Luonnollinen pakkausmateriaali <3

Juttelin Facebookissa meksikolaisen tuttavani kanssa ja hän suositteli käymään TierrAdentro-ravintolassa, joka tukee zapatisteja ja ihmisoikeuksia yleisesti. Kävimmekin ravintolassa kahteen otteeseen ja paikka oli todella viehättävä. Katosta roikkui olkilamppuja ja punaisia tähdenmuotoisia valoja, jossa luki EZLN. Seinillä oli infotauluja eri ihmisoikeustapauksista, kuten Palestiinasta ja pakistanilaisesta Malalasta. Ravintolassa työskennellyt vanhempi nainen tuli juttelemaan pöytäämme pitkäksi aikaa ja kyselimme paikan taustoista. Nainen kertoi itse olevansa Kolumbiasta, mutta asuneensa jenkeissä 45 vuotta. Viisi vuotta sitten hän oli tutustunut meksikolaiseen tyyppiin, joka oli houkutellut naisen työskentelemään ravintolaan, ja sillä tiellä hän oli. TierrAdentro palkkaa pelkästään alkuperäiskansa-taustaisia nuoria töihin, opettaa heille työntekoa ja espanjaa sekä avaa polkua tulevaan työelämään. Mikä ihana mentaliteetti! Enkä muuten ole missään juonut yhtä hyvää kuumaa minttukaakaota kuin tuolla 🙂 Söin ekana päivänä Viva México -nimisen pizzan ja toisena päivänä äärimmäisen hyvää kanakeittoa. Ravintolan yhteydessä on myös muutama käsityökauppa, joiden yrittäjiltä ei peritä lainkaan vuokraa, joten tulot menevät suoraan pienkäsityöläisille. Ostelin kaupoista jotain pientä, kuten suklaata ja kahvia.

Tutustuimme ravintolassa myös kahden miehen bändiin ja he tulivat juttelemaan kanssamme myöhemmin. Toinen meksikolaisista miehistä kertoi tietävänsä saamelaiset, sillä hän oli asunut Norjassa vuoden verran. Hän myös tiesi Suomi-sanan 😀

San Cristóbalissa on myös erillisiä zapatistikauppoja, joista kävin ostamassa mm. tarroja läppärin kanteen, valokuvaprintin EZLN-sissistä yms. Sain puheillani myös tilapäisen matkakumppanini kiinnostumaan zapatistiliikkeestä ja hän osteli myös kaikkea sälää aiheeseen liittyen. Kerroin hänelle Meksikon vallankumouksesta, alkuperäisasukkaiden tilanteesta, Latinalaisen Amerikan vastarintaryhmistä, Pohjois-Koreasta, saamelaisista yms. Naureskelimme että olen istuttanut poliittisen aktivismin siemenen hänen päähänsä eikä siltä tieltä sitten ole enää paluuta 😀 Keskusaukion laidalla on iso graffitiseinämä, johon on kiinnitetty myös väkivaltaa vastustavia iskulauseita, Berta Cáceresin kuvia, kuvia tuomituista väkivaltarikollisista ja infoa heidän uhreistaan. Kaupunki on todellinen aktivismin keskittymä, eli oikein erinomainen vaihtoehto kaltaisilleni matkaajille. Voin todella suositella!

Mitä tulee majapaikkaamme, oli se oikein kiva hacienda-tyylinen vanha rakennus. Majoituin 6 hengen naisten dormissa. Sänky vaan oli todella kova ja hartiani menivät aivan jumiin jousilla nukkuessa. Yhtenä iltana eräs puoliksi intialainen mies hieroi niskaani jotain ayurveda-salvaa, mikä auttoikin jonkun verran. Minulla on tiikeribalsamia mukana ja olen hieronut sitäkin iholle. Eilen oli jäätävä päänsärky ja hieroin balsamia ohimoille ja särky hellitti. Haluan kuitenkin käydä hierojalla täällä Oaxacassa.

En ole yhtään enää perillä budjetistani tai rahankäytöstä. Olen ostellut vaatteita ja muuta turhaa sekä antanut ainakin 100€ kerjäläisille, mutta toisaalta en ole tehnyt kaikkia päiväretkiä mitkä oli suunnitelmissa. Jouduin muuten käymään Chiapasissa pari kertaa pankissa, sillä automaatti antoi 500 peson setelin, enkä viitsinyt ostaa sillä mitään (ostokseni ovat pääsääntöisesti pieniä, alle 100 peson suuruisia). Kuun vaihteessa ja puolessavälissä kannattaa välttää pankkiasiointia, sillä silloin Meksikossa on palkanmaksupäivä ja pankeissa on jäätävät jonot. Eräänäkin päivänä jono mutkitteli pitkälle ulos asti. Setelin rikkomisen takia ei kuitenkaan tarvinnut mennä jonon perälle, vaan pääsin jonottamaan ”pikatiskille”. Kannattaa myös hieman vertailla, mistä automaatista nostaa rahaa. HSBC taitaa olla kaikkein kallein ja se velottaa yli 80 pesoa jokaisesta nostosta, kun taas Santanderin automaatit ottavat vain reilu 30 pesoa. Muita vaihtoehtoja on mm. BBVA Bancomer ja Banamex.

Pikkujonot pankissa.

Oaxacassa

Saavuin siis eilen maanantaina tänne Oaxacan osavaltion pääkaupunkiin Oaxaca de Juareziin. Tulin ADOn luksusluokan bussilla, missä penkit taittuivat mukavasti ja lisäksi penkissä oli jalkatuki. Jalkatilaa oli niin paljon että sain jalat suoriksi. En tiennyt bussin olevan niin mukava, ja se oli oikein miellyttävä yllätys. Bussi lähti klo 20 ja sen piti saapua perille 9:30 seuraavana aamuna, mutta olimmekin perillä jo klo 7. Nukuin vain pieniä pätkiä bussissa, joten olin ihan poikki kun saavuin perille. Aina tuli tuntia aiemmalla bussilla, koska emme saaneet paikkoja samaan bussiin. Istuimme aamulla terminaalissa jonkun kolme tuntia ja mietimme mitä teemme. Aina on ollut viikon kipeänä, joten emme jaksaneet lähteä kaupungille pyörimään. Otimme taksin ja ajoimme hostelleille (emme saaneet majapaikkaa samasta paikasta täyteen buukkauksen takia). Pääsin kirjautumaan sisään vasta kolmelta, mutta sain jättää kamat respaan ja menin aulan sohvalle torkkumaan. Huoneeseen päästyäni menin ensimmäisenä suihkuun ja sitten sänkyyn makaamaan.

Bussissa oli hyvät oltavat.

Illalla tuli kuitenkin nälkä, joten lähdin vielä ulos etsimään OXXOa. Matkalla näin kadulla jonkun nuorennäköisen naisen pienen vauvan kanssa kerjäämässä rahaa. En voinut kävellä ohi, vaan pysähdyin juttelemaan hetkeksi. Nainen oli 22-vuotias Maria ja hänen sylissään oli vain 4 kk:n ikäinen Michelangelo (jos oikein sain selvää nimestä). Vauvalla oli todella paha huulesta nenään ulottuva halkio ja suussa joku metallinen kehikko tukemassa kitalakea. Olisin halunnut kaapata vauvan syliin ja käydä tyhjentämässä pankkitilin, että saisin tarjottua pienokaiselle lääketieteellisen korjausoperaation. Annoin naiselle 50 pesoa ja jatkoin matkaa kauppaan. En kuitenkaan saanut parivaljakkoa mielestäni ja tunsin syvää sympatiaa nuorta äitiä ja pientä vauvaa kohtaan. Suretti, että niin pieni ihmisen alku joutuu olemaan aamusta iltaan saasteisella kadulla. Kävin nostamassa käteistä ja menin takaisin naisen ja vauvan luo. Istuin alas ja kyselin hieman lisää naisen taustoista ja oliko hän esim. yksinhuoltaja. Onneksi hänellä kuitenkin kertomansa mukaan oli myös mies tukenaan. Kerroin olevani Suomesta ja että reppureissaamisen ohessa haluan auttaa edes hieman paikallisia ihmisiä. Annoin Marialle 500 peson setelin ja ujon nuoren naisen kasvoille levisi epäuskoinen hymy. Toivottavasti siitä on edes hieman apua. Katsoin kaupassa hintoja, niin vauvan vaippapaketti maksaa 60 pesosta ylöspäin, joten saa sillä edes jotain. Katsoin myös Oaxacan hintatasoa, ja viidelläsadalla pitäisi saada kustannettua ison asunnon kuukauden sähkö-, vesi- ja lämmityskulut. Toivotin äidille ja vauvalle kaikkea hyvää, silitin vauvan poskea ja taputin Mariaa olalle ja jatkoin matkaa. Toivon, että he pääsevät joskus kadulta pois ja vauva saisi joskus korjausleikkauksen, mikä Suomessa olisi ihan rutiinitoimenpide..

En ole kuvaillut oikein mitään täällä, joten lisäilen kuvia Oaxacasta seuraavaan postaukseen, kunhan saan sen joku päivä aikaiseksi. Nyt lähden kaupungille moikkaamaan Ainaa. Kello on 15:15 ja aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta. Eilisiltana oli rankkasade ja kaupungista katkesi sähköt joksikin aikaa. Tajusin myös, että olen hävittänyt taskulamppuni johonkin. Muistan, että se oli vielä Playalla ja ehkä Belizessä, mutta sen jälkeen en ole nähnyt sitä missään. Onneksi puhelimessa on taskulamppu, sillä sähkökatkot ovat enemmän kuin todennäköisiä täälläpäin maailmaa. Mutta niihinkin on jo tottunut. Reissua on muuten enää kolme viikkoa jäljellä ja mietin jo kauhulla paluuta Suomeen. Miten sitä taas selviytyykään pienen sulkeutuneen kaupungin elämästä ja ilottomista ihmisistä.. Kuten aiemminkin kirjoitin, pitää vain toivoa, että saan jostain töitä edes muutamaksi kuukaudeksi, jotta voin säästää rahaa ja palata tänne mahdollisimman pian <3 Nyt ei enää kaduta, että jouduin lähtemään Guatemalasta. Meksiko on aina Meksiko, ja olen iloinen että rakastuin Chiapasiin yhtä paljon kuin Mexico Cityyn. Ainoastaan Playa del Carmen on ollut pettymys tämän matkan aikana. Muuten Meksiko ja meksikolaiset ovat puhdasta kultaa 🙂

Pikainen kuva hostellin edustalta.

Hostellin aula.