Etusivulle
Browsing Tag

meksiko

Jälkikatsaus ja mitä kaikki maksoi?

Olen nyt ollut vajaan viikon Suomessa ja totuttelen tässä pikkuhiljaa rytmin kääntöön. Viimeisenä päivänä Mexico Cityssä menin vielä kaupungille nauttimaan lähtöpäivän tunnelmista. Zocalolla oli Palestiina-tapahtuma (II Juicio Popular), johon suuntasin. Teemana oli sekä palestiinalaisten kohtelu Israelissa, mutta pääasiassa Latinalaisen Amerikan sotilasmiehitys. Sain kuulla, että Israelin armeija on kouluttanut Meksikon armeijaa ja että Meksiko käyttää puolustuksessaan mm. israelilaista sotakalustoa. Olin pöyristynyt tästä tiedosta. Itse boikotoin Israelia, sillä kyseinen valtio sortaa alueen alkuperäisiä asukkaita, palestiinalaisia, aivan kuten alkuperäisasukkaat Meksikossa tulevat riistetyksi vuosikymmenestä toiseen. Tapahtumassa oli puheita, videoinfoa sekä meksikolaista ruokaa. Paikalla oli satoja osallistujia, suurin osa alkuperäisheimoihin kuuluvia meksikolaisia. Tapahtuman järjesti Meksiko ja Kolumbia yhteistyössä, mutta osallisina oli myös muita Latinalaisen Amerikan maita sekä toimijoita Lähi-idästä. Seminaari oli järjestetty pääosin vapaaehtoisvoimin ja esimerkiksi ruuanvalmistus ja -jakelu hoitui hyväsydämisten vapaaehtoistyöläisten toimesta.

Juttelin hetken tapahtumajärjestäjien kanssa ja jatkoin matkaani Centron kaduille. Koska nilkka turposi aiemmin niin pahasti pitkän bussimatkan aikana, kävin kyselemässä apteekista tukisukkia, mutta minut ohjattiin apuvälinekauppaan. Myyjät eivät puhuneet ollenkaan englantia, joten jouduin selvittämään ostoaikeitani espanjaksi. Yllättävän hyvin se sujuikin. Myyjä kysyi kengän numeroani, eikä hän tiennyt mikä 39 on Meksikon koossa. Onneksi Adduissa on kengän sisällä kokotaulukko, joten katsoin että EU39 on jenkkien koossa 8 ja ilmoitin lukeman myyjälle. Hän olisi halunnut myydä minulle L-koon sukat, mutta selitin, että nilkkani on niin kapea että M riittänee. Lopulta myyjä haki mittanauhan ja siinä sitten mittailin jalkaani eri kohdista ja luettelin myyjälle lukemia, veinticuatro, treinta y tres.. Onneksi osaan sentään numerot 😀 Päädyin ostamaan M-kokoiset ja se oli hyvä valinta. Sukista oli oikeasti hyötyä lennon aikana.

Lento lähti vasta 21:05, joten mitään kiirettä kentälle ei ollut. Menin kaupungilla kuljeskelun jälkeen takaisin hostellille ja kysyin respasta, onko heillä mitään kyytipalvelua. Nainen sanoi, ettei ole ja että kannattaa tilata uber, koska takseihin ei voi luottaa. Tuo oli jo kolmas kerta Panamán ja San Josén lisäksi, kun paikalliset kehottivat tilaamaan uberin ennemmin kuin taksin. Tilasin uberin joskus viiden maissa ja matka meni hiljaisissa merkeissä. Kuski pyysi minua kiinnittämään turvavyön, mutta muuten uber-kuskit eivät paljoa juttele ellet itse aloita keskustelua. Aloin kuitenkin itse jutustelemaan niitä näitä ja kuski kyseli mielipiteitäni meksikolaisesta ruuasta, eri kaupungeista, matkastani yleisesti, Suomesta jne. Katselin ikkunasta graffiteja ja koetin ikuistaa mieleeni vielä viimeisiä muistoja meksikolaisten katujen näkymistä. Saavuin kentälle aivan liian aikaisin, mutta olipahan aikaa tehdä vielä viime hetken suklaaostoksia ja käydä syömässä.

Lentoyhtiöistä

Nukuin aika huonosti paluulennolla, mutta väsymys ei silti ollut mitenkään erityisen suuri. Lento meni kohtalaisesti, joskaan en ole tyytyväinen KLM:n jumbojetteihin. Jo aiemmilla Meksikon reissuilla koin KLM:n lennon paljon huonompana, kuin AeroMexicon tai Lufthansan vastaavan. Jalkatilaa ei ole yhtään ja lisäksi edessä olevan penkin alla on joku metallinen rakenne estämässä jalkojen oikaisun yhtä aikaa suoriksi. Istuin keskipenkillä koneen keskellä ja kone oli ääriään myöten täynnä, joten en saanut paikkaa vaihdettua. Lippu oli sellainen, etten saanut edes rahalla ostettua haluaamani paikkaa. Ihmettelen tätä suuresti, sillä kyseessä ei kuitenkaan ollut mikään ilmainen lippu. Haluan antaa pisteet kuitenkin KLM:n CO2-kompensaatio-ohjelmalle, johon voi maksaa oman osuutensa lipun oston yhteydessä.

KLM:n ateriatarjonta on ihan hyvää keskitasoa, ja tarjottavat sentään on ilmaisia, toisin kuin Finnairilla tai Volariksella – KLM:llä saa ilmaisen välipalan ja juomat myös Euroopan sisäisillä lennoilla. Miinuspisteitä se saa kertakäyttöisistä ruokailuvälineistä, kun taas Lufthansalla ja AeroMexicolla käytetään metallisia välineitä ja kestomuovisia astioita salaateille ja jälkiruuille. Leffatarjonta oli aika suppea, katsoin vain yhden korealaisen kauhuleffan matkan aikana. Saatavilla oli myös KLM:n rentoutuskuunnelma, mutta itseäni häiritsi siinä se, että jokaisen tehtävän jälkeen jouduit painamaan kaukosäätimestä nextiä. Lufthansalla oli samantyylinen ohjelma, mutta siinä ei tarvinnut keskittyä muuhun kuin kuunteluun, ja näin ollen sait nukahdettua helpommin. Mitä tulee mannertenvälisiin lentoihin, on AeroMexicon lennon jälkeen ollut kaikkein levollisin olo, sillä uudentyyppisen koneen matkustamo on eri lailla paineistettu ja helpottaa jetlagia. Lisäksi koneessa on värillinen tunnelmavalaistus.

KLM:n ateria parin vuoden takaa.

Lufthansan ateria vuoden takaiselta Meksikon lennolta.

Ja lopuksi samantyylinen ateria AeroMexicon helmikuiselta lennolta.

Lufthansan nukahtamista helpottava kuunnelma.

AeroMexicon Boeing 787-9 Dreamliner.

Olen ollut lentokoneessa yli 30 kertaa ja paras lentokokemus tähän mennessä on ollut ehdottomasti AeroMexicolla ja Lufthansalla. Vertailukohteena tosin on vain Finnair, TUI, KLM, Aeroflot, AirBaltic, Avianca, Volaris sekä edesmennyt Air Finland. Qatar Airwaysista olen kuullut paljon hyvää, mutta omakohtaisia kokemuksia ei ole. Netissä huonoja arvosanoja ovat saaneet mm. Iberia Airlines, Air France ja United Airlines. Meinasin ensin ostaa lennon Finnairin ja Iberian yhdistelmällä, mutta arvostelujen lukemisen jälkeen päädyin KLM-AeroMexico yhdistelmään, ja olen ihan tyytyväinen päätökseen. Sainpahan yhden ilmaisen yön Hollannissa.

Jälleen kerran Damissa

Meksikosta palauttuani minulla oli siis vuorokauden välilasku Amsterdamissa. Otin tarkoituksella pidennetyn layoverin, sillä en olisi päässyt enää myöhään illalla Helsinki-Vantaalta kotiin Itä-Suomeen. Pehmeä lasku Damissa teki muutenkin ihan hyvää; ei tarvinnut suoriltaan siirtyä Mexico Citystä pieneen suomalaiseen kaupunkiin, vaan sain potea järkytyksen Eurooppaan saapumisesta hieman värikkäämmässä kohteessa. Menin junalla kentältä päärautatieasemalle ja kävelin siitä hostellille alle kilometrin matkan. Pidän todella paljon Amsterdamista, ja vaikka ensin suunnittelin, että menen vain suoraan hostelliin nukkumaan, en tietenkään voinut jättää välistä kuljeskelua Damin kaduilla. Kävin syömässä ja hengasin vähän aikaa Dam squarella. Kaupungissa oli tosi vahva poliisimiehitys, sillä illalla oli Mestarien liigan matsi Ajaxin ja Juventuksen välillä. Jos olisin tiennyt sen aiemmin, olisin saattanut hommata liput matsiin, mutta tuossa vaiheessa oli jäljellä enää 900 €:n hintaisia päätykatsomon paikkoja, joten jätin väliin. Menin vielä johonkin headshopiin ja kävin ostamassa kannabissuklaata, joka on ihan sallittua Suomessa. Majoituin punaisten lyhtyjen alueella Shelter City Hostelissa, mikä oli sinänsä huvittavaa sijainnin kannalta, sillä kyseessä on joku kristillinen hostelli, missä ei ole edes yhteisiä makuusaleja miehille ja naisille. Paikka ei ollut edullisin mahdollinen (29 €/yö sis. aamupalan), vaan valitsin sen hyvän pistemäärän ja juna-aseman läheisyyden takia.

Paluu Suomeen

Torstaiaamuna KLM:n lento oli Damista lähdettäessä melkein tunnin myöhässä, mutta ehdin onneksi seuraavaan junaan Helsingissä. Niin joo, se muuten pitää mainita, että heti kun pääsin Eurooppaan, alkoi vastoinkäymiset lentokentällä 😀 Keski-Amerikassa kaikki meni ok:sti enkä joutunut mihinkään erikoistarkastuksiin, mutta Schipolin kentällä Hollannissa automaattinen passinlukija ei tunnistanut passiani ensimmäisellä kerralla, joten jouduin lisätarkastukseen, missä virkailija tarkasti passini suurennuslasilla, että se on varmasti aito. Suomeen tullessa ei ollut mitään ongelmaa, laukku tuli nopeasti enkä joutunut syyniin. Oli myös ihan ok sää, joten kerrankaan ei tarvinnut tulla räntä- tai vesisateen keskelle. Torkuin junassa hetken ja saavuin kotiin alkuillasta. Mies oli asemalla vastassa ja kotona odotti puhdas, siisti asunto, kukkia ja hyvää suomalaista kotiruokaa, mitä olikin ollut jo vähän ikävä <3 Kun tulin kotiin, vein ensitöikseni kamat suoraan kylpyhuoneeseen ja pesin kaikki vaatteet 60 asteessa. Ihme kyllä mikään ei kutistunut. Repun, laukun ja muut kamat (jopa läppärin), mitä ei voinut pestä, vein vakuumipusseissa 85-asteisen saunan ylälauteille vajaaksi kolmeksi tunniksi. En halunnut ottaa mitään riskiä, että kamojen mukana olisi tullut jotain ylimääräistä kotiin. Laitoin Panamassa ollessa sähköpostia tuholaistorjujalle, ja hän sanoi, että riittää kun kamat vie jätesäkissä vähintään 60-asteiseen saunaan kahdeksi tunniksi.

En ole päässyt vielä normaaliin unirytmiin, vaan olen mennyt nukkumaan vasta joskus 01-03 välillä ja herännyt 10-12 maissa. Iltaisin ei väsytä yhtään, sillä elimistö laahaa 8 tuntia jäljessä. Mitään sen pahempaa jetlagia ei kuitenkaan ole ollut, enkä ole ollut samalla tavalla ärtynyt ja rättipoikki, kuin aiemmilla kerroilla, kun Meksikon reissu on kestänyt vaan alle viikon. Ei ole mitään järkeä käydä maapallon toisella puolella vain kääntymässä, vaan siellä pitää olla kerralla pidempi aika. Kotiinpaluu on silti sujunut yllättävän helposti. Tuntuu ”normaalilta” olla kotona, vaikka en voinut edes kuvitella sitä ollessani vielä reissussa. Välillä kyllä tulee olo, että haluaisi vain lähteä takaisin Meksikoon, mutta olen koettanut työntää orastavaa haikeutta taka-alalle, joten eiköhän tämä tästä. Olen vain chillannut sohvalla, katsonut 38 jaksoa putkeen SYKEttä ja eilen imuroin ja tiskasin.

Kävimme sunnuntaina miehen porukoilla, ja oli ihan mukava poistua kotoa. Miehen vanhemmat olivat taannoin Vietnamissa ja saimme myös heiltä tuliaisiksi kahvia (sivettikissaversiota). Nyt on kahvivarastot täynnä. Pistäydyimme tietenkin myös äänestämässä ja tapasin siellä ohimennen erään työntekijän työpaikaltani. Onneksi tässä on kuitenkin vielä reilu pari viikkoa, ennen kuin on palattava työelämään ja kohdattava ihmispaljous. Tosin en mene kassalle tai ruokasaliin, vaan salaattivuoroon, joten ei tarvitse ihan heti sosialisoida satojen ihmisten kanssa. Kun kuulin Schipolin kentällä joidenkin puhuvan suomea, se kuulosti todella ”väärältä”. Myös Helsingissä suomen kuuleminen ja puhuminen tuntui oudolta, mutta on siihenkin jo mukautunut tässä muutaman päivän aikana. Jännä muuten huomata miten nopeasti aivot muokkautuvat ei-äidinkieleen. Huomasin matkan aikana, että ajattelin välillä englanniksi. Lisäksi kun olin postaamassa kuvia Instaan, aloin usein automaattisesti kirjoittaa kuvatekstiä englanniksi.

Mitä tulee keittiöalan töihin, on elintarvikealalla työskentelevän toimitettava negatiivinen salmonellatodistus ennen töihin paluuta tai töiden aloittamista. Soitin perjantaina terveyskeskukseen ja pyysin lähetettä labraan. Kysyin samalla, eikö olisi viisasta ottaa myös muita testejä, koska olen kuitenkin ollut niin pitkään epähygieenisissä oloissa ja olen menossa valmistamaan kuumentamattomia ruokia. Hoitaja kysyi neuvoa vanhemmalta hoitajalta ja sain vastaukseksi, että voidaan samasta näytteestä katsoa salmonellan lisäksi myös kampylo-, shigella- ja yersiniabakteerit. Luin myös netistä, että nuo on yleisimmät testit salmonellan lisäksi. En usko, että olen saanut noista tartuntaa, mutta esimerkiksi salmonella voi olla täysin oireeton.

—

Mitä tekisin toisin?

Reittivalinta. Jos nyt saisin aloittaa kaiken alusta, tekisin muutaman asian täysin eri lailla. Vaikka matkan etukäteissuunnittelusta olikin paljon hyötyä, en välttämättä suunnittelisi nyt kaikkea niin tarkasti ennakkoon. Koska aika oli rajallinen, oli sen puolesta hyvä noudattaa jonkinlaista aikaikkunaa, mutta toisaalta sen takia en voinut viipyä pidempään missään kohteessa. Playa del Carmen oli täysin huti valinta, ja jos nyt voisin päättää, menisin suoraan Tulumin kaupunkiin siksi aikaa, että ehdin vierailla Tulumin raunioilla. En myöskään menisi enää uudelleen Panamaan. Maa oli todella epäkiinnostava kulttuurihistoriallisesti, kaikki oli liian kallista, ihmiset eivät olleet mukavia, miehet ahdisteli liikaa eikä ruoka ollut mitenkään erityistä – toki annan tämän tuomion pelkästään Panamá Cityn perusteella. Myös Costa Rica on vähän niin ja näin. Olihan se San José toisaalta ihan kiva kohde ja maana Costa Rica on todella kaunis, mutta mitenkään erityisellä tavalla en sitä jäänyt ikävöimään. Hintataso oli kallis, minkä kyllä tiesinkin ennakkoon. Jos joskus menen uudelleen Costa Ricaan, haluan ehdottomasti kohteeksi jonkun kansallispuiston tai Tyynenmeren rannikon. Belize taas oli ihan bueno, joskin kallis, mutta ruoka oli hyvää, ja ikävöin edelleen siellä tapaamiani ihmisiä. Pidänkin heihin yhä yhteyttä. Guatemalaan menen ehdottomasti joskus takaisin ja Meksikosta nyt ei mitään tarvitse sanoakaan – olenhan ehtinyt jo etsiä jopa vuokrattavaa huonetta tai asuntoakin Mexico Citystä.. Aion seuraavalla pidemmällä reissulla ottaa peruskohteeksi taas CDMX:n ja tehdä siitä lyhyehkön reissun nyt käymättä jääneisiin El Salvadoriin, Hondurasiin ja Nicaraguaan. En sinällään kadu reittivalintaani, onpahan nuo eteläisen Keski-Amerikan maatkin nyt koettu. Tietää myös sen, että ensi kerralla pääsee halvemmalla, kun pysyttelee Costa Rican pohjoispuolella.

Vaatteet. Toinen asia missä tein virheen, oli ylipakkaus. Karsin vaikka kuinka monta kertaa reppua tyhjemmäksi, mutta silti otin liikaa tavaraa ja vaatetta mukaan. Pari t-paitaa, yksi kevyt mekko, yhdet legginsit, muutamat alusvaatteet ja sukat, yksi pitkähihainen, yhdet kengät ja sandaalit riittää. Turhaa oli raahata mukana ainakin farkkuja, toisia legginsejä, monia paitoja, takkia sekä ballerinoja, sillä päädyin kulkemaan lähinnä sandaaleissa. Heitin Belizessä kastuneet ballerinat lopulta roskiin Meksikossa. Ostin matkan varrelta myös uusia t-paitoja, legginsit, parit kengät, alusvaatteita ja mekon. Reppu oli liian täynnä ja jouduinkin ostamaan weekend-kassin matkan aikana ja laittamaan repun ruumaan. Osa packing cubeista oli turhia ja olisin voinut niiden tilalle ottaa vakuumipusseja. Kävinkin ostamassa tyhjiöpusseja lisää Panamassa.

Kosmetiikka. Hygieniatarvikkeiden kanssa on vähän siinä ja siinä. Toisaalta on sama ottaa Suomesta mukaan meikinpoistoliinat, hammastahnat sun muut, sillä joudut joka tapauksessa ostamaan ne kohteessa. Minähän jouduin jo menomatkalla heittämään puolet nesteistä pois, sillä Helsinki-Vantaalla minun käskettiin siirtää nesteet puolen litran pussiin, vaikka oikea raja on yksi litra. Olen tästä edelleen vihainen ihan vain periaatteen takia, sillä virkailija teki väärin ja paljon tuotteita meni täysin hukkaan. No, selvisin silti yhdellä aurinkorasvalla ja yhdellä hyttysmyrkyllä. Levitin aurinkorasvaa lähinnä vaan niskaan, kaulaan, korviin, kasvoille ja jalkapöytiin, koska en kulkenut juurikaan vähissä vaatteissa enkä varsinkaan ottanut aurinkoa tai makoillut rannalla. Olisin matkan aikana kaivannut kuivashampoota, minkä jouduin heittämään pois Guatemalassa, sillä edes 60 ml:n aerosoleja ei saanut viedä Aviancan lennolle. Otan seuraavalla kerralla tuputettavan jauhemaisen hiuspuuterin mukaan. Ostin matkaa varten shampoo- ja soap leaveseja, jotka osoittautuivat aika huonoksi valinnaksi. Monesti ulkomailla suihkun vedenpaine on niin huono, ettei hiuksia saa pestyä kunnolla eikä etenkään nuo shampoolehdykät huuhtoudu kunnolla hiuksista. Päädyin kuitenkin välillä pesemään saippualehtisillä vaatteita lavuaarissa. Osa meikeistä oli ihan turhia, vaikka karsinkin ennen matkaa jo enimmät pois. Esimerkiksi täysikokoinen Makeup Revolutionin luomiväripaletti oli aivan turha, enkä jaksanut käyttää sitä enää loppuaikana, vaan kävin ostamassa yhden yksittäisen vaalean luomivärin. Tropiikissa on lähes turha meikata, sillä kosteudessa meikit leviää ja meikkivoide ainakin on ihan turhuutta. Käytin joinain päivinä pelkkää kulmakynää ja ripsiväriä.

Lääkkeet. Otin aivan turhaan keltakuumerokotteen, sillä sitä ei kyselty Panamasta poistumisen jälkeen. Myös malarialääkitys oli täysin turha, koska missään ei ollut merkittävää määrää hyttysiä. En edes avannut Malarone-pakettia koko reissun aikana, mutta siinä on käyttöaikaa jäljellä vielä viisi vuotta, joten aion säästää lääkkeet. Sain matkan aikana ainoastaan pari polttiaisen puremaa Guatemalan viidakossa Lake Atitlanilla, mutta esimerkiksi Tikalissa ei ollut ollenkaan häiritseviä hyönteisiä. Onneksi en sentään ottanut moskiittoverkkoa mukaan! Minulla oli aivan liikaa kaikkia allergia-, särky- ja flunssalääkkeitä mukana, myöskään ripulilääkkeille ei onneksi ollut mitään käyttöä. Pari särkylääkettä ja yhden lihasrelaksantin taisin syödä matkan aikana, mutta pääasiassa käytin lihasjumeihin ja päänsärkyyn tiikeribalsamia. Nesteytysporetableteista sen sijaan oli hyötyä Guatemalassa ja Belizessä, kun olo oli tukala helteen ja ilmankosteuden takia eikä ollut yhtään ruokahalua. Annoin elektrolyyttejä myös ripulista kärsineelle matkakumppanilleni. Kortisonivoide oli ihan hyvä olla mukana, kun märät sandaalit hankasivat ihon vereslihalle ja silloin kun käsivarsissa oli aurinkoihottumaa. Kävin ostamassa matkan varrella desinfiointiainetta, mitä olisi ehkä kannattanut tuoda mukana pieni suihkepullollinen. Käsidesiä en käyttänyt, vaan pesin käsiä saippualla.

Kamera. Tämän puuttumista kaduin monesti matkan aikana. Ostin reissua varten uuden puhelimen, koska kuvittelin, että siinä olisi ollut parempi kamera kuin vanhassa luurissani. Kamera oli ihan ok-laatuinen johonkin instakuviin, mutta etenkin blogiin olisin kaivannut parempilaatuisia kuvia. Minulla on Canonin järkkäri, mutta en olevinaan jaksanut raahata sitä mukaan matkalle, eikä siihen ole kunnollista yleisobjektiivia tällä hetkellä. En ole viime vuosina enää harrastanut kuvausta eikä minulla ole enää edes Lightroomin lisenssiä. Seuraavalle reissulle ostan kyllä uuden linssin ja otan järkkärin mukaan, vaikka onhan sen kanniskelussa tietenkin omat hankaluutensa ja riskinsä.

Kielipolitiikka. Lähdin reissuun vain espanjan alkeilla aikeenani opetella lisää matkan aikana. Toisin kuitenkin kävi, sillä samalla kun tutustuin muihin reissaajiin, huomasin koko ajan puhuvani heidän kanssaan englantia. Pelkäsin etukäteen etten selviäisi heikolla espanjalla, mutta sain kuitenkin kaiken tarvittavan hoidettua. Ensi kerralla pitää hakeutua enemmän paikallisten seuraan, sillä se on paras keino pakottaa itsensä puhumaan paikallista kieltä. Myös matkan aikana kannattaa opiskella vaikka Duolingosta ja petrata etenkin sanavarastoa ja verbejä. Paikalliset kyllä ymmärtävät vaikket puhuisikaan kieliopillisesti täydellistä espanjaa, kunhan sinulla vaan on sanoja, millä voit selittää asiasi edes sinne päin. Kannattaa myös ladata puhelimeen Google Translatorin offline-versio, tajusin tämän vasta kun matka oli jo pitkällä.

—

Raha-asiat

Olen suht analyyttinen ja rationaalinen ihminen, joten ennen matkaa tein tarkan Excel-taulukon tulevista kuluista, ja se pitikin näiltä osin suht hyvin paikkaansa. Ainoat muutokset tulivat siihen, kun yhtäkkiä Mexico Cityn seminaari siirrettiinkin eri ajankohtaan ja jouduin muuttamaan matkareittiäni sen takia. En alunperin meinannut mennä ollenkaan Chiapasiin, mutta thänk god pääsin kokemaan senkin osavaltion! Jouduin kuitenkin ostamaan uuden lentolipun Oaxacasta CDMX:ään, mutta se maksoi vain noin 70 € ylimääräistä (oikeasti alle 50 €, mutta ostin paremman istumapaikan ja maksoin Cielito Limpio -luonnonsuojelumaksun). Panamassa jouduin vaihtamaan hostellia kesken kaiken, mutta siitä ei tullut kovin paljoa lisäkustannuksia, sillä sain 26 dollaria hyvitystä hostellista, josta lähdin kesken kaiken pois. Belizessä tuli runsaasti ylimääräistä rahanmenoa, koska jouduin sairaalaan, piti ostaa lääkkeitä ja tarvitsin myös uudet veneliput maihin Caye Caulkerista.

Missä olisin voinut säästää?

Olisin päässyt paljon halvemmalla, jos olisin ottanut aina sen halvimman majoituksen ja varannut pelkästään makuusalipaikkoja. Halusin kuitenkin välillä majoittua privaattimajoituksessa ja valitsin majapaikkani lähinnä Bookingissa olevien kuvien perusteella, en niinkään arvostelujen tai hinnan mukaan. Tosin en kelpuuttanut mitään majapaikkaa, jos pistemäärä oli alle 8,5/10. Lennoista en valinnut kaikkein halvinta, vaan valitsin esimerkiksi AeroMexicon jonkun tuntemattoman Aeromarin sijaan. Lentoihin vaikutti myös lähtö- ja saapumisaika sekä välilaskuttomuus. Suomi-Meksiko-Suomi lento oli reilu 900 €, mutta lennon olisi saanut noin 600 eurolla, jos olisi ottanut toisen välilaskun Jenkeissä ja ostanut lipun joltain oudolta matkatoimistolta. Ostan omat lentolippuni aina lentoyhtiöiden sivuilta ja se maksaa ylimääräistä. Mutta jos tulee jotain ongelmia tai reklamointia, on asian selvittäminen helpompaa kuin jonkun pöytälaatikkofirman kanssa. Pientä lisähintaa lentoihin toivat myös vapaaehtoiset CO2-kompensaatiomaksut. Maidenväliset bussit otin ykkös- ja luksusluokasta – en luksuksen kaipuun takia, vaan koska niiden aikataulut tuntuivat houkuttelevammilta. Säästöä olisi tullut myös, jos olisi kokkaillut itse ruokaa eikä käynyt lähes joka päivä ulkona syömässä. Valitsin monesti myös ravintolan, vaikka katukeittiössä olisi ollut halvempaa.

Tein matkan aikana ns. turhia ostoksia eli ostin lisää vaatteita, parit kengät, muistikortin, uuden popsocketin ja muuta ylimääräistä. Ostin datapaketin paikallisiin prepaid-liittymiin Meksikossa, Guatemalassa ja Panamassa. Lähettelin postikortteja ja herkuttelin myös aika usein; kävin ostamassa jäätelöä, suklaata, juustokakkua, erikoiskahveja yms. mihin ei olisi ollut oikealla budjettimatkalla tarvetta tai varaa. Toin Suomeen muun muassa tekstiilejä, käsitöitä, kahvia, suklaata ja mausteita.

Myös alkuvalmistelut olivat ns. ylimääräisiä. Mutta koska kirjoitin esimerkiksi blogia, en halunnut lähteä matkaan ilman uutta läppäriä, ja tämä 17″ kone olisi ollut aivan liian iso ja painava. Ruoka- ja käyttörahabudjetin olisi voinut helposti puolittaa, sillä moni on ottanut budjetiksi noin 10 euroa päivä (ilman majoituksia). Takseissa ja ubereissa olisi voinut niin ikään säästää, jos olisi käyttänyt pelkästään julkisia kulkuneuvoja. Lisäksi hävitin Guatemalassa rahapussin ja siinä oli reilun parinkympin edestä rahaa.

Olin matkalla 2½ kuukautta tai 10 viikkoa, kävin viidessä eri maassa ja yövyin 11:ssä eri kaupungissa, jonka aikana tein 9 maksullista päiväretkeä tai vierailua merkittäviin kulttuurikohteisiin, näiden lisäksi osa museoista tai kohteista oli ilmaisia. Kävin Guatemalassa myös futismatsissa.

Tässä pääpiirteittäin menot karkeasti eriteltynä:

  • Etukäteisostot (lääkkeet, rokotteet, reppu, uusi läppäri ja puhelin, varavirtalähde sun muut): 685 €
  • Matkakulut (lennot, junat, bussit ja veneet maiden/kaupunkien välillä): 1788 €
  • Taksit, metrot ja uberit kaupunkien sisällä: 230 €
  • Majoitukset: 836 €
  • Pääsymaksut ja päiväretket: 88 €
  • Sairaala- ja lääkekulut matkalla: 496 €
  • Prepaid-liittymät: 52 €
  • Käyttörahat (ruoka, ostokset): about 1200 € eli noin 17 €/päivä
  • Yhteensä: 5375 € 

Miten rahoitin matkan? 

Olen tilastojen mukaan köyhä, ja moni tuttavani kysyikin ennen reissua, kuinka paljon kaikki tulee maksamaan. Ylitin budjetin noin tonnilla, mutta jos en olisi joutunut sairaalaan ja olisin elänyt säästeliäästi, olisin päässyt 4-5 tonnin tavoitteeseen. Matkakulujen lisäksi maksoin asunnon vuokraa ja vesilaskut Suomessa kolmen kuukauden ajalta (noin 820 €), mutta niitä ei ole tässä tietenkään mukana. Vakuutusta en myöskään laske mukaan, koska minulla on jatkuva matkavakuutus muiden vakuutusten ohessa. Yhteensä OP Pohjolan terveys-, henki- ja matka- sekä matkatavaravakuutukset on vuodessa noin 300 €. Kotivakuutus meillä on muualta. Säästin matkaa varten vajaan vuoden ja sain lisäksi viime vuoden joulukuussa veronpalautuksia 1288 €. Olen matalapalkka-alalla töissä, ja olin syksyn pelkästään osa-aikatöissä plus liiton rahoilla, joten tuloni olivat viime vuonna verottomana noin 1100-1800 € kuukaudessa. Asumme puolisoni kanssa pienellä paikkakunnalla, jossa eläminen on halpaa ja täällä voi kävellä tai ajaa pyörällä joka paikkaan. Miehellä on auto, mutta itselläni ei ole edes ajokorttia.

Pienten asumismenojen ansiosta voin säästämisestä huolimatta ostaa kaupasta mitä ruokaa haluan enkä joudu kituuttamaan. Tiedän, ettei näin olisi vaikkapa pääkaupunkiseudulla asuessa, missä en luultavasti pystyisi säästämään ollenkaan. Meillä ei myöskään ole lapsia tai lemmikkejä, en käytä enää alkoholia, käy baareissa tai polta tupakkaa, enkä muutenkaan käy oikein missään Helsingissä tapahtuvia järjestöhommia lukuunottamatta. Nuo ovat kaikki syitä, miten pystyn säästämään helposti myös pienistä tuloista. Elin monta vuotta kädestä suuhun, sillä jouduin maksamaan kuukaudessa vähintään 500 € ulosottovelkoja ja perintätoimistojen laskuja, jotka olivat syntyneet opintolainoista sekä siksi, etten nuorena osannut hoitaa raha-asioita ja vietin muutenkin railakasta elämää. Maksoin ulosottoa 5-6 vuotta ja pääsin vihdoin veloista eroon Suomen 100-vuotis itsenäisyyspäivänä joulukuussa 2017. Olin jo aiemmin päättänyt, että sitten kun joskus saan nuo 20 000 euron velat maksettua, ostan itselleni palkinnoksi matkan Latinalaiseen Amerikkaan. Ja koska olin elänyt pitkän matkaa aikuisuuttani oikeasti köyhyydessä (mm. opiskelujen aikana tulot olivat 399 €/kk), tuntuu nykyään jopa matalapalkka-alan ansiot suurelta.

Vastuullisuus ja haittojen minimointi

Voin aiemmin mainittujen tekijöiden myötä auttaa kuukausittain myös Perussa asuvaa World Visionin kautta saatua kummityttöä. Tämän lisäksi olen ollut kuukausilahjoittajana Suomen luonnonsuojeluliitossa, vaihtelevasti WWF:llä, SPR:llä, Solidaarisuus-järjestössä, Survival Internationalissa, Amazon Watchilla, Amnestyllä ja Kirkon ulkomaanavussa. En ole lahjoittanut kaikkiin yhtä aikaa, mutta kuukausittain lahjoituksiin on mennyt noin 50-100 €. Tuo päti myös reissun aikana, sillä annoin matkan aikana kerjäläisille ja yhteen kouluprojektiin noin 200 euron edestä rahaa – ja sen takia blogini on matkakertomusten ohella myös paatosta mm. alkuperäisasukkaiden ja kodittomien tilanteesta. Koska ihmisoikeusasiat ja kansalaisjärjestöt ovat prioriteettilistallani kärkipäässä, halusin myös matkan aikana tukea paikallisia ihmisiä ja matkustaa haittoja minimoiden.

Tiedän, ettei nämä asiat kiinnosta kaikkia ja se on yksi osa matkakuluista, missä pystyy säästämään. En moralisoi ihmisiä, jotka eivät halua maksaa ylimääräistä lentolipuista tai antaa rahaa kadun asukeille. Jokainen tekee rahoillaan mitä haluaa, vaikkakin olen sitä mieltä, että överirikkaiden kuuluisi antaa rahaa hyväntekeväisyyteen. En myöskään pidä itseäni mitenkään parempana ihmisenä antaessani osan tuloistani kehitysyhteistyöhön. Se on asia, joka on minulle tärkeää ja tekee minut itseni iloiseksi. Keräjäläisiä autan siksi (myös kotimaassa), että koen sen velvollisuudekseni ja koska nykyään pystyn siihen taloudellisesti. Myös minua on autettu silloin kun elin köyhyydessä. Välitän aidosti luonnosta ja maapallon kohtalosta, mutta tunnen tottakai myös syyllisyyttä lentomatkoistani, ja varmasti osittain koetan ostaa itselleni paremman omantunnon maksamalla noita lentojen kompensaatiomaksuja. Koetan kuitenkin arjessa elää suht ekologisesti, ja näin ollen lentäminen maailman ääriin onkin pahin rike, mitä harrastan.

Vaikka matkustelu aiheuttaakin omantunnon pistoksia, en silti aio luopua lentämisestä, koska haluan nähdä maailmaa ja tutustua henkilökohtaisesti erilaisiin ihmisiin ja kulttuureihin. Haluan myös vierailla muinaisissa arkeologisissa kohteissa ennen kuin kaikki on tuhottu maantasalle. Olen valmis maksamaan korkeampaa hintaa, mikäli lentomatkustamiseen tulee veronkiristyksiä, ja on mielestäni osittain matkailijoiden velvollisuuskin huolehtia jälkien siivoamisesta. Uudemmmat koneet saastuttavat vähemmän, ja ehkäpä lisämaksuilla ja veronkiristyksillä jossain vaiheessa kehitetään myös ympäristöystävällisempiä polttoaineita ja tekniikkaa. Kaiken lisäksi matkailu avartaa, etenkin jos viitsii lähteä lomaresortin ulkopuolelle ja tutustua paikalliseen elämään, yhteiskuntaan ja ihmisiin. Vaikka matkalta tullessa tili olisikin tyhjä, olet henkisesti taatusti rikkaampi kuin ennen matkalle lähtöä.

Kirjoita kommentti
tiistai, huhtikuu 16, 2019 by

Ryöstöyrityksiä, poliisiväkivaltaa ja tullin ruokakoiria

Reilu pari kuukautta on nyt takana ja niin alkaa olla reissunikin. Tuntuu epätodelliselta palata Suomeen. Tulin eilen Mexico Cityyn ja vietän täällä vielä tämän viimeisen päivän. Lento Amsterdamiin lähtee 21:05 ja saavun Damiin keskiviikkona joskus päivällä. Koska jatkolento Suomeen lähtisi vasta niin myöhään, etten pääsisi yöllä Helsinki-Vantaalta enää kotiin, päätin jäädä Damiin yhdeksi yöksi ja jatkaa matkaa torstaiaamuna. Lennolle ei layoverin myötä tullut yhtään lisää hintaa. Luultavasti en jaksa tehdä mitään Amsterdamissa, vaan koetan selviytyä aikaerosta.

Loppupäivät San Joséssa meni ilman suurempia selkkauksia. Ainoastaan lauantaina kun olin ruuhkaisilla kaduilla kävelyllä, tunsin kuinka joku tarttui selässäni repun lailla roikkuneeseen kangaskassiin. Käännyin ympäri ja näin takanani jonkun miehen, joka esitti ettei tehnyt mitään. Huomasin vähän ajan päästä, että laukun kylki oli viilletty auki. Onneksi huomasin ryöstöyrityksen heti eikä mitään ehditty viedä. Lisäksi säilytän puhelinta ja rahoja yleensä eri paikassa vartalon etupuolella. Tämän takia mitään laukkuja ja reppuja ei kannata kuljettaa selässä, ja tiesin sen itsekin. Kiinalainen huonekaverini oli kauhuissaan, kun kerroin tapahtuneesta. En kuitenkaan itse tuntenut mitään. Jälkeenpäin kyllä mietin, että onneksi mies viilsi laukkua eikä minua, ja onneksi en alkanut kovistelemaan varkaalle mitään, koska olisin voinut saada puukosta.

Kahvia ja futista

Viimeisten päivien aikana kiertelin ympäri kaupunkia, kävin kahvilla eräässä kahvilassa, jossa työskentelee pelkästään vajaakuuloisia nuoria. Ravintolan nimi on IncluyeMe eli ”Sisällytä minut/Ota minutkin huomioon” tms. Söin hyvää suklaakakkua ja katselin ikkunasta kadun vilskettä. Ulkona joku koditon nukkui risaisessa nojatuolissa. Kahvilasta jatkoin matkaa vielä Parque Morazániin, jossa sijaitsee meksikolaisen kuvanveistäjän Jorge Marínin pronssinen siipiveistos ”Alas de México”. Samanlainen veistos löytyy monesta muustakin maailman pääkaupungista. Kävin ottamassa kuvan siipien kanssa, tai oikeastaan pyysin jotain naista ottamaan kuvia minusta. Tämän jälkeen menin takaisin kaupoille päin ja näin kun jossain baarissa oli futismatsi menossa. Kurkkasin sisään ja huomasin, että siellä oli Barcan ottelun ensimmäinen puoliaika käynnissä. Menin sisään ja jäin sinne katsomaan matsin loppuun. Joku costaricalainen mies halusi ostaa juomia, mutta kieltäydyin. Lopulta hän kuitenkin pyysi tarjoilijaa tuomaan minulle Pepsin ja join sen kohteliaisuuttani. Mies olisi halunnut jutella vielä jotain, mutta kun matsi loppui, sanoin että minun on nyt mentävä.

Sunnuntaina kävin tilaamassa ennakkoon kuljetuksen lentokentälle. Meinasin ensin ottaa Uberin, mutta sovellus valitti jostain syystä korttimaksusta enkä jaksanut käydä nostamassa turhaan montaakymmentätuhatta colonea. Pääsin helpommalla kun nostin 20 dollarin setelin ja tilasin kyydin hostellin kautta. Hinta siis 20 USD – Uber olisi ollu melkein puolet halvempi, mutta se on laiton Costa Ricassa eikä kuljettaja olisi voinut ajaa minua lentokentän oville asti ettei taksikuskit näe. Pakko sanoa hostellista, että se oli yksi siisteimmistä missä olen ollut reissuni aikana. Suosittelen ehdottomasti, jos joku on matkaamassa San Joséen! Lisäksi respassa työskentelevä Claudia on todella mukava ja avulias nainen.

Huomioita Costa Rican taloudesta

Maanantaiaamuna ehdin vielä juoda kahvit ja sitten meninkin odottelemaan aulaan kyytiä. Juttelin Claudian kanssa vielä Costa Rican työajoista ja hän valitteli, ettei yksityisellä sektorilla ole mitään vapaapäiviä eikä välttämättä työaikojakaan. Valtion viroissa työskennellään toimistoaikojen mukaan maanantaista perjantaihin, mutta valtiolle on kuulemma todella vaikea päästä töihin.

Jatkoin samantyylistä keskustelua privaattitaksissa. Puhuin kuskin kanssa englannin ja espanjan sekoitusta, mutta sain kuitenkin selvää melkein kaikesta. Kerroin huomioistani eri Keski-Amerikan maissa reissatessani ja mies sanoi, että Costa Rican korkea hintataso parantaa maan taloutta, mutta sillä on myös kääntöpuolensa. Ruuan hinta on esimerkiksi noussut todella korkealle viime vuosien aikana, lisäksi verotusta on kiristetty, mutta silti palkkatasoa ei ole nostettu. Hän kertoi, että ruokaan kuluu suunnilleen 150 dollaria parissa viikossa, erityisesti maidon hinta on noussut pilviin. Maassa on vain kaksi maidontuottajaa. Osa maidosta myydään halvalla ulkomaille, mutta oman maan kansalaisille hinta on monta kertaa korkeampi. Keskimääräinen kuukausipalkka yksityisellä sektorilla on kuulemma verojen jälkeen noin 650 US dollaria. Ellei valtion virkoja oteta huomioon, parhaiten palkattu ala on yllättäen call centerit. Portugali ja Brasilia on ulkoistanut portugalinkielisen asiakaspalvelunsa Costa Ricaan, saman on tehnyt myös Ranska. Lisäksi Yhdysvalloilla on suuri osuus englanninkielisissä call centereissä. Esimerkiksi Amazonin englanninkielinen aspa toimii San Joséssa. Palkkaus tällä alalla nousee helposti yli tuhanteen dollariin kuussa.

Kuski kehui myös maan koulutusta ja terveydenhuoltoa. Erityisesti koulutus sai kiitosta, sillä opetus on ilmaista ja laadukasta, Latinalaisen Amerikan parhaimmistoa. Lisäksi armeijan puuttuminen maasta ja luonnonsuojelutyö saivat kehuja.

Valtion viroissa on säännölliset työajat, toisin kuin vaikkapa turistisektorilla.

Paluu toiseen kotiini

Ruuhkan takia matka Alajuelassa sijaitsevalle lentokentälle kesti noin tunnin. Kävin syömässä riistohintaisen täytetyn croissantin ja otin kahvin (hinta melkein 10€). Menin turvatarkastuksen läpi ja kaikki sujui ongelmitta. Kiva, että minua kohdellaan normaalina matkustajana täällä päin maailmaa toisin kuin Euroopassa, missä joudun aina erikoistarkastuksiin, satunnaisiin räjähdeainetesteihin ja muihin laukkujen penkomisiin 😀 Tein check-inin jo edellisenä päivänä, ja sain jostain syystä paikan kutosriviltä AM Plus -luokasta. Olen Flying Bluen -kanta-asiakas, ja se tekee yhteistyötä myös AeroMexicon kanssa, mutta en kuitenkaan kuulu AM:n Club Premieriin. Lento kesti reilu kolme tuntia ja meni hyvin. Näin ikkunasta Nicaraguan kohdalla purkautuvan tulivuoren. Myös paljon metsäpaloja oli havaittavissa ympäri Keski-Amerikkaa. Kun saavuimme Mexico Cityn alueelle, ilmakehä muuttui ihan harmaaksi, mikä todennäköisesti johtuu Popocatepetl-tulivuoren viime aikoijen aktiivisuudesta. En ole koskaan aiemmin nähnyt CDMX:ää tuollaisena.

Nicaraguan yllä tuprutti savua.

Mexico Cityn yllä olikin sitten hieman tunkkaisempi ilma.

Kun pääsimme ulos koneesta, näin että alkumatkasta vieressäni istunut ehkä nelikymppinen mies seisoi kentän käytävällä, puhui puhelimeen ja itki vuolaasti. En tiedä mitä oli tapahtunut, mutta tilanne oli hyvin surullinen ja minulle tuli sympatiat tuntematonta miestä kohtaan. Olisi tehnyt mieli käydä lohduttamassa, mutta en viitsinyt puuttua asiaan. Jatkoin matkaani migriin, missä jonotin ehkä vartin. Onneksi tuo selvitys sujuu nykyään suht nopeasti. Siitä menin matkatavaroiden vastaanottoon ja jouduin odottamaan reppua varmaan yli puoli tuntia. Jossain vaiheessa olin slaavikyykyssä lattialla kun tullikoira ja ohjaajansa kävelivät ohitseni. Koira pysähtyi weekend-laukkuni kohdalle ja alkoi nuuskutella laukkua innoissaan. Nainen yritti ohjata koiraa pois, mutta koira vain haisteli laukkua. Mietin jo ettei laukussa ole mitään huumeita, mutta sitten nainen kysyi, onko minulla ruokaa. Olin unohtanut appelsiinin laukkuun. Nainen sanoi, ettei hedelmiä saa tuoda maahan ja annoin appelsiinin pois. Koira sai herkkupalan hyvästä työstä, pahoittelin tilannetta ja nainen vain hymyili.

Laatuhostellissa

Sain vihdoin repun, kävelin tullin läpi ja menin aulaan. Kävin syömässä teriyaki-hampurilaisen ja datailin vähän aikaa Starbucksin avoimessa wifissä. Sen jälkeen kävelin taksipisteelle ja kävin kysymässä hintoja. Ensimmäinen piste olisi veloittanut 350 pesoa eli reilu 16€, mutta tiesin aiemmasta kokemuksesta, ettei taksi maksa niin paljoa. Menin viereiselle kojulle ja sain taksin 230 pesolla eli reilulla kympillä. Olisin muuten mennyt ehkä metrolla, mutta alkoi olla ruuhka-aika, joten en viitsinyt lähteä sulloutumaan täyteen metroon laukkujeni kanssa. Taksimatka kesti yli tunnin, sillä ruuhkaa oli niin paljon. Majoitun nyt tämän viimeisen vuorokauden Casa Pepe hostellissa Centro Historicossa. Tästä on pakko sanoa, että TÄMÄ on kaikkein parhain hostelli koko matkan aikana! Tässä on kaikki kohdallaan. Rakennus on hyväkuntoinen, siisti ja kaunis. Dormissa on verhoilla varustetut modernit sängyt, tallelokerot, monta pistoketta sängyn vieressä (myös usbit), kunnolliset petivaatteet ja 5. kerroksessa on kattoterassi, missä on viherkasveja, kaktuksia, chillailumestoja, uima-allas, baari ja upeat näkymät alas kaupunkiin ja vuorille. Tänne tulen varmasti uudelleen, vetää vertoja jopa kauniille Selina-hostelliketjulle! Yöpyminen on vain 15€ yöltä sisältäen aamupalan.

Aggressiivinen poliisitoiminta

Kävin illalla kuljeskelemassa kadulla, ostamassa kahvia ja vettä OXXOsta sekä jossain leipomossa hakemassa leipätikkuja ja donitsin. Näin ja kuulin kun joku nainen alkoi huutaa poliisia ja taisteli pyörästä jonkun nuoren miehen kanssa. Käynnissä oli ilmeisesti pyörävarkauden yritys tai jotain muuta sekavaa, mutta paikalle ilmestyi nopeasti viisi poliisia (sekä liikenne- että normipoliiseja). Jäin vähän matkan päähän istumaan ja juomaan kahvia ja katselin tilannetta. Nuorukainen oli käsiraudoissa ja kohta paikalle tuli varmaankin miehen isä tai joku muu ulkopuolinen henkilö. Monet paikalliset kävivät kommentoimassa tilannetta ja katsoivat käsiraudoissa olevaa miestä halveksuvasti. Paikalliset myös huutelivat nuorukaiselle ja paikalle tulleelle miehelle.

Jossain vaiheessa paikalle tullut mies alkoi kovistelemaan poliisille ja yksi nuorista poliiseista menetti hermonsa. Miehet alkoivat töniä toisiaan ja liikennepoliisi meni väliin rauhoittelemaan tilannetta, mies myös laitettiin rautoihin. Lopulta paikalle kurvasi poliisiauto ja käsiraudoissa ollutta ja paikalle myöhemmin tullutta miestä alettiin työntämään poliisiauton lavalle. Tässä vaiheessa paikalle tuli myös joku ulkopuolinen pukuherra, joka kävi käsiksi oletettuun rikollisen isään tämän vastustaessa autoon siirtämistä. Yhdessä kahden poliisin kanssa he nostivat ja heittivät miehen väkivalloin auton kyytiin, jonka jälkeen pukumies jatkoi matkaansa muina miehinä.

Aiemmin hermonsa menettänyt poliisi heitti myös pyörän jostain syystä auton lavalle ja hyppäsi itsekin kyytiin. Auto jäi vielä joksikin aikaa kadulle ja näin miten poliisi alkoi hakata pidätettyä miestä (rikollisen isää tms.) nuoremman miehen maatessa raudoissa tosi vihaisen näköisenä auton lavalla. Poliisi mätki miestä kämmenellä, nyrkillä ja kyynärpäällä ja toinen poliisi vähän niin kuin oli näköesteenä, mutta pystyin silti näkemään kaiken. Osa kadulla olleista ihmisistä näki myös tilanteen ja näytti hymyilevän vahingoniloisena. Itselläni oli hieman ristiriitaiset tunteet tapahtuneesta. Ymmärrän että poliisi menetti hermonsa provosoinnista, mutta mies oli kuitenkin jo raudoissa eikä pystynyt puolustautumaan. Toisaalta minulla ei ole mitään sympatioita rikollisille – vaikka silti poliisien kai kuuluisi käyttäytyä asiallisesti.. Mies ei varsinaisesti ollut syyllistynyt muuhun kuin virkavallan vastustamiseen, joten käsittely vaikutti aika kovakouraiselta. Olen joskus Suomessakin nähnyt, miten poliisit käyttävät tarpeetonta voimaa pikkurikollisia kohtaan, mutta tuollaista silkkaa pahoinpitelyä en ole nähnyt.

Huh, en kyllä haluaisi joutua riitoihin meksikolaisen virkavallan kanssa.. Onneksi itse olen kohdannut vain mukavia ja ystävällisiä poliiseja, ja monesti he vain moikkaavat iloisesti kadulla. Normaalin turistin ei tarvitse pelätä poliisin mielivaltaa, mutta olen kyllä nähnyt matkani aikana, miten poliisit ovat tehneet ruumiintarkastuksen ja repun penkomisen nuorille latinomiehille tuosta noin vain ilman että kohde on tehnyt mitään rikosta. En tiedä etsivätkö he laittomia siirtolaisia vai jengiläisiä vai mistä on kyse.

Image may contain: one or more people, people standing and outdoor

*Kuvan poliisit eivät liity tapahtumaan millään lailla.* Minulla ei ollut eilen puhelinta mukana, enkä olisi varmaan muutenkaan viitsinyt kuvata pidätystilannetta. Tämä kuvakollaasi on kahden vuoden takaa Mexico Citystä.

Viimeistä viedään

Kello on tulee kohta puoli kaksitoista päivällä ja joudun luovuttamaan huoneen puolen tunnin päästä. Kävin pari tuntia sitten aamupalalla, nyt makoilen sängyssä ja kuuntelen tässä Spotifysta espanjankielistä musiikkia. Parhaillaan kuuluu biisi ”Señorita”. Tuli mieleen kun olin Panamássa ostarilla, niin joku ehkä 6-vuotias tyttö tuli luokseni ja kysyi espanjaksi että ”Disculpa señorita, qué es eso?” ja osoitti huulikoruani. Vastasin että ”Piercing” (koska tuolle ei käsittääkseni ole espanjankielistä termiä) ja näytin huulen sisäpuolen. Tyttö oli ihan kauhuissaan ja kysyi että ”Porqué?” eli miksi Kohautin vaan olkiani ja sanoin ”No se”, en tiedä. Olen saanut kyselyitä myös joltain vanhuksilta ja he ovat olleet kauhuissaan että eikö se satu?! Niin, ei se enää näin 15 vuoden jälkeen kyllä taida sattua.. Mexico Cityssä näkyy aika paljon lävistyksiä ja tatuointeja nuorilla ihmisillä, San Joséssa oli myös joillain, mutta esimerkiksi Guatemalassa ja Panamassa se oli hyvin harvinaista. Eilen kun lähdin lentokentältä, näin tietyömaan, minkä laitamilla istui varmaan 10 nuoren miehen joukko. Osan kasvot oli läpeensä tatuoidut. En tiedä oliko asia näin, mutta tuli mieleen, että ehkä he olivat entisiä jengiläisiä tai vankilasta päässeitä, ja koettivat nyt päästä takaisin kiinni yhteiskuntaan opettelemalla työntekoa. 

Mutta joo. Pakkasin äsken kamat ja menen kohta etsimään, josko täällä olisi joku matkatavarasäilytys, minne saan kamat muutamaksi tunniksi (edit: istun nyt aulassa ja kuulemma ovella on vartioitu tavarasäilytys). Lähden kentälle varmaan viiden-kuuden maissa, että ehdin hoitaa kaikki hommat siellä. Tuntuu niin surrealistiselta lähteä täältä. En tiedä mikä tässä Mexico Cityssä on, mutta tunnen täällä oloni vain niin kotoisaksi ja hyväksi. Kävin pari viikkoa sitten omavero.fi:ssä ja näin, että olen saamassa elokuussa todella hyvät veronpalautukset. Nostin viime vuonna tarkoituksella veroprosenttia liian korkealle, jotta saisin nyt vielä nämä viimeiset veronpalautukset kunnes koko järjestelmä lopetetaan. Tuleva rahamäärä helpottaa ahdistusta, sillä tiedän, että voin syksyllä ostaa vaikka samoin tein lentoliput Meksikoon tai minne vaan, jos siltä tuntuu. En tiedä yhtään mitä teen syksyllä, olenko töissä vai mitä tapahtuu. Haluaisin myös keskittyä enemmän kirjoittamiseen, mutta valitettavasti sillä on hankala elättää itseään. Olen varmaan kesän töissä vanhassa työpaikassani, ja entisen työpaikkani esimies kysyikin joku aika sitten, että voinko tulla tekemään irtovuoroja jo toukokuussa. Ihan kiva, että pääsee melko pian kotiutumisen jälkeen arkeen kiinni.

Ihmisoikeusasiat ja jonkinlainen vaikuttaminen kiinnostaisi. Meillä on vain tämä yksi elämä enkä haluaisi hukata sitä.

Toukokuussa aion todennäköisesti osallistua myös Solidaarisuus-järjestön eriarvoisuuskurssille. Koulutus järjestetään Helsingissä ja osallistumisen ehtona on, että olet myöhemmin valmis vetämään eriarvoisuus-workshopin jollekin nuorisoryhmälle. Tämä on juuri sitä, mitä olen halunnut tehdä jo pitkään. Täällä olo on myös vahvistanut sitä tunnetta, että haluan työskennellä tai olla vapaaehtoisena ihmisoikeusasioiden parissa. Joten, tulevaisuus on ihan auki, mutta eiköhän asiat jotenkin järjesty. Niin ne on aina ennenkin tehneet. Vaikka tuntuu vaikealta lähteä täältä, on silti kiva nähdä läheisiä ja puolisoa pitkästä aikaa. Varmasti oma koti tuntuu myös hyvältä kun sinne asti pääsee vihdoin. Toivottavasti saan ensi yönä nukuttua koneessa edes hieman, jotta paluu Suomeen olisi edes hieman helpompi. Kello tulee jo yksi, koska kuvien lisäämisessä meni hetki ja kävin tekemässä check-outin tässä välissä. Nyt lähden ulos nauttimaan vielä viimeisistä tunneista rakkaassa Meksikossa <3 En sano kaupungille tällä kertaa ”Adios”, vaan ”Nos vemos al rato!” Tiedän, että näemme taas pian..

Kirjoita kommentti
tiistai, huhtikuu 9, 2019 by

Oaxacasta Mexico Cityn kautta Panamaan

Tiistai 26.3.

Loppuaika Oaxacassa meni pääasiassa kaduilla kuljeskellen ja hostellissa chillaten. Meidän piti mennä lauantaina Hierve el Agualle, joka on mineraaleista muodostunut kivinen ”vesiputous”. Päiväretki olisi kuitenkin sisältänyt myös vierailut Mitlaan, johonkin mattokutomoon, mezcal-pajaan, ikivanhalle Tule-puulle ja ravintolaan. Retkitoimistot mainostavat reissua hintaan 150-200 pesoa, mutta todellisuudessa hinnaksi olisi tullut sisäänpääsyjen ja ravintolan kanssa lähemmäs 500 pesoa, joka on aika paljon siitä, että pääset pikaiselle visiitille vain yhteen tai kahteen kiinnostavaan kohteeseen. Olen nähnyt jo ihan tarpeeksi käsitöiden valmistusta, eikä mezcalin valmistus ja maistelu kiinnosta pätkän vertaa. Mitlan arkeologinen kylä olisi kyllä ollut ihan jees, mutta jääkööt se seuraavaan kertaan. Kävin Oaxacassa olon aikana kolmesti samassa kiinalaisessa ravintolassa syömässä buffet-lounaan. Ruoka oli todella hyvää ja maksoi vain 90 pesoa juomineen.

Mao approves.

Lauantai-iltana kirjoittelin blogitekstiä hostellin kattoterassilla ja ihailin ympärillä olevia vuoria. Voin vain kuvitella, miten upealta auringonlasku on näyttänyt entisaikaan kun paikalla ei ole ollut rakennuksia blokkaamassa maisemaa. Auringon häipyessä yhä alemmas vuorten taa, vastapäätä olevat vuoret värjäytyivät oranssin ja pinkin kautta syvän violetiksi, kunnes iltahämärä otti vallan vuorijonosta ja viimeiset pilviin heijastuneet auringonsäteet värjäsivät taivaan neonpunaiseksi.
Sunnuntaiaamuna Oaxacan osavaltion alueella oli 5,3 magnitudin maanjäristys, mutta se ei tuntunut Oaxaca Cityssä asti. Meksikossa on päivittäin seismistä toimintaa, mutta vain harvoin ne aiheuttavat merkittävää tuhoa. Alueella on kuitenkin ollut myös erittäin tuhoisia järistyksiä viime vuosien aikana. Myös tulivuoren purkaukset ovat yleisiä. Istun nyt lentokoneessa matkalla Panamáan, olemme Guatemalan tai El Salvadorin yläpuolella ja näen ikkunasta lukemattomia tulivuoria. Osa tulivuorista tupruttaa tälläkin hetkellä savua pienen purkauksen merkiksi, mutta se ei aiheuta vaaraa ympäröiville alueille. Vuorilla näyttää olevan myös lukuisia metsäpaloja, joista kohoaa savua yläilmoihin.

Läksiäisbileet Oaxacan Zocalolla

Sunnuntai-iltana olimme Ainan kanssa vielä viimeiset hetket kaupungilla, ja olimme taas lähdössä jo pois, kun jostain alkoi kuulua musiikkia (sama oli La Calenda -esityksen kanssa). Zocalolla oli käynnissä yhteistanssit ja DJ:t soitti lavalla ensin salsaa ja cumbiaa. Menimme joukon jatkoksi ja päädyin itsekin tanssimaan alkeellisia lattariaskelia. Luulin aiemmin, etten pysyisi rytmissä, mutta biitti on monesti hyvin yksinkertainen ja sen mukaan on helppo päästä notkumaan ja ottamaan sivuaskelia. Joskus tunnin päästä musiikki taukosi ja jostain asteli kaksi isoa cyber-robottia. Musiikki vaihtui tranceksi ja muuksi konemusiikiksi ja nuorempi väki aloitti omat bileensä. Osa vanhuksista jäi myöskin tanssimaan ja kaikki pitivät yhdessä hauskaa. Meininki oli ihan uskomattoman siisti ja tuntui kuin olisi ollut jossain trancebileissä. Lavalta tuli laservaloja ja savua. Jossain vaiheessa alkoi kuulua Raymixin ”Oye mujer”, ja oli minun vuoroni kiljua riemusta. Tanssimme varmaan 2½ tuntia, kunnes kello alkoi olla jo sen verran, että suuntasimme takaisin hostelleille päin. Aina oli leikkinyt ilmapallosotaa joidenkin lasten kanssa sillä aikaa kun itse tanssin meksikolaisten nuorten kanssa, joten hyvästelimme vielä lapset ja halasimme heitä. Joku ehkä 10-vuotias tyttö sanoi, että minulla on kauniit silmät, mutta oikeasti hänellä ne vasta kauniit olivatkin <3 Matkalla hostellille näimme musikanttimiesten ryhmän tulevan vastaan, ja sanoin Ainalle, että ”katso, mariachi-tyyppejä”. Miehet kuulivat sen ja tulivat luoksemme. He kysyivät mistä olemme ja juttelimme niitä näitä. Eräs miehistä halusi soittaa minulle viulukonserton. Lopuksi hän halasi ja sanoi ”hasta luego mi amor” 😀 Täällä ei paljoa kierrellä ja kaarrella.

Maanantaina heräsin hyvissä ajoin, että ehdin pakkailla kamat ja syödä aamupalan rauhassa. Respan nainen tilasi taksin klo 10:30 ja maksoin siitä 200 pesoa. Toinen vaihtoehto olisi ollut buukata shuttle Zocalolta ja maksaa 90 pesoa, mutta halusin helpon kuljetuksen kentälle, enkä muutenkaan luota hirveästi näiden shuttlekuskien aikatauluihin.. Olin kentällä todella hyvissä ajoin (lento lähti yhden, puoli kahden välillä) ja pääsin jopa turvatarkastuksen läpi ilman mitään ongelmia. Ostin etukäteen Volariksen sovelluksen kautta toisen käsimatkatavaran, sillä en mitenkään saanut kaikkea mahtumaan enää 40 litran reppuuni. Lisäksi painorajat ylittyivät selkeästi. En tiedä olisiko kukaan kysynyt asiasta, sillä en ole joutunut koskaan punnitsemaan käsimatkatavaroita. Lensin siis Volariksella ja tällä kertaa pelotti hieman koneessa turbulenssin aikaan. Kone vajosi muutaman kerran vapaapudotuksella alaspäin ja otin vaistomaisesti kiinni penkistä ja huudahdin jotain. Käytävän toisella puolella istunut tyttö teki samoin, katsoimme toisiamme ja nauroimme itsellemme 😀 Pikkukoneissa turbulenssi tuntuu tosi selkeästi, enkä tottapuhuen luota mitenkään järin paljon keskiamerikkalaisiin halpalentoyhtiöihin.. Onneksi selvisimme kuitenkin turvallisesti perille.

Xoxocotlán International Airport.

Mexico City, toinen kotini

Saavuimme Mexico Cityyn joskus puoli kolmen maissa. Jouduin vaihtamaan terminaalia, mutta matka taittui helposti AeroTrenillä, eli pienellä maisemajunalla, joka kulkee terminaalien välillä. Matka kestää viitisen minuuttia ja on ilmainen niille, kenellä on boarding pass tai lentolippu. Olin varannut yhden yön majoituksen Mexico Cityn lentokentällä sijaitsevasta kapselihotellista (tosi kallis, 38€/yö), ja ajattelin ensin, että chillaan koko loppupäivän siellä. En kuitenkaan voinut olla menemättä keskustaan. Huomasin, että täällä AeroMexicon lennolla Panamaan ja Costa Ricasta takaisin Meksikoon on lippuun merkattu yksi ruumaan menevä laukku. Kävin ostamassa H&M:ltä kivan mustan weekend-laukun ja otin siihen tärkeimmät kamat. Suuri osa vaatteista ja kaikki mitä olen ostanut matkan aikana on sullottu reppuun, ja repun laitoin ruumaan. Olen todella tyytyväinen laukkuun, koska sinne mahtuu kaikki tarvittava läppäreineen päivineen. Meinasin ensin ostaa pienen cabin-matkalaukun, mutta en sitten jaksanut. Tälle kassille tulee varmasti enemmän käyttöä ja rasittaa muutenkin raahata perässä jotain matkalaukkua.

AeroTren ”asemalla” ykkösterminaalissa.

Mutta joo, aiemmin kun olin Mexico Cityssä, en löytänyt kentältä metroasemaa. Kysyin iZzzleepin respasta, missä metro on, ja nainen neuvoi tien espanjaksi. En saanut kaikesta selvää, mutta päätin silti suunnistaa edes sinnepäin. Kävelin bussiterminaalin parkkialueen läpi, mutta matka tyssäsi aika nopeasti, kun vartija käski minun mennä jalankulkijaväylälle. Käännyin takaisin ja kysyin poliisilta tietä. Sitten vain suuntasin sinne, missä ajattelin metron olevan. Päädyin kulkemaan jonkun katumarkkinan läpi ja tuli taas niin kotoisa olo, kun ympärillä oli tavallisia meksikolaisia toimittamassa arkisia askareitaan ja syömässä katukeittiössä. Ehkä reilun kilometrin jälkeen näinkin Pantitlanin metrokyltin ja suuntasin tunneliin. Minulla oli pelkästään 10 pesoa käteistä, mutta se oli juuri se summa, minkä tarvitsin kahteen metrolippuun. Menin lippuluukulle ja sen jälkeen aloin suunnistaa kylttien perusteella oikeaan suuntaan. Metrotunnelit on todella pitkiä ja matkaa kertyy helposti satoja metrejä tai jopa kilometri ennen kuin olet laiturilla. Systeemi on kuitenkin erittäin helppo jos vain tiedät mitä linjaa olet etsimässä ja mihin suuntaan haluat mennä. Pantitlan sijaitsee aivan kaupungin oikealla laidalla, joten jouduin vaihtamaan kaksi kertaa eri linjalle ennen kuin olin Zocalolla.

Torille oli pystytetty jotain värikkäitä chillailumestoja, missä ihmiset makoilivat ja viettivät aikaa auringonpaahteelta suojassa. Jatkoin matkaa ostoskadulle päin, ja kävin monessa eri kaupassa etsimässä sopivaa laukkua. Kuljeskelin myös alueilla, joissa en ollut aiemmin käynyt. Lopulta menin takaisin H&M:lle, mistä sitten ostin laukun. Maksoin Revolutin kortilla ja myyjä kysyi espanjaksi henkkareita. Sanoin että minulla on vain passin kopio, ja hän aprikoi hetken voiko veloittaa korttia vai ei. Hän kysyi onko minulla mitään muita kortteja, missä on nimeni, mutta kerroin että kaikki paperit ja muut kortit on lentokentän hotellilla. Lopulta sain laukun kuitenkin ostettua. En tiedä onko korttimaksuissa joku pesomääräinen raja, minkä jälkeen kysytään papereita, sillä en ole aiemmin maksanut noin suuria ostoksia kortilla (laukku oli 499 pesoa). Toki olen maksanut kortilla hostellimajoitukset, mutta silloin olen muutenkin joutunut näyttämään aina passin. Kuljeskelin vielä hetken Centrossa ja jälleen kerran houkuttelin ainakin neljä tai viisi tatuointiliikkeen jätkää esittelemään heidän tatskaliikkeitä ja pyytämään minua sisään. Varmaan lävistys ja niskatatuoinnit on merkkinä siitä, että olen potentiaalinen asiakas. Pakko kyllä sanoa, että suurin osa noista tatskaliikkeiden tyypeistä on todella hyvännäköisiä. Ihan paras yhdistelmä joku perinteinen meksikolainen ulkomuoto, mihin on lisätty tatuointeja, lävistyksiä ja musta cäppi. Muy buenooo.

Ilta alkoi jo hämärtää, joten kävin pikaisesti Burger Kingissä syömässä 10 kanafilenugettia ja suuntasin takaisin metrolle. Kello oli jotain kuusi, puoli seitsemän, joten oli pahin ruuhka-aika. En jaksanut etsiä naisten metrolaituria, vaan sullouduin miesten sekaan sekalaiturille. Joukossa oli myös pari naista lisäkseni. Ihmisiä oli niin paljon, etten päässyt ensimmäiseen enkä vielä seuraavaankaan metroon. Vaunut olivat taas niin täynnä, ettei ovet menneet kiinni, koska ihmisiä oli niiden välissä. Kolmantena tuli yhtäkkiä tyhjä metro, ja kun ovet aukesivat, ihmiset juoksivat, rynnivät ja tönivät toisiaan että ehtisivät varmasti kyytiin. Tyhjät vaunut täyttyivät parissa sekunnissa ihmismerestä. En edes yrittänyt saada istumapaikkaa, vaan jäin käytävälle seisomaan. Se pitää vielä sanoa, että vaikka olinkin sekavaunussa ruuhka-aikaan, en kokenut oloani millään lailla uhatuksi tai ahdistetuksi. Olen melkein kaikkia miehiä pidempi ja uskoakseni näytän sen verran itsevarmalta, etten ole joutunut häirinnän kohteeksi. Tottakai melkein kaikki tuijottavat, mutta se on enemmänkin hyväntahtoista. Lisäksi minulla oli eilen Meksikon futisjoukkueen paita päällä, joten sain varmaan sen puolesta hyväksyviä katseita 😀 Kun saavuin Pantitlaniin, oli jo pilkkopimeää, mutta kadulla yksin kävelykään ei tuntunut kuumottavalta. Jotenkin tuntuu, että olen niin kotonani Mexico Cityssä, että vaikka alue olisikin ventovieras, ei siellä ole hankalaa liikkua. Osaan myöskin jo sen verran espanjaa, että voin tarvittaessa kysyä apua keneltä tahansa. Tämä oli neljäs kertani Mexico Cityssä ja tunnen joka kerta vain syvempää halua muuttaa sinne. Itse asiassa katsoin taas kerran asuntoja, ja olisi ihan realistinen haave vuokrata yksittäinen huone muutamaksi kuukaudeksi.

Palasin kapselihotellille, kävin suihkussa ja pakkasin kamat uuteen järjestykseen. Kapselissa oli todella mukava chillata ja se oli juuri sopivan kokoinen. Paneelissa on vaihtoehto joko siniselle tai normaalille valaistukselle, katossa on myös lukuvalot ja telkkari, jota en tosin edes avannut. Lisäksi paneelissa on kaksi usb-porttia, pistorasia ja ilmastoinnin säätimet. Heräsin aamulla 6:30, meikkasin, otin kamat ja suuntasin terminaaliin. Olin tehnyt check-inin AeroMexicon sovelluksessa, joten jonotin vain bagdroppiin. Virkailija kysyi onko minulla viisumia ja sanoin etten Suomen kansalaisena tarvitse viisumia. Hän sanoi, että järjestelmä kuitenkin kysyy sitä. Olin vähän että hmmm, mitähän nyt, mutta sitten virkailija huomasi, etten ollut ilmoittanut maastapoistumispäivää. Kerroin olevani vain viikon ja asia oli sillä selvä. Tarkastin samalla matkatavaroiden painon, ja reppu sekä kassi painavat yhteensä jo 17 kiloa. Menin turvatarkastukseen ja pääsin siitäkin tällä kertaa läpi ilman mitään ongelmia. Kävin ostamassa täytetyn croissantin ja kahvia ja menin odottamaan portille. Koneeseen mennessä oli matkan varrella ylimääräinen poliisin tarkastuspiste ja olin jo valmiina antamaan laukun tiskille ja haara-asennossa menossa tarkastukseen, mutta he vain nauroivat minulle ja käskivät jatkaa matkaa. Katsoin, niin ainoastaan meksikolaiset ja jotkut Etelä-Amerikan passeilla matkustavat otettiin syyniin. Erikoista.. Nyt istun siis puolityhjässä koneessa ja aloitimme juuri laskeutumisen. Saavun Tocumeniin, josta on noin puolen tunnin ajomatka Panamá Cityyn. Koetan varmaan tilata Uberin, sillä en tiedä yhtään miten pääsen kaupunkiin. Bussille on matkaa 10 minuutin kävely, mutta en ole varma osaanko suunnata sinne tai missä minun pitää jäädä pois kun saavun kaupunkiin. No, toivotaan että pääsen ehjänä perille!

Panaman kanava-aluetta.

Panamá, rikkaiden veroparatiisi

Keskiviikko 27.3.

Olen nyt täällä Panaman pääkaupungissa Panamá Cityssä. Lento meni hyvin ja saavuimme aikataulun mukaisesti joskus yhden maissa perille. Maahantulotarkastus oli todella tarkka ja kaikki maahantulijat mm. valokuvataan ja heiltä otetaan sormenjäljet. Passintarkastuksen jälkeen mennään tulliin, jossa kaikki tavarat läpivalaistaan ja menet itse hälytysportin läpi. Lisäksi lentokoneessa täytetty maahantulo-/tullikaavake annetaan virkailijalle. Lapussa on tosi tiukat määritelmät, mitä maahan saa tuoda ja siinä on rajattu esimerkiksi puhelimien määräksi yksi kappale. En kuitenkaan ilmoittanut, että minulla on kaksi puhelinta eikä siitä kukaan kysellytkään. Laitoin myös ruoka- ja lääke-kohtaan ”no”, vaikka minulla on omat lääkkeet sekä kahvia, suklaata ja mysliä mukana. Olen toiminut samoin myös Meksikossa silloin kun tullikaavake vielä piti täyttää. Kun viralliset muodollisuudet olivat ohi, kävin nostamassa 80 dollaria ja menin aulaan katsomaan tilannetta. Huomasin automaatin, mistä pystyi lataamaan saldoa prepaid-liittymiin. Syötin 20 dollarin setelin ja Claro-liittymäni numeron, mutta saldoa ei koskaan tullut. En saanut myöskään wifiä toimimaan ja kiroilin suomeksi ärtyneenä, sillä en pystynyt tilaamaan Uberia. Se olisi maksanut vain 10 dollaria, joten jouduin nyt ottamaan riistohintaisen taksin ja maksamaan siitä 35 dollaria. Taksikuskit olivat kaiken lisäksi todella ärsyttäviä nuoria miehiä. Onnekseni en kuitenkaan joutunut heidän kyytiin, vaan ulkona oli joku vanha taksikuski, jonka kyytiin menin. Kuski ei puhunut mitään koko matkan aikana, mikä oli ihan ok.

Matka kesti puolisen tuntia ja pääsin kirjautumaan samoin tein Hostel Siririin (6 yötä/91€). Tämä kaksikerroksinen hostelli sijaitsee keskellä kaupunkia pilvenpiirtäjien ympäröimänä. Takapihalla on palmuja ja uima-allas. Majoitun 8 hengen naisten dormissa, mutta täällä on lisäkseni vain kaksi muuta naista. Toinen on joku kenialainen maratoonari ja toinen varmaan jostain Euroopasta. Huoneessa on ilmalämpöpumppu ja sängyissä verhot, jotta saa olla omissa oloissaan. Panamá Cityssä on tällä hetkellä +34C astetta lämmintä ja ilma on kostean nihkeä. Ei kuitenkaan yhtä paha kuin mitä se oli Playa del Carmenissa. Heti päästyäni eilen hostellille, kirjauduin wifiin ja menin valittamaan WhatsAppissa Claron asiakaspalveluun puuttuvasta saldosta. Selvitin asiaa 1½ tuntia espanjaksi ja viimein sain saldon liittymälleni. Aspa koetti ensin kysyä onko minulla mitään panamalaista liittymää, onko autoa tai kaapelitv:tä tai mitään muuta palvelua, mihin he voisivat siirtää hyvityksen. Pyysin että he vain siirtäisivät summan pankkitililleni, jonka jälkeen sain vastauksen että siihen menee neljä päivää. Lähetin pankin tiedot, mutta sitten vastauksessa sanottiin, että pitäisi olla Panaman pankkitili. Totisestihan minulla onkin täällä joku veronkiertotili.. Jälleen kerran aspa kysyi mistä ostin liittymän ja sanoin että Guatemalasta. Lopulta sain tekstiviestin, että liittymälleni on siirretty 232 Guatemalan quetzalin edestä bonusta (26 euroa), jolla pystyin ostamaan datapaketin. Johan oli taas säätö! (Alla kuvia hostellin pihapiiristä.)

Mitä tulee muuhun asiakaspalveluun, kävin eilen Burger Kingissä syömässä ja asiakaspalvelu oli todella nuivaa. Sama oli myös kaupassa, josta kävin ostamassa vettä. Myyjät eivät edes vilkaise asiakasta, kukaan ei tervehdi tai kiitä tai vastaa mitään kiitokseen. Etenkin Burger Kingin myyjät olivat todella töykeitä. Kadulla ihmiset ovat apean, vihaisen ja kiireisen oloisia ja tunnelma on muutenkin aivan erilainen kuin esimerkiksi Meksikossa. Täällä on pilvenpiirtäjiä ja lasisia rakennuksia joka paikassa, saasteinen ilma, roskaa kadulla ja muutenkin kaupunkina tämä on suht ankea paikka. Tuntuu, että ihmiset juoksevat täällä vain työn ja rahan perässä eikä kukaan nauti elämästä. Vaikka Meksikossa ja Guatemalassa olot on päällisin puolin karummat ja ihmiset ovat köyhempiä, on heidän asenteensa paljon parempi. Meksikossa kadulla tuntemattomat ihmiset hymyilevät vastaantulijoille, kaikki katsovat silmiin, ihmiset ovat avuliaita ja ystävällisiä, mutta täällä kukaan ei hymyile eikä katso vastaantulijoita päinkään. Tässä sen taas näkee, ettei raha ja varallisuus tuo onnea ja ettei rikkaat ihmiset välitä muista pätkän vertaa. Mutta koetan silti olla tuomitsematta tätä kaupunkia ensivaikutelman perusteella.

Rahatilanne alkaa olla aika heikko, joten pitää keksiä jotain halpaa tekemistä täällä. Yritän ainakin käydä joku päivä tuolla Panamá Viejossa eli vanhan kaupungin raunioilla. Pitää vaan ensin selvittää miten pääsen sinne. Matkaa on reilu 5 km, joten voisin periaatteessa kävelläkin sinne, mutta en tiedä meneekö sinne kävelytietä perille asti. Luin netistä, että tämä on autoilijoiden kaupunki, ja siltä se myös näyttää. Nyt lähden etsimään jotain syötävää. Täällä aamupala kuuluu hintaan, mutta siinä oli vain kaksi isoa pannukakkua banaanilla ja suklaakastikkeella, joten haluaisin seuraavaksi jotain suolaista.

Aamupalalla.

Ps. Ihan vähän meinaa vaan mennä hermot hostellin nettiyhteyteen.. >:( Koetin 2½ tuntia lisätä kuvia tähän postaukseen, kello on nyt kolme ja olen vihdoin valmis. Pakko saada jotain ruokaa!

Kirjoita kommentti
keskiviikko, maaliskuu 27, 2019 by

Monte Albán, sapoteekkien temppelikaupunki

Otin torstaina hostellin kautta 200 pesoa maksaneen päiväretken sapoteekkiraunioille. Meinasin alunperin mennä vain tuonne Monte Albániin, jonka kierros olisi kestänyt kymmenestä kahteen. Kierreltyämme raunioilla kello oli kuitenkin vasta yksi kun lähdön aika koitti, joten päätettiin shuttlessa tapaamani brittimiehen kanssa, että jäisimme vielä muullekin tourille, joka kestäisi iltakuuteen asti. Olimme ainoita, ketkä olivat buukanneet vain lyhyen retken. Maksoimme oppaalle 50 pesoa lisää ja jatkoimme matkaa.

Raunioiden jälkeen kävimme Arrazolan kylässä jossain puuesineitä ja muita koristeellisesti maalattuja käsitöitä valmistavassa pajassa. En jaksanut kierrellä paikassa kovin pitkään, vaan menin ulos juttelemaan intialaisen ikivanhan miehen sekä meksikolaisen pariskunnan kanssa.

Käsityöpajalta suuntasimme Cuilapanin vanhaan luostarimaiseen kirkkoon, jonka holvien alla kuljeskelimme hetken. Kirkko poikkesi muista Meksikossa näkemistäni kirkoista arkkitehtuuriltaan, sillä tämä oli saanut enemmän vaikutteita roomalaisilta kuin espanjalaisvalloittajilta. Kirkossa oli meneillään messu, joten emme päässeet kaikkiin osiin. Avoinen holvirakennus oli todella kaunis, mutta kärsinyt ajan saatossa. Maanjäristysten takia oikeanpuoleiset pylväät ovat jo aikaa sitten romahtaneet. Vasen puoli on tuettu metallipalkeilla, sillä täällä on seismistä toimintaa lähes päivittäin.

Convento de Cuilapan.

Tämän jälkeen menimme syömään La Cabana del Indio -ravintolaan lähelle Zaachilan kaupunkia. Ruoka oli buffet-tyylinen ja todella herkullista! Erityisen hyviä oli rapeat tortillarullat eli flautat (huilu espanjaksi) ja maissinlehteen käärityt liha-maissitaikinanyytit eli tamalet. Chilit oli niin tulisia, ettei brittimies pystynyt syömään kuin yhden haarukallisen. Tuumasimme, että pidämme molemmat kyllä tulisesta ruuasta, mutta tässä menee raja. En pystynyt itsekään syömään kaikkea, sillä tulisuus oli niin voimakasta, että se tappoi kaiken maun muusta ruuasta. Ravintolalounas maksoi 200 pesoa, sillä otin ruuan lisäksi myös Agua Jamaican eli hibiskuksen kukasta tehdyn mehun kaltaisen juoman, sekä café de ollan, joka on hyvin tyypillinen tälle alueelle.

Alussa oli mezcal-tarjoilu. Vasemmalla brittimies ja oikealla pariskunta Mexico Citystä, joihin tutustuin matkan aikana. 

Ravintolan jälkeen ajoimme viimeiseen kohteeseen Santa Rosaan, jossa tutustuimme mustan keramiikan valmistukseen. Savenvalantaa on aina yhtä mukava katsella. Maailmassa kuulemma vain kahdessa paikassa valmistetaan tätä mustaa keramiikkaa; täällä Oaxacassa sekä Jenkkien New Mexicossa. Oaxacan menetelmä on kuitenkin ainoa, jossa käytetään edelleen prekolumbiaanista valmistustekniikkaa. Perheyrityksillä on omat salaisuutensa keramiikan valmistukseen, eikä niitä ole kaikilta osin paljastettu julkisuuteen. Keramiikan mustaa sävyä voidaan kontrolloida sillä, kuinka pitkään esineitä poltetaan uunissa. Osansa mustaan väriin tuo savessa oleva magnesium (jos oikein muistan). Jos esineeseen halutaan kiiltävä pinta, savea hangataan manuaalisesti ennen uuniin laittoa.

Olisin halunnut ostaa nämä kaikki <3

—

MONTE ALBÁN

Historiaa

Mutta sitten aiheeseen. Oaxacan alueella on yli 4 000 arkeologista kohdetta. Monte Albánin rauniot sijaitsee samannimisillä vuorilla, vajaa 10 km Oaxacan pääkaupungista länteen. Temppelikaupunkia pidetään Mesoamerikan vanhimpana varsinaisena kaupunkina ja sen rakentaminen aloitettiin noin 500 eaa. Kaupunki kasvoi nopeasti seuraavan kolmensadan vuoden aikana ja siellä oli parhaimmillaan 50 000 asukasta. Itse temppelialueella ei asunut kuin korkea-arvoista papistoa, mutta alueen laitamilla oli asutusta myös tavan kansalle. Sijainti vuoren laella, 400 metriä laakson yläpuolella oli merkittävä puolustuksen kannalta. Laaksossa on edelleen ikiaikaisia kyliä, kuten Mitla ja Etla.

Sapoteekit saivat vaikutteita kulttuuriinsa ja rakennelmiinsa Mesoamerikan vanhimmalta intiaanikansalta olmeekeilta näiden tullessa myymään peilejä Oaxacan laaksoon noin 850 eaa. Sapoteekkien tiedetään olleen yhteyksissä myös muinaisen Teotihuacánin asukkaiden kanssa ja tehneen muun muassa vaihtokauppaa. Vuoden 750 tienoilla kaupunki hylättiin ehkä kuivuuden takia tai siksi, ettei sapoteekeillä enää ollut kovin merkittävää poliittista valtaa ja ihmiset alkoivat muuttaa 700-luvulla muille alueille. Kaupunki säilyi sellaisenaan ja myöhemmin mm. miksteekit pitivät sitä pyhänä paikkanaan.

Hautausmenot ja uskonto

Kuulimme oppaalta tarinoita mm. hautausmenoista ja uskonnosta. Sapoteekit hautasivat vainajat talojen alla olleisiin pieniin kivialttareihin, joista on löydetty viitteitä myös Teotihuacánin oaxacalaisten asuinalueelta. Seitsemän vuoden jälkeen kun liha oli maatunut, kerättiin luut pois kivihaudasta, jotta hautakuopassa olisi tilaa tuleville vainajille. Vainajan mukaan matkalle tuonpuoleiseen laitettiin uhrilahjoja. Monte Albánista on löydetty yhteensä 300 hautaa, joiden joukossa on Mesoamerikan intiaaniraunioiden merkittävin hauta-aarre. Hauta no. 7 löydettiin vuonna 1932 ja siellä oli mm. kultaa, obsidiaania, turkoosia, jadea ja muita arvoesineitä. Hautalöytö oli siinäkin mielessä merkittävä, että sen myötävaikutuksesta myös muita Mesoamerikan intiaaniraunioita alettiin tutkia ja ennallistaa.

Merkittävän hautalöydön tekijä on saanut oman reliefin Monte Albániin.

Tässä yksi asuinrakennuksen alla olleista hautaholveista (no. 56), joita on yhteensä löydetty kolmisensataa.

Opas muuten kertoi yllättävän tiedon, josta ainakin minulla oli ollut täysin väärä käsitys. Olin ihaillut Teotihuacánissa rakennusten seinien muuraussaumoissa olevia pieniä kiviä ja näin samantyylisiä myös Monte Albánin kohteissa. Luulin niiden olleen aikalaisten lisäämiä koristeita, mutta se onkin kuulemma merkkinä siitä, että kyseinen rakennus on tutkittu ja rekonstruoitu siltä osin. Jos taas sauma on paljas, on se osa siinä kunnossa kuin mitä se löytöhetkellä oli.

Sapoteekit uskoivat muiden intiaanikansojen tavoin luonnonvoimiin ja -ilmiöihin, ja he ajattelivat, että sateen, tuulen, kuun, tulen yms. takana olivat erilaiset jumalhahmot. Näitä hahmoja palvottiin ja lepyteltiin rituaalimenoin ja uhrauksin. Myös eläimiä kuten kyyhkysiä uhrattiin, mutta ihmisiä heidän ei tiedetä uhranneen. Pyhiä eläimiä olivat jaguaari, käärme ja kotka.

Shamaania kuvaava patsas.

Alueen temppelit ja muut kohteet

Rakennelmista minulla ei ole hirveästi kerrottavaa, sillä meillä oli yhteensä vain ehkä kaksi tuntia aikaa kierrellä laajalla alueella, eikä opas kuljettanut meitä kuin puolelle kohteista, jotka sijaitsevat pohjoisella tasanteella. Alue on sen verran suuri (2 000 hehtaaria), että aikaa olisi helposti kulunut kokonainen päivä. Alla kuva alueesta pohjoistasanteelta kuvattuna.

Kun opastettu kierros oli ohi, meillä oli vain puoli tuntia aikaa omatoimiseen kuljeskeluun. Juoksin käytännössä koko alueen läpi, sillä halusin nähdä ennen kaikkea alueen toisessa päässä olevan ”Tanssijoiden gallerian” eli kivipaasit, mihin on kaiverrettu outoja ihmishahmoja. 1800-luvulla tutkijat luulivat, että kyseessä on jokin tanssia kuvaava ”historiankirjoitus”, mutta myöhemmin he ovat tulleet siihen johtopäätökseen, että kaiverrukset kuvaavat kuolinkouristuksissaan vääntelehtiviä ihmisiä. Historoitsijat uskovat miesten esittävän lähikylien sotavankeja, jotka vangittiin ja kastroitiin ennen kuolemaa, osalta poistettiin sisäelimet. Monet Meksikon intiaanikansoista oli hyvin julmia nykymittapuun mukaan. Todennäköisesti kaiverrokset ovat olleet propagandaa tuleville valloittajille, jotta nämä jättäisivät kaupungin valloituksen väliin. Tanssijoiden gallerian kaiverrukset ovat peräisin aikajaksolta 500 – 100 eaa.

Tanssijoiden galleria.

Pyramidialue itsessään koostuu 200 x 300 metrin kokoisesta keskusaukiosta, jolla sijaitsee mm. observatorio ja papiston palatsit, ja aukion päädyissä olevista eteläisestä ja pohjoisesta tasanteesta. Alueen sivuilla on pienempiä pyramiditemppeleitä ja pallokenttä, jossa pelattiin muinaista rituaalista pallopeliä. Pohjoistasanteen erikoisuutena on myös syvään kaivettu keskusallas, johon sapoteekit keräsivät sadevettä. Allas oli päällystetty stukolla, joten vettä pystyi säilömään altaassa vain 10 päivää, jonka jälkeen stukko olisi alkanut liukenemaan. Vesi johdettiin kanavointia pitkin eri rakennuksiin. Alueella oli myös akvedukteja ja viemäröinti. Keskuskaukion alla on tunneleita, joita pitkin pappi kulki temppelistä toiseen ja ilmestyi yllättäen aivan toisaalle kuin missä hänet oli aiemmin nähty. Näin tavan kansalle annettiin kuva, että papit pystyivät liikkumaan rakennusten välillä jumalallisen voiman avulla. Kaikkia tunneleita ei ole tutkittu, joten niiden täydellistä merkitystä ei vielä tunneta.

Kaikkien rakennusten tarkoitusta ei tiedetä.

Temppeli.

Pieni pyhättö keskusaukiolla.

Eteläinen tasanne. Vasemmassa laidassa näkyy vähän observatoriota.

Pallokentällä pelattiin muinaista mesoamerikkalaista rituaalinomaista pallopeliä.

Tänne varastoitiin sadevettä.

Temppeleille johti salaisia tunneleita, joita pitkin papit kulkivat.

Universumin tärkeys

Kuten muillekin intiaanikansoille, myös sapoteekeille astronomia oli tärkeä osa päivittäistä elämää. Sen avulla ennustettiin vuodenkiertoa ja ajoitettiin lääkinnällisten kasvien poimintarytmiä. Tähtitaivaan ja ilmansuuntien perusteella asemoitiin myös kaupunkikuva. Keskusaukion päätemppeli oli sijoitettu auringon mukaan. 8.5. ja 5.8. aurinko paistaa viiden sekunnin ajan suoraan zeniitistä ja valaisee temppelin kauniisti katossa olevasta aukosta (kuva alla). Keskusaukiolla sijaitsee myös observatorio, jonne oli pääsy vain harvoilla ja valituilla tiedemies-papeilla ja muilla korkea-arvoisilla henkilöillä. Tiedemies-papiston koulutus aloitettiin jo lapsena, joten heille oli aikuisuuteen mennessä kehittynyt erinomainen tieteellinen osaaminen. Observatorio rakennettiin noin vuonna 100 eaa.

Ihailen muinaisten kansojen tieteellistä lahjakkuutta ja sitä, miten tarkasti he osasivat ilman teknologian apua laskea taivaankappaleiden liikkeet ja kohdistaa rakennuksensa niiden mukaan. Ihan uskomatonta!

Observatorio.

Aukion laidalla on suurikokoinen steela, jolla on korkeutta lähes 6 metriä. Se on Monte Albánin vanhimpia steeloja (aikakaudelta 100 eaa – 300 jaa), ja se on toimittanut mm. astrologisen kalenterin ja keskipäivän näyttäjän virkaa. Vuosittain steelan heittämä varjo myös kertoi kesä- ja talvipäivänseisauksien ajankohdan, sillä varjo piteni ja lyheni sitä mukaa, kun vuodenkierto eteni. Obeliskin kaltaisen monumentin itäsivulla on kaksi hieroglyfiä, joista toinen kuvaa vettä ja toisen merkitystä ei ole onnistuttu selvittämään. Länsisivulla on sapoteekkikalenterin mukainen päivämäärä, jonka uskotaan liittyvän johonkin merkittävään tapahtumaan, jota tämä kivipaasi edustaa. Monte Albánista on löydetty myös uniikki vaakatasossa oleva narratiivinen steela ja se on yksi harvoista, joka on löydetty alkuperäiseltä paikaltaan.

5,8 metriä korkea kivipaasi oli sapoteekkien astrologinen kalenteri sekä keskipäivän että vuodenkierron näyttäjä.

Harvinainen vaakatasossa oleva steela on edelleen alkuperäisellä paikallaan.

Samasta puusta veistetty

Alue on sen verran laaja, että haluan käydä siellä joskus vielä uudelleen. Sama oli Teotihuacánin kanssa. Ensin kannattaa käydä opastettu kierros, jotta saa jotain faktatietoa oppaalta ja sen jälkeen alueelle voi mennä kuljeskelemaan toisen kerran omaan tahtiin. Olen nyt tällä reissullani tutustunut syvemmin niin asteekkeihin, teotihuacanoihin, mayoihin kuin sapoteekkeihin, ja pystyy huomaamaan selkeästi, että vaikka Mesoamerikka onkin valtava alue (pelkästään Meksiko on viiden Suomen kokoinen), on näissä kaikissa kulttuureissa hyvin samantyylisiä piirteitä. Kansat ovat ajan saatossa sekä käyneet vaihtokauppaa että sotineet keskenään, mutta myös ottaneet vaikutteita toisiltaan.

Tosin samoja elementtejä kuten luonnonvoimiin uskominen ja tietyt hautausrituaalit löytyy monesta muustakin luonnonkansan kulttuurihistoriasta. On kuitenkin kiehtovaa huomata, miten universaaleja uskomuksia ja tapoja eri kansakunnilla on historian aikana ollut riippumatta asuinpaikasta. Pyramideja löytyy niin Keski-Amerikasta kuin Egyptistä, maailmannapa käsitteenä on tuttu sekä Mesoamerikan intiaanikansoille että Mongolian shamanisteille, kolmiosainen maailmankäsitys mihin kuuluu ylinen, tämä maailma sekä alinen on osa Meksikon intiaanien kuin myös muinaisten suomalaisten maailmankuvaa, tähtitieteen ja ilmansuuntien merkitys ja eläinten pitäminen jumalallisina olentoina on niin ikään yleismaailmallinen perinne. Ihmiset ovat loppupeleissä aika samanlaisia, vaikka ensisilmäyksellä toisen kulttuuri saattaa näyttääkin oudolta tai jopa raa’alta.

Kirjoita kommentti
sunnuntai, maaliskuu 24, 2019 by

Kaunis, poliittinen San Cristóbal

Viime tekstistä onkin hetki aikaa, ja olen itseasiassa nyt jo Oaxacassa. En pystynyt yhdistämään läppäriä nettiin jostain syystä ollenkaan sinä aikana, kun olin San Cristóbal de Las Casasissa, Chiapasin osavaltiossa. Koetan nyt kirjoitella pikaisen yhteenvedon viime viikosta. Otin siis shuttlen Guatemalasta Meksikoon ja matka meni päällisin puolin ihan hyvin. Ajelimme Quetzaltenangon, Huehuetenangon ja muiden kylien läpi rajalle. Näkymät olivat mitä upeimmat jälleen kerran ja kyllä silmä lepäsi rehevissä vuoristomaisemissa. Näin matkalla paljon mm. kahviviljelmiä. Meillä oli tosi mukava reissuporukka shuttlessa ja istuin itse japanilaisen nuoren miehen vieressä. Juttelimme mistäs muustakaan kuin animesta, Suomesta, revontulista, japanilaisen Hokusain taiteesta yms. Rakastan sitä, miten japanilaiset puhuvat englantia ja etenkin sitä, kun natiivi puhuu japania. Kuulostaa aina ihan superhauskalta 🙂

Maisemaa Guatemalan Quetzaltenangosta.

Iloinen japaniAlainen 😀

Rajan yli

Rajanylitys ei mennyt ihan putkeen, mutta selvisin siitäkin pienten ongelmien jälkeen. Ylitimme rajan La Mesíassa (GT)/La Mesillassa (MX). Guatemalan puolella ei ollut mitään ihmeellistä, sen kun mentiin migrin koppiin ja virkailija lätkäisi passiin exit-leiman. Tämän jälkeen kävelimme Meksikon puolelle, missä vaihdoimme shuttlea. Shuttle kuskasi meidät Comalapan kaupunkiin, ja menimme Meksikon migriin. Sisällä rajavartiokopin seinällä oli paljon lasten kuvia ja kysyin vartijalta, oliko kyseessä kadonneet ihmiset, johon mies vastasi asian olevan näin, paljon lapsia sekä Meksikosta että Guatemalasta. Päivittelin surkeana lasten kohtaloa miehelle. Täytin maahantulokaavakkeen normaalisti, mutta sitten kuulin, että edellä olleilta alettiin kysyä jälleen kerran turistiveroa. Bulgarialainen matkakumppani ehdotti, että sanomme olevamme Meksikossa alle seitsemän päivää, jotta välttyisimme verolta (minkä olen itseasiassa maksanut Meksiko-Panama lentolippuni yhteydessä). En tiedä miksi tein niin, mutta sanoin migrin äijälle, että olen vain viisi päivää. Luulin, että hän laittaa maahantulolappuun silti 180 päivän oleskeluluvan, kuten aina ennenkin. Katsoin kuitenkin lappua, ja siinä oli vain joku outo merkintä. Menin uudelleen tiskille ja selitin, että saatan sittenkin olla pidempään Meksikossa.. Mies tuhahti kulmat kurtussa ja kysyi miten aion maksaa veron. Tarjosin dollareita, ja hän käski ärtyneenä minun mennä pankkiin, koska tiskillä pystyi maksamaan vain pesoilla. Menin viereiseen pankkiin ja maksoin 29,50 USD. Sain kuitin ja marssin uudelleen tiskille, täytin lapun toistamiseen ja menin nöyränä migrin äijän luo. Pyysin anteeksi ja hymyilin miehelle, jonka jälkeen hän alkoi nauraa eikä ollut enää vihainen 😀

Chiapasin poliittinen sekamelska

Matka jatkui halki Chiapasin osavaltion. Pysähdyimme jossain välissä ostamaan kahvia ja välipalaa OXXOsta ja latasin samalla aiemmin ostamaani TelCelin liittymään 100 pesolla saldoa. En ole varma, kuinka paljon sain dataa. Meksikon puolella maisema muuttui hyvin alavaksi ja kahviviljelmien sijaan ikkunasta näkyi maissipeltoja ja karjatiloja. Välillä oli kyllä myös kuivaa vuoristoakin. Peltojen laitamilla ja tien varsilla oli hökkelikyliä ja hyvin alkeellisia asutuksia. Etelä-Meksiko on todella köyhää aluetta ja täällä asuu lähinnä alkuperäisheimoihin kuuluvia ihmisiä, joista moni ei edes puhu espanjaa. Tästä päästäänkin seuraavaan aiheeseen. Olin lukenut netistä, että Chiapasissa voi törmätä sekä maantieryöstöihin että tiesulkuihin. Jonkun matkaa rajanylityksen jälkeen shuttle pysähtyi keskelle vuoristotietä ja näin ikkunasta, että edessämme oli loputon autojono. Liikenne ei kulkenut ollenkaan pitkään aikaan. Sen jälkeen autot etenivät aina yhden auton mitan verran kerrallaan ja jono pysähtyi taas. Ajattelin ensin, että ehkä edessä on joku tiukka mutka, mikä sumputtaa liikenteen. Kun aikaa oli kulunut noin tunti, aloin miettimään, että ehkä olemme joutuneet tiesulkuun. Hetkeä myöhemmin kuski ilmoitti kaikille, että tie tosiaan on blokattu ja joutuisimme ehkä maksamaan päästäksemme läpi. Aloimme kaivaa kuvetta, sillä ei ollut mitään tietoa, kuinka paljon vapaus maksaisi tällä kertaa. Kyse saattoi olla kymmenistä tai sitten sadoista pesoista. Minulla oli vain dollareita, mutta ajattelin että on vastassa sitten mitä tahansa, oli käteistä sen verran, että voisin ostaa itseni vapaaksi. En pelännyt mahdollista väkivaltaa, mutta mietin hetken, että piilotanko läppärin johonkin. Ehdin laittaa ainoastaan uuden puhelimeni rintaliiveihin, kun jo olimmekin tiesulun kohdalla. Auton ympäröi molemmin puolin kymmenien miesten joukko ja ympärillä kävi hälinä. Miehet seisoivat keppien kanssa tien reunassa ja säännöstelivät autoletkan kulkua. Näin heti, ettei kyseessä ole bandiittien blokki vaan kyse oli poliittisesta tiesulusta.

MOCRI-CNPA-MN:n tiesulku La Trinitarian ja Comitanin välisellä tieosuudella.

Yllättäen kuski kuitenkin jatkoi matkaa ja ilmoitti, ettei meidän tarvinnutkaan maksaa mitään. Saimme ainoastaan A4:n, missä oli Emiliano Zapataa esikuvanaan pitävän MOCRI-CNPA-MN:n ”manifesti”. Ottaen huomioon agendan, jota monet zapatistiryhmät ajavat, olisin ollut valmis maksamaankin. Tämän alueen alkuperäisväestö taistelee henkensä edestä Meksikon hallitusta vastaan, he taistelevat saadakseen oikeuden omaan maahansa, oikeuden tehdä työtä kunnollisella palkalla. He taistelevat koulutuksen ja terveydenhuollon puolesta, ja ennen kaikkea saadakseen ihmisarvoisen elämän. Yhteisö tukee naisten oikeuksia, ja yksi iskulauseista kuuluukin, että ”Ilman naisia ei ole vallankumousta” (”Sin mujeres no hay revolución”). Myöskään alkoholia tai muita kulutushysterian tuotteita ei yhteisössä ole saatavilla, ihmiset eivät juo edes Coca Colaa toisin kuin kaikkialla muualla Meksikossa. Monia vastarintaryhmittymien jäseniä ja muita alkuperäisväestöön kuuluvia meksikolaisia on tapettu ja vangittu ilman syytä. Ihmisiä on pakkosiirretty vuosisatojen aikaisilta kotiseuduiltaan, armeija ja puolisotilaalliset joukot tekevät usein iskuja Chiapasin väestöä kohtaan, eikä viimeisimmästä iskusta ole kuin neljä päivää (15. maaliskuuta).

Meksikoon valittiin uusi vasemmistolainen presidentti, joka astui virkaan viime joulukuussa, mutta käsittääkseni zapatistit eivät suvaitse tätäkään vaihtoehtoa, sillä heidän mielestään kaikki poliittiset puolueet edustavat samaa valkokaulusrikollisuutta (”cuello blanco”). Ymmärrän kyllä tämän näkökannan, vaikka itse toivonkin, että Lopez Obrador saisi edes jotain parannuksia aikaan tällä presidenttikaudellaan. Vähän sama se on Suomessa, vaikkakin tietysti paljon lievemmässä mittakaavassa; ei yksittäiset poliitikot tai edes puolueet loppupeleissä pysty muuttamaan järjestelmää, joka on läpeensä mätä ja jota koko läntinen ja pohjoinen pallonpuolisko suurvaltojen myötävaikutuksesta pyörittää.

Ylihuomenna Chiapasissa olisi mielenosoitusmarssi, ja jos olisin edelleen San Cristóbalissa, olisin varmaan osallistunut marssiin, vaikka sitä ei suositellakaan. Marssit muuttuvat nopeasti väkivaltaiseksi, sillä armeijan joukot tulittavat ihmisiä monesti ihan summamutikassa ja ampuvat kovien panosten lisäksi kyynelkaasua ja kumiluoteja. Lisäksi on ollut yleistä, että ulkomaalaisille jotka osallistuvat poliittisiin mielenosoituksiin, ja etenkin jos sinut yhdistetään millään tavalla zapatistien tukemiseen, on edessä maasta karkoitus. Minulla roikkuu zapatistifiguuri laukun hihnassa ja ostin myös EZLN:n eli zapatistien sissijoukkojen t-paidan, mutta koska esimerkiksi San Cristóbalissakin oli armeijan rynnäkkökivääreillä varustettuja sotilaita partioimassa kaduilla, en viitsinyt lähteä provosoimaan ja kulkemaan ulkona kyseinen paita päällä. Figuuri kuitenkin roikkuu laukussa solidaarisuuden osoituksena. En tiedä joudunko poistamaan sen Mexico Cityyn palatessa, missä poliisi- ja sotilaspartioita on joka nurkalla. En kuitenkaan halua joutua karkoitetuksi maasta tai saada porttikieltoa tänne.. saati päätyä vankilaan.

Armeijan joukkoja partiomassa kadulla. Meksikossa kaikkialla on joko poliiseja, sotilaita tai vartijoita konetuliaseet tanassa (Guatemalassa näin oli myös futismatsissa). Muistan miten ihmettelin järeää aseistusta ensimmäisellä kerralla pari vuotta sitten Mexico Cityssä, mutta nyt näkyyn on jokseenkin jo tottunut. Tottakai aseisiin silti kiinnittää aina huomion ja miettii, onko moinen varustus ylimitoitettua..

Zapatistihahmon tunnistaa naaman eteen vedetystä maskista.

Muutama päivä sitten tapahtuneessa sotajoukkojen invaasiossa vangittiin ilman syytä 30 ihmistä ja ainakin kaksi on kateissa, todennäköisesti tapettu. Ei ole tietoa, oliko isku edes laillisesti määrätty vai armeijan mielivaltainen teko. Saadakseen jotain käsitystä hallituksen joukkojen ylivallasta, 15. päivän invaasiossa chipaslaiseen yhteisöön vyöryi 80:n erikois-Mersun saattue, 30 armeijan rekkaa, 2 helikopteria ja 8 Rhinoa (erikoismaasturi) plus poliisijoukot kaupan päälle. Kaikki tämä vain siksi, että sotajoukot halusivat poistaa 200 vastarinta-aktivistia, jotka olivat rauhanomaisesti pitäneet majaa eräässä rakennuksessa, jonka omistusoikeudesta ei ole päästy yhteisymmärrykseen alkuperäisväestön ja hallituksen kesken.

San Cristóbal kaupunkina

Kaikkinensa meidän matka Guatemalasta Meksikoon kesti yli 12 tuntia ja saavuin hostellille joskus itakahdeksalta. Kaupunkina San Cristóbal d.L.C. on todella sympaattinen ja mukava. Tykästyin paikkaan heti ensisilmäyksellä. Rakennuskanta on hyvin vanhaa ja värikästä, ehkä hieman samantyylistä kuin Kuubassa. Katuvaloja ei juurikaan ole eikä varsinkaan mitään mainoskylttejä tai korkeita moderneja rakennuksia, kuten esimerkiksi Mexico Cityssä. Keskusta-alueella sijaitsee paljon erilaisia ruokaravintoloita, ja myös ostosmahdollisuuksia on lukuisia. Joka paikassa on katukauppiaita myymässä koruja, tekstiilejä, laukkuja, ruokaa ym. Kaduilla on Keski-Amerikan tyylin mukaan myös paljon irtokoiria, mutta niistä ei ole ollut sen kummempaa haittaa. Eräs koira oli jopa niin suloinen, että minun oli pakko käydä ostamassa sille pieni annos koiranruokaa. Karvaturrikka lähti seuraamaan minua häntä iloisesti heiluen, mutta valitettavasti minulla ei ollut antaa sille enempää murkinaa.

En muista oliko tämä joku kansallismuseo tai -galleria. Eräänä iltapäivänä kävin siellä kuuntelemassa meksikolaista perinnemusiikkia.

Voi koirua mikä ilme sillä on <3

S.C.d.L.C. on Chiapasin osavaltion entinen pääkaupunki ja edelleenkin sen kulttuurinen pääkaupunki. Kaupunki on perustettu vuonna 1528, asukasluku on 150-180 000 ja maantieteellinen korkeus 2200 metrissä. Alue on kärsinyt pahasta metsäkadosta ja monet ympäröivät vuorenrinteet on hakattu paljaiksi. Kaupunki tuli maailman tietoisuuteen 1.1.1994, päivänä jolloin NAFTA astui voimaan ja jolloin zapatistien EZLN-sissit valtasivat San Cristóbalin ja kuusi muuta alueen kaupunkia. He julistivat sanomansa, valtasivat armeijan tukikohdan, veivät sotilaiden aseet ja vapauttivat vankilassa olleita poliittisia vankeja. Ihailtavaa kapinaa. Kaupungissa on monia kauniita kirkkoja ja keskustassa olevan kirkon aukiolla oli eräänä iltana protestiteltta, jossa alkuperäisasukkaat tiedottivat poliittisten vankien aloittaneen nälkälakon.

Eräänä päivänä vain kuljeskelin ilman määränpäätä ja päädyinkin San Cristóbalin yliopistoon. Seinillä oli kauniita muraaleja, joita kävin kuvaamassa. Kaupungissa yleisestikin on todella paljon kuvaamisen arvoisia muraaleja, graffiteja ja poliittisia iskulauseita. Jatkoin matkaa yliopistolta ja tulin pian erään metsäisen kukkulan juurelle. Kapusin portaat ylös asti, missä oli jälleen yksi kirkko. Istuin aika pitkään ylös vievillä portailla ja vain katselin kaupunkia. Alas tullessa poikkesin portaiden sivulla olleeseen metsään, mutta sieltä lähti niin kammottavat tunnelmat, etten halunnut mennä kovin syvälle. Lisäksi näin eräästä puusta roikkumassa kaksi katkaistua köyttä, ja olen melko varma, että jotkut olivat hirttäytyneet sinne.

San Cristóbalin yliopisto ja kantaaottavat muraalit.

Image may contain: sky, mountain, cloud, outdoor and nature

Tutustuin jo ensimmäisenä iltana hostellilla erääseen Aina-nimiseen 29-vuotiaaseen skeittimuijaan, joka on alunperin Mallorcalta, mutta asuu nykyään Saksassa. Hengailimme yhdessä kaupungilla ja kävimme markkinoilla, ravintoloissa ja Chiapasin kulttuurimuseossa. Museon alakerrassa oli prekolumbiaanista museokamaa, keramiikkaa, mayojen steeloja yms. ja lisäksi eräs huone oli osoitettu Palenquen hallitsijalle (vai hänen vaimolleen), Reina Rojalle (Punainen Kuningatar). Huoneessa oli vuonna 1994 Palenquen raunioilta löytyneen Reina Rojan kuolinnaamio ja uhrilahjat. Haluan seuraavalla Meksikon visiitillä vierailla myös Palenquessa. Moni on kehunut sitä kauniiksi rauniokaupungiksi. Museon toinen osa alakerrassa esitteli Chiapasia espanjalaisten aikakaudella. Yläkerran tekstiilimuseossa oli varmaan satakunta erilaista perinteistä asua, mutta emme ehtineet tai jaksaneet avata jokaista vetolaatikkoa katsoaksemme millaisia asuja niistä paljastui. Yläkerrassa oli myös tilapäisnäyttely jonkun tanskalaisen tekstiiliartistin töistä.

Ikijonne ja skedemuija; olemme selkeästi noin kolmekymppisen naisen perikuvia ja sovellumme erinomaisesti Latinalaisen Amerikan naismalliin.. 😀

Image may contain: shoes and indoor

Reina Rojan kuolinnaamio.

Prekolumbiaaninen aikakausi.

Espanjalaisten invaasion jälkeen.

San Cristóbalin alueen naisilla on mustat villasta tehdyt hameet päällä.

Tekstiilimuseossa oli kauniisti kirjailtuja vaatteita. Jokaisella kylällä ja heimolla on oma tyylinsä ja värinsä vaatetuksessa. Osa tekstiileistä toi mieleeni Karjalan.

Kävimme Ainan kanssa myös lähituottajien markkinoilla, missä oli kaikkea ihanaa myynnissä. Ihana tietää, että tuotot menevät suoraan riistetyille tuottajille.

Luonnollinen pakkausmateriaali <3

Juttelin Facebookissa meksikolaisen tuttavani kanssa ja hän suositteli käymään TierrAdentro-ravintolassa, joka tukee zapatisteja ja ihmisoikeuksia yleisesti. Kävimmekin ravintolassa kahteen otteeseen ja paikka oli todella viehättävä. Katosta roikkui olkilamppuja ja punaisia tähdenmuotoisia valoja, jossa luki EZLN. Seinillä oli infotauluja eri ihmisoikeustapauksista, kuten Palestiinasta ja pakistanilaisesta Malalasta. Ravintolassa työskennellyt vanhempi nainen tuli juttelemaan pöytäämme pitkäksi aikaa ja kyselimme paikan taustoista. Nainen kertoi itse olevansa Kolumbiasta, mutta asuneensa jenkeissä 45 vuotta. Viisi vuotta sitten hän oli tutustunut meksikolaiseen tyyppiin, joka oli houkutellut naisen työskentelemään ravintolaan, ja sillä tiellä hän oli. TierrAdentro palkkaa pelkästään alkuperäiskansa-taustaisia nuoria töihin, opettaa heille työntekoa ja espanjaa sekä avaa polkua tulevaan työelämään. Mikä ihana mentaliteetti! Enkä muuten ole missään juonut yhtä hyvää kuumaa minttukaakaota kuin tuolla 🙂 Söin ekana päivänä Viva México -nimisen pizzan ja toisena päivänä äärimmäisen hyvää kanakeittoa. Ravintolan yhteydessä on myös muutama käsityökauppa, joiden yrittäjiltä ei peritä lainkaan vuokraa, joten tulot menevät suoraan pienkäsityöläisille. Ostelin kaupoista jotain pientä, kuten suklaata ja kahvia.

Tutustuimme ravintolassa myös kahden miehen bändiin ja he tulivat juttelemaan kanssamme myöhemmin. Toinen meksikolaisista miehistä kertoi tietävänsä saamelaiset, sillä hän oli asunut Norjassa vuoden verran. Hän myös tiesi Suomi-sanan 😀

San Cristóbalissa on myös erillisiä zapatistikauppoja, joista kävin ostamassa mm. tarroja läppärin kanteen, valokuvaprintin EZLN-sissistä yms. Sain puheillani myös tilapäisen matkakumppanini kiinnostumaan zapatistiliikkeestä ja hän osteli myös kaikkea sälää aiheeseen liittyen. Kerroin hänelle Meksikon vallankumouksesta, alkuperäisasukkaiden tilanteesta, Latinalaisen Amerikan vastarintaryhmistä, Pohjois-Koreasta, saamelaisista yms. Naureskelimme että olen istuttanut poliittisen aktivismin siemenen hänen päähänsä eikä siltä tieltä sitten ole enää paluuta 😀 Keskusaukion laidalla on iso graffitiseinämä, johon on kiinnitetty myös väkivaltaa vastustavia iskulauseita, Berta Cáceresin kuvia, kuvia tuomituista väkivaltarikollisista ja infoa heidän uhreistaan. Kaupunki on todellinen aktivismin keskittymä, eli oikein erinomainen vaihtoehto kaltaisilleni matkaajille. Voin todella suositella!

Mitä tulee majapaikkaamme, oli se oikein kiva hacienda-tyylinen vanha rakennus. Majoituin 6 hengen naisten dormissa. Sänky vaan oli todella kova ja hartiani menivät aivan jumiin jousilla nukkuessa. Yhtenä iltana eräs puoliksi intialainen mies hieroi niskaani jotain ayurveda-salvaa, mikä auttoikin jonkun verran. Minulla on tiikeribalsamia mukana ja olen hieronut sitäkin iholle. Eilen oli jäätävä päänsärky ja hieroin balsamia ohimoille ja särky hellitti. Haluan kuitenkin käydä hierojalla täällä Oaxacassa.

En ole yhtään enää perillä budjetistani tai rahankäytöstä. Olen ostellut vaatteita ja muuta turhaa sekä antanut ainakin 100€ kerjäläisille, mutta toisaalta en ole tehnyt kaikkia päiväretkiä mitkä oli suunnitelmissa. Jouduin muuten käymään Chiapasissa pari kertaa pankissa, sillä automaatti antoi 500 peson setelin, enkä viitsinyt ostaa sillä mitään (ostokseni ovat pääsääntöisesti pieniä, alle 100 peson suuruisia). Kuun vaihteessa ja puolessavälissä kannattaa välttää pankkiasiointia, sillä silloin Meksikossa on palkanmaksupäivä ja pankeissa on jäätävät jonot. Eräänäkin päivänä jono mutkitteli pitkälle ulos asti. Setelin rikkomisen takia ei kuitenkaan tarvinnut mennä jonon perälle, vaan pääsin jonottamaan ”pikatiskille”. Kannattaa myös hieman vertailla, mistä automaatista nostaa rahaa. HSBC taitaa olla kaikkein kallein ja se velottaa yli 80 pesoa jokaisesta nostosta, kun taas Santanderin automaatit ottavat vain reilu 30 pesoa. Muita vaihtoehtoja on mm. BBVA Bancomer ja Banamex.

Pikkujonot pankissa.

Oaxacassa

Saavuin siis eilen maanantaina tänne Oaxacan osavaltion pääkaupunkiin Oaxaca de Juareziin. Tulin ADOn luksusluokan bussilla, missä penkit taittuivat mukavasti ja lisäksi penkissä oli jalkatuki. Jalkatilaa oli niin paljon että sain jalat suoriksi. En tiennyt bussin olevan niin mukava, ja se oli oikein miellyttävä yllätys. Bussi lähti klo 20 ja sen piti saapua perille 9:30 seuraavana aamuna, mutta olimmekin perillä jo klo 7. Nukuin vain pieniä pätkiä bussissa, joten olin ihan poikki kun saavuin perille. Aina tuli tuntia aiemmalla bussilla, koska emme saaneet paikkoja samaan bussiin. Istuimme aamulla terminaalissa jonkun kolme tuntia ja mietimme mitä teemme. Aina on ollut viikon kipeänä, joten emme jaksaneet lähteä kaupungille pyörimään. Otimme taksin ja ajoimme hostelleille (emme saaneet majapaikkaa samasta paikasta täyteen buukkauksen takia). Pääsin kirjautumaan sisään vasta kolmelta, mutta sain jättää kamat respaan ja menin aulan sohvalle torkkumaan. Huoneeseen päästyäni menin ensimmäisenä suihkuun ja sitten sänkyyn makaamaan.

Bussissa oli hyvät oltavat.

Illalla tuli kuitenkin nälkä, joten lähdin vielä ulos etsimään OXXOa. Matkalla näin kadulla jonkun nuorennäköisen naisen pienen vauvan kanssa kerjäämässä rahaa. En voinut kävellä ohi, vaan pysähdyin juttelemaan hetkeksi. Nainen oli 22-vuotias Maria ja hänen sylissään oli vain 4 kk:n ikäinen Michelangelo (jos oikein sain selvää nimestä). Vauvalla oli todella paha huulesta nenään ulottuva halkio ja suussa joku metallinen kehikko tukemassa kitalakea. Olisin halunnut kaapata vauvan syliin ja käydä tyhjentämässä pankkitilin, että saisin tarjottua pienokaiselle lääketieteellisen korjausoperaation. Annoin naiselle 50 pesoa ja jatkoin matkaa kauppaan. En kuitenkaan saanut parivaljakkoa mielestäni ja tunsin syvää sympatiaa nuorta äitiä ja pientä vauvaa kohtaan. Suretti, että niin pieni ihmisen alku joutuu olemaan aamusta iltaan saasteisella kadulla. Kävin nostamassa käteistä ja menin takaisin naisen ja vauvan luo. Istuin alas ja kyselin hieman lisää naisen taustoista ja oliko hän esim. yksinhuoltaja. Onneksi hänellä kuitenkin kertomansa mukaan oli myös mies tukenaan. Kerroin olevani Suomesta ja että reppureissaamisen ohessa haluan auttaa edes hieman paikallisia ihmisiä. Annoin Marialle 500 peson setelin ja ujon nuoren naisen kasvoille levisi epäuskoinen hymy. Toivottavasti siitä on edes hieman apua. Katsoin kaupassa hintoja, niin vauvan vaippapaketti maksaa 60 pesosta ylöspäin, joten saa sillä edes jotain. Katsoin myös Oaxacan hintatasoa, ja viidelläsadalla pitäisi saada kustannettua ison asunnon kuukauden sähkö-, vesi- ja lämmityskulut. Toivotin äidille ja vauvalle kaikkea hyvää, silitin vauvan poskea ja taputin Mariaa olalle ja jatkoin matkaa. Toivon, että he pääsevät joskus kadulta pois ja vauva saisi joskus korjausleikkauksen, mikä Suomessa olisi ihan rutiinitoimenpide..

En ole kuvaillut oikein mitään täällä, joten lisäilen kuvia Oaxacasta seuraavaan postaukseen, kunhan saan sen joku päivä aikaiseksi. Nyt lähden kaupungille moikkaamaan Ainaa. Kello on 15:15 ja aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta. Eilisiltana oli rankkasade ja kaupungista katkesi sähköt joksikin aikaa. Tajusin myös, että olen hävittänyt taskulamppuni johonkin. Muistan, että se oli vielä Playalla ja ehkä Belizessä, mutta sen jälkeen en ole nähnyt sitä missään. Onneksi puhelimessa on taskulamppu, sillä sähkökatkot ovat enemmän kuin todennäköisiä täälläpäin maailmaa. Mutta niihinkin on jo tottunut. Reissua on muuten enää kolme viikkoa jäljellä ja mietin jo kauhulla paluuta Suomeen. Miten sitä taas selviytyykään pienen sulkeutuneen kaupungin elämästä ja ilottomista ihmisistä.. Kuten aiemminkin kirjoitin, pitää vain toivoa, että saan jostain töitä edes muutamaksi kuukaudeksi, jotta voin säästää rahaa ja palata tänne mahdollisimman pian <3 Nyt ei enää kaduta, että jouduin lähtemään Guatemalasta. Meksiko on aina Meksiko, ja olen iloinen että rakastuin Chiapasiin yhtä paljon kuin Mexico Cityyn. Ainoastaan Playa del Carmen on ollut pettymys tämän matkan aikana. Muuten Meksiko ja meksikolaiset ovat puhdasta kultaa 🙂

Pikainen kuva hostellin edustalta.

Hostellin aula.

Kirjoita kommentti
tiistai, maaliskuu 19, 2019 by

Aika hyvästellä Guatemala

Istun hostellin kattoterassilla ja kirjoitan kyyneleet silmissä tätä tekstiä. Kolme viikkoa Guatemalassa alkaa tulla päätökseensä, ja lähden huomisaamuna takaisin Meksikoon. Jos totta puhutaan, en haluaisi lähteä. Haluan jäädä tänne. Olen miettinyt, että skippaisin kaikki loppureissun kohteet ja viettäisin viimeisen kuukauden pelkästään Guatemalassa. Mutta en viitsi tehdä niin. Olen kuitenkin jo maksanut kaikki lennot ja bussit Meksikoon, Panamaan ja Costa Ricaan. Odotankin vain, että pääsen Suomeen, saisin jostain töitä, voisin säästää rahaa muutaman kuukauden ja pääsisin takaisin tänne. Turistileimalla saa oleskella 90 päivää ilman viisumia ja se voisi olla ihan hyvä aika. Panajachel on ollut jostain syystä paras kohde koko tällä reissulla. En oikein osaa eritellä syytä sille. Tykästyin kuitenkin koko Guatemalaan ja haluaisin vain nähdä lisää tätä kaunista maata, tutustua uusiin ihaniin ihmisiin, syödä hyvää ruokaa, ihastella kaunista luontoa, tulivuoria ja auringonlaskuja, oppia lisää espanjaa. Myös Tikalin reissulla tapaamani amerikkalais-guatemalalainen Daniel on sanonut monesti, että kun tulen takaisin tänne, joko yksin tai puolisoni kanssa, on meille aina avoimet ovet hänen uudessa kodissaan. Olemme jakaneet viesteillä tämän reissun aikana tuntemuksiamme maata kohtaan, ja molemmat ovat täysin rakastuneita. Daniel tietenkin vielä syvemmin, koska tämä on hänen alkuperäinen kotimaansa. Oli hienoa seurata hänen ensimmäistä matkaansa synnyinseuduilleen. Jos tulen tänne joskus mieheni kanssa, tulevat he kaksi varmasti hyvin juttuun. Haluan myös, että puolisoni näkee tämän paikan. En tiedä viihtyisikö hän edes täällä, mutta haluaisin silti tarjota hänelle uusia ja mieltä avartavia kokemuksia. Mielestäni jokaisen kehittyneessä maassa asuvan ihmisen kuuluisi tehdä tällainen reissu edes kerran elämässään.

Muistan miten sanoin läpällä ennen reissua jollekin, että ehkä rakastun Guatemalaan niin pahasti, etten halua enää palata Suomeen ollenkaan. Kuinka oikeassa olinkaan. Luulin, että Belizestä lähtö oli vaikeaa, mutta tämä on tuhat kertaa kovempi paikka. Tämä on myös ensimmäinen osio matkallani, kun olen viettänyt aikaa muiden reppureissaajien kanssa. Tässä hostellissa on muutama vapaaehtoinen työntekijä, joihin olen tutustunut; eräs mies Sloveniasta, toinen El Salvadorista ja lisäksi oman reissunsa aikana toisensa tavannut pariskunta, Caroline Jenkeistä ja Ryan Irlannista. Etenkin Carolinen kanssa on ollut todella kiva jutella ja itkeskeltiin eilen yhdessä keittiössä, kun avauduin hänelle näistä tuntemuksistani. Hän kertoi tunteneensa monta kertaa samalla tavalla. Tänään istuimme kolmestaan keittiössä ja Caroline askarteli synttärikorttia koodari-veljelleen. Neuvoimme Ryanin kanssa häntä tekemään kortista Matrix-tyylisen ja siitä tuli aika hieno 😀 Harmi vain, että veli täyttää vasta 20v. eikä ole kuullutkaan Matrixista. Tulen varmasti ikävöimään näitäkin ihmisiä. Kun joskus palaan tänne, ja jos majoitun samassa paikassa, on varmasti tyhjä olo kun täällä onkin uudet työntekijät. Etenkin Carolinea tulee ikävä, hän on ensimmäinen naispuolinen reissaaja, jonka kanssa on ollut helppo ja mukava olla. Aivan kuin olisimme tunteneet aina.

Caroline ja Ryan kortin askartelupuuhissa.

Chichicastenangossa

Eilen sunnuntaina olin koko päivän Chichicastenangossa, vaikka ehdin muuttaa mieltäni kyseisen reissun suhteen monta kertaa. Chichi sijaitsee Quichen maakunnassa, Sololásta pohjoiseen ja sinne on tunnin-parin ajomatka. Kaupunki on aika iso ja siellä järjestetään joka torstai ja sunnuntai Latinalaisen Amerikan suurimmat markkinat. Markkinoilla on sekä faninsa että vihaajansa. Luin netistä, että markkinoilla on kova ryysis, myyjät aggressiivisia, hinnat on liian korkeat ja tavara muutenkin geneeristä massatuotantoa, mitä löytyy täältä Panastakin.

Markkinoilla ei tarvinnut olla yksin. Chichicastenangon asukkaat kuuluvat k’iche-mayoihin.

Lauantaina olin sitä mieltä, että en jaksa lähteä sinne pyörimään toimettomana. Mutta Leonardo, kuski jonka kyydissä pääsin tänne silloin pari viikkoa sitten, laittoi kuitenkin viestiä jälleen kerran ja kysyi mitä teen. Vaikka olimme laitelleet viestiä ja soitelleet tässä parin viikon aikana, olin skipannut meidän aiemmat tapaamiset, koska en jaksanut enää iltaisin tehdä mitään, kun hänellä olisi ollut vapaa-aikaa. Sanoin että en tiedä pitäisikö lähteä Chichiin. Hän sanoi olevansa menossa sinne kuskaamaan ihmisiä, ja että pääsisin kyydissä. Kysyin reissun hintaa, ja hän sanoi ettei minun tarvitse maksaa mitään siitä. Yllätyin hieman, mutta hän sanoi että koska olin hävittänyt aiemmin rahat ja kortin, ei minun tarvitse tuhlata rahaa reissuun. Sovittiin, että hän hakee minut Banco Industrialin edestä aamulla klo 8. Kyydissä oli muutama muukin matkustaja ja menin etupenkille istumaan. En viitsinyt kysellä matkan aikana mitään maksusta, koska kyydissä oli muitakin. Tie oli ihan sairaan mutkainen ja monissa paikoissa oli kirjaimellisesti neulansilmä. Onneksi ajoimme pakettiautolla eikä chicken bussilla, ja luotin kyllä muutenkin kuskin ajotaitoihin, vaikkakin valitin pari kertaa ohitustilanteesta (teen niin aina myös Suomessa, koska pelkään ohituksia) 😀

On tyypillistä, että ihmiset matkustavat autojen lavalla. Tässä poliisit ja mellakkavarusteet. Olen nähnyt monen poliisin nukkuvan lavalla, sillä työpäivät ovat pitkiä eikä taukoja juurikaan tunneta.

Tiet vuoristossa on hyvin mutkaisia ja jyrkkiä.

Saavuimme perille ja muut lähtivät kiertelemään kaupunkia. Jäimme hetkeksi autoon ja kysyin mikä on homman nimi. Kuski sanoi ettei minua ole merkattu minkään matkatoimiston listoille ja olen kyydissä ns. ylimääräisenä. Juttelimme palkoista ja elämästä ylipäänsä. Hän kertoi, että saa koko päivän ajosta vaan 100 quetzalia eli reilun kympin. Tunsin ärtymyksen nousevan, sillä menopaluu Chichiin maksaa 200 quetzalia per naama, ja tajusin miten paljon matkatoimistot ottavat välistä, vaikka kuskit tekevät kaiken työn. He saattavat ajaa aamuseitsemästä keskiyöhön ja palkka on silti vain 100 quetzalia. Hänellä ei ole koskaan vapaapäiviä, vaan töitä on vuoden jokaisena päivänä, eikä mitään työaikoja ole. On mentävä aina kun tulee puhelu. Leonardo kertoi miettineensä, että hän säästää rahaa ja etsii jossain vaiheessa kojootin (ihmissalakuljettajan), jonka avulla pääsee Yhdysvaltoihin töihin. Sanoin, että se on liian vaarallista ja kallista, mutta hän sanoi ettei sillä ole mitään väliä. Tunsin ahdistuksen syvenevän sisälläni ja mietin, että haluaisin vain auttaa tyyppiä jotenkin. Olihan hänkin auttanut minua niin paljon. Hän kysyi mitä haluan tehdä seuraavaksi, joten lähdimme kiertelemään kaupungille. Olin todella kiitollinen, että hän halusi tulla kanssani, vaikka oikeasti hän olisi voinut senkin aikaa vaikka nukkua autossa. Odottamisesta ei makseta mitään, vaan hän olisi ollut toimettomana klo kahteen asti, jolloin kyyti takaisin Panaan lähti. Tyyppi oli myös selkeästi väsynyt ja kysyin asiasta. Hän sanoi tulleensa edellisenä yönä klo 00 kotiin ajohommista. Vaikka olinkin iloinen, ettei tarvinnut kulkea yksin summamutikassa, tunsin silti syyllisyyttä siitä, että olin vienyt hänen lepotaukonsa. Menimme kahville ja sen jälkeen kävin nostamassa rahaa, ja annoin koko 200 quetzalia mitä matka olisi maksanut hänelle suoraan. Mielestäni se oli täysin oikein, vaikkakaan ei mennyt virallisen kaavan mukaan. Hän ei ensin olisi halunnut ottaa rahaa, mutta työnsin rahat väkisin hänen käteensä. Mitä joku 25€ minulle merkitsee – ei mitään, mutta toiselle se on kahden päivän palkka.

Ehkä avuliain ihminen, kenet olen matkan varrella tavannut. Tulee tästä kuvasta myös mieleen, kun vertailimme toistemme ihonvärejä ja kummankin mielestä toisen iho oli paremman värinen 😀

Kiertelimme ruuhkaisilla markkinoilla ja löysin onneksi melkein samanlaisen kukkaron minkä olin aiemmin hävittänyt. Menimme myös käymään Santo Tomasin kirkossa, jonka portailla oli kukkien myyjiä ja suitsukkeita. Kirkko on hyvin vanha ja kaunis. Se on rakennettu espanjalaisten aikaan 1500-luvulla, mutta kirkon tilalla on aiemmin ollut mayojen temppeli. Temppelin portaat on edelleen jäljellä ja niitä pitkin pääsee kirkkoon sisälle. Portaissa on 18 askelmaa, mikä viittaa mayakalenteriin. Kirkkoa käytetään edelleen sekä normaaleihin katolisiin messuihin, mutta myös mayojen perinteisiin rituaaleihin, joihin ulkona palaneet suitsukkeetkin liittyivät. Sisällä oli vanha maya-mummo sytyttämässä kynttilöitä rukousten merkiksi. Tunnelma oli mystinen ja kiehtova. Katolisen kirkon kynttilämerestä, kukista ja pyhimysten kuvista mieleeni tulee aina Claire Danesin ja Leonardo DiCaprion esittämä Romeo ja Julia, joka on yksi nostalgisimmista lempileffoistani. Olen nähnyt sen varmaan 20 kertaa ja itken aina sitä katsoessa. Istuimme kirkossa jonkun aikaa ja puhuimme uskonnosta. Ihmiset täällä ovat hyvin uskonnollisia ja kaikki paikalliset, ketkä astuvat kirkkoon, tekevät ovella ristin merkin, ja samoin poistuessaan kirkosta. Kuljeskelimme vielä hetken markkinoilla, Leonardo osti meille hedelmäkulhot ja menimme takaisin autolle. Hän halusi nähdä kuvia Suomesta, perheestäni ja puolisostani. Lähdimme jonkun ajan päästä takaisin markkinoille, koska aikaa oli vielä monta tuntia. Näin eräässä kojussa kauniita tekstiilejä ja halusin ostaa mustan kaitaliinan, missä on punaista ja keltaista kirjailua. Hinta olisi ollut 150 GTQ, mutta Leonardo tinki sen 125:een. Silti aika kova hinta Guatemalan mittapuulla, mutta pääsinpähän eroon quetzaleista ja sain edes jonkun käsityön täältä muistoksi. Kävimme tämän jälkeen vielä jonkun hotellin sisäpihalla katsomassa puutarhaa ja papukaijoja.

Pahoitin mieleni pikkulintujen karskista kohtelusta :'(

Santo Tomas -kirkon portailla myydään kukkia ja poltetaan suitsukkeita.

Kello lähestyi kahta ja menimme takaisin autoparkkiin odottamaan muita matkustajia, kun kuski sai puhelun, että eräästä hotellista pitää hakea kolme matkustajaa lisää. Kävelimme paikan päälle, mutta emme löytäneet kyytiläisiä mistään. Odotimme varmaan vartin ja kysyin eikö hän voi soittaa kyydinvälittäjälle. Ei kuulemma ollut saldoa eikä puhelimessa ole datapakettiakaan, joten tarjosin omaa puhelintani. Omakin saldoni oli kuitenkin loppunut, kun koetin soittaa Suomeen reilu viikko sitten, enkä saanut myöskään mobiilidataa päälle, että olisin voinut avata Whatsappin. Sitten kyydin välittäjä kuitenkin soitti, että mene hakemaan auto ja tule kohta uudelleen hotellille. Teimme työtä käskettyä, ja parkissa aamuiset matkustajat jo odottivat. Palasimme hotellille ja uudet matkustajat pääsivät kyytiin. Taas kerran huomasi, millaista ylimääräistä säätöä kaikki pikkuasiatkin täällä vaatii, ja miten vaikeaa asioiden hoitaminen on. Ei täällä ole itsestäänselvää näemmä edes se, että voit soittaa jollekin ja kysyä asiasta. Välillä tuntuu, kuin olisi palannut ajassa taaksepäin johonkin 90-luvun Suomeen, mutta en sano tuota mitenkään pahalla.

Nunca te olvidaré

Saavuimme Panaan joskus puoli neljän maissa ja koko paikka oli savun peitossa. Täällä on ollut viime päivinä pahenevassa määrin metsäpaloja, joten näkyvyys Sololáan menevältä tieltä järvelle oli täysin nolla. Tulivuoria ei pystynyt näkemään ollenkaan ja koko taivaan peitti keltaharmaa usva. Ilmassa oli savun käry ja kurkkua kaiherti. Jätimme muut matkustajat supermercadon eteen, mutta kuski vei minut hostellille asti. Kiitin häntä kaikesta avusta ja seurasta, ja hän halusi vielä halata minua. Tuntui raskaalta sanoa hyvästit ja hänellä oli myös kyyneleet silmissä. Tiesin, etten tule ehkä näkemään kyseistä ihmistä enää koskaan. Itkin, kun tulin hostellille. En siksi, etten näkisi tyyppiä enää, vaan ylipäänsä siksi, koska on ollut todella raskasta henkisesti ensin tutustua täällä ihmisiin, ystävystyä, ja sitten joutua sanomaan hyvästit. Sama oli Belizessä tapaamieni ihmisten kanssa. Täällä asian tekee paljon vaikeammaksi se, että elämä on oikeasti vaarallista, ja jokainen hyvästijättö voi kirjaimellisesti olla viimeinen. Ihmisiä kuolee niin paljon väkivallan ja auto-onnettomuuksien takia, ettei elämä ole itsestäänselvää. Muistan kokeneeni tätä samaa ahdistusta silloin, kun osa turvapaikanhakijoista joihin olin tutustunut, joutui palaamaan takaisin Kurdistaniin ja Afganistaniin. Tiesin etten tule näkemään heitäkään enää koskaan, en myöskään tiennyt selviävätkö he hengissä kotimaihinsa palattuaan. Vielä näin kolmen vuoden jälkeenkin mietin usein, mitä heille kuuluu ja ovatko he enää elossa. Maailma tuntuu joskus niin epäreilulta paikalta ja se ottaa oikeasti koville. Mieltäni masensi myös se, että olin hetkeä aiemmin nähnyt Panajachelin kadulla hautajaissaattueen, jossa kannettiin pientä valkeaa arkkua. En edes pystynyt katsomaan ihmisiä, jotka itkien joutuivat hyvästelemään pienen lapsen, jonka elämä oli päättynyt aivan liian aikaisin.

Vuoret on savun peitossa.

Ero selkeän ja savuisen päivän välillä on huomattava.

Matka on ollut tunteikas ja vaikka tämä onkin ollut kaikin puolin ihana kokemus, huomaan tekstejä kirjoittaessani, että olen myös itkenyt aika paljon 😀 Täällä kaikki tunteet moninkertaistuu jostain syystä ja on jotenkin paljon enemmän elämässä ja hetkessä kiinni.

Tänään olen myös itkeskellyt pitkin päivää ja asiaa on pahentanut se, kun kuulin että täällä katosi viikko sitten 23-vuotias brittinainen, joka oli reppureissaamassa. Hänet on nähty viimeksi San Juan la Lagunassa päivänä, jolloin lähdin naapurikylästä San Pedrosta tänne järven toiselle puolelle. Valvontakameroiden mukaan nainen oli lähtenyt hostellista aamuyöllä, palannut takaisin parin tunnin päästä ja lähtenyt uudelleen joskus puoli kuuden maissa aamulla. Hän oli jättänyt jälkeensä passin, puhelimen, rahat ja kaiken. Tänään uutisoitiin, että naisen takki on löytynyt maastosta. Tämänkin tapauksen takia olisin halunnut jäädä tänne ja mennä auttamaan naisen etsinnöissä. Tiedän kuitenkin sisimmässäni, että ellei tämä ole omaehtoinen katoaminen, niin Catherine enää tuskin löytyy elossa. Olen ollut tietoinen siitä, että reppureissaajia katoaa ympäri maailmaa, mutta nyt kun itse on paikan päällä ja tällaista tapahtuu täällä pienessä yhteisössä, tuntuu asia jotenkin paljon raskaammalta. Edit: kun kirjoitin tätä, kuulin juuri, että väkivaltaa kokenut naisen ruumis on löydetty iltapäivällä San Juanista, Intiaanin nenältä, jonne minun piti kiivetä Catherinen katoamista edeltäneenä päivänä. Ihan kauhea tapahtuma, enkä voi edes kuvitella omaisten tuskaa..

Catherinen ruumis löydettiin tänään Nazir del Indio -vuorelta.

Catherine Shaw

Lepää rauhassa. (kuva: DailyStar)

— Kävin äsken kiertelemässä vielä viimeisen kerran Panan satamassa ja kaduilla. Satamassa jotkut nuoret äijät tulivat kyselemään niskatatuoinneistani ja juttelin hetken heidän kanssaan. Yllättäen he alkoivat kauppaamaan pilveä, mutta sanoin etten polttele. Tyypit vain naureskelivat eivätkä uskoneet. Sanoin että miten vaan, ja lähdin pois. Jatkoin matkaani pääkadulle, missä näin Suomen lipun ja Suomi-kyltin erään kahvilan ulkopuolella. En tiedä miten en ollut aiemmin bongannut niitä! Menin kysymään asiasta, ja paikallinen työntekijä kertoi suomalaisen omistavan kyseisen kuppilan. Hän ei kuitenkaan ollut sillä hetkellä töissä. Ostin viimeisillä quetzaleillani kupin kahvia ja katselin kadulla kulkevia ihmisiä. Nyt olen takaisin siis täällä majapaikassa ja alkaa olla jo sen verran nälkä, että taidan mennä syömään tonnikalaa ja nuudeleita. On jo ilta, ja pitäisi vielä pakata kamat tänään ja käydä suihkussa. Lämmin vesi on ollut poikki ja jouduin eilen menemään jääkylmään suihkuun, mutta pakko oli pestä hiukset savun hajun vuoksi. Aamulla pitää olla 6:20 Banco Industrialilla, mistä monen tunnin shuttlematka Meksikoon alkaa. En edes tiedä missä kohtaa rajanylitys tapahtuu, mutta kuulemma kulkuneuvoa pitää vaihtaa rajalla. Catherinen tapauksen takia Guatemalasta jää ikävä muisto, mutta aion silti palata tänne vielä takaisin..

Edit: Sellainen pikkulisäys vielä, että luin äsken Popocatepetl-tulivuoren purkautuneen räjähdysmäisesti Meksikossa. Toivottavasti se ei aiheuta maanjäristyksiä Chiapasin ja Oaxacan alueella.. Nuo tapahtumat on joskus kulkeneet käsi kädessä, ja vaikka välimatkaa on monta sataa kilometriä, on esim. Oaxacassa sattunut maanjäristys tuntunut Mexico Cityssä asti. Mutta ei voi pelätä. Joka paikassa on omat vaaransa, myös kotimaassa. Miljoonat ihmiset matkustavat päivittäin ja onneksi vain murto-osa kokee jotain ikävää reissunsa aikana.

Kirjoita kommentti
tiistai, maaliskuu 12, 2019 by

Kaakaomuseossa: Maya-valtakunnan herkusta nykyajan superfoodiksi

Tässä tulee nyt tällainen lyhyt pikapostaus eräästä suosikkiherkustani eli kaakaosta ja suklaasta. Saavuin eilen San Pedrosta tänne Atitlanjärven toiselle puolelle Panajacheliin. Tänään kun kävin viemässä pyykkiä pesulaan, näin paluumatkalla Calle Santanderilla sijaitsevan kaakaomuseon, jossa päätin poiketa (ilmainen sisäänpääsy). Ovella oli nainen tarjoilemassa ensitöikseen kaakaoteetä, joka oli niin hyvää, että päädyin ostamaan pussin myös mukaan iltajuomaksi. Sen jälkeen sain maistiaisia erilaisista suklaista. Tarjolla oli mm. 70% ja 85%:sta ”ruskeaa kultaa”, maitosuklaata, mintulla maustettua suklaata, granolasuklaata, mantelisuklaata sekä kirsikkasuklaata. Nainen esitteli myös puodin tarjontaa; hyllyissä oli mm. kaakaosaippuaa, ja kassalla myytiin jopa suklaanmakuisia sikareita. Puodin perällä oli itse museo, joka oli oikeastaan vain pieni huone. Seinillä oli infotauluja kaakaon historiasta, tuotannosta ja käsittelystä. Esillä oli myös jotain pientä rekvisiittaa aiheeseen liittyen. Kaakaollahan on pitkät perinteet Keski-Amerikassa, jossa intiaanikansoilla oli myös omat jumalansa kaakaolle.

Sympaattinen pieni museo 🙂

Kaakao ja suklaa eri aikakausina

Mayat 2000 eaa. – 1300 jaa.

Yleisen käsityksen mukaan mayat olivat ensimmäinen kansa, joka keksi kaakaon salat noin 2000 eaa. He viljelivät kaakaopuita puutarhoissaan ja nauttivat kaakaojuomia osana arjen ruokavaliota. Korkea-arvoiset henkilöt joivat kaakaota koristelluista maljoista. Mayojen tiedetään keksineen myös suklaan valmistusprosessin papujen fermentoinnista nibsien prässäämiseen, jota käytetään edelleen nykypäivänä. Mayojen kaakaon jumala oli Ek Chuah.

Asteekit 1200 – 1521

Asteekit puolestaan löysivät kaakaon heidän valloitettuaan eteläisen Maya-valtakunnan. Näihin aikoihin kaakao muuttui ylhäistön nautintoaineeksi, eikä se enää ollut kaiken kansan etuoikeus. Kaakaopuu ei menestynyt Meksikossa, joten asteekkien kaupasta vastaavat pochtecat rahtasivat sitä Guatemalasta asti jalkaisin säkit selässä kulkien Tenochtitlaniin (nykyinen Mexico City). Koska Asteekki-valtakunnassa juopuminen oli kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty, korvasi kaakao nopeasti octli-viinin. Johtajien, pappien, ansioituneiden sotureiden ja pochtecojen herkun lisäksi kaakao toimi myös asteekkien valuuttana. Hintataso oli esimerkiksi 200 kaakaopapua yhdestä kalkkunasta, 100 yhdestä kanasta, 30 jäniksestä, kolme kananmunasta ja yksi tomaatista.

Konkistadorit 1521 – 1600

Espanjalaisten valloitettua Tenochtitlanin, alkoi kaakaon kauppaaminen myös Eurooppaan. Ensimmäinen virallinen lasti saapui Sevillaan vuonna 1585. Valloittajien tulon myötä alkoi myös orjuuttaminen. Kaakaon tuotanto pieneni, sillä plantaasien huono kohtelu ja alkuperäisväestön kuoleminen eurooppalaisten tuomiin tauteihin vähensi työvoimaa merkittävästi, joten espanjalaiset alkoivat tuoda orjia Afrikasta. Espanjalaiset myös vaihtoivat ruskean herkun nimen suklaaksi (”chocolate”). He eivät halunneet käyttää asteekkien cacahuatl-nimeä, sillä ”caca” tarkoitti ulostetta espanjaksi. Toisen teorian mukaan uusi nimitys juonsi juurensa yucatec-kielen ”mausteista” tarkoittavasta sanasta chocol ja nahuatlin ”vettä” tarkoittavasta atl-sanasta. Valloittajien aikakaudella kaakaota pidettiin nuorentavana elämän eliksiirinä ja lääkinnällisenä juomana. Tämän vuoksi katolinen kirkko salli kaakaon juonnin myös paastojen aikana.

Eurooppa ja siirtomaat 1600 – 1750

1600-luvulla Euroopan valtasi kaakaohulluus. Kaakaojuoman huuma tavoitti ensimmäisenä Italian vuonna 1606 ja levisi sieltä Euroopan ylimystön arvojuomaksi. Samoihin aikoihin kaakaopuuta alettiin viljellä myös muualla maailmassa. Jatkuvan saatavuuden turvaamiseksi monet Euroopan maat perustivat kaakaoplantaaseja siirtomaihinsa. Britit esimerkiksi istuttivat kaakaota Sri Lankaan ja Ghanaan, hollantilaiset Jaavalle ja Sumatralle, ja ranskalaiset Länsi-Intian saaristoon ja Norsunluurannikolle. Eurooppalaiset muuttivat kaakaojuoman reseptiä makeammaksi ja lisäsivät juomaan sokeria. Kaakao oli tätä ennen valmistettu veteen, mutta uuden reseptin myötä 1600-luvun lopulla juoma muuttui maitopohjaiseksi ja pehmeämmäksi. Juoma oli edelleen vain aristokraattien saatavilla. Englannissa perustettiin erityisiä ”kaakaobaareja”, joissa korkea-arvoiset herrat kävivät nauttimassa juomaa. Ensimmäinen kaakaokuppila avattiin Lontoossa vuonna 1657.

Teollistumisen aikakausi Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa 1750 – 1921

Hollantilainen Coenraad Van Houten keksi ensimmäisen koneellisen kaakaoprässin vuonna 1828. Tämä takasi kaakaovoin jatkuvan saatavuuden. Suklaan nykyisen muodon kehitti Henri Nestlé vuonna 1875 lisäämällä kaakaomassaan kondensoitua maitoa ja luomalla suklaan koostumuksesta kermaisen pehmeän. Teollistumisen myötä kaakaon ja suklaan valmistus muuttui huomattavasti edullisemmaksi, ja ensimmäistä kertaa myös tavan kansalaisilla oli pääsy tämän herkun äärelle. Vuonna 1910 englantilainen suklaavalmistaja William Cadbury sai useat englantilaiset ja amerikkalaiset suklaayhtiöt suostuteltua lopettamaan kaakaon ostamisen orjatyöllä pyöriviltä plantaaseilta. Orjuuttaminen kaakaonviljelyn osalta alkoi jäädä historiaan. Suklaata alettiin markkinoida laajasti erityisesti naisille ja lapsille, ja vihdoin tämä muinainen Mesoamerikan herkku oli kaikkien saatavilla.

Nykyaika 1921 –

Kaakaolla on tänäpäivänä kiinteät hinnat ja viljelijät myyvät satonsa kahvi-, sokeri- ja kaakao-kauppajärjestelmän kautta. Vaikka suklaata onkin saatavilla jokaisessa maailmankolkassa, esimerkiksi Aasiassa sen kulutus on silti suht vähäistä. Kiinassa syödään vain yksi suklaapatukka jokaista tuhatta patukkaa kohti, jota Briteissä kulutetaan. Myöskään Ghanassa ja Norsunluurannikolla suklaata ei kuluteta kovinkaan paljoa, sillä se on alueen ihmisille kallisarvoisempaa kauppatavarana kuin kulutushyödykkeenä.

Suklaan kiihtyvän kysynnän ja ilmastonmuutoksen tuomien haasteiden vuoksi on pelkona, että kaakaon saatavuus maailmassa heikkenee tulevaisuudessa. Hintakilpailun vuoksi jotkut valmistajat ovat jo jonkin aikaa käyttäneet suklaan valmistuksessa kaakaovoin sijaan palmuöljyä, mikä valitettavasti heikentää suklaan laatua. Sen huomaa myös siinä ettei suklaa sula suussa samalla tavalla, kuin laatusuklaan kuuluisi. Palmuöljysuklaasta suuhun jää myös muovimainen kerros. Kaikissa suklaissa ei myöskään ole maitoa vaan maitojauhetta, ja se on yhtenä erona miksi esimerkiksi Fazerin sininen, jossa on maitoa, maistuu jotenkin täyteläisemmälle kuin moni muu suklaa.

Patsaankin ilme on synkistynyt pelkästä ajatuksesta, jos kaakao ja suklaa loppuisi maailmasta..

Valmistusprosessi kaakaopuun hedelmästä suklaaksi

Museon tarkoituksena on muistuttaa ihmisiä, ettei suklaan takana ole vain suklaan valmistajat, vaan myös kymmenettuhannet perheet, jotka elinkeinonaan viljelevät kaakaota. Yhden hehtaarin kaakaoviljelmä pitää sisällään noin 1 000 kaakaopuuta, jotka tuottavat 40 000 kaakaopapua. Näistä saadaan 1 000 kiloa kaakaota, joka riittää keskimäärin 10 000 suklaapatukan valmistamiseen. Museossa esiteltiin erityisesti Perusta tulevaa kaakaota ja eräässä infotaulussa kerrottiin, että San Martinin alue oli aiemmin tunnettu kokapensaiden viljelystä. Kansainväliset järjestöt kuitenkin saivat aikaan muutoksen ja kokan viljely vaihtui kaakaon ja kahvin viljelyyn. Nykyisin yhteisön jäsenet elävät turvallisempaa ja terveellisempää elämää, kuin kokaiinin raaka-ainetta viljellessään.

Kaakaota saadaan kaakaopuun hedelmistä, joiden sisällä on noin nelisenkymmentä kaakaopapua. Hedelmät ovat keltaisia tai punaisia ja pitkulaisen muotoisia. Hedelmät kehittyvät kaakaopuun kukista, jotka ovat niin pieniä, että vain polttiaisen tai mäkäräisen kokoiset hyönteiset voivat pölyttää niitä. Kehitys kukasta kypsäksi kaakaohedelmäksi kestää kolme kuukautta. Kypsät hedelmät kerätään käsin ja jätetään kasaan joksikin aikaa. Tämän jälkeen hedelmät halkaistaan viidakkoveitsellä samalla varoen, ettei sisällä olevia kaakaopapuja vaurioiteta. Pavut, jotka koostuvat kaakaonibseistä ja nibsien ympärillä olevasta valkoisesta hedelmälihasta erotellaan kuoresta ja siirretään muovisäkkeihin odottamaan jatkokäsittelyä. Kaakaohedelmän kuitupitoinen kuori käytetään yleensä lannoitteena.

Malto ja pavut laitetaan seuraavaksi puisiin laatikoihin ja peitellään banaanin lehdillä ja juuttisäkeillä, jotta lämpötila nousee 50 asteeseen ja fermentointi voi käynnistyä. Käyminen kestää kuusi päivää ja on jaettu kahteen osaan; kahden päivän hapettomaan jaksoon ja neljän päivän jaksoon, jossa pavut ovat ilman kanssa kosketuksissa. Prosessin aikana kaakaopapujen väri muuttuu violetista ruskeaksi ja maku kehittyy.

Kun fermentointi on valmis, kaakaopapuja paahdetaan 100 – 130 asteessa puolen tunnin ajan. Tarkoituksena on poistaa kosteutta pavuista, kehittää papujen aromia, helpottaa niiden kuorimista ja poistaa luonnollisesti kaakaopapujen happamuutta. Paahdetut pavut murskataan, jonka jälkeen ilmavirta lennättää kuoren palaset pois ja jäljelle jää valmiit nibsit.

Nibsit menevät tämän jälkeen prässikäsittelyyn, jossa muodostuu semi-nestemäistä kaakaomassaa, joka sisältää 50% kaakaovoita ja 50% kaakaojauhetta. Tämä massa on hyvin kitkerää, mutta esimerkiksi Perussa siitä valmistetaan monesti kuumaa kaakaota. Jotta kaakaomassasta saataisiin aikaan rasvaista suklaata, on siihen lisättävä ylimääräistä kaakaovoita. Sitä saadaan puristamalla massasta erilleen kaakaovoi ja -jauhe. Paras lopputulos saadaan aikaan, kun massaa puristetaan 500 barin voimalla 10 minuutin ajan. Kaakaovoi on yksi maailman suosituimmista öljypitoisista raaka-aineista. Sitä käytetään elintarvikkeiden lisäksi mm. kauneudenhoitotuotteissa ja suppo-muotoisissa lääkkeissä, joissa se on huoneenlämmössä kiinteänä, mutta elimistöön päätyessä sulaa ja vapauttaa lääkeaineen. Prässäämisen toisena tuotteena syntynyttä kaakaojauhetta käytetään tietenkin itse kaakaojuomien raaka-aineena ja jälkiruuissa. Alkaloinnin jälkeen jauheen happamuus vähenee ja väri vaalenee.

Kaakaonibsejä voi käyttää myös sellaisenaan ja ne on viime vuosien superfood-buumin aikana tullut myös kuluttajien saataville kauppoihin. Omaan suuhuni nibsit maistuvat aika kitkerälle ja ehkä hieman jopa konjakille tms. Kaakaon vaikuttava aine on teobromiini, joka on samantyylinen kuin kofeiini, mutta miedompi.

Kaakaovoita.

Raakakaakaojauhetta.

Raaka-aineet ovat nyt valmiita ja niistä voidaan valmistaa erilaisia suklaalaatuja, kuten valko-, maito- ja tummaasuklaata. Etenkin kaupallisessa tuotannossa suklaasula temperoidaan, jolloin sen rakenne kovettuu ja muotista irrottaminen helpottuu. Prosessi tuottaa valmiiseen suklaaseen myös kiiltävän ja hienostuneen pinnan. Temperointi tapahtuu kuumentamalla suklaa laadusta riippuen 44/42/40 asteeseen (tumma-/maito-/valkosuklaa), sen jälkeen viilentämällä se hitaasti 28/27/26-asteiseksi, ja lämmittämällä massa uudelleen 32/31/30 asteeseen. Temperoinnin jälkeen suklaamassa kaadetaan muotteihin, joissa se viilenee hitaasti 14-asteiseksi. Suklaa on nyt valmista nautittavaksi 🙂

Kirjoita kommentti
torstai, maaliskuu 7, 2019 by

Maya-valtakunta osa 1: Tulu’um, Meksiko

Ollessani pari viikkoa sitten Jukatanin niemimaalla, vierailin Tulumin Maya-raunioilla. En alkuun ottanut mitään opastettua kierrosta, vaan ostin pelkän bussilipun Tulumin arkeologiselle alueelle (huom! eri paikka kuin Tulumin kaupunki, eikä kaikki bussit pysähdy tuolla). Bussi maksoi muistaakseni noin 8€ menopaluulta ja pelkkä pääsylippu Tulumiin 75 pesoa eli muutaman euron. Alussa on kojuja, joista sinulle yritetään kaupata eri retkiä ja mahdollisuutta päästä myös veneajelulle, jolta näkee El Castillon kauempaa. En kuitenkaan ottanut mitään tarjouksia vastaan, vaan lähdin kävelemään raunioita kohti. Pisteiden välillä on myös kuljetus, mutta päätin silti kävellä noin 10 minuutin matkan viidakon kehystämää tietä pitkin. Alueella on myös ravintoloita ja matkamuistomyymälöitä yms.

Saavuttuani portille, jono oli uskomattoman pitkä. Olin siinä vaiheessa jo ihan läkähtymispisteessä, sillä minulla oli mekko ja legginsit. Kuin taikaiskusta kuulin jostain englanninkielisen tarjouksen, että jos joku haluaa välttää jonottamisen ja maksaa 150 pesoa, niin sillä saa lipun ja opastetun kierroksen, joka alkaa parin minuutin päästä. Muutaman euron heitto sinne tänne ei haitannut, joten tartuin tilaisuuteen ja lähdin oppaan ja noin 10 muun kanssa kohti raunioita. Kiertelimme aikamme ja opas kertoi yleistä infoa mayoista ja Tulumista. Tämän jälkeen meillä oli aikaa vielä kierrellä paikkaa omin neuvoin ja ihailla maisemia. Jotkut menivät uimaan rannalle, mutta itse en jaksanut.

Tulu’um kaupunkina

Tulum eroaa kaikista muista maya-keskuksista siten, että se on ainoa laatuaan merenrannalla (ainakin niistä, jotka ovat säilyneet). Linnoituksesta on ollut hyvä pitää silmällä Karibianmereltä mahdollisesti tulevia uhkia. Niemimaan edustalla on myös koralliriutta, joka tyynenä päivänä jää täysin veden alle eikä aaltojen liplatus paljasta matalikkoa. Tämä pelasti ainakin kerran Tulumin, sillä joidenkin hyökkääjien tiedetään karauttaneen koralleille ennen maihinpääsyä. Tulumin nimi itsessään tarkoittaa muuria ja sen ympärillä onkin melkein kilometrin pituinen, 3-5 metrin korkuinen ja kuuden metrin paksuinen seinämä, joka piti ulkopuoliset poissa. Mayat kuitenkin kutsuivat paikkaa nimellä ”Zama” eli Aamunkoitto. Paikka toimi sekä porttina Cobán mayakaupunkiin, mutta myös satamakaupunkina, jonka kautta rahdattiin mm. jadea ja turkoosia (kivi). Tiedetään, että teotihuacanat kävivät kauppaa mayojen kanssa ja on mahdollista, että esimerkiksi Teotihuacánin simpukankuoret on peräisin Tulumin alueelta.

Tulum sijaitsee 12 metriä korkealla kalliolla.

Rakennuskanta ja arkkitehtuuri on tyypillistä Jukatanin mayoille ja moni rakennuksista on saanut vaikutteita Chichén itzásta ja Mayapánista. Rakennukset ovat suhteellisen pieniä ja niissä käytettiin rappausta ja kirkkaita värejä, joilla luotiin kontrastia. Palatseissa oli tasakatot. Suurin osa Tulumin rakennuksista on järjestetty katujen varsille. Rakennelmat oli monesti ryhmitetty yhteen ja etenkin asuinrakennukset oli sijoitettu vierekkäin kivitasanteelle. Täytyy muistaa, että nykyiset rauniot, joilla turistit vierailevat, kattaa vain tämän Tulumin keskustan. Siellä pidettiin seremonioita, se oli uskonnollis-poliittinen keskus, ja siellä asui korkea-arvoisia henkilöitä. Suurin osa tavallisista mayoista asui muurien ulkopuolella, mutta näistä rakennelmista ei ole enää mitään jäljellä, sillä talot oli tehty puusta, liaaneista ja palmunlehvistä. Myös osa Tulumin muurien sisäpuolella olleista rakennuksista on kadonnut samasta syystä.

Palace of the Great Lord (kartassa ”El Palacio).

Casa de las Columnas.

Alueella oli yhteensä 78 temppeliä, asuinrakennuksia, alttareita, hautapaikkoja sekä päärakennus eli El Castillo. Se on suoraan merenrannalla jyrkänteen päällä ja alueen tunnetuin kohde. Päätemppelissä pidettiin suurimmat uskonnolliset seremoniat ja sivupyhätöissä jätettiin uhrilahjoja. El Castillon vasemmalla puolella on pieni laskeutuvien jumalien temppeli, jonka on keskellä ikkuna. Ikkunan merkitys ja sijainti selviää sekä kevät- että syyspäiväntasauksien aikaan, jolloin aurinko nousee ja laskee tismalleen ikkunan kohdalla. Tulumissa palvottiin Venusta ja Aurinkoa, jotka molemmat laskivat ja nousivat taivaalla aina uudelleen ja uudelleen. Keskuksessa ei ole pyramideja toisin kuin monessa muussa tunnetussa arkeologisessa kohteessa.

El Castillo ja Templo del Dios Descendente, joka on linjassa päiväntasauksien kanssa.

Päivittäinen elämä

Jukatanin mayoilla oli todellisia ongelmia juomaveden saatavuudessa, sillä alueella ei ole jokia tai järviä. He turvautuivat kaivoihin tai cenoteihin, ja näille paikoille oli rakennettu myös alttareita tai pyhättöjä. Muualla Keski-Amerikassa olevia jokia ja järviä pitkin mayat kuitenkin kävivät kauppaa laajallakin alueella aina Hondurasissa asti. Matkat taittuivat kanooteilla. Keski-Meksikosta Hondurasiin ulottuneen kauppareitin varrella Tulum oli merkittävä satamapaikka, joka yhdisti rannikon ja sisämaan. Kauppatavarana oli mm. puuvillaa, hunajaa, suolaa, obsidiaaniteriä, jadekoristeita, sulkaviittoja ja mortteleita.

Casa del Cenote on rakennettu maanalaisen vesivarannon päälle. Mayat käyttivät näitä maanalaisia vesiluolia sekä juomaveden lähteenä, että uhripaikkoina. Monista cenoteista on löydetty ihmisten luita. Jukatanilla sijaitsee nykyäänkin useita cenoteja, joissa ihmiset käyvät uimassa.

Kaikki piirroskuvat on valokuvia Tulumin infotauluista.

Tulum sijaitsee Karibianmeren rannikolla. Vasemmassa laidassa El Castillo.

Mayat turvautuivat merenantimiin pysyäkseen hengissä. Merestä he pyydystivät ruokaa ja keräsivät materiaaleja työkaluihin, koruihin, rituaalivälineisiin yms. Talojen pihapiirissä oli pieniä puutarhoja, jossa kasvatettiin maissia, chiliä, papuja, kesäkurpitsaa, annatto-pensaita, tomaatteja, juuri- ja mukulakasveja, sekä hedelmiä. Mayat olivat taitavia yrttien tuntijoita ja lääkintä tapahtuikin yrttien avulla. Meren lisäksi ympäröivästä viidakosta otettiin kaikki irti. Metsä tarjosi pyydyseläimiä ja villiyrttejä ruuaksi, sekä lintuja, joiden kirkkaan värisillä sulilla oli suuri arvo. Sulkia roudattiin myös Teotihuacániin asti.

Päivittäiset aktiviteetit koostuivatkin lähinnä kalastuksesta, metsästyksestä ja maanviljelystä. Osa ihmisistä oli mestareita muurareina, veistosten teossa ja maalareina, ja heidän tehtävänsä oli rakentaa ja ylläpitää rakennuskantaa ja niiden koristelua. Templo del los Frescosissa on värikkäitä muraaleja, joita kunnostettiin ja uudistettiin aika ajoin. On epäilty, että uusia muraaleja maalattiin 20 vuoden sykleissä, jolloin Maya-kalenterin k’atun tulee täyteen. (Tekstin 2. osassa on tarkemmin kalenterista.) Maalien pigmentit saatiin tietenkin luonnosta; punainen ja musta sekoitettiin maasta ja mineraaleista, kun taas sininen ja vihreä oli peräisin erilaisista kasveista. Yhteiskunta oli jaoteltu kolmeen osaan hierarkisesti: johtajiin, erikoisammattilaisiin ja tavan työläisiin.

Templo del los Frescos eli muraalien temppeli on ollut alueen koristeellisin. Julkisivussa näkyy rapatut muotokuvat mm. Venuksen jumalasta. Temppelin edessä on steela, joihin mayat kaiversivat historian tapahtumia, tärkeitä päivämääriä yms.

Uskonto

Mayojen jumalat esitettiin yleensä yhtenä tai useampana luonnon elementtinä. Osa jumalista manifestoitui tähtinä tai sääilmiöinä kuten sateena, osa ilmaantui kasvien muodossa esimerkiksi kapokkipuuna, ja osa eläiminä kuten jaguaarina. Jumalten palvonta ja lepyttely näkyi niin satokausien rituaalimenoissa kuin arkipäivän askareissa, jotta jumalat olisivat armollisia ja antaisivat palkkion ihmisten ahkerasta työstä. Kuten aiemmin mainittu, Tulum oli omistettu Venukselle, jota pidettiin sekä ilta- että aamutähtenä. Alueella on oma temppeli Venukselle ja Auringolle (Templo del Dios Descendente) ja sen lisäksi joidenkin rakennusten julkisivuissa on Venusta kuvaavan jumalan muotokuva, joka on asemoitu niin, että se katsoo sinne, mihin planeetta laskee. Toinen merkittävä jumala oli Ek Chuah, joka suojeli kaupankäyntiä.

Laskeutuva jumala eli Venus.

Jumalten kohteet: tuuli, taivas, sade, syntymä/kudonta/Kuu, itsemurha, kuolema, Pohjantähti, maissi, kaupankäynti/sota.

Tulumin valtakausi sijoittuu mayojen aikajanalla jälkiklassiselle kaudelle (noin 1200-1521) eli se on näin ollen viimeisimpiä asuttuja Maya-keskuksia. Varhaisin löytynyt merkintä alueen steeloissa on kuitenkin jo vuodelta 564, joten Tulum oli olemassa samaan aikaan kuin Jukatanilla niin ikään sijaitsevat Chichén itzá ja Mayapán. Näiden kaupunkien romahtamisen jälkeen Tulumin asema kuitenkin voimistui, kaupunki laajeni ja sen asukasluku lisääntyi. Asukkaita on arveltu olleen 1 000 – 1 600, joten suuri kaupunki ei ollut, jos vertaa vaikka Teotihuacániin. Kaupunki pysyi asuttuna vielä 70 vuotta espanjalaisvalloittajien invaasion jälkeen, mutta sitten eurooppalaisten tuomat sairaudet tappoivat maya-yhteiskunnan, osa mayoista otettiin työorjiksi, kulttuuri alkoi sekoittua espanjalaisten tuomaan kristinuskoon, kieli vaihtui espanjaksi, ja Tulum autioitui.

Kirjoita kommentti
tiistai, helmikuu 26, 2019 by

You better Belize it!

Alla vielä viime hetken tunnelmat Playa del Carmenista. Päätin antaa kaupungille toisen tilaisuuden ja kuljeskelin viimeisenä päivänä vähän turistialueen ulkopuolella. Sieltä löytyikin ihan kivoja graffoja ja katutaidetta. Itse turistikeskittymä oli silti aika, sanoisinko ei-niin-rentouttava paikka. Kävin kuitenkin syömässä kana-empanadan ja se oli niin hyvää, että tilasin kaksi lisää, otin ne mukaan ja menin rannalle syömään ja ihailemaan merta. Matkalla näin että vastaan tulee joku sotilaiden joukkio, ja tällaisena sotilas/poliisi/vartija-”fanina” kaivoin puhelinta esiin ottaakseni kuvan kyseisestä joukosta. Samaan aikaan näin kun pari turistia pysäytti sotilaat ja kysyi saako heistä ottaa kuvan. Pari sotilaspoliisia pysähtyi ja pyysin itsekin kuvaa. Kuvasta tuli yksi parhaista matkakuvistani tähän mennessä ja ladatut aseet kruunaa koko komeuden.. En sinällään ihannoi mitään sotilasdiktatuureja tai varsinkaan huumeidenvastaista sotaa, jota Meksiko on käynyt viimeisten vuosien aikana, mutta ymmärrän että armeijalla ja poliisillakin on oma osansa yhteiskunnan pyörittämisessä ja turvallisuuden takaamisessa. Ja no, onhan univormut aika siistejä..

Sain valitusta eräältä tuttavaltani, että miksi hengailen sotilaiden kanssa, jotka syrjivät alkuperäisväestöä, mutta kuten sanoin, asioilla on aina kaksi puolta. Enkä voi muutenkaan boikotoida tai vihata koko maailmaa, sillä aina on joku taho joka riistää toista. Jos kaikkea lähtisi ylianalysoimaan, ei voisi matkustellakaan, sillä vaikka moni paikka elääkin turismista, tuo se mukanaan myös negatiivisia lieveilmiöitä paikallisille. Jos tuen muuten matkani aikana alkuperäisväestöä ja ajan heidän asiaansa, ei mielestäni yksittäinen kuva sotilaiden kanssa ole maailmaa kaatava. Kreikan reissun aikana sain valitusta siitä, että olisin halunnut käydä Turkin puolella, joka ilmeisesti oli tulkittu halukseni tukea Erdoganin hallintoa. Oikeasti olen esimerkiksi Turkin kurdien puolella Turkin hallintoa vastaan. Olen saanut valitusta myös Pohjois-Korea yhteyksistäni ja siitä, että kuulumalla Suomi-Korea-ystävyysseuran hallitukseen tuen diktatuuria ja ihailen pohjoiskorealaisten riistoa. Ihmiset ovat kovin mustavalkoisia näkemyksissään ja kääntävät välillä asiat täysin päinvastoin mitä ne todellisuudessa ovat.. En yleensä jaksa alkaa väittelemään, koska minulle riittää se, että tiedän itse miten asiat ovat.

Mutta se siitä..

Hyvästit Quintana Roolle

Nyt on lauantai, lähdin siis toissapäivänä Playa del Carmenista ja otin ADO-bussin Belizeen. Bussi lähti ADOn Alterna-terminaalista noin 9 aikaan aamulla ja maksoi vajaa 40€. Pysähdyimme matkan varrella Tulumissa, Bacalarissa ja Chetumalissa, jonka jälkeen koittikin jo rajan ylitys. Olin kuumotellut proseduuria etukäteen, koska en tiennyt yhtään mitä odottaa. Kaikki meni kuitenkin ilman ongelmia. Olin ensimmäisenä passintarkastuksessa, koska istuin bussin etupenkillä. Jätimme kamat autoon ja suuntasimme Meksikon rajavartijoiden koppiin. Jouduin maksamaan uuden turistiveron, vaikka olin maksanut sen jo lentolipussa. Tästä on paljon juttua netissä, eikä monikaan ole onnistunut välttämään tuplamaksua. Koetin ensin väittää vastaan, mutta annoin sitten olla ja kaivoin 30 dollaria lompakosta. Tarkastin, että olin saanut Meksikosta poistumisleiman passiin (joiltain on puuttunut tämä ja siitä on tullut myöhemmin ongelmia). Tämän jälkeen menimme takaisin bussiin, bussi ajoi portista ja jatkoimme vielä hieman matkaa tullipisteelle. Otimme kaikki kamat autosta ja menimme passintarkastukseen uudelleen, jossa saimme Belizen leiman passiin. Täytimme migrin kaavakkeen ja virkailija kyseli vielä erikseen, missä aion majoittua jne. Onneksi olin tulostanut majoitusvaraukset, koska hän halusi tietää majapaikan tarkan osoitteen. Sain 14 päivän oleskeluluvan. Se on aika vähän ottaen huomioon, että Meksikossa saa oleskella peräti 180 päivää ilman viisumia. Kävelin vain tullin läpi eikä mitään tavaroitani katsottu tai edes läpivalaistu. Juttelin ulkona bussissa matkanneen jenkkijäbän ja englantilaisen miehen kanssa. Täällä tutustuu kyllä väkisinkin ihmisiin, varsinkin kun olet yksin, alkaa moni juttelemaan oma-alotteisesti. Bussimatka jatkui kaikkien mentyä rajamuodollisuuksien läpi ja reitti kulki Corozalin, Orange Walkin ja monen pienen kylän läpi. Matkalla näkyi niin maissipeltoja, palmumetsikköä kuin jotain havupuitakin. Välillä ikkunasta näkyi suoalue ja järviä. Luonto oli hyvin vaihtelevaa ja kaunista.

Belize City – minne olenkaan tullut..

Saavuimme Belize Cityyn joskus puoli kuuden maissa illalla ja kysyin West Collet Canal -terminaalin kioskimyyjältä, voinko kävellä majapaikkaan. Hän sanoi, ettei ole hyvä idea kävellä ”Taxi good, walkin’ NO good”. Menin etsimään taksia ja San Pedro Watertaxin edustaja kysyi mihin olen menossa. Hän etsi minulle taksin, koska oli itse menossa eri suuntaan. Hyppäsin jo varattuun taksiin etupenkille ja lähdimme liikkeelle. Minun käskettiin piilottaa puhelin ja ovet ja ikkunat lukittiin myös. Kuski heitti ensin takanani istuneen jätkän lauttaterminaaliin ja lähti sitten viemään minua. Hän ei tiennyt missä majapaikkani sijaitsee, joten jouduin antamaan ohjeita offline-kartan perusteella – onneksi täällä puhutaan englantia. Tosin hieman slangiaksentilla, sillä suurin osa keskibelizeläisistä on afrikkalaisten ja/tai afrikkalaisten ja brittien jälkeläisiä, kreoleja. Sisämaata asuttaa mestitsit eli eurooppalaisten ja intiaanien jälkeläiset sekä mayat. Eteläosassa puolestaan asuu garifunoja, jotka ovat afrikkalaisten ja intiaanien jälkeläisiä. 10% väestöstä on muualta tulleita kuten arabeja ja aasialaisia. Belize onkin yksi etnisyyksien sulatusuuni. Tämä maa eroaa kaikin puolin muusta Keski-Amerikasta ja on tyyliltään hyvin karibialaista ja letkeää. Kielenä tosiaan on englanti, toisin kuin muissa Keski-Amerikan maissa.

Olin ihan tyytyväinen, etten lähtenyt kävelemään, koska kadut näyttivät hieman epämääräisiltä ja mieslaumoja norkoili joka paikassa. Majapaikka (McKay’s Hostel), ei niinkään hostelli vaan erään belizeläisen perheen koti sijaitsi nimeämättömällä sivukadulla, joka näytti kieltämättä hieman sketchyltä. Jäin hieman epäröiden taksin kyydistä ilman kenttää puhelimessa ja tietoa siitä, olinko oikeassa paikassa. Olin onneksi katsonut jostain syystä Google Mapsilla katukuvaa alueesta ja muistin nähneeni turkoosin talon. Tunnistin sen kadulla ja menin soittamaan ovikelloa kysyäkseni olinko oikeassa paikassa. Oven avasi rastapäinen mies, joka onnekseni sanoi minun tulleen perille. Hän näytti minulle huoneen ja ilahduin nähdessäni siellä ilmalämpöpumpun. En tehnyt loppuiltana oikein mitään, vaan kävin suihkussa ja menin sänkyyn makaamaan. Parisänky oli todella pehmeä ja mukava. Jesarille oli käyttöä, sillä pistorasia oli tosi väljä, joten jouduin teippaamaan läppärin johdon ja adapterin seinään. Täällä onkin sama pistoke kuin Meksikossa, joten netissä ollut tieto brittiplugista oli väärä. Maksoin taksista 5 USD ja majoituksesta 38 USD. Majoituksen hinta oli aika korkea, mutta pääsimpähän kokemaan elämää hetken myös belizeläisten näkökulmasta. Valuuttana täällä on belizen dollari  kurssilla 1 USD = 2 BZD, ja täällä voi maksaa kummalla tahansa.

Nukuin hyvin ja aamulla olikin jo aika jatkaa matkaa. Menin palauttamaan avaimet ja perheen äiti tarjoili minulle aamupalaa. Puhelimeni oli tunnin etuajassa eikä se ole vieläkään päivittynyt jostain syystä, joten minulla oli aikaa istuskella perheen olohuoneessa. Rastajäbä heitti minut sitten San Pedro Belize Express -terminaaliin räp-musiikin raikaessa autosta. Ostin terminaalista lisää riuttaystävällistä aurinkosuojasuihketta ja venematkan Caye Caulkerin saarelle. Menopaluulippu maksoi 28 USD eli about 25€. Matka saarelle kesti noin 45 minuuttia ja oli ihan ok kyyti. Välillä oli kovempaa aallokkoa ja vene pomppi etenkin istuessani keulassa. Alaboksissa meitä oli noin 50 henkeä ja kannella vielä joitain lisää. Veneitä lähti kaksi peräkkäin, joten liikenne tänne on aika vilkasta. Ensimmäinen paatti lähtee aamulla ja viimeinen 17:30. Pikavene ajoi suoraan tänne Caye Caulkeriin ja jatkoi tästä matkaa vielä Ambergris Cayen San Pedroon.

Caye Caulker – täysi vastakohta Belize Citylle

Ihastuin tähän paikkaan välittömästi. En yleensä välitä rantaelämästä, mutta täällä kaikki on jotenkin erilaista. Ihmiset on chillejä ja kaikki on hyvällä tuulella. Vastaantulijat moikkaavat ystävällisesti, hiekka on vitivalkoista, meri kristallisen turkoosin kirkas ja palmuja on joka paikassa. Mereltä käy ihana viileä tuulenvire, eikä ilma ole samalla tavalla kostea ja nihkeä kuin Playalla. Rannoilla näkyy vain vähän ja paikoitellen sargassum-levää, vaikka vielä muutama viikko sitten kaikki rannat Floridasta Kolumbiaan asti oli ruskean levän peitossa. Levää oli myös Playalla ja Tulumissa. Majoitun täällä Yuma’s House Belizessä ja check in olisi alkanut vasta klo 14, mutta pääsin jo ennen puoltapäivää huoneeseen. Olen neljän hengen dormissa, jossa lisäkseni majoittuu ranskalainen vanhempi mies ja pari nuorta naista (en tiedä mistä). Huoneessa on neljä tuuletinta, joka sängylle omansa ja siellä on ihanan viileää. Sänky on puhdas ja tilat muutenkin ihan ok. Omistajalla on tiukat säännöt eikä tämä ole mikään bilemesta, ihanaa. Keittiö on myös putipuhdas. Hostelli sijaitsee ihan rannalla vesitaksiterminaalia vastapäätä. Tästä voi kävellä suoraan uimaan halutessaan, mutten ole vielä uinut kertaakaan tällä reissulla.

Istuskelin eilen Splitissä eli kahden saaren yhtymäkohdassa, jossa sijaitsee suuri rantabaari ja uimatorni. Kävin syömässä jossain rantagrillillä ja otin grillatun kanan ja paistettua riisiä. Paikka näytti aika alkeelliselta, mutta kävin siellä silti. Olen jo kyllästynyt nuudeleihin mitä söin Mexico Cityn hostellissa. Jos saan mahataudin, niin sille ei voi sitten mitään. Kierreltyäni ympäri saarta, näin kahvilan jossa oli tarjolla oikeaa kahvia. Olen saanut viime päivinä vain pikakahvia, mikä on kahvin irvikuva. Otin ison jääkahvin ja banaani-ananassmoothien. Istuskelin baaritiskillä jonkun tunnin ajan ja juttelin työntekijän kanssa. Kahvilabaarin kaikki työntekijät oli todella mukavia. Pyörin vielä jonkun aikaa saarella ja kävin kaupasta ostamassa aamupalatarvikkeita ja vettä. Täällä merestä tuleva hanavesi on puhdistettu käänteisellä osmoosilla, joka suodattaa suolan ja epäpuhtaudet, mutta sitä ei silti suositella juomavedeksi, vaikkakin ruuanlaitossa sitä voi käyttää.

Kävelin saaren toiseen päähän, missä paikallinen väestö asuu. Siellä rannat olivat huonommassa kunnossa ja paikat roskaisempia. Vaikka turistipuoli näyttääkin paratiisilta ja täällä on helppo unohtaa maalliset murheet, on mielestäni hyvä käydä katsomassa myös alue missä saarelaiset elävät. Se antaa kokonaiskuvan kaikesta ja avaa paremmin paikallista elämää. Monet asuinrakennukset ovat puuhökkeleitä ja elämä vaikuttaa suht alkeelliselta. Saaren pohjoispuolella on pienimuotoinen teollisuusalue, jossa näytti olevan ainakin kalastajien tukikohta, juomatehdas ja jonkinlainen pullojen kierrätyskeskus. Lisäksi siellä on energialaitos, joka näytti käyvän kai dieselillä. Suuren osan turistipuolesta täyttää erilaiset ruokapaikat ja ravintolat sekä käsityöliikkeet, joissa myydään paikallisia ja maya-käsitöitä. Ostin jadesta tehdyn kaulakorun, missä on maya-naamio, 20 BZD. Myös erilaisia sukellus- ja päiväretkikojuja on joka kulmalla. En varmaan käy täällä ollessa millään päiväretkellä enkä varsinkaan mene noille sukellusretkille. Moni niistä kulkee rauskujen, haiden, kilpikonnien ja krokotiilien alueelle ja matkanjärjestäjät kehottavat turisteja syöttämään ja koskettamaan vesieläimiä, eikä se ole hyväksi luontokappaleille. Jotkut retket sisältävät myös belizeläisen rommin tarjoilun, enkä ymmärrä miksi joka paikassa pitää olla viina osallisena. Ihan kun edes muutaman tunnin päiväreissulle ei voisi mennä selvinpäin.. Täällä ei ole ollenkaan moottoriajoneuvoja vaan ihmiset ajelevat pyörillä ja golfkärryillä. Jälkimmäiset toimivat tarvittaessa myös takseina. Toisaalta tämä on  niin pieni saari, että kävellen pääsee helposti joka paikkaan.

Saari on kyllä muuten kaikin puolin todella kaunis ja viihtyisä. Kävin vielä illalla kävelemässä rannalla ja Splitissä. Katselin tähtiä ja istuin merituulen syleilyssä. Olo ei tuntunut turvattomalta, vaikka jotkut rastaniggat huutelivat perääni. Pelkäsin ainoastaan siinä kohtaa, kun irtokoira alkoi rähisemään minulle ja lähti jolkottelemaan perääni muristen. Joku huuti koiralle ja se pysähtyi. Ehdin jo kuvitella mielessäni rabieksen ja mietin miten puolustaudun koiraa vastaan. Espanjassa asuessani koira hyökkäsi rannalla jalkaani, mutta sain potkittua hiekkaa sen päälle ja se lähti matkoihinsa. Pari koiraa on joskus myös purrut minua ja ollessani lapsi, Siperian husky hyppäsi naamalleni. En ole koskaan pitänyt koirista erityisemmin ja ne varmaan vaistoavat sen. Olen todellakin kissaihminen. Täällä hostellissa on kyllä kolme koiraa, mutta ne vain chillaavat varjossa. Jos näen jonkun surullisen näköisen irtokoiran, niin tottakai sympatiat on sen puolella, ja Teotihuacánissakin riutuneen ja kaltoinkohdellun näköinen koira tuli norkoilemaan kun söin eväitä ja annoin sille osan ruuastani. Mutta noin yleisesti ottaen en ole menossa silittämään koiria tai ihastu erityisemmin jos joku koira tulee hyppimään päälleni tai haukkuu.

Mutta joo, eiköhän tämä tämän päivän teksti ollut taas tässä.  Kello on puolessapäivässä ja istuskelen tässä hostellin rantaterassilla. Taidan lähteä kohta syömään johonkin. Täällä on suht kallista, mutta niin on kaupassakin, joten on melkein se ja sama syökö ulkona vai itse tehtyä ruokaa. Enkä varmaan uskalla edes käyttää tuota kaasuhellaa 😀

Kirjoita kommentti
lauantai, helmikuu 16, 2019 by

Adios CDMX, hola Playa

Tänään on maanantai, viikko reissua takana. Vietin koko eilisen päivän kuljeskellen kaduilla ja Mexico Cityn Centro Historicossa, kuten tapana on ollut edellisillä kerroillakin. Kävin jo lauantaina hengailemassa siellä ja ihastelemassa asteekkitanssijoiden esityksiä ja sulkapäähineitä. Voisin katsoa heidän rituaalimaisia tansseja tuntikausia. Sain myöskin taas pari puhdistusseremoniaa, missä osallistuja huiskutellaan yrittikimpulla, suitsutetaan savulla ja rituaalin suorittajasta riippuen tehdään myös muutama muukin toimenpide. Rituaalista saa maksaa vapaaehtoisen maksun, mutta noin 20 pesoa on ihan käypä hinta. Annoin dollarin, koska pesoja ei ollut sillä hetkellä. Summa vastaa noin 20 pesoa ja dollarit on käypää valuuttaa noissa tapahtumissa. Monikaan kauppa ei niitä ota vastaan, vaikka netissä toisin lukeekin. Olen maksanut suuren osan ostoksista ja ravintolakäynneistä kortilla ja lisäksi muutaman kerran nostanut pesoja automaatista. Autobuses del Norte -terminaalin automaatti vei minulta ylimääräiset 234 pesoa, mutta tein siitä valituksen Revolutille ja rahojen pitäisi palautua joskus tilille. Kyseessä ei ole kuin noin 11€, mutta valitin periaatteen takia.

Centrossa ollessa päätin nyt viimeinkin käydä Templo Mayorissa ja Tenochtitlania + asteekkeja käsittelevässä museossa. Olen aiemmin vain pyörinyt alueen ulkopuolella, mutta nyt maksoin 75 peson pääsymaksun ja vietin alueella monta tuntia. Oli mykistyttävä tunne päästä kävelemään asteekkien muinaisen pääkaupungin raunioissa. Tuo seremoniallinen keskusta on hautautunut Mexico Cityn alle ja vain murto-osa siitä on kaivettu esiin. Raunioiden yhteydessä on viisi- vai kuusikerroksinen museo täynnä mitä mielenkiintoisimpia esineitä asteekkien valtakunnan ajoilta. Kuten joka paikassa muuallakin, myös museossa on poliiseja vartioimassa järjestystä, ja kun olin tutkailemassa hautalöytöjä, tuli poliisi luokseni ja alkoi puhumaan espanjaksi jotain. Sanoin etten osaa paljoa espanjaa ja sitten kieli vaihtui englanniksi, jonka jälkeen juttelimme pitkän tovin asteekkien historiasta. Poliisi myös kyseli kaikkea Suomesta ja reissustani ja ihasteli sitä, että olen kiinnostunut heidän maansa historiasta. Teen varmaan myöhemmin erillisen postauksen asteekeista ja tuosta paikasta.

Haikein mielin lähdin takaisin hostellille päin. Kuljin Zocalon laitaa pitkin, koska näin että siellä oli jotain telttoja rivissä. Paikalla oli useita pressukyhäelmiä ja plakaatteja, joiden edessä alkuperäiskansojen asuihin pukeutuneita naisia ja tyttöjä oli myymässä käsitöitä ja ruokaa. Osa naisista teki samalla koruja ja laukkuja yms. Lueskelin kylttejä, missä kerrottiin espanjaksi, että alkuperäisväestön edustajien on vaikea saada töitä ja että sähköt ja vesi pitäisi maksaa kotona, mutta yksinkertaisesti ei ole rahaa elämiseen. Samalla toivottiin, että ohikulkijat ostaisivat käsitöitä ja tukisivat näiden ihmisten elämää. Jossain teltassa oli Morena-puolueen Lopez Obradorin viimekeväinen vaalikampanjamainos. Kyseisen puolueen edustaja voittikin Meksikon presidentin vaalit ja on luvannut panostaa myös alkuperäiskansojen ihmisoikeuksiin. Paperikylteissä luki viesti uudelle presidentille, jossa häneltä pyydettiin pikaista apua ja muutosta parempaan. Ostin kojuilta yhden rannekorun ja jatkoin matkaa.

Aiemmin lauantaina pyörin myös kaduilla ja puistoissa ja kävin katsomassa Edificio Jeanne d’Arc -rakennuksen muraalia. En löytänyt seinämaalauksesta mitään tietoa, mutta ilmeisesti se on maalattu viime tai toissa vuonna. Muraalin teemana on Meksikon kulttuuri ja historia ja maalauksessa onkin paljon mm. intiaanisymboliikkaa. Näin kyseisen muraalin jo tulomatkalla taksin ikkunasta ja ajattelin käydä myöhemmin kuvaamassa sitä. Ihailin myös muuta katutaidetta, jota Meksikossa riittää <3 Samalla kerralla menin johonkin kirkkoaukiolle katsomaan kun paikallinen nuorisojoukko oli pelaamassa asteekkien muinaista pallopeliä, ullamalitzlia. Pelissä kumipalloa siirretään vastustajan puolelle pelkän lantion ja alavartalon avulla, jalkoja tai käsiä ei saa käyttää. Kirjoittelin samasta pelistä viime vuoden Meksikon reissun yhteydessä. Centrossa pyöriessä päädyin myös käymään jossain kirkossa. Kirkot ja luostarit ovat kauniita paikkoja ilman uskonnollista viitekehystäkin.

Ehdin käydä vain pari kertaa ulkona syömässä, koska en oikein lämmennyt idealle katukeittiöistä keskellä ruuhkaisinta liikennettä. Lopulta löysin muutaman kivan paikan sisätilaravintoloista ja söin mm. kana-chilaquileseja ja enchiladas verdesejä, jotka olivat tosi hyviä. Kyseiset annokset juomineen maksoivat muistaakseni alle 150 pesoa. Hostellin keittiö oli tosi saastainen enkä todellakaan kokkailut siellä. Käytin ainoastaan mikroa, missä lämmitin vettä pikakahvia ja nuudeleita varten. Yleisen keittiön jääkaappikin oli niin lämmin, että ihme kun maito ja jugurtit eivät pilaantuneet. Parina aamuna söin aamupalan hotellin ravintolassa. Eräänä päivänä soin tonnikalaa ja käsivarsia alkoi kutittaa tosi paljon. Luulin ensin että sain jonkun allergisen reaktion, mutta ilmeisesti kyseessä olikin vain aurinkoihottuma/hikinäpyt. Ainakin googlen perusteella näin. Huomaan muutenkin, että joka kerta kun olen pidempään auringossa käsiä alkaa kutittaa niiltä kohdin, mistä paloin pari vuotta sitten täällä ja mistä kuoriutui iho palamisen seurauksena. En ole koskaan Suomessa auringossa, joten iho ei ole tottunut tähän.

Enchiladas verdes La casa de la Tonossa.

Chilaquiles con pollo.

Kuvia parilta viimeiseltä päivältä:

Ohjeet maanjäristyksen ja tulipalon varalle.

Kuunsirppi on kallellaan täällä päin maailmaa.

Viimeisenä sunnuntaina joku paraati kulki hotellin ikkunan alta 🙂

Centrossa on myös aina musiikki- ja tanssiesityksiä.

Zocalolla muutama meksikolaisnainen tuli haastattelemaan minua. He olivat englannin opiskelijoita ja halusivat parantaa kielitaitoaan 🙂 Suostuin mielihyvin, sillä Meksikossa puhutaan tosi vähän englantia ja kielimuurin madaltaminen on plussaa jokaiselle.

Eräs katu Centrossa on täynnä juhlamekkoliikkeitä. Näin myös useita tyttöjä mekoissaan ja eräs seurue kulki limusiinimallisella katumaasturilla ja nuoret roikkuivat ulkona kattoikkunasta. Meksikossa Quinceañera-juhla on tärkeä merkkipäivä nuoren naisen elämässä. 15-vuotissynttärit merkitsevät aikuistumista, mikä on omasta mielestäni kyllä hieman liian aikaista.

Centron vilkkailta kaduilta. Taustalla Torre Latinoamericana.

Vähän hiljaisemmat kadut hostellini naapurustossa.

—

QUINTANA ROO

Nyt on jo keskiviikko. En ole jaksanut olla koneella tai kirjoitella hirveästi. Saavuin tänne Playa del Carmeniin siis maanantaina. Hotellista tilattiin taksi aamulla ja sain kyydin suoraan ykkösterminaaliin oikean lentoyhtiön porttien kohdalle. Kyyti maksoi 230 pesoa, mutta kyseessä ei ollut virallinen taksi vaan ehkä enemmänkin uberin kaltainen järjestely. Kuski oli ihan mukava ja antoi minun olla rauhassa. Lopuksi hän sanoi ”Tienes ojos muy hermosos”, mutten kokenut sitä ahdistavaksi. Naisia on siis kehotettu välttämään matkustamista yksin taksissa (ja metrossa). Kävin kentällä syömässä aamupalaksi hedelmälautasen ja kahvia. Sen jälkeen suuntasin turvatarkastukseen ja pääsin tällä kertaa läpi ongelmitta. Lensin CMDX:stä Cancúniin Volaris-lentoyhtiöllä. Lento meni hyvin, mutta lopussa oli todella voimakasta turbulenssia ja kone pomppi ja heilui miten sattuu. Ensimmäistä kertaa meinasi vähän pelottaa – oikeastaan vain siksi, koska olin hieman ennakkoluuloinen meksikolaista halpalentoyhtiötä kohtaan 😀 No, onneksi selvisimme ehjänä perille.

Quintana Roon osavaltio sijitsee Jukatanin niemimaalla Karibianmeren rannalla. Alue on pääosin trooppista metsää, jonka keskelle on rakennettu asutuskeskuksia. Cancún, Playa del Carmen ja koko tämä Maya Riviera on täynnä lomaresortteja ja golfkenttiä. Saavuttuamme Cancúniin edessä oli kuuma, kostea seinämä. En ole koskaan aiemmin ollut tropiikissa ja näin kylmän ystävälle ilmaston vaihtuminen kuivan Mexico Cityn jälken oli pienoinen alkujärkytys. Kentällä suuntasin ensimmäisenä ADOn lippuluukulle ostamaan bussilipun Playa del Carmeniin. Lippukioski on heti saapuvien lentojen aulassa, joten se oli helppo löytää. Sen jälkeen ostin kahvia ja vettä, jouduin ulos lentokentältä ja kun yritin mennä bussipysäkeille, oli edessä vain puomeja ja aitoja. Ystävällinen meksikolaisvirkailija saattoi minut porttien läpi bussialueelle ja jäin odottamaan ADOn kyytiä tukalassa kosteudessa. Onneksi bussissa oli sentään ilmastointi ja noin tunnin mittainen matka taittui rattoisasti juttelemalla vieressäni istuneen kanadalaisen naisen kanssa. Nainen oli todella ystävällinen ja antoi käytännön vinkkejä Playalle. ADOn Turistica-terminaalista on joku 5-10 minuutin kävelymatka hostellille, joten lähdin kävelemään reppu selässä. Katukuva on selkeä; kadut menevät poikittain pohjoispuolella 5 Avenida Nte, 10 Avenida Nte, 15 Avenida Nte jne. ja pystysuunnassa Calle 2 Nte, Calle 4 Nte, Calle 6 Nte jne. Eteläpuolella sama mutta Norten tilalla on Sur.

Odotin hostellilta paljon, sillä se näyttää kuvissa upealta. Onhan tämä kyllä hieno, mutta sisällä on todella kosteaa. Täällä ei ole mitään ulko-ovia vaan yleiset tilat on ikään kuin avoinna puoliksi sisällä puoliksi ulkona. Luulin ensin että huoneessa haisee home, mutta en ole enää varma. Tai sitten olen vain tottunut hajuun jo 😀 Olen kuuden hengen naisten dormissa. Sängyt on leveät (100cm) kerrossängyt. Huoneesta ei saa ikkunoita auki, mutta täällä on tuuletin ja lisäksi ilmalämpöpumppu menee yöksi päälle. Tällä hetkellä täällä majoittuu kanssani porukkaa Australiasta, Argentiinasta ja Kanadasta. Yleinen vieraskanta koostuu pari-kolmekymppisistä reppureissaajista. En ole kauheasti jaksanut viettää aikaa yleisissä tiloissa tai altaalla, mitä nyt olen käynyt syömässä aamupalan siellä. Yllätyin että aamupala kuuluu hintaan, koska siitä ei ollut mitään mainintaa varauksen yhteydessä. Aamupalalla on tarjolla kahvia, muroja, jugurttia, hedelmiä ja paahtoleipää.

Kun kirjauduin hostelliin, oli respassa tosi outo työntekijä. Hän heilutteli passiani toiselle äijälle ja sanoi jotain että ”Oo Finland, this passport is gold!” Sain muutenkin huonot fiilikset kyseisestä äijästä ja olen koettanut vältellä lipevää tyyppiä siitä asti. Argentiinalainen huonekaveri kertoi eilen, että respan tyyppi on käynyt välillä täällä naisten makuusalissa mitättömien syiden verukkeella. Joku toinen työntekijä täällä kysyi eilisaamuna mistä olen, ja ilahtui kun kerroin olevani Suomesta. Eilisiltana hän halusi esitellä minut toiselle majoittujalle ja johdatteli minut yhteen makuusaliin. Siellä oli joku suomalais-itävaltalainen jätkä, jonka kanssa sitten puhuin vähän aikaa suomea. Näin tyypin myös tänäaamuna aamupalalla, mutta en jaksanut jutella kauheasti vaan menin istumaan australialaisen huonekaverin viereen. Parempi kun ei ota mitään kontaktia äijien kanssa täällä vaan pysyttelee muiden naisten seurassa. Sama tyyppi tuli kuitenkin vielä ennen lähtöään sanomaan moikat ja kysyi samalla minkä ikäinen olen. Järkytys oli suuri kun kerroin ikäni, sillä hän oli luullut että olen ”jotain 22”. Yeah right..

En ole juurikaan viitsinyt kuljeskella täällä kaduilla, koska joka paikassa on ihan järkyttävä määrä turisteja ja turistikrääsää. Jos en tietäisi missä olen, en uskoisi olevani Meksikossa. Huonekaverini ovat samaa mieltä ja moni onkin täällä vain kauttakulkumatkalla. En ole erityisemmin tykästynyt tähän paikkaan, enkä tule kyllä toista kertaa. Tosin tiesin jo etukäteen, ettei tämä ole aitoa Meksikoa nähnytkään, ja tulin tänne vain Tulumin takia. Olisin kyllä voinut majoittua Tulumin kaupungissakin, mutta samapa tuo on. Olen täällä enää yhden yön ja lähden aamulla Belizeen. Toivottavasti Belizessa on hieman viileämpää. Ainakin majoitus on meren äärellä, joten toivon, että siellä ei ole ihan näin kosteaa. Tuntuu välillä ärsyttävältä kun kaikki on ihan märkää sängystä lähtien. Ei toivoakaan että täällä voisi pestä pyykkiä, saati että ne kuivuisivat moneen päivään. Espanjassa asuessani oli sama ongelma. Mexico Cityssä pesin melkein joka päivä nyrkkipyykkiä, viritin pyykkinarun parvekkeelle ja kaikki vaatteet olivat kuivia parissa tunnissa. Nyt eilen pesin sukat altaassa eikä ne ole vieläkään kuivat. Olo on jatkuvasti nihkeä ja tunkkainen, mutta kyllä tähän on jo hiljalleen tottunut. Alkuun halusin kääntyä samoin tein takaisin ja mietin jo paluuta Mexico Cityyn, mutta tunnetila tasaantui aika nopeasti 😀

Turistipuoteja kadut täynnä.

Vaatteet kuivumassa Mexico Cityn hostellin parvekkeella.

Täällä on sadellut pari päivää, mutta vietin itse koko eilisen päivän Tulumin raunioilla (nyt kuvien lisäämisen hetkellä on jo aurinkoista). Teen siitä oman postauksensa. Kun tulin Tulumista, täällä oli ihan jäätävä rankkasade ja puuskainen tuuli. Jäin bussiasemalle odottamaan sateen loppumista, mutta se vain yltyi ja sitten alkoi salamoimaan ja ukkonen jyrisi kovempaa kuin mitä olen koskaan aiemmin kuullut. Sähköt välkkyivät ja ihmisiä alkoi kasautua joka paikkaan, kun kukaan ei halunnut lähteä ulos. Jokunen epäonninen ihminen raahusti läpimärkänä kaduilla eikä mistään sadeponchoista tai sateenvarjoista ollut mitään hyötyä. Lopulta menin taksijonoon ja jonotin puolisen tuntia ulkona, olin sitä ennen ollut jo yli tunnin bussiasemalla. Minulla oli sateenvarjo, mutta paljaat jalat olivat ihan märkänä. Edessäni oli brasilialainen perhe ja pidin sateenvarjoa myös perheen lasten yläpuolella. Kun vihdoin sain taksin, sade alkoi laantua. Mutta koska olin jonottanut jo niin pitkään, ei huvittanut enää kävellä vaan otin riistohintaisen taksin hostellille. Matkaa oli ehkä pari minuuttia, mutta kyyti maksoi 100 pesoa -_- Verrattuna Mexico Cityn taksiin, jossa matka-aika oli 30-45 minuuttia ja hinta 230 pesoa.. Täällä revitään kaikki ilo irti turisteista. Tämähän on etenkin jenkkien lomaresortti, joten täällä pärjää englannilla ja turistihinnat on ilmoitetty sekä pesoissa että dollareissa.

Kello on about puolessapäivässä ja makaan sängyssä kuunnellen musiikkia Spotifysta. Ihanaa kun etenkin Mexico Cityssä autoista ja kaupoista kuuluu Raymixin ja Ozunan musiikkia <3 En ole koskaan Suomessa kuullut niitä soitettavan missään. Raymix on siis meksikolainen artisti ja Ozuna Puerto Ricosta. Koetan saada tämän tekstin julkaistua tänään ja lähden sitten etsimään huomisaamun bussiterminaalia. ADOlla on täällä kaksi terminaalia, ja olen käyttänyt vain tuota Turisticaa, josta lähtee maansisäiset bussit. Huomenna menen Alterna-terminaaliin, josta bussi Belizeen lähtee. Terminaalin ei pitäisi olla kaukana. Ehkä käyn samalla myös tsekkaamassa rannan uudemman kerran. Kävin siellä saapumispäivänä vain pikaisesti pyörähtämässä. Rannalla oli jonkun verran sargassum-levää, mutta joka paikka oli täynnä auringonottajia eikä ympäristö muutenkaan houkutellut jäämään. Sain myös osakseni liikaa tuijotuksia mehikaanoilta ja lähdin pois. Täällä meksikolaismiehet on jotenkin aggressiivisempia kuin Mexico Cityssä. Siellä ihmiset vain hymyilivät ystävällisesti, mutta täällä on selkeästi erilainen meininki ja miehet huutelevat perään. Joka paikasta kuuluu ”Hola chica, como estas!” Myös sisäänheittäjät ovat hyökkäävämpiä. Pitää vaan kävellä ohi ja ignoorata huutelut. Minulla on muutenkin ikävä Mexico Cityyn. Olen aina tuntenut siellä oloni kotoisaksi ja rakastan ”chilangoja” eli CDMX:ssä asuvia meksikolaisia. Täytyy palata sinne taas ensi vuonna..

Ainiin, olen herännyt täällä joka aamu kukon kiekumiseen, wtf 😀 Mutta joo, tässäpä tämä stoori tällä kertaa. Kello on kaksi ja nyt lähden vähän ulos. Aurinko paistaa taivaan täydeltä, joten taitaa olla shortsikeli. Kävin tosiaan ostamassa Mexico Cityn H&M:stä farkkushortsit ja se oli ihan hyvä päätös. Täällä on oikeasti niin kosteaa, ettei missään legginseissä yksinkertaisesti pysty olemaan. Tuntuu vaan niin alastomalta kulkea puolipukeissa, mutta en onneksi ole ainoa..

Playan playalla (rannalla).

Kirjoita kommentti
keskiviikko, helmikuu 13, 2019 by

Teotihuacán: Jumalten kaupungin loisto ja tuho

Teotihuacán, tuo mysteerien tyyssija, josta ei ole jäänyt juurikaan sanallista tietoa historiankirjoihin. Kaupungin mysteeriä on pyritty ratkomaan lähinnä pelkkien arkeogisten kaivausten myötä. Yleinen harhaluulo on, että asteekit perustivat Teotihuacánin, mutta kyseinen heimo saapui paikalle hylättyyn kaupunkiin vasta paljon sen kulttuurin romahtamisen jälkeen. (Side note: Asteekkien valtakausi oli 1400-1500 luvulla ja se sijaitsi nykyisen Mexico Cityn paikalla, jonne asteekkeihin kuuluneet mexikat perustivat Tenochtitlánin kaupungin.) Myöskään kaupungin alkuperäistä nimeä ei tiedetä; asteekit kuitenkin nimesivät paikan Teotihuacániksi, joka tarkoittaa nahuatlin kielellä jumalten paikkaa. Mutta mikä kaupungin alkuperä sitten on?

Kaupungin yksityiskohtainen pienoismalli löytyy alueen museosta.

HISTORIALLINEN AIKAJANA

(Alla olevat arvioidut aikajaksot ovat viitteellisiä ja ne vaihtelevat hieman lähteistä riippuen.)

Pre-Teotihuacan

Vuosina 500-200 eea. Meksikon laaksossa Texcoco-järven ympärillä vallitsi merkittävä agrikulttuuri. Maanviljelyyn keskittyviä kyliä olivat mm. Cuicuilco, Tlapacoya ja Tlatilco. Näihin aikoihin Xitle-tulivuoren purkaus kuitenkin pakotti asukkaat etsimään seesteisempää aluetta uudeksi elinympäristökseen. Pohjoisessa päin oli jo pieniä maanviljelystiloja, joiden kanssa uudet asukkaat muodostivat Teotihuacanin laaksoon uuden yhteisön. Tämän jälkeen alueella oli useampien eri yhteisöjen ja aikakausien vaiheita, joiden aikana Teotihuacania laajennettiin vähitellen, kunnes se koki täydellisen romahtamisen. Lopulta teotihuacanat hylkäsivät kaupungin. Syyksi lopulliseen romahtamiseen on arveltu niin sotia kuin kulkutautejakin.

150 eaa. ja ajanlaskun alun välistä aikaa kutsutaan Patlachiquen aikakaudeksi. Siitä ei ole jäänyt juurikaan merkkejä jäljelle, sillä kaikki kulttuuriset todisteet ovat hautautuneet myöhempien rakennelmien ja artefaktien alle.

Rakentaminen alkaa

Vuosina 1-125 jaa. Tzacualli-kaudella alueelle kehittyi Mesoamerikan ensimmäinen organisoitu urbaani kaupunki. Kauden alkuvaiheilla kaupunki sai ensimmäinen kaavansa, kun pohjois-eteläsuuntainen Avenue of the Dead ja itä-länsisuuntainen akseli muodostettiin. Tzacualli-kaudella aloitettiin myös Auringon ja Kuun pyramidien rakennustyöt. Kaupungin asukasluvuksi on arvioitu 17 000 ja pinta-alaksi 17 km2.

Pyramidien rakennus alkoi Tzacualli-kaudella.

Kukoistuskausi

Tzacuallia seurasi Miccaotli-kausi, jonka aikana vuosina 125-200 Auringon pyramidin rakentaminen jatkui, Sulkakäärmejumalan temppeli ja sitä ympäröivä sitadelli, Kuun aukio sekä muita rakennelmia valmistui. Tämä kausi oli Teotihuacanin kulta-aikaa, kaupungista oli tullut metropoli, joka houkutteli uusia asukkaita lähialueilta. Asukasluku oli 45 000 ja pinta-ala 22,5 km2. Aikakautta kuvaa myös käsityöläisten menestys, sillä tuohon aikaan mm. keramiikkataide oli suosiossaan.

Miccaotli-kaudella rakennettiin sitadelli ja Sulkakäärmeen temppeli.

Miccaotlin jälkeen tuli Tlamimilolpa-kausi (v. 200-350), joka voidaan jakaa varhaiseen ja myöhäiseen vaiheeseen. Kaupungin asukasluku kasvoi tänä aikana 65 000:een, mutta pinta-ala puolestaan pysyi samana. Tämä aiheutti ahtautta, jonka myötä vanhojen rakennelmien päälle rakennettiin uusia. Aikaa kuvaa myös värikylläisyys; moni rakennelmista oli kirkkain värein koristeltu, jonka lisäksi aikakaudella oli suosiossa muraalitaide. Kaupunkilaisilla oli yhteyksiä muihin aikalaisten yhteisöihin kuten mayoihin.

Tlamimilolpa-kauden Sulkasimpukan temppeli.

Xolalpan-kaudella v. 450-550 seremoniarakennelmien merkitys kasvoi ja sen osoituksena Kuolleiden valtakadun ympärille rakennettiin lukuisia tarkoitukseen sopivia rakennuksia. Seremoniallisen keskustan ympärille levittäytynyt asuinalue jatkoi myös kasvuaan. Asukkaita oli lähemmäs 100 000 ja heidän yhteytensä muuhun Mesoamerikkaan kasvoi, ulottuen Guatemalan Tikaliin asti. Teotihuacanista oli tullut merkittävä hallinnollinen ja uskonnollinen asutuskeskus ja se oli silloisen Amerikan mantereen suurin ja koko maailman kuudenneksi suurin metropoli.

Seremoniallisten rakennusten arkkitehtoninen kukoistus oli Xolalpan-kaudella.

Tuho lähestyy

Vuosina 550-600 oli Mepetec-kauden vuoro. Arkeologisista jäljistä päätellen kaupungissa on ollut konflikteja sekä massiivisia tulipaloja. Myös ystävällismielinen vuorovaikutus muiden mesoamerikkalaisten yhteisöjen kanssa päättyi, ja alueelta on löydetty merkkejä muiden yhteisöjen ilmestymisestä paikalle. Tämä enteili Teotihuacanin korkeakulttuurin loppua. Väkiluku alkoi hiljalleen laskea. Enimmillään Mepetecillä asukkaita oli noin 70 000, mutta lopulta populaatio oli romahtanut muutamaan tuhanteen yksilöön.

Mepetec-kausi.

Post-Teotihuacan

Teotihuacanin valtakauden päättymisen jälkeen noin vuonna 750 aluetta hallitsi pohjoisesta tullut sotaisa intiaaniheimo tolteekit. Asteekkien sukulaiskansan on epäilty ryöstelleen Teotihuacanissa, ja he ovat myös ottaneet vaikutteita omaan kulttuurinsa teotihuacanoilta. Sotaisan kansan kukisti 1150-luvun tienoilla toinen sotaheimo chichimeekit. Tämän jälkeen Meksikon laakson alueesta taisteltiin useaan otteeseen, kunnes asteekit perustivat sinne oman valtakuntansa. Asteekkien Tenochtitlán jäi viimeiseksi intiaanivaltakunnaksi espanjalaisten valloittaessa Etelä- ja Keski-Amerikan ja tuhotessa suuren osan kulttuuriperinnöstä.

YHTEISKUNTAJÄRJESTELMÄ

Sosiaaliluokat ja ammattiryhmät

Teotihuacanin väkiluvun kasvaessa asukkaat vaativat erilaisia palveluja, jonka myötä syntyi sosiaalinen luokkayhteiskunta. Alueella oli voimakas hierarkia, kaupungissa oli mm. erilliset asuinalueet eliitille ja muulle väestölle. Hallinnollinen sektori, mihin kuului mm. papisto oli vastuussa poliittis-uskonnollisesta ja taloushallinnon päätöksistä, joilla ylläpidettiin kaupungin järjestystä. Kaupungissa asuvien käsityöläisten ja kaupungin ulkopuolta majoittaneiden maanviljelijöiden vastuulla puolestaan oli yhteiskunnan taloudellinen tukeminen ja vastaaminen materiaalisten hyödykkeiden kysyntään. Hierarkian sisällä oli toimijoita, jotka vastasivat kaupankäynnistä lähi- ja kaukoalueiden välillä, osa työskenteli hallinnon alaisuudessa mm. tuotannon ohjauksessa, ja olihan alueella myös toki oma armeijansa. Korkean tason väki erottui tavan tallaajista mm. koristeellisten asujen ja päähineiden puolesta.

Eri sosiaaliluokkia kuvataan pienissä ihmisfiguureissa.

Käsityöläisillä oli hallussa niin keramiikka, korujen teko kuin työkalujen valmistaminen. Koruja valmistettiin esimerkiksi simpukankuorista, ja työkaluja kuten kirveitä, veitsiä ja mortteleita puolestaan kivestä ja luusta. Veitsenteräväksi käsitellyllä obsidiaanilla oli suuri merkitys yhteisössä ja sitä käytettiin myös valuuttana. Käsityöläisillä oli käytössään luusta tehtyjä ompeluneuloja. Suurin osa luonnonkuituisista kankaista on maatunut ajan saatossa, mutta rippeitä on säästynyt. Savesta valmistettiin astioita, naamioita ja patsaita. Teotihuacanissa olikin edustettuna kaikki ammattiryhmät ja osaamisalueet: arkkitehtuuri, seinämaalaus, ruukunvalanta, tekstiilityö, korinpunonta, maanviljely, metsätalous, tähtitiede, matonkudonta, kivityö, sulka- ja obsidiaanikoristelu ja monta muuta, joiden harjoittajat muodostivat ammattikiltoja ja ylläpitivät näin yhteiskuntahierarkiaa.

Käsityöläisten taidonnäytteitä.

Jauhamiseen ja murskaamiseen käytettyjä työkaluja.

Koruja valmistettiin mm. simpukankuorista, joita tuotiin Karibianmereltä asti.

Yhteisön sidoksista mantereen muihin kansoihin kertoo esimerkiksi materiaalihankinnat, joita käytettiin koruissa, työkaluissa ja rakentamisessa. Alueelle tuotiin mm. eksoottisten lintujen sulkia ja puuvillaa, sekä simpukankuoria Karibianmereltä, väripigmenttejä Queretarósta, obsidiaania Hidalgosta ja alabasteria Oaxacasta.

Ruokatuotanto

Vaihtokauppaa käytiin myös elintarvikkeilla ja alueelle tuotiin muun muassa suolaa ja kaakaota. Teotihuacanin alueella viljeltiin maissia, papuja, tomaattia, amaranttia, avokadoa, kaktusta ja chiliä. Näitä kasveja kasvatettiin tyypillisesti tulva-altaiden keskelle rakennetuilla korotetuilla maaosuuksilla, joita kutsutaan chinampa-systeemiksi. Koska kaupunki sijaitsi lähteiden äärellä, pystyttiin satoa tuottamaan keinokastelun ansiosta useamman kerran vuodessa.

Muuhun ruokatuotantoon kuului kalkkunoiden ja koirien kasvatus ravinnoksi. Peurat, kanit ja pekari-siat olivat luonnonvaraista riistaa. Monipuolista ruokavaliota täydennettiin kasveilla, hyönteisillä, sammakoilla ja kaloilla. Koska ruokaa oli saatavilla tehokkaan tuotannon ansiosta, jäi ihmisille aikaa kehittää itseään ja näin ollen myös taiteet saivat jalansijaa kulttuurissa.

Asumukset

Vaikka alue on nykyään kadottanut loistonsa, on koko Teotihuacan ollut erittäin koristeellinen ja värikäs paikka. Puhumattakaan pyhien kohteiden loistavuudesta, myös normaalien asumusten rakennusvaiheessa on käytetty pikkutarkkaa koristeellisuutta. Kiviseinien muuratut välit on koristeltu pienillä mustilla laavakivillä. Voi vain arvailla kuinka paljon aikaa tämän kaiken rakentamiseen on kulunut. (edit: Kuulin myöhemmin Guatemalassa, että pienet kivet saumoissa ovatkin merkkinä siitä, että rakennelma on tutkittu arkeologien toimesta. Tätä systeemiä käytetään kautta Keski-Amerikan.) Kiviseinäisissä taloissa oli tasakatot ja ovina toimi kankaat. Asuinkompleksit olivat kooltaan satojen tai jopa tuhansien neliöiden kokoisia ja ne oli jaoteltu asuntoihin, joissa asuneet ihmiset olivat keskenään joko sukua tai saman ammattikunnan harjoittajia. Eri paikoista tulleet ja eri etnisyyksiä edustaneet ihmiset asuivat omilla asuinalueillaan, mikä myös ylläpiti hierarkiaa. Kaikkialle kaupunkiin oli johdettu juokseva vesi San Juan -joesta ja/tai lähteistä, ja lisäksi alueella oli viemäröinti.

Asumusten raunioita. Pienet kivet saumoissa kertovat, että rakennelma on tutkittu arkeologien toimesta.

Korkeakulttuuri

Yhteiskunnan kehittyneisyydestä ja yhtenäisyydestä kertoo sekin, että teotihuacanoilla oli myös oma kirjoitusjärjestelmä, mutta valitettavasti sitä ei ole onnistuttu ratkaisemaan. Järjestelmä muistutti hieman alkeellisempaa versiota mayojen kirjoituksesta, mutta ilmeisesti kirjalliseen muotoon tallennettiin vain numeroita ja nimiä. Jos kirjoitus joskus pystytään selvittämään, selviää todennäköisesti myös kaupungin alkuperäinen nimi.

USKONTO

Uskonnolla oli suuri merkitys koko yhteiskunnan pyörimisessä, se vaikutti niin arkeen kuin juhlaankin. Voikin sanoa, että uskonto oli Teotihuacanin kulttuurin ydin. Uskonnollisilla, seremoniallisilla ja rituaalisilla käytännöillä oli symbolinen luonne, ja ne edustivat yhteiskunnan käsitystä luonnosta ja maailmasta ylipäänsä. Jokainen symboli merkitsi jumalten erityistä ominaisuutta ornamenttien, esineiden ja eläinten kautta. Symboliikkaa löytyy rituaalimenojen ulkopuolella seinämaalauksista, veistoksista ja keramiikasta, kuin myös rakennusten sijoittelusta, hautauskäytännöistä ja maanviljelyyn liittyvistä toimenpiteistä.

Tlaloc-jumala ruukkuun maalattuna.

Kuten tyypillistä monelle alkuperäiskansalle, myös Teotihuacanissa palvottiin luomiseen, hedelmällisyyteen ja elämän kiertokulkuun liittyviä elementtejä. Astronomia on ollut apuna useiden pyhien rakennusten sijoittelussa ympäri maailman ja kautta ihmiskunnan historian, niin myös Meksikossa. Tästä on merkkinä temppeleiden ja pyramidien sijoittaminen niin, että ne ovat kesäpäivänseisauksen aikaan linjassa Auringon ja Seulasten tähtiryhmän kanssa. Tämä kertoo lisäksi siitä, että kalenterin merkitys on ollut suuri ja vuodenkiertoa on seurattu tarkoin. Myös uhrilahjojen ja hautalöytöjen perusteella tiedetään etenkin ilmastoon ja hedelmällisyyteen liittyvien jumalten lepyttelyllä olleen merkittävä rooli alueen kansojen uskomuksissa. Toissijaisina jumalina palvottiin joitain eläimiä. Eläinten voima ja kyvyt nähtiin ylivertaisina ihmiseen nähden ja näin ollen eläimiä oli syytä kunnioittaa. Monissa patsaissa esiintyy muun muassa kissaeläimiä ja käärmeitä.

Suuria kissaeläimen päitä oli koristeena Auringon pyramidin ulkopuolella olevassa lisärakennuksessa.

Hautausmenot

Hautausmenoista on saatu osviittaa arkeologisia löydöksiä, hautoja ja luurankoja tutkimalla. Ennen kuolonkankeuden iskemistä ruumis aseteltiin sikiöasentoon ja kiedottiin paketiksi huopien ja köysien avulla. Tämän jälkeen paketti sijoitettiin kiviseinämän sisälle, jota ilmeisesti pidettiin jonkinlaisena alttarina. Metodin uskottiin johtaneen henkilön kykyyn syntyä uudelleen. Monissa mesoamerikkalaisissa yhteisöissä kuolema on vain yksi osa elämän kiertokulkua, kehon siirtyminen elämän toisenlaiseen muotoon. Myös esimerkiksi Perussa on ollut käytössä tämä samainen hautaustyyli. Teotohuacanin hautausmenojen erityispiirteisiin kuului joidenkin vainajien valelu sinooperillä, joka ruumiin mädäntymisen myötä imeytyi luurankoon. Jotkut kalmiston jäänteistä onkin punertavan sävyisiä.

Sinooperin värjäämiä luita. Vainaja on aseteltu kuoleman jälkeen sikiöasentoon.

Osa luurangoista on löydetty pyramidien sisään haudattuna. Joitain perinteisiä maakuoppahautojakin on kyllä löydetty, mutta nämä lienevät kulttuurisidonnaisia löydöksiä, sillä ainakin osa haudoista on löydetty kaupungin itäiseltä asuinalueelta, jolla asuivat Oaxacasta tulleet ihmiset. Samanlaisia hautoja on löydetty myös Montealbánista Oaxacan läheltä. Hautalöydöistä on paljastunut erilaisia uhrilahjoja kuten keramiikkaa ja simpukankuoria. Naamioiden hautaaminen vainajan mukana oli tyypillinen käytäntö, ja naamiot edustivat matkaseuraa mukana tuonpuoleiseen. Lisäksi naamioiden materiaalista ja koristelusta on myöhemmin voitu päätellä kuolleen henkilön sosiaalinen status. Myöskään ihmisuhraaminen ei ollut ennenkuulumatonta. Etenkin paikalle myöhemmin saapuneiden tolteekkien ja asteekkien keskuudessa ihmisuhrit olivat hyvin yleisiä. Uhrin sydän saatettiin repiä irti, jonka jälkeen ruumis heitettiin alas pyramidilta.

Hautalöytöjä.

Jumaluudet

Koska kirjallista tietoa ei ole jäljellä, teotihuacanojen jumalhahmoista ei ole täyttä varmuutta. Löytöjen perusteella tärkein jumaluus lienee ollut Mesoamerikan kulttuureille epätyypillisesti feminiininen hahmo, hämähäkin muodon ottanut jumalatar. Chalchiutlicue oli luomisen ja veden jumalhahmo ja se on esillä useissa muraaleissa ja veistoksissa (kts. Kuun aukio). Hahmolla on kuvauksissa naamio, jossa on myrkkyhampaat, samanlaiset kuin hämähäkeillä.

Ainoa mitä on jäljellä jumalattaren patsaasta.

Vedensaanti oli tietenkin tärkeää alueen kansoille, joten on luonnollista, että tämän teeman ympärillä olevia jumalia on palvottu ahkerasti. Toinen veteen liittyvä ja muutenkin yksi pääasiallisista jumalhahmoista Teotihuacanissa oli sateen ja myrskyn jumala Tlaloc, joka oli Chalchiutlicuen puoliso. Tlalocilla oli kolme eri hahmoa: jaguaari, jonka karjunta toi ukkosen, käärme, jonka liikehdintä muistutti veden virtausta, sekä lintu, joka oli sateen tuoja.

Tlalocin käärme-ilmentymä.

Lisäksi löydöistä on tunnistettu universumin luomisen hahmo Huehueteotl, ”Iäkäs tulen jumala”. Huehueteotl kuvataan vanha miehenä, jonka pään päällä on hiilipannu, jonka liekki valaisee kaikki universumin neljä kulmaa. Alueen arkkitehtuurissa ja patsaissa esiintyy myös jumalhahmot Xipe Totec ja Mofletudo, jotka edustivat maanviljelystä ja viljavuutta.

Huehueteotl.

Teotihuacaniin liittyvä ja ehkäpä koko Mesoamerikan tunnetuimpiin jumaliin kuuluva Sulkakäärme, asteekkien Quetzalcoatliksi nimeämä hahmo esiintyy vahvasti alueen arkkitehtuurissa. Etenkin sitadellin alue on ominainen Sulkakäärmeen palvonnalle, sillä linnoituksessa on oma pyramiditemppelinsä kyseiselle hahmolle. Tämä Sulkakäärmeen pyramidi on kaikista kolmesta pyramideista pienin, mutta koristeellisin. Sulkakäärme esiintyy niin teotihuacanojen, asteekkien kuin mayojenkin (Kukulcan) jumaltarustossa, joskin hahmon merkitys on muuttunut aikojen saatossa. Teotihuacanin kaudella eläinhahmoinen Quetzalcoatl edusti maanviljelyä, ja tolteekkien kaudella hahmon palvonta syveni ja muuttui ihmismäisemmäksi aamu- ja iltatähden jumalaksi.

Sulkakäärme.

Sulkakäärme asteekkien mytologiassa

Asteekkien kaudella Quetzalcoatl edusti kalenterin ja kirjojen keksijää, käsityöläisten ja pappien suojelijaa ja lisäksi se symboloi kuolemaa ja jälleensyntymää. On selvää, että Sulkakäärmeen palvonta oli näille myöhemmille kansoille paljon tärkeämäpää kuin teotihuacanoille. Sulkakäärmeen myyttiin saattaa liittyä semitodellinen tausta, ja joidenkin lähteiden mukaan sillä viitataan tolteekkikuninkaaseen, joka käytti nimeä Sulkakäärme. Tolteekkien hallitsijan kerrottiin lähteneen maanpakoon ja asettuneen Jukatanin niemimaalle Mayojen alueelle. Mytologian mukaan Sulkakäärmeen odotettiin palaavan tiettynä päivänä. Myöhemmin odotetun paluupäivän koettaessa (asteekkien valtakaudella) espanjalaisten valloittaja, Hernan Cortes saapuikin asteekkivaltakuntaan, ja asteekit epäonnisesti luulivat häntä Sulkakäärmeeksi. Kuten historiankirjoista tiedetään, koitui espanjalaisten tulo asteekkien kohtaloksi, mikä sinällään toteuttaa myytin Sulkakäärmeen symboloimasta kuolemasta. Espanjalaiset myös lopulta tuhosivat alkuperäisen Sulkakäärmeen hahmon muuttamalla sen tummaihoisesta valkoihoiseksi ja muokkaamalla siitä valkoisen miehen ilmikuvan. Kolonialismilla ei tunnetusti ole mitään rajaa..

TEOTIHUACANIN VIERAILUKOHTEET

Kuinka saapua

Teotihuacaniin järjestetään runsaasti opastettuja kierroksia, mutta sinne on helppo mennä myös omatoimisesti. Mexico Citystä pääsee bussilla suoraan portille. Bussit lähtevät Autobuses del Norte -terminaalista, jonne pääsee helposti metrolla. Lippuja saa ostettua terminaalin vasemmasta siivestä lippupisteeltä 8, jossa lukee Autobuses Teotihuacan. Menopaluu maksaa 104 pesoa eli alle 5€ (lipun voi ostaa ainoastaan käteisellä, terminaalin ulkopuolella vasemmalla puolella on pankkiautomaatti). Menolippu on tietylle vuorolle, mutta paluulippu on avoin. Bussimatka kestää vajaan tunnin. Jäädessäsi 2. portilla kyydistä, on vastassa lipunmyyntipiste, josta ostat pääsylipun alueelle. Lipulla pääsee myös Auringon ja Sulkakäärmeen pyramidien välissä olevaan museoon. Pääsylipun hinta on 75 pesoa (3,50€). En ole varma pysähtyykö bussi myös ykkösportilla, josta pääsisi suoraan Sulkakäärmeen pyramidille ja Kuolleiden valtakadun alkupäähän. Nyt jäin itse pois 2. portilla, joka on Auringon pyramidin kohdalla, enkä käynyt ollenkaan alueen alkupäässä. Halusin keskittyä loppupäähän, jossa en ehtinyt aiemmalla kerralla käydä. Tässä artikkelissa esiintyvät Sulkakäärmeen temppeliltä ja sitadellilta otetut kuvat on kahden vuoden takaa.

Bussiasemalta.

Alue on nykyään yksi Meksikon suosituimmista turistikohteista ja UNESCOn maailmanperintökohde. Paikka on kuitenkin niin laaja, ettei siellä juurikaan tunnu ruuhkaiselta, poikkeuksena sunnuntait, jolloin meksikolaisilla on alueelle ilmainen sisäänpääsy. Koeta siis välttää sunnuntaina käyntiä – kävin itse tuolla ensimmäisen kerran kaksi vuotta sitten sunnuntaina ja jouduimme jonottamaan Auringon pyramidillekin yli tunnin paahtavassa helteessä, eikä ruuhkan takia kaikki halukkaat päässeet kiipeämään huipulle asti. Nyt kun kävin tuolla uudelleen torstaina, pääsin kävelemään suoraan pyramideille jonottamatta lainkaan. Myös museossa oli vain kourallinen ihmisiä.

Sulkakäärmeen temppeli

150-200 lukujen paikkeilla rakennettu Quetzalcoatlin pyramiditemppeli sijaitsee Kuolleiden valtakadun alkupäässä sitadelli-linnoituksen keskellä. Pyramidi on koristeellinen ja huomattavasti pienempi kuin kaksi muuta pyramidia. Kuusitasoiselle pyramidille ei saa kiivetä, mutta sitä pääsee ihastelemaan edessä olevalta Adosada-tasolta. Sivut on koristeltu Sulkakäärmeen ja toisen käärmehahmon, sateen ja myrskyn jumala Tlalocin päillä. Patsaiden silmissä on alkunperin ollut mustat kiiltävät obsidiaanikivet, jotka ovat soihtujen valossa loistaneet pimeällä. Pyramidi on varmasti ollut häikäisevä näky aikalaisten silmin. Käärmeiden päitä on ollut seinustoilla 260 kappaletta, ja tämä luku täsmää muinaisen rituaalikalenterin päivien lukumäärään. Onkin oletettu, että käärmeiden suuaukot ovat olleet paikkoja jollekin esineelle, joka on merkannut aina kulloisenkin päivämäärän.

Pyramidin nähdäkseen joutuu kiipeämään Adosada-tason päälle.

Sitadellin pienoismalli.

Pyramidin sisältä on löydetty yli 200:n ihmisen jäänteet ja luiden viereltä erilaisia hautalahjoja. Vainajien joukossa on ollut hautalahjoista päätellen ainakin sotilaita, mutta myös naisten luurankoja on löydetty. Pyramidin alla on tunneleita ja kammioita, joista on löydetty 2000-luvulla lukemattomia pienoismalleja, naamioita, aseita, luita, koruja ja muuta rekvisiittaa. Tutkijat löysivät tunnellit vahingossa vuonna 2003. En tiedä pääseekö kammioihin kuljeskelemaan omin päin. Pyramidin ja itse Sulkakäärmeen suosio on saattanut kokea kolahduksen jostain syystä, sillä 300-luvulla pyramidin eteen on rakennettu Adosada-taso, joka peittää pyramidin julkisivun näkyvistä. Sitadelli-linnoituksessa sijaitsee myös muita raunioita, joissa voi kierrellä.

Temppelin eteen on rakennettu 300-luvulla nelikerroksinen Adosada-tasanne, joka peittää lähes koko pyramidin.

Sitadellin muita rakennelmia.

Kuolleiden valtakatu ja sen varrella olevat kohteet

Sulkakäärmeen temppeliltä lähtee 40 metrin levyinen ja 3,2 kilometrin pituinen Avenue of the Dead, joka kulkee Auringon pyramidin ohi ja päättyy Kuun aukiolle. Tämä viivasuora pääväylä oli ensimmäisiä kohteita, joka rakennettiin aikanaan. Kadun varrella on myös suuren markkinapaikan rauniot, asuinrakennusten edelleen pystyssä olevia seiniä (Column Square), Puuman muraali, Maanviljelyksen temppeli ja erilaisia tasanteita. Agrikulttuurin temppeli on rakennettu kolmessa vaiheessa; ensimmäinen temppeli valmistui 150-luvulla, toinen osa rakennettiin temppelin päälle 200-luvulla, jolloin myös julkisivu muutettiin idästä länteen, ja viimeinen muutos temppeliin tehtiin 250-luvulla. Temppelin seinästä on löydetty maalauksia, jotka kuvaavat siemeniä, kasveja ja virtaavaa vettä, josta myös temppelin nimi juontuu.

Kuolleiden valtakatu ja sen päässä häämöttävä Kuun pyramidi.

Puuman muraali.

Agrikulttuurin temppeli.

Auringon pyramidi

Auringon pyramidi on alueen suurin rakennelma, 65-75 metrin korkuinen ja yli 220 metrin levyinen. Pyramidi rakennettiin kahdessa vaiheessa, ensimmäinen alkoi 100-luvulla, jolloin pyramidi saavutti nykyisen mittansa (päälle 60 metriä). Myöhemmin 200-luvulla pyramidin huipulle rakennettiin noin kymmenmetrinen temppeli, josta ei nykyään ole enää mitään jäljellä. Rakennelma on alunperin päällystetty kalkkikivellä ja siinä on ollut värikäs maalipinta, jonka kuvituksena on ollut mm. jaguaareja, käärmeitä ja tähtiä. Pyramidin alla on ihmisen tekemä luola ja käytävä, joka ulottuu kuuden metrin syvyyteen. Pyramidin sisältä on löydetty joitain artefakteja, kuten pieniä ihmisfiguureja. Lisäksi pyramidin nurkista on paljastunut lapsivainajien jäänteitä, joiden uskotaan olleen osa uhraus- tai rituaalimenoja pyramidin rakennusvaiheessa. Tutkijat eivät ole onnistuneet selvittämään onko pyramidin sisällä muitakin rakennelmia tai muinaisjäännöksiä. Kuten muidenkaan alueen rakennelmien, ei Auringon pyramidin alkuperäistä nimeä tiedetä. Kaikki nykyiset nimitykset ovat lähtöisin asteekeilta.

Auringon pyramidi näkyy heti ensimmäisenä, kun saapuu 2. portilta alueelle.

Pyramidi sivusta kuvattuna.

Jyrkkiä portaita on kivuttavana noin 250, mutta huipulta on hulppeat maisemat.

Kuun pyramidi Auringon pyramidin huipulta katsottuna.

Kuun aukion kohteet

Kuolleiden valtakadun pohjoispäässä on suuri Kuun aukio ja alueen toiseksi suurin pyramidi. Aukion etupuolella on lukuisia tasanteita, joiden uskotaan toimittaneen katsomon virkaa, mistä alueen asukkaat ovat pääseet seuraamaan aukiolla tapahtuneita menoja. Tasanteiden kapasiteetti on ollut tuhansia ihmisiä. Ne suunnattu siten, että tasanteille päästäkseen, on ensin oltava pääsy Kuun aukiolle, ja onkin arveltu, että portaiden sijoittelulla on kontrolloitu ihmisten pääsyä tasanteille.

Kuun aukio sekä maantasalta että pyramidilta kuvattuna.

Quetzalpapalotlin palatsi

Aukion vasemmalla laidalla tasanteiden takana on Quetzalpapalotlin palatsi. Nykyinen palatsi on rakennettu joskus 400-500-lukujen tienoilla ja se peittää paikalla aiemmin olleen Sulkasimpukan temppelin rauniot, joka rakennettiin 200-300-luvulla. Palatsin seinissä ja pation pylväissä on koristeellisia kuvioita ja muraaleja. Rakennuksen takaosassa on Jaguaarin palatsi ja etupihan pihapiirissä 400-luvulla rakennettuja asuinrakennuksia. Tässä kompleksissa on asunut papistoa ja muuta korkea-arvoista väkeä ja muutenkin palatsin osat lienevät olleet vain pappien käytössä.
Palatsivierailulle on tiukat ohjeet, ja sinne pääsy on rajattu korkeintaan 20 hengen ryhmiin, jonka lisäksi palatsissa saa viettää aikaa vain 10 minuuttia. Sinne ei saa viedä vettä, ruokaa eikä edes purukumia. Mitään muraaleja ei saa koskettaa eikä kuvia saa ottaa salaman kanssa.

Quetzalpapalotlin palatsi.

Palatsin patio, josta oli sisäänkäynti huoneisiin.

Takapihaa.

Luulen, että tämä on osa viemärijärjestelmää.

Etupihalla on lisää pappien asuinsijoja.

Alttari ja Quincunx

Kuun aukiolla sijaitsee myös keskusalttari ja alttarin vieressä jäänteet kolmemetrisestä kivipatsaasta, joka on esittänyt sodan, myrskyn ja sateen jumala Tlalocin puolisoa, veden jumalatar Chalchiutlicuea. Patsaan sijainnista onkin päätelty, että Kuun aukiolla on harjoitettu veteen ja elämään liittyviä seremonioita.

Alttarin ja pyramidin välissä on suuri neliönmuotoinen rakennelma, jonka sisälle on muurattu mesoamerikkalainen käsitys maailmankaikkeudesta, ”Quincunx”, jota kutsutaan myös Teotihuacanin ristiksi. Universumi on jaettu neljään osaan, joista jokaista hallitsee yksi kardinaalipiste (ilmansuunta). Neliön sisällä on myös kolme eri vaakatasoa, taivas, maa ja alinen. Nurkkauksista lähtevät voimat yhdistyvät neliön (universumin) keskellä yhdessä kolmen vaakalinjan kanssa maailmankaikkeuden keskipisteeksi (maailman napa). On mielenkiintoista, kuinka niin monessa eri uskomusjärjestelmässä ja mytologiassa ympäri maailman ja eri aikakausina toistuu tämä sama käsitys elämän kolmesta eri kerroksesta ja maailman napa -käsitteestä universumin keskipisteenä.

Aukion ylälaidassa näkyy pääalttari ja sen edessä kivipaasi, joka on aikanaan ollut jumalattaren patsas. Alaosassa näkyy quincunx.

Kuun pyramidi

Auringon pyramidia vanhempi ja pienempi, ennen 200-lukua rakennetun Kuun pyramidin muoto noudattelee sen takana olevan Cerro Gordo -vuoren muotoja. Sen toinen nimi onkin ”Tenan”, joka nahuatliksi tarkoittaa suojelevaa kiveä. Kuun pyramidin nykyinen korkeus on reilu 42 metriä, eikä sen huipulle saa kiivetä. Pyramidin keskitasanteelta kuitenkin aukeaa uskomattoman kauniit näkymät. Mielestäni näköala on paljon hienompi, kuin korkeammalta Auringon pyramidilta, sillä täältä alueesta saa paljon paremman kokonaiskuvan yhdellä silmäyksellä. Myös alla oleva Quincunx näyttäytyy selkeänä yläilmoista katsottuna.

—

Jos aiot kiertää koko alueen läpi, siihen ei yksi päivä riitä, etenkään jos haluat vierailla myös Teotihuacanin kulttuuria ja historiaa käsittelevässä museossa (suosittelen). Museo sijaitsee Auringon ja Sulkakäärmeen pyramidien välissä. Museon lähellä on myös puutarha, joka esittelee alueen kasvillisuutta, ja lepoalue puiden katveessa, jossa voi nauttia pöytien ääressä omia eväitä.
Uloskäynti alueelta tapahtuu yleensä Kuun aukion vasemmalta puolelta, Quetzalpapalotlin temppelin vierestä. Jokaisella sisään- ja uloskäyntiportilla on vessat ja paljon matkamuistomyymälöitä ja kioskeja. Jos olet tullut bussilla Teotihuacaniin, bussit takaisin kaupunkiin kurvaavat tämän kolmosportin kautta. Mitään bussipysäkkiä ei ole, mutta voit mennä odottelemaan kyytiä tien varteen (mene tien yli, bussit kaupunkiin suuntaavat vasemmalle). Bussit kulkevat 10-20 minuutin välein.
Olen todella iloinen, että kävin tuolla uudemman kerran. Paljon olisi jäänyt muuten näkemättä. Museo antoi myös hyvää lisätietoa alueen historiasta.

Kirjoita kommentti
sunnuntai, helmikuu 10, 2019 by

México, aquí estoy!

Tiistai-iltaa Meksikosta! Saavuin eilen aamuyöllä AeroMexicon yölennolla Mexico Cityyn. Lensin tänne Amsterdamista, jossa minulla oli reilun parin tunnin vaihto. Tälläkään kerralla en selvinnyt tarkastuksista ilman ”satunnaistarkastusta”, vaan jouduin passiautomaatin jälkeen takahuoneeseen, missä matkatavarat meni läpivalaisuun ja minä ihmisskanneriin. En ole koskaan aiemmin joutunut mihinkään erikoisseulaan, joten kuumotteli hieman ja mielessä risteili tuhannet ajatukset siitä, miten joku on salaa laittanut reppuuni huumeita tai räjähteitä. No, mitään ei onneksi löytynyt ja pääsin jatkamaan matkaa portille.

Lento ja -kenttä

Lento meni hyvin runsaasta turbulenssista huolimatta. Istuin koneen perällä ranskalaisen tytön ja hondurasilaisen miehen välissä, enkä saanut nukuttua oikein koko matkan aikana, kun ei ollut mitään mihin nojata. Torkuin kuitenkin jonkun verran, mikä oli enemmän kuin edellisillä kerroilla. Grönlannin yläpuolella kapteeni kuulutti matkustajille, että katsokaa oikealle puolelle ulos, siellä on revontulia. Ihmiset nousivat kesken unien ja ryntäsivät ikkunoiden ääreen. Taivas loimottikin vihreänä, mikä oli upea näky 🙂 Lento saapui aamuneljän maissa, jonka jälkeen jonotin puolisen tuntia maahantulotarkastukseen. Kaikki meni kivuttomasti eikä tällä kertaa kyselty mitään sen kummempaa. Koska oli niin aikainen aamu ja pimeää, jäin kentälle hengailemaan ja kuluttamaan aikaa. Istuskelin, datailin ja kävin syömässä. Kävin myös ADOn toimistossa vaihtamassa ensi viikon bussilipun ja ostin lisäksi toisen lipun myöhempää käyttöä varten. Ainiin, ostin myös Telcelin prepaid-liittymän, missä on 5 gigaa dataa. ”Chip prepago” maksoi 495 pesoa (reilu 20€, aika kallis). Olisin halunnut Movistarin liittymän, mutta sitä ei ollut missään tarjolla.

AeroMexicon lento oli todella hyvä. Katsoin jonkun leffan ja yritin nukkua hieman. Lentoyhtiö tarjosi jopa unimaskit kaikille.

En ymmärrä miksi jotkut valittavat lentokoneruuista. Tämäkin oli tosi hyvää ja vieläpä ilmainen. Aamupalastakaan (alla) ei voi valittaa. Tähän mennessä parhaat mätöt on tarjoiltu Lufthansan ja AeroMexicon toimesta.

Helsinki-Vantaalla Revolutin kortti ei toiminut rahanvaihtopisteessä, mutta onneksi automaatti hyväksyi sen täällä Meksikossa. Kortti on toiminut normaalisti myös maksupäätteillä. Vaihdoin Helsingissä euroja jenkkien dollareiksi ihan vain varmuuden vuoksi, jos en saa esim. Guatemalassa rahaa automaatista. Dollarit käy melkein joka paikassa ja niitä voi vaihtaa rajalla muuksi valuutaksi.

Majoitus Centro Historicossa

Kymmenen maissa menin tilaamaan lentokenttätaksin ja ajoin hotellille Centro Historicoon. Taksi maksoi 235 pesoa eli noin 11€. Meinasin ensin mennä metrolla, mutta en löytänyt metroasemaa mistään. Hengailin hotellin aulassa kolmeen asti, jolloin huoneisiin pääsi kirjautumaan. Majoitun Selina Downtownissa ja täällä on todella upea sisustus. Olen 12 hengen naisten dormissa, mutta huone ei onneksi ole täynnä. En jaksanut eilen tehdä juuri mitään, vaan kävin vain pienellä kävelylenkillä naapurustossa ja ostin samalla OXXOsta jotain ruokaa ja vettä. Aulasta saa myös ilmaista vettä, mutta en jaksa ravata siellä jatkuvasti täyttämässä puolen litran vesipulloani. Olen viidennessä kerroksessa ja tänne on 80 rappua kiivettävänä. Huone on ihan jees, vaikkakin aika pölyinen. Valitsin itselleni oven vieressä olevan pimeimmän nurkkauksen yläsängyn. Meille on määritelty sängyn numerot, mutta joku oli jo minun sängyssä, joten valitsin toisen mieleni mukaan. Juttelin eilen jonkun jenkkimuijan kanssa, joka majoittuu täällä, mutta muuten en ole juurikaan jaksanut sosialisoida, enkä kyllä edes tullut tänne hankkimaan seuraa. Menin nukkumaan jo joskus kuuden tienoilla ja nukuin about 10 tuntia. Illalla muut majoittujat paiskoivat ovea ja puhuivat kovaan ääneen, mutta olin niin väsynyt että nukuin metelistä ja valoista huolimatta ilman korvatulppia.

Hotelli sijaitsee Centro Historicossa ja itse rakennuskin on vanha ja kaunis.

Alakerran oleskelutilasta <3

Tokan kerroksen kirjastosta.

Tänä aamuna heräsin pirteänä ja tunsin oloni suht normaaliksi, mikä on täysin uutta näillä Meksikon reissuilla. Yleensä olen ihan poikki ja haluaisin vaan nukkua. Viime kerralla oli ihan jumalaton päänsärky ja huono olo ja meninkin kesken seminaarin nukkumaan. Lentokone, jolla tulin tänne (Boeing 787 Dreamliner) on säädetty niin, että matkustamossa vallitsee korkeampi ilmanpaine, joten elimistö saa enemmän happea lennon aikana. Huomasin vaikutuksen siinä, ettei lennon jälkeen ollut niin kärventynyt olo kuin normaalisti, enkä koe päänsärkyä tai mitään jetlagia. Mexico City itsessään sijaitsee 2250 metrissä, mutta en ole huomannut mitään eroa tällä kertaa. Aiemmilla kerroilla olo on ollut jokseenkin sekava ja heikko.

Kävin tänäaamuna hotellin ravintolassa aamupalalla, mutta jatkossa säästän rahaa ja syön kaupasta ostettua evästä. Tilasin avokado-yrtti-sipuli focaccian, hedelmä-mysli-jugurttikulhon ja latten, hinta 180 pesoa (reilu 8€, kallista Meksikon hintatasolla vaikka aamupala olikin erittäin herkullinen). Majoitus itsessään on ihan ok-hintainen; 1741 pesoa eli 80€ seitsemältä yöltä. Avainkortista piti maksaa erillinen 100 peson pantti. Sängyssä ei ole peittoa, pelkkä lakana peittona, mutta se on ihan ok. Tykkään nukkua muutenkin viileässä eikä tämä ilmasto tunnu missään, koska olen tottunut nukkumaan -30 asteen pakkasellakin ikkuna auki. Pyyhkeestä ja peitosta joutuu pulittamaan panttimaksun, mutta en tarvitse kyseistä palvelua, koska otin oman matkapyyhkeen mukaan. Huoneessa on suihku ja vessa, mikä on aika kiva, niin ei tarvitse lähteä käytävälle vessaan.

Naisten dormi. Valitsin tämän vasemmassa laidassa näkyvän yläsängyn oven vierestä, koska se on pimein nurkkaus koko huoneesta.

Näkymää dormin ranskalaiselta parvekkeelta.

Aamupalalla.

Mutkien kautta Chapultepeciin

Aamupalan jälkeen ajattelin lähteä tutkimaan metroa ja mennä Chapultepeciin. Hostelli sijaitsee Salto del agua -aseman vieressä eli pinkillä linjalla (no. 1). Metrosysteemi on todella helppo, vaikka en ole koskaan käyttänyt metroa muualla kuin Helsingissä. Joka paikassa on selkeät kyltit minne sinun pitää mennä, millä linjalla olet, missä on sisään- ja uloskäynti, mihin suuntaan metro kulkee jne. Ihan sama vaikka menisit väärältä puolelta sisään; kun kerran olet maksanut lipun ja mennyt kääntöporteista, voit kulkea kummalle laiturille tahansa. Tehnen myöhemmin metrosta erillisen postauksen. Menin ensimmäisen etapin sekavaunussa, mikä oli ääriään myöten täynnä. En kokenut oloani mitenkään ahdistuneeksi, vaikka tuijotuksia sainkin osakseni. Myöhemmät matkat kuljin naisille ja lapsille varatuissa vaunuissa. Meille on oma laiturialuekin laiturin päädyssä, minne ei ole asiaa miehillä. Alue on kaiken lisäksi vartioitu ja poliiseja/vartijoita on muutenkin joka paikassa. Mielestäni netissä liioitellaan metron vaarallisuutta ja siellä tapahtuvaa ahdistelua sekä sitä, että systeemi olisi jotenkin hankala.

Sekavaunussa oli tiivis tunnelma.

Naisten ja lasten laiturialue.

No eniwei, pääsin Chapultepecin asemalle ja näin bussin, jossa luki kyseisen paikan nimi. Ajattelin jostain syystä että se ajaa linnalle ja nousin kyytiin. Bussiin pääsi vain naiset ja se maksoi 2 pesoa eli käytännössä ei mitään. Aloin jossain vaiheessa ihmetellä, mihin oikein ajamme ja kysyin kuskilta missä olemme. Jäin pois Polancossa ja kuljeskelin siellä jonkun aikaa, kävin kaupassa hakemassa ruokaa ja pari muoviastiaa, koska keittiö on aika likainen ja halusin omat astiat muutenkin reissua varten. Hain samalla myös kahvia kioskilta. Yritin etsiä Polancon metroasemaa, mutta en saanut nettiä toimimaan eikä näin ollen ollut karttaa saatavilla. Kysyin poliiseilta tietä, mutta he eivät tienneet missä metroasema on.

Menin sen jälkeen bussipysäkille, missä joku nainen kehotti menemään bussilla Chapultepeciin. Bussit eivät kuitenkaan pysähtyneet pysäkille, joten otin taksin lennosta ja pyysin kyytiä Chapultepecin asemalle. Kerroin kuskille etten tiedä missä olen ja etsin vain jotain metroasemaa. Kuski ehdotti että menisin Polancon asemalle, ja se olikin yllättävän kaukana siitä missä olin noussut taksiin, ehkä reilun viiden minuutin ajomatkan päässä. Ihmekös ei näkynyt kylttejä kun niitä etsiskelin. Taksikyyti oli 22 pesoa eli euron. Kuski oli tosi ystävällinen ja avulias, mikä näkyi siinä ettei hän kuskannut minua suoraan kauempaan kohteeseen saadakseen lisää rahaa, vaan ehdotti oma-alotteisesti Polancon asemaa. Netissä varoitellaan, ettei taksia kannata ottaa kadulta ja että kuskit kusettavat aina turisteja. Kiva huomata, että ennakko-odotukset olivat väärässä.

Onneksi osaan edes hieman espanjaa, niin pystyy kysymään neuvoa ongelmatilanteissa. Vastauksen ymmärrän pääpiirteittäin, jos toinen puhuu tarpeeksi selkeästi. Polancosta menin seiskalinjalla Tacubayan asemalle, vaihdoin ykköseen,  enkä katsonut ollenkaan mihin suuntaan menin, joten päädyin tietenkin linjan toiseen päähän, Observatorion asemalle. No ei siinä muuta kun vaihtamaan suuntaa ja kolmen pysäkin päähän Chapultepeciin.

Huomasin vasta nyt tuon photobombaajan 😀 Kuva Polancosta.

Päästyäni vihdoin puistoalueelle vietinkin siellä sitten pari-kolme tuntia. Alue on valtava eikä sitä välttämättä ehdi kiertää päivässä läpi. Puistossa on upeita korkeita puita, visertäviä lintuja, oravia, luonnosta kertovia infotauluja ja paljon kauniita kukkia. Polut ja kävelykadut risteilevät joka suuntaan ja niiden varsilla on kierrätyspisteitä, joten luonnon siisteydestä onneksi huolehditaan hyvin. Puistossa on myös erilaisia muistomerkkejä ja patsaita. Lisäksi alueella on raunioita ikivanhasta akveduktista, jolla johdettiin vettä Mexico Cityn paikalla sijainneen Tenochtitlanin asukkaille. Vesikanavoinnin rakentaminen aloitettiin vuonna 1418 ja se oli yksi asteekkien merkittävimmistä taidonnäytteistä. Ensimmäinen akveduktijärjestelmä tuhoutui tulvan myötä, mutta se rakennettiin uudelleen, ja lopulta espanjalaisvalloittajat tuhosivat tuon hienon vesijärjestelmän.

Akveduktin jäänteitä ja vesiallas.

Replika Salto del Agua -suihkulähteestä.

Puistoalue itsessään oli asteekkien pyhä paikka, eikä suotta. Onhan alue kiistatta Mexico Cityn kauneimpia paikkoja. Osa puistosta sijaitsee kukkulalla, joten se on hieman keskustaa korkeammalla, 2325 metrissä. Viheralueen tunnetuin nähtävyys lienee vuonna 1785 rakennettu Chapultepecin linna, joka on ainoa kuninkaallinen linna Amerikan mantereella. Rakennus on toiminut mm. kuninkaallisten asuinrakennuksena ja huvilana sekä sotilasakatemian asevarastona. Vuonna 1847 Meksikon ja Yhdysvaltojen välisessä sodassa linnaa puolustaneet kuusi nuorta sotilaspoikaa sai surmansa ja heidän kunniaksi on pystytetty suurikokoinen muistomerkki, joka näkyy kauas yhdeltä pääkadulta. Puistossa on myös järviä, mutta en ehtinyt käydä siellä asti, kun tuli nälkä koko päivän kävelyn jälkeen ja lähdin hiljalleen takaisin päin kohti majapaikkaa.

Sodassa kaatuneiden teinisotilaiden muistolle.

Linna pilkistää puiden lomasta.

Takaisin huoneessa

Kävin matkalla ostamassa muutaman churron ja kotikulmilla vielä OXXOssa hakemassa kahvia ja muuta aamupalatarviketta. Kun saavuin kämpille, huoneen avain ei toiminut. Yhdellä kämppiksellä oli eilen sama ongelma. Menin respaan ja virkailija resetoi kortin, jonka jälkeen se toimi taas normaalisti. Kävin tekemässä jotain mättöä yhteiskeittiössä, menin suihkuun ja nyt olen maannut loppuillan sängyssä. Kello tulee kohta 7 ja ulkona alkaa hämärtää. Ranskalaisen parvekkeen lasiovet on auki ja kadulta kantautuu tuttu ja turvallinen autojen tööttäys, liikenteen ohjaajien pillin vihellykset, liikenteen jylinä, ihmisten puhe, hälytysajoneuvojen sireenit ja rändom musiikki. Tuttu ja turvallinen siinä mielessä, että olen aina kokenut tuon äänimaailman jotenkin rauhoittavaksi. Yleensä olen aika ääniherkkä ja tykkään olla hiljaisuudessa, mutta tuo ei jostain syystä ole koskaan häirinnyt ja olen edellisillä Meksikon reissuillakin nukkunut aina ikkuna auki. Tähän mennessä kaikki siis hyvin ja olen todella tyytyväinen, ettei aikaa ole mennyt hukkaan jetlagin takia. Saa nähdä mihin huomenna suuntaan.

Kahvia ja churroja <3

Kirjoita kommentti
keskiviikko, helmikuu 6, 2019 by

Leipää ja sirkushuveja Mexico Cityssä (maaliskuu 2018)

Side note: Teksti julkaistiin alunperin Kansan Äänessä, mutta leikkaan tästä enimmät poliittiset paatokset pois ja keskityn vapaa-ajan tapahtumiin.

Viimevuotisen tavan mukaan sain jälleen tänä vuonna tilaisuuden osallistua Meksikon työväenpuolueen (Partido del Trabajo, PT) järjestämään kansainväliseen seminaariin “Los Partidos y Una Nueva Sociedad”. México Cityssä järjestetty seminaari kokosi yhteen 147 organisaatiota 35:stä eri maasta. Matka meni hyvin, vaikka olin yksin reissussa. Helsinki-Vantaalla oli vain yksi koettelemus, kun Lufthansan järjestelmä oli kaatunut yöllä eikä boarding passeja pystynyt tulostamaan. Kävin tekemässä Frankfurtissa uuden lähtöselvityksen ja jatkoin matkaa. Lufthansa on tähänastisista lentoyhtiöistä mielestäni paras ja oli ilo nähdä, että lounaan yhteydessä ei käytetty muovisia välineitä lainkaan. Sain viimeisellä rivillä kolme paikkaa itselleni, joten lento meni leppoisasti FlyNetin kanssa (maksullinen internetyhteys). 

Ei valittamista Lufthansan aterioissa, 5/5 mätöt.

Vahvat naiset

Seminaari avattiin kansainvälisenä naistenpäivänä, 8. maaliskuuta, mikä kuului myös aloituspäivän puheenvuoroissa. Naisiin kohdistuva väkivalta on edelleen suuri ongelma ympäri Latinalaista Amerikkaa. Omissa puheenvuoroissaan mm. Meksikon, El Salvadorin ja Uruguayn edustajat puhuivat asenteen muuttamisen tärkeydestä etenkin miesten kohdalla, sillä monissa paikoissa miesten ylivalta naisia kohtaan on hallitseva ja perheen sisäinen väkivalta vaiettu salaisuus. Puheissa korostui kaipuu tasa-arvoa kohtaan; ongelmat selkeästi tiedostetaan, mutta yhteiskunnan vanhoilliset asenteet on hankala saada uudistumaan. Köyhissä maissa suuri ongelma on myös rikollisjengit, joista varsinkin El Salvadorissa vaikuttava La Mara Salvatrucha on erityisen väkivaltainen.

Eräs vahvimmista naispuheenvuoroista kuultiin, kun Meksikon alkuperäiskansoihin kuuluva miksteekki (ñuu sávi), Hita Ortiz Silva kertoi Oaxacan osavaltion alueen elämästä. Ortiz Silva itse toimii opettajana, jonka elämäntehtävänä on opettaa luonnon kunnioittamista, jakaa perinnetietoa eteenpäin uusille sukupolville, parantaa naisten ja lasten asemaa sekä kohentaa yhteisön elämää. Tämä on erittäin vaikeaa, sillä kapitalismin vaikutus on huomattava alkuperäiskansojen alueilla. Meksikon ovat vallanneet ulkomaiset, lähinnä kanadalaiset kaivosyhtiöt, jotka riistävät alkuperäisheimojen maita. Lisäksi vaikka Meksiko on ratifioinut ILO 169 -sopimuksen, ei kaikki alkuperäisväestön oikeudet silti toteudu käytännössä. Suomi puolestaan ei ole vieläkään ratifioinut tätä sopimusta saamelaisten tilanteesta ja YK:n kehotuksesta huolimatta.

Oma puheenvuoroni seminaarissa. Alakuvassa Meksikon PT:n johtaja Alberto Anaya.

Meksikolaisten epäoikeudenmukainen tilanne

Mitä tulee järjestäjämaana toimineeseen Meksikoon, on siellä yhteiskunnallinen tilanne vain huonontunut vuosi toisensa perään. Meksikon sähkötyöläisten liiton (SME) edustaja kertoi hallituksen yrityksistä heikentää työntekijöiden oikeuksia, ja varoitti globaalista ongelmasta, missä nykyteknologian kehittyminen uhkaa viedä ihmisiltä viimeisetkin työpaikat. Tottakai kehitystä on hyvä olla, mutta tulisi miettiä tarkoin minkä varjolla kehitystä ajetaan ja mitkä ovat sen seuraukset ihmiskunnalle. Mitä järkeä on kehittää huipputeknologiaa, jos kansalaisilla ei ole varaa käyttää uusia sovellutuksia tai päästä osalliseksi palveluja?

Kampanjointia presidentinvaaleja varten. Kaduilla on usein myös muita mielenosoituksia.

Katolisen kirkon protestin syy ei selvinnyt minulle.

Yleisesti ottaen kaduilla oli havaittavissa runsain mitoin mielenosoituksia hallitusta vastaan. Monen muun maan tavoin, myös Meksikoon on tulossa tänä vuonna presidentinvaalit, mikä aiheuttaa massiivista kampanjointia parhaillaan. Hotellimme sijaitsi México Cityn pohjois-eteläsuuntaisen pääkadun varrella, mihin on keskittynyt myös Meksikon hallinnollinen ydin. Paseo de la Reforman varrelle oli ilmestynyt lukemattomia ihmisiä telttoineen ja plakaatteineen osoittamaan mieltä hallituksen piittaamattomuutta maanviljelijöitä kohtaan.  Hallitus on näemmä katkaissut tuet ja säädyllisen palkanmaksun esimerkiksi Jaliscon alueen maanviljelijöiltä eikä osta enää kotimaisten tuottajien satoa. Maaseudun ihmiset ovat vailla rahaa ja sitä myötä ilman työkaluja, joten elämä on muuttunut sietämättömäksi. Teltoissa asui myös pieniä lapsia, naiset kokkasivat ruokaa alkeellisissa oloissa ja osa ihmisistä nukkui kovalla maalla ilman minkäänlaista suojaa päänsä päällä. Tämä veti mieleni mustaksi. Pyysin päästä juttelemaan maanviljelijöiden kanssa ja meksikolainen yhteyshenkilöni tulkkasikin keskustelua välillämme.

Jaliscon maanviljelijät perheineen olivat saapuneet pääkaupunkiin vaatimaan valtiolta parempaa palkkaa ja tasa-arvoisempaa kohtelua.

Iskulauseita valtion viraston edessä.

Samaan aikaan México Cityyn valmistui uusi bussikaista ja maahan ostettiin kymmeniä uutuuttaan kiilteleviä kaksikerrosbusseja, jotka kuskaavat kansalaisia ja turisteja paikasta toiseen. Bussit kiskovat riistohintaa matkalipuista, mutta pakkohan ihmisten on jollain kulkea. Bussikaista on saanut paljon kritiikkiä, sillä lisääntynyt liikenne on suuri saasteiden lähde pääkaupungissa. Liikenne on loputonta eikä se taukoa edes yöllä. Hallitus on yrittänyt hieman hillitä saasteongelmaa rajoittamalla autoliikennettä sunnuntaisin Paseo de la Reformalla. Sunnuntai onkin nykyään pyöräilijöiden päivä ja näimme lukemattomia ihmisiä pyörien selässä. Tämä on samalla kampanjointia meksikolaisia vaivaavaa ylipainoa vastaan.

Uusi bussikaista aiheuttaa närää meksikolaisissa.

Sunnuntaisin on pyöräilijöiden vuoro vallata Paseo de la Reforma.

Runsaskalorinen, maissipitoinen ja prosessoitu ruoka on todellinen uhka Meksikon kansanterveydelle. Vaikka kaupungissa onkin autenttisia toreja, joilta voi ostaa tuoreita vihanneksia, moni suosii silti ruokakauppojen helppoja ostoksia. Kaupoissa oli järjettömät määrät muoviin pakattua einesruokaa, hiilarihöttöä, vaaleaa leipää, sokerilla kuorrutettuja pullia, sipsejä, limonadeja sun muuta roskaruokaa, joten suuntaus oli hieman samantyylinen, kuin mihin voi törmätä Yhdysvaltojen ruokakaupoissa. Näkymä teki minut ärtyneeksi, sillä en pidä yhtään siitä, että nykymaailmassa kaikki kääritään muoviin ja nämä muovipakkaukset päätyvät sitten luontoon ja maailman meriin. Kerroin suomalaisesta kierrätysjärjestelmästä, ja meksikolaiset olivat ihmeissään etenkin pullopanteista. Meksikossa kuulemma saa rahaa ainoastaan paperin ja alumiinin kierrätyksestä, mutta kilohinta ei ole päätähuimaava, joistain lasipulloista saa myös jonkinlaisen hyvityksen. Tällä saralla olisikin paljon petrattavaa ja mielestäni Suomen tulisi kampanjoida globaalisti pullonpalautusjärjestelmän puolesta. Se olisi hyvä alku yleiselle kierrätyskulttuurille ja antaisi lisätuloja ihmisille, jotka hankkivat elantonsa keräämällä muiden jätteitä. Norja tekee jo samanlaista kampanjaa Iso-Britanniaan.

Iloa kaiken kurjuuden keskellä

Reissu Meksikoon ei ollut pelkästään synkkyydessä kieriskelyä, vaan pääsin näkemään myös aivan toisenlaista meininkiä. Lauantaina 10. päivä kävimme pariin otteeseen vallankumouksen monumentilla, jonka ympäristöön oli saapunut Meksikon alkuperäisväestöä juhlimaan atsteekkien uuden vuoden vaihtumista (he käyttävät itsestään nimeä “mexikat”). Edellinen vuosi oli numero viisi ja sen symboli oli “calli” eli talo. Tämä maanantaiaamuna 12. päivä alkanut uusi vuosi on numeroltaan kuusi ja sitä symboloi “tochtli” eli jänis. Atsteekkien kalenterijärjestelmä on monimutkainen, missä jokaiselle päivälle, ajanjaksolle ja vuodelle on oma symbolinsa ja numeronsa.

Hyvässä seurassa 🙂

Olen aina ollut kiinnostunut mesoamerikkalaisista ja esikolumbiaanisista intiaanikulttuureista. En voinut uskoa todeksi, että pääsin todella osallistumaan atsteekkien juhlaan. Illalla tanssimme ja lauloimme yhdessä rumpujen säestämänä, näimme uskonnollisia rituaaleja sekä pääsimme seuraamaan muinaista pallopeliä (“ōllamaliztli”), missä kumista palloa siirretään eteenpäin lantion ja ylävartalon avulla; pallon potkiminen on kielletty. Menneinä aikoina peli oli hyvin suosittu ja se oli myös keino lepytellä jumalia. Oli tavanomaista, että pelit kestivät useita päiviä ja hävinnyt joukkue uhrattiin jumalille. Atsteekit olivat hyvin raaka kansa, mutta olisi typerää tuomita heidän uskomuksiaan ja elintapojaan. Hieman surullinen olen siitä, etteivät meksikolaiset nuoret kuulemma välitä juurikaan historiastaan ja monille uuden älypuhelimen hankkiminen on tärkeämpää, kuin vaikkapa osallistuminen oman taustansa kulttuuritapahtumiin. Tämä tietenkin palvelee hallituksen agendaa, jonka yhtenä missiona on näivettää alkuperäiskansojen perinteet ja olemassaolo. 

”Ofrenda” eli uhrilahja.

Yhteistanssia <3

Pallopelin tiimellyksessä.

Yhteislaulua <3

Monumento a la revolucion.

Sunnuntaina suuntasimme Centro Históricoon katsomaan atsteekkien muinaista kaupunkia Tenochtitlania, minkä liepeillä niin ikään oli runsaasti atsteekki-tanssijoita. Heillä oli yllään mitä koristeellisimpia asuja, jotka koostuivat värikkäistä linnunsulista ja eläinten taljoista. Sain osakseni kaksi erilaista puhdistus- ja siunausseremoniaa, missä rituaalin suorittajat huiskutteli minut kauttaaltaan yrttikimpulla, suitsutti savua päälleni, soitti musiikkia simpukankuorella, hieroi selkää ja siveli lopuksi käsiini eteeristä öljyä. Mahtava päätös seminaarimatkalle, tunnelma oli sanoinkuvaamattoman upea ja hieman surrealistinenkin. En olisi koskaan voinut edes kuvitella, että unelmani täyttyisivät noin merkittävällä tavalla. Lopuksi kävimme katsomassa Templo Mayor -museon ulkonäyttelyn ja Tenochtitlanin raunioita.

Centro Historicon tanssiesitys. Hyvällä tuurilla saatat nähdä sunnuntaisin tämäntyylisiä performansseja Centrossa.

Ihanaa että perinnetietoa siirretään eteenpäin seuraaville sukupolville <3

Tenochtitlanin rauniot Templo Mayorin edessä.

Kuljeskelimme tovin vanhassa kaupungissa, kävimme kahvilla ja juttelimme meksikolaisen tuttavani menneisyydestä vallankumoustaistelijana, terveydenhuollosta sekä maailmantilasta yleisesti.

Zocalo eli keskustori.

Centro Historicon ostoskadulta.

Centrossa näkee paljon erilaista musisointia.

Juustopalloja ja churro kahvin kera. Rakastan churroja!

Monumentti vuonna 2014 siepattujen ja tapettujen opettajaopiskelijoiden muistoksi :'(

Paseo de la Reformalta.

Benito Juarezin muistomerkki ja kukkivia jacaranda-puita Alamedassa <3

Uusia tuttavuuksia

Olin siis tällä kertaa yksin seminaarissa eli ainoa Suomen edustaja, mutta yksinään siellä ei tarvinnut olla. Tutustuin seminaarissa erääseen saksalaiseen nuoreen naiseen, jonka kanssa hengailin oikeastaan koko seminaarin ajan. Juttelimme paljon ihmisoikeuksista ja mm. kurdien tilanne oli polttavana puheenaiheena. Kävimme syömässä hotellin ravintolassa ihania meksikolaisia herkkuja ja kiertelimme seminaaripäivien lomassa lähiympäristössä. Toiseksi viimeisenä iltana seminaarin päätösjuhlassa tutustuin lisäksi Meksikossa asuvaan Albaniasta lähtöisin olevaan poikaan, jonka kanssa pidimme hauskaa tanssilattialla. Kumpikaan ei todellakaan osannut tanssia, joten vieressämme tanssinut meksikolainen pariskunta alkoi opettaa meille salsan askelia. Nauroin sieluni kyllyydestä ja saatoin jopa oppia pari askelta.. Seuraavana aamuna sama mies tuli vastaan aulassa ja otti minut yllättäen tanssiotteeseen ja pyöräytti ympäri 😀

Lempiaamupalani Meksikossa, chilaquiles rojos <3

Hotellin ravintolassa.

Seminaarin päätösillallisella.

Hengailimme albanialaisen kanssa myös seuraavana iltapäivänä hotellihuoneessani, koska en saanut lähteä mihinkään yksin -_- Tbh, kävimme kyllä illalla kaupassa eikä se jäänyt huomaamatta seminaariyhteyshenkilöltäni, joka päivysti hotellin aulassa. Hän ei pitänyt siitä, että lähdin illalla Méxicon kaduille, mutta en kokenut tarvitsevani niin mittavaa holhousta, joten menin silti kauppaan.. Edellisenä iltana kaksi hotellin turvamiestä tuli kanssani toiseen kauppaan ja ihmettelin hieman sitäkin. Saksalainen kun sai kuljeskella vapaana ilman mitään holhoamista. Loppuillan olimme huoneessa, raahasimme nojatuolit 14. kerroksen ikkunan eteen, katselimme maisemia ja juttelimme maailmasta, ihmisoikeuksista, kansalaisjärjestöistä, alkuperäiskansoista, yhteiskuntiemme eroista jne.

Meksikon työväenpuolueen johtaja Alberto Anaya olisi järjestänyt minulle seminaarin jälkeen matkan Acapulcoon, mutta aikataulu ei antanut periksi tällä kertaa, ja halusin muutenkin mieluummin jäädä México Cityyn. Acapulco sinällään ei tarjoa suuria kokemuksia, sillä se on lähinnä turistien auringonottokeskus, lisäksi huumesodasta johtuen erityisen vaarallista aluetta nykyään. Sain kutsun myös muiden PT:n jäsenten koteihin eri osavaltioihin, ja olen toden teolla vielä joku päivä menossa niin pitkälle reissulle, että ehdin kierrellä maata laajemmin. Varsinkin Oaxacassa käynti on aina kiinnostanut. Saa nähdä, mitä ensi vuoden reissu tuo tullessaan..

Paluumatka sujui haikein mielin, sillä on aina yhtä vaikeaa lähteä paikasta, jossa tuntee olonsa kotoisaksi. Katsoin matkalla muutaman leffan (mm. pitkään haikailemani Frida Kahlon elämänkerran) ja kuuntelin musiikkia & rentoutusharjoituksia. Jossain vaiheessa matkustamon valot himmenivät ja ihmiset alkoivat nukkumaan. En saanut unta ja pyörin paikallani etsien sopivaa asentoa. Penkin kallistaminen ei onnistunut koska takana istui joku. Aikani tuskailtua, vieressä istunut meksikolainen mies otti viltin, taitteli sen tyynyksi, asetti olkapäälleen ja kehotti minua nojaamaan siihen 😀 Loppumatka menikin sitten ihan leppoisasti ja sain nukuttua edes hieman. Meksikolaiset on todella ystävällisiä ja huomaavaisia jopa tuntemattomille <3

Kirjoita kommentti
maanantai, tammikuu 21, 2019 by

Méxicon monet kasvot (Meksiko, maaliskuu 2017)

Sidenote: Kirjoitin tämän tekstin erääseen lehteen melkein heti matkalta tultua, ja näin jälkikäteen luettuna teksti kuulostaa todella naivilta ja siitä huomaa, että olin ensimmäistä kertaa Euroopan ulkopuolella 🙂 Onneksi minulla oli mukana matkakumppani, joka oli käynyt Meksikossa viisi kertaa aiemmin, joten hän osasi neuvoa miten missäkin vaiheessa toimitaan. En tosiaan ollut käynyt Schengen-alueen ulkopuolella, joten kuumottelin maahantulotarkastuksia sun muita. Oli myös vähästä kiinni, että ylipäänsä pääsimme matkaan, sillä lentomme lähti 8 maissa aamulla ja muutamaa tuntia myöhemmmin alkoi kenttätyöntekijöiden lakko.
Minulla on automaattien ja kaikkien tarkastuspisteiden kanssa joku huono karma, joka näyttäytyi tälläkin kertaa. Heti Helsinki-Vantaalla tuli ongelmia, kun check-in-automaatti ei tunnistanut passiani. Saimme asian kuitenkin selvitettyä Air Francen pisteellä, sillä KLM:llä ei ole tiskiä HKI-Vantaalla. Loppumatka kuitenkin sujui ihan ok:sti, mutta olin kuoleman väsynyt kun saavuimme Meksikoon. Olin valvonut kaksi vuorokautta ja jouduimme jonottamaan maahantulossa 2½ tuntia. Totta puhuen koko reissutarjous tuli niin puskista, etten ollut ehtinyt kunnolla valmistautua matkaan, enkä tiennyt Mexico Citystä oikein mitään etukäteen. Olin perehtynyt aiemmin vain Mesoamerikan intiaanikulttuureihin, joten kaupunkielämä oli jäänyt tyystin pimentoon. Mutta se siitä.

—

Maahantulon yhteydessä täytetään turistikortti (FMM), joka leimataan rajatarkastuksessa. Lapun kantaosa pitää säilyttää, sillä se annetaan takaisin viranomaisille maasta poistumisen yhteydessä. Jos lapun hävittää, joutuu maksamaan noin 35€ sakon.

Seminaarin avajaisseremonia.

Illallisohjelmaa Las Delicias Insurgentes -ravintolassa Noche Buenassa.

Matkustin maaliskuun lopussa Meksikon pääkaupungissa järjestettyyn “Los partidos y una nueva sociedad” -seminaariin. Seminaaripäivien ohessa saimme tilaisuuden tutustua México Cityn arkeen ja sen tarjoamiin monipuolisiin kokemuksiin. Majoituimme viiden tähden Fiesta Americana Reformassa, joten ympäristö ei sinällään tarjonnut autenttista näkymää meksikolaiseen elämään. Erään päivän päätteeksi kävimme seminaariväen kanssa kaupungin toisella laidalla ravintolaillallisella, ja siellä pääsimme toki nauttimaan meksikolaisista ruuista ja ihastuttavasta livemusiikista. Jäin kuitenkin kaipaamaan rosoisempaa pintaa. Niinpä ilo oli ylimmillään, kun eräs vanha seminaarivieras/yhteyshenkilömme tarjoutui näyttämään meille aitoa Meksikoa. Ilman hänen tietämystään ja kielitaitoaan olisimme tuskin saaneet ympäristöstä yhtä paljoa irti.

Distrito Federal levittäytyy Paseo de la Reforman varrelle.

Vallankumouksen monumentti.

Tenochtitlanin viimeisen hallitsijan Cuauhtémocin patsas.

Paseo de la Reforma.

KULTTUURIA KUVALLISESSA MUODOSSA

Ensimmäiseksi kävimme oppaan ja erään saksalaisen seminaarivieraan kanssa katsomassa David Alfaro Siqueirosin maalaamaa valtavaa seinämaalausta nimeltä “El retrato de la burguesía” (“Porvariston muotokuva”). 93m² kokoinen maalaus on tilattu Meksikon sähkötyöläisten liiton toimesta ja aloitettu vuonna 1939, kun maailma oli poliittisten mullistusten ja sotien riivaama. Muraali on erittäin yksityiskohtainen, ja siitä löytyy symboliikkaa, joka on ajankohtainen vielä tänäkin päivänä. Kuvasta saattoi aistia suurvaltapolitiikan, ahneuden ja fasismin aiheuttamat kauheudet. Kuten vanha oppaamme, myös Siqueiros itse oli vallankumoustaistelija, ja hänen jouduttuaan vangituksi Josep Renau viimeisteli seinämaalauksen nykyiseen muotoonsa. Muraali löytyy SME:stä (Meksikon sähkötyöntekijöiden liitto) Tabacalerasta.

Siqueirosin muraalista löytyy suurvaltapolitiikan symbolismia.

Sähköliiton tiloista siirryimme bussilla historiallisesti merkittävään Alamedaan ja Diego Riveran museoon, josta löytyy toinen massiivinen muraali: “Sueño de una tarde dominical en la Alameda Central” (“Sunnuntai-iltapäivän uni Alamedassa”). Seinämaalaus oli alunperin maalattu vuonna 1947 läheiseen Prado-hotelliin, mutta vuoden 1985 tuhoisa maanjäristys raunioitti paikan, ja maalaus siirrettiin turvaan. Lähes 16 metriä leveä ja viisi metriä korkea seinämaalaus esittää kollaasin eri aikakausien merkittävimmistä hahmoista kuten Miguel Hidalgosta ja Benito Juárezista, koostaen samalla semirealistisen aikajanan Meksikon historiasta. Keskellä muraalia on Riveran omakuva hänestä lapsena käsi kädessä feminiinisen luurankohahmon, La Calavera Catrinan kanssa. Catrina edustaa 1910-luvun meksikolaisten osoittamaa ihannointia Euroopan aristokraatteja kohtaan, mitä hahmon luoja José Guadalupe Posada paheksui. Kuvassa Rivera itse haaveilee tulevasta vaimostaan Frida Kahlosta, merkittävästä meksikolaisesta taidemaalarista. Kahlo eli vivahteikkaan, jopa synkänkin elämän, ja hänen tarinansa kiehtoo suuresti.

Diego Riveran muraalimuseossa. (Valokuvaamisesta maksoin erillisen kuvausluvan.)

Shakkia Alamedassa.

Riveran museo sijaitsee Alameda-puistossa, jossa etenkin miehillä on tapana käydä pelaamassa shakkia ja vaihtamassa kuulumisia. Puistoa reunustaa myös lukuisat myyntikojut, joissa paikalliset myyvät meksikolaisia käsitöitä ja matkamuistoja. Ostin eräästä kojusta perinteisen hartiahuivin, mutta koska olen kokenut tinkimisen itselleni jotenkin vieraaksi, annoin ystävämme hoitaa kaupankäynnin. Tinkiminen on maan tapa, mutta tuntui silti ankealta kiskoa hintaa vieläkin alemmas, sillä alunperinkään mikään ei maksanut juuri mitään. Ymmärrän kyllä, että kaikesta huolimatta tinkimättömyys saatetaan kokea töykeänä, joten tällä saralla minulla on vielä opettelemista. Ideaalitilannehan toki olisi, että kaikki saisivat tuottamistaan palveluista kohtuullisen hinnan ilman ylimääräistä venkslaamista. Säädyllisistä minimipalkoista nyt puhumattakaan.

JALKAUTUMINEN PAIKALLISTEN KESKUUTEEN

Seuraavana päivänä ajelimme sekä paikallisbussilla että metrobussilla ja päädyimme läheiseen Colonia Guerreron kaupunginosaan. Alueella on huono ja vaarallinen maine, mutta en kokenut oloani turvattomaksi. Näimme yhdessä vaiheessa noin kymmenen poliisiauton saattueen kiitävän ohitsemme sireenit huutaen ja poliisit aseet tanassa. Tapaus oli mielenkiintoinen, vaikka tietenkään Meksikoa ravistelevassa huumesodassa ja kapitalismin aiheuttamassa rikollisuudessa ei ole mitään ihannoitavaa. Maan entisen presidentin Felipe Calderónin yhdessä Yhdysvaltain kanssa aloittama huumekartellien vastainen sota on vain pahentanut Meksikon tilannetta.

Guerreron kaupunginosa tulvii aitoa meksikolaista tunnelmaa.

Järjestelmäkameran kanniskelu näkyvästi kaulassa oli jätettävä väliin, joten tyydyin ottamaan kuvia puhelimella. Se oli muutenkin parempi vaihtoehto, sillä Guerreron kaupunginosa oli käytännössä pelkkien paikallisten asuttama. Olisi ollut jokseenkin epäkohteliasta osoitella isolla kameralla tavallisia ihmisiä. Mutta kuvasi sitten millä tahansa, on kuvia ottaessa hyvä kysyä lupa kuvauskohteilta. Osaan espanjaa juuri ja juuri sen verran, että sain vaihdettua muutaman sanan paikallisten kanssa. Yleensä ystävämme hoitikin puhumisen ja tulkkasi sitten meille englanniksi.

Guerrerossa kävimme valtavan kokoisilla markkinoilla, jossa oli myynnissä kaikkea mahdollista maan ja taivaan välillä. Kaikkialla kojut notkuivat tuoreita hedelmiä ja vihanneksia, ei niin tuoreelta näyttäviä lihatuotteita, lukuisia erilaisia chilejä ja pähkinöitä, vaatteita, kukkia, keittiövälineitä, aikuisviihdettä, elektroniikkaa, piraattifilmejä jne. Olin tuohon aikaan töissä koulun keittiöllä, joten varsinkin ruokaan ja keittiöön liittyvät kohteet herätti kiinnostuksen. Maistelimme joitain makupaloja, mutta osasta oli pakko kieltäytyä kohteliaasti ihan elintarviketurvallisuuden nimissä. Moni markkinakoju oli sulkeutumassa juuri kun kävelimme niiden ohitse, ja pääsin sopivasti näkemään myös paikkojen siivousta. Lihamyllyt esimerkiksi pestiin hajusta päätellen kloorilla, joten ihan niin epähygieenistä siellä ei ollut, miltä ensi alkuun suurkeittiötyöläisen silmin vaikutti. Varmasti omakin elimistö tottuisi hiljalleen paikalliseen siisteystasoon ja bakteerikantaan, enkä sillä sano, että Suomessa noudatettava hygieniataso olisi se ainoa oikea tapa toimia. Monesti teemme täällä turhaa työtä, ja kaikenlainen desinfiointi on usein hätävarjelun liioittelua. Monet allergiat ja elintasosairaudet johtunevatkin pelkästään meidän ylettömästä hygienian tavoittelusta.

Tortillan tekoa Guerreron markkinoilla.

Katukeittiö markkinoilla.

PISTÄYTYMINEN PYHILLÄ PAIKOILLA

Olen koko ikäni ollut kiinnostunut muinaisista kulttuureista; varsinkin Keski- ja Etelä-Amerikan intiaanisivilisaatiot ovat lähellä sydäntäni. Yllätys olikin melkoinen, kun seminaarin päätöstä seuranneena päivänä matkakumppanini järjesti minulle tilaisuuden lähteä parin amerikkalaisen sekä paikallisen oppaan kanssa Méxicon kaupungin pohjoispuolella sijaitsevaan Teotihuacániin. Tämä parituhatta vuotta vanha arkeologinen alue on valtava ja sen tutkimiseen olisi saanut kulumaan vaikka kokonaisen viikon. Koosteena mainittakoon, että muinaisten kansojen asuttama nahuatlinkielinen Teotihuacán tarkoittaa paikalle myöhemmin saapuneiden asteekkien mukaan jumalten kaupunkia. Sen tunnetuimmat kohteet ovat Quetzalcoatlin eli sulkakäärmejumalan temppeli, temppeliltä lähtevä muutaman kilometrin pituinen Avenue of the Dead, kadun varrella sijaitseva noin 200 metriä leveä ja yli 60 metriä korkea Auringon pyramidi, sekä Kuolleiden kadun päättävä pienempi Kuun pyramidi. Kukaan ei tiedä kaupungin todellista alkuperää eikä sen romahtamisen syytä, ja tämä tekee paikasta vielä kiehtovamman. Paikalla on myöhemmin asunut tunnettuja intiaaniheimoja kuten tolteekkeja ja asteekkeja. Teotihuacán on nykyään myös Unescon maailmanperintökohde.

Jättimäisiä kaktuksia Teotihuacánissa. Oikealla yhdysvaltalainen kirjailija John Catalinotto, jonka kanssa kävimme mielenkiintoisia keskusteluja päivän aikana.

Sulkakäärmejumalan temppeliltä.

Vanhoissa asuinrakennuksissa on yksityiskohtaisia koristeita.

Kuolleiden katu sekä Kuun ja Aurigon pyramidit.

Auringon pyramidi.

Jonotimme pyramidille kiipeämistä yli tunnin ajan paahtavassa helteessä.

Näkymä oli sen arvoinen! Tässä kuvaa Auringon pyramidin keskitasanteelta.

Kuun pyramidi. Etualalla on tasanteita, joiden päälle tavan kansalaiset pääsivät seuraamaan rituaalimenoja.

Paloin pyramideilla todella pahasti, koska en tajunnut miten polttava aurinko on noilla korkeuksilla. Viileästä tuulesta ja kuivasta ilmasta johtuen en mieltänyt Mexico Cityä varsinaiseksi aurinkokohteeksi, mutta onhan siellä nyt paljon kuumempi kuin täällä pohjolassa. Mexico City sijaitsee myös 2250 metrin korkeudessa, joten uv-säteet polttaa todella. Vaikka iho kuoriutuikin viikon päästä niskasta ja käsivarsista, palovammani tuskin kuitenkaan olivat yhtä pahat, kuin mistä intiaanit joutuivat kärsimään espanjalaisvalloittajien kiduttaessa ja polttaessa heitä aikanaan.

Teotihuacánin lähellä on myös tequila-paja, missä opas kertoi meille tequilan, mezcalin ja pulquen valmistuksesta ja esitteli agave-kasvin monia eri käyttötarkoituksia. Lisäksi kierrokseen kuului perinteisten käsityötekniikoiden esittely. Näimme mm. miten alueen kivistä tehdään koruja ja naamioita, ja miten värjätyistä heinänkorsista valmistetaan yksityiskohtaisia tauluja. Kierroksen jälkeen lähdimme syömään läheiseen ravintolaan.

Agavesta saa paperia..

..ja neulaa ja langan, jota voi värjätä värikkäillä kukilla.

Värjättyjä korsia leikataan pieniksi paloiksi ja liimataan taustapahville mitä moninaisimmiksi kuvioiksi. Ostin yhden taulun muistoksi.

Kivestä työstettyjä esineitä. Alueella esiintyy mm. vulkaanista kiveä sekä obsidiaania, josta saa lohkomalla veitsenteräviä muotoja. Ostin perinteisen nuolen/keihään, jonka päässä on obsidiaanista tehty kärki.

Xoloitzcuintli eli meksikonkarvatonkoira on alkukantainen harvinainen meksikolainen koirarotu. Xolot olivat erityisesti asteekkien suosiossa ja rotua pidettiin Xolotl-jumalan ilmentymänä.

Agavesta valmistetaan erilaisia alkoholijuomia ja lisäksi kasvin hedelmiä käytetään ruokana niiden korkean hiilihydraattipitoisuuden vuoksi.

Pyramidiretken päätteeksi oppaamme halusi viedä meidät hieman toisenlaiseen uskonnolliseen paikkaan. Ajoimme Guadalupen kylään, jossa pääsimme osallistumaan meksikolaisille erittäin tärkeään katoliseen messuun Guadalupen Basilicassa. En itse ole kovinkaan uskonnollinen ihminen, mutta pakko myöntää, että kokemus oli vaikuttava. Sanoinkuvaamaton yhteenkuuluvuuden tunne valtasi sisimpäni hetkeksi.

Katolinen messu Guadalupen basilikassa. Kirkko pimeni välillä taustalla pauhanneen ukkosmyrskyn vuoksi ja teki tunnelmasta entistä tiiviimmän.

Guadalupen basilika.

Vielä mykistävämpää oli nähdä matkan varrella vuoren rinteillä levittäytyvät slummit, missä asuu enemmän ihmisiä kuin koko Suomessa. Opas kertoi, että ihmiset ympäri maan ovat saapuneet pääkaupungin liepeille työn perässä, eikä kaikille yksinkertaisesti riitä tilaa ja resursseja asua palveluiden äärellä. Sähköt slummeihin on kuulemma vedetty, mutta juokseva vesi puuttuu useimmilta. Tämä on hyvin yleinen ongelma suurkaupungeissa kautta maailman.

CDMX:n ulkopuolella vajavaisissa oloissa asuu viitisen miljoonaa ihmistä.

TAKAISIN KAUPUNGIN VILINÄÄN

Lähtöpäivänä oli vielä runsaasti aikaa kierrellä Meksikon pääkaupunkia. Hyppäsimme bussiin ja ajoimme La Mercedin alueelle, jossa sijaitsee samanniminen suuri katettu markkinapaikka. Markkinoilta löytyi taas kaikkea mahdollista, ja kapeilla käytävillä kävi vilkas kuhina. Paikka oli erikoinen monin tavoin, oli kiva kuljeskella ei niin organisoidun infran keskellä ja kokea aito latinalainen elämänmeno. Erilaisten tuoksujen tulviessa nenään taustalla radioista kantautuneet haikeat cumbiat sekoittuivat autojen tööttäyksiin ja kiivaaseen puheensorinaan. Kiinnitin huomion kojujen myyjiin, jotka olivat hädin tuskin teini-iän saavuttaneita. Pohdin asiaa pitkään, mutta ilmeisesti Meksikossa on tapana, että koko perheen voimin ollaan työn touhussa, sillä esimerkiksi päivähoitoa lapsille on vaikea löytää. Lapset ja nuoret näyttivät muutenkin viihtyvän ihmisvilinässä eikä asiasta jäänyt mitenkään paha mieli lasten puolesta. Enemmän suretti hotellimme edessä iltamyöhällä päivystäneet lapset, arviolta 3-10 vuotiaat, jotka myivät karkkia ja tupakkaa..

Nuoret myyjät kuuluvat markkinoiden ilmeeseen.

Markkinoilta päällimmäiseksi jäi mieleen mummo, joka myi yrttejä mustan magian rituaaleja varten, sekä pressuilla verhottujen myyntipisteiden väleissä kuljeskelleet noitatohtorit. Kojujen lomassa oli myös Santa Muerte, naispuolinen luuranko, jonka merkitys on hieman kaksijakoinen. Meksikossa on palvottu kuolleita kautta aikain, mutta toisaalta Santa Muerten ympärille on kasvanut tiivis voodoo-yhteisö, joka on sortunut viime vuosina myös raakoihin rituaalimurhiin. Katolinen kirkko tuomitsee tämän epävirallisen pyhimyksen rukoilun ja palvonnan, mutta kuoleman kulttuuri on juurtunut syvälle meksikolaisiin. Aiemmin mainittu luurankohahmo, La Calavera Catrina on nykyään Kuolleiden päivän tunnetuin ikoni.

Santa Muerte rituaalivälineiden ympäröimänä.

La Mercedistä jatkoimme matkaa taksilla Centro Históricoon eli historialliseen keskustaan. Alueen vanhimmat rakennukset on peräisin 1500-luvulta ja osassa näkyy espanjalaisvalloittajien arkkitehtoninen tyyli. Koristeellisia kirkkoja oli useampikin lyhyen kävelymatkan sisällä muistuttamassa Latinalaisen Amerikan syvästä katolisuudesta. Centron keskustassa sijaitsee jättimäinen keskusaukio, Zócalo, jota ympäröi kauniit hallinnolliset rakennukset, suuri katedraali sekä näyttävä kansallispalatsi. Poliittisten ja kulttuurillisten tapahtumien keskuspaikkana toimivalle Zócalolle mahtuu kerralla 100 000 ihmistä, ja siellä oli tuolloinkin meneillään hallituksen vastainen mielenosoitus.

Zócalo.

PALUU TODELLISUUTEEN

Silmiinpistävintä oli kuitenkin Centron luksusputiikkien runsas läsnäolo, lukemattomat turistit ja muu länsimaisuus, joka vei meidät ihan eri maailmaan, kuin mistä olimme hetki sitten tulleet. Zócalolle johtavan ostosbulevardin varrella ihmisten epätasa-arvoisuus iski vasten kasvoja. Oli sydäntä musertavaa katsella apaattisena istuvia kerjäläisiä ns. parempiosaisten ihmisten pyyhältäessä ohi merkkilaukut heiluen. Vaikkemme kuuluneetkaan näihin kulutushysterian perässä juokseviin turisteihin, tunsin silti piston sisimmässäni. Olisin halunnut antaa kaikki loput pesot kerjäläisille, mutta ei sillä pelasteta maailmaa. Toki yksittäisiä tapauksia voi koettaa auttaa ohikiitävän hetken ajan, suurempaan muutokseen vaaditaan kuitenkin paljon enemmän.

Palacio de Bellas Artes.

Luokkaerot kulminoituvat Centro Históricossa.

Juuri sillä asialla oli seminaarikin, johon saimme osallistua – toiveena yhdenvertainen maailma, jossa kaikilla on oikeus hyvään elämään, oikeus koulutukseen, työpaikkaan, ihmisarvoiseen elintasoon sekä ennen kaikkea onnellisuuteen. Ilman solidaarisuutta ja globaalia yhteistyötä asiamme edistäminen olisi täysin mahdotonta.

Latinalaisessa Amerikassa perheen merkitys ja toisista välittäminen on aivan eri tasolla, kuin länsimaiden yksilökeskeisessä yhteiskunnassa.

1 kommentti
keskiviikko, joulukuu 19, 2018 by