Browsing Tag

Guatemala

Aika hyvästellä Guatemala

Istun hostellin kattoterassilla ja kirjoitan kyyneleet silmissä tätä tekstiä. Kolme viikkoa Guatemalassa alkaa tulla päätökseensä, ja lähden huomisaamuna takaisin Meksikoon. Jos totta puhutaan, en haluaisi lähteä. Haluan jäädä tänne. Olen miettinyt, että skippaisin kaikki loppureissun kohteet ja viettäisin viimeisen kuukauden pelkästään Guatemalassa. Mutta en viitsi tehdä niin. Olen kuitenkin jo maksanut kaikki lennot ja bussit Meksikoon, Panamaan ja Costa Ricaan. Odotankin vain, että pääsen Suomeen, saisin jostain töitä, voisin säästää rahaa muutaman kuukauden ja pääsisin takaisin tänne. Turistileimalla saa oleskella 90 päivää ilman viisumia ja se voisi olla ihan hyvä aika. Panajachel on ollut jostain syystä paras kohde koko tällä reissulla. En oikein osaa eritellä syytä sille. Tykästyin kuitenkin koko Guatemalaan ja haluaisin vain nähdä lisää tätä kaunista maata, tutustua uusiin ihaniin ihmisiin, syödä hyvää ruokaa, ihastella kaunista luontoa, tulivuoria ja auringonlaskuja, oppia lisää espanjaa. Myös Tikalin reissulla tapaamani amerikkalais-guatemalalainen Daniel on sanonut monesti, että kun tulen takaisin tänne, joko yksin tai puolisoni kanssa, on meille aina avoimet ovet hänen uudessa kodissaan. Olemme jakaneet viesteillä tämän reissun aikana tuntemuksiamme maata kohtaan, ja molemmat ovat täysin rakastuneita. Daniel tietenkin vielä syvemmin, koska tämä on hänen alkuperäinen kotimaansa. Oli hienoa seurata hänen ensimmäistä matkaansa synnyinseuduilleen. Jos tulen tänne joskus mieheni kanssa, tulevat he kaksi varmasti hyvin juttuun. Haluan myös, että puolisoni näkee tämän paikan. En tiedä viihtyisikö hän edes täällä, mutta haluaisin silti tarjota hänelle uusia ja mieltä avartavia kokemuksia. Mielestäni jokaisen kehittyneessä maassa asuvan ihmisen kuuluisi tehdä tällainen reissu edes kerran elämässään.

Muistan miten sanoin läpällä ennen reissua jollekin, että ehkä rakastun Guatemalaan niin pahasti, etten halua enää palata Suomeen ollenkaan. Kuinka oikeassa olinkaan. Luulin, että Belizestä lähtö oli vaikeaa, mutta tämä on tuhat kertaa kovempi paikka. Tämä on myös ensimmäinen osio matkallani, kun olen viettänyt aikaa muiden reppureissaajien kanssa. Tässä hostellissa on muutama vapaaehtoinen työntekijä, joihin olen tutustunut; eräs mies Sloveniasta, toinen El Salvadorista ja lisäksi oman reissunsa aikana toisensa tavannut pariskunta, Caroline Jenkeistä ja Ryan Irlannista. Etenkin Carolinen kanssa on ollut todella kiva jutella ja itkeskeltiin eilen yhdessä keittiössä, kun avauduin hänelle näistä tuntemuksistani. Hän kertoi tunteneensa monta kertaa samalla tavalla. Tänään istuimme kolmestaan keittiössä ja Caroline askarteli synttärikorttia koodari-veljelleen. Neuvoimme Ryanin kanssa häntä tekemään kortista Matrix-tyylisen ja siitä tuli aika hieno 😀 Harmi vain, että veli täyttää vasta 20v. eikä ole kuullutkaan Matrixista. Tulen varmasti ikävöimään näitäkin ihmisiä. Kun joskus palaan tänne, ja jos majoitun samassa paikassa, on varmasti tyhjä olo kun täällä onkin uudet työntekijät. Etenkin Carolinea tulee ikävä, hän on ensimmäinen naispuolinen reissaaja, jonka kanssa on ollut helppo ja mukava olla. Aivan kuin olisimme tunteneet aina.

Caroline ja Ryan kortin askartelupuuhissa.

Chichicastenangossa

Eilen sunnuntaina olin koko päivän Chichicastenangossa, vaikka ehdin muuttaa mieltäni kyseisen reissun suhteen monta kertaa. Chichi sijaitsee Quichen maakunnassa, Sololásta pohjoiseen ja sinne on tunnin-parin ajomatka. Kaupunki on aika iso ja siellä järjestetään joka torstai ja sunnuntai Latinalaisen Amerikan suurimmat markkinat. Markkinoilla on sekä faninsa että vihaajansa. Luin netistä, että markkinoilla on kova ryysis, myyjät aggressiivisia, hinnat on liian korkeat ja tavara muutenkin geneeristä massatuotantoa, mitä löytyy täältä Panastakin.

Markkinoilla ei tarvinnut olla yksin. Chichicastenangon asukkaat kuuluvat k’iche-mayoihin.

Lauantaina olin sitä mieltä, että en jaksa lähteä sinne pyörimään toimettomana. Mutta Leonardo, kuski jonka kyydissä pääsin tänne silloin pari viikkoa sitten, laittoi kuitenkin viestiä jälleen kerran ja kysyi mitä teen. Vaikka olimme laitelleet viestiä ja soitelleet tässä parin viikon aikana, olin skipannut meidän aiemmat tapaamiset, koska en jaksanut enää iltaisin tehdä mitään, kun hänellä olisi ollut vapaa-aikaa. Sanoin että en tiedä pitäisikö lähteä Chichiin. Hän sanoi olevansa menossa sinne kuskaamaan ihmisiä, ja että pääsisin kyydissä. Kysyin reissun hintaa, ja hän sanoi ettei minun tarvitse maksaa mitään siitä. Yllätyin hieman, mutta hän sanoi että koska olin hävittänyt aiemmin rahat ja kortin, ei minun tarvitse tuhlata rahaa reissuun. Sovittiin, että hän hakee minut Banco Industrialin edestä aamulla klo 8. Kyydissä oli muutama muukin matkustaja ja menin etupenkille istumaan. En viitsinyt kysellä matkan aikana mitään maksusta, koska kyydissä oli muitakin. Tie oli ihan sairaan mutkainen ja monissa paikoissa oli kirjaimellisesti neulansilmä. Onneksi ajoimme pakettiautolla eikä chicken bussilla, ja luotin kyllä muutenkin kuskin ajotaitoihin, vaikkakin valitin pari kertaa ohitustilanteesta (teen niin aina myös Suomessa, koska pelkään ohituksia) 😀

On tyypillistä, että ihmiset matkustavat autojen lavalla. Tässä poliisit ja mellakkavarusteet. Olen nähnyt monen poliisin nukkuvan lavalla, sillä työpäivät ovat pitkiä eikä taukoja juurikaan tunneta.

Tiet vuoristossa on hyvin mutkaisia ja jyrkkiä.

Saavuimme perille ja muut lähtivät kiertelemään kaupunkia. Jäimme hetkeksi autoon ja kysyin mikä on homman nimi. Kuski sanoi ettei minua ole merkattu minkään matkatoimiston listoille ja olen kyydissä ns. ylimääräisenä. Juttelimme palkoista ja elämästä ylipäänsä. Hän kertoi, että saa koko päivän ajosta vaan 100 quetzalia eli reilun kympin. Tunsin ärtymyksen nousevan, sillä menopaluu Chichiin maksaa 200 quetzalia per naama, ja tajusin miten paljon matkatoimistot ottavat välistä, vaikka kuskit tekevät kaiken työn. He saattavat ajaa aamuseitsemästä keskiyöhön ja palkka on silti vain 100 quetzalia. Hänellä ei ole koskaan vapaapäiviä, vaan töitä on vuoden jokaisena päivänä, eikä mitään työaikoja ole. On mentävä aina kun tulee puhelu. Leonardo kertoi miettineensä, että hän säästää rahaa ja etsii jossain vaiheessa kojootin (ihmissalakuljettajan), jonka avulla pääsee Yhdysvaltoihin töihin. Sanoin, että se on liian vaarallista ja kallista, mutta hän sanoi ettei sillä ole mitään väliä. Tunsin ahdistuksen syvenevän sisälläni ja mietin, että haluaisin vain auttaa tyyppiä jotenkin. Olihan hänkin auttanut minua niin paljon. Hän kysyi mitä haluan tehdä seuraavaksi, joten lähdimme kiertelemään kaupungille. Olin todella kiitollinen, että hän halusi tulla kanssani, vaikka oikeasti hän olisi voinut senkin aikaa vaikka nukkua autossa. Odottamisesta ei makseta mitään, vaan hän olisi ollut toimettomana klo kahteen asti, jolloin kyyti takaisin Panaan lähti. Tyyppi oli myös selkeästi väsynyt ja kysyin asiasta. Hän sanoi tulleensa edellisenä yönä klo 00 kotiin ajohommista. Vaikka olinkin iloinen, ettei tarvinnut kulkea yksin summamutikassa, tunsin silti syyllisyyttä siitä, että olin vienyt hänen lepotaukonsa. Menimme kahville ja sen jälkeen kävin nostamassa rahaa, ja annoin koko 200 quetzalia mitä matka olisi maksanut hänelle suoraan. Mielestäni se oli täysin oikein, vaikkakaan ei mennyt virallisen kaavan mukaan. Hän ei ensin olisi halunnut ottaa rahaa, mutta työnsin rahat väkisin hänen käteensä. Mitä joku 25€ minulle merkitsee – ei mitään, mutta toiselle se on kahden päivän palkka.

Ehkä avuliain ihminen, kenet olen matkan varrella tavannut. Tulee tästä kuvasta myös mieleen, kun vertailimme toistemme ihonvärejä ja kummankin mielestä toisen iho oli paremman värinen 😀

Kiertelimme ruuhkaisilla markkinoilla ja löysin onneksi melkein samanlaisen kukkaron minkä olin aiemmin hävittänyt. Menimme myös käymään Santo Tomasin kirkossa, jonka portailla oli kukkien myyjiä ja suitsukkeita. Kirkko on hyvin vanha ja kaunis. Se on rakennettu espanjalaisten aikaan 1500-luvulla, mutta kirkon tilalla on aiemmin ollut mayojen temppeli. Temppelin portaat on edelleen jäljellä ja niitä pitkin pääsee kirkkoon sisälle. Portaissa on 18 askelmaa, mikä viittaa mayakalenteriin. Kirkkoa käytetään edelleen sekä normaaleihin katolisiin messuihin, mutta myös mayojen perinteisiin rituaaleihin, joihin ulkona palaneet suitsukkeetkin liittyivät. Sisällä oli vanha maya-mummo sytyttämässä kynttilöitä rukousten merkiksi. Tunnelma oli mystinen ja kiehtova. Katolisen kirkon kynttilämerestä, kukista ja pyhimysten kuvista mieleeni tulee aina Claire Danesin ja Leonardo DiCaprion esittämä Romeo ja Julia, joka on yksi nostalgisimmista lempileffoistani. Olen nähnyt sen varmaan 20 kertaa ja itken aina sitä katsoessa. Istuimme kirkossa jonkun aikaa ja puhuimme uskonnosta. Ihmiset täällä ovat hyvin uskonnollisia ja kaikki paikalliset, ketkä astuvat kirkkoon, tekevät ovella ristin merkin, ja samoin poistuessaan kirkosta. Kuljeskelimme vielä hetken markkinoilla, Leonardo osti meille hedelmäkulhot ja menimme takaisin autolle. Hän halusi nähdä kuvia Suomesta, perheestäni ja puolisostani. Lähdimme jonkun ajan päästä takaisin markkinoille, koska aikaa oli vielä monta tuntia. Näin eräässä kojussa kauniita tekstiilejä ja halusin ostaa mustan kaitaliinan, missä on punaista ja keltaista kirjailua. Hinta olisi ollut 150 GTQ, mutta Leonardo tinki sen 125:een. Silti aika kova hinta Guatemalan mittapuulla, mutta pääsinpähän eroon quetzaleista ja sain edes jonkun käsityön täältä muistoksi. Kävimme tämän jälkeen vielä jonkun hotellin sisäpihalla katsomassa puutarhaa ja papukaijoja.

Pahoitin mieleni pikkulintujen karskista kohtelusta :'(

Santo Tomas -kirkon portailla myydään kukkia ja poltetaan suitsukkeita.

Kello lähestyi kahta ja menimme takaisin autoparkkiin odottamaan muita matkustajia, kun kuski sai puhelun, että eräästä hotellista pitää hakea kolme matkustajaa lisää. Kävelimme paikan päälle, mutta emme löytäneet kyytiläisiä mistään. Odotimme varmaan vartin ja kysyin eikö hän voi soittaa kyydinvälittäjälle. Ei kuulemma ollut saldoa eikä puhelimessa ole datapakettiakaan, joten tarjosin omaa puhelintani. Omakin saldoni oli kuitenkin loppunut, kun koetin soittaa Suomeen reilu viikko sitten, enkä saanut myöskään mobiilidataa päälle, että olisin voinut avata Whatsappin. Sitten kyydin välittäjä kuitenkin soitti, että mene hakemaan auto ja tule kohta uudelleen hotellille. Teimme työtä käskettyä, ja parkissa aamuiset matkustajat jo odottivat. Palasimme hotellille ja uudet matkustajat pääsivät kyytiin. Taas kerran huomasi, millaista ylimääräistä säätöä kaikki pikkuasiatkin täällä vaatii, ja miten vaikeaa asioiden hoitaminen on. Ei täällä ole itsestäänselvää näemmä edes se, että voit soittaa jollekin ja kysyä asiasta. Välillä tuntuu, kuin olisi palannut ajassa taaksepäin johonkin 90-luvun Suomeen, mutta en sano tuota mitenkään pahalla.

Nunca te olvidaré

Saavuimme Panaan joskus puoli neljän maissa ja koko paikka oli savun peitossa. Täällä on ollut viime päivinä pahenevassa määrin metsäpaloja, joten näkyvyys Sololáan menevältä tieltä järvelle oli täysin nolla. Tulivuoria ei pystynyt näkemään ollenkaan ja koko taivaan peitti keltaharmaa usva. Ilmassa oli savun käry ja kurkkua kaiherti. Jätimme muut matkustajat supermercadon eteen, mutta kuski vei minut hostellille asti. Kiitin häntä kaikesta avusta ja seurasta, ja hän halusi vielä halata minua. Tuntui raskaalta sanoa hyvästit ja hänellä oli myös kyyneleet silmissä. Tiesin, etten tule ehkä näkemään kyseistä ihmistä enää koskaan. Itkin, kun tulin hostellille. En siksi, etten näkisi tyyppiä enää, vaan ylipäänsä siksi, koska on ollut todella raskasta henkisesti ensin tutustua täällä ihmisiin, ystävystyä, ja sitten joutua sanomaan hyvästit. Sama oli Belizessä tapaamieni ihmisten kanssa. Täällä asian tekee paljon vaikeammaksi se, että elämä on oikeasti vaarallista, ja jokainen hyvästijättö voi kirjaimellisesti olla viimeinen. Ihmisiä kuolee niin paljon väkivallan ja auto-onnettomuuksien takia, ettei elämä ole itsestäänselvää. Muistan kokeneeni tätä samaa ahdistusta silloin, kun osa turvapaikanhakijoista joihin olin tutustunut, joutui palaamaan takaisin Kurdistaniin ja Afganistaniin. Tiesin etten tule näkemään heitäkään enää koskaan, en myöskään tiennyt selviävätkö he hengissä kotimaihinsa palattuaan. Vielä näin kolmen vuoden jälkeenkin mietin usein, mitä heille kuuluu ja ovatko he enää elossa. Maailma tuntuu joskus niin epäreilulta paikalta ja se ottaa oikeasti koville. Mieltäni masensi myös se, että olin hetkeä aiemmin nähnyt Panajachelin kadulla hautajaissaattueen, jossa kannettiin pientä valkeaa arkkua. En edes pystynyt katsomaan ihmisiä, jotka itkien joutuivat hyvästelemään pienen lapsen, jonka elämä oli päättynyt aivan liian aikaisin.

Vuoret on savun peitossa.

Ero selkeän ja savuisen päivän välillä on huomattava.

Matka on ollut tunteikas ja vaikka tämä onkin ollut kaikin puolin ihana kokemus, huomaan tekstejä kirjoittaessani, että olen myös itkenyt aika paljon 😀 Täällä kaikki tunteet moninkertaistuu jostain syystä ja on jotenkin paljon enemmän elämässä ja hetkessä kiinni.

Tänään olen myös itkeskellyt pitkin päivää ja asiaa on pahentanut se, kun kuulin että täällä katosi viikko sitten 23-vuotias brittinainen, joka oli reppureissaamassa. Hänet on nähty viimeksi San Juan la Lagunassa päivänä, jolloin lähdin naapurikylästä San Pedrosta tänne järven toiselle puolelle. Valvontakameroiden mukaan nainen oli lähtenyt hostellista aamuyöllä, palannut takaisin parin tunnin päästä ja lähtenyt uudelleen joskus puoli kuuden maissa aamulla. Hän oli jättänyt jälkeensä passin, puhelimen, rahat ja kaiken. Tänään uutisoitiin, että naisen takki on löytynyt maastosta. Tämänkin tapauksen takia olisin halunnut jäädä tänne ja mennä auttamaan naisen etsinnöissä. Tiedän kuitenkin sisimmässäni, että ellei tämä ole omaehtoinen katoaminen, niin Catherine enää tuskin löytyy elossa. Olen ollut tietoinen siitä, että reppureissaajia katoaa ympäri maailmaa, mutta nyt kun itse on paikan päällä ja tällaista tapahtuu täällä pienessä yhteisössä, tuntuu asia jotenkin paljon raskaammalta. Edit: kun kirjoitin tätä, kuulin juuri, että väkivaltaa kokenut naisen ruumis on löydetty iltapäivällä San Juanista, Intiaanin nenältä, jonne minun piti kiivetä Catherinen katoamista edeltäneenä päivänä. Ihan kauhea tapahtuma, enkä voi edes kuvitella omaisten tuskaa..

Catherinen ruumis löydettiin tänään Nazir del Indio -vuorelta.

Catherine Shaw

Lepää rauhassa. (kuva: DailyStar)

— Kävin äsken kiertelemässä vielä viimeisen kerran Panan satamassa ja kaduilla. Satamassa jotkut nuoret äijät tulivat kyselemään niskatatuoinneistani ja juttelin hetken heidän kanssaan. Yllättäen he alkoivat kauppaamaan pilveä, mutta sanoin etten polttele. Tyypit vain naureskelivat eivätkä uskoneet. Sanoin että miten vaan, ja lähdin pois. Jatkoin matkaani pääkadulle, missä näin Suomen lipun ja Suomi-kyltin erään kahvilan ulkopuolella. En tiedä miten en ollut aiemmin bongannut niitä! Menin kysymään asiasta, ja paikallinen työntekijä kertoi suomalaisen omistavan kyseisen kuppilan. Hän ei kuitenkaan ollut sillä hetkellä töissä. Ostin viimeisillä quetzaleillani kupin kahvia ja katselin kadulla kulkevia ihmisiä. Nyt olen takaisin siis täällä majapaikassa ja alkaa olla jo sen verran nälkä, että taidan mennä syömään tonnikalaa ja nuudeleita. On jo ilta, ja pitäisi vielä pakata kamat tänään ja käydä suihkussa. Lämmin vesi on ollut poikki ja jouduin eilen menemään jääkylmään suihkuun, mutta pakko oli pestä hiukset savun hajun vuoksi. Aamulla pitää olla 6:20 Banco Industrialilla, mistä monen tunnin shuttlematka Meksikoon alkaa. En edes tiedä missä kohtaa rajanylitys tapahtuu, mutta kuulemma kulkuneuvoa pitää vaihtaa rajalla. Catherinen tapauksen takia Guatemalasta jää ikävä muisto, mutta aion silti palata tänne vielä takaisin..

Edit: Sellainen pikkulisäys vielä, että luin äsken Popocatepetl-tulivuoren purkautuneen räjähdysmäisesti Meksikossa. Toivottavasti se ei aiheuta maanjäristyksiä Chiapasin ja Oaxacan alueella.. Nuo tapahtumat on joskus kulkeneet käsi kädessä, ja vaikka välimatkaa on monta sataa kilometriä, on esim. Oaxacassa sattunut maanjäristys tuntunut Mexico Cityssä asti. Mutta ei voi pelätä. Joka paikassa on omat vaaransa, myös kotimaassa. Miljoonat ihmiset matkustavat päivittäin ja onneksi vain murto-osa kokee jotain ikävää reissunsa aikana.

Patikointia ja protestointia Panajachelissa

Varoitan jo näin alkuun, että tässä tekstissä on sisältöä, joka saattaa järkyttää herkkiä ihmisiä. 

Viime päivät Panajachelissa ovat kuluneet kaupungilla kierrellen ja ympäristöön tutustuen. Olen kulkenut pääkadun, Calle Santanderin miljoona kertaa läpi, mutta en ole ostanut oikein mitään. Jotain pientä sälää. Ostelin myös postikortteja aikeenani lähettää ne Suomeen, mutta selvisi, ettei Guatemalassa ole ollut postia sitten vuoden 2016. Kaikki kirjeet liikkuu DHL:n kautta, joten kortit jää nyt lähettämättä, ellen saa niitä postitettua ensi viikolla Meksikosta. Olen käynyt syömässä eri ravintoloissa ja lisäksi ostellut kaupoista ja markkinoilta jotain välipalaa. Ostin pari kertaa myös kokonaisen grillatun maissintähkän kadulta. Maissi maksoi vitosen eli noin 50 senttiä ja oli todella herkullista. Myyjä-mummo hieroi paahtuneen maissin pintaan limeä ja merisuolaa, eikä siihen mitään muuta tarvinnutkaan. Tänään kokkasin ensimmäistä kertaa kaasuhellalla, eikä se ollutkaan yhtään kuumottavaa. Tein jauhelihakastiketta, mistä tuli ihan ok-makuista.

Hedelmä- ja vihannesmarkkinoilla.

On täällä markkinoiden ja katukojujen lisäksi myös ainakin yksi ihan ns. normikauppa.

Kokkailua kaasuhellalla.

Nyt kun on ollut kunnon keittiö, olen tehnyt itse aamupalan joka aamu, niin säästyy vähän rahaa.

Keskiviikkoiltana (muistaakseni) kävin hedelmämarkkinoilla ja kuulin samalla että kirkon kellot alkoivat soida. Menin istuskelemaan kirkkoon ja olin siellä varmaan puoli tuntia messua ja lauluja kuunnellen. Panajachelin kirkko on yksi Latinalaisen Amerikan vanhimmista, sillä se on rakennettu 1500-luvulla ja on edelleen entisenlaisensa. Eilen kävin satamassa katsomassa auringonlaskua, enkä ihmettele, miksi siellä oli muutakin porukkaa saman asian perässä. Maisema on todella kaunis, paljon kauniimpi mitä järven toiselta puolelta San Pedrosta. Tulivuorten siluetit piirtyivät kauniina vasten iltataivasta.

Kirkko on kaunis kaikessa yksinkertaisuudessaan. Katoliset messut viehättävät minua jostain syystä.

1500-luvun kirkko on hyvin säilynyt.

Rannassa maisemia ihaillen.

Seikkailupäivä vuorilla ja viidakossa

Torstaina päätin lähteä käymään läheisessä luontokeskuksessa, josta olin lukenut netistä. Tai itseasiassa luulin meneväni johonkin puutarhaan, mutta matkaan tuli jälleen kerran pienoisia muuttujia. Kävelin maantietä pitkin pois päin Panasta, mutta sen sijaan että olisin kääntynyt oikealle tielle, päätin tietoisesti jatkaa matkaa ylös kohti Sololáa. Kun tulin tänne aiemmin Guatemala Citystä, mietin että haluan käydä joku päivä kuvaamassa maisemia ylempää vuorilta. Tie oli todella jyrkkä ja mutkainen ja jouduin kävelemään sadevesikourussa etten jäisi auton alle. Autot tööttäilivät ja kuskit vilkuttelivat ihmeissään kun joku kävelee moisessa paikassa. Jatkoin kuitenkin määrätietoisesti matkaa ylöspäin. Jossain vaiheessa näin, että vastaani kävelee mies macheten kanssa. Mielikuvat ryöstöstä piirtyivät oitis mieleeni ja mietin, ehdinkö piilottaa uuden puhelimen ja antaa ryöstäjälle vanhan luurin. Mies kuitenkin vaan moikkasi iloisesti ja huokaisin helpotuksesta. Kapusin vielä muutaman sata metriä ylemmäs ja otin joitain kuvia järven ympärille levittäytyvästä maisemasta. Ihailin hetken näkymää ja käännyin takaisin. Olin kävellyt melkein puoliväliin Sololáa.

Kävelin sadevesikourussa ja betonikaiteella. Matkalla vastaan tuli autoja, moottoripyöriä ja chicken busseja, kuten tämä tässä kuvassa.

Tien varrella on kylttejä, missä kielletään roskaamasta, mutta roskaa on silti todella paljon. Tämä kyltti kieltää puiden kaatamisen 5000 GTQ:n uhalla, ja se tuntuu tehonneen paljon paremmin.

Takaisin tullessa sama machetemies oli tien reunassa ja kysyi, miksi kuljeskelen yksinäni maantiellä. Kerroin olevani siellä vaan huvin vuoksi ja kuvailemassa. Tämän jälkeen mies alkoi selittää, että jos seuraan häntä, niin hän voi näyttää upeat maisemat. Mietin sekunnin murto-osan, että seuraanko oikeasti viidakkoveistä kantavaa tuntematomanta miestä jollekin syrjäiselle polulle Guatemalan vuoristossa, mutta niin vaan tein, vaikka se olisikin voinut päättyä huonosti. Intuitioni antoi kuitenkin hyvät tuntemukset miehen aikeista ja vaiensin epäluuloni. Seurasin miestä puskien ja ryteikön läpi, ja kohta edessämme aukesi kuin aukesikin mitä mahtavin näköala järvelle! Olimme saapuneet peltojen ja viljelmien yläpuolelle, mitkä mies kertoi omistavansa. Kuvailin hetken aikaa huipulla ja tämän jälkeen mies kysyi, minne olen menossa seuraavaksi. Sanoin että haluan mennä Reserva Natural Atitlánille, ja hän pyysi seuraamaan näyttääkseen oikopolun luontokeskukseen. Kyselin matkalla mitä hän viljelee, johon hän vastasi istutuksilla olevan mm. erilaisia sipuleita ja papuja. Mies luuli minun olevan Jenkeistä, mutta onneksi pystyin kieltämään asian ja kerroin olevani Suomesta. Siirtolaisongelman takia minua ehkä jollain tapaa hävettäisi amerikkalaisena olla turistina maassa, jonka kansalaisia oma maani halveksuisi.. Ei tietenkään kaikki jenkit ajattele Trumpin tavoin, mutta silti. Matka alas rinteeltä oli todella jyrkkä ja kivinen, ja mies auttoi minua välillä kädestä pitäen pahimpien kohtien ohi. Kyllä siinä mietin muutaman kerran, että ei mennyt tämäkään reissu sitten ilman yllätyksiä 😀 Lopulta saavuimme alas, missä ihastelin vielä viljelmiä ja katselin hetken pelloilla olevia sadonkorjaajia. Kiitin miestä avusta, hän kätteli minua, toivotti hyvää päivänjatkoa ja jatkoi matkaansa tiluksille.

Reserva Natural Atitlán

Saavuin viimein luontokeskukseen, minne oli 70 quetzalin pääsymaksu. Ajattelin ensin, että menen vain mariposarioon eli perhospuutarhaan, mutta sitten näin kyltin, missä oli pääsy myös luontopoluille ja riippusilloille. Lähdin kävelemään merkattuja polkuja pitkin viidakon siimekseen. Näin matkalla ihania koateja eli punanenäkarhuja, joita oli myös Tikalissa. Täällä niitä oli huomattavasti enemmän ja jäin hetkeksi katselemaan huvittuneena niiden touhua ja tuhisevia neniä, kun otukset kaivoivat maasta syötävää pitkällä kuonollaan. Olisi tehnyt mieli kaapata pallerot syliin, mutta en uskaltanut koskea. Villieläimiähän ne kuitenkin olivat, vaikka eivät näyttäneetkään pelkäävän ihmistä. Näin myös kolibreja ja hämähäkkiapinoita. Viidakkopolku oli tosi kiva paikka, eikä siellä törmännyt juurikaan muihin ihmisiin. Metsän yllä menee myös ziplineja (vaijeriliukumäkiä), ja niiden kyydissä liitäneet ihmiset rikkoivat välillä viidakon luonnollisen äänimaailman. Muuten siellä sai olla ihan luonnon armoilla omissa oloissaan. Kuljeskelin muutaman riippusillan yli, otin kuvia ja palasin risteyskohdasta takaisin vierailijakeskukseen. En tiennyt meneväni viidakkoon, niin en ottanut OFFia mukaan. Sainkin reissun ensimmäiset polttiaisen puremat (vastaa mäkäräisiä).

Ostin visitor centerin kahviosta jäätelön ja jäin istumaan tunniksi, koska siellä oli wifi ja sain soitettua pari whatsapp-puhelua Suomeen. Olin ainoa asiakas ja ostin vielä kahvin, jonka lisäksi autoin vahingossa kahvilan pitäjää liinoittamaan isoa pöytää. En tiedä mitä ajattelin, mutta se vaan tapahtui automaattisesti kun olin istumassa pöydän ääressä ja nainen tuli liinan kanssa siihen. No, hän kiitteli yllättyneenä kuitenkin avusta 😀 Tämän jälkeen menin vielä perhospuistoon ja yllätyin, kun se olikin suljettu tila. Luulin, että se on vaan joku metsäalue, missä saattaa hyvällä tuurilla nähdä perhosia. Se olikin iso harsokupoli, jossa oli kasvillisuutta ja vesiaihe ja kymmeniä tai satoja kauniita perhosia lentelemässä siellä täällä ja kisailemassa keskenään. Rakastan etenkin sinisiä morfoperhosia (taivaansiivet) ja oranssimustia monarkkeja. Oli ihanaa olla perhosten keskellä, sillä luonnossa niitä tapaa enää harvoin 🙁 Toisaalta meinasin alkaa itkeä, kun näin että osan perhosen siivet oli revenneet ja osa oli tallautunut maahan. Kupolin eteisaulassa oli myös yksi eksynyt perhonen ja yritin pitkään saada sitä nostettua lehden avulla ilmaan, että olisin siirtänyt sen takaisin kupoliin, mutta se ei suostunut tulemaan kyytiin. En voinut ottaa sitä sorminkaan, koska siivet olisivat vaurioituneet. Jätin sen sitten surumielin kuumaan eteiseen ja lähdin pois.

Kävelymatka Panajacheliin tuntui raskaalta paahtavassa helteessä ja lisäsin aurinkorasvaa naamaan. Heitin myös repussa olleen collegepaidan pään ympärille ettei naama ja niska palaisi. Ihmiset naureskelivat asusteelleni, mutta en välittänyt. Olisin varmaan itsekin nauranut itselleni. Kolmenkymmenen asteen helle ja joku kävelee paksu paita pään ympärillä niin että silmät vain näkyvät. Tulin takaisin hostellille ja juttelin keittiössä Tikalissa aiemmin tapaamani pariskunnan kanssa. He kauhistelivat, kun kerroin että olin kävellyt maantietä pitkin. En jaksanut kuunnella kauhistelua kovin pitkään, vaan esittelin kuvia perhosista ja luontopolusta. Ainiin, poistulomatkalla tajusin, etten ollut mennytkään sinne Jardines del Lago -hotellille, jossa olisi ollut puutarha, mutta parempi niin, että eksyin tuonne luonnonpuistoon. Luulin siis jotenkin, että se on sama paikka, mutta paluumatkalla näin Jardinin kyltin erikseen.

Sololán surkea reissu

Perjantaina eli eilen ajattelin, että lähden käymään Sololássa, minkä läpi ajoimme viime viikolla tänne tullessa. Hyppäsin chicken bussiin Calle Santanderin päästä. Kyyti maksoi 3 quetzalia, mutta reissu tuli minulle lopulta paljon kalliimmaksi. Olin ehtinyt kierrellä Sololán puistossa, kirkossa ja markkinoilla jo reilun tunnin, kun huomasin, ettei minulla ole enää rahapussia. Tajusin, että olin kiireessä jättänyt sen todennäköisesti chicken bussin penkille. Olin aamulla käynyt nostamassa rahaa, ja meinasin nostaa ensin 500 GTQ, mutta intuitio sanoi että älä nosta niin paljoa. Peruutin tapahtuman ja nostin vaan 200 GQT. Rahapussissa oli siis 210 GTQ eli reilu 20€, toinen Revolutin pankkikorteistani, yksi kajal ja huulirasva. Kun huomasin kukkaron hävinneen, avasin Revolutin puhelinsovelluksen, eikä kukaan ollut ehtinyt käyttää korttia. Tosin ei siellä tilillä olisi ollutkaan kuin 26€, koska siirrän sinne vaan tarvittaessa rahaa. Parinkymmenen euron ja pankkikortin menetys ei juurikaan haitannut, mutta harmittelin kun olin juuri alkuviikosta ostanut kauniin helmikirjaillun rahapussin. Sekään ei maksanut kuin 3€, mutta se oli kaunis. Lisäksi ärsyttää kun olen hävittänyt nyt molemmat Blistexin huulirasvat tämän reissun aikana (edit: löysinkin äsken yhden takin taskusta, jee). En suostu käyttämään muita huulirasvoja kuin kyseisen merkin tuubeja.

Sololá on paljon isompi kuin esimerkiksi tämä järven alueen pääkaupunki Panajachel. Liikenne on ruuhkaista ja ostosmahdollisuuksia on paljon enemmän. Nykynuorten joukossa näkyy samanlaista katumuotia kuin Mexico Cityssä, jonneilla on cäpit päässä ja osalla lävistyksiä. Suurin osa naisista kuitenkin pukeutuu perinteisiin maya-asuihin. Markkinoilla oli jotenkin levoton tunnelma. Olen käynyt nyt kolmilla markkinoilla täällä Guatemalassa ja kaikissa on tullut tuskastunut olo. Myyjät yrittävät väkisin myydä tuotteitaan, mikä on ihan ymmärrettävää, mutta silti rasittavaa. Värejä, ääniä, hajuja ja kaikkea vaan yksinkertaisesti on ihan liikaa. Joka paikassa on samat tuotteet myynnissä, eikä oikein tiedä minne menisi tai mitä tuotteita jaksaisi katsoa. Ei pysty keskittymään mihinkään.

Sololán markkinoilta.

Sololássa sekä täällä Panassa on myös jonkun verran kerjäläisiä, jotka ovat vammautuneet jollain tapaa. Olen nähnyt jalattomia, sokeita, autistisia ja halvaantuneita ihmisiä istumassa kadulla. Vain harvalla esimerkiksi on varaa pyörätuoliin, joten jos jalat ei toimi, moni sitoo polviinsa pehmusteet ja konttaa tai raahautuu käsien varassa eteenpäin. Jos kyynelehdin jo revenneen perhosen takia, ei varmaan tarvitse sanoa, kuinka paljon tällainen näky ahdistaa ja surettaa.. Nämä kokemukset kuitenkin vain lisäävät haluani tulla tänne takaisin tekemään jonkinlaista vapaaehtoistyötä. Vaikka elän suomalaisen mittapuun mukaan köyhyyden rajoilla, ei se ole mitään globaalissa skaalassa. Olen muka köyhä, mutta silti minulla on koti, ruokaa kaapissa, vaatteet päällä, tietokone, juokseva vesi, sähköt kodissa, ilmainen terveydenhuolto ja vieläpä varaa matkustaa maapallon toiselle puolelle. Ja ennen kaikkea olen suht terve. Täällä joillain ei ole mitään. Vain tyhjä muoviastia, jonka kanssa he istuvat päivästä toiseen likaisella kadulla. He istuvat hiljaa, sillä moni on ollut siellä jo niin pitkään, etteivät he enää jaksa edes pyytää almuja ohikulkijoilta.

— En jaksanut enää kierrellä vanhassa kaupungissa, koska en voinut ostaa mitään tai auttaa kerjäläisiä, ja sitten aloin miettimään, että miten pääsen takaisin Panaan ilman rahaa. Mietin sekunnin sadasosan rahan pyytämistä ohikulkijoilta, mutta hylkäsin ajatuksen samoin tein, koska en koe olevani oikeutettu moiseen toimintaan edellä mainituista syistä johtuen. Olisin ennemmin vaikka kävellyt takaisin, siihen olisi mennyt ehkä pari tuntia. Menin kuitenkin kysymään joltain chicken bussin äijältä, että miten pääsen takaisin ilman rahaa. Mies vaan pyöritteli päätään ja kehotti mennä kysymään kukkaroa chicken bussien varikolta. Are you kidding me? Guatemalassa varmasti palautetaankin yksin lojuvat rahapussit johonkin löytötavarapisteeseen 😀 Menin toisen chicken bussin luo, missä rahastaja kysyi olenko menossa Panaan. Selitin tilanteen espanjaksi, että hävitin rahapussini eikä minulla ole enää yhtään rahaa eikä pankkikorttia eikä mitään. Mies kauhisteli tilannettani ja sanoi että voin tulla kyytiin ilmaiseksi. Mitä ystävällisyyttä jälleen kerran! Kiittelin vuolaasti ja änkäydyin täyteen bussiin.

Bussissa oli tiivis tunnelma. Paikalliset käyttävät chicken busseja itsensä ja tavaroiden kuljettamiseen.

Naistenpäivän viettoa

Kävin pikaisesti hostellilla syömässä ja menin Calle Santanderille, jossa oli naistenpäivän tapahtumia menossa. Kadulla oli kukka- ja kynttiläalttari, joiden lomassa oli nuorten tyttöjen ja naisten kuvia ja heille osoitettuja kirjeitä. Mitä ymmärsin espanjakielisistä teksteistä, oli kuvissa naismurhien ja seksuaalisen väkivallan uhreina kuolleita ihmisparkoja. Alttarin päässä oli myös kuvat Berta Cáceresista, hondurasilaisesta ihmisoikeus- ja ympäristöaktivistista, joka ammuttiin kotiinsa kaksi vuotta sitten. Cáceresin kuolemasta uutisoitiin laajalti eri kansalaisjärjestöjen piirissä, ja hänen kuolemansa otettiin hyvin raskaasti etenkin Keski-Amerikassa. Itsekin lenca-intiaaneihin kuulunut Cáceres ajoi alkuperäisasukkaiden oikeuksia ja vastusti suurta vesivoimahanketta, Agua Zarcaa Hondurasissa. Suomalainen Finnfund oli myös osallisena tuossa vesivoimalan rakennuttamisessa ja sinne upposi yli 2 miljoonaa euroa suomalaisten verorahoja. Hondurasissa nousseen suuren mekkalan ja Cáceresin tyttären Suomen vierailun myötä asiaa alettiin tutkimaan tarkemmin, ja lopulta Finnfund päätti irtautua hankkeesta.

Kadulla oli ohjelmaa iltaan asti. Kuvassa muistoalttari ja Bertan kuvat.

Samanlaisia monikansallisia projekteja on kuitenkin käynnissä lukuisia muitakin, ja monet niistä riistävät Keski- ja Etelä-Amerikan alkuperäiskansoja. Näillä seuduilla on hyvin yleistä, ettei intiaanien ja kansalaisaktivistien elämällä ole mitään merkitystä, ja lukemattomat eri projekteja vastustaneet ihmiset ovatkin menettäneet henkensä. Valtioilla ei ole mitään intressiä tutkia näitä murhia. Vuonna 2010 myös suomalainen kansalaisaktivisti Jyri Jaakkola ammuttiin kuoliaaksi Oaxacassa, Etelä-Meksikossa hänen ollessaan ajamassa alkuperäisasukkaiden oikeuksia. Syyllisiä ei koskaan tuomittu, vaikka myöhemmin selvisi, että Meksikon edellisen presidentin edustaman PRI-puolueen ubisort-joukot olivat hyökkäyksen takana. Tämä kertoo paljon Keski-Amerikan korruptoituneesta oikeusjärjestelmästä.

Täällä Panassa naistenpäivän ohjelmassa oli myös bingo, jossa numeroina oli tietoa naisten oikeuksista. Kadulla oli myös telttoja, jossa pääsi maalaamaan omia plakaatteja ja kylttejä teemaan liittyen. Päivän aikana oli myös esityksiä, luentoja ja muuta ohjelmaa. Iltapäivällä osallistuin muiden joukossa protestimarssiin, joka kulki Panajachelin läpi. Kulkueessa oli paljon kovaäänisiä ihmisiä vaatimassa kunnioitusta naisille. Oli ihana nähdä, että joukossa oli myös poikia. Toivon, että edes osasta nykynuorista kasvaa tulevaisuudessa kunnon miehiä, jotka kohtelevat naisia paremmin kuin mitä edeltävä sukupolvensa. Katujen varsilla oli paljon miehiä katsomassa meidän kulkuetta ja osan kasvoilla oli selkeästi vaikea ilme. Huomasi, että esimerkiksi iskulauseet ”machismoa”, latinaisen amerikan sovinismia  ja patriarkiaa vastaan osui ja upposi joihinkin miehiin. Osa puolestaan näytti huvittuneelta, osa jopa halveksuvalta. Vaikka suurin osa omista kohtaamisistani paikallisten miesten kanssa ovatkin olleet hyviä, tiedän silti, että yleinen ilmapiiri naisia kohtaan on todella huono, ja sekä fyysinen että seksuaalinen väkivalta on yleistä täällä. Parisuhteessa ja naimisissa olevat miehet ovat myös kovin helposti pokaamassa turisteja, eikä heille merkitse mitään se, vaikka vastaisi että itsellä on mies Suomessa; ”No es importante, él no está aquí”.

Pojat pelaamassa bingoa.

Kylttien valmistusta marssia varten.

Juttelin marssin jälkeen erään tapahtumanjärjestäjän kanssa ja kyselin häneltä taustatietoa aiheesta. Hän kertoi, että täällä Panajachelissa on viime kuukausien aikana tapahtunut paljon raiskauksia ja hän mainitsi erikseen eräästä tietystä tapahtumasta, joka jäi mieleeni. 25-vuotias yhdysvaltalainen kansalaisjärjestön perustaja oli viime vuoden lopulla osallistunut jonkun tuttavansa kaverin syntymäpäiväjuhlille, jossa oli vieraana lääkäreitä. Mitä ilmeisimmin he olivat huumanneet anestesialääkkeellä Julian, jonka jälkeen hänet oli raiskattu. Luin eilen Julian blogia ja tunsin silkkaa pahoinvointia. Kun hän tapahtuman jälkeen oli hakeutunut lääkärille raiskaustutkimukseen, oli häntä ennen tutkittavana ollut vain viisivuotias tyttö. En pysty edes ajattelemaan asiaa.. — Julian tuotua asian ilmi, on hän sittemmin saanut paljon tukea paikallisilta, ja useat naiset ovat avautuneet omista kokemuksistaan. Naistenpäivän tapahtumalla kerättiin samalla rahaa näiden muiden raiskausten uhrien avuksi, sillä moni naisista jättää rikosilmoituksen tekemättä ihan vain siksi, ettei täällä ole minkäänlaista luottoa oikeusjärjestelmään, ja vaikka juttu päätyisikin syyttäjälle, ei naisilla ole varaa käydä oikeutta. (Juttelin myös Julian kanssa Facebookissa ja sain hänen suostumuksensa kirjoittaa tästä asiasta.)

Suomessa naistenpäivää juhlitaan iloisena tapahtumana, mutta Latinalaisessa Amerikassa päivä nähdään taistelunpäivänä, jolloin protestit ovat hyvin yleisiä. Iskulauseissa lukee espanjaksi mm. ”En halua kukkia, haluan kunnioitusta!”. Muistan tämän saman tematiikan vuoden takaa Meksikosta, missä seminaaripuheissa kerrottiin naisiin kohdistuvasta väkivallasta, perheväkivallasta ja miesten ylivallasta yleisesti. Onneksi toivoa kuitenkin on. Sen vuoksi oli kiva nähdä myös poikia tuolla naistenpäivän tapahtumassa – mutta etenkin nuoria tyttöjä. Ilman tällasia voimakkaita julkituloja he eivät välttämättä osaisi tai uskaltaisi vaatia muutosta.

Kaakaomuseossa: Maya-valtakunnan herkusta nykyajan superfoodiksi

Tässä tulee nyt tällainen lyhyt pikapostaus eräästä suosikkiherkustani eli kaakaosta ja suklaasta. Saavuin eilen San Pedrosta tänne Atitlanjärven toiselle puolelle Panajacheliin. Tänään kun kävin viemässä pyykkiä pesulaan, näin paluumatkalla Calle Santanderilla sijaitsevan kaakaomuseon, jossa päätin poiketa (ilmainen sisäänpääsy). Ovella oli nainen tarjoilemassa ensitöikseen kaakaoteetä, joka oli niin hyvää, että päädyin ostamaan pussin myös mukaan iltajuomaksi. Sen jälkeen sain maistiaisia erilaisista suklaista. Tarjolla oli mm. 70% ja 85%:sta ”ruskeaa kultaa”, maitosuklaata, mintulla maustettua suklaata, granolasuklaata, mantelisuklaata sekä kirsikkasuklaata. Nainen esitteli myös puodin tarjontaa; hyllyissä oli mm. kaakaosaippuaa, ja kassalla myytiin jopa suklaanmakuisia sikareita. Puodin perällä oli itse museo, joka oli oikeastaan vain pieni huone. Seinillä oli infotauluja kaakaon historiasta, tuotannosta ja käsittelystä. Esillä oli myös jotain pientä rekvisiittaa aiheeseen liittyen. Kaakaollahan on pitkät perinteet Keski-Amerikassa, jossa intiaanikansoilla oli myös omat jumalansa kaakaolle.

Sympaattinen pieni museo 🙂

Kaakao ja suklaa eri aikakausina

Mayat 2000 eaa. – 1300 jaa.

Yleisen käsityksen mukaan mayat olivat ensimmäinen kansa, joka keksi kaakaon salat noin 2000 eaa. He viljelivät kaakaopuita puutarhoissaan ja nauttivat kaakaojuomia osana arjen ruokavaliota. Korkea-arvoiset henkilöt joivat kaakaota koristelluista maljoista. Mayojen tiedetään keksineen myös suklaan valmistusprosessin papujen fermentoinnista nibsien prässäämiseen, jota käytetään edelleen nykypäivänä. Mayojen kaakaon jumala oli Ek Chuah.

Asteekit 1200 – 1521

Asteekit puolestaan löysivät kaakaon heidän valloitettuaan eteläisen Maya-valtakunnan. Näihin aikoihin kaakao muuttui ylhäistön nautintoaineeksi, eikä se enää ollut kaiken kansan etuoikeus. Kaakaopuu ei menestynyt Meksikossa, joten asteekkien kaupasta vastaavat pochtecat rahtasivat sitä Guatemalasta asti jalkaisin säkit selässä kulkien Tenochtitlaniin (nykyinen Mexico City). Koska Asteekki-valtakunnassa juopuminen oli kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty, korvasi kaakao nopeasti octli-viinin. Johtajien, pappien, ansioituneiden sotureiden ja pochtecojen herkun lisäksi kaakao toimi myös asteekkien valuuttana. Hintataso oli esimerkiksi 200 kaakaopapua yhdestä kalkkunasta, 100 yhdestä kanasta, 30 jäniksestä, kolme kananmunasta ja yksi tomaatista.

Konkistadorit 1521 – 1600

Espanjalaisten valloitettua Tenochtitlanin, alkoi kaakaon kauppaaminen myös Eurooppaan. Ensimmäinen virallinen lasti saapui Sevillaan vuonna 1585. Valloittajien tulon myötä alkoi myös orjuuttaminen. Kaakaon tuotanto pieneni, sillä plantaasien huono kohtelu ja alkuperäisväestön kuoleminen eurooppalaisten tuomiin tauteihin vähensi työvoimaa merkittävästi, joten espanjalaiset alkoivat tuoda orjia Afrikasta. Espanjalaiset myös vaihtoivat ruskean herkun nimen suklaaksi (”chocolate”). He eivät halunneet käyttää asteekkien cacahuatl-nimeä, sillä ”caca” tarkoitti ulostetta espanjaksi. Toisen teorian mukaan uusi nimitys juonsi juurensa yucatec-kielen ”mausteista” tarkoittavasta sanasta chocol ja nahuatlin ”vettä” tarkoittavasta atl-sanasta. Valloittajien aikakaudella kaakaota pidettiin nuorentavana elämän eliksiirinä ja lääkinnällisenä juomana. Tämän vuoksi katolinen kirkko salli kaakaon juonnin myös paastojen aikana.

Eurooppa ja siirtomaat 1600 – 1750

1600-luvulla Euroopan valtasi kaakaohulluus. Kaakaojuoman huuma tavoitti ensimmäisenä Italian vuonna 1606 ja levisi sieltä Euroopan ylimystön arvojuomaksi. Samoihin aikoihin kaakaopuuta alettiin viljellä myös muualla maailmassa. Jatkuvan saatavuuden turvaamiseksi monet Euroopan maat perustivat kaakaoplantaaseja siirtomaihinsa. Britit esimerkiksi istuttivat kaakaota Sri Lankaan ja Ghanaan, hollantilaiset Jaavalle ja Sumatralle, ja ranskalaiset Länsi-Intian saaristoon ja Norsunluurannikolle. Eurooppalaiset muuttivat kaakaojuoman reseptiä makeammaksi ja lisäsivät juomaan sokeria. Kaakao oli tätä ennen valmistettu veteen, mutta uuden reseptin myötä 1600-luvun lopulla juoma muuttui maitopohjaiseksi ja pehmeämmäksi. Juoma oli edelleen vain aristokraattien saatavilla. Englannissa perustettiin erityisiä ”kaakaobaareja”, joissa korkea-arvoiset herrat kävivät nauttimassa juomaa. Ensimmäinen kaakaokuppila avattiin Lontoossa vuonna 1657.

Teollistumisen aikakausi Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa 1750 – 1921

Hollantilainen Coenraad Van Houten keksi ensimmäisen koneellisen kaakaoprässin vuonna 1828. Tämä takasi kaakaovoin jatkuvan saatavuuden. Suklaan nykyisen muodon kehitti Henri Nestlé vuonna 1875 lisäämällä kaakaomassaan kondensoitua maitoa ja luomalla suklaan koostumuksesta kermaisen pehmeän. Teollistumisen myötä kaakaon ja suklaan valmistus muuttui huomattavasti edullisemmaksi, ja ensimmäistä kertaa myös tavan kansalaisilla oli pääsy tämän herkun äärelle. Vuonna 1910 englantilainen suklaavalmistaja William Cadbury sai useat englantilaiset ja amerikkalaiset suklaayhtiöt suostuteltua lopettamaan kaakaon ostamisen orjatyöllä pyöriviltä plantaaseilta. Orjuuttaminen kaakaonviljelyn osalta alkoi jäädä historiaan. Suklaata alettiin markkinoida laajasti erityisesti naisille ja lapsille, ja vihdoin tämä muinainen Mesoamerikan herkku oli kaikkien saatavilla.

Nykyaika 1921 –

Kaakaolla on tänäpäivänä kiinteät hinnat ja viljelijät myyvät satonsa kahvi-, sokeri- ja kaakao-kauppajärjestelmän kautta. Vaikka suklaata onkin saatavilla jokaisessa maailmankolkassa, esimerkiksi Aasiassa sen kulutus on silti suht vähäistä. Kiinassa syödään vain yksi suklaapatukka jokaista tuhatta patukkaa kohti, jota Briteissä kulutetaan. Myöskään Ghanassa ja Norsunluurannikolla suklaata ei kuluteta kovinkaan paljoa, sillä se on alueen ihmisille kallisarvoisempaa kauppatavarana kuin kulutushyödykkeenä.

Suklaan kiihtyvän kysynnän ja ilmastonmuutoksen tuomien haasteiden vuoksi on pelkona, että kaakaon saatavuus maailmassa heikkenee tulevaisuudessa. Hintakilpailun vuoksi jotkut valmistajat ovat jo jonkin aikaa käyttäneet suklaan valmistuksessa kaakaovoin sijaan palmuöljyä, mikä valitettavasti heikentää suklaan laatua. Sen huomaa myös siinä ettei suklaa sula suussa samalla tavalla, kuin laatusuklaan kuuluisi. Palmuöljysuklaasta suuhun jää myös muovimainen kerros. Kaikissa suklaissa ei myöskään ole maitoa vaan maitojauhetta, ja se on yhtenä erona miksi esimerkiksi Fazerin sininen, jossa on maitoa, maistuu jotenkin täyteläisemmälle kuin moni muu suklaa.

Patsaankin ilme on synkistynyt pelkästä ajatuksesta, jos kaakao ja suklaa loppuisi maailmasta..

Valmistusprosessi kaakaopuun hedelmästä suklaaksi

Museon tarkoituksena on muistuttaa ihmisiä, ettei suklaan takana ole vain suklaan valmistajat, vaan myös kymmenettuhannet perheet, jotka elinkeinonaan viljelevät kaakaota. Yhden hehtaarin kaakaoviljelmä pitää sisällään noin 1 000 kaakaopuuta, jotka tuottavat 40 000 kaakaopapua. Näistä saadaan 1 000 kiloa kaakaota, joka riittää keskimäärin 10 000 suklaapatukan valmistamiseen. Museossa esiteltiin erityisesti Perusta tulevaa kaakaota ja eräässä infotaulussa kerrottiin, että San Martinin alue oli aiemmin tunnettu kokapensaiden viljelystä. Kansainväliset järjestöt kuitenkin saivat aikaan muutoksen ja kokan viljely vaihtui kaakaon ja kahvin viljelyyn. Nykyisin yhteisön jäsenet elävät turvallisempaa ja terveellisempää elämää, kuin kokaiinin raaka-ainetta viljellessään.

Kaakaota saadaan kaakaopuun hedelmistä, joiden sisällä on noin nelisenkymmentä kaakaopapua. Hedelmät ovat keltaisia tai punaisia ja pitkulaisen muotoisia. Hedelmät kehittyvät kaakaopuun kukista, jotka ovat niin pieniä, että vain polttiaisen tai mäkäräisen kokoiset hyönteiset voivat pölyttää niitä. Kehitys kukasta kypsäksi kaakaohedelmäksi kestää kolme kuukautta. Kypsät hedelmät kerätään käsin ja jätetään kasaan joksikin aikaa. Tämän jälkeen hedelmät halkaistaan viidakkoveitsellä samalla varoen, ettei sisällä olevia kaakaopapuja vaurioiteta. Pavut, jotka koostuvat kaakaonibseistä ja nibsien ympärillä olevasta valkoisesta hedelmälihasta erotellaan kuoresta ja siirretään muovisäkkeihin odottamaan jatkokäsittelyä. Kaakaohedelmän kuitupitoinen kuori käytetään yleensä lannoitteena.

Malto ja pavut laitetaan seuraavaksi puisiin laatikoihin ja peitellään banaanin lehdillä ja juuttisäkeillä, jotta lämpötila nousee 50 asteeseen ja fermentointi voi käynnistyä. Käyminen kestää kuusi päivää ja on jaettu kahteen osaan; kahden päivän hapettomaan jaksoon ja neljän päivän jaksoon, jossa pavut ovat ilman kanssa kosketuksissa. Prosessin aikana kaakaopapujen väri muuttuu violetista ruskeaksi ja maku kehittyy.

Kun fermentointi on valmis, kaakaopapuja paahdetaan 100 – 130 asteessa puolen tunnin ajan. Tarkoituksena on poistaa kosteutta pavuista, kehittää papujen aromia, helpottaa niiden kuorimista ja poistaa luonnollisesti kaakaopapujen happamuutta. Paahdetut pavut murskataan, jonka jälkeen ilmavirta lennättää kuoren palaset pois ja jäljelle jää valmiit nibsit.

Nibsit menevät tämän jälkeen prässikäsittelyyn, jossa muodostuu semi-nestemäistä kaakaomassaa, joka sisältää 50% kaakaovoita ja 50% kaakaojauhetta. Tämä massa on hyvin kitkerää, mutta esimerkiksi Perussa siitä valmistetaan monesti kuumaa kaakaota. Jotta kaakaomassasta saataisiin aikaan rasvaista suklaata, on siihen lisättävä ylimääräistä kaakaovoita. Sitä saadaan puristamalla massasta erilleen kaakaovoi ja -jauhe. Paras lopputulos saadaan aikaan, kun massaa puristetaan 500 barin voimalla 10 minuutin ajan. Kaakaovoi on yksi maailman suosituimmista öljypitoisista raaka-aineista. Sitä käytetään elintarvikkeiden lisäksi mm. kauneudenhoitotuotteissa ja suppo-muotoisissa lääkkeissä, joissa se on huoneenlämmössä kiinteänä, mutta elimistöön päätyessä sulaa ja vapauttaa lääkeaineen. Prässäämisen toisena tuotteena syntynyttä kaakaojauhetta käytetään tietenkin itse kaakaojuomien raaka-aineena ja jälkiruuissa. Alkaloinnin jälkeen jauheen happamuus vähenee ja väri vaalenee.

Kaakaonibsejä voi käyttää myös sellaisenaan ja ne on viime vuosien superfood-buumin aikana tullut myös kuluttajien saataville kauppoihin. Omaan suuhuni nibsit maistuvat aika kitkerälle ja ehkä hieman jopa konjakille tms. Kaakaon vaikuttava aine on teobromiini, joka on samantyylinen kuin kofeiini, mutta miedompi.

Kaakaovoita.

Raakakaakaojauhetta.

Raaka-aineet ovat nyt valmiita ja niistä voidaan valmistaa erilaisia suklaalaatuja, kuten valko-, maito- ja tummaasuklaata. Etenkin kaupallisessa tuotannossa suklaasula temperoidaan, jolloin sen rakenne kovettuu ja muotista irrottaminen helpottuu. Prosessi tuottaa valmiiseen suklaaseen myös kiiltävän ja hienostuneen pinnan. Temperointi tapahtuu kuumentamalla suklaa laadusta riippuen 44/42/40 asteeseen (tumma-/maito-/valkosuklaa), sen jälkeen viilentämällä se hitaasti 28/27/26-asteiseksi, ja lämmittämällä massa uudelleen 32/31/30 asteeseen. Temperoinnin jälkeen suklaamassa kaadetaan muotteihin, joissa se viilenee hitaasti 14-asteiseksi. Suklaa on nyt valmista nautittavaksi 🙂

Chillailua ja futista San Pedrossa

Moikka vaan täältä San Pedro La Lagunasta. Kuten viime postauksessa selvisi, saavuin tänne tiistaina ja tänään on jo sunnuntai. En ole tehnyt oikein mitään, kunhan vain ottanut tämän ihan pelkän loman kannalta. Olo oli alkuviikosta vähän huono, joten en oikein viihtynyt muualla kuin sängyssä Katsomoa ja Tubea katsoen. Join muutaman nesteytysporejuoman, otin särkylääkettä ja chillasin vaan, niin kyllä se olo siitä alkoi pikkuhiljaa normalisoitua. Huomasin alkupäivinä, että vaikka olenkin vain reilussa 1 500 metrissä, niin näin astmataustaisena pienikin kävely ylämäessä otti voimille ja hengästytti. Kävin eräänä päivänä paikallisilla markkinoilla, jotka pitävät paikkaansa kylän korkeimmilla kaduilla, joten jouduin ottamaan kesken matkan tuktukin. Tuktuk kyydit maksavat aina 5 quetzalia eli noin 50 senttiä. En ostanut mitään, joten istuskelin vain vähän aikaa kadulla ja lähdin kävelemään takaisin päin. Oli muutenkin aika huono olo, niin lämpimässä muhineet kalat ja lihat eivät ainakaan parantaneet oloa. Lisäksi markkinoilla ja tuolla keskustassa on liikaa saasteita ja ruuhkaa, joten halusin senkin vuoksi pois.

Markkinapaikka sijaitsee San Pedron kirkon lähettyvilllä.

Olen käynyt melkein joka päivä ostamassa eri leipäkaupoista tuoreita sämpylöitä ja croissanteja. Täällä majapaikassa ei ole yhteiskeittiötä, joten ruokaa en ole voinut valmistaa. Olenkin ostellut siis vain tuollaista välipalaa, leipien lisäksi hedelmiä ja pähkinöitä yms. Aamupalalla olen käynyt täällä joka aamu. Hinnat on siinä 20-30 quetzalin luokkaa per annos, mutta annokset ovat aika isoja. Täällä voi tilata huoneen piikkiin ja maksaa ostokset jälkeenpäin. Olen kuitenkin maksanut jo melkein kaikki tilaukset, että pysyy vähän kärryillä rahankäytöstä. Syömisen ja veden lisäksi en ole ostanut mitään muuta kuin yhden pienen tuliaisen puolisolleni. Mitään suurempia ostoksia en matkalta ostele edes itselleni, sillä koska olen vain repun kanssa liikenteessä, on tila sekä ennen kaikkea painomäärä rajallinen. Jo nyt Floresista lentäessä en meinannut saada reppua mahtumaan hyllylle. Haluaisin kyllä ostaa kaikkia käsitöitä ja isoja puuveistoksia (ja säkillisen kahvia), mutta se ei ole realistinen toive.

Jätticroissant, jonka sisällä on paistettu muna, avokadoa, tomaattia, mustia papuja ja salaattia.

Kaurapuuroa hedelmillä <3

Ulkona en ole käynyt syömässä erästä ihanaa ”kissakahvilaa” lukuunottamatta, josta taisinkin kertoa viime postauksessa. Café Chuasinayi’ssa on todella laadukas kahvitarjonta, sillä yritys käyttää perhetilan omaa luomukahvia, joka on käsin paahdettu. Jokainen kahviannos valmistetaan aina tuoreena, eikä sieltä saa mitään pannussa seissyttä kuraa. Olen käynyt siellä nyt kolmesti tai neljästi kahvilla ja yhtenä päivänä söin hampurilaisaterian. Sina tuli tietenkin viereeni notkumaan ja syötin pihvistä osan kissan ahnaaseen kitaan, jonka jälkeen karvapallero kävi viereeni päiväunille. Ihanaa, että edes jossain on kissujakin <3 En ole saanut nukuttua kuin yhtenä yönä ilman, että naapuruston koirat ovat alkaneet hirveän haukkumisoperaation aamuyöllä. Olen ollut aamuisin todella väsynyt, enkä ole juurikaan jaksanut nousta aamupalalle kuin vasta 10-11 maissa, vaikka olenkin ollut hereillä. Nyt istun tässä lodgen puutarhassa ja juon hedelmäsmoothieta ja kahvia. Äsken söin kaurapuuron, minkä päällä oli hedelmiä, mysliä, kanelia ja hunajaa.

Kahvi, elämän eliksiiri.

Eräänä päivänä kun olin kuljeskelemassa kaduilla, törmäsin erääseen käsityökojuun, jossa oli kaksi naista ja pieni lapsi. Jäin juttelemaan heidän kanssaan espanjaksi, ja oli oikein mukava juttutuokio. Kiva että pystyy jo kommunikoimaan paikallisten kanssa. Naiset Marta ja Maribel sekä vuodenikäinen Lupita kuuluvat paikallisiin tz’utujil-mayoihin. Mayoja on 21 eri etnisyyttä ja myös mayakieliä on lukuisia. Täällä San Pedrossa on noin 14 000 asukasta, joista suurin osa edustaa kyseistä mayaryhmää. Myös viereisen 3 000 asukkaan San Juanin asukkailla on sama etnisyys. Järven pääkaupungissa, Panajachelissa puolestaan on 15 000 asukasta, ja heistä suurin osa kuuluu cakchiquel-mayoihin. Kyliä on yhteensä 12 ja niillä kaikilla on ominaispiirteensä. San Juanissa on ehkä kaikkein aidoin maya-tunnelma ja siellä pääsee tutustumaan erityisesti perinteiseen kudontaan. En ole varma, jos saan aikaiseksi huomenna käydä siellä. Mutta on tässä vielä seuraava viikkokin aikaa, sillä veneellä Panajachelista pääsee helposti minne tahansa. Minulla ei ole mitään sen kummempaa suunniteltua ohjelmaa tänne Atitlánille. Toki olisin halunnut kiivetä tulivuorelle, mutta jotenkin 4-5 tunnin vaellus helteessä ei ole oikein jaksanut innostaa 😀 Jos käyn San Juanissa joku päivä, voi sieltä ehkä kiivetä Intiaanin nenälle/Mayan naamalle, joka ei ole yhtä uuvuttava vaellus kuin San Pedrolle kapuaminen. Oikeastaan minulle riittää se, että olen täällä näiden vuorten keskellä ja näin vieläpä tulomatkalla sen Fuegon pikkupurkauksen.

Indian nose / Mayan face.

Paikallisten kanssa. Suurin osa kylän asukkaista kuuluu tz’utujil-mayoihin.

Kaupunkina en ole vieläkään oikein muodostanut mielipidettä tästä San Pedrosta, mutta katutaidetta on ollut ilo katsella ja ihmiset ovat todella ystävällisiä. Jos olisin majoittunut enemmän keskustassa, olisin varmaan jaksanut tutustua muihin reissaajiin ja palveluihin, mutta täällä syrjemmässä on ollut toisaalta ihan kiva chillata muutama päivä. Lodgen pihalla tuntuu kuin olisi jossain sademetsässä, kun aamusta iltaan kuuluu niin moninaisia lintujen viserryksiä ja ääniä. Illan tullen linnut vaimenevat ja alkaa sirkkojen kaunis siritys. Tässä pihassa kasvaa myös banaanipuita, mitkä huomasin vasta toissapäivänä kun olin kuvaamassa videotervehdystä veljen perheelle.

Kaduilla on paljon maalattuja iskulauseita mm. luonnonsuojelun ja ihmisoikeuksien puolesta <3

— Kirjoitukseen tuli pieni katkos, kun kävin rannalla katsomassa perinteistä pyykinpesua. Lapsenlapsi oli tullut iso- tai isoisoäitinsä kanssa pyykkäämään rantaan. Pyykki levitetään tasaiselle kivelle, jonka jälkeen kankaaseen hangataan saippuaa ja vaatetta ryttyytetään käsin kiveä vasten. Välillä kankaalle heitetään lisää vettä kupilla. Lopuksi vaate huuhdellaan järvessä ja heitetään kivelle kuivumaan. Pitää itsekin pestä pyykkiä ensi viikolla, mutta menen ehkä ihan pesulaan, koska en halua huljutella saippuaa järveen. Ja no, en jaksa pestä enää yhtään nyrkkipyykkiä hostellien lavuaaripesujen jälkeen 😀 Järvi vaikutti onneksi suht puhtaalta, eikä rannassa näkynyt kuin muutama roska ainakin jos vertaa Belizeen. Levää on jonkun verran tuossa pyykinpesupaikalla, mutta en tiedä johtuuko se pesuaineiden rehevöittävästä vaikutuksesta. San Pedro yrittää päästä eroon turhasta muovijätteestä, ja yritysten on 2000 quetzalin sakon uhalla kiellettyä antaa muovikasseja, styroksisia kertakäyttöastioita tai pillejä asiakkaille. Olen saanut kuitenkin parista leipomosta pienen muovipussin, osa taas on pakannut tuotteet paperipusseihin.

Pyykkipäivä.

Kävin samalla täyttämässä vesipullon respassa ja siellä respan äijä oli käärimässä jointtia jonkun asiakkaan kanssa. Olen monena iltana haistanut pilven täällä, mutta eipä tuo liikuta suuntaan tai toiseen (edit: nyttenkin muut asukkaat polttelee jointtia tuossa). Ihan kiva vaan kuunnella jotain chilliä ambientia mikä täällä soi aina, eikä mitään raikuvaa bilemusaa, mikä kuuluisi humalaisten toimesta. Ainoastaan mietin vain Keski-Amerikan huumeiden vastaista sotaa. Meksiko ilmeisesti on laillistamassa kannabiksen, mutta tiedä sitten sen vaikutuksista muun Keski-Amerikan rikollisuuteen, eikä se pilvi ainoa ongelma ole. Etelä-Amerikasta tulee Keski-Amerikan läpi kokaiinia ja sillä on paljon laajemmat yhteiskunnalliset negatiiviset vaikutukset, kuin jollain kannabiksen viljelyllä. Itselläni ei ole mitään kannabista vastaan (silloin jos aikuinen ihminen polttaa sitä ja hoitaa muuten elämänsä) ja minulle on ihan sama, onko se esimerkiksi Suomessa laillista vai ei. Tottakai laillistamisen myötä rikollisuus siinä mielessä vähenisi, ettei liigat saisi enää savuista tuottoja, laatua voitaisiin myös valvoa ja valtio saisi verotuloja, lisäksi käyttäjien syrjäytyminen vähenisi kun käytöstä ei saisi enää tuomiota. Lähtökohtaisesti pidän esimerkiksi alkoholia paljon pahempana vaihtoehtona kuin pilvenpolttoa. Olen nuoruudessani nähnyt ja kokenut vaikka mitä asian tiimoilta, ja moni vanha kaverini on kuollut viinan ja lääkkeiden tai huumeiden yliannostukseen, moni on myös tehnyt itsemurhan ja osa on pahoinpidelty tai tapettu raa’asti huumevelkojen takia. Suurin osa rikoksista ja kuolemista liittyi alkoholiin ja laillisiin lääkkeisiin kuten Subutexiin sekä huumeista amfetamiiniin, kun taas savuissa kukaan ei koskaan tapellut eikä savujen takia kukaan menettänyt henkeään.

Nykyään suhtaudun hyvin kielteisesti oikeastaan kaikkiin muihin päihteisiin paitsi juuri kannabikseen ja ehkä joihinkin luonnon psykedeeleihin, jos niitä käyttää oikein itsetutkiskeluun eikä mihinkään sekoiluun tai eskapismiin/ongelmien pakenemiseen. Tikalin reissulla kun tutustuin guatemalalais-amerikkalaiseen mieheen, oli sekin mies pilvessä ja odotti että pääsee pajauttamaan lisää pyramideille. Mutta kivat hänelle, hän vaikutti kuitenkin ihan normaalilta ja menestyneeltä ihmiseltä eikä miltään jumittavalta hipiltä. Itse en pilveä kuitenkaan halua polttaa, vaikka sitä onkin ollut täällä koko ajan tarjolla jostain tuutista. Olen vihdoin viime vuosina tajunnut nuoruuden sekoilujen jälkeen, että elämä on parasta silloin kun aivot on selkeänä ja ajatus kirkkaana.

Kuva Damista joulukuulta. Juomassa ei ollut THC:tä.

Eräs Belizessä tapaamani tyyppi on pyydellyt monta kertaa, että menisin takaisin sinne, mutta olen jo valitettavasti tehnyt matkasuunnitelman enkä jaksa muuttaa sitä enää. Seuraavalla kerralla en kyllä todellakaan ostele mitään lento- ja bussilippuja etukäteen, vaan aion katsoa vasta matkan varrella mitä teen seuraavaksi. Olisin itsekin halunnut jäädä/palata Belizeen, mutta sille nyt ei voi enää mitään. Tulen kyllä tänne takaisin vielä joku päivä. Joissain paikoissa viikko on ollut ihan ok aika viettää, mutta toiset paikat vaatisivat vähintään pari kuukautta. Haluaisin myös El Salvadoriin ja Hondurasiin, ja harmittelen nyt että olen ostanut jo lennon Panamaan ja sieltä bussilipun Costa Ricaan. Pelkäsin etukäteen Keski-Amerikan jengejä ja latinomiehiä, ja sen vuoksi skippasin matkasuunnitelmasta kaksi edellämainittua maata sekä Nicaraguan, mutta tähänastiset kohtaamiset muutamaa Floresissa koettua härskiä huutelua lukuunottamatta ovat olleet pelkästään hyviä. Tiedän kyllä, että minulla on ollut myös onnea matkassa. Tämä reissu on myös vahvistanut sitä ajatusta, etten todellakaan aio viettää loppuelämääni Suomessa, vaan tulen tekemään lisää tällaisia reissuja, joko yksin tai puolisoni kanssa. Se riippuu hänestä. Matkustelu ja uusien ihmisten kohtaaminen antaa niin paljon sisältöä elämään, että nyt ainakin kuolisin henkisesti, jos en pääsisi tämän reissun jälkeen enää pois Suomesta. Täällä on myös lukemattomia mahdollisuuksia vapaaehtoistöihin.

Tottakai arvostan Suomessa monia asioita, puhdasta luontoa, juomakelpoista vettä, luotettavaa infraa, turvallisuutta, suht vakaata ympäristöä ja omaa perhettäni. Mutta muuten täällä on kyllä asiat niin toisin. Suurimman eron tekee nimenomaan ihmiset; heidän ystävällinen, avarakatseinen ja avulias käytös muuttaa koko ilmapiirin. Vaikken olekaan mikään kovin sosiaalinen ihminen itse, tuntuu silti kivalta että täällä ventovieraatkin tervehtivät toisiaan ja hymyilevät vastaantulijoille. Täällä ihmiset iloitsevat toisten puolesta ja ovat valmiita auttamaan tuntemattomiakin. Vaikka ihmiset elävät meidän mittapuun mukaan huonoissa oloissa, silti harva täällä valittaa mistään turhasta. Ihmiset osaavat aidosti nauttia elämän pienistä asioista ja välittävät kanssakulkijoista. Ei ole sellaista jatkuvaa kiirettä ja häsellystä ja kilpailua, niin kuin itseään kehittyneenä pitävissä maissa. Tunnen itsekin olevani täällä iloisempi, rauhallisempi ja positiivisempi. Tottakai kaipaan läheisiäni, mutta enemmänkin haluaisin, että he olisivat kanssani täällä, kuin että olisin itse Suomessa. En kuitenkaan tiedä haluaisinko asua pysyvästi ulkomailla. Kyllä se arki joka paikassa tulee vastaan ennen pitkää ja täällä joutuu oikeasti tekemään kovasti töitä elantonsa eteen. Suomessa asuminen on taloudellisesti ja rationaalisesti ajateltuna viisaampaa, mutta se, tuoko se sisäistä onnea, on täysin eri asia.

Elämä täällä on rauhallista ja verkkaista.

No se taas siitä sosiaalisesta räntistä. Ehkä jokunen sana tästä paikasta maantieteellisestä aspektista katsottuna. Guatemala sijaitsee Keski-Amerikan pohjoisosassa, naapureina Meksiko pohjoisessa, Belize idässä, sekä Honduras ja El Salvador etelässä. Maa on jaettu 22 maakunnan tapaiseen alueeseen. Nämä pikkukylät, missä nyt olen, sijaitsevat Etelä-Guatemalassa Atitlánjärven ympärillä ja tämä alue kuuluu Sololán departementiin (tätä ennen olin Pohjois-Guatemalassa Peténin departementissä). Alue on hyvin vuoristoista ja kylien korkeudet vaihtelevat noin 1 500 – 2 110 metrissä. Alue on osa Sierra Madren vuorijonoa, joka alkaa Meksikosta. Sierra Madre itsessään kuuluu Amerikan Kordillieereihin, joka on maailman pisin vuoristojono ulottuen Pohjois-, Keski- ja Etelä-Amerikan länsiosien läpi Alaskasta Etelämantereelle asti. Vuorijonon alue on hyvin tuliperäistä, joten maanjäristyksiä sattuu usein, toisinaan myös tulivuoren purkauksia. Tämä järvi on syntynyt 85 000 vuotta sitten purkautuneen tulivuoren magmasäiliön tilalle. Räjähdys on ollut valtava, sillä magmasäiliö on ollut 18 km halkaisijaltaan ja siinä on ollut käsittämättömät 270 kuutiokilometriä laavaa. Sen aiheuttama purkaus levitti tuhkaa ja vulkaanista kiveä Floridasta Panamaan ulottuvalle alueelle pimentäen koko Keski-Amerikan taivaan tuhkanmustaksi. Osa Guatemalasta peittyi jopa 200 metrin paksuisen vulkaanisen materiaalin alle. Järven ympärillä on muitakin nyt jo sammuneita tulivuoria, kuten tämä takanani sijaitseva Volcan San Pedro sekä Volcan Toliman.

Järven paikalla on aiemmin sijainnut kalderatulivuori.

Taustalla näkyy Toliman ja San Pedro tulivuoret.

Atitlanjärven ja Guatemala Cityn välisellä alueella sijaitsee myös tulivuoret Acatenango ja Fuego, joista jälkimmäinen on ollut aktiivinen viime kuukaudet, se on myös yksi maailman aktiivisimmista tulivuorista. Kesällä 2018 Fuego purkautui yllättäen rajusti ja tappoi paikallisten lähteiden mukaan melkein 3 000 ihmistä, jonka lisäksi lukuisia on edelleen kateissa. Purkautuminen tapahtui niin yllättäen, ettei evakuointia ehditty tekemään lähikylissä. Pyroklastiset virtaukset ja tulikuuma tuhka satoi ihmisten ja eläinten päälle ja autojen renkaat sulivat kiinni maahan. Tuhkapilvi katkaisi lentoliikenteen ja Guatemala Cityn La Aurora -lentokenttä jouduttiin sulkemaan. Läheinen reppureissaajien suosima Antiguan kaupunki peittyi myös tuhkaan. Lisäksi 8 500 hehtaaria kahvi-, papu- ja maissiviljelmiä tuhoutui. Tuho oli Guatemalan pahin sitten vuoden 1929 purkauksen. Uusia purkauksia tuli seuraavina päivinä ja lähikylistä evakuoitiin tuhansia ihmisiä. Fuego purkautui myös marraskuussa aiheuttaen jälleen kerran lentokentän sulkeutumisen ja lukemattomien ihmisten evakuoinnin.

Kun ajoimme tänne tiistaina, myös silloin Fuegosta tuprusi savua, kuten aiemmin kerroin. Vaikka ilahduinkin tuosta näystä, ei tietenkään ole hienoa, että ihmiset joutuvat elämään jatkuvassa vaarassa. Toisaalta tuliperäisellä alueella asuminen on heille arkipäivää, joten se tuskin herättää mitään jatkuvaa ahdistusta. En itsekään osaa yhtään pelätä mahdollisia purkauksia tai maanjäristyksiä, vaikka tuoreessa muistissa on esimerkiksi Mexico Cityn tuhoisa järistys toissasyksyltä, missä myös tuttavani asunto vaurioitui. Ulkoministeriön sivuilla lukee näin: ”Volcán de Fuego –tulivuoren aktiivisuuden johdosta sen lähialueille matkustamista on syytä välttää.” (Välttäköön ken tahtoo.) Tiedotteessa lukee myös: ”Runsaan huume- ja jengirikollisuuden johdosta maan turvallisuustilanne on yleisesti ottaen heikko koko maassa, myös turistien suosimissa kohteissa. Rikolliset turvautuvat usein väkivaltaan ja aseisiin. — Matkustajia kehotetaan välttämään väkijoukkoja ja mahdollisia mielenosoituksia, jotka voivat nopeasti muuttua väkivaltaisiksi.” En tiedä onko minulla ollut vain hyvä tuuri, mutta en ole missään vaiheessa tuntenut oloani turvattomaksi.

Joo-o. Kirjoittelu keskeytyi taas tuohon edelliseen lauseeseen, kun aloin kuulla vuorilta torven soittoa, huutoa ja yleistä mekkalaa, jolloin tiesin futismatsin alkaneen. Olin lukenut aiemmin paikallislehdestä, että sunnuntaisin on yleensä matsi, mutta en tiennyt mitään aikataulua. Vein äkkiä läppärin huoneeseen ja juoksin kadulle, otin tuktukin ja ajoin vuoren päälle, missä Estadio Bella Vista sijaitsee (se siitä UM:n varoittelemasta väkijoukkojen välttämisestäkin). Matsi oli juuri alkanut ja kiirehdin ostamaan lippua. Minulle myytiin jostain syystä lasten lippu ja se maksoi 10 GTQ, mutta pääsin sisään ilman ongelmia. En tiennyt mikä vastapuolen joukkue edes oli, mutta suuntasin tottakai kotikatsomon päätyyn, missä hurjimmat fanit riekkuivat. Seisoin ensimmäisen puoliajan aika katsomon reunoilla, ja tauolla kävin katsomassa olisiko ulkona vielä fanikamaa myynnissä. Ei ollut mitään jäljellä, joten palasin yleisöön ja valittelin jollekin naiselle, etten ehtinyt ostaa huivia. Hän antoi minulle yllättäen oman bandanansa lahjaksi, eikä halunnut siitä rahaa vaikka olisin antanut! Uskomatonta ystävällisyyttä <3

Futismatsia vartioi 13 poliisia, joista ainakin yhdellä oli järeä aseistus.

Maalin jälkeen kotijoukkueen värit vedettiin yleisön päälle.

Siirryin toisen puoliajan alkaessa keskelle katsomoa, jotta saisin parempia kuvia riehuvista faneista ja se oli todella oikea päätös. Tunnelma oli ”muy loco”, sanoisinko 😀 Ihmiset hyppi ja lauloi, rummut ja torvet soi, ilmaan lenteli paperisilppua ja kentälle kuittinauhaa, vihreää ja keltaista savua suitsusi joka puolelta. En pidä juurikaan urheilusta, enkä seuraa edes Suomen menestystä missään hiihdossa tai jääkiekossa, mutta olen aina fanittanut jalkapalloa (etenkin Brasiliaa ja Barcaa) ja halunnut kokea Latinalaisen Amerikan futis-hurmoksen. Ihan mieletöntä, että pääsin osalliseksi tuota kokemusta ja että kotikylän joukkue vieläpä voitti matsin 5-3. Monessa paikassa varoitellaan, ettei naisen kannata mennä ainakaan yksin futismatseihin, mutta eipä tuolla mitenkään vaarallista ollut. Ainoastaan jossain vaiheessa yleisön reunalta, missä olin alussa seisonut, alkoi kuulua rähinöintiä, ja poliisit kävivät hakemassa jotain tyyppejä pois. Se ei menoa haitannut, vaan ihmiset jatkoivat elämöintiä ja ilakointia. Kun peli päättyi, jotkut savua ja paperia levittäneistä faneista tuli kyselemään mistä olen, ja riemuitsivat kun näkivät että ranteessani liehui San Pedron bandana. Joku hieman humalassa ollut äijä tuli oikein halaamaan ja antamaan poskipusuja ja heitti brofistit vaikka olenkin nainen 😀 Eräs tyyppi sanoi, ettei Guatemalassa naisia yleensä kiinnosta futis, mutta olihan tuollakin jonkun verran naisia ja tyttöjä yleisössä. Suurin osa naisista kyllä taisi seistä kauempana riehujista, mutta koska olen itsekin tällainen hurjapää, halusin nimenomaan mennä sekasorron keskelle kuvaamaan ja fiilistelemään. Oli kyllä ihan huippu tapahtuma!

Lähdin kävelemään paikallisten asukkaiden kanssa alas vuorilta ja olen nyt takaisin majapaikassa. Matkan varrella näin kun joku vanha mies makasi maassa ja itki vuolaasti. Hänen vierellään oli toinen vanha mies, joka koetti saada miestä pystyyn. Vanhus taisi olla aika laitamyötäisessä, joten menin kysymään tarvitsevatko he apua. Yhdessä sitten nostimme miesparan pystyyn ja toinen mies lähti taluttamaan itkevää miekkosta pois. Kadun päässä vähän matkan päässä seisoi jotain turisteja katsomassa ja he kysyivät minulta, oliko mies kunnossa. En kyllä oikein ole koskaan ymmärtänyt tuota, että jos on joku onnettomuus tai muu tilanne, niin miksi pitää jäädä kyttäämään eikä voi itse mennä kysymään tarvitaanko paikalla apua. En tiedä johtuuko se käymistäni ensiapukursseista vai mistä, mutta menen hyvin hanakasti tilanteisiin jos näyttää siltä, että joku on pulassa. Toivoisin, että jos itse olisin samassa tilanteessa, tulisi joku myös silloin auttamaan. Kyllä kaikilla ihmisillä on velvollisuus huolehtia myös tuntemattomista, jos joku on vaarassa tai loukkaantunut.

Päivä ehti kääntyä tässä välissä jo maanantaille. En saanut tekstiä aiemmin valmiiksi, sillä täältä katkesi sähköt yöllä ja ne palautuivat vasta tänään kahden maissa iltapäivällä. Luonnollisesti myös netti oli poikki. Aiemmin ostamani prepaid toimi satunnaisesti ja silloinkin vain edgellä. Yritin soittaa aamulla Suomeen, ettei tarvitse olla huolissaan jos minusta ei kuulu mitään vähään aikaan. Puhelu kuitenkin katkesi samoin tein enkä pystynyt soittamaan enää uudelleen enkä myöskään laittamaan tekstiviestiä. Lopulta parin tunnin päästä puolisoni sai soitettua takaisin. Yllättäen ilman nettiä ei ollutkaan vaikeaa, mutta sitäkin enemmän vaikeuksia tuotti olla koko päivä ilman kahvia 😀 Sähkökatkon takia en saanut tänään pyykkiä pestyä, joten se on tehtävä huomenna kun suuntaan Panajacheliin. Nyt on jo vähän kaihoisa olo, kun joudun taas vaihtamaan paikkaa. Tämä lodge oli kuitenkin ihan kiva ja paikalliset niin ystävällisiä. Panajachel on paljon kalliimpi ja siellä asuu aika paljon ulkomaalaisia. Toisaalta sieltä tänne päin on upeat maisemat, kun tulivuoret näkyy paremmin.

Kävin blackoutin aikana vielä kävelyllä kylällä, makasin sängyssä kattoon tuijottaen, kuuntelin ulkoa tulevia ääniä, katselin näitä blogiin tulevia kuvia valmiiksi ja lopulta myös muistin, että minulla on tuossa vanhassa puhelimessa musiikkia, mitä pystyi kuuntelemaan ilman Spotifyta, josta yleensä kuuntelen musiikkia. Tuli vähän joku vanhan ajan mökkireissu mieleen, kun esimerkiksi satoi vettä, eikä ollut muuta tekemistä kuin radion tai peltikaton päälle ropisevien pisaroiden kuuntelu sängyssä maaten. Tekee välillä ihan hyvää.

Ps. Tämän hetken biisisuosikit. Reissun aikana on tullut niin paljon ihania uusia biisejä vastaan, että jo tämä on yksi hyvä syy tulla takaisin tänne joskus <3 Rakastan lattarirytmejä ylikaiken!

Floresista mutkien kautta Atitlanille

Saavuin eilen tänne Etelä-Guatemalaan Lake Atitlan -järvelle, missä olen seuraavat kaksi viikkoa. Vietin sitä ennen Floresissa viisi yötä, joten sinä aikana paikkaa ehti kierrellä ihan hyvin saaren ollessa niin pieni. Viimeisenä päivänä kiertelin vielä kaduilla ja kapusin kylän korkeimmalle kohdalle – ja onneksi tein niin, sillä sieltä oli kauniit maisemat järvelle ja kylän ylle. Aukiolla oli koripallokenttä ja valkea kirkko. Lisäksi puistoalueella oli kolme mayojen steelaa, mutta valitettavasti niissä ei ollut mitään infotauluja enää jäljellä.

Paikallinen koulu.

Kävelyreissulla pysähdyin kahville Cool Beans -ravintolaan. Paikka oli sisältä todella upea, kahvila-alue oli yhteydessä ulkotilaan ja siellä kasvoi rehevää kasvillisuutta, samoja kasveja mitä meillä on Suomessa huonekasveina. Otin kahvin ja siihen kuului myös ilmainen santsikuppi. Tilasin lisäksi jonkun jälkiruuan, koska olin aiemmin käynyt syömässä grillattua kanaa ja riisiä. Luin puolihuomiolla listasta ”plátanos fritos con crema” ja koska olin juuri katsonut Ilonan videon jäisistä banaaneista smootiessa, tuli mieleeni mielleyhtymä viileistä banaanisivuista minkä päällä on kermaa. Petyin pahemman kerran, kun muutenkin kuumaan oloon ja kuumaan kahviin yhdistettiinkin tulikuumia banaanintyylisiä siivuja ja jotain vaniljakastiketta (eli annos oli friteerattu ja maistui ihan ranskanperunoiden öljylle). Annos oli aika paha, mutta söin sen silti. Ihmettelin jo sisääntullessa, miksi paikan oleskelutilassa oli joku todella rändom kokoelma eri esineitä. Siellä oli mm. Che Guevaran valokuva, kynttilöitä, lehtileikkeitä, huhmareita, ikivanha kirjoituskone, kilpikonnan kuoria yms. Lähtiessä kysyin paikan omistajalta, mikä on homman nimi. Omistaja kertoi perustaneensa kahvilan 16 vuotta sitten, ja oli ensin haaveillut antiikkiliikkeestä. Kirjoituskone esimerkiksi oli ollut hänen isoisänsä ja morttelit isoäidin. Kysyin Chen kuvasta ja hän kertoi uskovansa vallankumoukseen, ja että Guatamalakin vielä joku päivä heräisi siihen. Mies kertoi myös olevansa suurvaltoja vastaan ja ajavansa naisten oikeuksia. Olisin halunut kysellä lisää, mutta kielimuurin takia se ei onnistunut valitettavasti. Mielenkiintoinen paikka eniwei.

Palasin myöhemmin hotellille ja kysyin respasta, voisivatko he tilata taksin seuraavalle aamulle klo 6, jotta pääsen lentokentälle. Nukuin taas tosi huonosti ja minulla on myös ollut huono olo jonkun kolme päivää. Mahassa on etova olo ja ruuan ajattelukin yököttää, mutta ei muita oireita enkä ole oksentanut tai mitään. Olen kuitenkin koettanut syödä jotain, koska olen muutenkin jo laihtunut varmaan monta kiloa reissun aikana, mikä ei ole yhtään hyvä juttu. Sain seuraavalle aamulle mukaanpakatun aamupalan, mihin kuului pari leipää, omena, keksejä, kahvia ja pillimehu. Menin aulaan kuudelta, mutta taksia ei näkynyt. Pyysin respan tyyppiä soittamaan uuden taksin ja se tulikin kymmenessä minuutissa. Olin tehnyt check-inin jo edellisenä päivänä, joten mikään kiire ei ollut, koska kenttä on niin pieni että siellä on vain yksi portti. Vanha taksikuski oli mukava ja kyseli Suomesta jotain. Olimme jo matkalla, kun tuli puhelu, että joku toinenkin tarvitsee kyydin kentälle, joten kurvasimme hakemaan jonkun naisen vielä takapenkille. Nauroin mielessäni, kun kuuntelin puhelua missä kuski sanoi, että on viemässä ”chiquitaa” kentälle (chiquita on hellittelynimi pienelle tytölle, mitä en todellakaan enää ole). Maksoin kyydistä 25 quetzalia eli pari euroa.

Mundo Mayan kentällä jo heti ovensuussa oli pöytä, missä virkailija avasi repun ja katsoi päällisin puolin ettei siellä ole – jotain, en tiedä mitä. Skippasin check-in jonon ja menin turvatarkastukseen. Luulin jo että kaikki meni kerrankin ok, mutta ei. Sehän olisi ollut liian hyvää ollakseen totta. Kaksi virkailijaa kysyi onko minulla sakset repussa, ja olihan minulla kynsisakset. Terä ei todellakaan ole yli 3cm joten ne on sallittu tasan tarkkaan. Toinen ongelma oli OFF-suihke, hiuskiinne ja kuivashampoo, jotka oli suihkepulloissa. Virkailijat väittivät ettei matkustamoon saa viedä mitään aerosoleja, vaikka ne todellakin on sallittuja jos määrä on alle 100ml (omani olivat 65-100ml). Tunsin käyrän nousevan ja aloin väittelemään virkailijoiden kanssa ja sanoin, että sivuillakin lukee että ne on sallittuja. No ei auttanut itku markkinoilla ja jouduin heittämään kamat roskiin. Aiempi samanlainen **tutus oli jo Helsinki-Vantaalla, kun virkailija käski minun laittaa nesteet PUOLEN litran muovipussiin vaikka ne oli valmiina ohjeen mukaan LITRAN pussissa. Menetettyjen tuotteiden arvo lasketaan kympeissä, mutta eniten tässä ärsyttää suunnattomasti se, että nuo työntekijät ei itse noudata sääntöjä, jotka on asetettu. Mutta eipä siinä auta kuin niellä paska ja tyytyä mielivaltaisiin päätöksiin, hymyillä ja jatkaa matkaa.

Mundo Mayan kenttä on todella pieni.

Pääsin vihdoin portille odottamaan konetta, eikä kentällä tosiaan ole kuin yksi odotusaula ja portti. Näytin boarding passin virkailijalle ja kävelin ulos kentältä kiitotielle, missä kone odotti. Lensin Aviancan pienellä potkurikoneella, missä oli muistaakseni joku ehkä 25-30 penkkiriviä ja jokaisella rivillä 2×2 paikkaa. Paikkani oli 8A, joten istuin kakkosrivillä. Koneeseen oli sisäänkäynti kuitenkin vain takaovesta. Reppu oli niin pullea, ettei se meinannut mahtua hattuhyllylle, mutta onneksi lentoemäntä ei sanonut mitään. Tungin sen väkisin sinne ja istuin paikalleni. Hieman kuumotteli lentää jollain potkurikoneella Guatemalan viidakon yläpuolella, mutta matka meni hyvin. Saimme täytetyt sämpylät ja kahvia. Lento kesti vain 50 minuuttia ja kun lähestyimme Guatemala Cityä, alkoi turbulenssi. Kone tärisi ja kenttää kohti tullessamme se kaartoi niin jyrkkään kaarrokseen, että pelkäsin oikeasti koneen kääntyvän kohta 180 astetta katolleen. Puristin käsinojaa ja pidin toisella kädellä kiinni edessäolevan penkistä. En ole koskaan aiemmin pelännyt lentokoneessa, mutta nyt hirvitti oikeasti, ja mietin pääsemmekö elävänä perille vai tuleeko meistä uusi jakso Lentoturmatutkinta-ohjelmaan 😀

Acatenango-tulivuori lentokoneesta katsottuna <3

Saavuin Guatemala Cityn La Aurora -kentälle ja ajattelin nettitekstien perusteella, että sen kun vaan hyppään shuttleen ja ajan Panajacheliin. No, ei mennyt ihan niin. Näin kyllä shuttlekyytien myyntikojun ja menin sinne. Mies sanoi, että kyyti lähtee klo 10 (olin kentällä ennen yhdeksää) ja matka maksetaan kahdessa erässä. Maksoin 100 GTQ kentältä Antiguaan, jossa olisi ollut vaihto ja jatkolipun osto (muistaakseni 50 tai 100 GTQ). Menin kahvilaan syömään hodarin ja sen jälkeen ulos hengailemaan. Jonkun shuttlen äijä tuli kysymään olenko menossa Antiguaan. Mies sanoi, että odotamme vielä jotain toista matkustajaa ja lähdemme sitten. Menin istumaan tilataksin takakonttiin datailemaan ja juomaan kahvia. Toista matkustajaa ei koskaan tullut, ja kuski tuli klo 10 sanomaan, etten ehdi enää Antiguaan, josta jatkokyyti lähtisi klo 11. Paikalle tuli muutama muukin äijä selittämään, ilmeisesti jotain shuttlekuskeja hekin, että voin ostaa lipun suoraan shuttlekyytiin, joka ei aja Antiguan kautta ja joka lähtee klo 11. Lippu maksoi 250 GTQ (-100 jonka olin jo maksanut aiemmasta lipusta). Joku mies kävi ostamassa lipun puolestani, he ottivat minusta kuvan ja nimen ylös, ja menin takaisin kahvilaan, josta uuden kuskin olisi pitänyt tulla hakemaan minua klo 11. Mietin välillä, onko mitään kyytiä edes tulossa vai kusetetaanko tässä turistia 6-0. Olin jotenkin kuvitellut, että turisteja saapuu jatkuvalla syötöllä, mutta yksikään shuttle ei saanut ihmisiä kyytiin sinä aikana kun olin kentällä. Toisaalta en ole varma, jos siellä on kaksi eri terminaalia, itse kun saavuin maansisäisellä lennolla.

Odottelua ja odottelua.

Kello tuli tappiin enkä jaksanut istua enää sisällä vaan menin shuttlejen lähelle hengailemaan (ja katsomaan poliiseja..). Viereeni asteli joku autoja vuokraava äijä, joka kysyi miksi olen vieläkin siellä. Sanoin etten ole saanut kyytiä eikä kukaan tullut vieläkään hakemaan. Mies meni ensimmäisen shuttlekuskin luo kysymään tilannetta. Kohta kolmas mies tuli puhelimen kanssa, missä naisääni pahoitteli että on ruuhkaa ja menee vielä 10 minuuttia. Jäin ulos juttelemaan autonvuokraajan kanssa niitä näitä. Hän näki niskatatuointini, josta puhe kääntyi jengeihin. Selvisi, että hän on joku entinen jengiläinen, ja tottakai mielenkiintoni heräsi heti, ja aloin kyselemään lisää. Mies esitteli omia tatuointejaan ja juttelimme Keski-Amerikan huumeongelmasta ja väkivallasta. Kerroin, että Suomessa kaikki oli varoitellut minua Keski-Amerikasta ja jengeistä, mutta mies sanoi, ettei jengiläiset tee mitään tavankulkijoille. Ainoastaan jos sekaannut huumekauppaan tai muuten heidän bisneksiin, voi tulla ongelmia. Arvelinkin asian näin olevan. Äijä kyseli vielä mitä teen työkseni ja että oli nähnyt kun datailen kentällä. Kerroin ummet ja lammet koulutuksistani ja työtilanteesta Suomessa jne.

Joku shuttleäijistä tuli sanomaan, että tule istumaan autoon ja lepäämään. Sanoin ettei minua väsytä vaan alkaa ärsyttää kun kyytiä ei näy eikä kuulu. Menin kuitenkin autoon ja siihen tuli pari jotain muutakin äijää. Pyysin yhtä kuskia taas kerran soittamaan ja kysymään tilannetta. Taas luvattiin 10 minuuttia, mutta en enää uskonut siihen. Miehet halusivat nähdä Facebookissani olevia kuvia ja päädyin lopulta esittelemään Suomea, ulkomaanreissujani sun muuta, mistä miehet olivat hyvillään. Näytin kuvia Meksikon seminaarista ja Pohjois-Korea-tapaamisista yms. ja tyypit olivat innoissaan. Äijät oli ehkä jotain 30-50-vuotiaita ja todella asiallisia, ei yhtään sellaisia ahdistavia tai kuumottavia, mitä olin ensin ajatellut guatemalalaisista miehistä saapuessani Floresiin. Enemmänkin heistä ehkä paistoi jonkinlainen yllättyneisyys, että olin naisena yksin Keski-Amerikassa ja muutenkin uskalsin mennä hengailemaan niiden kanssa. Tottakai he ihmettelivät moneen otteeseen, miten oma mieheni oli päästänyt minut yksin reissuun.

Yhtäkkiä kuulin nimeäni huudettavan ja kyyti oli vihdoin saapunut. Miehet olivat sanoneet että menen chicken busilla, mikä on psykedeelisillä väreillä ja valoilla koristeltu jenkkien vanha koulubussi ja mitä paikalliset käyttävät liikkumiseen Keski-Amerikassa paikkojen välillä. Kyyti on vaarallinen ja hurjapäinen. En halunnut mennä sellaisella, mutta ei kai minulla ollut vaihtoehtoja. Paikalle kurvasi onnekseni kuitenkin tilataksi, ja nousin kyytiin. Kysyin missä muut matkustajat ovat, mutta kuski sanoi että olen saanut privaattikyydin. Tyyppi ei puhunut juuri lainkaan englantia, joten minun oli pakko puhua espanjaa hänen kanssaan. Kuski oli kuitenkin todella mukava, ystävällinen ja hauska, ja hän pysähtyi kun halusin ostaa kahvia tai käydä huoltoasemalla. Matkalla kyselin kaikkea mm. mitä vuorten rinteillä viljellään, miksi tien varressa oli poliisivartio, mitä liikennemerkkien varoitustekstit tarkoittavat jne. Mies nauroi kysymyksilleni huvittuneena, mutta vastaili kaikkeen. Juttelimme perheistämme ja elämästä yleisesti. Hän kertoi olevansa 29-vuotias eikä hänellä ole omaa perhettä. Sisaruksia hänellä on yli 10 😀 Jossain välissä hän alkoi käydä kauppaa Pelle Pellen lippiksestäni, joka on saanut monelta muultakin jostain syystä kehuja täällä. Kuski yritti ja yritti, mutta en suostunut luopumaan hatusta enkä neuvottelemaan hinnasta, enkä varsinkaan antamaan sitä hänelle lahjaksi muistona, mitä hän myös ehdotti 😀

Kun ihailin edessä näkyviä tulivuoria, hän kehotti vähän ajan päästä katsomaan ikkunasta ja sanoi että katso Fuegoa. Sieltä tuprusi savua pienen purkauksen merkiksi. Olin ihan innoissani ja iloitsin asiasta miehen nauraessa minulle 😀 Sanoin etten ole koskaan aiemmin nähnyt tulivuorta. Mies ehdotti, että hän voi tulla kanssani kiipeämään San Pedron tulivuorelle täällä Atitlanilla jos haluan. Luin aiemmin netistä, että reitti on suljettu, koska siellä on tapahtunut ryöstöjä, mutta että jotkut käyvät siellä silti. Olisin kyllä valmis kiipeämään sinne paikallisen kanssa, koska luultavasti silloin en joutuisi hyökkäyksen kohteeksi. Menen ensi viikolla Panajacheliin viikoksi ja kuski sanoi, että voi näyttää minulle kylää. Tyyppi asuu itsekin tässä järven ympärillä Santa Catarinan kylässä, joten sovimme että pidämme yhteyttä jos haluan tehdä jotain. Yritin jo etukäteen maanitella häntä, että hän lähtisi maksua vastaan kuskiksi Chichicastenangon markkinoille kun olen Panassa, mutta hän ei luvannut suoranaisesti vaan huokaisi kärsivän näköisenä kun kuuli markkinat mainittavan. Yhdessä vaiheessa hän kysyi haluanko ajaa autoa, ja sanoin etten todellakaan omista edes ajokorttia. Tyyppi sanoi että voi opettaa minua ajamaan (Guatemalan äärimmäisen mutkaisella vuoristotiellä), mutta vastasin että aiheuttaisin vain onnettomuuden. Wtf.. 😀 Kuski oli tavallaan vähän outo, mutta pidänkin oudoista ihmisistä ja meillä varmaan siksi synkkasi niin hyvin. Hän ei myöskään yrittänyt ahdistella minua, mutta yhdessä vaiheessa kun sanoin että voisin muuttaa tänne maisemien takia, niin hän kysyi voinko muuttaa hänen luokseen. Joo, odota, haen vain ensin mieheni Suomesta..

Matkalla tänne kerroin, että tarvitsen prepaid-liittymän, ja Sololaan tullessamme, kuski kysyi haluanko ostaa liittymän. Pysähdyimme Claron kojulle ja mies osti liittymän minulle ja pyysi myyjää aktivoimaan sen käyttövalmiiksi. Hän puhui sen verran hitaasti että ymmärsin melkein kaiken, mitä puhuimme. Ja jos en ymmärtänyt jotain, hän koetti selittää tarkemmin. Oli kyllä hyvä espanjantunti kerrassaan ja oli muutenkin todella ihana kuunnella natiivin puhumaa espanjaa. Varsinkin kaikki sanat missä on r-kirjain kuulostaa ihanalta, esim. ”perro”, ”cerro” tai jopa ”narcotráfico”. Voisin kuunnella puhetta ikuisesti välittämättä siitä, mikä on aiheena. Tästä tulikin mieleen, että omasta englannin puheestani minua on luultu monesti tällä reissulla, että olen Venäjältä, Puolasta tai jostain Baltian maasta 😀 Joskus töissäkin kansainvälisellä leirillä ukrainalainen mies luuli, että olen venäläinen. En todellakaan osaa lausua englantia oikein ja kuulostan varmaan juurikin itäeurooppalaiselta. Belizessä aksenttiani ihailtiin ja se kuulosti kuulemma ihanalta, en tiedä miksi. Eilen eräs toinen saksalainen sanoi että minulla on hyvä englanti suomalaiseksi, eikä hän olisi osannut arvata, että olen Suomesta. Hänkin epäili minua venäläiseksi tai puolalaiseksi.

Maisemat Sololasta käsin tänne järvelle on ihan uskomattoman kauniit ja haluan kyllä Panajachelissa ollessa käydä siellä uudelleen. Viidakon peittämien korkeiden vuorten lomassa mutkittelee tie, jolta avautuu alas järvelle korkea pudotus ja ihana näkymä. Sininen järvi, jota ympäröi pyramidin malliset korkeat tulivuoret. En ole koskaan ollut näin satukirjamaisessa maisemassa. Missään kuvissa paikka ei pääse oikeuksiinsa, vaan se on koettava omin silmin. Solola sijaitsee 2 114 metrissä ja Panajachel 1 579 metrissä, joten pudotusta on  noin 500 metriä.

Näkymää Sololasta järvelle. Taustalla tulivuoret San Pedro ja Toliman.

Kun saavuimme yhteensä neljän tunnin ajomatkan jälkeen Panajacheliin, pysähdyimme shuttletoimistolle, jonne mies kehotti minua maksamaan kyydistä. Sanoin että olen jo maksanut kyydin Guatemala Cityssä, jonka jälkeen kuski sanoi että voin näyttää kuitin toimistolle. Aloin etsimään kuittia, mutta en löytänyt sitä mistään. Pengoin kaikki taskut ja laukut, mutta paperi oli tiessään. Thänk god olin ottanut siitä jostain syystä kuvan Facebookiin aiemmin, ja kysyin josko se kelpaa todisteena. Kelpasi se, ja sain tämän jälkeen kyydin vielä venesataman lähelle. Mies halasi minua, kiitin häntä avusta, ja suuntasin laiturille. Matkalla joku nainen pysäytti minut ja kysyi että puhunko englantia. Hän sanoi, että voimme mennä yhdessä lanchaan eli veneeseen ja koettaa saada halvemman hinnan. Nainen oli Israelista ja tuntui todella mukavalta sen mitä ehdimme jutella. Menimme yhtä matkaa, mutta vaikka hän vänkäsi pitkän aikaa espanjaksi kapteenien kanssa, maksoimme silti 25 quetzalia. Puuvene oli todella heppoinen ja meitä oli siinä ehkä 15 henkeä. Allokko oli niin kovaa, että keulassa istuneet lentelivät ja pomppivat kipeän näköisesti. Istuin aika perällä joten kyyti oli verrattavissa vain johonkin töyssyiseen hevosratsastukseen. Olin kaiken lisäksi saanut netin toimimaan puhelimessa, joten keskityin puhelimen näyttöön enkä veneeseen. Luulin että venematka kestää tunnin, mutta en tiedä kestikö se kuin ehkä puoli tuntia. Saavuin San Pedro La Lagunan venelaiturille joskus puoliviiden maissa illalla, ja otin sieltä tuktukin. Tämä hostelli on todella syrjässä ja kävelymatkaa olisi ollut ehkä puoli tuntia jos olisin alkanut kartan kanssa suunnistamaan. Maksoin tuktukista 20 quetzalia. Kuski yritti myydä minulle opastettua kierrosta tekstiilinvalmistusyhteisöön, mutta en viitsinyt suostua summamutikassa ensimmäiseen tarjoukseen. Pyysin hänen käyntikortin ja sanoin palaavani asiaan.

Tuktuk jätti minut tien varteen, sillä tänne majapaikkaan ei ole tietä. Suuntasin kahden rakennuksen välistä pellolle, missä paikalliset olivat hoitamassa salaatti- ja muita viljelmiään. Alue on bilekeskittymän ulkopuolella ja täällä asuu lähinnä paikallisia. Kuljin peltojen vierestä ja tervehdin takaisin pelloilta vilkuttelevia ihmisiä. Kävelin rantaan, missä maya-naiset olivat pesemässä pyykkiä, ja näin sisäänkäynnin hostellille. Olen Wachalal Lake Lodgella ja minulla on täällä oma huone bungalowissa. Paikka on todella idyllinen ja pihapiirissä on runsaasti erilaisia lintuja pitämässä konserttoaan. Kovempi mekkala kuin Tikalin viidakossa. Pihalla on chillailupaikkoja ja riippumattoja, ja tuolla etuosassa on respa, oleskelutila ja keittiö josta voi tilata ruokaa ja juomia. Kävin illalla syömässä muutaman pizzapalan ja juomassa smoothien. Henkilökunnasta ainakin osa on muita reppureissaajia ja juttelinkin illalla tiskillä olleen saksalaisen naisen kanssa. Olin aika väsynyt ja menin jo 20:30 takaisin huoneeseen ja suihkuun. Ensimmäistä kertaa moneen viikkoon tuntuu, että minulla on puhtaat hiukset. Vettä tulee suihkusta niin paljon kerralla, että hiukset saa pestyä. Aiemmissa paikoissa vesi lorisi vain muutamasta suihkupään reiästä. Muutenkin on puhdas olo, sillä täällä ei ole yhtään kostea ilma. Illalla on niin viileä, että joutuu olemaan collegepaidassa ja yöllä oli peräti kylmä (mikä ei haittaa). Olen silti pitänyt kattotuuletinta päällä, koska rakenteet on harvat eikä täällä ole moskiittoverkkoa.

Täällä on nyt se aiemmin mainitsemani itsemurhasuihku, mutta en kuitenkaan saanut sähköiskua siitä, koska johdot oli piilotettu asianmukaisesti. Vesi ei kuitenkaan ollut lämmintä kuin suihkun alussa, koska painetta oli sen verran ettei vesi ehtinyt lämmetä suihkupäässä. Itsarisuihku toimii siis siten, että suihkupään sisällä on sähkövirta ja vastus, joka lämmittää veden. Jotkut Keski-Amerikan suihkuista on huonosti asennettu niin, että sähköpiuhat roikkuu paljaana eikä maadoitusta ole tehty. Jos suihku vielä on liian matalalla niin ettei vesisuihkun ja ihmisen väliin jää tarpeeksi tilaa, saat sähköiskun suihkun mukana. Se ei ole mikään sydänkohtauksen aiheuttava virta kuitenkaan, vaan sellaista kihelmöintiä. En kuitenkaan itse halua ottaa mitään riskiä, joten en kosketa suihkua tai muuta sen lämmitysasetuksia.

Matkalla majapaikkaan ei ole tietä.

Naapurissa on paikallisten viljelmiä, josta ilmeisesti tännekin tulee mm. salaatit.

Alueella asuu pelkästään paikallisia. Rannalla oli naisia pesemässä pyykkiä ja kalastajia veneineen. San Pedron keskusta on tuolla niemenkärjen toisella puolella.

Majapaikkani pihalta ja kuistilta avautuvat maisemat. Respa, ravintola, oleskelutila, dormit ja yhteiset suihkut on noissa rakennuksissa, mitkä menee rantaa kohti. Nämä kaksi bungalowia on pihan perällä. Onneksi saan olla täällä omissa oloissani.

Suicide shower. Suihkupäässä on sähkövirta ja vastus, joka lämmittää veden ennen sen suihkuamista alas rei’istä. Tuossa asetus on kuumalla, mutta oikeasti vesi oli vain haaleaa, koska se ei ehdi lämmetä sitä mukaa kun vesi virtaa.

Nukuin yön todella huonosti. Heräsin 2:30 koirien jumalattomaan räkytykseen ja sitä jatkui jonkun vajaan tunnin. Nukahdin hetkeksi ja heräsin uudelleen samaan meteliin. Olin ihan raivona ja kiroilin suomeksi ääneen huoneessani. Täällä on todella paljon irtokoiria enkä tiedä mitä varten ne alkoivat rähisemään yöllä ja louskuttamaan kuonoaan. Kun ajoimme eilen Guatemala Citystä, näimme tiellä ainakin kolme auton alle jäänyttä koiraa. Voivottelin asiaa ensin, mutta kuski ei ollut yhtään pahoillaan. Kun sanoin Sololassa, että ”Hay muchos perros” eli täällä on paljon koiria, niin kuski vastasi ”Demasiado..”, liikaa. Kun saavuin tuktukilla tänne lodgelle, kysyin kuskilta ”Los perros son peligrosos?” johon tuktuk-äijä ilmoitti ettei koirat ole vaarallisia. Täällä(kin) majapaikassa on koira, mutta se on ihan ok ja rapsuttelin sitä eilen, vaikka se yrittikin koko ajan viedä sandaalin jalastani. Saksalainen sanoi että koira syö kaikkien kengät jos vaan saa suuhunsa.

Huoneessa on ihan mukava sänky ja kattotuuletin. Valitettavasti koirat pilasivat yöunet totaalisesti.

Mutta sellaista. Istuskelin aamupäivällä tuolla kuistilla, mutta nyt makaan sängyssä. Kävin tilaamassa aamupalalla kaksi toastia, jossa toisessa oli mm. tomaattia, avokadoa ja pestoa, ja toisessa hilloa, maapähinävoita ja pähkinärouhetta. Aamulla oli todella paha olo ja oli vaikea syödä, mutta sain kaiken silti alas. Kahvi oli kylmää ja siinä oli mantelimaitoa, mutta oli sekin parempi kuin ei mitään. Tuossa pihapiirissä pari paikallista äijää on tekemässä kunnostustöitä ja nainen siivoskelee näitä huoneita. Tässä on kaksi lodgea ja siirryin äsken tuosta edellisyön huoneesta tähän toiseen rakennukseen, koska se on kuulemma parempi. Ei tuossa aeimmassakaan kyllä mitään vikaa ollut, mutta mikäpäs siinä. Ikkunasta on nyt paremmat maisemat luontoon eikä seinään ja tämä on hieman tilavampi plus kiva puunaamio seinällä ja sängyn vieressä on pistokkeet.

Huono olo on vähän laantunut, mutta äsken nenä vuoti solkenaan ja aivastelin samaan syssyyn. Olo on oikeastaan vähän kuumeinen ja kurkku on hieman kipeä, mutta toivottavasti en tule flunssaan. On minulla onneksi kaiken maailman Panadol Hotit, Pafucinit sun muut mukana, joiden lisäksi ostin Floresin apteekista antibioottia varmuuden varalle jos tarvitsen sitä jossain välissä. Ei tarvinnut mitään reseptiä, sanoin vain mitä haluan. Siellä ei ollut pyytämääni tuotetta ja myyjä esitteli muita vaihtoehtoja. Otin sitten jotain, mitä minulla on joskus Suomessakin ollut mm. poskiontelotulehdukseen. Myyjä sanoi että lääkkeet ovat kalliita ja laskeskeli hintoja. Pöyristyin hinnasta, jonka jälkeen hän sanoi että voi antaa alennusta 😀 Kyllä täällä on asiat niin toisin kuin Suomessa, enkä sano tuota pahalla. Kohta lähden varmaan hieman katsomaan tuota San Pedron kaupunkia ja koetan löytää jonkun hyvän kahvilan. Olen juonut minimaalisen vähän kahvia koko reissun aikana ja saanut lähinnä vain pikakahvia tai muuta kuraa, vaikka olen kahvin sydänseuduilla 🙁 Luinkin kyllä netistä, että laatukahvit viedään yleensä ulkomaille. Harmi.

Mutta palataan taas myöhemmin asiaan kun on jotain kerrottavaa.

Edit: Kävin tämän teksin kirjoittamisen jälkeen kävelemässä tuolla kaduilla ja paikka on kyllä yksi hippien ja hörhöjen paratiisi. Kun Tikalin reissulla tutustuin siihen guatemalalais-amerikkalaiseen mieheen, hän kertoi, että täällä on myynnissä ihan jotain paketteja, mihin sisältyy hostellimajoituksen lisäksi erilaisia huumeita ja psykedeelejä. Onneksi en majoitu keskustassa. Lisäksi tuntuu, että varsinkin nuo vanhemmat paikalliset naiset ei tykkää yhtään, että täällä on turisteja, enkä ihmettele yhtään. Osa vanhoista maya-naisista katsoi itseänikin vähän tuimana ja tuomitsevana, etenkin legginsejä ja sandaaleita. Pitää varmaan huomenna laittaa mekko legginsien päälle ja kengät jalkaan. En todellekaan halua olla epäkunnioittava toisten kotipaikassa. En löytänyt mitään ruokapaikkaa, mistä olisi saanut ruokaa, ja kaikista kun kysyin niin ymmärsin että minun olisi pitänyt tehdä tilaus puoli tuntia etukäteen. Kävin ostamassa sitten leipomosta muutaman sämpylän ja kaupasta jäätelön. Yhdestä kahvilasta kävin kysymässä saako sieltä kahvia mukaan, mutta ne myi vaan kahvipaketteja. Löysin vihdoin aivan ihanan paikan, missä istuskelin vähän aikaa ja juttelin nuoren Julia-nimisen maya-naisen kanssa, joka oli siellä myyjänä ja lajittelemassa kahvinpapuja. Paikassa ei ollut muita asiakkaita, joten nainen jäi juttelemaan kanssani espanjaksi. Oli tosi kiva kyllä, ja menen varmasti uudelleen sinne joku päivä. Kaiken huippuna oli mitä ihanin pieni Sina-kissa, joka tuli instanttina puskemaan jalkaani ja hyppäsi sitten syliin kehräämään <3

Aamupalalla kuistilla.

Päivän piristys <3

Café Chuasinayi’hin menen saletisti uudelleen!

Maya-valtakunta osa 2: Tik’al, Guatemala

Kuten aiemmissa postauksissa mainitsin, syy miksi tulin tänne Floresiin, oli halu vierailla Tikalin arkeologisilla raunioilla ja samalla päästä käymään oikeasti viidakossa. Löysin viimeisimmän ulinapostauksen jälkeen ihan ok retkitoimiston, Crasbornin, josta ostin opastetun ryhmäkierroksen klo 8 lähdölle sunnuntaiaamuksi. Maksoin kuljetuksesta ja oppaasta 120 GTQ eli reilun kympin, mutta sen lisäksi kaikkien tulee ostaa joko pankista tai Tikalin kansallispuiston sisäänmenoporteilta lippu itse alueelle. Pääsymaksu on 150 GTQ. Alueella on sotilasvartiointi, eikä lippuakaan saa ostettua ilman passin esittämistä (muut henkkarit ei käy) ja aseistautuneen vartijan läsnäoloa. Käteistä kannattaa olla valmiina, sillä Tikalissa ei ole pankkiautomaatteja. Olin lauantaina tyytyväinen itseeni, kun sain hommattua kyydin pelkkää espanjaa käyttäen ja ymmärsin vielä naisen ohjeistuksen, mitä tulee ottaa huomioon ennen reissua. Aamulla heräsin sitten jo kuudelta, että ehdin syömään aamupalan ja pakata kamat päiväretkeä varten. Säätiedotus oli luvannut +33 (tuntuu kuin +38), joten en oikein tiennyt mitä laittaisin päälle. Puin harsomaisen t-paidan ja legginsit, koska kaikki oli varoitellut että Tikalissa sinut syödään elävältä hyönteisten toimesta.

Alueelle ei noin vain mennäkään.

Shuttle tai minibussi noukki meidät kyytiin Yo amo Petén -kyltin luolta, mikä on yleinen hop on / drop off -paikka. Meitä oli noin 30 tyyppiä, joista ehkä 2/3 oli tulossa samalle opastetulle kierrokselle, osa taas oli ottanut pelkän kuljetuksen. Bussissa viereeni istui jenkeissä asuva 32v. mies, joka oli alunperin lähtöisin Guatemalasta, mutta muuttanut sieltä perheensä mukana 4-vuotiaana pois. Hän oli ensimmäistä kertaa kotimaassaan ja juttelimme reissusta ja siitä millaisia tuntemuksia se on herättänyt. Miehen perhe ei hyväksynyt poikansa matkaa, joten hän ei ensin kertonut mihin oli lähtenyt. Kyselin vähän siirtolaisongelmasta ja miehen suhtautumisesta, mutta hän sanoi ettei hänellä ole mitään kontakteja tänne enää eikä guatemalalaisia ystäviä Jenkeissäkään. Hän totesi olevansa hyvin etuoikeutettu kun saa elää hyvää elämää, tulee toimeen ja on varaa matkustella. Hän työskentelee vaatesuunnittelijana ja hiustaiteilijana, ja oli menossa myös New Yorkin muotiviikoille, mikä on suuri saavutus. Katsoin IG:stä niin asia oli todellakin näin ja miksipä hänellä olisi ollut syytä valehdellakaan. Lisäksi mies sanoin tuntevansa olonsa oudoksi ollessaan turisti omassa kotimaassaan, ja että kun katsoo paikallisia ihmisiä, miettii että hän itse voisi olla siinä, jos elämä olisi mennyt toisin. Jos minä rändom suomalaisena jo itken välillä näiden asioiden takia, niin voin vaan kuvitella millainen tunnemyrsky toisella on. Mies vaikutti kuitenkin todella tyytyväiseltä matkaansa ja sanoi aikovansa palata Guatemalaan syksyllä uudelleen.

Kansallispuiston porteilta on vielä noin 20 min. matka itse raunioiden porteille, joten reissu yhteen suuntaan kestää reilun tunnin. Onneksi olin ottanut myös shortsit mukaan, ja kävin vaihtamassa ne heti kun saavuimme perille. Ilma ei tuntunut kylläkään niin hiostavalta, mitä olin kuvitellut etukäteen, vaan ihan siedettävältä, mutta kuuma oli silti. Sumuttelin OFFia ja aurinkorasvaa, mutta en kyllä nähnyt kuin ehkä yhden itikan ja yhden ampiaisen koko päivän aikana. Retkiopas oli hieman outo ja mielestäni meidän ryhmä oli liian iso, koska kaikki kulkivat kymmenien metrien päässä toisistaan ja opas jauhoi infoa lähinnä niille, ketkä kulkivat hänen kanssaan joukon kärjessä. En saanut hirveästi mitään uutta informaatiota mayoista, mutta oli kuitenkin ihan kiva että oli joku, joka johdatteli meidät järkevimmän reitin läpi. Emme kavunneet jokaiselle rakennelmalle, vaan opas kuljetti meidät tärkeimpiin paikkoihin ja hyvä niin.

Mayojen pyhä elämänpuu (kapokkipuu). Tämä yksilö on noin 250 vuotta vanha.

Olisin varmaan yksin tehnyt kaiken toisin enkä tiedä olisinko edes löytänyt kaikkia kohteita, sillä alue on niin laaja. Viidakossa risteileviä teitä on 16 km verran ja lisäksi metsän läpi menee pieniä polkuja, joita ei edes nähnyt tieltä käsin, ja jonne opas meidät johdatti. Näimme matkalla puiden oksilla kiipeileviä hämähäkkiapinoita ja lisäksi pari jäätävää mekkalaa pitänyttä mölyapinaa 😀 Jossain vaiheessa kuljeskelin yksin erillään muusta joukosta, koska halusin jäädä nauttimaan hetkeksi sademetsän äänistä. Kuulin lintujen viserrystä ja näin myös tukaanin puussa. Sitten kuulin oksien rasahtelua ja lehvästön kahinaa, joten ensimmäisenä mieleeni piirtyi jaguaarit, puumat, pantterit ja ties mitkä villieläimet vaanimassa nälkäisenä turistia. Huomasin kuitenkin, että ääni lähti puussa keikkuvista apinoista.

Tikalin pyramidit ja temppelit

Gran Plaza 

Ensimmäinen kohteemme oli parinkymmenen minuutin sademetsäkävelyn jälkeen edessä, mutta emme menneet tietä pitkin, vaan opas kehotti meitä nousemaan jyrkkää rinnettä ylös. En tiennyt mitä mäen päällä on, joten oli aivan upeaa nähdä koko pääalue eli Gran Plaza silmien edessä! Saavuimme paikalle Acrópolis Norten taakse, jolta ihailimme maisemia yli pääaukion. Gran Plazan molemmin puolin on kaksi suurehkoa 700-luvulla rakennettua pyramidia, lännessä Templo I eli Suuren Jaguaarin temppeli (45 metriä korkea) ja idässä Templo II eli Naamioiden temppeli (38 m). Naamioiden temppeli rakennettiin aikanaan hallitsija Ah-Cacaon vaimon kunniaksi. Templo II:n takana on Templo III eli Jaguaari-papin temppeli. Se on alueen viimeisin pyramidi ja rakennettu 810-luvulla. Tämän jälkeen mitään ei enää rakennettu, ja jo 900-luvun tienoilla Tikalissa asunut väestö oli kadonnut ja paikka autioitunut. Tikalin nimi tarkoittaa muuten Äänien paikkaa.

Ensimmäiset kohteet pilkottaa puiden takaa.

Gran Plaza Acrópolis Nortelta kuvattuna.

Suuren Jaguaarin temppeli.

Naamioiden temppeli.

Acrópolis norte kuvattuna Gran plazalta.

Pyramidien edessä Acrópolis Nortea vastapäätä on Acrópolis Central, joka on suurin Tikalin asuinrakennelmista. Siellä on asunut korkea-arvoista väkeä ja kompleksissa on ollut myös julkishallinnollisten toimijoiden tiloja. Gran Plazan ulkopuolella A. Centralin takana ja Mundo Perdidon itäpuolella on Templo V, joka oli ensimmäinen Tikalin pyramideista (rakennettu 600-luvulla). Sen rakennutti Maya-hallitsija Calavera de Animal (Eläimen Kallo).

Kiertelimme hetken Gran Plazalla ja opas kertoi steeloista, eli kivipaaseista, joihin kansat eri korkeakulttuureissa ovat kaivertaneet merkittäviä tapahtumia historiassa. Yksi esimerkki on vaikkapa Hammurabin laki Babyloniasta. Steeloja on löytynyt ympäri Maya-valtakuntaa ja osin niiden perusteella on selvitetty historian kulkua. Gran Plazan pyramidit on rakennettu 700-luvulla, mutta Acrópolis Norte on niitä vanhempi ja sen rakentamiseen kului yli 1 000 vuotta. Rakennelmassa on nähtävillä sama, mitä asteekkien Templo Mayorissa, eli jokaisen hallitsijan aikana rakennuksesta tehtiin suurempi rakentamalla uusi kerros edellisen päälle. Acrópolis Nortea pidetään myös hallitsijoiden hautausmaana ja sieltä on löytynyt mm. Eläimen Kallon hautakammio. Keskusaukio oli uskonnollisten seremonioiden pääpaikka. Emme kiivenneet näille Gran Plazan pyramideille, koska se olisi ollut turhaa. Näimme alueen muutenkin.

Steela.

Mundo Perdido ja hulppeat näköalat pyramidien huipulta

Gran Plazalta jatkoimme matkaa Templo II:n vierestä kohti Mundo Perdidoa eli kadonnutta maailmaa. Alueella on Tikalin vanhimpia rakennelmia, jotka ovat peräisin 300-luvulta. Kiipesimme vajaa 30 metriselle Gran Pyramidille, mistä avautuivat todella upeat maisemat yli Tikalin kansallispuiston (Maya Forest). Metsäalue kuuluu kahden miljoonan hehtaarin Maya biosfäärireserviin, joka ulottuu Guatemalasta Meksikoon ja Belizeen. Vain murto-osa mayojen valtakunnasta on kaivettu esiin, eikä esimerkiksi Tikalissa olevia kaikkia kohteita ole pengottu esiin kasvillisuuden alta. Alue on UNESCOn maailmanperintökohde, eikä siellä saa enää tehdä suurempia kaivauksia tai kaataa metsää. LiDAR-lasertutkalla on löydetty yli 60 000 erilaista rakennelmaa, ja näiden löytöjen avulla on selvinnyt, että Maya-valtakunta oli huomattavasti luultua laajemmalle levittäytynyt. Näimme Gran Pyramidilta Tikalin muiden pyramidien huiput, jotka ulottuvat korkealle puiden yläpuolelle. Mayojen valtakauden aikaan Tikalissa ei ollut metsää, sillä suurin osa puustosta oli hakattu paljaaksi.

Mundo Perdidon kohteita.

Portaat Gran Pyramidille.

Huipulla.

Viidakon seasta pilkottaa Templo III sekä Naamioiden ja Suuren Jaguaarin temppelit.

Tällä pyramidilla kävi muuten hauska juttu, kun eräs ryhmässämme ollut nainen kysyi minulta englanniksi, että mistä olen. Vastauksen kuultuaan hän huudahti, että ”EI VOI OLLA TOTTA! Ootsäkin Suomesta!?” Oltiin molemmat että whaaat, ei hitto oo todellista!? 😀 Nainen ei edes majoitu Floresissa, vaan oli osa jotain muuta kiertomatkaseuruetta, ja sattui vaan osallistumaan tuolle samalle Tikalin kierrokselle meidän kanssa. Ihan uskomatonta, että täälläkin kolkassa sitten törmää suomalaiseen. Olin vielä aiemmin bussissa kuunnellut, kun kaksi muuta naista puhuivat keskenään ja sitten he tajusivat olevansa molemmat Belgiasta. Mietin, ettei minulle varmaan ainakaan tule käymään noin 😀

Kun laskeuduin alas pyramidilta, opas oli selittämässä muulle ryhmälle jotain tähtikuvioiden ja pyramidien yhtenevästä sijoittelusta, mutta en kuullut juttua alusta asti. Kysyin joltain naiselta, mistä tähtikuviosta opas puhui, niin kyseessä oli kuulemma Pieni Karhu (Ursa Minor). Heh, olin muuten juuri edellisellä viikolla Belizessä ollessa katsonut Belizen tähtitaivasta ja sen jälkeen Googlesta joidenkin tähtikuvioiden englanninkielisiä nimiä ja muistin nimenomaan Little Dipperin eli Pienen Karhun. Tuo itse Gran Pyramid oli Tikalin tärkein observatorio, mistä mayat seurasivat tähtitaivasta ja Linnunrataa. Kadonneen maailman alueella sijaitsee myös  Seitsemän temppelin aukio, jonka lisäksi siellä on ollut Maya-maailman ainoa tripleball-kenttä (en tiedä pallopelille suomenkielistä termiä).

Gran Pyramid maasta käsin.

Templo Talod Tablero.

Jatkoimme matkaa sademetsän siimeksessä ja päädyimme jälleen yhden suuren kukkulan juurelle, josta ei päällepäin olisi nähnyt, että se on pyramidi. Vuori oli aivan kasvillisuuden peitossa ja sen kylkeen oli rakennettu puuportaat. Olimme saapuneet viimeiseen kohteeseemme eli Templo IV:lle, joka tunnetaan myös nimellä Kaksipäinen käärme. Tämä on Tikalin pyramideista korkein 65 metrin huipullaan. Pyramidi on ehkä alueen vaarallisimpia kohteita, sillä ylhäällä ei ole minkäänlaisia kaiteita ja pienen tasanteen edessä on pudotus maahan. Tasanteelta pääsee kiipeämään vielä pyramidinlevyisiä kapeita ja pieniä portaita pitkin hieman ylemmäs ja istumaan siellä maisemia ihaillen. Olisin voinut hengailla siellä vaikka miten pitkään, mutta oli pakko jatkaa matkaan noin vartin jälkeen, ettei muu ryhmä joudu odottamaan. Jälkeeni jäi vielä pari muuta, joita odotimme alhaalla, jonka jälkeen suuntasimme jälleen viidakkopolulle ja aloimme kulkemaan takaisin päin.

Kapuaminen viimeiselle ja korkeimmalle pyramidille alkaa.

Pitää olla vähän uhkarohkea, että kiipeää tällaisiin paikkoihin.

Maya-kalenteri

Alueella olisi toki ollut vielä paljon muitakin kohteita, esimerkiksi pieniä kaksoispyramideja, jotka rakennettiin ”katunin” päättymisen kunniaksi. Meidän kuitenkin piti alkaa valua takaisin aloituspisteeseen, että osa porukasta ehti käydä syömässä ja ehdimme ostella matkamuistoja jos halusimme. Kyyti takaisin Floresiin lähti kolmelta, joten olimme viettäneet alueella jo monta tuntia. Juttelin vielä hetken suomalaisen naisen kanssa ja hän lähti sitten oman matkaseurueensa kanssa jatkamaan matkaa pois Tikalista. Menin matkamuistokojuille ja kävin katsomassa Maya-kalentereita. Ostin pari vuotta sitten Teotihuacánista asteekkien aurinkokiven, joka on lähes identtinen mayojen kalenterin kanssa. Tosin melkeinpä kaikilla mesoamerikan intiaaneilla oli samanlainen ajanlaskusysteemi, etenkin 52 vuoden jakso esiintyy kaikissa.

Kun ostin puunhartsista tehdyn kalenterin ja alueen kartan, ei minulla ollut käteistä, mutta myyjä sanoi että voin maksaa Visalla. Ajattelin ensin ihan normaalia korttimaksua, mutta myyjäpä kaivoikin esiin vanhanliiton höylän, ja eikun korttia ja paperia koneeseen. Onneksi olin ottanut mukaan Revolutin kortin, jossa vielä on nuo koholla olevat kortin numerot (toisin kuin esim. Visa Electronissa). Sen jälkeen myyjä kävi hakemassa puhelimen ja soitti johonkin, minne hän luetteli korttini numeron ja laskutettavan summan (120 GTQ). Enpä muista olenko koskaan maksanut moisella metodilla. Muistan tuon kuitenkin lapsuudestani 80- ja 90-luvulta. Nostalgista.

Oli myös kiehtovaa, että myyjä kaivoi esiin mayakalenterin paperisen tulkintakirjan, josta hän näytti minulle mikä on oma symbolini perustuen syntymäpäivääni. Tuli kylmät väreet kun luin myöhemmin infoa symboleista. Olen nimittäin päämerkiltäni ”Ak’ab’al” (night). Akbal symboloi yötä, pimeyttä, kotia ja unta. Merkkiä kuvaa itsenäisyys, yksinolo, vahva intuitio, sekä sisäinen kamppailu harmonian löytämiseksi. Elämänkulku ei ole helppoa, vaan yön merkissä syntyneelle tulee etenkin nuoruudessa vastaan vaikeuksia, joiden voittaminen kuitenkin kasvattaa itseluottamusta. Horoskooppiin kuuluu myös numero, joka minulla on 9. Se kertoo, että minun on käytävä läpi useita erilaisia elämänkokemuksia oppiakseni kärsivällisyyttä. Ysin avulla pystyn suunnittelemaan asioita ja toteuttamaan ne myös. Kolmas merkki, joka on esiintynyt syntymäpäivänäni, on ”kotka”. Kotkan päivänä syntyneitä kuvataan tarkkanäköisiksi, joilta mikään ei jää huomaamatta. Heikkouksia on ”free spirit”, jonka takia aloilleen asettuminen voi olla vaikeaa aikuisena. Vaikka horoskoopeista voikin olla montaa eri mieltä, tuntuu tuo kuvaus pitävän erinomaisesti paikkaansa..

Soy La Noche, mucho gusto!

Olen itsekin jo useamman vuoden ajan koettanut perehtyä mayojen kalenteriin ja muistaakseni vuonna 2008, kun alkoi kuulua ensimmäisiä horinoita ”21.12.2012 maailmanlopusta”, kiinnostuin asiasta kunnolla. Oppaan mukaan mayoilla oli peräti 17 kalenteria, mutta kaksi niistä oli erityisen merkittäviä. Tunnetuin kalentereista koostuu kolmesta osasta: tzolk’in, haab ja pitkänjuoksun kalenteri.

  • Tzolk’inissa kulkee rinnakkain kaksi jaksoa, joista toisessa on 13 ja toisessa 20 päivää. Lyhyempää jaksoa kuvataan numeroilla 1-13, mutta pidempää 20:llä eri nimellä (imix, ik, akbal, kan…)
  • Tzolk’in päivät nimetään edellämainittujen yhdistelmällä eli 1 imix, 2 ik, 3, akbal, 4 kan, ja niin edelleen. Rimpsua jatketaan niin pitkään, että jokainen numero on ehtinyt yhdistyä jokaiseen nimeen. Tähän kuluu 260 päivää.
  • Haab-kalenteri puolestaan koostuu 365-päiväisestä jaksosta, jossa on 18 kuukautta. Jokaisessa kuukaudessa on 20 erinimistä päivää ja niiden jälkeen viisipäiväinen ”wayeb”-aika.
  • Koko kalenterin kierros umpeutuu siinä vaiheessa, kun on kulunut 52 haab-vuotta. Tänä aikana jokainen tzolk’in ja jokainen haab-päivä ovat yhdistyneet toisiinsa.

Koska 52 vuotta ei välttämättä ollut riittävän tarkka määrite historian kuvaamiseen, oli keksittävä pidempi sykli, ja tätä virkaa toimittaa pitkänjuoksun kalenteri.

  • Pitkässä juoksussa 1 vuorokausi on ”k’in”.
  • 20 k’iniä on 1 ”winal” eli kuukausi.
  • 18 winalia on 1 ”tun”, joka vastaa suunnilleen meidän juliaanista 365:n päivän kalenteria.
  • Tämän jälkeen seuraava sykli on 20 tunia eli ”k’atun”, joka vastaa noin 20 vuotta. Tämän kunniaksi Tikaliin on rakennettu aiemmin mainitsemiani kaksoispyramideja.
  • 20:n katunin jakso taas on nimeltään ”b’ak’tun”, joka on 395 vuotta.

Mayojen numerojärjestelmä oli 20-pohjainen ja se näkyy kalenterissakin. Mutta miksi sitten winalien määrä on 18 eikä 20? Siksi koska 18 x 20 = 360, joka vastaa aurinkovuotta, mikä oli tärkeä aikasykli mayoille.

Tutkijat eivät ole onnistuneet selvittämään, miksi numero 20 oli mayoille niin tärkeä. Myös luku 78 oli merkittävässä asemassa ja se näkyi myös Meksikossa Tulumin raunioilla, missä oli aiemmin mainitsemani 78 temppeliä. Mayat seurasivat ahkerasti tähtitaivasta ja osasivat ennustaa auringonpimennykset sun muut päivälleen. He seurasivat tähtikuvioiden liikkumista ja laskivat myös astrologisia ajanjaksoja. Astrologinen aikakausi merkitsee sitä, minkä tähdistön kohdalla Aurinko on kevätpäiväntasauksen aikaan. Yksi sykli on 2150 vuotta, ja kun Eläinradan tähtikuvioita on 12, kokonaisen syklin läpikäymiseen kuluu 25 725 vuotta. Monien mielestä elämme tällä hetkellä vesimiehen aikaa, mutta kaikki astrologit ym. eivät ole asiasta yksimielisiä. Monessa eri piirissä uskotaan, että vesimiehen aika muuttaa ihmiskuntaa merkittävästi ja opaskin puhui tästä. Ihminen keskittyy teknologiaan ja yksilöllisyyteen, kaksi suurta vastavoimaa taistelevat maailmassa, uskontojen merkitys häviää jne. Jos ei tuo, niin mikä sitten on tämän ajan henki?

Mayat kaiversivat steeloihin informaatiota historiasta.

Maya-valtakunnan piirteitä

Vielä jokunen sana mayoista yleisesti. Valtakunta oli laajalle levinnyt Mesoamerikassa ja se oli yksi kolmesta merkittävimmistä korkeakulttuureista asteekkien ja Etelä-Amerikan inkojen lisäksi. Maya-valtakunta oli voimissaan ainakin kolmentuhannen vuoden ajan ja eri keskuksia sekä niiden rakennelmia valmistui vuosisatojen aikana. Tikalissakin pyramidit ja temppelit ovat eri ikäisiä, eikä ole tiedossa, että mayat alkuaikoinaan edes rakensivat merkittäviä pyramideja tai seremoniakeskuksia, kuten Guatemalan El Miradoria. Tikal ajoittuu mayojen klassiselle kaudelle, jolloin keskuksia oli useampia ja ne myös sotivat keskenään. Viime vuoden LiDAR-skannauksessa löydettiin valtava muuri Tikalin ympäriltä, joten aluetta on haluttu mitä ilmeisimmin suojella ulkopuolisilta. Vaikka usein etenkin asteekkeja syytetään raakuudesta, eivät mayatkaan olleet mikään rauhallinen ja yhtenäinen yhteisö, vaan taisteluita käytiin omiakin vastaan ja myös ihmisiä uhrattiin.

Mayat olivat todella lahjakkaita matemaatikkoja ja fanaattisia tähtitieteilijöitä. Heillä oli kalenterien lisäksi oma numerojärjestelmänsä ja kirjoituksensa, joka perustui hieroglyfeihin. Saksan Dresdenissä sijaitsee tärkein Maya-koodeksi, jonka avulla on pyritty tulkitsemaan mayojen traditioita, uskomuksia ja muuta asiaan kuuluvaa. Koodeksi on kuitenkin osittain tuhoutunut ajan saatossa, eikä se alunperinkään ehtinyt koskaan valmistua, sillä ilmeisesti espanjalaisten tulo katkaisi tallennusprosessin. Jotain elämänmenosta kuitenkin tiedetään. Rakennukset valmistettiin kivestä ja kalkkilaastista ja ne olivat värikkäitä ulkoseiniltään (väreinä mm. okran punainen ja kerman vaalea). Rakennuksissa oli tyypilliset palmunlehväkatot, oviaukot oli pieniä kuten niitä käyttäneet ihmisetkin.

Seremonioissa mayat käyttivät lähinnä Daturaa eli hulluruohoa (espanjaksi La bella de noche, yön kauneus). Intiaanikansoilla on kaikilla ollut omat huumaavat rohtonsa, joilla on päästy transsiin tai muuhun haluttuun mielentilaan. Erilaisia kivuliaita rituaalejakin, kuten peniksen lävistämisiä suoritettiin daturapäissään. Mayoilla oli myös kollektiivinen rangaistus ja esimerkiksi huvin vuoksi daturaa nauttinutta ja yleistä pahennusta aiheuttanutta ihmistä rangaistiin ankarastikin. Myös esimerkiksi raiskaukset ym. oli tuomittavia rikoksia ja rikoksen tekijää saatettiin puukottaa joukolla kaiken kansan nähden. Lävistysten lisäksi mayat muokkasivat ulkonäköään venyttämällä kalloa pitkänmalliseksi. Tämä prosessi aloitettiin vastasyntyneen lapsen ollessa viiden päivän ikäinen. Myös nenää saatettiin muotoilla jykeväksi ja korkeaksi.

Maya-kirjoitusta.

Nyt vierailemani Tikal on sen verran vanha paikka, ettei siellä ole mitään merkkejä esimerkiksi Sulkakäärme-jumalasta, joka oli tyypillinen hahmo monelle Mesoamerikan intiaanikansalle. Alkuaikojen mayat palvoivat lähinnä luontoa, aikaa ja maailmankaikkeutta. He uskoivat ajan ja universumin syntyneen samassa paikassa, mikä on nykyaikanakin tieteen näkemys. Toki mayoilla oli lukuisia jumalhahmojakin ja ne on esitelty mm. Dresdenin koodeksissa ja Popol Vuh’ssa, joka on kiche-mayojen kansalliseepos. Haluaisin lukea joskus tuon teoksen, mutta en ole onnistunut saamaan käsiini sitä mistään. Paljon tietoa mayojen historiasta, uskomuksista ja traditioista on kuitenkin peruuttamattomasti ulottumattomissamme, sillä espanjalaisten tullessa Amerikkaan, he polttivat myös kaikki mayojen koodeksit lukuunottamatta neljää Jukatanilla säilynyttä. Onneksi mayat onnistuivat piilottamaan Popol Vuh’n, ja tietojen mukaan he kirjoittivat sitä salassa espanjalaisilta. Popol Vuh löytyi 1700-luvun alussa Chichicastenangosta, Etelä-Guatemalasta. Teoksessa viitataan vieläkin vanhempaan teokseen, mutta sitä ei ole koskaan löydetty.

Every cloud has a silver lining

Torstai 21.2. Loppumatka Belizestä menikin sitten nopeasti ja istuimme bussissa vielä vajaa pari tuntia (matka Belize Citystä rajalle kesti 3-4 tuntia). Bussi ajoi kauniiden rehevien maisemien läpi. Näin paljon kouluja, maatiloja, perinteisiä lehväkattoisia maya-rakennuksia, laihoja hevosia ja lehmiä, viidakkoa, järviä ja paljaaksi hakattuja vuorenrinteitä, mistä tuli suru puseroon. Aiemmin Belizen puolella mieltä masensi joka puolella lojuneet roskaröykkiöt. Joenvarsi oli täynnä jätettä ja ihmiset asuivat silti siinä. Suurin osa rakennuksista mitä olen nähnyt bussimatkoilla ikkunasta, on olleet todella heppoisen näköisiä. Väkisin tulee mietittyä niissä asuvien ihmisten kohtaloita, kun tietää, että täällä suunnalla hurrikaanit ovat yleisiä. Olen nähnyt matkan varrella myös kylttejä, jotka kertoivat paikan olevan joko hurrikaaninaikainen suojarakennus tai tulvan yläpuolelle jäävä suojavyöhyke. Toinen yleisyys mitä näkee paljon on teiden varsilla olevat pienet kioskit eli käytännössä pöytä ja tuoli, joiden yläpuolelle on kyhätty auringonsuojakatos pressusta tms. Niillä myydään yleensä hedelmiä, kookospalmuja (edit: ehkä ihan kookospähkinöitä nyt vaan kuitenkin, lolz), mehua tai muuta pientä matkalaisille.

Hieman ennen Santa Elenaan saapumista pysähdyimme El Rematessa, jossa yksi matkustajista halusi jäädä pois. Näin myös jonkun armeijan tukikohdan, joka ilmeisesti jatkuu Santa Elenan lentokentälle asti. Bussi kurvasi läpi kaupungin, ja kun saavuimme bussiterminaaliin, kysyin kuskilta, mistä pääsen saarella olevaan Floresiin. Hän sanoi, ettei bussit voi ajaa sinne asti, koska tiet on niin kapeita (olin lukenut tuon jo netistä aiemmin ja valmistautunut kävelemään sinne), mutta että shuttle vie meidät perille. Sullouduimme 5 tai 6 muun tyypin kanssa pakuun, missä ukko kertoi Zippy Zappyn päiväretkistä mm. Tikaliin. En jaksanut kuunnella, koska en ole vielä huomenna menossa sinne ja tiedän, että täällä on muitakin firmoja, vaikka mies muuta väittikin. Neljä muuta naista varasi Tikalin reissun ja bussiliput mitään kyseenalaistamatta, joten itse olin vain hiljaa. Kävimme matkalla ostarilla nostamassa rahaa, ja automaatti vei 10% komission nostosta. Kalliiksi tulee jos nostelee pieniä määriä kerralla. Nostin 400 quetzalia eli reilu 40€, mutta tililtä meni 441 GTQ. Pitää koettaa huomenna levänneillä aivoilla miettiä, miten toimin rahojen kanssa. Minulla on enää 100 USD käteistä, koska suurin osa niistä meni Belizessä, johon upposi muutenkin ihan sikapaljon enemmän rahaa, kuin mitä olin kuvitellut. Joudun ehkä skippaamaan joitain päiväreissuja jatkossa tai tekemään ne omatoimisesti ilman kyytiä tai opasta. Onneksi olen maksanut etukäteen jo kaikki bussimatkat ja lennot, joten suurin osa majoituksista on sellaisia välttämättömiä menoja enää. Budjetissa on myös hieman joustovaraa, sillä olen liioitellut taksimatkoihin 200€, mikä ei varmaan täyty.

Ajoimme shuttlella ZZ:n toimistolle, missä jouduin kuuntelemaan ikuisuuden äijän jorinaa naisten lipuista, matkoista ja rahoista. Olin hiestä märkä ja lopen uupunut, halusin vain hostellille, mutta pysyin tyynenä. Lopulta jatkoimme matkaa, mutta tällä kertaa tuktukilla. Änkäydyimme naisten kanssa kolmestaan takapenkille isoine reppuinemme ja käsilaukkuinemme ja kuski hyppäsi ohjaksiin. Hän heitti meidät omiin majapaikkoihimme ja tajusin että matka oli niin lyhyt, että olisin voinut kävellä sen parissa minuutissa. Täällä miehillä on tapana liioitella naisten tarvitsemaa apua ja esim. Belizessä oli ihan normia, että kun astut ulos veneestä, niin vaikka siinä on kaiteet ja portaat, niin joku mies on laiturilla varoittelemassa ja pitää sinua kädestä. Meksikossa myös miehet avaa auton oven ja johdattelee naisen autosta kädestä pitäen ulos. En ole tottunut tuollaiseen, joten se tuntuu hieman oudolta ja vähän sellaiselta, että ”joo kiitos mutta selviän tästä yksinkin”. Sama kun Meksikossa olin ruokakaupassa ja kannoin ostoksia sylissäni, niin kassalta rienti joku jätkä kysymään jos tarvitsen apua kantamuksieni kanssa. Tajusin jälkeenpäin, että minun olisi varmaan pitänyt lykätä ostokset sille tyypille, ja ehkäpä hän piti kieltävää vastaustani epäkohteliaana. En ole mikään sosiaalisten tilanteiden ekspertti, joten varsinkin vielä tällaiset kulttuurisidonnaiset jutut tuottaa välillä vaikeuksia. Olen tottunut pärjäämään yksin, kun taas monessa paikassa yksin kulkevat naiset näyttävät miesten silmissä avuttomilta. Mutta joo, pääsin vihdoin kirjautumaan sisään tänne Hotel Petén Expressiin. Sain aamupalaliput tuleville aamuille, wifin salasanan sekä lopuksi pyyhkeen ja huoneen/lokeron avaimen 100 quetzalin panttia vastaan. Yöpyminen viideltä yöltä on joku reilu 80€. Huone on suht tilava dormiksi, sängyt on siistit ja laadukkaat, lokerot tarpeeksi isot (toisin kuin esim. Playalla Sayab-hostellissa, minne ei mahtunut kuin käsilaukku hät’hätää).

Täällä on kolme kerrossänkyä, joissa on 120 cm sängyt. Jokaisessa sängyssä on lukuvalo ja kaksi pistoketta seinässä. Sain onneksi nurkassa olevan alasängyn. Kaikkein parasta on, että huoneessa on tuulettimen lisäksi ilmalämpöpumppu ja se on päällä (toisin kuin taas Playalla – missä kaikki oli huonosti, heh..). On myös ihanaa maata puhtaissa valkeissa lakanoissa, mitkä on kuivat! Sekä Jukatanin niemimaalla että Belizessä kaikki oli märkää, kosteaa, nihkeää ja tahmeaa. En osannut kuvitella etukäteen millaista tropiikissa on, mutta kyllä siihen tottui aika nopeasti, vaikka se tuntuikin epämiellyttävältä.

Kävin ensitöikseni suihkussa kun tulin tänne, ja täällä on jopa lämmin vesikin. Suihkussa on tosin aika huono paine, mutta pääasia että kylpyhuone/vessa on siisti eikä täällä ole ”itsemurhasuihkua”, mikä on tyypillinen Guatemalassa. Kerron siitä myöhemmin lisää, sillä olen varma että muistan nähneeni jonkun tulevan majapaikan kuvissa kyseisen virityksen. Suihkusta tultua testasin, että wifi toimii, ja se onneksi toimii hyvin täällä huoneessa. Ajattelin ensin, etten jaksa lähteä enää mihinkään, mutta päätin sitten kuitenkin käydä hieman kävelyllä ja etsimässä jotain syömistä. Respan tyyppi moikkaili iloisesti kun lähdin ulos, kysyin häneltä aiemmin että onko täällä turvallista kävellä yksin, ja sain myönteisen vastauksen. En oikein tiennyt minne mennä, joten siinä tapauksessa menen aina rantaan (jos olen veden äärellä). Katselin hetken Petén-järveä ja järven toisella puolella olevaa Santa Elenaa. Mietin, pitäisikö kävellä veden päälle rakennetun maakaistaleen ja sillä kulkevan tien kautta maihin ostarille, mutta koska pimeys oli jo laskeutumassa pikkuhiljaa, en uskaltanut lähteä kävelemään. Täytyy muistaa, että Guatemala ei ole todellakaan turvallinen meidän mittapuulla, vaikka respan tyyppi sanoisikin, että täällä voi kävellä.

Huomasin sitten jonkun Macaw restobarin ja menin lukemaan sen ulkona olevaa menua. En muistanut väsyneenä espanjankielisiä ruokien nimiä edes, mutta menin silti epäillen sisään. Alakerta oli tyhjänä ja siellä oli vain kaksi miestyöntekijää, joten päätin suunnata kattoterassille, missä olin nähnyt jonkun pariskunnan istuvan. Baarimikko tuli antamaan menuja, mutta luulin tulleeni johonkin eri paikkaan, koska se näytti baarilta toisin kuin alakerran ruokapaikka. Kysyin vaan ”comida?” (ruoka) ja jäbä osoitti toista kädessäni ollutta listaa. Menin pöytään istumaan ja ajattelin ottaa riskin tilaamalla quesadilla con pollon, vaikken muistanut millainen se on. Onnekseni eteen tuotiin jonkun ajan päästä todella hyvältä näyttänyt ja erinomaiselta maistunut annos, ja samassa muistin, että kyseinen ruokalaji on taitetun tortillan sisään laitettua täytettä ja juustoa (juusto ”queso”). Valitettavasti moni ruoka tarjoillaan pico de gallon kanssa, missä on korianteria. Itselläni on se geeni, että korianteri maistuu saippualle, mutta koetan tottua siihen pikkuhiljaa, vaikka se maistuukin suussani ihan hirveälle. Toiset maistaa sen hyvänä yrttinä, mutta toiset taas saippuana. Se on ihan tieteellinen fakta. Söin annoksen ja jäin istumaan vielä hetkeksi ohi kulkevia ihmisiä katsoen. Moni ajoi skootterilla niin, että kyydissä oli neljäkin ihmistä. Ihan yleinen näky on että vanhemmat ajavat vauvojen ja taaperoiden kanssa, osa roikottaa lasta kainalossa, osa koettaa pitää sylissä. Kellään ei tietenkään ole kypärää, mutta se nyt ei enää yllätä.

Vieressäni istunut pariskunta kysyi espanjaksi baarimikolta, mikä on wifin salasana. Olisin halunnut itsekin tietää sen, mutta en kohta enää muistanut mikä salasana on espanjaksi (muistan nyt että se on ”contraseña”), joten en voinut kysyä keneltäkään. Tuon mitättömän pienen asian takia – ja varmaan osittain viime päivien stressin, väsymyksen, kaiken uuden prosessoinnin ja Belizestä lähdön myötä, tunsin oloni yhtäkkiä todella yksinäiseksi (edit: naurahdin itselleni nyt näin jälkeenpäin: >älä tiedä wifin salasanaa, >elämä pirstaleina). En muista että olisin tuntenut tuota tunnetta sen jälkeen kun asuin Espanjassa 8 vuotta sitten. Viihdyn normaalisti yksin, enkä nyttenkään siis kaipaa mitään matkaseuraa tänne, mutta tajusin miten helppoa minun oli olla Belizessä, kun pystyin kommunikoimaan siellä kaikkien kanssa milloin vain, pystyin kertomaan miltä minusta tuntuu, mitä halusin tehdä, ymmärsin mitä toinen vastaa, miten minun halutaan toimivan missäkin tilanteessa yms. Täällä kukaan hostellin respaa lukuunottamatta ei puhu englantia. Tiesin sen etukäteen ja törmäsin siihen Meksikossakin, mutta nyt se tuntui jotenkin todella raskaalta. Kaipasin takaisin Belizeen ja tuli ikävä ihmisiä, jotka tapasin siellä. Toisaalta Belizessä ollessa viime päivät tuntuivat siltä, että halusin jo kotiin. Tulin sitten takaisin hostelliin ja itkin muutaman kyyneleen pitkästä aikaa. Ei se ollut mitään yhhyhhyyyynyyyh-itkua, vaan kyyneleet vaan vierivät silmistä hetken aikaa ja tunne laantui sitten. Luultavasti tuo johtui vaan väsymyksestä ja ylivirittyneestä tilasta, kun pitää muokata aivoja taas kerran koettamaan ymmärtää espanjaa ja tulla toimeen sillä. Nyt on jo paljon parempi olo ja odotan hyvillä mielin tulevia päiviä täällä. Tämä vaikuttaa näin ensinäkemältä kivalta ja rauhalliselta pikkukylältä, jonka sokkeloisilla pienillä kujilla saa varmasti ajan kulumaan. Niin ja aion myös käydä siellä Tikalissa varmaan viikonloppuna. Kello on 22:05 ja muut huoneessa olijat sammuttivat valot, joten taidan itsekin vielä valita kuvat tähän ja lopettaa näppiksen rapistelun. Tai ehkä lisään kuvat huomenna ja menen vaan nukkumaan..

Jatkuu kuvien jälkeen..

Lauantai 23.2. Jooh, en saanut sitten julkaistua tekstiä aiemmin. Olo on edelleen aika vetämätön ja hutera, mutta se johtuu varmaan tästä paahtavasta helteestä. Nyttenkin on +34, mikä on ihan liikaa kylmyyteen tottuneelle. Ei pitäisi valittaa, mutta onhan tämä aika raskasta pidemmän päälle. Onneksi olen menossa parin viikon päästä takaisin Meksikoon, missä vuorilla pitäisi olla edes hieman viileämpi. Toivon mukaan. Tiesin tottakai millaiseen ilmastoon olin tulossa, mutta ei tätä voinut kuvitella etukäteen. Onneksi yöllä/huoneessa sentään on viileää. Olen nukkunut pitkähihainen paita päällä, koska ilmastointi on niin kovalla, ihanaa.

Olen nyt ollut 2-3 päivää täällä Floresissa. Pitkiä aikoja ei ole jaksanut ulkona viettää, mutta olen saanut hieman käveltyä ja tutustuttua ympäristöön. Tämä saari on todella pieni ja sen kävelee ympäri nopeasti. Löysin jonkun kahvilan/lounaspaikan, missä otin appelsiini-porkkana-inkivääri smoothien ja nacho-kana-salsa pannun. Ruoka oli hyvää, mutta siinä päällä ollut munakas oli raaka sisältä ja jouduin syömään raakaa kananmunaa. Vähän on huono olo, mutta ei mitään mahatautia tai muutakaan. Tuntuu vaan hieman etovalta, mutta se nyt saattaa johtua helteestäkin. Kävin myös eilisiltana mantereella Maya Mall -ostoskeskuksessa juomassa suklaapirtelön. Takaisin tullessa näin tuossa saaren ja mantereen yhtymäkohdassa paikallisen yhteisön naisia myymässä perinteisiä ruokia, ja perheitä viettämässä aikaa. Ostin maissivanukkaan (el manjar guatemalteco) ja menin istumaan varjoon. Katselin myös auringonlaskua ja kävelin takaisin hotellille.

Maple y Tocinossa brunssilla. Annos oli 75 GTQ eli vajaan kympin. Ei täällä mitenkään erityisen halpaa kyllä ole.

Maya Mall -ostoskeskus.

El manjar guatemalteco on maissijauhosta, maidosta, sokerista ja kanelista tehty perinteinen vanukas. Tässä vaiheessa aivoni toimivat sen verran, että sain kysyttyä maya-tytöltä espanjaksi mitä jälkiruoka sisältää 😀

Matkalla hotelliin samalla kadulla olevan matkatoimiston tyyppi pysäytti minut ja menin kysymään infoa Tikalin päiväretkestä. Firman omistaja on varmaan eurooppalainen, mutta hän pyysi siihen jonkun guatemalalaisen miehen esittelemään vaihtoehtoja, ja mies tarjoutui innokkaasti oppaakseni. Mietin jo reissun varaamista, kunnes hän alkoi pyytää minua ulos, baariin, veneajelulle ja ties minne ja kehui ulkonäköäni. Ei paljoa kiinnosta mennä mihinkään retkelle tuollaisen oppaan kanssa. Haluan tietoa mayoista enkä kuulla mitään bullshittiä. Muutenkin nämä paikalliset miehet on ihan omaa luokkaansa. Olin lukenut netistä varoituksia catcallingista, mutta en voinut kuvitellakaan että miehet olisivat näin päällekäyviä. Naista katsotaan häikäilemättä päästä varpaisiin, huudellaan perään, huokaillaan ja muuta vastaavaa. Pystyn ignooraamaan kaikki huutelut ja muun viattoman, mutta kyllä tuollainen suoranainen ahdistelu ärsyttää. Luulin olevani immuuni kaikelle ja pystyväni vain olemaan normaalisti, mutta täällä joutuu väkisinkin olemaan koko ajan varuillaan, mikä on henkisesti rasittavaa. En pysty enää esim. kulkemaan shortseissa vaan joudun olemaan legginseissä etten herättäisi yhtään enempää huomiota. Täällä on todella vähän länkkärin näköisiä turisteja, joten erotun joukosta pituuteni, laihuuteni ja vaalean ihoni takia.

Santa Elenassa on mm. Burger King ja muut länkkäriliikkeet. Ihan eri tunnelma kuin täällä saaren autenttisella puolella.

No, onneksi jatkan matkaa tiistaiaamuna, ja Atitlanilla pitäisi olla jo enemmän reppureissaajia ja muita naisturisteja. Mutta pitää sitä ennen etsiä joku järkevä firma, jonka kautta saan kunnollisen oppaan sinne Tikaliin. Tulin tänne paikkaan ainoastaan niiden raunioiden takia ja haluan siellä myös käydä. Alue on 16km laajuinen, joten en viitsi yksin lähteä sinne summa mutikassa tarpomaan, ja muutenkin ilman opasta moni asia jää pimentoon. Pitää myös ennen matkan jatkamista käydä pesemässä taas pyykkiä jossain.

Ainiin, siitä piti vielä kirjoittaa, mikä osaltaan on aiheuttanut masentunutta mielialaa, on jälleen kerran ihmisten köyhyys ja maailman epätasa-arvo. Eilen illalla vastaani tuli noin 6-vuotiaita poikia myymässä purkkaa ja pieniä pähkinäpusseja. Teki mieli itkeä ja kyyneleet jo nousivat silmiin. Saatan vaikuttaa päällepäin hyvinkin rationaaliselta ja ehkä kylmältäkin ihmiseltä, joka ei liiemmin näytä tunteitaan, mutta sisältä olen hyvin empaattinen ja itken helposti jos näen, että esimerkiksi lapsilla on huonot oltavat. Olen meinannut itkeä myös siitä, kun katson miten kauppiaat ajavat painavia myyntikärryjä paahtavassa helteessä. Tulee syyllinen olo siitä, että olen matkustanut tänne, enkä silti voi ostaa koko myyntikärryä tyhjäksi tai pelastaa kadulla vaeltavia lapsia. Tiesin, että tulen tuntemaan näitä tunteita, sillä olen itkenyt aiemmin Meksikon reissujen takiakin näiden samojen asioiden tiimoilta.

Hyviäkin asioita on ja olen suurimman osan ajasta ihan hyvillä mielin. On mukava nähdä, että täällä välitetään ympäristöstä ja monessa paikassa on kieltoja, ettei järveä saa roskata, ja espanjankielisiä tekstejä, että luonto tarvitsee meidän apua <3 Myös kasvillisuuden rehevyys on ilo silmälle. Iltaisin rantakadun puissa on uskomaton lintujen sinfonia, ihan kuin olisi sademetsässä. Täällä on myös pieniä suloisia liskoja seinien vierustoilla 🙂 Järvellä käyvää liikennettä on myös hauska seurata. Kaikki kulkevat täällä pienillä veneillä, joiden lisäksi autoja varten on omat lauttansa, eli käytännössä iso ponttoonilaituri, jonka perässä on moottori. Yritinkin äsken kuvata ohi ajanutta autokuljetusta tästä hotellin terassilta, kun poliisit ajoivat ohi samaan aikaan. Käännyin hetkeä myöhemmin katsomaan poliiseja ja he nauroivat kun näkivät minun kuvaavan ”lauttaa” ja vilkuttivat iloisesti 😀

Mutta sellaista. Kello on puolessapäivässä ja pitäisi alkaa etsiä jotain ruokaa pikkuhiljaa. Tästä nyt tuli valitettavasti vähän tällainen valitusteksti, mutta en ala kaunistelemaan mitään, vaan kerron mitä oikeasti ajattelen. Moni on kehunut rohkeuttani, mutta en halua antaa kuvaa, että tämä maailmankolkka olisi joku paratiisi missä vaan maataan palmujen alla maisemia ihaillen ja latinomusiikkia kuunnellen. Tiesin, ettei reissu tule olemaan mitään ruusuilla tanssimista, ja itseni tuntien tiedän että olen varsinkin väsyneenä negatiivisuuteen ja melankoliaan taipuvainen, joten osaan tunnistaa nämä merkit ja tiedän mistä mikäkin tunne johtuu. Tämä on toisaalta ihan hyvä matka itseensä. Vaikka välillä tulee olo, että haluaisi jo palata takaisin kotiin, tiedän etten sitä tule tekemään, koska en ole luovuttaja. Espanjassa olo oli myös vaikeaa, mutta jälkeenpäin ajateltuna se kasvatti minua todella paljon ihmisenä. Suomessa ja arkioloissa itsensä haastaminen on vaikeaa, kun ympärillä kaikki on tuttua ja turvallista. Vaikka välillä tekee mieli itkeä ja olo on tosi paska, olen silti sitä mieltä, että jokaisen tulisi kokea tällainen pidempi reissu oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Joku oli kirjoittanut Caye Caulkerissa vessan seinään: ”When you climb on mountain, you no longer see it”, joka mielestäni kuvaa sitä, että ensialkuun vaikeudet näyttävät ylipääsemättömiltä, mutta kun olet ponnistellut voitavasi niiden eteen, niin asiat näyttävät paljon paremmilta. Tiedän, että kun tämä kaikki on ohi, tulen myöhemmin muistelemaan kokemuksiani lämmöllä (kaikella tällä yli +30 asteen). Meillä on vain tämä yksi elämä, enkä halua viettää sitä kotona maaten vain siksi, että se olisi helpoin ratkaisu. Pidän yleensä itseäni rutiinien orjana ja vastustan muutosta, mutta kaipa minussa joku sisäinen seikkailijakin sitten on, kun näin hulluista asetelmista itseni jälleen kerran löydän.

Luonto ja ympäristö on kaunista <3

Loppusanat:
Tekstien kirjoittaminen kestikin niin pitkään, että olo alkoi olla nälän vuoksi jo sen verran heikko, etten viitsinyt lähteä etsimään ruokapaikkaa, vaan tilasin kolme tacoa (55 GTQ, ei paha) tässä hotellin ravintolassa 🙂 Maha tuli tosi täyteen ja piti väkisin syödä viimeiset rippeet. Viereiseen pöytään tuli maya-naisia ja pieni lapsi, joiden juttuja on kiva kuunnella. Kohta menen suihkuun ja huoneen viileyteen. Olen istunut nyt 4 tuntia täällä ravintolassa, aamupalasta lähtien. Onneksi aurinko meni pilveen, niin on edes hieman viileämpi olo. Muistan Suomessa viime kesän, kun oli yli 30 asteen helteet ja olin keittiöllä töissä, tunsin huimausta, kädet vapisi ja aivot oli ihan sumussa. Nyt on hieman samanlainen olo, mutta kyllä se siitä. Tiedänpähän nyt millaista on tropiikissa, ja perun puheeni siitä, että haluaisin joskus muuttaa sademetsään 😀

Kylläpä tekee hyvää 🙂 Ja kaiken lisäksi korianteri tuli ylimääräisenä, että sain noukittua sen pois.