Browsing Tag

Belize City

Ristiriitaisin tunnelmin Belizestä Guatemalaan

Torstai 21.2. Huoh. En tiedä mistä aloittaisin. Belize. En odottanut paikalta juuri mitään, mutta se antoi enemmän ja ylikin. Tutustuin viikon aikana mitä hienoimpiin ihmisiin, joiden kanssa oli todella helppo olla. Hostelli oli siisti ja sen työntekijät mukavia, niiltä osin ei mitään moitittavaa. Ainoa miinuspuoli oli huono wifi, sillä se ei toiminut huoneessa ollenkaan. Meksikolainen prepaid-liittymäni toimi vaihtelevalla menestyksellä. Päivät kuluivat lähinnä hostellin etupihan keinuissa chillaten, rannalla kävellen, Splitissä (eli Caye Caulkerin kahden saaren yhtymäkohdassa, ts. asutun pääsaaren pohjoisosassa) ihmisiä katsellen ja käyden eri ravintoloissa syömässä. Söin lähinnä kanaa, hampurilaisia, friteerattuja ruokia ja kävin eräänä päivänä myös Lähi-idän ravintolassa, josta olin lukenut suosituksia eräästä matkablogista. Siellä oli todella herkullinen ruoka, mutta palvelu oli huonoa. Tutustuin jo ensimmäisenä päivänä eräässä kahvilassa sen työntekijöihin ja yksi heistä kutsui minut lauantaina Full Moon Partyyn Splitin toiselle puolelle, mutta en kuitenkaan viitsinyt lähteä.

Ana’s Genie.

Amigo’s Kitchen.

Meren tuijottelu on aina yhtä mukavaa.

Maanantaina hän kutsui minut erääseen baariin, jossa oli toisen työn ohella dj:nä. Päätin sitten mennä sinne, koska se sijaitsi hostellini vieressä. Olin tullut rannasta ihailemasta auringonlaskua ja katsomasta kun paikalliset nuoret pelasivat futista. Olin ihan hikinen, joten halusin mennä suihkuun ennen baariin menoa. Hostellista olikin juuri sillä hetkellä vesi poikki, joten läksin kävelemään takaisin rantaan etsien sopivaa uimapaikkaa merestä. Koska oli jo pimeä, en uskaltanut mennä uimaan veneiden sekaan, sillä en tiennyt millainen pohja niillä kohdin oli (en voi kävellä missään, missä on levää tai mutaa tai muuta kamaluutta 😀 ) Päädyin sitten kävelemään takaisin Splitiin ja menin yksin mereen uimaan. Kelluin aallokossa selälläni ja katselin tähtiä ja täysikuuta. Oli ihanan autio ja rauhallinen olo, kun missään ei ollut muita. Aikani kelluttua ja peseydyttyä, kävelin bikineissä takaisin hostellille. En tuntenut oloani tuolloinkaan turvattomaksi, joten saari on ainakin omien kokemusteni perusteella turvallinen paikka myös yksinäiselle naiselle. Jossain Playa del Carmenissa yksin illalla puolipukeissa kävely ei olisi tullut kuuloonkaan. Kun pääsin hostellille, oli vesi palautunut ja menin sitten vielä suihkuun. Olo oli kyllä yhtä nihkeä aina suihkusta tultuakin, joten ei siitä sen suurempaa hyötyä koskaan ollut. Lisäksi hostellissa oli vain kylmä suihku, joten merivesi oli linnunmaitoa verrattuna siihen. Asia mistä en pidä täällä enkä muualla ulkomailla on se, ettei suihkupäätä saa irrotettua. Mikä idea on pitää kiinteää suihkua, jolla ei saa peseydyttyä kunnolla. Ihan turha myöskään kuvitella voivansa pestä hiuksia pääalaspäin, koska et saa vesisuihkua tulemaan alhaalta päin. Täällä joutuukin suihkussa käyttämään ties minkälaista akrobatiaa.

No eniwei. Lähdin sitten baariin ja oli hieman rändomia olla yksin siellä selvinpäin, koska en viitsinyt notkua dj-kopin luonakaan koko aikaa. Istuskelin pöydässä ensin jonkun puolalaisen vanhemman pariskunnan kanssa ja mies ilahtui kun kerroin olevani Suomesta. Heidän lähdettyään bongasin tanssilattian kahden hengen pöydästä jonkun yksinäisen naisen, jolta menin kysymään että voinko istua hänen kanssaan. Hänelle passasi ja vietimme loppuillan tanssien ja jutellen. Marsha on Belize Citystä, missä hänellä on mies ja kaksi tytärtä, mutta hän tuli Caye Caulkeriin etsimään töitä. Kävin aina välillä juttelemassa dj-tuttuni ja hänen kaverinsa kanssa ja pyytämässä mm. Ozunaa. Loppuilta sujui lähinnä tanssiessa ja seuraamme liittyi myös Marshan kavereita ja dj:n tuttava.

Makasin sängyssä koko tiistain katsoen videoita Tubesta ja kuunnellen Tiedeykköstä Areenasta. Keskiviikkona pakkailin kamoja ja kävin aamulla pesemässä toistamiseen pyykkiä, olin käyttänyt samaa Ruby’s Laundry pesulapalvelua jo maanantaina. Koneellinen pyykkiä pestynä, kuivattuna ja viikattuna maksoi 15 BZD eli jonkun 6,50€. Halvemmalla olisi varmaan päässyt, jos olisi käyttänyt laundromaattia, mutta tulipahan tuettua paikallista yrittäjää ja sai pyykit kuivana ja hyväntuoksuisena nopeasti takaisin. Näin matkalla myös Marshaa ja sovittiin että nähdään, kunhan hän pääsee töistä. Hänellä oli juuri alkamassa ensimmäinen työpäivä CC:ssa.

Valitettavasti emme kuitenkaan ehtineet enää nähdä, koska pikaiseksi lääkkeenhakureissuksi tarkoitettu yhtäkkinen Belize Cityn visiittini venähtikin monen tunnin sairaalassaoloksi. Tunsin nimittäin oloni sairaaksi, ja koska Caye Caulkerissa ei ole mitään terveyskeskusta tai apteekkia, jouduin menemään mantereelle. En tiennyt, mihin olisin suunnannut, joten pyysin taksikuskia viemään minut vain johonkin päivystykseen. Hän kuskasi minut sitten ensiapuun, mikä oli onneksi todella moderni paikka. Olin uupunut ja olo tuntui avuttomalta, joten aloin itkemään sairaalaan päästyäni. Minut laitettiin sänkyyn makaamaan sairaalakaavussa, laitettiin tippa ja otettiin monta putkea verta. Verenpaine ja pulssi oli tosi korkealla ja oli myös vähän kuumetta. Kaikki oli todella mukavia ja ystävällisiä sairaalassa, ja vähän väliä joku kävi kysymässä vointia tai tarvitsenko jotain. Sain myös keittolounaan ja teetä siellä maatessa. Verikokeissa ei ollut mitään ihmeellistä, joten sain vain muutaman lääkkeen ja lähdin pois, jotta ehtisin viimeiseen veneeseen takaisin saarelle. He päästivät minut menemään, mutta jouduin kirjoittamaan jonkun lapun, missä otan vastuun itselleni tms. Lääkärikäynti ei todellakaan ollut ilmainen, enkä tiedä saanko siitä myöhemmin jotain takaisin vakuutusyhtiöstä. Sairaalassa kysyttiin luottokorttia, ja onneksi Revolut-korttini kävi. Pyysin ensin arvion loppusummasta ja siirsin sen jälkeen käyttötilille rahaa. Matkakuluineen, lääkkeineen sun muineen reissun hinnaksi tuli noin 500€. (Edit: Sain yli 8 viikon odottelun jälkeen kaikki kustannukset takaisin vakuutusyhtiöstä.)

Lähdettyäni päivystyksestä sairaalan portsari pysäytti minulle taksin ja kuski ajoi vesitaksiterminaaliin. Ehdin juuri ja juuri ostaa lipun ja nousta veneeseen. Tapasin laiturilla jonkun jenkkimiehen, jonka kanssa juttelimme jonkun aikaa ja hän kyseli vinkkejä saarellaoloon. Menin hostellille ja pakkasin viimeiset kamat. Huonekaverina sillä hetkellä olleen australialaisen pariskunnan mies tuli huolissaan kyselemään, missä olin ollut koko päivän. Hän päivitteli jo edellisenä päivänä että olenko kunnossa. Sanoin olevani ihan ok, mutta hän silti varmisti moneen kertaa jos tarvitsen jotain esim. kaupasta, niin hän voi käydä hakemassa. Sanoin pärjääväni, kiitos vain, ja lähdin itse kauppaan + syömään toistamiseen Amigo’s Kitcheniin. Se oli todella edullinen paikka verrattuna saaren muuhun tarjontaan. Hampurilainen maksoi 5 BZD, friteeratut isot kanapuikot 3 BZD. Kun taas esim. Ana’s Genie -itämaisessa ravintolassa vegelautanen, missä oli pari dolmaa, muutama falafel, babaganoushta, hummusta ja tabuleh-salaattia + pitapaloja maksoi 26 tai 28 BZD. Kuljeskelin vielä viimeisen illan pitkin katuja, kävin eräässä käsityöliikkeessä ostamassa belizeläisen puunaamion, ja nautin kadun tunnelmasta. Oli jotenkin ristiriitainen olo jostain syystä, toisaalta halusin jo jatkaa matkaa, mutta toisaalta taas olisin halunnut jäädä sinne.

Nukuin seuraavan yön todella levottomasti ja heräsin aamulla jo ennen kuutta rättiväsyneenä. Menin tekemään aamupalaa, keräsin kamppeet ja palautin pyyhkeen ja avaimet respaan. Kiitin myös hostellin maya-taustaista siivoojanaista hyvästä työstä – en ole koskaan ollut niin siistissä hostellissa missään päin maailmaa. Suunnistin venelaiturille ja ostin samalla bussilipun Guatemalaan. Meinasin hermoilla, koska vene oli myöhässä ja bussin piti lähteä 10:30. Venematka saattaa kestää aallokosta riippuen 40-60 minuuttia ja kello oli jotain vartin yli 9 kun pääsimme vihdoin matkaan. Matka taittui kuitenkin joutuin, istuin veneen perällä katsellen haikeana takana myllertäviä aaltoja, ja pian olimmekin jo perillä hieman ennen kymmentä.

Kävin kirjaamassa itseni bussiin Zippy Zappyn eli entisen Mundo Maya Travelin toimistossa, joka sijaitsee niin ikään veneterminaalissa. Menin sen jälkeen ostamaan kahvia ja tilasin myös jonkun sitruunakakkupalasen. Kahvilassa oli kaksi mukavaa naismyyjää ja juttelin hetken heidän kanssaan. Kerroin, että olen tavallaan myös ollut Suomessa kahvilassa töissä. Toinen naisista ihasteli silmänrajauksiani ja puhuimme hetken meikkaamisesta 😀 Menin sitten istuskelemaan Zippy Zappyn eteen, jossa oli joku chileläinen nainen, jonka kanssa juttelin alkeellista espanjaa. Hän kysyi minulta espanjaksi ”Conoces Chile?” johon vastasin mitään ajattelematta ”Sí, lo conozco!” Kyllähän minä nyt Chilen tiedän! Hän ilahtui ja alkoi kyselemään mitä paikkoja tiesin tismalleen. Mainitsin Patagonian ja San Pedro de Atacaman. Vasta myöhemmin bussissa istuessa tuli mieleen espanjantunneilla oppimani merkitysero verbien ”saber” ja ”conocer” välillä. Molemmat tarkoittavat suomen kielessä periaatteessa samaa, mutta espanjassa jos *tiedät* jonkun, niin se on ”saber”, mutta jos *tunnet* jonkun esim. ihmisen tai tässä tapauksessa paikan niin, että olet itse ollut siellä, on kyseessä ”conocer”. No, nainen jäi nyt siihen luuloon, että olen kierrellyt ympäri Chileä, mutta ei voi mitään 😀

Bussimatka meni ilman ongelmia. Lähdimme puolisen tuntia aikataulusta jäljessä, mutta eipä tuo mitään haitannut, kun tälle päivälle ei mitään muuta ohjelmaa ollut tiedossa. Ajoimme Fuente del Norten ”ykkösluokan bussilla”, mutta todellisuudessa se oli aika kämäinen verrattuna vaikka Meksikon ADO-bussiin. Oli siellä sentään nettiyhteys aina Guatemalan rajalle asti, penkit oli mukavat ja välillä kävi ihan vilpoisa vire ilmastoinnista, suurimmaksi osaksi oli kuitenkin tukalan kuuma, sillä istuin auringon puolella. Bussissa oli myös vessa, mutta se oli todella hirveässä kunnossa. Kävin siellä silti, ja koetin pyyhkiä käsiä hygieniapyyhkeillä sen jälkeen, koska mitään käsienpesupaikkaa ei tietenkään ollut. Ajoimme San Ignacion kautta rajalle ja nousimme bussista. Tällä kertaa otimme kaikki kamat mukaan toisin kuin Meksikosta poistuttaessa. Kävelimme ensimmäiseen pisteeseen, jossa piti maksaa 40 BZD (20 USD) exit fee, josta osa menee suojeltujen alueiden ylläpitoon. Kuski ilmoitti kaikille matkan alussa, että kyseinen maksu on tiedossa, mutta olin tietoinen siitä jo etukäteen ja varannut käteistä. Sen jälkeen kävelimme muutaman metrin päähän toiselle pisteelle, missä Belizen migrin virkailija lätkäisi poistumisleiman passiin mitään kysymättä.

Bussikuski oli alussa kertonut miten rajalla toimitaan, ja että bussi odottaa meitä Guatemalan puolella. Olin joukon kolmanneksi viimeinen ja tullessani migristä ulos en nähnyt edellämenneitä missään. Kävelin pihapiirin läpi autokaistalla kohti portteja, missä hengaili jotain virkailijaäijiä. Siihen sitten tuli joku taksikuski tai vastaava tarjoamaan taksikyytiä, mutta sanoin että minulla on jo kyyti ja että tietääkö hän, missä bussi odottaa. Äijä alkoi väittämään, ettei Belizestä Guatemalaan ole suoria busseja, vaan kaikkien tulee mennä Guatemalan puolella bussiterminaaliin colectivolla (minibussi), jonne on 1½ kilometrin matka. Olin vähän, että ”what the fck r u talkin’bout”, mutta en kuitenkaan nähnyt bussiamme missään. Jäin odottamaan kahta viimeistä bussissa ollutta matkustajaa, että he tulevat migristä, ja kysyin että mitä ihmettä. Hekin olivat vaan, että ”oh shit if we need to walk”, mutta jatkoimme kuitenkin porttia kohti. Joku mies huusi, että meidän pitää mennä Guatemalan migriin, joten olimme näemmä vahingossa kävelemässä maahan laittomasti 😀 Käännyimme takaisin ja menimme porttien vieressä olleeseen rakennukseen, jossa Guatemalan virkailija lätki leimat myöskään mitään kysymättä. Kamojakaan ei katsottu missään välissä. Olisin voinut tähän mennessä tuoda Meksikosta vaikka aseita tai huumeita, sillä kukaan ei kontrolloinut mitään kummallakaan rajalla. No sieltä päästyämme näimme FDN:n bussin ja tuumasimme, että sen täytyy olla meidän kyyti, ja että ukko oli vaan kusettanut. Ihme tyyppejä noilla rajoilla, mutta kaipa jokainen vaan koettaa tienata leipänsä.. Jos olisinkin uskonut äijää, niin olisin kyllä päässyt bussiasemalta Floresiin maksamalla shuttle-kyydin.

Jatkuu seuraavassa postauksessa, missä käsittelen Guatemalaa yleisesti. Tästä tulisi muuten ihan liian pitkä teksti, koska en ole saanut aikaiseksi kirjoitettua reaaliajassa näitä tekstejä, vaikka tarkoitus olikin.

You better Belize it!

Alla vielä viime hetken tunnelmat Playa del Carmenista. Päätin antaa kaupungille toisen tilaisuuden ja kuljeskelin viimeisenä päivänä vähän turistialueen ulkopuolella. Sieltä löytyikin ihan kivoja graffoja ja katutaidetta. Itse turistikeskittymä oli silti aika, sanoisinko ei-niin-rentouttava paikka. Kävin kuitenkin syömässä kana-empanadan ja se oli niin hyvää, että tilasin kaksi lisää, otin ne mukaan ja menin rannalle syömään ja ihailemaan merta. Matkalla näin että vastaan tulee joku sotilaiden joukkio, ja tällaisena sotilas/poliisi/vartija-”fanina” kaivoin puhelinta esiin ottaakseni kuvan kyseisestä joukosta. Samaan aikaan näin kun pari turistia pysäytti sotilaat ja kysyi saako heistä ottaa kuvan. Pari sotilaspoliisia pysähtyi ja pyysin itsekin kuvaa. Kuvasta tuli yksi parhaista matkakuvistani tähän mennessä ja ladatut aseet kruunaa koko komeuden.. En sinällään ihannoi mitään sotilasdiktatuureja tai varsinkaan huumeidenvastaista sotaa, jota Meksiko on käynyt viimeisten vuosien aikana, mutta ymmärrän että armeijalla ja poliisillakin on oma osansa yhteiskunnan pyörittämisessä ja turvallisuuden takaamisessa. Ja no, onhan univormut aika siistejä..

Sain valitusta eräältä tuttavaltani, että miksi hengailen sotilaiden kanssa, jotka syrjivät alkuperäisväestöä, mutta kuten sanoin, asioilla on aina kaksi puolta. Enkä voi muutenkaan boikotoida tai vihata koko maailmaa, sillä aina on joku taho joka riistää toista. Jos kaikkea lähtisi ylianalysoimaan, ei voisi matkustellakaan, sillä vaikka moni paikka elääkin turismista, tuo se mukanaan myös negatiivisia lieveilmiöitä paikallisille. Jos tuen muuten matkani aikana alkuperäisväestöä ja ajan heidän asiaansa, ei mielestäni yksittäinen kuva sotilaiden kanssa ole maailmaa kaatava. Kreikan reissun aikana sain valitusta siitä, että olisin halunnut käydä Turkin puolella, joka ilmeisesti oli tulkittu halukseni tukea Erdoganin hallintoa. Oikeasti olen esimerkiksi Turkin kurdien puolella Turkin hallintoa vastaan. Olen saanut valitusta myös Pohjois-Korea yhteyksistäni ja siitä, että kuulumalla Suomi-Korea-ystävyysseuran hallitukseen tuen diktatuuria ja ihailen pohjoiskorealaisten riistoa. Ihmiset ovat kovin mustavalkoisia näkemyksissään ja kääntävät välillä asiat täysin päinvastoin mitä ne todellisuudessa ovat.. En yleensä jaksa alkaa väittelemään, koska minulle riittää se, että tiedän itse miten asiat ovat.

Mutta se siitä..

Hyvästit Quintana Roolle

Nyt on lauantai, lähdin siis toissapäivänä Playa del Carmenista ja otin ADO-bussin Belizeen. Bussi lähti ADOn Alterna-terminaalista noin 9 aikaan aamulla ja maksoi vajaa 40€. Pysähdyimme matkan varrella Tulumissa, Bacalarissa ja Chetumalissa, jonka jälkeen koittikin jo rajan ylitys. Olin kuumotellut proseduuria etukäteen, koska en tiennyt yhtään mitä odottaa. Kaikki meni kuitenkin ilman ongelmia. Olin ensimmäisenä passintarkastuksessa, koska istuin bussin etupenkillä. Jätimme kamat autoon ja suuntasimme Meksikon rajavartijoiden koppiin. Jouduin maksamaan uuden turistiveron, vaikka olin maksanut sen jo lentolipussa. Tästä on paljon juttua netissä, eikä monikaan ole onnistunut välttämään tuplamaksua. Koetin ensin väittää vastaan, mutta annoin sitten olla ja kaivoin 30 dollaria lompakosta. Tarkastin, että olin saanut Meksikosta poistumisleiman passiin (joiltain on puuttunut tämä ja siitä on tullut myöhemmin ongelmia). Tämän jälkeen menimme takaisin bussiin, bussi ajoi portista ja jatkoimme vielä hieman matkaa tullipisteelle. Otimme kaikki kamat autosta ja menimme passintarkastukseen uudelleen, jossa saimme Belizen leiman passiin. Täytimme migrin kaavakkeen ja virkailija kyseli vielä erikseen, missä aion majoittua jne. Onneksi olin tulostanut majoitusvaraukset, koska hän halusi tietää majapaikan tarkan osoitteen. Sain 14 päivän oleskeluluvan. Se on aika vähän ottaen huomioon, että Meksikossa saa oleskella peräti 180 päivää ilman viisumia. Kävelin vain tullin läpi eikä mitään tavaroitani katsottu tai edes läpivalaistu. Juttelin ulkona bussissa matkanneen jenkkijäbän ja englantilaisen miehen kanssa. Täällä tutustuu kyllä väkisinkin ihmisiin, varsinkin kun olet yksin, alkaa moni juttelemaan oma-alotteisesti. Bussimatka jatkui kaikkien mentyä rajamuodollisuuksien läpi ja reitti kulki Corozalin, Orange Walkin ja monen pienen kylän läpi. Matkalla näkyi niin maissipeltoja, palmumetsikköä kuin jotain havupuitakin. Välillä ikkunasta näkyi suoalue ja järviä. Luonto oli hyvin vaihtelevaa ja kaunista.

Belize City – minne olenkaan tullut..

Saavuimme Belize Cityyn joskus puoli kuuden maissa illalla ja kysyin West Collet Canal -terminaalin kioskimyyjältä, voinko kävellä majapaikkaan. Hän sanoi, ettei ole hyvä idea kävellä ”Taxi good, walkin’ NO good”. Menin etsimään taksia ja San Pedro Watertaxin edustaja kysyi mihin olen menossa. Hän etsi minulle taksin, koska oli itse menossa eri suuntaan. Hyppäsin jo varattuun taksiin etupenkille ja lähdimme liikkeelle. Minun käskettiin piilottaa puhelin ja ovet ja ikkunat lukittiin myös. Kuski heitti ensin takanani istuneen jätkän lauttaterminaaliin ja lähti sitten viemään minua. Hän ei tiennyt missä majapaikkani sijaitsee, joten jouduin antamaan ohjeita offline-kartan perusteella – onneksi täällä puhutaan englantia. Tosin hieman slangiaksentilla, sillä suurin osa keskibelizeläisistä on afrikkalaisten ja/tai afrikkalaisten ja brittien jälkeläisiä, kreoleja. Sisämaata asuttaa mestitsit eli eurooppalaisten ja intiaanien jälkeläiset sekä mayat. Eteläosassa puolestaan asuu garifunoja, jotka ovat afrikkalaisten ja intiaanien jälkeläisiä. 10% väestöstä on muualta tulleita kuten arabeja ja aasialaisia. Belize onkin yksi etnisyyksien sulatusuuni. Tämä maa eroaa kaikin puolin muusta Keski-Amerikasta ja on tyyliltään hyvin karibialaista ja letkeää. Kielenä tosiaan on englanti, toisin kuin muissa Keski-Amerikan maissa.

Olin ihan tyytyväinen, etten lähtenyt kävelemään, koska kadut näyttivät hieman epämääräisiltä ja mieslaumoja norkoili joka paikassa. Majapaikka (McKay’s Hostel), ei niinkään hostelli vaan erään belizeläisen perheen koti sijaitsi nimeämättömällä sivukadulla, joka näytti kieltämättä hieman sketchyltä. Jäin hieman epäröiden taksin kyydistä ilman kenttää puhelimessa ja tietoa siitä, olinko oikeassa paikassa. Olin onneksi katsonut jostain syystä Google Mapsilla katukuvaa alueesta ja muistin nähneeni turkoosin talon. Tunnistin sen kadulla ja menin soittamaan ovikelloa kysyäkseni olinko oikeassa paikassa. Oven avasi rastapäinen mies, joka onnekseni sanoi minun tulleen perille. Hän näytti minulle huoneen ja ilahduin nähdessäni siellä ilmalämpöpumpun. En tehnyt loppuiltana oikein mitään, vaan kävin suihkussa ja menin sänkyyn makaamaan. Parisänky oli todella pehmeä ja mukava. Jesarille oli käyttöä, sillä pistorasia oli tosi väljä, joten jouduin teippaamaan läppärin johdon ja adapterin seinään. Täällä onkin sama pistoke kuin Meksikossa, joten netissä ollut tieto brittiplugista oli väärä. Maksoin taksista 5 USD ja majoituksesta 38 USD. Majoituksen hinta oli aika korkea, mutta pääsimpähän kokemaan elämää hetken myös belizeläisten näkökulmasta. Valuuttana täällä on belizen dollari  kurssilla 1 USD = 2 BZD, ja täällä voi maksaa kummalla tahansa.

Nukuin hyvin ja aamulla olikin jo aika jatkaa matkaa. Menin palauttamaan avaimet ja perheen äiti tarjoili minulle aamupalaa. Puhelimeni oli tunnin etuajassa eikä se ole vieläkään päivittynyt jostain syystä, joten minulla oli aikaa istuskella perheen olohuoneessa. Rastajäbä heitti minut sitten San Pedro Belize Express -terminaaliin räp-musiikin raikaessa autosta. Ostin terminaalista lisää riuttaystävällistä aurinkosuojasuihketta ja venematkan Caye Caulkerin saarelle. Menopaluulippu maksoi 28 USD eli about 25€. Matka saarelle kesti noin 45 minuuttia ja oli ihan ok kyyti. Välillä oli kovempaa aallokkoa ja vene pomppi etenkin istuessani keulassa. Alaboksissa meitä oli noin 50 henkeä ja kannella vielä joitain lisää. Veneitä lähti kaksi peräkkäin, joten liikenne tänne on aika vilkasta. Ensimmäinen paatti lähtee aamulla ja viimeinen 17:30. Pikavene ajoi suoraan tänne Caye Caulkeriin ja jatkoi tästä matkaa vielä Ambergris Cayen San Pedroon.

Caye Caulker – täysi vastakohta Belize Citylle

Ihastuin tähän paikkaan välittömästi. En yleensä välitä rantaelämästä, mutta täällä kaikki on jotenkin erilaista. Ihmiset on chillejä ja kaikki on hyvällä tuulella. Vastaantulijat moikkaavat ystävällisesti, hiekka on vitivalkoista, meri kristallisen turkoosin kirkas ja palmuja on joka paikassa. Mereltä käy ihana viileä tuulenvire, eikä ilma ole samalla tavalla kostea ja nihkeä kuin Playalla. Rannoilla näkyy vain vähän ja paikoitellen sargassum-levää, vaikka vielä muutama viikko sitten kaikki rannat Floridasta Kolumbiaan asti oli ruskean levän peitossa. Levää oli myös Playalla ja Tulumissa. Majoitun täällä Yuma’s House Belizessä ja check in olisi alkanut vasta klo 14, mutta pääsin jo ennen puoltapäivää huoneeseen. Olen neljän hengen dormissa, jossa lisäkseni majoittuu ranskalainen vanhempi mies ja pari nuorta naista (en tiedä mistä). Huoneessa on neljä tuuletinta, joka sängylle omansa ja siellä on ihanan viileää. Sänky on puhdas ja tilat muutenkin ihan ok. Omistajalla on tiukat säännöt eikä tämä ole mikään bilemesta, ihanaa. Keittiö on myös putipuhdas. Hostelli sijaitsee ihan rannalla vesitaksiterminaalia vastapäätä. Tästä voi kävellä suoraan uimaan halutessaan, mutten ole vielä uinut kertaakaan tällä reissulla.

Istuskelin eilen Splitissä eli kahden saaren yhtymäkohdassa, jossa sijaitsee suuri rantabaari ja uimatorni. Kävin syömässä jossain rantagrillillä ja otin grillatun kanan ja paistettua riisiä. Paikka näytti aika alkeelliselta, mutta kävin siellä silti. Olen jo kyllästynyt nuudeleihin mitä söin Mexico Cityn hostellissa. Jos saan mahataudin, niin sille ei voi sitten mitään. Kierreltyäni ympäri saarta, näin kahvilan jossa oli tarjolla oikeaa kahvia. Olen saanut viime päivinä vain pikakahvia, mikä on kahvin irvikuva. Otin ison jääkahvin ja banaani-ananassmoothien. Istuskelin baaritiskillä jonkun tunnin ajan ja juttelin työntekijän kanssa. Kahvilabaarin kaikki työntekijät oli todella mukavia. Pyörin vielä jonkun aikaa saarella ja kävin kaupasta ostamassa aamupalatarvikkeita ja vettä. Täällä merestä tuleva hanavesi on puhdistettu käänteisellä osmoosilla, joka suodattaa suolan ja epäpuhtaudet, mutta sitä ei silti suositella juomavedeksi, vaikkakin ruuanlaitossa sitä voi käyttää.

Kävelin saaren toiseen päähän, missä paikallinen väestö asuu. Siellä rannat olivat huonommassa kunnossa ja paikat roskaisempia. Vaikka turistipuoli näyttääkin paratiisilta ja täällä on helppo unohtaa maalliset murheet, on mielestäni hyvä käydä katsomassa myös alue missä saarelaiset elävät. Se antaa kokonaiskuvan kaikesta ja avaa paremmin paikallista elämää. Monet asuinrakennukset ovat puuhökkeleitä ja elämä vaikuttaa suht alkeelliselta. Saaren pohjoispuolella on pienimuotoinen teollisuusalue, jossa näytti olevan ainakin kalastajien tukikohta, juomatehdas ja jonkinlainen pullojen kierrätyskeskus. Lisäksi siellä on energialaitos, joka näytti käyvän kai dieselillä. Suuren osan turistipuolesta täyttää erilaiset ruokapaikat ja ravintolat sekä käsityöliikkeet, joissa myydään paikallisia ja maya-käsitöitä. Ostin jadesta tehdyn kaulakorun, missä on maya-naamio, 20 BZD. Myös erilaisia sukellus- ja päiväretkikojuja on joka kulmalla. En varmaan käy täällä ollessa millään päiväretkellä enkä varsinkaan mene noille sukellusretkille. Moni niistä kulkee rauskujen, haiden, kilpikonnien ja krokotiilien alueelle ja matkanjärjestäjät kehottavat turisteja syöttämään ja koskettamaan vesieläimiä, eikä se ole hyväksi luontokappaleille. Jotkut retket sisältävät myös belizeläisen rommin tarjoilun, enkä ymmärrä miksi joka paikassa pitää olla viina osallisena. Ihan kun edes muutaman tunnin päiväreissulle ei voisi mennä selvinpäin.. Täällä ei ole ollenkaan moottoriajoneuvoja vaan ihmiset ajelevat pyörillä ja golfkärryillä. Jälkimmäiset toimivat tarvittaessa myös takseina. Toisaalta tämä on  niin pieni saari, että kävellen pääsee helposti joka paikkaan.

Saari on kyllä muuten kaikin puolin todella kaunis ja viihtyisä. Kävin vielä illalla kävelemässä rannalla ja Splitissä. Katselin tähtiä ja istuin merituulen syleilyssä. Olo ei tuntunut turvattomalta, vaikka jotkut rastaniggat huutelivat perääni. Pelkäsin ainoastaan siinä kohtaa, kun irtokoira alkoi rähisemään minulle ja lähti jolkottelemaan perääni muristen. Joku huuti koiralle ja se pysähtyi. Ehdin jo kuvitella mielessäni rabieksen ja mietin miten puolustaudun koiraa vastaan. Espanjassa asuessani koira hyökkäsi rannalla jalkaani, mutta sain potkittua hiekkaa sen päälle ja se lähti matkoihinsa. Pari koiraa on joskus myös purrut minua ja ollessani lapsi, Siperian husky hyppäsi naamalleni. En ole koskaan pitänyt koirista erityisemmin ja ne varmaan vaistoavat sen. Olen todellakin kissaihminen. Täällä hostellissa on kyllä kolme koiraa, mutta ne vain chillaavat varjossa. Jos näen jonkun surullisen näköisen irtokoiran, niin tottakai sympatiat on sen puolella, ja Teotihuacánissakin riutuneen ja kaltoinkohdellun näköinen koira tuli norkoilemaan kun söin eväitä ja annoin sille osan ruuastani. Mutta noin yleisesti ottaen en ole menossa silittämään koiria tai ihastu erityisemmin jos joku koira tulee hyppimään päälleni tai haukkuu.

Mutta joo, eiköhän tämä tämän päivän teksti ollut taas tässä.  Kello on puolessapäivässä ja istuskelen tässä hostellin rantaterassilla. Taidan lähteä kohta syömään johonkin. Täällä on suht kallista, mutta niin on kaupassakin, joten on melkein se ja sama syökö ulkona vai itse tehtyä ruokaa. Enkä varmaan uskalla edes käyttää tuota kaasuhellaa 😀