Saavuin eilen tänne Etelä-Guatemalaan Lake Atitlan -järvelle, missä olen seuraavat kaksi viikkoa. Vietin sitä ennen Floresissa viisi yötä, joten sinä aikana paikkaa ehti kierrellä ihan hyvin saaren ollessa niin pieni. Viimeisenä päivänä kiertelin vielä kaduilla ja kapusin kylän korkeimmalle kohdalle – ja onneksi tein niin, sillä sieltä oli kauniit maisemat järvelle ja kylän ylle. Aukiolla oli koripallokenttä ja valkea kirkko. Lisäksi puistoalueella oli kolme mayojen steelaa, mutta valitettavasti niissä ei ollut mitään infotauluja enää jäljellä.
Paikallinen koulu.
Kävelyreissulla pysähdyin kahville Cool Beans -ravintolaan. Paikka oli sisältä todella upea, kahvila-alue oli yhteydessä ulkotilaan ja siellä kasvoi rehevää kasvillisuutta, samoja kasveja mitä meillä on Suomessa huonekasveina. Otin kahvin ja siihen kuului myös ilmainen santsikuppi. Tilasin lisäksi jonkun jälkiruuan, koska olin aiemmin käynyt syömässä grillattua kanaa ja riisiä. Luin puolihuomiolla listasta ”plátanos fritos con crema” ja koska olin juuri katsonut Ilonan videon jäisistä banaaneista smootiessa, tuli mieleeni mielleyhtymä viileistä banaanisivuista minkä päällä on kermaa. Petyin pahemman kerran, kun muutenkin kuumaan oloon ja kuumaan kahviin yhdistettiinkin tulikuumia banaanintyylisiä siivuja ja jotain vaniljakastiketta (eli annos oli friteerattu ja maistui ihan ranskanperunoiden öljylle). Annos oli aika paha, mutta söin sen silti. Ihmettelin jo sisääntullessa, miksi paikan oleskelutilassa oli joku todella rändom kokoelma eri esineitä. Siellä oli mm. Che Guevaran valokuva, kynttilöitä, lehtileikkeitä, huhmareita, ikivanha kirjoituskone, kilpikonnan kuoria yms. Lähtiessä kysyin paikan omistajalta, mikä on homman nimi. Omistaja kertoi perustaneensa kahvilan 16 vuotta sitten, ja oli ensin haaveillut antiikkiliikkeestä. Kirjoituskone esimerkiksi oli ollut hänen isoisänsä ja morttelit isoäidin. Kysyin Chen kuvasta ja hän kertoi uskovansa vallankumoukseen, ja että Guatamalakin vielä joku päivä heräisi siihen. Mies kertoi myös olevansa suurvaltoja vastaan ja ajavansa naisten oikeuksia. Olisin halunut kysellä lisää, mutta kielimuurin takia se ei onnistunut valitettavasti. Mielenkiintoinen paikka eniwei.
Palasin myöhemmin hotellille ja kysyin respasta, voisivatko he tilata taksin seuraavalle aamulle klo 6, jotta pääsen lentokentälle. Nukuin taas tosi huonosti ja minulla on myös ollut huono olo jonkun kolme päivää. Mahassa on etova olo ja ruuan ajattelukin yököttää, mutta ei muita oireita enkä ole oksentanut tai mitään. Olen kuitenkin koettanut syödä jotain, koska olen muutenkin jo laihtunut varmaan monta kiloa reissun aikana, mikä ei ole yhtään hyvä juttu. Sain seuraavalle aamulle mukaanpakatun aamupalan, mihin kuului pari leipää, omena, keksejä, kahvia ja pillimehu. Menin aulaan kuudelta, mutta taksia ei näkynyt. Pyysin respan tyyppiä soittamaan uuden taksin ja se tulikin kymmenessä minuutissa. Olin tehnyt check-inin jo edellisenä päivänä, joten mikään kiire ei ollut, koska kenttä on niin pieni että siellä on vain yksi portti. Vanha taksikuski oli mukava ja kyseli Suomesta jotain. Olimme jo matkalla, kun tuli puhelu, että joku toinenkin tarvitsee kyydin kentälle, joten kurvasimme hakemaan jonkun naisen vielä takapenkille. Nauroin mielessäni, kun kuuntelin puhelua missä kuski sanoi, että on viemässä ”chiquitaa” kentälle (chiquita on hellittelynimi pienelle tytölle, mitä en todellakaan enää ole). Maksoin kyydistä 25 quetzalia eli pari euroa.
Mundo Mayan kentällä jo heti ovensuussa oli pöytä, missä virkailija avasi repun ja katsoi päällisin puolin ettei siellä ole – jotain, en tiedä mitä. Skippasin check-in jonon ja menin turvatarkastukseen. Luulin jo että kaikki meni kerrankin ok, mutta ei. Sehän olisi ollut liian hyvää ollakseen totta. Kaksi virkailijaa kysyi onko minulla sakset repussa, ja olihan minulla kynsisakset. Terä ei todellakaan ole yli 3cm joten ne on sallittu tasan tarkkaan. Toinen ongelma oli OFF-suihke, hiuskiinne ja kuivashampoo, jotka oli suihkepulloissa. Virkailijat väittivät ettei matkustamoon saa viedä mitään aerosoleja, vaikka ne todellakin on sallittuja jos määrä on alle 100ml (omani olivat 65-100ml). Tunsin käyrän nousevan ja aloin väittelemään virkailijoiden kanssa ja sanoin, että sivuillakin lukee että ne on sallittuja. No ei auttanut itku markkinoilla ja jouduin heittämään kamat roskiin. Aiempi samanlainen **tutus oli jo Helsinki-Vantaalla, kun virkailija käski minun laittaa nesteet PUOLEN litran muovipussiin vaikka ne oli valmiina ohjeen mukaan LITRAN pussissa. Menetettyjen tuotteiden arvo lasketaan kympeissä, mutta eniten tässä ärsyttää suunnattomasti se, että nuo työntekijät ei itse noudata sääntöjä, jotka on asetettu. Mutta eipä siinä auta kuin niellä paska ja tyytyä mielivaltaisiin päätöksiin, hymyillä ja jatkaa matkaa.
Mundo Mayan kenttä on todella pieni.
Pääsin vihdoin portille odottamaan konetta, eikä kentällä tosiaan ole kuin yksi odotusaula ja portti. Näytin boarding passin virkailijalle ja kävelin ulos kentältä kiitotielle, missä kone odotti. Lensin Aviancan pienellä potkurikoneella, missä oli muistaakseni joku ehkä 25-30 penkkiriviä ja jokaisella rivillä 2×2 paikkaa. Paikkani oli 8A, joten istuin kakkosrivillä. Koneeseen oli sisäänkäynti kuitenkin vain takaovesta. Reppu oli niin pullea, ettei se meinannut mahtua hattuhyllylle, mutta onneksi lentoemäntä ei sanonut mitään. Tungin sen väkisin sinne ja istuin paikalleni. Hieman kuumotteli lentää jollain potkurikoneella Guatemalan viidakon yläpuolella, mutta matka meni hyvin. Saimme täytetyt sämpylät ja kahvia. Lento kesti vain 50 minuuttia ja kun lähestyimme Guatemala Cityä, alkoi turbulenssi. Kone tärisi ja kenttää kohti tullessamme se kaartoi niin jyrkkään kaarrokseen, että pelkäsin oikeasti koneen kääntyvän kohta 180 astetta katolleen. Puristin käsinojaa ja pidin toisella kädellä kiinni edessäolevan penkistä. En ole koskaan aiemmin pelännyt lentokoneessa, mutta nyt hirvitti oikeasti, ja mietin pääsemmekö elävänä perille vai tuleeko meistä uusi jakso Lentoturmatutkinta-ohjelmaan 😀
Acatenango-tulivuori lentokoneesta katsottuna <3
Saavuin Guatemala Cityn La Aurora -kentälle ja ajattelin nettitekstien perusteella, että sen kun vaan hyppään shuttleen ja ajan Panajacheliin. No, ei mennyt ihan niin. Näin kyllä shuttlekyytien myyntikojun ja menin sinne. Mies sanoi, että kyyti lähtee klo 10 (olin kentällä ennen yhdeksää) ja matka maksetaan kahdessa erässä. Maksoin 100 GTQ kentältä Antiguaan, jossa olisi ollut vaihto ja jatkolipun osto (muistaakseni 50 tai 100 GTQ). Menin kahvilaan syömään hodarin ja sen jälkeen ulos hengailemaan. Jonkun shuttlen äijä tuli kysymään olenko menossa Antiguaan. Mies sanoi, että odotamme vielä jotain toista matkustajaa ja lähdemme sitten. Menin istumaan tilataksin takakonttiin datailemaan ja juomaan kahvia. Toista matkustajaa ei koskaan tullut, ja kuski tuli klo 10 sanomaan, etten ehdi enää Antiguaan, josta jatkokyyti lähtisi klo 11. Paikalle tuli muutama muukin äijä selittämään, ilmeisesti jotain shuttlekuskeja hekin, että voin ostaa lipun suoraan shuttlekyytiin, joka ei aja Antiguan kautta ja joka lähtee klo 11. Lippu maksoi 250 GTQ (-100 jonka olin jo maksanut aiemmasta lipusta). Joku mies kävi ostamassa lipun puolestani, he ottivat minusta kuvan ja nimen ylös, ja menin takaisin kahvilaan, josta uuden kuskin olisi pitänyt tulla hakemaan minua klo 11. Mietin välillä, onko mitään kyytiä edes tulossa vai kusetetaanko tässä turistia 6-0. Olin jotenkin kuvitellut, että turisteja saapuu jatkuvalla syötöllä, mutta yksikään shuttle ei saanut ihmisiä kyytiin sinä aikana kun olin kentällä. Toisaalta en ole varma, jos siellä on kaksi eri terminaalia, itse kun saavuin maansisäisellä lennolla.
Odottelua ja odottelua.
Kello tuli tappiin enkä jaksanut istua enää sisällä vaan menin shuttlejen lähelle hengailemaan (ja katsomaan poliiseja..). Viereeni asteli joku autoja vuokraava äijä, joka kysyi miksi olen vieläkin siellä. Sanoin etten ole saanut kyytiä eikä kukaan tullut vieläkään hakemaan. Mies meni ensimmäisen shuttlekuskin luo kysymään tilannetta. Kohta kolmas mies tuli puhelimen kanssa, missä naisääni pahoitteli että on ruuhkaa ja menee vielä 10 minuuttia. Jäin ulos juttelemaan autonvuokraajan kanssa niitä näitä. Hän näki niskatatuointini, josta puhe kääntyi jengeihin. Selvisi, että hän on joku entinen jengiläinen, ja tottakai mielenkiintoni heräsi heti, ja aloin kyselemään lisää. Mies esitteli omia tatuointejaan ja juttelimme Keski-Amerikan huumeongelmasta ja väkivallasta. Kerroin, että Suomessa kaikki oli varoitellut minua Keski-Amerikasta ja jengeistä, mutta mies sanoi, ettei jengiläiset tee mitään tavankulkijoille. Ainoastaan jos sekaannut huumekauppaan tai muuten heidän bisneksiin, voi tulla ongelmia. Arvelinkin asian näin olevan. Äijä kyseli vielä mitä teen työkseni ja että oli nähnyt kun datailen kentällä. Kerroin ummet ja lammet koulutuksistani ja työtilanteesta Suomessa jne.
Joku shuttleäijistä tuli sanomaan, että tule istumaan autoon ja lepäämään. Sanoin ettei minua väsytä vaan alkaa ärsyttää kun kyytiä ei näy eikä kuulu. Menin kuitenkin autoon ja siihen tuli pari jotain muutakin äijää. Pyysin yhtä kuskia taas kerran soittamaan ja kysymään tilannetta. Taas luvattiin 10 minuuttia, mutta en enää uskonut siihen. Miehet halusivat nähdä Facebookissani olevia kuvia ja päädyin lopulta esittelemään Suomea, ulkomaanreissujani sun muuta, mistä miehet olivat hyvillään. Näytin kuvia Meksikon seminaarista ja Pohjois-Korea-tapaamisista yms. ja tyypit olivat innoissaan. Äijät oli ehkä jotain 30-50-vuotiaita ja todella asiallisia, ei yhtään sellaisia ahdistavia tai kuumottavia, mitä olin ensin ajatellut guatemalalaisista miehistä saapuessani Floresiin. Enemmänkin heistä ehkä paistoi jonkinlainen yllättyneisyys, että olin naisena yksin Keski-Amerikassa ja muutenkin uskalsin mennä hengailemaan niiden kanssa. Tottakai he ihmettelivät moneen otteeseen, miten oma mieheni oli päästänyt minut yksin reissuun.
Yhtäkkiä kuulin nimeäni huudettavan ja kyyti oli vihdoin saapunut. Miehet olivat sanoneet että menen chicken busilla, mikä on psykedeelisillä väreillä ja valoilla koristeltu jenkkien vanha koulubussi ja mitä paikalliset käyttävät liikkumiseen Keski-Amerikassa paikkojen välillä. Kyyti on vaarallinen ja hurjapäinen. En halunnut mennä sellaisella, mutta ei kai minulla ollut vaihtoehtoja. Paikalle kurvasi onnekseni kuitenkin tilataksi, ja nousin kyytiin. Kysyin missä muut matkustajat ovat, mutta kuski sanoi että olen saanut privaattikyydin. Tyyppi ei puhunut juuri lainkaan englantia, joten minun oli pakko puhua espanjaa hänen kanssaan. Kuski oli kuitenkin todella mukava, ystävällinen ja hauska, ja hän pysähtyi kun halusin ostaa kahvia tai käydä huoltoasemalla. Matkalla kyselin kaikkea mm. mitä vuorten rinteillä viljellään, miksi tien varressa oli poliisivartio, mitä liikennemerkkien varoitustekstit tarkoittavat jne. Mies nauroi kysymyksilleni huvittuneena, mutta vastaili kaikkeen. Juttelimme perheistämme ja elämästä yleisesti. Hän kertoi olevansa 29-vuotias eikä hänellä ole omaa perhettä. Sisaruksia hänellä on yli 10 😀 Jossain välissä hän alkoi käydä kauppaa Pelle Pellen lippiksestäni, joka on saanut monelta muultakin jostain syystä kehuja täällä. Kuski yritti ja yritti, mutta en suostunut luopumaan hatusta enkä neuvottelemaan hinnasta, enkä varsinkaan antamaan sitä hänelle lahjaksi muistona, mitä hän myös ehdotti 😀
Kun ihailin edessä näkyviä tulivuoria, hän kehotti vähän ajan päästä katsomaan ikkunasta ja sanoi että katso Fuegoa. Sieltä tuprusi savua pienen purkauksen merkiksi. Olin ihan innoissani ja iloitsin asiasta miehen nauraessa minulle 😀 Sanoin etten ole koskaan aiemmin nähnyt tulivuorta. Mies ehdotti, että hän voi tulla kanssani kiipeämään San Pedron tulivuorelle täällä Atitlanilla jos haluan. Luin aiemmin netistä, että reitti on suljettu, koska siellä on tapahtunut ryöstöjä, mutta että jotkut käyvät siellä silti. Olisin kyllä valmis kiipeämään sinne paikallisen kanssa, koska luultavasti silloin en joutuisi hyökkäyksen kohteeksi. Menen ensi viikolla Panajacheliin viikoksi ja kuski sanoi, että voi näyttää minulle kylää. Tyyppi asuu itsekin tässä järven ympärillä Santa Catarinan kylässä, joten sovimme että pidämme yhteyttä jos haluan tehdä jotain. Yritin jo etukäteen maanitella häntä, että hän lähtisi maksua vastaan kuskiksi Chichicastenangon markkinoille kun olen Panassa, mutta hän ei luvannut suoranaisesti vaan huokaisi kärsivän näköisenä kun kuuli markkinat mainittavan. Yhdessä vaiheessa hän kysyi haluanko ajaa autoa, ja sanoin etten todellakaan omista edes ajokorttia. Tyyppi sanoi että voi opettaa minua ajamaan (Guatemalan äärimmäisen mutkaisella vuoristotiellä), mutta vastasin että aiheuttaisin vain onnettomuuden. Wtf.. 😀 Kuski oli tavallaan vähän outo, mutta pidänkin oudoista ihmisistä ja meillä varmaan siksi synkkasi niin hyvin. Hän ei myöskään yrittänyt ahdistella minua, mutta yhdessä vaiheessa kun sanoin että voisin muuttaa tänne maisemien takia, niin hän kysyi voinko muuttaa hänen luokseen. Joo, odota, haen vain ensin mieheni Suomesta..
Matkalla tänne kerroin, että tarvitsen prepaid-liittymän, ja Sololaan tullessamme, kuski kysyi haluanko ostaa liittymän. Pysähdyimme Claron kojulle ja mies osti liittymän minulle ja pyysi myyjää aktivoimaan sen käyttövalmiiksi. Hän puhui sen verran hitaasti että ymmärsin melkein kaiken, mitä puhuimme. Ja jos en ymmärtänyt jotain, hän koetti selittää tarkemmin. Oli kyllä hyvä espanjantunti kerrassaan ja oli muutenkin todella ihana kuunnella natiivin puhumaa espanjaa. Varsinkin kaikki sanat missä on r-kirjain kuulostaa ihanalta, esim. ”perro”, ”cerro” tai jopa ”narcotráfico”. Voisin kuunnella puhetta ikuisesti välittämättä siitä, mikä on aiheena. Tästä tulikin mieleen, että omasta englannin puheestani minua on luultu monesti tällä reissulla, että olen Venäjältä, Puolasta tai jostain Baltian maasta 😀 Joskus töissäkin kansainvälisellä leirillä ukrainalainen mies luuli, että olen venäläinen. En todellakaan osaa lausua englantia oikein ja kuulostan varmaan juurikin itäeurooppalaiselta. Belizessä aksenttiani ihailtiin ja se kuulosti kuulemma ihanalta, en tiedä miksi. Eilen eräs toinen saksalainen sanoi että minulla on hyvä englanti suomalaiseksi, eikä hän olisi osannut arvata, että olen Suomesta. Hänkin epäili minua venäläiseksi tai puolalaiseksi.
Maisemat Sololasta käsin tänne järvelle on ihan uskomattoman kauniit ja haluan kyllä Panajachelissa ollessa käydä siellä uudelleen. Viidakon peittämien korkeiden vuorten lomassa mutkittelee tie, jolta avautuu alas järvelle korkea pudotus ja ihana näkymä. Sininen järvi, jota ympäröi pyramidin malliset korkeat tulivuoret. En ole koskaan ollut näin satukirjamaisessa maisemassa. Missään kuvissa paikka ei pääse oikeuksiinsa, vaan se on koettava omin silmin. Solola sijaitsee 2 114 metrissä ja Panajachel 1 579 metrissä, joten pudotusta on noin 500 metriä.
Näkymää Sololasta järvelle. Taustalla tulivuoret San Pedro ja Toliman.
Kun saavuimme yhteensä neljän tunnin ajomatkan jälkeen Panajacheliin, pysähdyimme shuttletoimistolle, jonne mies kehotti minua maksamaan kyydistä. Sanoin että olen jo maksanut kyydin Guatemala Cityssä, jonka jälkeen kuski sanoi että voin näyttää kuitin toimistolle. Aloin etsimään kuittia, mutta en löytänyt sitä mistään. Pengoin kaikki taskut ja laukut, mutta paperi oli tiessään. Thänk god olin ottanut siitä jostain syystä kuvan Facebookiin aiemmin, ja kysyin josko se kelpaa todisteena. Kelpasi se, ja sain tämän jälkeen kyydin vielä venesataman lähelle. Mies halasi minua, kiitin häntä avusta, ja suuntasin laiturille. Matkalla joku nainen pysäytti minut ja kysyi että puhunko englantia. Hän sanoi, että voimme mennä yhdessä lanchaan eli veneeseen ja koettaa saada halvemman hinnan. Nainen oli Israelista ja tuntui todella mukavalta sen mitä ehdimme jutella. Menimme yhtä matkaa, mutta vaikka hän vänkäsi pitkän aikaa espanjaksi kapteenien kanssa, maksoimme silti 25 quetzalia. Puuvene oli todella heppoinen ja meitä oli siinä ehkä 15 henkeä. Allokko oli niin kovaa, että keulassa istuneet lentelivät ja pomppivat kipeän näköisesti. Istuin aika perällä joten kyyti oli verrattavissa vain johonkin töyssyiseen hevosratsastukseen. Olin kaiken lisäksi saanut netin toimimaan puhelimessa, joten keskityin puhelimen näyttöön enkä veneeseen. Luulin että venematka kestää tunnin, mutta en tiedä kestikö se kuin ehkä puoli tuntia. Saavuin San Pedro La Lagunan venelaiturille joskus puoliviiden maissa illalla, ja otin sieltä tuktukin. Tämä hostelli on todella syrjässä ja kävelymatkaa olisi ollut ehkä puoli tuntia jos olisin alkanut kartan kanssa suunnistamaan. Maksoin tuktukista 20 quetzalia. Kuski yritti myydä minulle opastettua kierrosta tekstiilinvalmistusyhteisöön, mutta en viitsinyt suostua summamutikassa ensimmäiseen tarjoukseen. Pyysin hänen käyntikortin ja sanoin palaavani asiaan.
Tuktuk jätti minut tien varteen, sillä tänne majapaikkaan ei ole tietä. Suuntasin kahden rakennuksen välistä pellolle, missä paikalliset olivat hoitamassa salaatti- ja muita viljelmiään. Alue on bilekeskittymän ulkopuolella ja täällä asuu lähinnä paikallisia. Kuljin peltojen vierestä ja tervehdin takaisin pelloilta vilkuttelevia ihmisiä. Kävelin rantaan, missä maya-naiset olivat pesemässä pyykkiä, ja näin sisäänkäynnin hostellille. Olen Wachalal Lake Lodgella ja minulla on täällä oma huone bungalowissa. Paikka on todella idyllinen ja pihapiirissä on runsaasti erilaisia lintuja pitämässä konserttoaan. Kovempi mekkala kuin Tikalin viidakossa. Pihalla on chillailupaikkoja ja riippumattoja, ja tuolla etuosassa on respa, oleskelutila ja keittiö josta voi tilata ruokaa ja juomia. Kävin illalla syömässä muutaman pizzapalan ja juomassa smoothien. Henkilökunnasta ainakin osa on muita reppureissaajia ja juttelinkin illalla tiskillä olleen saksalaisen naisen kanssa. Olin aika väsynyt ja menin jo 20:30 takaisin huoneeseen ja suihkuun. Ensimmäistä kertaa moneen viikkoon tuntuu, että minulla on puhtaat hiukset. Vettä tulee suihkusta niin paljon kerralla, että hiukset saa pestyä. Aiemmissa paikoissa vesi lorisi vain muutamasta suihkupään reiästä. Muutenkin on puhdas olo, sillä täällä ei ole yhtään kostea ilma. Illalla on niin viileä, että joutuu olemaan collegepaidassa ja yöllä oli peräti kylmä (mikä ei haittaa). Olen silti pitänyt kattotuuletinta päällä, koska rakenteet on harvat eikä täällä ole moskiittoverkkoa.
Täällä on nyt se aiemmin mainitsemani itsemurhasuihku, mutta en kuitenkaan saanut sähköiskua siitä, koska johdot oli piilotettu asianmukaisesti. Vesi ei kuitenkaan ollut lämmintä kuin suihkun alussa, koska painetta oli sen verran ettei vesi ehtinyt lämmetä suihkupäässä. Itsarisuihku toimii siis siten, että suihkupään sisällä on sähkövirta ja vastus, joka lämmittää veden. Jotkut Keski-Amerikan suihkuista on huonosti asennettu niin, että sähköpiuhat roikkuu paljaana eikä maadoitusta ole tehty. Jos suihku vielä on liian matalalla niin ettei vesisuihkun ja ihmisen väliin jää tarpeeksi tilaa, saat sähköiskun suihkun mukana. Se ei ole mikään sydänkohtauksen aiheuttava virta kuitenkaan, vaan sellaista kihelmöintiä. En kuitenkaan itse halua ottaa mitään riskiä, joten en kosketa suihkua tai muuta sen lämmitysasetuksia.
Matkalla majapaikkaan ei ole tietä.
Naapurissa on paikallisten viljelmiä, josta ilmeisesti tännekin tulee mm. salaatit.
Alueella asuu pelkästään paikallisia. Rannalla oli naisia pesemässä pyykkiä ja kalastajia veneineen. San Pedron keskusta on tuolla niemenkärjen toisella puolella.
Majapaikkani pihalta ja kuistilta avautuvat maisemat. Respa, ravintola, oleskelutila, dormit ja yhteiset suihkut on noissa rakennuksissa, mitkä menee rantaa kohti. Nämä kaksi bungalowia on pihan perällä. Onneksi saan olla täällä omissa oloissani.
Suicide shower. Suihkupäässä on sähkövirta ja vastus, joka lämmittää veden ennen sen suihkuamista alas rei’istä. Tuossa asetus on kuumalla, mutta oikeasti vesi oli vain haaleaa, koska se ei ehdi lämmetä sitä mukaa kun vesi virtaa.
Nukuin yön todella huonosti. Heräsin 2:30 koirien jumalattomaan räkytykseen ja sitä jatkui jonkun vajaan tunnin. Nukahdin hetkeksi ja heräsin uudelleen samaan meteliin. Olin ihan raivona ja kiroilin suomeksi ääneen huoneessani. Täällä on todella paljon irtokoiria enkä tiedä mitä varten ne alkoivat rähisemään yöllä ja louskuttamaan kuonoaan. Kun ajoimme eilen Guatemala Citystä, näimme tiellä ainakin kolme auton alle jäänyttä koiraa. Voivottelin asiaa ensin, mutta kuski ei ollut yhtään pahoillaan. Kun sanoin Sololassa, että ”Hay muchos perros” eli täällä on paljon koiria, niin kuski vastasi ”Demasiado..”, liikaa. Kun saavuin tuktukilla tänne lodgelle, kysyin kuskilta ”Los perros son peligrosos?” johon tuktuk-äijä ilmoitti ettei koirat ole vaarallisia. Täällä(kin) majapaikassa on koira, mutta se on ihan ok ja rapsuttelin sitä eilen, vaikka se yrittikin koko ajan viedä sandaalin jalastani. Saksalainen sanoi että koira syö kaikkien kengät jos vaan saa suuhunsa.
Huoneessa on ihan mukava sänky ja kattotuuletin. Valitettavasti koirat pilasivat yöunet totaalisesti.
Mutta sellaista. Istuskelin aamupäivällä tuolla kuistilla, mutta nyt makaan sängyssä. Kävin tilaamassa aamupalalla kaksi toastia, jossa toisessa oli mm. tomaattia, avokadoa ja pestoa, ja toisessa hilloa, maapähinävoita ja pähkinärouhetta. Aamulla oli todella paha olo ja oli vaikea syödä, mutta sain kaiken silti alas. Kahvi oli kylmää ja siinä oli mantelimaitoa, mutta oli sekin parempi kuin ei mitään. Tuossa pihapiirissä pari paikallista äijää on tekemässä kunnostustöitä ja nainen siivoskelee näitä huoneita. Tässä on kaksi lodgea ja siirryin äsken tuosta edellisyön huoneesta tähän toiseen rakennukseen, koska se on kuulemma parempi. Ei tuossa aeimmassakaan kyllä mitään vikaa ollut, mutta mikäpäs siinä. Ikkunasta on nyt paremmat maisemat luontoon eikä seinään ja tämä on hieman tilavampi plus kiva puunaamio seinällä ja sängyn vieressä on pistokkeet.
Huono olo on vähän laantunut, mutta äsken nenä vuoti solkenaan ja aivastelin samaan syssyyn. Olo on oikeastaan vähän kuumeinen ja kurkku on hieman kipeä, mutta toivottavasti en tule flunssaan. On minulla onneksi kaiken maailman Panadol Hotit, Pafucinit sun muut mukana, joiden lisäksi ostin Floresin apteekista antibioottia varmuuden varalle jos tarvitsen sitä jossain välissä. Ei tarvinnut mitään reseptiä, sanoin vain mitä haluan. Siellä ei ollut pyytämääni tuotetta ja myyjä esitteli muita vaihtoehtoja. Otin sitten jotain, mitä minulla on joskus Suomessakin ollut mm. poskiontelotulehdukseen. Myyjä sanoi että lääkkeet ovat kalliita ja laskeskeli hintoja. Pöyristyin hinnasta, jonka jälkeen hän sanoi että voi antaa alennusta 😀 Kyllä täällä on asiat niin toisin kuin Suomessa, enkä sano tuota pahalla. Kohta lähden varmaan hieman katsomaan tuota San Pedron kaupunkia ja koetan löytää jonkun hyvän kahvilan. Olen juonut minimaalisen vähän kahvia koko reissun aikana ja saanut lähinnä vain pikakahvia tai muuta kuraa, vaikka olen kahvin sydänseuduilla 🙁 Luinkin kyllä netistä, että laatukahvit viedään yleensä ulkomaille. Harmi.
Mutta palataan taas myöhemmin asiaan kun on jotain kerrottavaa.
Edit: Kävin tämän teksin kirjoittamisen jälkeen kävelemässä tuolla kaduilla ja paikka on kyllä yksi hippien ja hörhöjen paratiisi. Kun Tikalin reissulla tutustuin siihen guatemalalais-amerikkalaiseen mieheen, hän kertoi, että täällä on myynnissä ihan jotain paketteja, mihin sisältyy hostellimajoituksen lisäksi erilaisia huumeita ja psykedeelejä. Onneksi en majoitu keskustassa. Lisäksi tuntuu, että varsinkin nuo vanhemmat paikalliset naiset ei tykkää yhtään, että täällä on turisteja, enkä ihmettele yhtään. Osa vanhoista maya-naisista katsoi itseänikin vähän tuimana ja tuomitsevana, etenkin legginsejä ja sandaaleita. Pitää varmaan huomenna laittaa mekko legginsien päälle ja kengät jalkaan. En todellekaan halua olla epäkunnioittava toisten kotipaikassa. En löytänyt mitään ruokapaikkaa, mistä olisi saanut ruokaa, ja kaikista kun kysyin niin ymmärsin että minun olisi pitänyt tehdä tilaus puoli tuntia etukäteen. Kävin ostamassa sitten leipomosta muutaman sämpylän ja kaupasta jäätelön. Yhdestä kahvilasta kävin kysymässä saako sieltä kahvia mukaan, mutta ne myi vaan kahvipaketteja. Löysin vihdoin aivan ihanan paikan, missä istuskelin vähän aikaa ja juttelin nuoren Julia-nimisen maya-naisen kanssa, joka oli siellä myyjänä ja lajittelemassa kahvinpapuja. Paikassa ei ollut muita asiakkaita, joten nainen jäi juttelemaan kanssani espanjaksi. Oli tosi kiva kyllä, ja menen varmasti uudelleen sinne joku päivä. Kaiken huippuna oli mitä ihanin pieni Sina-kissa, joka tuli instanttina puskemaan jalkaani ja hyppäsi sitten syliin kehräämään <3
Aamupalalla kuistilla.
Päivän piristys <3
Café Chuasinayi’hin menen saletisti uudelleen!
