Browsing Tag

Flores

Floresista mutkien kautta Atitlanille

Saavuin eilen tänne Etelä-Guatemalaan Lake Atitlan -järvelle, missä olen seuraavat kaksi viikkoa. Vietin sitä ennen Floresissa viisi yötä, joten sinä aikana paikkaa ehti kierrellä ihan hyvin saaren ollessa niin pieni. Viimeisenä päivänä kiertelin vielä kaduilla ja kapusin kylän korkeimmalle kohdalle – ja onneksi tein niin, sillä sieltä oli kauniit maisemat järvelle ja kylän ylle. Aukiolla oli koripallokenttä ja valkea kirkko. Lisäksi puistoalueella oli kolme mayojen steelaa, mutta valitettavasti niissä ei ollut mitään infotauluja enää jäljellä.

Paikallinen koulu.

Kävelyreissulla pysähdyin kahville Cool Beans -ravintolaan. Paikka oli sisältä todella upea, kahvila-alue oli yhteydessä ulkotilaan ja siellä kasvoi rehevää kasvillisuutta, samoja kasveja mitä meillä on Suomessa huonekasveina. Otin kahvin ja siihen kuului myös ilmainen santsikuppi. Tilasin lisäksi jonkun jälkiruuan, koska olin aiemmin käynyt syömässä grillattua kanaa ja riisiä. Luin puolihuomiolla listasta ”plátanos fritos con crema” ja koska olin juuri katsonut Ilonan videon jäisistä banaaneista smootiessa, tuli mieleeni mielleyhtymä viileistä banaanisivuista minkä päällä on kermaa. Petyin pahemman kerran, kun muutenkin kuumaan oloon ja kuumaan kahviin yhdistettiinkin tulikuumia banaanintyylisiä siivuja ja jotain vaniljakastiketta (eli annos oli friteerattu ja maistui ihan ranskanperunoiden öljylle). Annos oli aika paha, mutta söin sen silti. Ihmettelin jo sisääntullessa, miksi paikan oleskelutilassa oli joku todella rändom kokoelma eri esineitä. Siellä oli mm. Che Guevaran valokuva, kynttilöitä, lehtileikkeitä, huhmareita, ikivanha kirjoituskone, kilpikonnan kuoria yms. Lähtiessä kysyin paikan omistajalta, mikä on homman nimi. Omistaja kertoi perustaneensa kahvilan 16 vuotta sitten, ja oli ensin haaveillut antiikkiliikkeestä. Kirjoituskone esimerkiksi oli ollut hänen isoisänsä ja morttelit isoäidin. Kysyin Chen kuvasta ja hän kertoi uskovansa vallankumoukseen, ja että Guatamalakin vielä joku päivä heräisi siihen. Mies kertoi myös olevansa suurvaltoja vastaan ja ajavansa naisten oikeuksia. Olisin halunut kysellä lisää, mutta kielimuurin takia se ei onnistunut valitettavasti. Mielenkiintoinen paikka eniwei.

Palasin myöhemmin hotellille ja kysyin respasta, voisivatko he tilata taksin seuraavalle aamulle klo 6, jotta pääsen lentokentälle. Nukuin taas tosi huonosti ja minulla on myös ollut huono olo jonkun kolme päivää. Mahassa on etova olo ja ruuan ajattelukin yököttää, mutta ei muita oireita enkä ole oksentanut tai mitään. Olen kuitenkin koettanut syödä jotain, koska olen muutenkin jo laihtunut varmaan monta kiloa reissun aikana, mikä ei ole yhtään hyvä juttu. Sain seuraavalle aamulle mukaanpakatun aamupalan, mihin kuului pari leipää, omena, keksejä, kahvia ja pillimehu. Menin aulaan kuudelta, mutta taksia ei näkynyt. Pyysin respan tyyppiä soittamaan uuden taksin ja se tulikin kymmenessä minuutissa. Olin tehnyt check-inin jo edellisenä päivänä, joten mikään kiire ei ollut, koska kenttä on niin pieni että siellä on vain yksi portti. Vanha taksikuski oli mukava ja kyseli Suomesta jotain. Olimme jo matkalla, kun tuli puhelu, että joku toinenkin tarvitsee kyydin kentälle, joten kurvasimme hakemaan jonkun naisen vielä takapenkille. Nauroin mielessäni, kun kuuntelin puhelua missä kuski sanoi, että on viemässä ”chiquitaa” kentälle (chiquita on hellittelynimi pienelle tytölle, mitä en todellakaan enää ole). Maksoin kyydistä 25 quetzalia eli pari euroa.

Mundo Mayan kentällä jo heti ovensuussa oli pöytä, missä virkailija avasi repun ja katsoi päällisin puolin ettei siellä ole – jotain, en tiedä mitä. Skippasin check-in jonon ja menin turvatarkastukseen. Luulin jo että kaikki meni kerrankin ok, mutta ei. Sehän olisi ollut liian hyvää ollakseen totta. Kaksi virkailijaa kysyi onko minulla sakset repussa, ja olihan minulla kynsisakset. Terä ei todellakaan ole yli 3cm joten ne on sallittu tasan tarkkaan. Toinen ongelma oli OFF-suihke, hiuskiinne ja kuivashampoo, jotka oli suihkepulloissa. Virkailijat väittivät ettei matkustamoon saa viedä mitään aerosoleja, vaikka ne todellakin on sallittuja jos määrä on alle 100ml (omani olivat 65-100ml). Tunsin käyrän nousevan ja aloin väittelemään virkailijoiden kanssa ja sanoin, että sivuillakin lukee että ne on sallittuja. No ei auttanut itku markkinoilla ja jouduin heittämään kamat roskiin. Aiempi samanlainen **tutus oli jo Helsinki-Vantaalla, kun virkailija käski minun laittaa nesteet PUOLEN litran muovipussiin vaikka ne oli valmiina ohjeen mukaan LITRAN pussissa. Menetettyjen tuotteiden arvo lasketaan kympeissä, mutta eniten tässä ärsyttää suunnattomasti se, että nuo työntekijät ei itse noudata sääntöjä, jotka on asetettu. Mutta eipä siinä auta kuin niellä paska ja tyytyä mielivaltaisiin päätöksiin, hymyillä ja jatkaa matkaa.

Mundo Mayan kenttä on todella pieni.

Pääsin vihdoin portille odottamaan konetta, eikä kentällä tosiaan ole kuin yksi odotusaula ja portti. Näytin boarding passin virkailijalle ja kävelin ulos kentältä kiitotielle, missä kone odotti. Lensin Aviancan pienellä potkurikoneella, missä oli muistaakseni joku ehkä 25-30 penkkiriviä ja jokaisella rivillä 2×2 paikkaa. Paikkani oli 8A, joten istuin kakkosrivillä. Koneeseen oli sisäänkäynti kuitenkin vain takaovesta. Reppu oli niin pullea, ettei se meinannut mahtua hattuhyllylle, mutta onneksi lentoemäntä ei sanonut mitään. Tungin sen väkisin sinne ja istuin paikalleni. Hieman kuumotteli lentää jollain potkurikoneella Guatemalan viidakon yläpuolella, mutta matka meni hyvin. Saimme täytetyt sämpylät ja kahvia. Lento kesti vain 50 minuuttia ja kun lähestyimme Guatemala Cityä, alkoi turbulenssi. Kone tärisi ja kenttää kohti tullessamme se kaartoi niin jyrkkään kaarrokseen, että pelkäsin oikeasti koneen kääntyvän kohta 180 astetta katolleen. Puristin käsinojaa ja pidin toisella kädellä kiinni edessäolevan penkistä. En ole koskaan aiemmin pelännyt lentokoneessa, mutta nyt hirvitti oikeasti, ja mietin pääsemmekö elävänä perille vai tuleeko meistä uusi jakso Lentoturmatutkinta-ohjelmaan 😀

Acatenango-tulivuori lentokoneesta katsottuna <3

Saavuin Guatemala Cityn La Aurora -kentälle ja ajattelin nettitekstien perusteella, että sen kun vaan hyppään shuttleen ja ajan Panajacheliin. No, ei mennyt ihan niin. Näin kyllä shuttlekyytien myyntikojun ja menin sinne. Mies sanoi, että kyyti lähtee klo 10 (olin kentällä ennen yhdeksää) ja matka maksetaan kahdessa erässä. Maksoin 100 GTQ kentältä Antiguaan, jossa olisi ollut vaihto ja jatkolipun osto (muistaakseni 50 tai 100 GTQ). Menin kahvilaan syömään hodarin ja sen jälkeen ulos hengailemaan. Jonkun shuttlen äijä tuli kysymään olenko menossa Antiguaan. Mies sanoi, että odotamme vielä jotain toista matkustajaa ja lähdemme sitten. Menin istumaan tilataksin takakonttiin datailemaan ja juomaan kahvia. Toista matkustajaa ei koskaan tullut, ja kuski tuli klo 10 sanomaan, etten ehdi enää Antiguaan, josta jatkokyyti lähtisi klo 11. Paikalle tuli muutama muukin äijä selittämään, ilmeisesti jotain shuttlekuskeja hekin, että voin ostaa lipun suoraan shuttlekyytiin, joka ei aja Antiguan kautta ja joka lähtee klo 11. Lippu maksoi 250 GTQ (-100 jonka olin jo maksanut aiemmasta lipusta). Joku mies kävi ostamassa lipun puolestani, he ottivat minusta kuvan ja nimen ylös, ja menin takaisin kahvilaan, josta uuden kuskin olisi pitänyt tulla hakemaan minua klo 11. Mietin välillä, onko mitään kyytiä edes tulossa vai kusetetaanko tässä turistia 6-0. Olin jotenkin kuvitellut, että turisteja saapuu jatkuvalla syötöllä, mutta yksikään shuttle ei saanut ihmisiä kyytiin sinä aikana kun olin kentällä. Toisaalta en ole varma, jos siellä on kaksi eri terminaalia, itse kun saavuin maansisäisellä lennolla.

Odottelua ja odottelua.

Kello tuli tappiin enkä jaksanut istua enää sisällä vaan menin shuttlejen lähelle hengailemaan (ja katsomaan poliiseja..). Viereeni asteli joku autoja vuokraava äijä, joka kysyi miksi olen vieläkin siellä. Sanoin etten ole saanut kyytiä eikä kukaan tullut vieläkään hakemaan. Mies meni ensimmäisen shuttlekuskin luo kysymään tilannetta. Kohta kolmas mies tuli puhelimen kanssa, missä naisääni pahoitteli että on ruuhkaa ja menee vielä 10 minuuttia. Jäin ulos juttelemaan autonvuokraajan kanssa niitä näitä. Hän näki niskatatuointini, josta puhe kääntyi jengeihin. Selvisi, että hän on joku entinen jengiläinen, ja tottakai mielenkiintoni heräsi heti, ja aloin kyselemään lisää. Mies esitteli omia tatuointejaan ja juttelimme Keski-Amerikan huumeongelmasta ja väkivallasta. Kerroin, että Suomessa kaikki oli varoitellut minua Keski-Amerikasta ja jengeistä, mutta mies sanoi, ettei jengiläiset tee mitään tavankulkijoille. Ainoastaan jos sekaannut huumekauppaan tai muuten heidän bisneksiin, voi tulla ongelmia. Arvelinkin asian näin olevan. Äijä kyseli vielä mitä teen työkseni ja että oli nähnyt kun datailen kentällä. Kerroin ummet ja lammet koulutuksistani ja työtilanteesta Suomessa jne.

Joku shuttleäijistä tuli sanomaan, että tule istumaan autoon ja lepäämään. Sanoin ettei minua väsytä vaan alkaa ärsyttää kun kyytiä ei näy eikä kuulu. Menin kuitenkin autoon ja siihen tuli pari jotain muutakin äijää. Pyysin yhtä kuskia taas kerran soittamaan ja kysymään tilannetta. Taas luvattiin 10 minuuttia, mutta en enää uskonut siihen. Miehet halusivat nähdä Facebookissani olevia kuvia ja päädyin lopulta esittelemään Suomea, ulkomaanreissujani sun muuta, mistä miehet olivat hyvillään. Näytin kuvia Meksikon seminaarista ja Pohjois-Korea-tapaamisista yms. ja tyypit olivat innoissaan. Äijät oli ehkä jotain 30-50-vuotiaita ja todella asiallisia, ei yhtään sellaisia ahdistavia tai kuumottavia, mitä olin ensin ajatellut guatemalalaisista miehistä saapuessani Floresiin. Enemmänkin heistä ehkä paistoi jonkinlainen yllättyneisyys, että olin naisena yksin Keski-Amerikassa ja muutenkin uskalsin mennä hengailemaan niiden kanssa. Tottakai he ihmettelivät moneen otteeseen, miten oma mieheni oli päästänyt minut yksin reissuun.

Yhtäkkiä kuulin nimeäni huudettavan ja kyyti oli vihdoin saapunut. Miehet olivat sanoneet että menen chicken busilla, mikä on psykedeelisillä väreillä ja valoilla koristeltu jenkkien vanha koulubussi ja mitä paikalliset käyttävät liikkumiseen Keski-Amerikassa paikkojen välillä. Kyyti on vaarallinen ja hurjapäinen. En halunnut mennä sellaisella, mutta ei kai minulla ollut vaihtoehtoja. Paikalle kurvasi onnekseni kuitenkin tilataksi, ja nousin kyytiin. Kysyin missä muut matkustajat ovat, mutta kuski sanoi että olen saanut privaattikyydin. Tyyppi ei puhunut juuri lainkaan englantia, joten minun oli pakko puhua espanjaa hänen kanssaan. Kuski oli kuitenkin todella mukava, ystävällinen ja hauska, ja hän pysähtyi kun halusin ostaa kahvia tai käydä huoltoasemalla. Matkalla kyselin kaikkea mm. mitä vuorten rinteillä viljellään, miksi tien varressa oli poliisivartio, mitä liikennemerkkien varoitustekstit tarkoittavat jne. Mies nauroi kysymyksilleni huvittuneena, mutta vastaili kaikkeen. Juttelimme perheistämme ja elämästä yleisesti. Hän kertoi olevansa 29-vuotias eikä hänellä ole omaa perhettä. Sisaruksia hänellä on yli 10 😀 Jossain välissä hän alkoi käydä kauppaa Pelle Pellen lippiksestäni, joka on saanut monelta muultakin jostain syystä kehuja täällä. Kuski yritti ja yritti, mutta en suostunut luopumaan hatusta enkä neuvottelemaan hinnasta, enkä varsinkaan antamaan sitä hänelle lahjaksi muistona, mitä hän myös ehdotti 😀

Kun ihailin edessä näkyviä tulivuoria, hän kehotti vähän ajan päästä katsomaan ikkunasta ja sanoi että katso Fuegoa. Sieltä tuprusi savua pienen purkauksen merkiksi. Olin ihan innoissani ja iloitsin asiasta miehen nauraessa minulle 😀 Sanoin etten ole koskaan aiemmin nähnyt tulivuorta. Mies ehdotti, että hän voi tulla kanssani kiipeämään San Pedron tulivuorelle täällä Atitlanilla jos haluan. Luin aiemmin netistä, että reitti on suljettu, koska siellä on tapahtunut ryöstöjä, mutta että jotkut käyvät siellä silti. Olisin kyllä valmis kiipeämään sinne paikallisen kanssa, koska luultavasti silloin en joutuisi hyökkäyksen kohteeksi. Menen ensi viikolla Panajacheliin viikoksi ja kuski sanoi, että voi näyttää minulle kylää. Tyyppi asuu itsekin tässä järven ympärillä Santa Catarinan kylässä, joten sovimme että pidämme yhteyttä jos haluan tehdä jotain. Yritin jo etukäteen maanitella häntä, että hän lähtisi maksua vastaan kuskiksi Chichicastenangon markkinoille kun olen Panassa, mutta hän ei luvannut suoranaisesti vaan huokaisi kärsivän näköisenä kun kuuli markkinat mainittavan. Yhdessä vaiheessa hän kysyi haluanko ajaa autoa, ja sanoin etten todellakaan omista edes ajokorttia. Tyyppi sanoi että voi opettaa minua ajamaan (Guatemalan äärimmäisen mutkaisella vuoristotiellä), mutta vastasin että aiheuttaisin vain onnettomuuden. Wtf.. 😀 Kuski oli tavallaan vähän outo, mutta pidänkin oudoista ihmisistä ja meillä varmaan siksi synkkasi niin hyvin. Hän ei myöskään yrittänyt ahdistella minua, mutta yhdessä vaiheessa kun sanoin että voisin muuttaa tänne maisemien takia, niin hän kysyi voinko muuttaa hänen luokseen. Joo, odota, haen vain ensin mieheni Suomesta..

Matkalla tänne kerroin, että tarvitsen prepaid-liittymän, ja Sololaan tullessamme, kuski kysyi haluanko ostaa liittymän. Pysähdyimme Claron kojulle ja mies osti liittymän minulle ja pyysi myyjää aktivoimaan sen käyttövalmiiksi. Hän puhui sen verran hitaasti että ymmärsin melkein kaiken, mitä puhuimme. Ja jos en ymmärtänyt jotain, hän koetti selittää tarkemmin. Oli kyllä hyvä espanjantunti kerrassaan ja oli muutenkin todella ihana kuunnella natiivin puhumaa espanjaa. Varsinkin kaikki sanat missä on r-kirjain kuulostaa ihanalta, esim. ”perro”, ”cerro” tai jopa ”narcotráfico”. Voisin kuunnella puhetta ikuisesti välittämättä siitä, mikä on aiheena. Tästä tulikin mieleen, että omasta englannin puheestani minua on luultu monesti tällä reissulla, että olen Venäjältä, Puolasta tai jostain Baltian maasta 😀 Joskus töissäkin kansainvälisellä leirillä ukrainalainen mies luuli, että olen venäläinen. En todellakaan osaa lausua englantia oikein ja kuulostan varmaan juurikin itäeurooppalaiselta. Belizessä aksenttiani ihailtiin ja se kuulosti kuulemma ihanalta, en tiedä miksi. Eilen eräs toinen saksalainen sanoi että minulla on hyvä englanti suomalaiseksi, eikä hän olisi osannut arvata, että olen Suomesta. Hänkin epäili minua venäläiseksi tai puolalaiseksi.

Maisemat Sololasta käsin tänne järvelle on ihan uskomattoman kauniit ja haluan kyllä Panajachelissa ollessa käydä siellä uudelleen. Viidakon peittämien korkeiden vuorten lomassa mutkittelee tie, jolta avautuu alas järvelle korkea pudotus ja ihana näkymä. Sininen järvi, jota ympäröi pyramidin malliset korkeat tulivuoret. En ole koskaan ollut näin satukirjamaisessa maisemassa. Missään kuvissa paikka ei pääse oikeuksiinsa, vaan se on koettava omin silmin. Solola sijaitsee 2 114 metrissä ja Panajachel 1 579 metrissä, joten pudotusta on  noin 500 metriä.

Näkymää Sololasta järvelle. Taustalla tulivuoret San Pedro ja Toliman.

Kun saavuimme yhteensä neljän tunnin ajomatkan jälkeen Panajacheliin, pysähdyimme shuttletoimistolle, jonne mies kehotti minua maksamaan kyydistä. Sanoin että olen jo maksanut kyydin Guatemala Cityssä, jonka jälkeen kuski sanoi että voin näyttää kuitin toimistolle. Aloin etsimään kuittia, mutta en löytänyt sitä mistään. Pengoin kaikki taskut ja laukut, mutta paperi oli tiessään. Thänk god olin ottanut siitä jostain syystä kuvan Facebookiin aiemmin, ja kysyin josko se kelpaa todisteena. Kelpasi se, ja sain tämän jälkeen kyydin vielä venesataman lähelle. Mies halasi minua, kiitin häntä avusta, ja suuntasin laiturille. Matkalla joku nainen pysäytti minut ja kysyi että puhunko englantia. Hän sanoi, että voimme mennä yhdessä lanchaan eli veneeseen ja koettaa saada halvemman hinnan. Nainen oli Israelista ja tuntui todella mukavalta sen mitä ehdimme jutella. Menimme yhtä matkaa, mutta vaikka hän vänkäsi pitkän aikaa espanjaksi kapteenien kanssa, maksoimme silti 25 quetzalia. Puuvene oli todella heppoinen ja meitä oli siinä ehkä 15 henkeä. Allokko oli niin kovaa, että keulassa istuneet lentelivät ja pomppivat kipeän näköisesti. Istuin aika perällä joten kyyti oli verrattavissa vain johonkin töyssyiseen hevosratsastukseen. Olin kaiken lisäksi saanut netin toimimaan puhelimessa, joten keskityin puhelimen näyttöön enkä veneeseen. Luulin että venematka kestää tunnin, mutta en tiedä kestikö se kuin ehkä puoli tuntia. Saavuin San Pedro La Lagunan venelaiturille joskus puoliviiden maissa illalla, ja otin sieltä tuktukin. Tämä hostelli on todella syrjässä ja kävelymatkaa olisi ollut ehkä puoli tuntia jos olisin alkanut kartan kanssa suunnistamaan. Maksoin tuktukista 20 quetzalia. Kuski yritti myydä minulle opastettua kierrosta tekstiilinvalmistusyhteisöön, mutta en viitsinyt suostua summamutikassa ensimmäiseen tarjoukseen. Pyysin hänen käyntikortin ja sanoin palaavani asiaan.

Tuktuk jätti minut tien varteen, sillä tänne majapaikkaan ei ole tietä. Suuntasin kahden rakennuksen välistä pellolle, missä paikalliset olivat hoitamassa salaatti- ja muita viljelmiään. Alue on bilekeskittymän ulkopuolella ja täällä asuu lähinnä paikallisia. Kuljin peltojen vierestä ja tervehdin takaisin pelloilta vilkuttelevia ihmisiä. Kävelin rantaan, missä maya-naiset olivat pesemässä pyykkiä, ja näin sisäänkäynnin hostellille. Olen Wachalal Lake Lodgella ja minulla on täällä oma huone bungalowissa. Paikka on todella idyllinen ja pihapiirissä on runsaasti erilaisia lintuja pitämässä konserttoaan. Kovempi mekkala kuin Tikalin viidakossa. Pihalla on chillailupaikkoja ja riippumattoja, ja tuolla etuosassa on respa, oleskelutila ja keittiö josta voi tilata ruokaa ja juomia. Kävin illalla syömässä muutaman pizzapalan ja juomassa smoothien. Henkilökunnasta ainakin osa on muita reppureissaajia ja juttelinkin illalla tiskillä olleen saksalaisen naisen kanssa. Olin aika väsynyt ja menin jo 20:30 takaisin huoneeseen ja suihkuun. Ensimmäistä kertaa moneen viikkoon tuntuu, että minulla on puhtaat hiukset. Vettä tulee suihkusta niin paljon kerralla, että hiukset saa pestyä. Aiemmissa paikoissa vesi lorisi vain muutamasta suihkupään reiästä. Muutenkin on puhdas olo, sillä täällä ei ole yhtään kostea ilma. Illalla on niin viileä, että joutuu olemaan collegepaidassa ja yöllä oli peräti kylmä (mikä ei haittaa). Olen silti pitänyt kattotuuletinta päällä, koska rakenteet on harvat eikä täällä ole moskiittoverkkoa.

Täällä on nyt se aiemmin mainitsemani itsemurhasuihku, mutta en kuitenkaan saanut sähköiskua siitä, koska johdot oli piilotettu asianmukaisesti. Vesi ei kuitenkaan ollut lämmintä kuin suihkun alussa, koska painetta oli sen verran ettei vesi ehtinyt lämmetä suihkupäässä. Itsarisuihku toimii siis siten, että suihkupään sisällä on sähkövirta ja vastus, joka lämmittää veden. Jotkut Keski-Amerikan suihkuista on huonosti asennettu niin, että sähköpiuhat roikkuu paljaana eikä maadoitusta ole tehty. Jos suihku vielä on liian matalalla niin ettei vesisuihkun ja ihmisen väliin jää tarpeeksi tilaa, saat sähköiskun suihkun mukana. Se ei ole mikään sydänkohtauksen aiheuttava virta kuitenkaan, vaan sellaista kihelmöintiä. En kuitenkaan itse halua ottaa mitään riskiä, joten en kosketa suihkua tai muuta sen lämmitysasetuksia.

Matkalla majapaikkaan ei ole tietä.

Naapurissa on paikallisten viljelmiä, josta ilmeisesti tännekin tulee mm. salaatit.

Alueella asuu pelkästään paikallisia. Rannalla oli naisia pesemässä pyykkiä ja kalastajia veneineen. San Pedron keskusta on tuolla niemenkärjen toisella puolella.

Majapaikkani pihalta ja kuistilta avautuvat maisemat. Respa, ravintola, oleskelutila, dormit ja yhteiset suihkut on noissa rakennuksissa, mitkä menee rantaa kohti. Nämä kaksi bungalowia on pihan perällä. Onneksi saan olla täällä omissa oloissani.

Suicide shower. Suihkupäässä on sähkövirta ja vastus, joka lämmittää veden ennen sen suihkuamista alas rei’istä. Tuossa asetus on kuumalla, mutta oikeasti vesi oli vain haaleaa, koska se ei ehdi lämmetä sitä mukaa kun vesi virtaa.

Nukuin yön todella huonosti. Heräsin 2:30 koirien jumalattomaan räkytykseen ja sitä jatkui jonkun vajaan tunnin. Nukahdin hetkeksi ja heräsin uudelleen samaan meteliin. Olin ihan raivona ja kiroilin suomeksi ääneen huoneessani. Täällä on todella paljon irtokoiria enkä tiedä mitä varten ne alkoivat rähisemään yöllä ja louskuttamaan kuonoaan. Kun ajoimme eilen Guatemala Citystä, näimme tiellä ainakin kolme auton alle jäänyttä koiraa. Voivottelin asiaa ensin, mutta kuski ei ollut yhtään pahoillaan. Kun sanoin Sololassa, että ”Hay muchos perros” eli täällä on paljon koiria, niin kuski vastasi ”Demasiado..”, liikaa. Kun saavuin tuktukilla tänne lodgelle, kysyin kuskilta ”Los perros son peligrosos?” johon tuktuk-äijä ilmoitti ettei koirat ole vaarallisia. Täällä(kin) majapaikassa on koira, mutta se on ihan ok ja rapsuttelin sitä eilen, vaikka se yrittikin koko ajan viedä sandaalin jalastani. Saksalainen sanoi että koira syö kaikkien kengät jos vaan saa suuhunsa.

Huoneessa on ihan mukava sänky ja kattotuuletin. Valitettavasti koirat pilasivat yöunet totaalisesti.

Mutta sellaista. Istuskelin aamupäivällä tuolla kuistilla, mutta nyt makaan sängyssä. Kävin tilaamassa aamupalalla kaksi toastia, jossa toisessa oli mm. tomaattia, avokadoa ja pestoa, ja toisessa hilloa, maapähinävoita ja pähkinärouhetta. Aamulla oli todella paha olo ja oli vaikea syödä, mutta sain kaiken silti alas. Kahvi oli kylmää ja siinä oli mantelimaitoa, mutta oli sekin parempi kuin ei mitään. Tuossa pihapiirissä pari paikallista äijää on tekemässä kunnostustöitä ja nainen siivoskelee näitä huoneita. Tässä on kaksi lodgea ja siirryin äsken tuosta edellisyön huoneesta tähän toiseen rakennukseen, koska se on kuulemma parempi. Ei tuossa aeimmassakaan kyllä mitään vikaa ollut, mutta mikäpäs siinä. Ikkunasta on nyt paremmat maisemat luontoon eikä seinään ja tämä on hieman tilavampi plus kiva puunaamio seinällä ja sängyn vieressä on pistokkeet.

Huono olo on vähän laantunut, mutta äsken nenä vuoti solkenaan ja aivastelin samaan syssyyn. Olo on oikeastaan vähän kuumeinen ja kurkku on hieman kipeä, mutta toivottavasti en tule flunssaan. On minulla onneksi kaiken maailman Panadol Hotit, Pafucinit sun muut mukana, joiden lisäksi ostin Floresin apteekista antibioottia varmuuden varalle jos tarvitsen sitä jossain välissä. Ei tarvinnut mitään reseptiä, sanoin vain mitä haluan. Siellä ei ollut pyytämääni tuotetta ja myyjä esitteli muita vaihtoehtoja. Otin sitten jotain, mitä minulla on joskus Suomessakin ollut mm. poskiontelotulehdukseen. Myyjä sanoi että lääkkeet ovat kalliita ja laskeskeli hintoja. Pöyristyin hinnasta, jonka jälkeen hän sanoi että voi antaa alennusta 😀 Kyllä täällä on asiat niin toisin kuin Suomessa, enkä sano tuota pahalla. Kohta lähden varmaan hieman katsomaan tuota San Pedron kaupunkia ja koetan löytää jonkun hyvän kahvilan. Olen juonut minimaalisen vähän kahvia koko reissun aikana ja saanut lähinnä vain pikakahvia tai muuta kuraa, vaikka olen kahvin sydänseuduilla 🙁 Luinkin kyllä netistä, että laatukahvit viedään yleensä ulkomaille. Harmi.

Mutta palataan taas myöhemmin asiaan kun on jotain kerrottavaa.

Edit: Kävin tämän teksin kirjoittamisen jälkeen kävelemässä tuolla kaduilla ja paikka on kyllä yksi hippien ja hörhöjen paratiisi. Kun Tikalin reissulla tutustuin siihen guatemalalais-amerikkalaiseen mieheen, hän kertoi, että täällä on myynnissä ihan jotain paketteja, mihin sisältyy hostellimajoituksen lisäksi erilaisia huumeita ja psykedeelejä. Onneksi en majoitu keskustassa. Lisäksi tuntuu, että varsinkin nuo vanhemmat paikalliset naiset ei tykkää yhtään, että täällä on turisteja, enkä ihmettele yhtään. Osa vanhoista maya-naisista katsoi itseänikin vähän tuimana ja tuomitsevana, etenkin legginsejä ja sandaaleita. Pitää varmaan huomenna laittaa mekko legginsien päälle ja kengät jalkaan. En todellekaan halua olla epäkunnioittava toisten kotipaikassa. En löytänyt mitään ruokapaikkaa, mistä olisi saanut ruokaa, ja kaikista kun kysyin niin ymmärsin että minun olisi pitänyt tehdä tilaus puoli tuntia etukäteen. Kävin ostamassa sitten leipomosta muutaman sämpylän ja kaupasta jäätelön. Yhdestä kahvilasta kävin kysymässä saako sieltä kahvia mukaan, mutta ne myi vaan kahvipaketteja. Löysin vihdoin aivan ihanan paikan, missä istuskelin vähän aikaa ja juttelin nuoren Julia-nimisen maya-naisen kanssa, joka oli siellä myyjänä ja lajittelemassa kahvinpapuja. Paikassa ei ollut muita asiakkaita, joten nainen jäi juttelemaan kanssani espanjaksi. Oli tosi kiva kyllä, ja menen varmasti uudelleen sinne joku päivä. Kaiken huippuna oli mitä ihanin pieni Sina-kissa, joka tuli instanttina puskemaan jalkaani ja hyppäsi sitten syliin kehräämään <3

Aamupalalla kuistilla.

Päivän piristys <3

Café Chuasinayi’hin menen saletisti uudelleen!

Every cloud has a silver lining

Torstai 21.2. Loppumatka Belizestä menikin sitten nopeasti ja istuimme bussissa vielä vajaa pari tuntia (matka Belize Citystä rajalle kesti 3-4 tuntia). Bussi ajoi kauniiden rehevien maisemien läpi. Näin paljon kouluja, maatiloja, perinteisiä lehväkattoisia maya-rakennuksia, laihoja hevosia ja lehmiä, viidakkoa, järviä ja paljaaksi hakattuja vuorenrinteitä, mistä tuli suru puseroon. Aiemmin Belizen puolella mieltä masensi joka puolella lojuneet roskaröykkiöt. Joenvarsi oli täynnä jätettä ja ihmiset asuivat silti siinä. Suurin osa rakennuksista mitä olen nähnyt bussimatkoilla ikkunasta, on olleet todella heppoisen näköisiä. Väkisin tulee mietittyä niissä asuvien ihmisten kohtaloita, kun tietää, että täällä suunnalla hurrikaanit ovat yleisiä. Olen nähnyt matkan varrella myös kylttejä, jotka kertoivat paikan olevan joko hurrikaaninaikainen suojarakennus tai tulvan yläpuolelle jäävä suojavyöhyke. Toinen yleisyys mitä näkee paljon on teiden varsilla olevat pienet kioskit eli käytännössä pöytä ja tuoli, joiden yläpuolelle on kyhätty auringonsuojakatos pressusta tms. Niillä myydään yleensä hedelmiä, kookospalmuja (edit: ehkä ihan kookospähkinöitä nyt vaan kuitenkin, lolz), mehua tai muuta pientä matkalaisille.

Hieman ennen Santa Elenaan saapumista pysähdyimme El Rematessa, jossa yksi matkustajista halusi jäädä pois. Näin myös jonkun armeijan tukikohdan, joka ilmeisesti jatkuu Santa Elenan lentokentälle asti. Bussi kurvasi läpi kaupungin, ja kun saavuimme bussiterminaaliin, kysyin kuskilta, mistä pääsen saarella olevaan Floresiin. Hän sanoi, ettei bussit voi ajaa sinne asti, koska tiet on niin kapeita (olin lukenut tuon jo netistä aiemmin ja valmistautunut kävelemään sinne), mutta että shuttle vie meidät perille. Sullouduimme 5 tai 6 muun tyypin kanssa pakuun, missä ukko kertoi Zippy Zappyn päiväretkistä mm. Tikaliin. En jaksanut kuunnella, koska en ole vielä huomenna menossa sinne ja tiedän, että täällä on muitakin firmoja, vaikka mies muuta väittikin. Neljä muuta naista varasi Tikalin reissun ja bussiliput mitään kyseenalaistamatta, joten itse olin vain hiljaa. Kävimme matkalla ostarilla nostamassa rahaa, ja automaatti vei 10% komission nostosta. Kalliiksi tulee jos nostelee pieniä määriä kerralla. Nostin 400 quetzalia eli reilu 40€, mutta tililtä meni 441 GTQ. Pitää koettaa huomenna levänneillä aivoilla miettiä, miten toimin rahojen kanssa. Minulla on enää 100 USD käteistä, koska suurin osa niistä meni Belizessä, johon upposi muutenkin ihan sikapaljon enemmän rahaa, kuin mitä olin kuvitellut. Joudun ehkä skippaamaan joitain päiväreissuja jatkossa tai tekemään ne omatoimisesti ilman kyytiä tai opasta. Onneksi olen maksanut etukäteen jo kaikki bussimatkat ja lennot, joten suurin osa majoituksista on sellaisia välttämättömiä menoja enää. Budjetissa on myös hieman joustovaraa, sillä olen liioitellut taksimatkoihin 200€, mikä ei varmaan täyty.

Ajoimme shuttlella ZZ:n toimistolle, missä jouduin kuuntelemaan ikuisuuden äijän jorinaa naisten lipuista, matkoista ja rahoista. Olin hiestä märkä ja lopen uupunut, halusin vain hostellille, mutta pysyin tyynenä. Lopulta jatkoimme matkaa, mutta tällä kertaa tuktukilla. Änkäydyimme naisten kanssa kolmestaan takapenkille isoine reppuinemme ja käsilaukkuinemme ja kuski hyppäsi ohjaksiin. Hän heitti meidät omiin majapaikkoihimme ja tajusin että matka oli niin lyhyt, että olisin voinut kävellä sen parissa minuutissa. Täällä miehillä on tapana liioitella naisten tarvitsemaa apua ja esim. Belizessä oli ihan normia, että kun astut ulos veneestä, niin vaikka siinä on kaiteet ja portaat, niin joku mies on laiturilla varoittelemassa ja pitää sinua kädestä. Meksikossa myös miehet avaa auton oven ja johdattelee naisen autosta kädestä pitäen ulos. En ole tottunut tuollaiseen, joten se tuntuu hieman oudolta ja vähän sellaiselta, että ”joo kiitos mutta selviän tästä yksinkin”. Sama kun Meksikossa olin ruokakaupassa ja kannoin ostoksia sylissäni, niin kassalta rienti joku jätkä kysymään jos tarvitsen apua kantamuksieni kanssa. Tajusin jälkeenpäin, että minun olisi varmaan pitänyt lykätä ostokset sille tyypille, ja ehkäpä hän piti kieltävää vastaustani epäkohteliaana. En ole mikään sosiaalisten tilanteiden ekspertti, joten varsinkin vielä tällaiset kulttuurisidonnaiset jutut tuottaa välillä vaikeuksia. Olen tottunut pärjäämään yksin, kun taas monessa paikassa yksin kulkevat naiset näyttävät miesten silmissä avuttomilta. Mutta joo, pääsin vihdoin kirjautumaan sisään tänne Hotel Petén Expressiin. Sain aamupalaliput tuleville aamuille, wifin salasanan sekä lopuksi pyyhkeen ja huoneen/lokeron avaimen 100 quetzalin panttia vastaan. Yöpyminen viideltä yöltä on joku reilu 80€. Huone on suht tilava dormiksi, sängyt on siistit ja laadukkaat, lokerot tarpeeksi isot (toisin kuin esim. Playalla Sayab-hostellissa, minne ei mahtunut kuin käsilaukku hät’hätää).

Täällä on kolme kerrossänkyä, joissa on 120 cm sängyt. Jokaisessa sängyssä on lukuvalo ja kaksi pistoketta seinässä. Sain onneksi nurkassa olevan alasängyn. Kaikkein parasta on, että huoneessa on tuulettimen lisäksi ilmalämpöpumppu ja se on päällä (toisin kuin taas Playalla – missä kaikki oli huonosti, heh..). On myös ihanaa maata puhtaissa valkeissa lakanoissa, mitkä on kuivat! Sekä Jukatanin niemimaalla että Belizessä kaikki oli märkää, kosteaa, nihkeää ja tahmeaa. En osannut kuvitella etukäteen millaista tropiikissa on, mutta kyllä siihen tottui aika nopeasti, vaikka se tuntuikin epämiellyttävältä.

Kävin ensitöikseni suihkussa kun tulin tänne, ja täällä on jopa lämmin vesikin. Suihkussa on tosin aika huono paine, mutta pääasia että kylpyhuone/vessa on siisti eikä täällä ole ”itsemurhasuihkua”, mikä on tyypillinen Guatemalassa. Kerron siitä myöhemmin lisää, sillä olen varma että muistan nähneeni jonkun tulevan majapaikan kuvissa kyseisen virityksen. Suihkusta tultua testasin, että wifi toimii, ja se onneksi toimii hyvin täällä huoneessa. Ajattelin ensin, etten jaksa lähteä enää mihinkään, mutta päätin sitten kuitenkin käydä hieman kävelyllä ja etsimässä jotain syömistä. Respan tyyppi moikkaili iloisesti kun lähdin ulos, kysyin häneltä aiemmin että onko täällä turvallista kävellä yksin, ja sain myönteisen vastauksen. En oikein tiennyt minne mennä, joten siinä tapauksessa menen aina rantaan (jos olen veden äärellä). Katselin hetken Petén-järveä ja järven toisella puolella olevaa Santa Elenaa. Mietin, pitäisikö kävellä veden päälle rakennetun maakaistaleen ja sillä kulkevan tien kautta maihin ostarille, mutta koska pimeys oli jo laskeutumassa pikkuhiljaa, en uskaltanut lähteä kävelemään. Täytyy muistaa, että Guatemala ei ole todellakaan turvallinen meidän mittapuulla, vaikka respan tyyppi sanoisikin, että täällä voi kävellä.

Huomasin sitten jonkun Macaw restobarin ja menin lukemaan sen ulkona olevaa menua. En muistanut väsyneenä espanjankielisiä ruokien nimiä edes, mutta menin silti epäillen sisään. Alakerta oli tyhjänä ja siellä oli vain kaksi miestyöntekijää, joten päätin suunnata kattoterassille, missä olin nähnyt jonkun pariskunnan istuvan. Baarimikko tuli antamaan menuja, mutta luulin tulleeni johonkin eri paikkaan, koska se näytti baarilta toisin kuin alakerran ruokapaikka. Kysyin vaan ”comida?” (ruoka) ja jäbä osoitti toista kädessäni ollutta listaa. Menin pöytään istumaan ja ajattelin ottaa riskin tilaamalla quesadilla con pollon, vaikken muistanut millainen se on. Onnekseni eteen tuotiin jonkun ajan päästä todella hyvältä näyttänyt ja erinomaiselta maistunut annos, ja samassa muistin, että kyseinen ruokalaji on taitetun tortillan sisään laitettua täytettä ja juustoa (juusto ”queso”). Valitettavasti moni ruoka tarjoillaan pico de gallon kanssa, missä on korianteria. Itselläni on se geeni, että korianteri maistuu saippualle, mutta koetan tottua siihen pikkuhiljaa, vaikka se maistuukin suussani ihan hirveälle. Toiset maistaa sen hyvänä yrttinä, mutta toiset taas saippuana. Se on ihan tieteellinen fakta. Söin annoksen ja jäin istumaan vielä hetkeksi ohi kulkevia ihmisiä katsoen. Moni ajoi skootterilla niin, että kyydissä oli neljäkin ihmistä. Ihan yleinen näky on että vanhemmat ajavat vauvojen ja taaperoiden kanssa, osa roikottaa lasta kainalossa, osa koettaa pitää sylissä. Kellään ei tietenkään ole kypärää, mutta se nyt ei enää yllätä.

Vieressäni istunut pariskunta kysyi espanjaksi baarimikolta, mikä on wifin salasana. Olisin halunnut itsekin tietää sen, mutta en kohta enää muistanut mikä salasana on espanjaksi (muistan nyt että se on ”contraseña”), joten en voinut kysyä keneltäkään. Tuon mitättömän pienen asian takia – ja varmaan osittain viime päivien stressin, väsymyksen, kaiken uuden prosessoinnin ja Belizestä lähdön myötä, tunsin oloni yhtäkkiä todella yksinäiseksi (edit: naurahdin itselleni nyt näin jälkeenpäin: >älä tiedä wifin salasanaa, >elämä pirstaleina). En muista että olisin tuntenut tuota tunnetta sen jälkeen kun asuin Espanjassa 8 vuotta sitten. Viihdyn normaalisti yksin, enkä nyttenkään siis kaipaa mitään matkaseuraa tänne, mutta tajusin miten helppoa minun oli olla Belizessä, kun pystyin kommunikoimaan siellä kaikkien kanssa milloin vain, pystyin kertomaan miltä minusta tuntuu, mitä halusin tehdä, ymmärsin mitä toinen vastaa, miten minun halutaan toimivan missäkin tilanteessa yms. Täällä kukaan hostellin respaa lukuunottamatta ei puhu englantia. Tiesin sen etukäteen ja törmäsin siihen Meksikossakin, mutta nyt se tuntui jotenkin todella raskaalta. Kaipasin takaisin Belizeen ja tuli ikävä ihmisiä, jotka tapasin siellä. Toisaalta Belizessä ollessa viime päivät tuntuivat siltä, että halusin jo kotiin. Tulin sitten takaisin hostelliin ja itkin muutaman kyyneleen pitkästä aikaa. Ei se ollut mitään yhhyhhyyyynyyyh-itkua, vaan kyyneleet vaan vierivät silmistä hetken aikaa ja tunne laantui sitten. Luultavasti tuo johtui vaan väsymyksestä ja ylivirittyneestä tilasta, kun pitää muokata aivoja taas kerran koettamaan ymmärtää espanjaa ja tulla toimeen sillä. Nyt on jo paljon parempi olo ja odotan hyvillä mielin tulevia päiviä täällä. Tämä vaikuttaa näin ensinäkemältä kivalta ja rauhalliselta pikkukylältä, jonka sokkeloisilla pienillä kujilla saa varmasti ajan kulumaan. Niin ja aion myös käydä siellä Tikalissa varmaan viikonloppuna. Kello on 22:05 ja muut huoneessa olijat sammuttivat valot, joten taidan itsekin vielä valita kuvat tähän ja lopettaa näppiksen rapistelun. Tai ehkä lisään kuvat huomenna ja menen vaan nukkumaan..

Jatkuu kuvien jälkeen..

Lauantai 23.2. Jooh, en saanut sitten julkaistua tekstiä aiemmin. Olo on edelleen aika vetämätön ja hutera, mutta se johtuu varmaan tästä paahtavasta helteestä. Nyttenkin on +34, mikä on ihan liikaa kylmyyteen tottuneelle. Ei pitäisi valittaa, mutta onhan tämä aika raskasta pidemmän päälle. Onneksi olen menossa parin viikon päästä takaisin Meksikoon, missä vuorilla pitäisi olla edes hieman viileämpi. Toivon mukaan. Tiesin tottakai millaiseen ilmastoon olin tulossa, mutta ei tätä voinut kuvitella etukäteen. Onneksi yöllä/huoneessa sentään on viileää. Olen nukkunut pitkähihainen paita päällä, koska ilmastointi on niin kovalla, ihanaa.

Olen nyt ollut 2-3 päivää täällä Floresissa. Pitkiä aikoja ei ole jaksanut ulkona viettää, mutta olen saanut hieman käveltyä ja tutustuttua ympäristöön. Tämä saari on todella pieni ja sen kävelee ympäri nopeasti. Löysin jonkun kahvilan/lounaspaikan, missä otin appelsiini-porkkana-inkivääri smoothien ja nacho-kana-salsa pannun. Ruoka oli hyvää, mutta siinä päällä ollut munakas oli raaka sisältä ja jouduin syömään raakaa kananmunaa. Vähän on huono olo, mutta ei mitään mahatautia tai muutakaan. Tuntuu vaan hieman etovalta, mutta se nyt saattaa johtua helteestäkin. Kävin myös eilisiltana mantereella Maya Mall -ostoskeskuksessa juomassa suklaapirtelön. Takaisin tullessa näin tuossa saaren ja mantereen yhtymäkohdassa paikallisen yhteisön naisia myymässä perinteisiä ruokia, ja perheitä viettämässä aikaa. Ostin maissivanukkaan (el manjar guatemalteco) ja menin istumaan varjoon. Katselin myös auringonlaskua ja kävelin takaisin hotellille.

Maple y Tocinossa brunssilla. Annos oli 75 GTQ eli vajaan kympin. Ei täällä mitenkään erityisen halpaa kyllä ole.

Maya Mall -ostoskeskus.

El manjar guatemalteco on maissijauhosta, maidosta, sokerista ja kanelista tehty perinteinen vanukas. Tässä vaiheessa aivoni toimivat sen verran, että sain kysyttyä maya-tytöltä espanjaksi mitä jälkiruoka sisältää 😀

Matkalla hotelliin samalla kadulla olevan matkatoimiston tyyppi pysäytti minut ja menin kysymään infoa Tikalin päiväretkestä. Firman omistaja on varmaan eurooppalainen, mutta hän pyysi siihen jonkun guatemalalaisen miehen esittelemään vaihtoehtoja, ja mies tarjoutui innokkaasti oppaakseni. Mietin jo reissun varaamista, kunnes hän alkoi pyytää minua ulos, baariin, veneajelulle ja ties minne ja kehui ulkonäköäni. Ei paljoa kiinnosta mennä mihinkään retkelle tuollaisen oppaan kanssa. Haluan tietoa mayoista enkä kuulla mitään bullshittiä. Muutenkin nämä paikalliset miehet on ihan omaa luokkaansa. Olin lukenut netistä varoituksia catcallingista, mutta en voinut kuvitellakaan että miehet olisivat näin päällekäyviä. Naista katsotaan häikäilemättä päästä varpaisiin, huudellaan perään, huokaillaan ja muuta vastaavaa. Pystyn ignooraamaan kaikki huutelut ja muun viattoman, mutta kyllä tuollainen suoranainen ahdistelu ärsyttää. Luulin olevani immuuni kaikelle ja pystyväni vain olemaan normaalisti, mutta täällä joutuu väkisinkin olemaan koko ajan varuillaan, mikä on henkisesti rasittavaa. En pysty enää esim. kulkemaan shortseissa vaan joudun olemaan legginseissä etten herättäisi yhtään enempää huomiota. Täällä on todella vähän länkkärin näköisiä turisteja, joten erotun joukosta pituuteni, laihuuteni ja vaalean ihoni takia.

Santa Elenassa on mm. Burger King ja muut länkkäriliikkeet. Ihan eri tunnelma kuin täällä saaren autenttisella puolella.

No, onneksi jatkan matkaa tiistaiaamuna, ja Atitlanilla pitäisi olla jo enemmän reppureissaajia ja muita naisturisteja. Mutta pitää sitä ennen etsiä joku järkevä firma, jonka kautta saan kunnollisen oppaan sinne Tikaliin. Tulin tänne paikkaan ainoastaan niiden raunioiden takia ja haluan siellä myös käydä. Alue on 16km laajuinen, joten en viitsi yksin lähteä sinne summa mutikassa tarpomaan, ja muutenkin ilman opasta moni asia jää pimentoon. Pitää myös ennen matkan jatkamista käydä pesemässä taas pyykkiä jossain.

Ainiin, siitä piti vielä kirjoittaa, mikä osaltaan on aiheuttanut masentunutta mielialaa, on jälleen kerran ihmisten köyhyys ja maailman epätasa-arvo. Eilen illalla vastaani tuli noin 6-vuotiaita poikia myymässä purkkaa ja pieniä pähkinäpusseja. Teki mieli itkeä ja kyyneleet jo nousivat silmiin. Saatan vaikuttaa päällepäin hyvinkin rationaaliselta ja ehkä kylmältäkin ihmiseltä, joka ei liiemmin näytä tunteitaan, mutta sisältä olen hyvin empaattinen ja itken helposti jos näen, että esimerkiksi lapsilla on huonot oltavat. Olen meinannut itkeä myös siitä, kun katson miten kauppiaat ajavat painavia myyntikärryjä paahtavassa helteessä. Tulee syyllinen olo siitä, että olen matkustanut tänne, enkä silti voi ostaa koko myyntikärryä tyhjäksi tai pelastaa kadulla vaeltavia lapsia. Tiesin, että tulen tuntemaan näitä tunteita, sillä olen itkenyt aiemmin Meksikon reissujen takiakin näiden samojen asioiden tiimoilta.

Hyviäkin asioita on ja olen suurimman osan ajasta ihan hyvillä mielin. On mukava nähdä, että täällä välitetään ympäristöstä ja monessa paikassa on kieltoja, ettei järveä saa roskata, ja espanjankielisiä tekstejä, että luonto tarvitsee meidän apua <3 Myös kasvillisuuden rehevyys on ilo silmälle. Iltaisin rantakadun puissa on uskomaton lintujen sinfonia, ihan kuin olisi sademetsässä. Täällä on myös pieniä suloisia liskoja seinien vierustoilla 🙂 Järvellä käyvää liikennettä on myös hauska seurata. Kaikki kulkevat täällä pienillä veneillä, joiden lisäksi autoja varten on omat lauttansa, eli käytännössä iso ponttoonilaituri, jonka perässä on moottori. Yritinkin äsken kuvata ohi ajanutta autokuljetusta tästä hotellin terassilta, kun poliisit ajoivat ohi samaan aikaan. Käännyin hetkeä myöhemmin katsomaan poliiseja ja he nauroivat kun näkivät minun kuvaavan ”lauttaa” ja vilkuttivat iloisesti 😀

Mutta sellaista. Kello on puolessapäivässä ja pitäisi alkaa etsiä jotain ruokaa pikkuhiljaa. Tästä nyt tuli valitettavasti vähän tällainen valitusteksti, mutta en ala kaunistelemaan mitään, vaan kerron mitä oikeasti ajattelen. Moni on kehunut rohkeuttani, mutta en halua antaa kuvaa, että tämä maailmankolkka olisi joku paratiisi missä vaan maataan palmujen alla maisemia ihaillen ja latinomusiikkia kuunnellen. Tiesin, ettei reissu tule olemaan mitään ruusuilla tanssimista, ja itseni tuntien tiedän että olen varsinkin väsyneenä negatiivisuuteen ja melankoliaan taipuvainen, joten osaan tunnistaa nämä merkit ja tiedän mistä mikäkin tunne johtuu. Tämä on toisaalta ihan hyvä matka itseensä. Vaikka välillä tulee olo, että haluaisi jo palata takaisin kotiin, tiedän etten sitä tule tekemään, koska en ole luovuttaja. Espanjassa olo oli myös vaikeaa, mutta jälkeenpäin ajateltuna se kasvatti minua todella paljon ihmisenä. Suomessa ja arkioloissa itsensä haastaminen on vaikeaa, kun ympärillä kaikki on tuttua ja turvallista. Vaikka välillä tekee mieli itkeä ja olo on tosi paska, olen silti sitä mieltä, että jokaisen tulisi kokea tällainen pidempi reissu oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Joku oli kirjoittanut Caye Caulkerissa vessan seinään: ”When you climb on mountain, you no longer see it”, joka mielestäni kuvaa sitä, että ensialkuun vaikeudet näyttävät ylipääsemättömiltä, mutta kun olet ponnistellut voitavasi niiden eteen, niin asiat näyttävät paljon paremmilta. Tiedän, että kun tämä kaikki on ohi, tulen myöhemmin muistelemaan kokemuksiani lämmöllä (kaikella tällä yli +30 asteen). Meillä on vain tämä yksi elämä, enkä halua viettää sitä kotona maaten vain siksi, että se olisi helpoin ratkaisu. Pidän yleensä itseäni rutiinien orjana ja vastustan muutosta, mutta kaipa minussa joku sisäinen seikkailijakin sitten on, kun näin hulluista asetelmista itseni jälleen kerran löydän.

Luonto ja ympäristö on kaunista <3

Loppusanat:
Tekstien kirjoittaminen kestikin niin pitkään, että olo alkoi olla nälän vuoksi jo sen verran heikko, etten viitsinyt lähteä etsimään ruokapaikkaa, vaan tilasin kolme tacoa (55 GTQ, ei paha) tässä hotellin ravintolassa 🙂 Maha tuli tosi täyteen ja piti väkisin syödä viimeiset rippeet. Viereiseen pöytään tuli maya-naisia ja pieni lapsi, joiden juttuja on kiva kuunnella. Kohta menen suihkuun ja huoneen viileyteen. Olen istunut nyt 4 tuntia täällä ravintolassa, aamupalasta lähtien. Onneksi aurinko meni pilveen, niin on edes hieman viileämpi olo. Muistan Suomessa viime kesän, kun oli yli 30 asteen helteet ja olin keittiöllä töissä, tunsin huimausta, kädet vapisi ja aivot oli ihan sumussa. Nyt on hieman samanlainen olo, mutta kyllä se siitä. Tiedänpähän nyt millaista on tropiikissa, ja perun puheeni siitä, että haluaisin joskus muuttaa sademetsään 😀

Kylläpä tekee hyvää 🙂 Ja kaiken lisäksi korianteri tuli ylimääräisenä, että sain noukittua sen pois.