Browsing Tag

lake atitlan

Patikointia ja protestointia Panajachelissa

Varoitan jo näin alkuun, että tässä tekstissä on sisältöä, joka saattaa järkyttää herkkiä ihmisiä.

Viime päivät Panajachelissa ovat kuluneet kaupungilla kierrellen ja ympäristöön tutustuen. Olen kulkenut pääkadun, Calle Santanderin miljoona kertaa läpi, mutta en ole ostanut oikein mitään. Jotain pientä sälää. Ostelin myös postikortteja aikeenani lähettää ne Suomeen, mutta selvisi, ettei Guatemalassa ole ollut postia sitten vuoden 2016. Kaikki kirjeet liikkuu DHL:n kautta, joten kortit jää nyt lähettämättä, ellen saa niitä postitettua ensi viikolla Meksikosta. Olen käynyt syömässä eri ravintoloissa ja lisäksi ostellut kaupoista ja markkinoilta jotain välipalaa. Ostin pari kertaa myös kokonaisen grillatun maissintähkän kadulta. Maissi maksoi vitosen eli noin 50 senttiä ja oli todella herkullista. Myyjä-mummo hieroi paahtuneen maissin pintaan limeä ja merisuolaa, eikä siihen mitään muuta tarvinnutkaan. Tänään kokkasin ensimmäistä kertaa kaasuhellalla, eikä se ollutkaan yhtään kuumottavaa. Tein jauhelihakastiketta, mistä tuli ihan ok-makuista.

Hedelmä- ja vihannesmarkkinoilla.

On täällä markkinoiden ja katukojujen lisäksi myös ainakin yksi ihan ns. normikauppa.

Kokkailua kaasuhellalla.

Nyt kun on ollut kunnon keittiö, olen tehnyt itse aamupalan joka aamu, niin säästyy vähän rahaa.

Keskiviikkoiltana (muistaakseni) kävin hedelmämarkkinoilla ja kuulin samalla että kirkon kellot alkoivat soida. Menin istuskelemaan kirkkoon ja olin siellä varmaan puoli tuntia messua ja lauluja kuunnellen. Panajachelin kirkko on yksi Latinalaisen Amerikan vanhimmista, sillä se on rakennettu 1500-luvulla ja on edelleen entisenlaisensa. Eilen kävin satamassa katsomassa auringonlaskua, enkä ihmettele, miksi siellä oli muutakin porukkaa saman asian perässä. Maisema on todella kaunis, paljon kauniimpi mitä järven toiselta puolelta San Pedrosta. Tulivuorten siluetit piirtyivät kauniina vasten iltataivasta.

Kirkko on kaunis kaikessa yksinkertaisuudessaan. Katoliset messut viehättävät minua jostain syystä.

1500-luvun kirkko on hyvin säilynyt.

Rannassa maisemia ihaillen.

Seikkailupäivä vuorilla ja viidakossa

Torstaina päätin lähteä käymään läheisessä luontokeskuksessa, josta olin lukenut netistä. Tai itseasiassa luulin meneväni johonkin puutarhaan, mutta matkaan tuli jälleen kerran pienoisia muuttujia. Kävelin maantietä pitkin pois päin Panasta, mutta sen sijaan että olisin kääntynyt oikealle tielle, päätin tietoisesti jatkaa matkaa ylös kohti Sololáa. Kun tulin tänne aiemmin Guatemala Citystä, mietin että haluan käydä joku päivä kuvaamassa maisemia ylempää vuorilta. Tie oli todella jyrkkä ja mutkainen ja jouduin kävelemään sadevesikourussa etten jäisi auton alle. Autot tööttäilivät ja kuskit vilkuttelivat ihmeissään kun joku kävelee moisessa paikassa. Jatkoin kuitenkin määrätietoisesti matkaa ylöspäin. Jossain vaiheessa näin, että vastaani kävelee mies macheten kanssa. Mielikuvat ryöstöstä piirtyivät oitis mieleeni ja mietin, ehdinkö piilottaa uuden puhelimen ja antaa ryöstäjälle vanhan luurin. Mies kuitenkin vaan moikkasi iloisesti ja huokaisin helpotuksesta. Kapusin vielä muutaman sata metriä ylemmäs ja otin joitain kuvia järven ympärille levittäytyvästä maisemasta. Ihailin hetken näkymää ja käännyin takaisin. Olin kävellyt melkein puoliväliin Sololáa.

Kävelin sadevesikourussa ja betonikaiteella. Matkalla vastaan tuli autoja, moottoripyöriä ja chicken busseja, kuten tämä tässä kuvassa.

Tien varrella on kylttejä, missä kielletään roskaamasta, mutta roskaa on silti todella paljon. Tämä kyltti kieltää puiden kaatamisen 5000 GTQ:n uhalla, ja se tuntuu tehonneen paljon paremmin.

Takaisin tullessa sama machetemies oli tien reunassa ja kysyi, miksi kuljeskelen yksinäni maantiellä. Kerroin olevani siellä vaan huvin vuoksi ja kuvailemassa. Tämän jälkeen mies alkoi selittää, että jos seuraan häntä, niin hän voi näyttää upeat maisemat. Mietin sekunnin murto-osan, että seuraanko oikeasti viidakkoveistä kantavaa tuntematomanta miestä jollekin syrjäiselle polulle Guatemalan vuoristossa, mutta niin vaan tein, vaikka se olisikin voinut päättyä huonosti. Intuitioni antoi kuitenkin hyvät tuntemukset miehen aikeista ja vaiensin epäluuloni. Seurasin miestä puskien ja ryteikön läpi, ja kohta edessämme aukesi kuin aukesikin mitä mahtavin näköala järvelle! Olimme saapuneet peltojen ja viljelmien yläpuolelle, mitkä mies kertoi omistavansa. Kuvailin hetken aikaa huipulla ja tämän jälkeen mies kysyi, minne olen menossa seuraavaksi. Sanoin että haluan mennä Reserva Natural Atitlánille, ja hän pyysi seuraamaan näyttääkseen oikopolun luontokeskukseen. Kyselin matkalla mitä hän viljelee, johon hän vastasi istutuksilla olevan mm. erilaisia sipuleita ja papuja. Mies luuli minun olevan Jenkeistä, mutta onneksi pystyin kieltämään asian ja kerroin olevani Suomesta. Siirtolaisongelman takia minua ehkä jollain tapaa hävettäisi amerikkalaisena olla turistina maassa, jonka kansalaisia oma maani halveksuisi.. Ei tietenkään kaikki jenkit ajattele Trumpin tavoin, mutta silti. Matka alas rinteeltä oli todella jyrkkä ja kivinen, ja mies auttoi minua välillä kädestä pitäen pahimpien kohtien ohi. Kyllä siinä mietin muutaman kerran, että ei mennyt tämäkään reissu sitten ilman yllätyksiä 😀 Lopulta saavuimme alas, missä ihastelin vielä viljelmiä ja katselin hetken pelloilla olevia sadonkorjaajia. Kiitin miestä avusta, hän kätteli minua, toivotti hyvää päivänjatkoa ja jatkoi matkaansa tiluksille.

Reserva Natural Atitlán

Saavuin viimein luontokeskukseen, minne oli 70 quetzalin pääsymaksu. Ajattelin ensin, että menen vain mariposarioon eli perhospuutarhaan, mutta sitten näin kyltin, missä oli pääsy myös luontopoluille ja riippusilloille. Lähdin kävelemään merkattuja polkuja pitkin viidakon siimekseen. Näin matkalla ihania koateja eli punanenäkarhuja, joita oli myös Tikalissa. Täällä niitä oli huomattavasti enemmän ja jäin hetkeksi katselemaan huvittuneena niiden touhua ja tuhisevia neniä, kun otukset kaivoivat maasta syötävää pitkällä kuonollaan. Olisi tehnyt mieli kaapata pallerot syliin, mutta en uskaltanut koskea. Villieläimiähän ne kuitenkin olivat, vaikka eivät näyttäneetkään pelkäävän ihmistä. Näin myös kolibreja ja hämähäkkiapinoita. Viidakkopolku oli tosi kiva paikka, eikä siellä törmännyt juurikaan muihin ihmisiin. Metsän yllä menee myös ziplineja (vaijeriliukumäkiä), ja niiden kyydissä liitäneet ihmiset rikkoivat välillä viidakon luonnollisen äänimaailman. Muuten siellä sai olla ihan luonnon armoilla omissa oloissaan. Kuljeskelin muutaman riippusillan yli, otin kuvia ja palasin risteyskohdasta takaisin vierailijakeskukseen. En tiennyt meneväni viidakkoon, niin en ottanut OFFia mukaan. Sainkin reissun ensimmäiset polttiaisen puremat (vastaa mäkäräisiä).

Ostin visitor centerin kahviosta jäätelön ja jäin istumaan tunniksi, koska siellä oli wifi ja sain soitettua pari whatsapp-puhelua Suomeen. Olin ainoa asiakas ja ostin vielä kahvin, jonka lisäksi autoin vahingossa kahvilan pitäjää liinoittamaan isoa pöytää. En tiedä mitä ajattelin, mutta se vaan tapahtui automaattisesti kun olin istumassa pöydän ääressä ja nainen tuli liinan kanssa siihen. No, hän kiitteli yllättyneenä kuitenkin avusta 😀 Tämän jälkeen menin vielä perhospuistoon ja yllätyin, kun se olikin suljettu tila. Luulin, että se on vaan joku metsäalue, missä saattaa hyvällä tuurilla nähdä perhosia. Se olikin iso harsokupoli, jossa oli kasvillisuutta ja vesiaihe ja kymmeniä tai satoja kauniita perhosia lentelemässä siellä täällä ja kisailemassa keskenään. Rakastan etenkin sinisiä morfoperhosia (taivaansiivet) ja oranssimustia monarkkeja. Oli ihanaa olla perhosten keskellä, sillä luonnossa niitä tapaa enää harvoin 🙁 Toisaalta meinasin alkaa itkeä, kun näin että osan perhosen siivet oli revenneet ja osa oli tallautunut maahan. Kupolin eteisaulassa oli myös yksi eksynyt perhonen ja yritin pitkään saada sitä nostettua lehden avulla ilmaan, että olisin siirtänyt sen takaisin kupoliin, mutta se ei suostunut tulemaan kyytiin. En voinut ottaa sitä sorminkaan, koska siivet olisivat vaurioituneet. Jätin sen sitten surumielin kuumaan eteiseen ja lähdin pois.

Kävelymatka Panajacheliin tuntui raskaalta paahtavassa helteessä ja lisäsin aurinkorasvaa naamaan. Heitin myös repussa olleen collegepaidan pään ympärille ettei naama ja niska palaisi. Ihmiset naureskelivat asusteelleni, mutta en välittänyt. Olisin varmaan itsekin nauranut itselleni. Kolmenkymmenen asteen helle ja joku kävelee paksu paita pään ympärillä niin että silmät vain näkyvät. Tulin takaisin hostellille ja juttelin keittiössä Tikalissa aiemmin tapaamani pariskunnan kanssa. He kauhistelivat, kun kerroin että olin kävellyt maantietä pitkin. En jaksanut kuunnella kauhistelua kovin pitkään, vaan esittelin kuvia perhosista ja luontopolusta. Ainiin, poistulomatkalla tajusin, etten ollut mennytkään sinne Jardines del Lago -hotellille, jossa olisi ollut puutarha, mutta parempi niin, että eksyin tuonne luonnonpuistoon. Luulin siis jotenkin, että se on sama paikka, mutta paluumatkalla näin Jardinin kyltin erikseen.

Sololán surkea reissu

Perjantaina eli eilen ajattelin, että lähden käymään Sololássa, minkä läpi ajoimme viime viikolla tänne tullessa. Hyppäsin chicken bussiin Calle Santanderin päästä. Kyyti maksoi 3 quetzalia, mutta reissu tuli minulle lopulta paljon kalliimmaksi. Olin ehtinyt kierrellä Sololán puistossa, kirkossa ja markkinoilla jo reilun tunnin, kun huomasin, ettei minulla ole enää rahapussia. Tajusin, että olin kiireessä jättänyt sen todennäköisesti chicken bussin penkille. Olin aamulla käynyt nostamassa rahaa, ja meinasin nostaa ensin 500 GTQ, mutta intuitio sanoi että älä nosta niin paljoa. Peruutin tapahtuman ja nostin vaan 200 GQT. Rahapussissa oli siis 210 GTQ eli reilu 20€, toinen Revolutin pankkikorteistani, yksi kajal ja huulirasva. Kun huomasin kukkaron hävinneen, avasin Revolutin puhelinsovelluksen, eikä kukaan ollut ehtinyt käyttää korttia. Tosin ei siellä tilillä olisi ollutkaan kuin 26€, koska siirrän sinne vaan tarvittaessa rahaa. Parinkymmenen euron ja pankkikortin menetys ei juurikaan haitannut, mutta harmittelin kun olin juuri alkuviikosta ostanut kauniin helmikirjaillun rahapussin. Sekään ei maksanut kuin 3€, mutta se oli kaunis. Lisäksi ärsyttää kun olen hävittänyt nyt molemmat Blistexin huulirasvat tämän reissun aikana (edit: löysinkin äsken yhden takin taskusta, jee). En suostu käyttämään muita huulirasvoja kuin kyseisen merkin tuubeja.

Sololá on paljon isompi kuin esimerkiksi tämä järven alueen pääkaupunki Panajachel. Liikenne on ruuhkaista ja ostosmahdollisuuksia on paljon enemmän. Nykynuorten joukossa näkyy samanlaista katumuotia kuin Mexico Cityssä, jonneilla on cäpit päässä ja osalla lävistyksiä. Suurin osa naisista kuitenkin pukeutuu perinteisiin maya-asuihin. Markkinoilla oli jotenkin levoton tunnelma. Olen käynyt nyt kolmilla markkinoilla täällä Guatemalassa ja kaikissa on tullut tuskastunut olo. Myyjät yrittävät väkisin myydä tuotteitaan, mikä on ihan ymmärrettävää, mutta silti rasittavaa. Värejä, ääniä, hajuja ja kaikkea vaan yksinkertaisesti on ihan liikaa. Joka paikassa on samat tuotteet myynnissä, eikä oikein tiedä minne menisi tai mitä tuotteita jaksaisi katsoa. Ei pysty keskittymään mihinkään.

Sololán markkinoilta.

Sololássa sekä täällä Panassa on myös jonkun verran kerjäläisiä, jotka ovat vammautuneet jollain tapaa. Olen nähnyt jalattomia, sokeita, autistisia ja halvaantuneita ihmisiä istumassa kadulla. Vain harvalla esimerkiksi on varaa pyörätuoliin, joten jos jalat ei toimi, moni sitoo polviinsa pehmusteet ja konttaa tai raahautuu käsien varassa eteenpäin. Jos kyynelehdin jo revenneen perhosen takia, ei varmaan tarvitse sanoa, kuinka paljon tällainen näky ahdistaa ja surettaa.. Nämä kokemukset kuitenkin vain lisäävät haluani tulla tänne takaisin tekemään jonkinlaista vapaaehtoistyötä. Vaikka elän suomalaisen mittapuun mukaan köyhyyden rajoilla, ei se ole mitään globaalissa skaalassa. Olen muka köyhä, mutta silti minulla on koti, ruokaa kaapissa, vaatteet päällä, tietokone, juokseva vesi, sähköt kodissa, ilmainen terveydenhuolto ja vieläpä varaa matkustaa maapallon toiselle puolelle. Ja ennen kaikkea olen suht terve. Täällä joillain ei ole mitään. Vain tyhjä muoviastia, jonka kanssa he istuvat päivästä toiseen likaisella kadulla. He istuvat hiljaa, sillä moni on ollut siellä jo niin pitkään, etteivät he enää jaksa edes pyytää almuja ohikulkijoilta.

— En jaksanut enää kierrellä vanhassa kaupungissa, koska en voinut ostaa mitään tai auttaa kerjäläisiä, ja sitten aloin miettimään, että miten pääsen takaisin Panaan ilman rahaa. Mietin sekunnin sadasosan rahan pyytämistä ohikulkijoilta, mutta hylkäsin ajatuksen samoin tein, koska en koe olevani oikeutettu moiseen toimintaan edellä mainituista syistä johtuen. Olisin ennemmin vaikka kävellyt takaisin, siihen olisi mennyt ehkä pari tuntia. Menin kuitenkin kysymään joltain chicken bussin äijältä, että miten pääsen takaisin ilman rahaa. Mies vaan pyöritteli päätään ja kehotti mennä kysymään kukkaroa chicken bussien varikolta. Are you kidding me? Guatemalassa varmasti palautetaankin yksin lojuvat rahapussit johonkin löytötavarapisteeseen 😀 Menin toisen chicken bussin luo, missä rahastaja kysyi olenko menossa Panaan. Selitin tilanteen espanjaksi, että hävitin rahapussini eikä minulla ole enää yhtään rahaa eikä pankkikorttia eikä mitään. Mies kauhisteli tilannettani ja sanoi että voin tulla kyytiin ilmaiseksi. Mitä ystävällisyyttä jälleen kerran! Kiittelin vuolaasti ja änkäydyin täyteen bussiin.

Bussissa oli tiivis tunnelma. Paikalliset käyttävät chicken busseja itsensä ja tavaroiden kuljettamiseen.

Naistenpäivän viettoa

Kävin pikaisesti hostellilla syömässä ja menin Calle Santanderille, jossa oli naistenpäivän tapahtumia menossa. Kadulla oli kukka- ja kynttiläalttari, joiden lomassa oli nuorten tyttöjen ja naisten kuvia ja heille osoitettuja kirjeitä. Mitä ymmärsin espanjakielisistä teksteistä, oli kuvissa naismurhien ja seksuaalisen väkivallan uhreina kuolleita ihmisparkoja. Alttarin päässä oli myös kuvat Berta Cáceresista, hondurasilaisesta ihmisoikeus- ja ympäristöaktivistista, joka ammuttiin kotiinsa kaksi vuotta sitten. Cáceresin kuolemasta uutisoitiin laajalti eri kansalaisjärjestöjen piirissä, ja hänen kuolemansa otettiin hyvin raskaasti etenkin Keski-Amerikassa. Itsekin lenca-intiaaneihin kuulunut Cáceres ajoi alkuperäisasukkaiden oikeuksia ja vastusti suurta vesivoimahanketta, Agua Zarcaa Hondurasissa. Suomalainen Finnfund oli myös osallisena tuossa vesivoimalan rakennuttamisessa ja sinne upposi yli 2 miljoonaa euroa suomalaisten verorahoja. Hondurasissa nousseen suuren mekkalan ja Cáceresin tyttären Suomen vierailun myötä asiaa alettiin tutkimaan tarkemmin, ja lopulta Finnfund päätti irtautua hankkeesta.

Kadulla oli ohjelmaa iltaan asti. Kuvassa muistoalttari ja Bertan kuvat.

Samanlaisia monikansallisia projekteja on kuitenkin käynnissä lukuisia muitakin, ja monet niistä riistävät Keski- ja Etelä-Amerikan alkuperäiskansoja. Näillä seuduilla on hyvin yleistä, ettei intiaanien ja kansalaisaktivistien elämällä ole mitään merkitystä, ja lukemattomat eri projekteja vastustaneet ihmiset ovatkin menettäneet henkensä. Valtioilla ei ole mitään intressiä tutkia näitä murhia. Vuonna 2010 myös suomalainen kansalaisaktivisti Jyri Jaakkola ammuttiin kuoliaaksi Oaxacassa, Etelä-Meksikossa hänen ollessaan ajamassa alkuperäisasukkaiden oikeuksia. Syyllisiä ei koskaan tuomittu, vaikka myöhemmin selvisi, että Meksikon edellisen presidentin edustaman PRI-puolueen ubisort-joukot olivat hyökkäyksen takana. Tämä kertoo paljon Keski-Amerikan korruptoituneesta oikeusjärjestelmästä.

Täällä Panassa naistenpäivän ohjelmassa oli myös bingo, jossa numeroina oli tietoa naisten oikeuksista. Kadulla oli myös telttoja, jossa pääsi maalaamaan omia plakaatteja ja kylttejä teemaan liittyen. Päivän aikana oli myös esityksiä, luentoja ja muuta ohjelmaa. Iltapäivällä osallistuin muiden joukossa protestimarssiin, joka kulki Panajachelin läpi. Kulkueessa oli paljon kovaäänisiä ihmisiä vaatimassa kunnioitusta naisille. Oli ihana nähdä, että joukossa oli myös poikia. Toivon, että edes osasta nykynuorista kasvaa tulevaisuudessa kunnon miehiä, jotka kohtelevat naisia paremmin kuin mitä edeltävä sukupolvensa. Katujen varsilla oli paljon miehiä katsomassa meidän kulkuetta ja osan kasvoilla oli selkeästi vaikea ilme. Huomasi, että esimerkiksi iskulauseet ”machismoa”, latinaisen amerikan sovinismia ja patriarkiaa vastaan osui ja upposi joihinkin miehiin. Osa puolestaan näytti huvittuneelta, osa jopa halveksuvalta. Vaikka suurin osa omista kohtaamisistani paikallisten miesten kanssa ovatkin olleet hyviä, tiedän silti, että yleinen ilmapiiri naisia kohtaan on todella huono, ja sekä fyysinen että seksuaalinen väkivalta on yleistä täällä. Parisuhteessa ja naimisissa olevat miehet ovat myös kovin helposti pokaamassa turisteja, eikä heille merkitse mitään se, vaikka vastaisi että itsellä on mies Suomessa; ”No es importante, él no está aquí”.

Pojat pelaamassa bingoa.

Kylttien valmistusta marssia varten.

Juttelin marssin jälkeen erään tapahtumanjärjestäjän kanssa ja kyselin häneltä taustatietoa aiheesta. Hän kertoi, että täällä Panajachelissa on viime kuukausien aikana tapahtunut paljon raiskauksia ja hän mainitsi erikseen eräästä tietystä tapahtumasta, joka jäi mieleeni. 25-vuotias yhdysvaltalainen kansalaisjärjestön perustaja oli viime vuoden lopulla osallistunut jonkun tuttavansa kaverin syntymäpäiväjuhlille, jossa oli vieraana lääkäreitä. Mitä ilmeisimmin he olivat huumanneet anestesialääkkeellä Julian, jonka jälkeen hänet oli raiskattu. Luin eilen Julian blogia ja tunsin silkkaa pahoinvointia. Kun hän tapahtuman jälkeen oli hakeutunut lääkärille raiskaustutkimukseen, oli häntä ennen tutkittavana ollut vain viisivuotias tyttö. En pysty edes ajattelemaan asiaa.. — Julian tuotua asian ilmi, on hän sittemmin saanut paljon tukea paikallisilta, ja useat naiset ovat avautuneet omista kokemuksistaan. Naistenpäivän tapahtumalla kerättiin samalla rahaa näiden muiden raiskausten uhrien avuksi, sillä moni naisista jättää rikosilmoituksen tekemättä ihan vain siksi, ettei täällä ole minkäänlaista luottoa oikeusjärjestelmään, ja vaikka juttu päätyisikin syyttäjälle, ei naisilla ole varaa käydä oikeutta. (Juttelin myös Julian kanssa Facebookissa ja sain hänen suostumuksensa kirjoittaa tästä asiasta.)

Suomessa naistenpäivää juhlitaan iloisena tapahtumana, mutta Latinalaisessa Amerikassa päivä nähdään taistelunpäivänä, jolloin protestit ovat hyvin yleisiä. Iskulauseissa lukee espanjaksi mm. ”En halua kukkia, haluan kunnioitusta!”. Muistan tämän saman tematiikan vuoden takaa Meksikosta, missä seminaaripuheissa kerrottiin naisiin kohdistuvasta väkivallasta, perheväkivallasta ja miesten ylivallasta yleisesti. Onneksi toivoa kuitenkin on. Sen vuoksi oli kiva nähdä myös poikia tuolla naistenpäivän tapahtumassa – mutta etenkin nuoria tyttöjä. Ilman tällasia voimakkaita julkituloja he eivät välttämättä osaisi tai uskaltaisi vaatia muutosta.

Kirjoita kommentti
sunnuntai, maaliskuu 10, 2019 by Cilla Maria / From sunset last night to sunrise this morning

Chillailua ja futista San Pedrossa

Moikka vaan täältä San Pedro La Lagunasta. Kuten viime postauksessa selvisi, saavuin tänne tiistaina ja tänään on jo sunnuntai. En ole tehnyt oikein mitään, kunhan vain ottanut tämän ihan pelkän loman kannalta. Olo oli alkuviikosta vähän huono, joten en oikein viihtynyt muualla kuin sängyssä Katsomoa ja Tubea katsoen. Join muutaman nesteytysporejuoman, otin särkylääkettä ja chillasin vaan, niin kyllä se olo siitä alkoi pikkuhiljaa normalisoitua. Huomasin alkupäivinä, että vaikka olenkin vain reilussa 1 500 metrissä, niin näin astmataustaisena pienikin kävely ylämäessä otti voimille ja hengästytti. Kävin eräänä päivänä paikallisilla markkinoilla, jotka pitävät paikkaansa kylän korkeimmilla kaduilla, joten jouduin ottamaan kesken matkan tuktukin. Tuktuk kyydit maksavat aina 5 quetzalia eli noin 50 senttiä. En ostanut mitään, joten istuskelin vain vähän aikaa kadulla ja lähdin kävelemään takaisin päin. Oli muutenkin aika huono olo, niin lämpimässä muhineet kalat ja lihat eivät ainakaan parantaneet oloa. Lisäksi markkinoilla ja tuolla keskustassa on liikaa saasteita ja ruuhkaa, joten halusin senkin vuoksi pois.

Markkinapaikka sijaitsee San Pedron kirkon lähettyvilllä.

Olen käynyt melkein joka päivä ostamassa eri leipäkaupoista tuoreita sämpylöitä ja croissanteja. Täällä majapaikassa ei ole yhteiskeittiötä, joten ruokaa en ole voinut valmistaa. Olenkin ostellut siis vain tuollaista välipalaa, leipien lisäksi hedelmiä ja pähkinöitä yms. Aamupalalla olen käynyt täällä joka aamu. Hinnat on siinä 20-30 quetzalin luokkaa per annos, mutta annokset ovat aika isoja. Täällä voi tilata huoneen piikkiin ja maksaa ostokset jälkeenpäin. Olen kuitenkin maksanut jo melkein kaikki tilaukset, että pysyy vähän kärryillä rahankäytöstä. Syömisen ja veden lisäksi en ole ostanut mitään muuta kuin yhden pienen tuliaisen puolisolleni. Mitään suurempia ostoksia en matkalta ostele edes itselleni, sillä koska olen vain repun kanssa liikenteessä, on tila sekä ennen kaikkea painomäärä rajallinen. Jo nyt Floresista lentäessä en meinannut saada reppua mahtumaan hyllylle. Haluaisin kyllä ostaa kaikkia käsitöitä ja isoja puuveistoksia (ja säkillisen kahvia), mutta se ei ole realistinen toive.

Jätticroissant, jonka sisällä on paistettu muna, avokadoa, tomaattia, mustia papuja ja salaattia.

Kaurapuuroa hedelmillä <3

Ulkona en ole käynyt syömässä erästä ihanaa ”kissakahvilaa” lukuunottamatta, josta taisinkin kertoa viime postauksessa. Café Chuasinayi’ssa on todella laadukas kahvitarjonta, sillä yritys käyttää perhetilan omaa luomukahvia, joka on käsin paahdettu. Jokainen kahviannos valmistetaan aina tuoreena, eikä sieltä saa mitään pannussa seissyttä kuraa. Olen käynyt siellä nyt kolmesti tai neljästi kahvilla ja yhtenä päivänä söin hampurilaisaterian. Sina tuli tietenkin viereeni notkumaan ja syötin pihvistä osan kissan ahnaaseen kitaan, jonka jälkeen karvapallero kävi viereeni päiväunille. Ihanaa, että edes jossain on kissujakin <3 En ole saanut nukuttua kuin yhtenä yönä ilman, että naapuruston koirat ovat alkaneet hirveän haukkumisoperaation aamuyöllä. Olen ollut aamuisin todella väsynyt, enkä ole juurikaan jaksanut nousta aamupalalle kuin vasta 10-11 maissa, vaikka olenkin ollut hereillä. Nyt istun tässä lodgen puutarhassa ja juon hedelmäsmoothieta ja kahvia. Äsken söin kaurapuuron, minkä päällä oli hedelmiä, mysliä, kanelia ja hunajaa.

Kahvi, elämän eliksiiri.

Eräänä päivänä kun olin kuljeskelemassa kaduilla, törmäsin erääseen käsityökojuun, jossa oli kaksi naista ja pieni lapsi. Jäin juttelemaan heidän kanssaan espanjaksi, ja oli oikein mukava juttutuokio. Kiva että pystyy jo kommunikoimaan paikallisten kanssa. Naiset Marta ja Maribel sekä vuodenikäinen Lupita kuuluvat paikallisiin tz’utujil-mayoihin. Mayoja on 21 eri etnisyyttä ja myös mayakieliä on lukuisia. Täällä San Pedrossa on noin 14 000 asukasta, joista suurin osa edustaa kyseistä mayaryhmää. Myös viereisen 3 000 asukkaan San Juanin asukkailla on sama etnisyys. Järven pääkaupungissa, Panajachelissa puolestaan on 15 000 asukasta, ja heistä suurin osa kuuluu cakchiquel-mayoihin. Kyliä on yhteensä 12 ja niillä kaikilla on ominaispiirteensä. San Juanissa on ehkä kaikkein aidoin maya-tunnelma ja siellä pääsee tutustumaan erityisesti perinteiseen kudontaan. En ole varma, jos saan aikaiseksi huomenna käydä siellä. Mutta on tässä vielä seuraava viikkokin aikaa, sillä veneellä Panajachelista pääsee helposti minne tahansa. Minulla ei ole mitään sen kummempaa suunniteltua ohjelmaa tänne Atitlánille. Toki olisin halunnut kiivetä tulivuorelle, mutta jotenkin 4-5 tunnin vaellus helteessä ei ole oikein jaksanut innostaa 😀 Jos käyn San Juanissa joku päivä, voi sieltä ehkä kiivetä Intiaanin nenälle/Mayan naamalle, joka ei ole yhtä uuvuttava vaellus kuin San Pedrolle kapuaminen. Oikeastaan minulle riittää se, että olen täällä näiden vuorten keskellä ja näin vieläpä tulomatkalla sen Fuegon pikkupurkauksen.

Indian nose / Mayan face.

Paikallisten kanssa. Suurin osa kylän asukkaista kuuluu tz’utujil-mayoihin.

Kaupunkina en ole vieläkään oikein muodostanut mielipidettä tästä San Pedrosta, mutta katutaidetta on ollut ilo katsella ja ihmiset ovat todella ystävällisiä. Jos olisin majoittunut enemmän keskustassa, olisin varmaan jaksanut tutustua muihin reissaajiin ja palveluihin, mutta täällä syrjemmässä on ollut toisaalta ihan kiva chillata muutama päivä. Lodgen pihalla tuntuu kuin olisi jossain sademetsässä, kun aamusta iltaan kuuluu niin moninaisia lintujen viserryksiä ja ääniä. Illan tullen linnut vaimenevat ja alkaa sirkkojen kaunis siritys. Tässä pihassa kasvaa myös banaanipuita, mitkä huomasin vasta toissapäivänä kun olin kuvaamassa videotervehdystä veljen perheelle.

Kaduilla on paljon maalattuja iskulauseita mm. luonnonsuojelun ja ihmisoikeuksien puolesta <3

— Kirjoitukseen tuli pieni katkos, kun kävin rannalla katsomassa perinteistä pyykinpesua. Lapsenlapsi oli tullut iso- tai isoisoäitinsä kanssa pyykkäämään rantaan. Pyykki levitetään tasaiselle kivelle, jonka jälkeen kankaaseen hangataan saippuaa ja vaatetta ryttyytetään käsin kiveä vasten. Välillä kankaalle heitetään lisää vettä kupilla. Lopuksi vaate huuhdellaan järvessä ja heitetään kivelle kuivumaan. Pitää itsekin pestä pyykkiä ensi viikolla, mutta menen ehkä ihan pesulaan, koska en halua huljutella saippuaa järveen. Ja no, en jaksa pestä enää yhtään nyrkkipyykkiä hostellien lavuaaripesujen jälkeen 😀 Järvi vaikutti onneksi suht puhtaalta, eikä rannassa näkynyt kuin muutama roska ainakin jos vertaa Belizeen. Levää on jonkun verran tuossa pyykinpesupaikalla, mutta en tiedä johtuuko se pesuaineiden rehevöittävästä vaikutuksesta. San Pedro yrittää päästä eroon turhasta muovijätteestä, ja yritysten on 2000 quetzalin sakon uhalla kiellettyä antaa muovikasseja, styroksisia kertakäyttöastioita tai pillejä asiakkaille. Olen saanut kuitenkin parista leipomosta pienen muovipussin, osa taas on pakannut tuotteet paperipusseihin.

Pyykkipäivä.

Kävin samalla täyttämässä vesipullon respassa ja siellä respan äijä oli käärimässä jointtia jonkun asiakkaan kanssa. Olen monena iltana haistanut pilven täällä, mutta eipä tuo liikuta suuntaan tai toiseen (edit: nyttenkin muut asukkaat polttelee jointtia tuossa). Ihan kiva vaan kuunnella jotain chilliä ambientia mikä täällä soi aina, eikä mitään raikuvaa bilemusaa, mikä kuuluisi humalaisten toimesta. Ainoastaan mietin vain Keski-Amerikan huumeiden vastaista sotaa. Meksiko ilmeisesti on laillistamassa kannabiksen, mutta tiedä sitten sen vaikutuksista muun Keski-Amerikan rikollisuuteen, eikä se pilvi ainoa ongelma ole. Etelä-Amerikasta tulee Keski-Amerikan läpi kokaiinia ja sillä on paljon laajemmat yhteiskunnalliset negatiiviset vaikutukset, kuin jollain kannabiksen viljelyllä. Itselläni ei ole mitään kannabista vastaan (silloin jos aikuinen ihminen polttaa sitä ja hoitaa muuten elämänsä) ja minulle on ihan sama, onko se esimerkiksi Suomessa laillista vai ei. Tottakai laillistamisen myötä rikollisuus siinä mielessä vähenisi, ettei liigat saisi enää savuista tuottoja, laatua voitaisiin myös valvoa ja valtio saisi verotuloja, lisäksi käyttäjien syrjäytyminen vähenisi kun käytöstä ei saisi enää tuomiota. Lähtökohtaisesti pidän esimerkiksi alkoholia paljon pahempana vaihtoehtona kuin pilvenpolttoa. Olen nuoruudessani nähnyt ja kokenut vaikka mitä asian tiimoilta, ja moni vanha kaverini on kuollut viinan ja lääkkeiden tai huumeiden yliannostukseen, moni on myös tehnyt itsemurhan ja osa on pahoinpidelty tai tapettu raa’asti huumevelkojen takia. Suurin osa rikoksista ja kuolemista liittyi alkoholiin ja laillisiin lääkkeisiin kuten Subutexiin sekä huumeista amfetamiiniin, kun taas savuissa kukaan ei koskaan tapellut eikä savujen takia kukaan menettänyt henkeään.

Nykyään suhtaudun hyvin kielteisesti oikeastaan kaikkiin muihin päihteisiin paitsi juuri kannabikseen ja ehkä joihinkin luonnon psykedeeleihin, jos niitä käyttää oikein itsetutkiskeluun eikä mihinkään sekoiluun tai eskapismiin/ongelmien pakenemiseen. Tikalin reissulla kun tutustuin guatemalalais-amerikkalaiseen mieheen, oli sekin mies pilvessä ja odotti että pääsee pajauttamaan lisää pyramideille. Mutta kivat hänelle, hän vaikutti kuitenkin ihan normaalilta ja menestyneeltä ihmiseltä eikä miltään jumittavalta hipiltä. Itse en pilveä kuitenkaan halua polttaa, vaikka sitä onkin ollut täällä koko ajan tarjolla jostain tuutista. Olen vihdoin viime vuosina tajunnut nuoruuden sekoilujen jälkeen, että elämä on parasta silloin kun aivot on selkeänä ja ajatus kirkkaana.

Kuva Damista joulukuulta. Juomassa ei ollut THC:tä.

Eräs Belizessä tapaamani tyyppi on pyydellyt monta kertaa, että menisin takaisin sinne, mutta olen jo valitettavasti tehnyt matkasuunnitelman enkä jaksa muuttaa sitä enää. Seuraavalla kerralla en kyllä todellakaan ostele mitään lento- ja bussilippuja etukäteen, vaan aion katsoa vasta matkan varrella mitä teen seuraavaksi. Olisin itsekin halunnut jäädä/palata Belizeen, mutta sille nyt ei voi enää mitään. Tulen kyllä tänne takaisin vielä joku päivä. Joissain paikoissa viikko on ollut ihan ok aika viettää, mutta toiset paikat vaatisivat vähintään pari kuukautta. Haluaisin myös El Salvadoriin ja Hondurasiin, ja harmittelen nyt että olen ostanut jo lennon Panamaan ja sieltä bussilipun Costa Ricaan. Pelkäsin etukäteen Keski-Amerikan jengejä ja latinomiehiä, ja sen vuoksi skippasin matkasuunnitelmasta kaksi edellämainittua maata sekä Nicaraguan, mutta tähänastiset kohtaamiset muutamaa Floresissa koettua härskiä huutelua lukuunottamatta ovat olleet pelkästään hyviä. Tiedän kyllä, että minulla on ollut myös onnea matkassa. Tämä reissu on myös vahvistanut sitä ajatusta, etten todellakaan aio viettää loppuelämääni Suomessa, vaan tulen tekemään lisää tällaisia reissuja, joko yksin tai puolisoni kanssa. Se riippuu hänestä. Matkustelu ja uusien ihmisten kohtaaminen antaa niin paljon sisältöä elämään, että nyt ainakin kuolisin henkisesti, jos en pääsisi tämän reissun jälkeen enää pois Suomesta. Täällä on myös lukemattomia mahdollisuuksia vapaaehtoistöihin.

Tottakai arvostan Suomessa monia asioita, puhdasta luontoa, juomakelpoista vettä, luotettavaa infraa, turvallisuutta, suht vakaata ympäristöä ja omaa perhettäni. Mutta muuten täällä on kyllä asiat niin toisin. Suurimman eron tekee nimenomaan ihmiset; heidän ystävällinen, avarakatseinen ja avulias käytös muuttaa koko ilmapiirin. Vaikken olekaan mikään kovin sosiaalinen ihminen itse, tuntuu silti kivalta että täällä ventovieraatkin tervehtivät toisiaan ja hymyilevät vastaantulijoille. Täällä ihmiset iloitsevat toisten puolesta ja ovat valmiita auttamaan tuntemattomiakin. Vaikka ihmiset elävät meidän mittapuun mukaan huonoissa oloissa, silti harva täällä valittaa mistään turhasta. Ihmiset osaavat aidosti nauttia elämän pienistä asioista ja välittävät kanssakulkijoista. Ei ole sellaista jatkuvaa kiirettä ja häsellystä ja kilpailua, niin kuin itseään kehittyneenä pitävissä maissa. Tunnen itsekin olevani täällä iloisempi, rauhallisempi ja positiivisempi. Tottakai kaipaan läheisiäni, mutta enemmänkin haluaisin, että he olisivat kanssani täällä, kuin että olisin itse Suomessa. En kuitenkaan tiedä haluaisinko asua pysyvästi ulkomailla. Kyllä se arki joka paikassa tulee vastaan ennen pitkää ja täällä joutuu oikeasti tekemään kovasti töitä elantonsa eteen. Suomessa asuminen on taloudellisesti ja rationaalisesti ajateltuna viisaampaa, mutta se, tuoko se sisäistä onnea, on täysin eri asia.

Elämä täällä on rauhallista ja verkkaista.

No se taas siitä sosiaalisesta räntistä. Ehkä jokunen sana tästä paikasta maantieteellisestä aspektista katsottuna. Guatemala sijaitsee Keski-Amerikan pohjoisosassa, naapureina Meksiko pohjoisessa, Belize idässä, sekä Honduras ja El Salvador etelässä. Maa on jaettu 22 maakunnan tapaiseen alueeseen. Nämä pikkukylät, missä nyt olen, sijaitsevat Etelä-Guatemalassa Atitlánjärven ympärillä ja tämä alue kuuluu Sololán departementiin (tätä ennen olin Pohjois-Guatemalassa Peténin departementissä). Alue on hyvin vuoristoista ja kylien korkeudet vaihtelevat noin 1 500 – 2 110 metrissä. Alue on osa Sierra Madren vuorijonoa, joka alkaa Meksikosta. Sierra Madre itsessään kuuluu Amerikan Kordillieereihin, joka on maailman pisin vuoristojono ulottuen Pohjois-, Keski- ja Etelä-Amerikan länsiosien läpi Alaskasta Etelämantereelle asti. Vuorijonon alue on hyvin tuliperäistä, joten maanjäristyksiä sattuu usein, toisinaan myös tulivuoren purkauksia. Tämä järvi on syntynyt 85 000 vuotta sitten purkautuneen tulivuoren magmasäiliön tilalle. Räjähdys on ollut valtava, sillä magmasäiliö on ollut 18 km halkaisijaltaan ja siinä on ollut käsittämättömät 270 kuutiokilometriä laavaa. Sen aiheuttama purkaus levitti tuhkaa ja vulkaanista kiveä Floridasta Panamaan ulottuvalle alueelle pimentäen koko Keski-Amerikan taivaan tuhkanmustaksi. Osa Guatemalasta peittyi jopa 200 metrin paksuisen vulkaanisen materiaalin alle. Järven ympärillä on muitakin nyt jo sammuneita tulivuoria, kuten tämä takanani sijaitseva Volcan San Pedro sekä Volcan Toliman.

Järven paikalla on aiemmin sijainnut kalderatulivuori.

Taustalla näkyy Toliman ja San Pedro tulivuoret.

Atitlanjärven ja Guatemala Cityn välisellä alueella sijaitsee myös tulivuoret Acatenango ja Fuego, joista jälkimmäinen on ollut aktiivinen viime kuukaudet, se on myös yksi maailman aktiivisimmista tulivuorista. Kesällä 2018 Fuego purkautui yllättäen rajusti ja tappoi paikallisten lähteiden mukaan melkein 3 000 ihmistä, jonka lisäksi lukuisia on edelleen kateissa. Purkautuminen tapahtui niin yllättäen, ettei evakuointia ehditty tekemään lähikylissä. Pyroklastiset virtaukset ja tulikuuma tuhka satoi ihmisten ja eläinten päälle ja autojen renkaat sulivat kiinni maahan. Tuhkapilvi katkaisi lentoliikenteen ja Guatemala Cityn La Aurora -lentokenttä jouduttiin sulkemaan. Läheinen reppureissaajien suosima Antiguan kaupunki peittyi myös tuhkaan. Lisäksi 8 500 hehtaaria kahvi-, papu- ja maissiviljelmiä tuhoutui. Tuho oli Guatemalan pahin sitten vuoden 1929 purkauksen. Uusia purkauksia tuli seuraavina päivinä ja lähikylistä evakuoitiin tuhansia ihmisiä. Fuego purkautui myös marraskuussa aiheuttaen jälleen kerran lentokentän sulkeutumisen ja lukemattomien ihmisten evakuoinnin.

Kun ajoimme tänne tiistaina, myös silloin Fuegosta tuprusi savua, kuten aiemmin kerroin. Vaikka ilahduinkin tuosta näystä, ei tietenkään ole hienoa, että ihmiset joutuvat elämään jatkuvassa vaarassa. Toisaalta tuliperäisellä alueella asuminen on heille arkipäivää, joten se tuskin herättää mitään jatkuvaa ahdistusta. En itsekään osaa yhtään pelätä mahdollisia purkauksia tai maanjäristyksiä, vaikka tuoreessa muistissa on esimerkiksi Mexico Cityn tuhoisa järistys toissasyksyltä, missä myös tuttavani asunto vaurioitui. Ulkoministeriön sivuilla lukee näin: ”Volcán de Fuego –tulivuoren aktiivisuuden johdosta sen lähialueille matkustamista on syytä välttää.” (Välttäköön ken tahtoo.) Tiedotteessa lukee myös: ”Runsaan huume- ja jengirikollisuuden johdosta maan turvallisuustilanne on yleisesti ottaen heikko koko maassa, myös turistien suosimissa kohteissa. Rikolliset turvautuvat usein väkivaltaan ja aseisiin. — Matkustajia kehotetaan välttämään väkijoukkoja ja mahdollisia mielenosoituksia, jotka voivat nopeasti muuttua väkivaltaisiksi.” En tiedä onko minulla ollut vain hyvä tuuri, mutta en ole missään vaiheessa tuntenut oloani turvattomaksi.

—

Joo-o. Kirjoittelu keskeytyi taas tuohon edelliseen lauseeseen, kun aloin kuulla vuorilta torven soittoa, huutoa ja yleistä mekkalaa, jolloin tiesin futismatsin alkaneen. Olin lukenut aiemmin paikallislehdestä, että sunnuntaisin on yleensä matsi, mutta en tiennyt mitään aikataulua. Vein äkkiä läppärin huoneeseen ja juoksin kadulle, otin tuktukin ja ajoin vuoren päälle, missä Estadio Bella Vista sijaitsee (se siitä UM:n varoittelemasta väkijoukkojen välttämisestäkin). Matsi oli juuri alkanut ja kiirehdin ostamaan lippua. Minulle myytiin jostain syystä lasten lippu ja se maksoi 10 GTQ, mutta pääsin sisään ilman ongelmia. En tiennyt mikä vastapuolen joukkue edes oli, mutta suuntasin tottakai kotikatsomon päätyyn, missä hurjimmat fanit riekkuivat. Seisoin ensimmäisen puoliajan aika katsomon reunoilla, ja tauolla kävin katsomassa olisiko ulkona vielä fanikamaa myynnissä. Ei ollut mitään jäljellä, joten palasin yleisöön ja valittelin jollekin naiselle, etten ehtinyt ostaa huivia. Hän antoi minulle yllättäen oman bandanansa lahjaksi, eikä halunnut siitä rahaa vaikka olisin antanut! Uskomatonta ystävällisyyttä <3

Futismatsia vartioi 13 poliisia, joista ainakin yhdellä oli järeä aseistus.

Maalin jälkeen kotijoukkueen värit vedettiin yleisön päälle.

Siirryin toisen puoliajan alkaessa keskelle katsomoa, jotta saisin parempia kuvia riehuvista faneista ja se oli todella oikea päätös. Tunnelma oli ”muy loco”, sanoisinko 😀 Ihmiset hyppi ja lauloi, rummut ja torvet soi, ilmaan lenteli paperisilppua ja kentälle kuittinauhaa, vihreää ja keltaista savua suitsusi joka puolelta. En pidä juurikaan urheilusta, enkä seuraa edes Suomen menestystä missään hiihdossa tai jääkiekossa, mutta olen aina fanittanut jalkapalloa (etenkin Brasiliaa ja Barcaa) ja halunnut kokea Latinalaisen Amerikan futis-hurmoksen. Ihan mieletöntä, että pääsin osalliseksi tuota kokemusta ja että kotikylän joukkue vieläpä voitti matsin 5-3. Monessa paikassa varoitellaan, ettei naisen kannata mennä ainakaan yksin futismatseihin, mutta eipä tuolla mitenkään vaarallista ollut. Ainoastaan jossain vaiheessa yleisön reunalta, missä olin alussa seisonut, alkoi kuulua rähinöintiä, ja poliisit kävivät hakemassa jotain tyyppejä pois. Se ei menoa haitannut, vaan ihmiset jatkoivat elämöintiä ja ilakointia. Kun peli päättyi, jotkut savua ja paperia levittäneistä faneista tuli kyselemään mistä olen, ja riemuitsivat kun näkivät että ranteessani liehui San Pedron bandana. Joku hieman humalassa ollut äijä tuli oikein halaamaan ja antamaan poskipusuja ja heitti brofistit vaikka olenkin nainen 😀 Eräs tyyppi sanoi, ettei Guatemalassa naisia yleensä kiinnosta futis, mutta olihan tuollakin jonkun verran naisia ja tyttöjä yleisössä. Suurin osa naisista kyllä taisi seistä kauempana riehujista, mutta koska olen itsekin tällainen hurjapää, halusin nimenomaan mennä sekasorron keskelle kuvaamaan ja fiilistelemään. Oli kyllä ihan huippu tapahtuma!

Lähdin kävelemään paikallisten asukkaiden kanssa alas vuorilta ja olen nyt takaisin majapaikassa. Matkan varrella näin kun joku vanha mies makasi maassa ja itki vuolaasti. Hänen vierellään oli toinen vanha mies, joka koetti saada miestä pystyyn. Vanhus taisi olla aika laitamyötäisessä, joten menin kysymään tarvitsevatko he apua. Yhdessä sitten nostimme miesparan pystyyn ja toinen mies lähti taluttamaan itkevää miekkosta pois. Kadun päässä vähän matkan päässä seisoi jotain turisteja katsomassa ja he kysyivät minulta, oliko mies kunnossa. En kyllä oikein ole koskaan ymmärtänyt tuota, että jos on joku onnettomuus tai muu tilanne, niin miksi pitää jäädä kyttäämään eikä voi itse mennä kysymään tarvitaanko paikalla apua. En tiedä johtuuko se käymistäni ensiapukursseista vai mistä, mutta menen hyvin hanakasti tilanteisiin jos näyttää siltä, että joku on pulassa. Toivoisin, että jos itse olisin samassa tilanteessa, tulisi joku myös silloin auttamaan. Kyllä kaikilla ihmisillä on velvollisuus huolehtia myös tuntemattomista, jos joku on vaarassa tai loukkaantunut.

—

Päivä ehti kääntyä tässä välissä jo maanantaille. En saanut tekstiä aiemmin valmiiksi, sillä täältä katkesi sähköt yöllä ja ne palautuivat vasta tänään kahden maissa iltapäivällä. Luonnollisesti myös netti oli poikki. Aiemmin ostamani prepaid toimi satunnaisesti ja silloinkin vain edgellä. Yritin soittaa aamulla Suomeen, ettei tarvitse olla huolissaan jos minusta ei kuulu mitään vähään aikaan. Puhelu kuitenkin katkesi samoin tein enkä pystynyt soittamaan enää uudelleen enkä myöskään laittamaan tekstiviestiä. Lopulta parin tunnin päästä puolisoni sai soitettua takaisin. Yllättäen ilman nettiä ei ollutkaan vaikeaa, mutta sitäkin enemmän vaikeuksia tuotti olla koko päivä ilman kahvia 😀 Sähkökatkon takia en saanut tänään pyykkiä pestyä, joten se on tehtävä huomenna kun suuntaan Panajacheliin. Nyt on jo vähän kaihoisa olo, kun joudun taas vaihtamaan paikkaa. Tämä lodge oli kuitenkin ihan kiva ja paikalliset niin ystävällisiä. Panajachel on paljon kalliimpi ja siellä asuu aika paljon ulkomaalaisia. Toisaalta sieltä tänne päin on upeat maisemat, kun tulivuoret näkyy paremmin.

Kävin blackoutin aikana vielä kävelyllä kylällä, makasin sängyssä kattoon tuijottaen, kuuntelin ulkoa tulevia ääniä, katselin näitä blogiin tulevia kuvia valmiiksi ja lopulta myös muistin, että minulla on tuossa vanhassa puhelimessa musiikkia, mitä pystyi kuuntelemaan ilman Spotifyta, josta yleensä kuuntelen musiikkia. Tuli vähän joku vanhan ajan mökkireissu mieleen, kun esimerkiksi satoi vettä, eikä ollut muuta tekemistä kuin radion tai peltikaton päälle ropisevien pisaroiden kuuntelu sängyssä maaten. Tekee välillä ihan hyvää.

Ps. Tämän hetken biisisuosikit. Reissun aikana on tullut niin paljon ihania uusia biisejä vastaan, että jo tämä on yksi hyvä syy tulla takaisin tänne joskus <3 Rakastan lattarirytmejä ylikaiken!

Kirjoita kommentti
tiistai, maaliskuu 5, 2019 by Cilla Maria / From sunset last night to sunrise this morning

Floresista mutkien kautta Atitlanille

Saavuin eilen tänne Etelä-Guatemalaan Lake Atitlan -järvelle, missä olen seuraavat kaksi viikkoa. Vietin sitä ennen Floresissa viisi yötä, joten sinä aikana paikkaa ehti kierrellä ihan hyvin saaren ollessa niin pieni. Viimeisenä päivänä kiertelin vielä kaduilla ja kapusin kylän korkeimmalle kohdalle – ja onneksi tein niin, sillä sieltä oli kauniit maisemat järvelle ja kylän ylle. Aukiolla oli koripallokenttä ja valkea kirkko. Lisäksi puistoalueella oli kolme mayojen steelaa, mutta valitettavasti niissä ei ollut mitään infotauluja enää jäljellä.

Paikallinen koulu.

Kävelyreissulla pysähdyin kahville Cool Beans -ravintolaan. Paikka oli sisältä todella upea, kahvila-alue oli yhteydessä ulkotilaan ja siellä kasvoi rehevää kasvillisuutta, samoja kasveja mitä meillä on Suomessa huonekasveina. Otin kahvin ja siihen kuului myös ilmainen santsikuppi. Tilasin lisäksi jonkun jälkiruuan, koska olin aiemmin käynyt syömässä grillattua kanaa ja riisiä. Luin puolihuomiolla listasta ”plátanos fritos con crema” ja koska olin juuri katsonut Ilonan videon jäisistä banaaneista smootiessa, tuli mieleeni mielleyhtymä viileistä banaanisivuista minkä päällä on kermaa. Petyin pahemman kerran, kun muutenkin kuumaan oloon ja kuumaan kahviin yhdistettiinkin tulikuumia banaanintyylisiä siivuja ja jotain vaniljakastiketta (eli annos oli friteerattu ja maistui ihan ranskanperunoiden öljylle). Annos oli aika paha, mutta söin sen silti. Ihmettelin jo sisääntullessa, miksi paikan oleskelutilassa oli joku todella rändom kokoelma eri esineitä. Siellä oli mm. Che Guevaran valokuva, kynttilöitä, lehtileikkeitä, huhmareita, ikivanha kirjoituskone, kilpikonnan kuoria yms. Lähtiessä kysyin paikan omistajalta, mikä on homman nimi. Omistaja kertoi perustaneensa kahvilan 16 vuotta sitten, ja oli ensin haaveillut antiikkiliikkeestä. Kirjoituskone esimerkiksi oli ollut hänen isoisänsä ja morttelit isoäidin. Kysyin Chen kuvasta ja hän kertoi uskovansa vallankumoukseen, ja että Guatamalakin vielä joku päivä heräisi siihen. Mies kertoi myös olevansa suurvaltoja vastaan ja ajavansa naisten oikeuksia. Olisin halunut kysellä lisää, mutta kielimuurin takia se ei onnistunut valitettavasti. Mielenkiintoinen paikka eniwei.

Palasin myöhemmin hotellille ja kysyin respasta, voisivatko he tilata taksin seuraavalle aamulle klo 6, jotta pääsen lentokentälle. Nukuin taas tosi huonosti ja minulla on myös ollut huono olo jonkun kolme päivää. Mahassa on etova olo ja ruuan ajattelukin yököttää, mutta ei muita oireita enkä ole oksentanut tai mitään. Olen kuitenkin koettanut syödä jotain, koska olen muutenkin jo laihtunut varmaan monta kiloa reissun aikana, mikä ei ole yhtään hyvä juttu. Sain seuraavalle aamulle mukaanpakatun aamupalan, mihin kuului pari leipää, omena, keksejä, kahvia ja pillimehu. Menin aulaan kuudelta, mutta taksia ei näkynyt. Pyysin respan tyyppiä soittamaan uuden taksin ja se tulikin kymmenessä minuutissa. Olin tehnyt check-inin jo edellisenä päivänä, joten mikään kiire ei ollut, koska kenttä on niin pieni että siellä on vain yksi portti. Vanha taksikuski oli mukava ja kyseli Suomesta jotain. Olimme jo matkalla, kun tuli puhelu, että joku toinenkin tarvitsee kyydin kentälle, joten kurvasimme hakemaan jonkun naisen vielä takapenkille. Nauroin mielessäni, kun kuuntelin puhelua missä kuski sanoi, että on viemässä ”chiquitaa” kentälle (chiquita on hellittelynimi pienelle tytölle, mitä en todellakaan enää ole). Maksoin kyydistä 25 quetzalia eli pari euroa.

Mundo Mayan kentällä jo heti ovensuussa oli pöytä, missä virkailija avasi repun ja katsoi päällisin puolin ettei siellä ole – jotain, en tiedä mitä. Skippasin check-in jonon ja menin turvatarkastukseen. Luulin jo että kaikki meni kerrankin ok, mutta ei. Sehän olisi ollut liian hyvää ollakseen totta. Kaksi virkailijaa kysyi onko minulla sakset repussa, ja olihan minulla kynsisakset. Terä ei todellakaan ole yli 3cm joten ne on sallittu tasan tarkkaan. Toinen ongelma oli OFF-suihke, hiuskiinne ja kuivashampoo, jotka oli suihkepulloissa. Virkailijat väittivät ettei matkustamoon saa viedä mitään aerosoleja, vaikka ne todellakin on sallittuja jos määrä on alle 100ml (omani olivat 65-100ml). Tunsin käyrän nousevan ja aloin väittelemään virkailijoiden kanssa ja sanoin, että sivuillakin lukee että ne on sallittuja. No ei auttanut itku markkinoilla ja jouduin heittämään kamat roskiin. Aiempi samanlainen **tutus oli jo Helsinki-Vantaalla, kun virkailija käski minun laittaa nesteet PUOLEN litran muovipussiin vaikka ne oli valmiina ohjeen mukaan LITRAN pussissa. Menetettyjen tuotteiden arvo lasketaan kympeissä, mutta eniten tässä ärsyttää suunnattomasti se, että nuo työntekijät ei itse noudata sääntöjä, jotka on asetettu. Mutta eipä siinä auta kuin niellä paska ja tyytyä mielivaltaisiin päätöksiin, hymyillä ja jatkaa matkaa.

Mundo Mayan kenttä on todella pieni.

Pääsin vihdoin portille odottamaan konetta, eikä kentällä tosiaan ole kuin yksi odotusaula ja portti. Näytin boarding passin virkailijalle ja kävelin ulos kentältä kiitotielle, missä kone odotti. Lensin Aviancan pienellä potkurikoneella, missä oli muistaakseni joku ehkä 25-30 penkkiriviä ja jokaisella rivillä 2×2 paikkaa. Paikkani oli 8A, joten istuin kakkosrivillä. Koneeseen oli sisäänkäynti kuitenkin vain takaovesta. Reppu oli niin pullea, ettei se meinannut mahtua hattuhyllylle, mutta onneksi lentoemäntä ei sanonut mitään. Tungin sen väkisin sinne ja istuin paikalleni. Hieman kuumotteli lentää jollain potkurikoneella Guatemalan viidakon yläpuolella, mutta matka meni hyvin. Saimme täytetyt sämpylät ja kahvia. Lento kesti vain 50 minuuttia ja kun lähestyimme Guatemala Cityä, alkoi turbulenssi. Kone tärisi ja kenttää kohti tullessamme se kaartoi niin jyrkkään kaarrokseen, että pelkäsin oikeasti koneen kääntyvän kohta 180 astetta katolleen. Puristin käsinojaa ja pidin toisella kädellä kiinni edessäolevan penkistä. En ole koskaan aiemmin pelännyt lentokoneessa, mutta nyt hirvitti oikeasti, ja mietin pääsemmekö elävänä perille vai tuleeko meistä uusi jakso Lentoturmatutkinta-ohjelmaan 😀

Acatenango-tulivuori lentokoneesta katsottuna <3

Saavuin Guatemala Cityn La Aurora -kentälle ja ajattelin nettitekstien perusteella, että sen kun vaan hyppään shuttleen ja ajan Panajacheliin. No, ei mennyt ihan niin. Näin kyllä shuttlekyytien myyntikojun ja menin sinne. Mies sanoi, että kyyti lähtee klo 10 (olin kentällä ennen yhdeksää) ja matka maksetaan kahdessa erässä. Maksoin 100 GTQ kentältä Antiguaan, jossa olisi ollut vaihto ja jatkolipun osto (muistaakseni 50 tai 100 GTQ). Menin kahvilaan syömään hodarin ja sen jälkeen ulos hengailemaan. Jonkun shuttlen äijä tuli kysymään olenko menossa Antiguaan. Mies sanoi, että odotamme vielä jotain toista matkustajaa ja lähdemme sitten. Menin istumaan tilataksin takakonttiin datailemaan ja juomaan kahvia. Toista matkustajaa ei koskaan tullut, ja kuski tuli klo 10 sanomaan, etten ehdi enää Antiguaan, josta jatkokyyti lähtisi klo 11. Paikalle tuli muutama muukin äijä selittämään, ilmeisesti jotain shuttlekuskeja hekin, että voin ostaa lipun suoraan shuttlekyytiin, joka ei aja Antiguan kautta ja joka lähtee klo 11. Lippu maksoi 250 GTQ (-100 jonka olin jo maksanut aiemmasta lipusta). Joku mies kävi ostamassa lipun puolestani, he ottivat minusta kuvan ja nimen ylös, ja menin takaisin kahvilaan, josta uuden kuskin olisi pitänyt tulla hakemaan minua klo 11. Mietin välillä, onko mitään kyytiä edes tulossa vai kusetetaanko tässä turistia 6-0. Olin jotenkin kuvitellut, että turisteja saapuu jatkuvalla syötöllä, mutta yksikään shuttle ei saanut ihmisiä kyytiin sinä aikana kun olin kentällä. Toisaalta en ole varma, jos siellä on kaksi eri terminaalia, itse kun saavuin maansisäisellä lennolla.

Odottelua ja odottelua.

Kello tuli tappiin enkä jaksanut istua enää sisällä vaan menin shuttlejen lähelle hengailemaan (ja katsomaan poliiseja..). Viereeni asteli joku autoja vuokraava äijä, joka kysyi miksi olen vieläkin siellä. Sanoin etten ole saanut kyytiä eikä kukaan tullut vieläkään hakemaan. Mies meni ensimmäisen shuttlekuskin luo kysymään tilannetta. Kohta kolmas mies tuli puhelimen kanssa, missä naisääni pahoitteli että on ruuhkaa ja menee vielä 10 minuuttia. Jäin ulos juttelemaan autonvuokraajan kanssa niitä näitä. Hän näki niskatatuointini, josta puhe kääntyi jengeihin. Selvisi, että hän on joku entinen jengiläinen, ja tottakai mielenkiintoni heräsi heti, ja aloin kyselemään lisää. Mies esitteli omia tatuointejaan ja juttelimme Keski-Amerikan huumeongelmasta ja väkivallasta. Kerroin, että Suomessa kaikki oli varoitellut minua Keski-Amerikasta ja jengeistä, mutta mies sanoi, ettei jengiläiset tee mitään tavankulkijoille. Ainoastaan jos sekaannut huumekauppaan tai muuten heidän bisneksiin, voi tulla ongelmia. Arvelinkin asian näin olevan. Äijä kyseli vielä mitä teen työkseni ja että oli nähnyt kun datailen kentällä. Kerroin ummet ja lammet koulutuksistani ja työtilanteesta Suomessa jne.

Joku shuttleäijistä tuli sanomaan, että tule istumaan autoon ja lepäämään. Sanoin ettei minua väsytä vaan alkaa ärsyttää kun kyytiä ei näy eikä kuulu. Menin kuitenkin autoon ja siihen tuli pari jotain muutakin äijää. Pyysin yhtä kuskia taas kerran soittamaan ja kysymään tilannetta. Taas luvattiin 10 minuuttia, mutta en enää uskonut siihen. Miehet halusivat nähdä Facebookissani olevia kuvia ja päädyin lopulta esittelemään Suomea, ulkomaanreissujani sun muuta, mistä miehet olivat hyvillään. Näytin kuvia Meksikon seminaarista ja Pohjois-Korea-tapaamisista yms. ja tyypit olivat innoissaan. Äijät oli ehkä jotain 30-50-vuotiaita ja todella asiallisia, ei yhtään sellaisia ahdistavia tai kuumottavia, mitä olin ensin ajatellut guatemalalaisista miehistä saapuessani Floresiin. Enemmänkin heistä ehkä paistoi jonkinlainen yllättyneisyys, että olin naisena yksin Keski-Amerikassa ja muutenkin uskalsin mennä hengailemaan niiden kanssa. Tottakai he ihmettelivät moneen otteeseen, miten oma mieheni oli päästänyt minut yksin reissuun.

Yhtäkkiä kuulin nimeäni huudettavan ja kyyti oli vihdoin saapunut. Miehet olivat sanoneet että menen chicken busilla, mikä on psykedeelisillä väreillä ja valoilla koristeltu jenkkien vanha koulubussi ja mitä paikalliset käyttävät liikkumiseen Keski-Amerikassa paikkojen välillä. Kyyti on vaarallinen ja hurjapäinen. En halunnut mennä sellaisella, mutta ei kai minulla ollut vaihtoehtoja. Paikalle kurvasi onnekseni kuitenkin tilataksi, ja nousin kyytiin. Kysyin missä muut matkustajat ovat, mutta kuski sanoi että olen saanut privaattikyydin. Tyyppi ei puhunut juuri lainkaan englantia, joten minun oli pakko puhua espanjaa hänen kanssaan. Kuski oli kuitenkin todella mukava, ystävällinen ja hauska, ja hän pysähtyi kun halusin ostaa kahvia tai käydä huoltoasemalla. Matkalla kyselin kaikkea mm. mitä vuorten rinteillä viljellään, miksi tien varressa oli poliisivartio, mitä liikennemerkkien varoitustekstit tarkoittavat jne. Mies nauroi kysymyksilleni huvittuneena, mutta vastaili kaikkeen. Juttelimme perheistämme ja elämästä yleisesti. Hän kertoi olevansa 29-vuotias eikä hänellä ole omaa perhettä. Sisaruksia hänellä on yli 10 😀 Jossain välissä hän alkoi käydä kauppaa Pelle Pellen lippiksestäni, joka on saanut monelta muultakin jostain syystä kehuja täällä. Kuski yritti ja yritti, mutta en suostunut luopumaan hatusta enkä neuvottelemaan hinnasta, enkä varsinkaan antamaan sitä hänelle lahjaksi muistona, mitä hän myös ehdotti 😀

Kun ihailin edessä näkyviä tulivuoria, hän kehotti vähän ajan päästä katsomaan ikkunasta ja sanoi että katso Fuegoa. Sieltä tuprusi savua pienen purkauksen merkiksi. Olin ihan innoissani ja iloitsin asiasta miehen nauraessa minulle 😀 Sanoin etten ole koskaan aiemmin nähnyt tulivuorta. Mies ehdotti, että hän voi tulla kanssani kiipeämään San Pedron tulivuorelle täällä Atitlanilla jos haluan. Luin aiemmin netistä, että reitti on suljettu, koska siellä on tapahtunut ryöstöjä, mutta että jotkut käyvät siellä silti. Olisin kyllä valmis kiipeämään sinne paikallisen kanssa, koska luultavasti silloin en joutuisi hyökkäyksen kohteeksi. Menen ensi viikolla Panajacheliin viikoksi ja kuski sanoi, että voi näyttää minulle kylää. Tyyppi asuu itsekin tässä järven ympärillä Santa Catarinan kylässä, joten sovimme että pidämme yhteyttä jos haluan tehdä jotain. Yritin jo etukäteen maanitella häntä, että hän lähtisi maksua vastaan kuskiksi Chichicastenangon markkinoille kun olen Panassa, mutta hän ei luvannut suoranaisesti vaan huokaisi kärsivän näköisenä kun kuuli markkinat mainittavan. Yhdessä vaiheessa hän kysyi haluanko ajaa autoa, ja sanoin etten todellakaan omista edes ajokorttia. Tyyppi sanoi että voi opettaa minua ajamaan (Guatemalan äärimmäisen mutkaisella vuoristotiellä), mutta vastasin että aiheuttaisin vain onnettomuuden. Wtf.. 😀 Kuski oli tavallaan vähän outo, mutta pidänkin oudoista ihmisistä ja meillä varmaan siksi synkkasi niin hyvin. Hän ei myöskään yrittänyt ahdistella minua, mutta yhdessä vaiheessa kun sanoin että voisin muuttaa tänne maisemien takia, niin hän kysyi voinko muuttaa hänen luokseen. Joo, odota, haen vain ensin mieheni Suomesta..

Matkalla tänne kerroin, että tarvitsen prepaid-liittymän, ja Sololaan tullessamme, kuski kysyi haluanko ostaa liittymän. Pysähdyimme Claron kojulle ja mies osti liittymän minulle ja pyysi myyjää aktivoimaan sen käyttövalmiiksi. Hän puhui sen verran hitaasti että ymmärsin melkein kaiken, mitä puhuimme. Ja jos en ymmärtänyt jotain, hän koetti selittää tarkemmin. Oli kyllä hyvä espanjantunti kerrassaan ja oli muutenkin todella ihana kuunnella natiivin puhumaa espanjaa. Varsinkin kaikki sanat missä on r-kirjain kuulostaa ihanalta, esim. ”perro”, ”cerro” tai jopa ”narcotráfico”. Voisin kuunnella puhetta ikuisesti välittämättä siitä, mikä on aiheena. Tästä tulikin mieleen, että omasta englannin puheestani minua on luultu monesti tällä reissulla, että olen Venäjältä, Puolasta tai jostain Baltian maasta 😀 Joskus töissäkin kansainvälisellä leirillä ukrainalainen mies luuli, että olen venäläinen. En todellakaan osaa lausua englantia oikein ja kuulostan varmaan juurikin itäeurooppalaiselta. Belizessä aksenttiani ihailtiin ja se kuulosti kuulemma ihanalta, en tiedä miksi. Eilen eräs toinen saksalainen sanoi että minulla on hyvä englanti suomalaiseksi, eikä hän olisi osannut arvata, että olen Suomesta. Hänkin epäili minua venäläiseksi tai puolalaiseksi.

Maisemat Sololasta käsin tänne järvelle on ihan uskomattoman kauniit ja haluan kyllä Panajachelissa ollessa käydä siellä uudelleen. Viidakon peittämien korkeiden vuorten lomassa mutkittelee tie, jolta avautuu alas järvelle korkea pudotus ja ihana näkymä. Sininen järvi, jota ympäröi pyramidin malliset korkeat tulivuoret. En ole koskaan ollut näin satukirjamaisessa maisemassa. Missään kuvissa paikka ei pääse oikeuksiinsa, vaan se on koettava omin silmin. Solola sijaitsee 2 114 metrissä ja Panajachel 1 579 metrissä, joten pudotusta on noin 500 metriä.

Näkymää Sololasta järvelle. Taustalla tulivuoret San Pedro ja Toliman.

Kun saavuimme yhteensä neljän tunnin ajomatkan jälkeen Panajacheliin, pysähdyimme shuttletoimistolle, jonne mies kehotti minua maksamaan kyydistä. Sanoin että olen jo maksanut kyydin Guatemala Cityssä, jonka jälkeen kuski sanoi että voin näyttää kuitin toimistolle. Aloin etsimään kuittia, mutta en löytänyt sitä mistään. Pengoin kaikki taskut ja laukut, mutta paperi oli tiessään. Thänk god olin ottanut siitä jostain syystä kuvan Facebookiin aiemmin, ja kysyin josko se kelpaa todisteena. Kelpasi se, ja sain tämän jälkeen kyydin vielä venesataman lähelle. Mies halasi minua, kiitin häntä avusta, ja suuntasin laiturille. Matkalla joku nainen pysäytti minut ja kysyi että puhunko englantia. Hän sanoi, että voimme mennä yhdessä lanchaan eli veneeseen ja koettaa saada halvemman hinnan. Nainen oli Israelista ja tuntui todella mukavalta sen mitä ehdimme jutella. Menimme yhtä matkaa, mutta vaikka hän vänkäsi pitkän aikaa espanjaksi kapteenien kanssa, maksoimme silti 25 quetzalia. Puuvene oli todella heppoinen ja meitä oli siinä ehkä 15 henkeä. Allokko oli niin kovaa, että keulassa istuneet lentelivät ja pomppivat kipeän näköisesti. Istuin aika perällä joten kyyti oli verrattavissa vain johonkin töyssyiseen hevosratsastukseen. Olin kaiken lisäksi saanut netin toimimaan puhelimessa, joten keskityin puhelimen näyttöön enkä veneeseen. Luulin että venematka kestää tunnin, mutta en tiedä kestikö se kuin ehkä puoli tuntia. Saavuin San Pedro La Lagunan venelaiturille joskus puoliviiden maissa illalla, ja otin sieltä tuktukin. Tämä hostelli on todella syrjässä ja kävelymatkaa olisi ollut ehkä puoli tuntia jos olisin alkanut kartan kanssa suunnistamaan. Maksoin tuktukista 20 quetzalia. Kuski yritti myydä minulle opastettua kierrosta tekstiilinvalmistusyhteisöön, mutta en viitsinyt suostua summamutikassa ensimmäiseen tarjoukseen. Pyysin hänen käyntikortin ja sanoin palaavani asiaan.

Tuktuk jätti minut tien varteen, sillä tänne majapaikkaan ei ole tietä. Suuntasin kahden rakennuksen välistä pellolle, missä paikalliset olivat hoitamassa salaatti- ja muita viljelmiään. Alue on bilekeskittymän ulkopuolella ja täällä asuu lähinnä paikallisia. Kuljin peltojen vierestä ja tervehdin takaisin pelloilta vilkuttelevia ihmisiä. Kävelin rantaan, missä maya-naiset olivat pesemässä pyykkiä, ja näin sisäänkäynnin hostellille. Olen Wachalal Lake Lodgella ja minulla on täällä oma huone bungalowissa. Paikka on todella idyllinen ja pihapiirissä on runsaasti erilaisia lintuja pitämässä konserttoaan. Kovempi mekkala kuin Tikalin viidakossa. Pihalla on chillailupaikkoja ja riippumattoja, ja tuolla etuosassa on respa, oleskelutila ja keittiö josta voi tilata ruokaa ja juomia. Kävin illalla syömässä muutaman pizzapalan ja juomassa smoothien. Henkilökunnasta ainakin osa on muita reppureissaajia ja juttelinkin illalla tiskillä olleen saksalaisen naisen kanssa. Olin aika väsynyt ja menin jo 20:30 takaisin huoneeseen ja suihkuun. Ensimmäistä kertaa moneen viikkoon tuntuu, että minulla on puhtaat hiukset. Vettä tulee suihkusta niin paljon kerralla, että hiukset saa pestyä. Aiemmissa paikoissa vesi lorisi vain muutamasta suihkupään reiästä. Muutenkin on puhdas olo, sillä täällä ei ole yhtään kostea ilma. Illalla on niin viileä, että joutuu olemaan collegepaidassa ja yöllä oli peräti kylmä (mikä ei haittaa). Olen silti pitänyt kattotuuletinta päällä, koska rakenteet on harvat eikä täällä ole moskiittoverkkoa.

Täällä on nyt se aiemmin mainitsemani itsemurhasuihku, mutta en kuitenkaan saanut sähköiskua siitä, koska johdot oli piilotettu asianmukaisesti. Vesi ei kuitenkaan ollut lämmintä kuin suihkun alussa, koska painetta oli sen verran ettei vesi ehtinyt lämmetä suihkupäässä. Itsarisuihku toimii siis siten, että suihkupään sisällä on sähkövirta ja vastus, joka lämmittää veden. Jotkut Keski-Amerikan suihkuista on huonosti asennettu niin, että sähköpiuhat roikkuu paljaana eikä maadoitusta ole tehty. Jos suihku vielä on liian matalalla niin ettei vesisuihkun ja ihmisen väliin jää tarpeeksi tilaa, saat sähköiskun suihkun mukana. Se ei ole mikään sydänkohtauksen aiheuttava virta kuitenkaan, vaan sellaista kihelmöintiä. En kuitenkaan itse halua ottaa mitään riskiä, joten en kosketa suihkua tai muuta sen lämmitysasetuksia.

Matkalla majapaikkaan ei ole tietä.

Naapurissa on paikallisten viljelmiä, josta ilmeisesti tännekin tulee mm. salaatit.

Alueella asuu pelkästään paikallisia. Rannalla oli naisia pesemässä pyykkiä ja kalastajia veneineen. San Pedron keskusta on tuolla niemenkärjen toisella puolella.

Majapaikkani pihalta ja kuistilta avautuvat maisemat. Respa, ravintola, oleskelutila, dormit ja yhteiset suihkut on noissa rakennuksissa, mitkä menee rantaa kohti. Nämä kaksi bungalowia on pihan perällä. Onneksi saan olla täällä omissa oloissani.

Suicide shower. Suihkupäässä on sähkövirta ja vastus, joka lämmittää veden ennen sen suihkuamista alas rei’istä. Tuossa asetus on kuumalla, mutta oikeasti vesi oli vain haaleaa, koska se ei ehdi lämmetä sitä mukaa kun vesi virtaa.

Nukuin yön todella huonosti. Heräsin 2:30 koirien jumalattomaan räkytykseen ja sitä jatkui jonkun vajaan tunnin. Nukahdin hetkeksi ja heräsin uudelleen samaan meteliin. Olin ihan raivona ja kiroilin suomeksi ääneen huoneessani. Täällä on todella paljon irtokoiria enkä tiedä mitä varten ne alkoivat rähisemään yöllä ja louskuttamaan kuonoaan. Kun ajoimme eilen Guatemala Citystä, näimme tiellä ainakin kolme auton alle jäänyttä koiraa. Voivottelin asiaa ensin, mutta kuski ei ollut yhtään pahoillaan. Kun sanoin Sololassa, että ”Hay muchos perros” eli täällä on paljon koiria, niin kuski vastasi ”Demasiado..”, liikaa. Kun saavuin tuktukilla tänne lodgelle, kysyin kuskilta ”Los perros son peligrosos?” johon tuktuk-äijä ilmoitti ettei koirat ole vaarallisia. Täällä(kin) majapaikassa on koira, mutta se on ihan ok ja rapsuttelin sitä eilen, vaikka se yrittikin koko ajan viedä sandaalin jalastani. Saksalainen sanoi että koira syö kaikkien kengät jos vaan saa suuhunsa.

Huoneessa on ihan mukava sänky ja kattotuuletin. Valitettavasti koirat pilasivat yöunet totaalisesti.

Mutta sellaista. Istuskelin aamupäivällä tuolla kuistilla, mutta nyt makaan sängyssä. Kävin tilaamassa aamupalalla kaksi toastia, jossa toisessa oli mm. tomaattia, avokadoa ja pestoa, ja toisessa hilloa, maapähinävoita ja pähkinärouhetta. Aamulla oli todella paha olo ja oli vaikea syödä, mutta sain kaiken silti alas. Kahvi oli kylmää ja siinä oli mantelimaitoa, mutta oli sekin parempi kuin ei mitään. Tuossa pihapiirissä pari paikallista äijää on tekemässä kunnostustöitä ja nainen siivoskelee näitä huoneita. Tässä on kaksi lodgea ja siirryin äsken tuosta edellisyön huoneesta tähän toiseen rakennukseen, koska se on kuulemma parempi. Ei tuossa aeimmassakaan kyllä mitään vikaa ollut, mutta mikäpäs siinä. Ikkunasta on nyt paremmat maisemat luontoon eikä seinään ja tämä on hieman tilavampi plus kiva puunaamio seinällä ja sängyn vieressä on pistokkeet.

Huono olo on vähän laantunut, mutta äsken nenä vuoti solkenaan ja aivastelin samaan syssyyn. Olo on oikeastaan vähän kuumeinen ja kurkku on hieman kipeä, mutta toivottavasti en tule flunssaan. On minulla onneksi kaiken maailman Panadol Hotit, Pafucinit sun muut mukana, joiden lisäksi ostin Floresin apteekista antibioottia varmuuden varalle jos tarvitsen sitä jossain välissä. Ei tarvinnut mitään reseptiä, sanoin vain mitä haluan. Siellä ei ollut pyytämääni tuotetta ja myyjä esitteli muita vaihtoehtoja. Otin sitten jotain, mitä minulla on joskus Suomessakin ollut mm. poskiontelotulehdukseen. Myyjä sanoi että lääkkeet ovat kalliita ja laskeskeli hintoja. Pöyristyin hinnasta, jonka jälkeen hän sanoi että voi antaa alennusta 😀 Kyllä täällä on asiat niin toisin kuin Suomessa, enkä sano tuota pahalla. Kohta lähden varmaan hieman katsomaan tuota San Pedron kaupunkia ja koetan löytää jonkun hyvän kahvilan. Olen juonut minimaalisen vähän kahvia koko reissun aikana ja saanut lähinnä vain pikakahvia tai muuta kuraa, vaikka olen kahvin sydänseuduilla 🙁 Luinkin kyllä netistä, että laatukahvit viedään yleensä ulkomaille. Harmi.

Mutta palataan taas myöhemmin asiaan kun on jotain kerrottavaa.

Edit: Kävin tämän teksin kirjoittamisen jälkeen kävelemässä tuolla kaduilla ja paikka on kyllä yksi hippien ja hörhöjen paratiisi. Kun Tikalin reissulla tutustuin siihen guatemalalais-amerikkalaiseen mieheen, hän kertoi, että täällä on myynnissä ihan jotain paketteja, mihin sisältyy hostellimajoituksen lisäksi erilaisia huumeita ja psykedeelejä. Onneksi en majoitu keskustassa. Lisäksi tuntuu, että varsinkin nuo vanhemmat paikalliset naiset ei tykkää yhtään, että täällä on turisteja, enkä ihmettele yhtään. Osa vanhoista maya-naisista katsoi itseänikin vähän tuimana ja tuomitsevana, etenkin legginsejä ja sandaaleita. Pitää varmaan huomenna laittaa mekko legginsien päälle ja kengät jalkaan. En todellekaan halua olla epäkunnioittava toisten kotipaikassa. En löytänyt mitään ruokapaikkaa, mistä olisi saanut ruokaa, ja kaikista kun kysyin niin ymmärsin että minun olisi pitänyt tehdä tilaus puoli tuntia etukäteen. Kävin ostamassa sitten leipomosta muutaman sämpylän ja kaupasta jäätelön. Yhdestä kahvilasta kävin kysymässä saako sieltä kahvia mukaan, mutta ne myi vaan kahvipaketteja. Löysin vihdoin aivan ihanan paikan, missä istuskelin vähän aikaa ja juttelin nuoren Julia-nimisen maya-naisen kanssa, joka oli siellä myyjänä ja lajittelemassa kahvinpapuja. Paikassa ei ollut muita asiakkaita, joten nainen jäi juttelemaan kanssani espanjaksi. Oli tosi kiva kyllä, ja menen varmasti uudelleen sinne joku päivä. Kaiken huippuna oli mitä ihanin pieni Sina-kissa, joka tuli instanttina puskemaan jalkaani ja hyppäsi sitten syliin kehräämään <3