All Posts By

Cilla Maria / From sunset last night to sunrise this morning

Matkailun pimeä puoli

Matkailu ei ole pelkkiä rentoja reppureissuja ja aurinkoisia rantalomia. Matkailuun liittyy myös ikävämpiä lieveilmiöitä, joista aiheutuu enemmän haittaa kuin hyötyä paikallisille. Paljon on viime vuosina ollut puhetta seksiturismista ja luonnon tuhoamisesta, mutta matkailuun kätkeytyy muitakin moninaisia ongelmia, joista osa on räjähtämässä käsiin globalisaation myötä. Näistä esimerkkinä mainittakoon begpackers-ilmiö, joka aiheuttaa raivoa etenkin Kaakkois-Aasiassa.

Tekstissä käsitellään ärsyttäviä, ikäviä ja surullisiakin asioita, mutta kaikesta negatiivisuudestaan huolimatta sen ei ole tarkoitus olla mikään moralisoiva opas, vaan kiinnittää huomiota niihin seikkoihin, mistä ei yleensä puhuta matkailun yhteydessä. Turismi on aiheuttanut paljon hyvää eri maille ja nostanut köyhien yhteisöjen elintasoa, mutta sen tuomat lieveilmiöt ovat myös aiheuttaneet suunnatonta ja osittain myös korvaamatonta tuhoa paikallisille ihmisille, eläimille, ympäristölle ja historiallisille kohteille. Välinpitämättömät turistit myös mustaavat vastuullisten matkustajien mainetta, ja osa kohteista onkin nykyään vihamielisiä kaikelle matkailulle.

Matkailun pimeän puolen ongelmat kasautuvat etenkin köyhiin maihin.

Ihmiskauppa ja hyväksikäyttö

Tämän blogitekstin otsikko on saman niminen, kuin Suomen matkatoimistoalan liitto ry:n ja ECPATin esite, jossa kerrotaan lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja seksiturismista. Harva matkaaja tähän ongelmaan onneksi törmää sen surullisimmassa muodossa, mutta silti tämä on yksi jatkuvasti lisääntyvän matkustelun pimeistä puolista. ECPATin mukaan moni kehittyvän ja köyhän maan lapsi on altis ihmiskaupalle, vuosittain uhreiksi joutuu kolme miljoonaa lasta, eivätkä seksituristit toisaalta pidä ulkomailla tapahtuneita tekojaan pahana: Pedofiilit eivät muodosta suurinta ryhmää lapsia seksuaalisesti hyväksikäyttävistä matkailijoista. Useimmat ovat ”ihan tavallisia matkailijoita” – turisteja ja kansainvälisissä työtehtävissä olevia henkilöitä. Lapsiseksituristit puolustautuvat usein väittämällä käyttäytymistään sallitummaksi muissa kulttuureissa tai itseään köyhää lasta auttavaksi ”hyväntekijäksi”.

Varoitus ihmiskaupasta Panaman ja Costa Rican rajalla.

Yksin kulkevat lapset ovat haavoittuvin kohde ihmiskaupalle.

Lapset eivät tietenkään ole ainoa ryhmä, jotka ovat alttiita seksuaaliselle hyväksikäytölle tai ihmiskaupalle. Etenkin Aasian maissa homoseksuaaleja ja transsukupuolisia ihmisiä ajautuu helpommin seksityöläisiksi, mutta joukossa on myös lukemattomia naisia, jotka paremman elintason perässä ovat joutuneet myymään itseään tai muita seksipalveluja turisteille. Tyypillinen esimerkki on Thaimaan seksibaarit, jonne moni suomalainenkin turisti matkoillaan haluaa mennä ”viihtymään”. ”Moni seksiä ostava tuntuu ajattelevan, että prostituoituna työskentelevillä naisilla ja miehillä ole mitään tekemistä ihmiskaupan kanssa ja että ammattia harjoitetaan vapaaehtoisesti.”, kerrotaan Iltalehden artikkelissa, joka käsittelee Bangkokissa sijaitsevan Nana Plazan seksityöläisiä ja thaimaalaisen turvakodin naisia.

Näin ajattelee myös moni Amsterdamin Punaisten lyhtyjen alueella käyvistä turisteista. Olen itsekin käynyt alueella, mutta siellä kulkeminen tuntui jotenkin väärältä. Iltaisin paikka on käytännössä kuin avoin bordelli, missä humalaiset turistit pällistelevät ikkunoissa keimailevia alastomia naisia. Suljettujen ovien takana harjoitetaan myös laillista prostituutiota, vaikka sitä yritetäänkin tarjota yleisölle kuin minä tahansa kaupallisena palveluna. Huhtikuussa ollessani jälleen kerran Damissa, sijaitsi hostellini niin ikään Punaisten lyhtyjen alueella, eikä alueen vaikutuksilta voinut välttyä edes päiväsaikaan. Ihmettelin hieman hostellin sijaintia, sillä se mainosti olevansa kristillinen majapaikka. Punaisten lyhtyjen alueen kohtalo saattaa tulla tiensä päähän lähitulevaisuudessa, sillä seksipalveluita myyvät naiset saavat yhä useammin osakseen pelkkää valokuvausta lasin läpi, eikä varsinaisia palveluita juurikaan enää osteta. Moni alueella töissä olevista naisista tekee työtään salassa läheisiltään, joten heillä on pelkona kuvien leviäminen nettiin. Alueella onkin ehdoton kuvauskielto mitä tulee ikkunoissa ja baareissa esiintyviin naisiin, mutta kaikki turistit eivät välitä kielloista.

Suurin osa seksituristeista on edelleen miehiä, mutta ilmiö kasvaa myös naisten keskuudessa. Etenkin vanhemmat naiset lähtevät ulkomaille nuorten miesten perään, ja moni ajattelee tässäkin asetelmassa, ettei kyseessä ole seksikauppa. Varmasti on sellaisiakin kohtaamisia, missä järjestely sopii molemmille osapuolille, mutta on myös totta, että länsimaiset rikkaammat naiset pystyvät käyttämään taloudellista valtaa köyhempien maiden miehiä kohtaan. Miehet eivät ehkä ole yhtä haavoittuvia kuin naiset, mutta samalla tavalla moni seksiä myyvä mies tekee sitä pelkästään rahan motivoimana ja paremman taloudellisen tulevaisuuden toivossa. Tässä piilee myös käänteinen riski, sillä moni huomiosta huumaantunut nainen uskoo helposti miesten lepertelyt ja joutuu itse hyväksikäytetyksi taloudellisessa mielessä. Naisten seksiturismin kohdemaita ovat yleensä lehtiotsikoista tuttu Gambia, mutta Rantapallon artikkeli kertoo suosituiksi kohteiksi myös Balin, Jamaikan, Jordanian ja Senegalin.

Seksiturismista on tehty opinnäytetyö vuonna 2006, ja se avaa hieman laajemmin seksiä motiivinaan käyttävien turistien matkailua.

Eräänlaista hyväksikäyttöä tämäkin. Meksikossa köyhemmät miehet toimivat pelimanneina, ja yleensä heidän lähettyvillään on rikkaampi nainen, joka kerää rahaa ohikulkijoilta ja ottaa suuren osan tuloista itselleen.

Reppureissukerjäläiset

Begpackereitä voi nähdä nykyään melkein missä päin maailmaa tahansa, ja se aiheuttaa luonnollisesti närkästystä sekä paikallisissa että muissa matkaajissa. Mistä ilmiössä sitten on kyse? Kautta aikain ihmiset ovat rahoittaneet matkustelunsa erilaisin keinoin; jotkut tekevät töitä ja säästävät matkakassan, toiset matkustelevat luottokortin tai lainan turvin, joidenkin matkat kustantaa sponsorit ja yhteistyökumppanit, osa taas matkustaa pummilla ja nykyään myös kerjäämällä. Begpackerit kuuluvat tuohon viimeiseen ryhmään. Kyseessä on yleensä australialaiset, eurooppalaiset tai amerikkalaiset reppureissaajat, jotka syystä tai toisesta eivät ole osanneet budjetoida matkaansa oikein. Osa rahoittaa matkustamisensa ihan tietoisesti kerjäämällä ja muiden rahoilla, jotkut kauppaavat katujen varsilla turhaa krääsää, huonolaatuisia koruja tai itse printtaamiaan valokuvia. Myös musisointia ja muuta katuperformanssia esiintyy, mutta se ei ole paljoa sen kunniallisempaa, kuin suoranainen kerjääminen.

Meksikossa latino-nuorukainen myi ruohonkorsista taiteilemiaan heinäsirkkoja.

Arveluttavan ja tunteita kuohuttavan asiasta tekee se, että tätä kerjäämistä tapahtuu sellaisissa maissa, missä paikalliset itse elävät köyhyysrajalla tai sen alapuolella, esimerkiksi Thaimaassa, Malesiassa ja Indonesiassa. Törmäsin näihin turistikerjäläisiin ja krääsän kaupustelijoihin myös Guatemalassa ja Meksikossa. Moni oikeasti köyhä paikallinen tienaa elantonsa roskia keräämällä, katukaupustelulla tai kurjimmassa tapauksessa kerjäämällä. Se ei kuitenkaan ole ollut heidän oma valintansa, vaan kotimaan olosuhteet ovat pakottaneet heidät kadulle. Toisin on kerjäläisreissaajien laita. He itse ovat päättäneet lähteä kiertelemään maailmaa, nauttimaan lomasta, huvittelemaan. Ei ole kohdemaan asukkaiden tai muiden reissaajien velvollisuus elättää noita hyvinvointivaltioista tulevia ”kerjäläisiä”.

Köyhien maiden asukkaat eivät ole valinneet kerjäämiselämää tai kadulla asumista vapaaehtoisesti.

Aiemmin begpackerit olivat lähinnä nuoria hippejä, jotka kokeilivat onneaan maailmalla – nyt katukuvassa näkyy välivuottaan juhlivien nuorten lisäksi myös länsimaisia perheitä pienten lasten kanssa. Jopa suoranaista huijaritoimintaa on havaittu. Monet käyttävät lapsia säälinkeruun välineenä, jotkut valehtelevat kadottaneensa pankkikortin tai tulleensa ryöstetyksi. Ehkä murto-osa näistä tarinoista saattaakin pitää paikkaansa, mutta maailmalta on raportoitu myös tapauksia, että näitä samoja henkilöitä pyörii kaduilla kuukausi toisensa perään. Luulisi siinä ajassa saaneen kolehtinsa jo kasaan..

Netistä löytyvien kuvien ja uutisten perusteella begpackereitä on alkanut ilmestyä enenevissä määrin myös kehittyneiden maiden kaduille, kuten Etelä-Koreaan. Tämä ei tee kerjäämisestä yhtään sen oikeutetumpaa. Yksi omanlaisensa ryhmä on Espanjan Aurinkorannikolle alunperin lomalle tai puhelinmyyntitöiden perässä lähteneet suomalaiset, joiden putki on jäänyt päälle tai ura ei syystä tai toisesta olekaan ottanut tuulta alleen. Kaduilla on paljon suomalaisia kodittomia, joilla ei ole varaa paluulippuun, osa on lähtenyt mukaan puistojengiin ihan omasta tahdostaan. Paikallisille tämä on hyvin käsittämätön asia ymmärtää, kerrotaan Fuengirolan suomalaisessa paikallislehdessä.

Fuengirolassa elää paljon kodittomia suomalaisia.

Thaimaassa on otettu kovemmat aseet käyttöön tämän ilmiön torjumiseksi. Maahan päästäkseen ilman viisumia tai transit visalla matkustavilla tulee Thaimaan suurlähetystön mukaan olla vähintään 5 000 bahtia (noin 150€) rahaa mukanaan. Viisumin kanssa matkustavilta tulee löytyä vähintään 10 000 bahtia. Perheiltä vaadittava summa on kaksinkertainen. Netissä on tekstejä, missä kerrotaan summan nousseen sittemmin 651 dollariin. Indonesiassa puolestaan Balin migrin viranomaiset ovat alkaneet sysätä eurooppalaisia ja australialaisia kerjäläisiä heidän kotimaidensa suurlähetystöihin tai painostaneet lähetystöjä puuttumaan asiaan. Tämä on mielestäni aivan oikein. Lisää aiheesta, sekä raivostuneita tviittauksia ja kuvia begbackereista täällä.

Itse suhtaudun varauksella myös niihin matkaajiin, jotka rahoittavat matkansa työskentelemällä hostelleissa majoitusta vastaan, etenkin jos kyseessä on ulkomaalaistaustaisen omistama hostelli. Tämä vie luonnollisesti työpaikkoja paikallisilta, eikä näin ollen ole hyväksyttävää. Täytyy muistaa, että matkailu ei lähtökohtaisesti ole ihmisoikeus vaan etuoikeus, ja sitä oikeutta täytyy arvostaa.

Päihtyneenä sekoilu

Kolmas viime vuosina otsikoissa ollut lieveilmiö on päihtyneenä sekoilevat turistit. Espanjassa asuessani kuulin, ettei osa hotelleista päästä enää ollenkaan suomalaisia eikä brittejä tiloihinsa, sillä heistä on ollut liikaa häiriötä hotellin muille asukkaille ja itse kiinteistölle. En epäile tätä yhtään. Jokainen tietysti saa kuluttaa lomansa miten lystää, kunhan ei aiheuta häiriötä muille. Harvemmin humalaisuus ja nautinnollinen loma kuitenkaan kuuluvat samaan pakettiin. Esimerkiksi Kreikassa osallistuessamme Samoksen saarikierrokselle, oli bussissa suomalainen pariskunta, joka ryyppäsi aamusta lähtien koko matkan ajan. Jokaisella pysähdyksellä etenkin pariskunnan naisosapuolen suurin huolenaihe oli, mistä saa ostettua lisää olutta tai missä on vessa. Vieraillessamme ortodoksiluostarissa, muut seisoivat hiljaa kuuntelemassa oppaan kertomusta luostarin vanhasta ikonostaasista, kun taustalta kuului käheä röökin kärventämä humalainen ääni: ”Kusettaa, missä täällä on vessa?!”

Yrttipajalla vieraillessamme oli hetki ylimääräistä aikaa ja juttelin niitä näitä oppaan kanssa. Kerroin hänelle aiemmasta Meksikon reissustani ja hän halusi kuulla lisää intiaaniraunioista. Sivummalla seissyt kännäävä nainen osallistui keskusteluun kertomalla olleensa joskus Jukatanilla, ja että Maya-raunioiden reissu oli kuulemma ollut hankala, koska kasvillisuus alueen laidoilla oli ollut niin sankkaa, ettei sinne voinut pysähtyä puskapissalle. Jooh, kiitos kun kontribuoit tuon erittäin tärkeän tiedonjyväsen keskusteluumme..

Putki päällä jollain epäonnisella maailmanmatkaajalla. (Ja ei, mies ei ollut kuollut, eikä yksin alunperin. Matkaseuralaisensa yritti aikansa repiä kaveriaan ylös, mutta lähti sitten paikalta ja jätti miehen maahan makaamaan.)

Aika ajoin matkaoppaat myös kertovat mediassa kokemuksistaan suomalaisten turistien kanssa. Monissa tapauksissa on mainittu matkailijan ilmestyneen jo lentokentälle tukevassa humalassa. Suomalaisilla on valitettavasti myös alkoholin suurkuluttajien maine ympäri maailman. Olen kohdannut silkkaa ihmetystä mm. Mongoliassa, Meksikossa ja Turkissa siitä, että olen suomalainen, enkä käytä alkoholia (dokasin kyllä nuorempana). Ulkomailla Suomesta ensimmäisenä tiedetään yleensä Kimi Räikkönen ja vodka. Suomalaiseen matkailukulttuuriin kuuluu olennaisena osana myös viinatuliaisten tuominen tai peräti viinaturismi, joka on esillä otsikoissa viimeistään aina silloin, kun Baltian maissa tapahtuu jotain muutoksia alkoholiveron suhteen. Tallinnassa suomalaisia turisteja on alettu pitämään epäsuosiossa viinarallin ja ylenpalttisen juopottelun takia.

Baltian maista haetaan halpaa alkoholia peräkontit pullollaan.

Super Alkon autot rahtaavat rullakkotolkulla suomaisten viinatilauksia suoraan laivan autokannelle.

Guatemalassa matkatessa kuulin, että San Pedro La Lagunassa on myynnissä erityisiä paketteja, missä majoituksen hintaan kuuluu valikoima viinaa ja huumeita, mm. erilaisia psykedeelejä. Ymmärrän jollain tasolla esimerkiksi ayahuasca-seremoniat, mutta en sitä, että mennään sekoilemaan ihan sekoilun iloksi. San Pedrossa näkyi selkeästi, ettei etenkään vanhempi väestö pitänyt yhtään turisteista, ja se on ihan ymmärrettävää. Pikkukaupungissa asuu perinteistään kiinni pitäviä ja traditionaalisiin asuihin pukeutuvia mayoja, joten metelöivät ja vanhalle viinalle haisevat, likaisissa vaatteissa ja paljasjaloin kulkevat reppureissaajat eivät taatusti ole mikään kaunis näky heidän silmissään. Vaikkei tuota päihdeaspektia arvostelisikaan, on tuossa mielestäni kyse myös kunnioituksen puutteesta paikallisia kohtaan.

Epäkunnioitus, välinpitämättömyys ja Airbnb:n haitat

Ihmiset ajattelevat monesti, että kun lomalle lähdetään, niin kohteessa myös saa heittää täydellisen lomamoodin päälle. Onhan kyseessä kuuma ja aurinkoinen rantakohde, niin miksipäs sitä ei voisi kävellä kaupungilla paljain jaloin, bikineissä tai miehenä ilman paitaa. Monet maat ovat kuitenkin uskonnollisia tai meihin verrattuna hyvin konservatiivisia, joten turistien kuljeskelua vähäpukeisina ei katsota hyvällä. Ihmiset eivät myöskään ajattele, ettei selfieitä voi mennä ottamaan puolialastomana mihinkään luostariin tai kirkkoon. Vaikka uskonnolliset kohteet vetävätkin turisteja puoleensa, ei ne silti ole mitään esittelyrakennuksia, vaan paikalliset ihmiset käyvät niissä harjoittamassa uskontoaan. Turistien vierailujen tulee olla hienotunteisia, eikä kirkoissa ja museoissa kuvatessa saa esimerkiksi käyttää salamaa ollenkaan. Se ei perustu pelkästään häiriön tuottamiseen, vaan salamavalo saattaa vahingoittaa vanhoja taideteoksia ja maalipintoja.

Tässä uutisjutussa on kuvattu lähestulkoon kaikki turistien tekemät virheet, mitä vaan yhdessä kohteessa voi tehdä. On epäkunnioitusta ympäristöä kohtaan, historiallisten rakennusten turmelua, kaduille virtsaamista, kännissä örvellystä ja yleistä välinpitämättömyyttä. Ei ole ihmekään, miksi Venetsiassa ei juuri enää asu paikallisia ihmisiä. Sama kohtalo uhkaa Barcelonaa, missä paikalliset ovat jo vuosia sitten saaneet tarpeekseen turisteista. Asiaa pahentaa monissa kohteissa myös Airbnb:n yleistyminen, mikä edesauttaa paikallisten väistymistä keskusta-alueilta. Airbnb nostaa asuntojen hintoja niin korkeaksi, ettei paikallisilla ole enää varaa asua keskustassa. Ainakin Berliini ja Barcelona ovat tämän takia rajoittaneet viranomaistaholta yksityisasuntojen vuokraamista majoituskäyttöön. Airbnb-majoitusten naapureissa asuvat paikalliset ovat valittaneet myös turistien kovaäänisestä metelistä ja yleisestä levottomuudesta.

Hiljaisuutta kiitos.

Jatkuvasti lisääntyvä turismi aiheuttaa ympäristön turmeltumista. Rannikkoalueet kärsivät sekä maalta että mereltä tulevasta jätteestä, kun ihmiset eivät välitä heittää roskiaan roskikseen.

Selfiekulttuuri ja ympäristön turmelu

Viimeisimpänä turisteihin tuntuu kyllästyneen islantilaiset, joista oli juttua lehdissä vähän aikaa sitten: ”Turistit ovat valmiita menemään pitkälle saadakseen täydellisen kuvan. Joillekin itse kuva ja tykkäykset ovat kuitenkin maan luonnon kunnioittamista tärkeämpiä seikkoja. — Monet Instagramista suositut käyttäjät esimerkiksi ajavat humalassa, tallovat sammalta, ylittävät merkityt alueet suosituissa kohteissa ja lennättävät droneja hevosten yllä.” (MT).

Humalaiset turistit ja selfieiden ottajat ovat turmelleet myös historiallisia kohteita ympäri maailman. Keski-Amerikassa 21.12.2012 maailmanlopun odottajien villitys muun muassa sai aikaan Maya-pyramidien murenemista, kun ihmisjoukot kiipeilivät holtittomasti arkeologisilla kohteilla odottamassa oletettua maailmanloppua. Osa turisteista ei myöskään noudata varovaisuutta noilla muinaisilla raunioilla, vaan jotkut ovat pudonneet kuolemaansa tai loukkaantuneet vakavasti ottaessaan selfieitä reunalla, poiketessaan merkityiltä reiteiltä tai kulkiessaan liian varomattomasti jyrkillä portailla. Muutama vuosi sitten Egyptissä aiheutui kohu saksalaisen teinin kiivetessä ottamaan kuvia Kheopsin pyramidin huipulle, mikä on ankarasti kiellettyä. Teini sai ikuisen porttikiellon Egyptiin, mutta totesi lausunnossaan vain seuraavaa: ”-Luulin, että kiipeäminen olisi ihan OK. Egypti kärsii turistien puutteesta ja en ajatellut, että tällaisesta nipotetaan, Ciesielski kertoi brittilehtien mukaan.
-Paikalliset ihmiset huomasivat minut kun olin puolessa välissä ja hälyttivät poliisit paikalle. He huusivat jotain arabiaksi, mutta en välittänyt siitä. Minulla oli kuulokkeet korvissa ja jatkoin kiipeämistä.” (IL). Jep jep..

Guatemalassa on erikseen kieltokylttejä, missä käsketään olla vaurioittamatta arkeologisia kohteita.

Opasteita tulee noudattaa. Vanhoille pyramideille on tehty portaat, jotta turistimassat eivät kuluttaisi portaita tai putoaisi jyrkiltä seinustoilta.

Arkeologiset kohteet ovat monesti todella jyrkkiä ja niillä on noudatettava erityistä varovaisuutta. Moni on kuollut tai loukkaantunut vakavasti pudotessaan alas.

Selfieitä otetaan myös villieläinten kanssa. Erityisen haitallista turistien käyttäytyminen on meren asukkaille, kun moni ajattelematon matkaaja noukkii esimerkiksi meritähden käteensä kuvan ottamista varten. Kuvalle tulee ehkä kymmeniä tai tuhansia tykkäyksiä, mutta kuinka moni sydämen tai peukun heittäjistä ajattelee meritähteä, jolle kuvan ottamisesta aiheutui äärimmäinen stressitila, pahimmassa tapauksessa kuolema. Toinen haitallinen tapa on etenkin Aasian maissa järjestetyt norsuratsastukset ja huumattujen tiikereiden kanssa poseeraamiset. Australiassa puolestaan mainostetaan eläinten turvapaikkoja, joihin esimerkiksi pelastetaan koaloja, mutta samalla eräskin paikka sallii turistien kuvauttaa itsensä koalan kanssa. Koalat nukkuvat jopa 22 tuntia vuorokaudessa, eikä tuo luonnollinen tarve pysty täyttymään, jos eläintä ollaan koko ajan kiskomassa hereille ja turistien syliin kuvattavaksi. Kadun itse syvästi sitä, että Mongolian reissulla pitelin käsissäni isoa kotkaa. Vaikka Mongoliassa ja Kazakstanissa kotkien kasvattaminen ja ihmisomistuksessa pitäminen metsästystarkoitukseen onkin ikiaikainen perinne, tuntuu silti näin jälkeenpäin arveluttavalta, että kotkia pidettiin esillä myös ohikulkijoita varten.

Note to self: Vaikka kuvista tulikin hienoja, niin ei näin.

Säälitti tämäkin kameli Turkissa. Eläimet oli yötä päivää kadulla puettuna paksujen kankaiden alle kuumassa helteessä, ja niiden ainoa käyttötarkoitus oli kuljettaa turisteja autojen keskellä tai toimia mallina maksullisissa turistiselfieissä.

Mitä selfiekulttuuriin itseensä tulee, on se aiheuttanut lähemmäs 300 raportoitua kuolemaa vuoden 2011 jälkeen, kun ihmiset ottavat yhä suurempia riskejä metsästäessään täydellistä kuvaa. Todellinen luku on huomattavasti suurempi, sillä selfien ottamista ei tiettävästi missään merkitä viralliseksi kuolinsyyksi. Eniten selfie-kuolemia tapahtuu Venäjällä, Intiassa, USAssa ja Pakistanissa.

Turistit ottavat riskejä hienojen kuvien toivossa.

En ole itse pekkaa pahempi (vai parempi)..

Kulttuurinen omiminen

Suomessa matkailun pimeään puoleen on törmännyt Lapin matkailussa, kun saamelaiset ovat ihan oikeutetustikin suuttuneet matkanjärjestäjille ja matkailuyrityksille, jotka markkinoivat Lapin reissuja saamelaisten kulttuurin kustannuksella. Mainoksissa kantaväestöön kuuluvat ihmiset esiintyvät feikki-saamenpuvuissa ja soittavat pilailukaupasta ostettua shamaanirumpua. Kiinasta sekä muualta Euroopasta tulevat turistit ostavat tuon mielikuvan kovalla rahalla ja luulevat saavansa autenttisen – sallittakoon tämä ilmaisu – lappalaisen kokemuksen. Tästä aletaan onneksi pikkuhiljaa päästä yhteisymmärrykseen saamelaisten ja matkanjärjestäjien kanssa, kun Saamelaiskäräjät hyväksyi syksyllä 2018 vastuullisen ja eettisesti kestävän saamelaismatkailun toimintaperiaatteet.

Saamenpuku kuuluu ainoastaan saamelaisille. Ailu Valle ja Trio Boogiemen esiintymässä Inari-Saariselän lavalla Matkamessuilla 2017.

Myös Meksikossa käytetään jollain tasolla hyväksi Mesoamerikan intiaaniperintöä, sillä monissa kaupungeissa järjestetään tanssiesityksiä ja puhdistusseremonioita turisteja varten. Esimerkiksi Mexico Cityn vanhassa kaupungissa on joka sunnuntai ”asteekkitanssijoita”, jotka tanssivat aamusta iltaan ja tekevät ikiaikaisia seremonioita rahaa vastaan. Tämä on toisaalta hieman eri asia, sillä moni meksikolainen kantaa geeneissään intiaaniverta, eikä kulttuuriin perustuva jaottelu alkuperäis- ja valtaväestön välillä ole yhtä selkeä, kuin saamelaisten ja Suomen valtaväestön kesken. Esiintyjät eivät myöskään väitä olevansa minkään tietyn intiaaniryhmän edustajia eivätkä mainosta mitään, vaan he kuuluvat tanssiryhmiin, jotka tienaavat osan elannostaan tanssiesityksillä. Maksu tanssien seuraamisesta ei ole turisteille pakollinen, vaan rahaa saa antaa kolehtiin omantunnon mukaan. Puhditusseremoniasta käypä maksu puolestaan on yleensä 20 pesoa eli vajaa euro. Esitykset on yhdeltä kantilta ajateltuna hyvä asia siinä mielessä, että näin vanhaa tanssiperinnettä pidetään yllä ja siirretään eteenpäin tuleville sukupolville.

Kuten aiemmin mainittu, matkailu ole ihmis- vaan etuoikeus, ja se tuo mukanaan myös vastuun. On tärkeä tiedostaa eri maiden ja kulttuurien välisiä eroja ja punnita omia valintojaan matkatessa maailmalla. Lähtökohtaisesti matkailun ei tulisi olla pelkästään oman hedonian tavoittelua, vaan parasta olisi, jos pystyy itse myös antamaan jotain paikalliselle kohteelle ja väestölle. Oli se sitten rahallista avustusta tai henkistä tukea heikoimmassa asemassa olevalle, jälkeen jätetty siisti ympäristö, kulttuurivaihto paikallisten kanssa, tai vähintään hyväkäytöksinen kuva meistä maapallon matkalaisista.

4 kommenttia
torstai, heinäkuu 4, 2019 by Cilla Maria / From sunset last night to sunrise this morning

Paikallista elämänmenoa ja helteessä hikoilua

Aurinko. Lämpö. Rusketus. Nuo kesän kohokohdat monelle ovat kirosanoja minulle. En voi sietää kuumuutta, hikoilua, auringossa istumista tai rannalla makoilua. Vaikka olenkin suomalainen, en voi sietää myöskään liian kuumaa saunaa. Hikiliikunta on hirvitys.

Jotkut ehtivät jo valittaa ennen tätä reissuamme, että mitä järkeä on lähteä kesällä ulkomaille, kun lämmöstä ja auringosta voi nauttia Suomessakin. Niimpä niin. Nauttia. Itse pidän Suomen kesässä ainoastaan vihreästä luonnosta. Kuumuus ja pitkälle iltaan jatkuva valoisuus ei saa minua ilakoimaan riemusta. Jos nauttisin kesästä, tottakai ajoittaisin etelän reissuni Suomen talveksi. Mutta rakastan talvea, kylmyyttä, viimaa, lunta ja pimeyttä. Onkin siis aivan sama, missä kesäni vietän. Viimeiset kahdeksan vuotta olen ollut koko kesän töissä. Nyt poikkeuksellisesti sain melkein koko kesäkuun vain lomailla, sillä töissä on lattiaremontti. Kärsimystä se helle on joka paikassa, pahinta taisi olla viime kesänä keittiöllä, kun lämpötila nousi +37 asteeseen. Kiitin luojaa työpaikan walk-in kylmiöistä ja pakastimesta. Ehkä minun pitäisi kesäisin lähteä Etelämantereelle.

Tämä on hellepäivien(kin) pelastus. Monikäyttöinen pakkaus toimii viilentimenä, auringonpolttamien lievittäjänä, päänsäryn helpottajana sekä venähdyksien hoidossa. Pakkauksen voi tarvittaessa myös lämmittää.

Hamam? Ei kiitos.

Täällä Turkissa lämpötila on huidellut joka päivä lähempänä +30 astetta, mutta ilmankosteus on tehnyt olosta yhtä tukalan, kuin mitä se oli Meksikon Playalla tai Panamassa. Kun helmikuussa astuin Cancúnin kentälle ja vastassa oli höyryävän kuuma seinämä, kirosin ääneen ja mietin kääntymistä takaisin Mexico Cityyn, missä ilma oli paljon kuivempaa. Hostellissa oli tuskallista, sillä ilmalämpöpumppu meni päälle vasta iltaisin. Täällä sentään voimme itse kontrolloida huoneiston lämpötilaa, ja olemmekin asettaneet pumpun puhaltamaan +16-18 asteista ilmaa. Mikä ihana jääkaappi tämä onkaan, kun astuu trooppisesta ilmastosta sisään.

Jumalattoman kuumuuden takia en ole halunnut testata hamamia, turkkilaista kylpyä. Ajatus siitä, että hikoilet vielä lisää höyryävässä saunassa, sieltä menet kuumalle alustalle makaamaan ja päällesi asetellaan kuumia kiviä, jonka jälkeen vielä hierotaan märällä vaahdolla, ei liiemmin näillä lämpöasteilla houkuttele. Talvella se olisi varmaan ihan kiva kokemus.

Sub umbra floreo

Eikä se ole pelkkä kuumuus. En halua myöskään vanhentaa ihoani UV-säteillä, vaan voitelen itseni SPF50:llä, vaikka pukeudun peittävästi ja pysyttelen varjossa. Käsivarret ovat kyllä yllättäen ottaneet väriä jopa tässä muutamassa päivässä. Keski-Amerikassa en 10 viikon aikana ruskettunut juuri ollenkaan. Eilen en laittanut aurinkorasvaa naamaan, joten tänään peilistä minua katselee pisamaiset kasvot. Pisamia on poskipäissä, nenänvarressa, yksi jopa huulessa. Kun joskus teininä vaalensin hiuksiani, niistä tuli oranssit. En ole värjännyt omia hiuksiani latvoista pariin vuoteen ja ne ovat nyt aika lailla oman väriset, punertavan ruskeat. En tiedä, mistä olen perinyt punapigmentin, sillä suvussamme ei ole punapäitä.

Siskoni ja toinen veljeni ovat myös vaaleita iholtaan eivätkä lukeudu auringonpalvojiin. Reissussa mukana oleva veljeni taas on ruskeampi kuin monet turkkilaiset. Menin tänään veljen mukana rannalle, tuonne turistien rantaparatiisiin (helvettiin), ja kaduin päätöstäni muutaman minuutin jälkeen. Maksoimme rantatuoleista ja varjosta 20 liiraa, ja minut sai lähtemään rannalle lähinnä mainostettu ilmainen wifi. No mitä vielä. Wifi ei tietenkään toiminut, rantatuoli oli nihkeän tahmainen ja ärtymykseni määrä korreloi keskipäivän korkean UV-indeksin kanssa. Ympärillä silmänkantamattomiin hikisiä ja UV-säteiden rypistämiä turisteja karistelemassa hiekkaa rasvaisista ihoistaan.

Tilasin mineraaliveden ja koetin levätä hetken. Päätä alkoi kuitenkin särkeä, joten vajaan tunnin kärvistelyn jälkeen lähdin hotellille. Veli jäi vielä paistattelemaan aurinkoon. Itse menin ensimmäisenä kylmään suihkuun, painelin ihoa kylmäpakkauksella ja istuin ilmalämpöpumpun edessä. Olo muuttui miljoona kertaa paremmaksi. Olen harkinnut ottavani tatuointina Belizen kansallismoton, ”Sub umbra floreo”, varjossa kukoistan.

Uusi moskeija kuukauden jokaiselle päivälle

Mutta onneksi nämä etelän lomat voivat olla muutakin kuin pelkkää rannoilla makoilua. Olemme nähneet tässä viikon aikana paljon kauniita maisemia ja päässeet käymään hienoissa paikoissa. Uusia kokemuksia on karttunut roppakaupalla. En tiedä iloitsenko pienestä, mutta mielestäni on ollut hienoa vierailla erilaisissa moskeijoissa. Aiempia matkojani seuranneet tietävät, että olen eri maissa käynyt usein sekä katolisissa kirkoissa, ortodoksisissa luostareissa että buddhalaisissa temppeleissä.

En osaa oikein sanoa, mikä uskonnollisissa kohteissa viehättää. Monesti kirkot ja muut pyhät kohteet ovat kuitenkin todella kauniita ja yksityiskohtaisesti koristeltuja. Myös näiden paikkojen rauhallisuus kiehtoo. Usein lomakohteet kuhisevat elämää ja ääniä, mutta kirkoissa, luostareissa ja moskeijoissa aika pysähtyy ja olet täydellisessä hiljaisuudessa. Ympärillä on arvokas tunnelma. Uskontoaan harjoittavien ihmisten seuraaminen myös antaa syvemmän kuvan maailman kulttuurien eri osa-alueista.

Turkkilaiset taitavat olla aika maallistuneita, sillä rukouskutsujen aikaan elämä kaduilla ei liiemmin hiljene eikä ihmiset kiirehdi moskeijoihin. Oikeastaan vanhemmat ihmiset tuntuvat enemmänkin elävän perinteisen islamin mukaan, sillä vanhemmilla naisilla on lähes kaikilla huivit päässä ja moskeijoista näyttää tulevan lähinnä vaan vanhempia miehiä. Täällä myös saa useimmista paikoista alkoholia, toisin kuin vaikka Arabiemiraateissa. Olisi varmaan aivan erilaista käydä jossain aidosti fundamentalistisessa muslimimaassa kuten vaikkapa Pakistanissa tai Saudi-Arabiassa (mihin en kyllä halua naisena matkustaa).

Olen aina halunnut nähdä tämän hetken, kun viinaa kaadetaan viemäriin. Inhoan alkoholia, joten viihdyn paikoissa, missä ei näe humalaisia.

Alanyassa on nopean laskuni mukaan 30 moskeijaa, joten loman aikana ehtii nähdä jos jonkinlaista islamilaista rakennelmaa. Toissailtana kävelimme paikallisten asuinalueella ja yhdenkin kerrostalon alakerrassa oli isohko moskeija. Kurkkasin sisään ja paikka oli yksi kauneimpia, mitä olen koskaan nähnyt. Seinät oli vuorattu sini-valko-turkooseilla koristelaatoilla ja katossa oli koristeellisia kuvioita. Paikka vaikutti ihanan viileältä värimaailmansakin perusteella.

Uudestaan surman suuhun

Eilisen vietimme kaupungilla kävellen ja ostoksia tehden. Menimme uudelleen basaarialueelle, sillä bussiaseman kupeessa oli perinteiset perjantaimarkkinat. Kiertelimme hetken kojujen lomassa ihastelemassa mausteiden kirjoa, hedelmäkasoja sekä muita paikallisia herkkuja. Saimme joitain maistiaisia, mutta emme ostaneet mitään.

Markkinamyyjät olivat lähes yhtä kovia tyrkyttämään tuotteitaan kuin basaarimyyjät, joten lähdimme ojasta allikkoon kohti varsinaisia basaareja. Menimme sisään erääseen liikkeeseen, missä myyjä sinnikkäästi yritti myydä kahvipannuja, lyhtyjä ja saippuoita. Pyörittelin aikani kahvipannua, mutta en viitsinyt maksaa siitä 10 euroa. Käyttämättä se olisi kuitenkin jäänyt. Veljeni osti vaimolleen tuliaisia ja jatkoimme matkaa.

Korujen kimallusta

Istuimme hetken basaarien ulkopuolella ja meille tuotiin teetä. Tiesin ettei kupposia tarjoilla hyvää hyvyyttään, vaan juomien jälkeen meitä yritettiin saada sisään vastapäiseen basaariin. Vilkaisimme nopeasti laukkuja, mutta lähdimme sitten vaivihkaa pois, sillä kaikki oli todella kallista. Feikki-käsilaukutkin maksoivat 40€, kun syrjemmällä oli liikkeitä, missä samaisia kopioita myytiin 10€/kpl.

Menimme yhden kultasepänliikkeen eteen ja myyjä kutsui meidät sisään ihanan viileään kauppaansa. Istuskellessamme liikkeessä, meille tuotiin turkkilaista kahvia ja vettä tarjolle. Veli osti mm. rannekellon, itse ostin korvikset ja hopeasormuksen. Turkki on tunnettu kulta- ja jalokivikoruista, mutta en henkilökohtaisesti pidä kullasta, vaan kaikki koruni ovat hopeaa. Valkokulta on tietenkin kaunista, mutta hintakin on sen mukainen. Olen todella tyytyväinen ostamaani sormukseen ja korviksetkin ovat kauniit. Minulla on jo yksi infinity-sormus, mutta tämä on paljon kauniimpi! Käyn aina aika ajoin Suomessakin koruliikkeissä katsomassa niiden tarjonnan, ja tiedän yleensä samoin tein, jos näen jonkun silmää miellyttävän korun, että tuon haluan ostaa. Niin kävi eilenkin. Sormus vain oli aivan liian suuri, joten se vietiin ateljeehen pienennettäväksi samaan hintaan ja sain sen vartin päästä valmiina takaisin.

Nazar boncuğu -silmäsymboli

Korvikset pisti myös heti silmään ja tiesin, että haluan ne. Yleensä en käytä korviksia kovin usein, sillä ne tekevät ihottumaa, mutta näitä olen pitänyt nyt tänään, eikä korvanlehtia ainakaan vielä kutita. Reiät olivat osittain umpeutuneet, koska en ole pitänyt korviksia varmaan vuoteen, mutta työnsin korun piikillä reiät auki. Korviksissa on turkkilainen paha silmä -symboli, ”nazar boncuğu”, joka tuo hyvää onnea. Kyseistä symbolia näkee täällä joka paikassa, samoin kuin Kreikassa. Uskomuksen mukaan silmä suojelee kateudelta ja huonolta onnelta, jonka kateellinen ihminen saattaa aiheuttaa. Taikauskoiset ihmiset eivät osta symbolia itselleen, vaan se pitää ostaa jollekin toiselle tai saada itselle toisen ostamana. Sattumalta itselläni ei ollut rahaa korukaupassa sen vertaa mukana, joten veljeni osti korvikset minulle (maksoin toki takaisin). Välttänen näin pahan silmän katseen 😉

Paikallista pikaruokaa

Poistuimme basaarialueen laitamille ja menimme takaisin erääseen laukkuliikkeeseen, missä olimme käyneet jo aiemmin. Ostin itselleni pari käsilaukkua ja veli osti myös tuliaisia. Liikkeessä ei käynyt kortti, joten jouduin hakea automaatista rahaa.

Aloimme valua takaisin hotellille päin, sillä kello oli jo lähemmäs yhdeksän illalla. Kävelimme yhtä pääkatua pitkin ja ohitimme paikallisen pikaruokalan, missä on jatkuvasti kadulle asti ulottuva jono mihin kellon aikaan tahansa. Ravintolassa näytti olevan lähinnä vain paikallisia, joten ajattelimme testata kebabia. Tarjolla on aika yksinkertainen valikoima, sillä patongin väliin tulee pelkkää kebabia ja sipulia. Hinta määräytyy sen mukaan, kuinka paljon haluat kebabia ottaa. Itse otin 120g ja puolen litran vesipullon, mistä maksoin yhteensä 11 liiraa (1,60€). Veli otti 200g ja sen hinta taisi olla 18 liiraa. Kebab oli kuitenkin aika peruskebua, eikä niin hyvää mitä aiemmin olimme syöneet muissa paikoissa. Mutta hinta ei ollut paha, joten mahan sai täyteen ihan käypäisellä hinnalla.

Täällä Välimeren maissa ihmisillä on tapana syödä todella myöhään, ja eilenkin näimme kun perhe oli kattanut täyden illallispöydän ulos kadulle joskus puoli kymmenen maissa. Myös lapset pyörivät keskenään kadulla yömyöhään. Kaupatkin ovat auki ties miten pitkään, esimerkiksi jotkut rändom lamppukaupat ja elektroniikkakorjaamot olivat avoimena vielä tuohon aikaan, kun kävelimme takaisin hotellille. Ei käy kyllä kateeksi ihmisten työaikoja..

Rahapolitiikka

Vajaan viikon aikana täällä on mennyt sellainen päälle parihunttia rahaa, mikä ei ole kovin paljoa, kun miettii, että se kattaa kaikki ostokset, kaupassakäynnit, ruuat, juomat, nähtävyydet, päiväretket ja muun. Vaihdoin tullessa 40€ liiroiksi ja sen lisäksi olen nostanut automaateista käteistä ja maksanut kortilla yhteensä 170€ edestä. Saldoa latasin puhelimeen 10€:lla ja kulutin sen mobiilidataan.

Joitain turhia ostoksia olisi voinut jättää välistä, esimerkiksi silloin kun lähdimme pyöräilemään, jouduin ostaa sandaalit matkan varrella, koska balleriinat oli ihan liian kuumat. Heitin alle euron maksaneet sandaalit äsken roskiin, vaikka se vähän soti ekologisuuttani vastaan. Ulkona syödyt ateriat ovat olleet hinnaltaan 1,60€ – 10€, riippuen vähän paikasta ja annoksesta. Kaupasta saa suht edullisesti ruokaa, jos haluaa säästää. Olemme ostaneet supermarketista mm. dolma-kääryleitä, hedelmiä, vihanneksia ja riisiä. Aamupalalla kun syö monipuolisesti, ei näin kuumalla helteellä tarvitse kovin tuhteja aterioita pitkin päivää. Kotona en yleensä syö aamupalaa ollenkaan, joten päivän mittaan tulee syöpöteltyä ihan eri tahtiin. Välillä huvin vuoksikin.

Aamupalalla suolaista ja makeaa.

Lounaalla ”tavuk izgara”, grillattua kanaa.

Täällä ei päde se, että paikallisella valuutalla saa aina paremmat hinnat. Joissain paikoissa on kiinteät euromääräiset hinnat, ja kun maksat näissä paikoissa liiroilla, on summa välillä hieman korkeampi. Toisaalta liiran kurssi myös vaihtelee päivittäin, joten monesti kortilla maksettaessa (liiroissa) saa edullisemman hinnan kuin käteisellä (euromääräisenä). Joissain paikoissa nimittäin on kiinteät kurssit, kun taas korttimaksulla rahaa kuluu todellisen kurssin mukaan.

Loman loppu

Huomenna onkin jo kotiinlähdön aika. Viikko meni todella nopeasti, mutta oli toisaalta ihan sopivan mittainen reissu. Edelleen olen sitä mieltä, että (kuumuudesta huolimatta) Turkki yllätti positiivisesti, ja voisin tulla tänne joskus vielä uudelleenkin. Hintataso on ehkä aavistuksen korkeampi, mitä odotin, mutta kuitenkin edullisempi, mitä vaikka Kreikassa tai Espanjassa. Alanya on kompaktin kokoinen paikka ja tarvittaessa täällä voi kyllä kävellä vaikka kaupungin päästä päähän, jos luppoaikaa on pari tuntia. Taksit ja dolmus-bussit ovat kuulemma halpoja, mutta itse halusimme kävellä joka paikkaan. Taksin voi tilata erityisellä kutsunapilla, joita löytyy aitojen pielistä ja lyhtypylväistä. Pyörien vuokraaminen oli myös hyvä idea ja sitä voi suositella, jos vaan uskaltaa lähteä tuonne sukkuloimaan autojen ja turistien sekaan.

Kello on nyt viisi, teimme äsken evästä ja tulimme tänne alas datailemaan ja juomaan kahvia. Lento lähtee aamulla jo klo 8, joten bussi tulee noutaman meitä klo 3:15. Näiden aikataulujen vuoksi viikon loma on todellisuudessa vain kuusi päivää. Kun olimme äitin kanssa Samoksella, oli viikon loma 8 päivää, koska saavuimme aamuvarhain perille ja lähdimme lähtöpäivänä vasta iltapäivällä. Nythän me tulimme tänne vasta maanantaiaamuna, koska lento lähti myöhään sunnuntai-iltana ja jouduimme ajamaan Antalyasta erikseen Alanyaan. Mutta eiköhän tässä kuudessa päivässä ehtinyt näkemään ja kokemaan ihan tarpeeksi 🙂

Minulla on kotiin palatessa neljä päivää aikaa chillata ja sitten lähden perjantaina Helsinkiin järjestelemään Korea-seminaaria. Maanantaina jatkuukin jo työt. Kesäloma meni ihan hujauksessa, joten sitten vaan jäädään odottamaan syksyä ja uusia matkoja..

Kirjoita kommentti
lauantai, kesäkuu 22, 2019 by Cilla Maria / From sunset last night to sunrise this morning

Hullu jeeppisafari Taurusvuorilla

Olin lukenut infoa Sapaderen kanjonista ja halusin ehdottomasti vierailla tuossa upeassa luonnonmuodostelmassa. Paikka sijaitsee reilun 40 km päässä Alanyasta ja sinne tehdään runsaasti päiväretkiä. Kysyimme hotellilta infoa retkestä ja hotellin äijä hommasikin meidät eilen kyseiselle retkelle. Paketti oli 20€ per naama (325 liiraa kahdelta hengeltä). Luulimme, että retki on ihan normaali bussimatka suoraan kanjonille, mutta yllättäen eilisaamuna meitä tultiinkin hakemaan avojeepillä! Olin käärinyt huivin turbaaniksi päähän, mutta jo muutaman kilometrin jälkeen siitä ei ollut mitään jäljellä. Kiisimme varmaan yli 100 km/h maantietä pitkin Alanyan esikaupunkialueelle, mistä jeeppiin nousi vielä pari hollantilaista naista kyytiin. Meitä oli autossa yhteensä 10 henkeä ja istuimme veljen ja muutaman muun turistin kanssa takaosassa, missä ei ole mitään tuulensuojaa.

Mahmutlar

Ensimmäinen kohde oli Mahmutlarissa, Alanyan naapurikaupungissa, missä ajoimme vuorenrinteitä ylös näköalatasanteelle. Otimme ryhmäkuvan ja oppaat selittivät päivän ohjelmaa pienemmille erikielisille ryhmille. Olimme englanninkielisessä ryhmässä ja meidän lisäksi ohjeistusta oli ainakin venäjäksi ja turkiksi. En saanut oikein mitään selvää turkkilaisen oppaan puheesta, mutta en jaksanut välittää. Olipahan jotain yllätyksiä sitten tiedossa.. Ryhmän mukana oli myös ammattikuvaaja, joka kuvasi päivän aktiviteettejä sekä kuvina että videona. Materiaalin olisi myöhemmin voinut ostaa, mutta emme jaksaneet maksaa 20$, koska minulla oli oma järkkäri mukana.

Mahmutlarin näköalapaikalta.

Jatkoimme pian matkaa läpi pienempien kylien, jeepit poikkesivat välillä tieltä ja kurvailivat pöllyävillä hiekkateillä ja mäkisillä kukkuloilla. Jossain vaiheessa ihmiset alkoivat kaivelemaan jeepin penkkien välistä täysiä vesipulloja, minkä jälkeen alkoikin kunnon vesisota. Turkkilainen musiikki raikasi kaiuttimista, jeepit ohittelivat toisiaan ja ihmiset heittivät vettä toisten autojen kyydissä olleiden turistien päälle. Itse en oikein innostunut tuosta aikuisten vesileikistä, koska kamerani kastui koko ajan.

Kahvitauko

Koska luulin, että menemme bussilla ja käymme vain kanjonilla, en ollut laittanut ollenkaan aurinkorasvaa muualle kuin naamaan. Turbaanin lennettyä päästä moottoritiellä, heitin huivin pääni ympärille ja peitin sillä myös niskan ja kädet. Niska on palanut jo kahdesti aiemmin Meksikon reissulla, joten en viitsi ottaa riskiä, että se kärähtää vielä kolmannen kerran. Sain varjeltua huivin avulla myös kameraa aina, kun vesisade roiskusi päällemme autoista. Olin tässä vaiheessa vielä suht kuiva itse.

Pian pysähdyimme Demirtasin alueella sijaitsevan vuoripuron ympärillä olevaan pieneen kahvila-ravintolaan. Ostimme turkkilaiset kahvit ja istahdimme hetkeksi joen päälle rakennettuun kahvilatelttaan. Joessa olisi ollut mahdollisuus uida, mutta aikaa oli niin vähän ettei kukaan tainnut pulahtaa veteen. Kahvilassa oli suloinen kissa, jonka toinen silmä oli sininen ja toinen vihreä, mutta en saanut siitä oikein kuvia kissan telmiessä sohvatyynyillä.

Cüceler Mağarası

Kahvitauon jälkeen ajelimme kovaa vauhtia ylemmäs Taurusvuorille. Jossain vaiheessa meinasi hieman pelottaa, kun jeepit kaahailivat kapeita teitä ja ohittelivat toisiaan vesisodan jatkuessa entistä kiivaampana. Olimme maksaneet matkan alussa 10 liiran ylimääräisen maksun, kun kuski kysyi, haluammeko käydä jossain luolassa matkan varrella. Emme tienneet millainen luola oli kyseessä, mutta maksoimme silti. Saavuimme muutaman neulansilmämutkan jälkeen korkealle huipulle, mistä avautui upeat näköalat metsäisille Taurusvuorille. Vuoristo kulkee Etelä-Turkissa aivan Alanyan takana ja vuorten korkein kohta kohoaa yli 3 700 metrin korkeuteen. Kallioseinustaa pitkin kulki puinen kävelypolku, jota pitkin lähdimme suuntaamaan kohti luolan suuta.

Astuimme sisään luolaan ja yllättäen edessämme avautuikin uskomattoman kaunis ja iso tippukiviluola! Luola oli paljon kookkaampi kuin Damlatasin luola, missä kävimme täällä Alanyassa. Luolassa oli myös ihanan viileää. Kuljeskelimme ehkä 20 minuuttia ja kuvailimme kivimuodostelmia. Ryhmän valokuvaaja otti meistä useamman kuvan eri paikoissa, mutta en siltikään lämmennyt ajatukselle ostaa matkakuvia jälkeenpäin. Luolastossa oli useampia kammioita ja polkuja eri suuntiin. Emme ehtineet kierrellä läheskään koko luolaa, vaan pysyttelimme melko lähellä lähtöpistettä. Tapani mukaan poikkesin kuitenkin hieman luolaston poluilta ja halusin änkäytyä mahdollisimman pieneen kallionkoloon. Näin ne ihmiset varmaan jäävät jumiin ties mihin erikoisiin paikkoihin 😀

En muuten tiedä, luuliko valokuvaaja meitä muslimeiksi, sillä hän kutsui veljeäni koko matkan ajan brotheriksi ja minua sisteriksi. Muita naisia hän tuntui kutsuvan ladyiksi. Monet muslimit kutsuvat kanssa-uskoviaan nimenomaan veljiksi ja siskoiksi. Ehkä veljeni parta ja minun huivi antoi väärän vaikutelman, tai sitten se on joillain vain tapana.. 😀

Aiemmin hotellin vanhempi miestyöntekijä kysyi minulta, olenko kokonaan suomalainen. Sanoin olevani ihan puhdas suomineito, ja hän sanoi, etten näytä suomalaiselta eikä muut suomalaiset kuulemma yleensä pukeudu Turkissa hameeseen ja huiviin (minulla oli silloin turbaani päässä). Hän kiitteli siistiä pukeutumistani, mutta en ollut ajatellut sen olevan mitenkään erikoista, vaikka olinkin etukäteen päättänyt pukeutuvani suht peittävästi. En koskaan Suomessakaan kulje ihmisten ilmoilla hihattomilla topeilla ja shortseilla, vaikka olisi miten kuuma. Olen aika modest ihan luonnostani. Sitä paitsi pidän siitä, että voin käyttää jotain päähinettä, sillä vihaan hiusten laittamista. Minulla onkin aina ulkona joko lippis tai turbaani päässä myös Suomessa. Hame puolestaan on ihan käytännön kannalta hyvä valinta kuumassa ilmassa. Onneksi minulla on naisena myös vapaus valita, miten pukeudun, ja olen siitä kiitollinen.

Moskeija, silkkitehdas ja lisää kahvia

Luolasta jatkoimme matkaa hieman alemmas ja vesisota yltyi täyteen mittaansa. Taivas oli jo valmiiksi tumma ja näytti uhkaavasti siltä, että saamme kohta myös taivaallisen kastelun niskaamme. Jeepit hurjastelivat kovaa vauhtia alas vuorilta, ja seuraava pysähdyspaikka olikin sitten moskeija. Tässä vaiheessa olin jo melkein litimärkä. Menimme hetkeksi moskeijaan, turistit kääriytyivät tarjolla olleisiin huiveihin ja hameisiin. Otin muutaman kuvan, mutta en jaksanut olla moskeijassa kovin pitkään vaan menin takaisin ulos.

Kuvakaappaus ottamaltani videolta.

Ulkona oli kaunis joki ja vehreä kasvusto sen rannoilla. Kuvailin hieman ja siirryimme sitten viereiseen kahvilaan, missä oli myös silkkitehdas. En ehtinyt kuin vilkaista silkkikojua, kun ulkoa jo kuului auton tööttäykset, että nyt jatkuu matka. Ehdin saada turkkilaisen kahvin juuri ja juuri mukaan. Ulkoa kaikui myös jälleen kerran rukouskutsu. Kun astuin kahvilasta ulos, oli ulkona kaatosade. Kuski oli vetänyt jeepin ylle irtokaton, mikä suojasi edes hieman kyytiläisiä.

Sapaderen kuvankaunis kanjoni

Kun saavuimme päiväretken pääkohteeseen, vettä tuli edelleen kaatamalla. Meillä ei ollut sateenvarjoa eikä sadetakkeja, mutta koska olimme muutenkin jo ihan litimärkiä, päätimme lähteä kulkemaan puisia kävelypolkuja pitkin kohti kanjonin syövereitä. Jätin kuitenkin laukun ja järkkärin autoon ja otin mukaan vain puhelimen. En viitsinyt ottaa riskiä, että kamera hajoaa vesisateessa. Kanjoni oli aika sumuinen ja vettä tuli sen verran roimasti, että pari kertaa sanoin jo veljelleni, että pitäisiköhän mennä takaisin autolle.

Tiesin, että kanjonin perällä on vesiputous, ja päätimme sitten jatkaa matkaa sinne asti. Kysyimme vastaantulijoilta jossain vaiheessa, onko perälle vielä pitkä matka. Kanjoni on vain 360 metriä pitkä, joten matkaa ei ollut hirveästi kuljettavana. Korkeutta kanjonilla on peräti 400 metriä. Kanjoni on muodostunut tuulen, veden ja jään eroosiosta ja on todella kaunis paikka. Matkan varrella on pienempiä vesiputouksia sekä luonnon muovaamia altaita, jonne voi pulahtaa uimaan. Kanjonia reunustaa mitä vehrein luonto ja paikoin tuntuu, kuin olisi jossain trooppisessa maassa tai sademetsässä. Aivan ihana paikka, ehdottomasti yksi reissun kohokohdista! Kauniilla kesäpäivällä kanjonilla voi viettää helposti useamman tunnin. Sinne kannattaakin ehkä mennä omatoimisesti, jos haluaa viettää aikaa pidempään. Hieman ennen vesiputousta on myös vessat ja pieni kahvio.

Luonnon muovaamia uima-altaita.

Reitin varrella on pieni huilahduspaikka.

Kanjonin puisen kulkureitin päässä odottaa vesiputous.

Kun lähdimme kävelemään takaisin päin vesiputoukselta, sade loppui ja aurinko alkoi pilkottaa vuorten lomasta. Onneksi emme jääneet autoon tai kääntyneet takaisin kesken matkan! Vähän harmittelin että järkkäri oli autossa, mutta sainpahan edes puhelimella muutaman kuvan muistoksi. Paluumatkalla alkoi hieman paleltaa, sillä huivikin oikein valui vettä, eikä lämmittänyt enää nimeksikään. En voinut silti ottaa sitä päästäni, sillä hiukset olivat liimautuneet ja takussa vesisateen ja -sodan takia. Näytin kyllä ihan uitetulta koiralta, jonka nenänpäästä vaan valui vesipisarat 😀

Kun palasimme autoille, olivat jeepit hävinneet ja lähdimme kulkemaan tietä pitkin alaspäin. Sieltä autot löytyivätkin ja meitä odotti myös päiväretken hintaan kuulunut lounas. Valittavana oli joko grillattua kalaa tai kanaa. Otimme kumpikin grillatut kanavartaat ja lisukkeet. Kana oli todella herkullista ja maistui ihan hiillokselle kuten asiaan kuuluu. Aterioituamme tarjoilija tuli taputtelemaan veljeäni selkään hyvillään siitä, että söimme lautaset tyhjiksi, mashallah.

Lounaan jälkeen kävimme vessassa ja veljeni sanoi, että miesten vessassa on jäätävä hämähäkki. Kävin katsomassa, eikä Guatemalassa ollut hämähäkki ollut mitään tuon hirvityksen rinnalla! En ole koskaan nähnyt noin isoa rotiskoa missään :O

Kämmenen kokoinen hämähäkki, hrrrrrr..

Loppumatka menikin suht rauhallisesti, sillä jeepit lähtivät kukin omaan tahtiinsa takaisin kohti Alanyaa. Jeepin katto oli jälleen auki ja ilmavirta kuivatti kivasti läpimärät vaatteet. Ihailimme maisemia ja nautimme raittiista vuoristoilmasta. Päiväretki oli todella hintansa väärti ja suosittelen sitä ehdottomasti, jos on yhtään seikkailumielinen! Heikkohermoisille retki ei ole se paras mahdollinen, ja korkeanpaikankammoisten kannattaa myös jättää reissu väliin, sillä jeepit oikeasti ajoivat välillä todella riskialttiisti eikä vuoren rinteillä ole mitään kaiteita. Turvavyönä on vain lannevyö, mutta me taisimme olla ainoita, ketkä niitäkään käyttivät. Enemmän minua kuitenkin pelotti Mongoliassa, kun ajoimme jäisiä vuoristoteitä ja aavikolla maastoauton kulkiessa ihan kallellaan. Mutta onneksi selvisimme tästäkin reissusta hengissä ja onpahan sitä taas yhtä kokemusta rikkaampi! 🙂

2 kommenttia
perjantai, kesäkuu 21, 2019 by Cilla Maria / From sunset last night to sunrise this morning

Alanya yllätti iloisesti

Saavuimme varhain maanantaiaamuna tänne Alanyaan. Turkkilaisen Freebird Airlinesin lento meni ihan joutuisasti, mutta en saanut nukuttua oikein nimeksikään. Kone laskeutui Antalyan kentälle klo 2:25, laukut tuli melkein heti, ja kentällä Nazarin edustaja ohjasi meidät oikeaan bussiin ja antoi loman infopaketin. Veli oli tulostanut ennen reissua kattavan tietoiskun paikasta, joten olimme jo aika hyvin perillä kohteen nähtävyyksistä ja tavoista. Matka hotellille kesti pari tuntia ja välissä oli yksi pysähdys huoltoasemalla. Ostin pienen sipsipussin ja koetin torkkua bussissa. Olimme ainoita, ketkä jäivät Atak Hoteliin. Respassa on 24/7 vastaanotto, joten pääsimme kirjautumaan sisään heti aamun pikkutunneilla, mitähän kello olisi ollut, jotain puoli kuuden tienoilla.

Maisemat Kuopion yllä on paljon kauniimmat kuin Helsingistä lähdettäessä.

Viihtyisä huoneistohotelli

Ostimme koko viikon ajalle ilmastoinnin ja sen lisäksi tallelokeron, mille ei ole ollut kylläkään käyttöä. Ilmastointi sen sijaan on huutanut +16 ja +18 asteessa, sillä ulkona on melkein +30 lämmintä ja ilmankosteus yli 80%. Huone ja koko hotelli yllätti positiivisesti. Makuuhuoneessa on kaksi yhden hengen vuodetta, joista minä nukun toisessa ja lisäksi täällä on meikkipöytä ja tilava vaatekaappi. Olohuoneessa on kaksi vuodesohvaa ja parisänky, jossa veljeni nukkuu. Olohuoneen yhdellä seinustalla on myös keittonurkkaus, jossa olemme kokkailleet iltapalaa. Huoneessa on jääkaappi, pieni keittolevy ja vedenkeitin. Huoneessa on myös parveke, missä on kiva nautiskella välipalaa ja katsella maisemia. Kylpyhuone on ihan siisti ja tilava. Siivooja käy joka päivä tyhjentämässä roskat ja petaamassa sängyt. Peitosta ja pyyhkeestä on ehtinyt siivoojan jäljiltä muodostua tänä aikana jo vene sekä norsu 🙂

Aamupala on monipuolinen ja siihen kuuluu kahvia, teetä ja mehua, keitettyjä kananmunia, paistettua makkaraa, sipulia, perunoita ja paprikaa, meksikolaisen flautan tapaisia filotaikinarullia, leikkeleitä, juustoja, salaatteja ja vihanneksia, oliiveja, turkkilaista jugurttia, erilaisia muroja, mysliä, hilloja, suklaalevitettä, kuivattuja ja tuoreita hedelmiä, sekä leipiä. Tämän lisäksi olemme käyneet hakemassa paikallisesta supermarketista virvokkeita, hedelmiä ja jotain muuta pientä. Respasta olemme ostaneet viiden litran vesitonkkia, mikä riittää päiväksi. Olen todella tyytyväinen, että ostin ennen reissua puolen litran terästermarin, sillä se pitää veden kylmänä koko päivän. On kiva ottaa viilentävää juomaa kuumien päiväretkien aikana. Alakerrassa on respan ja aamupalasalin lisäksi uima-allas ja lasten allas, ravintola, baari sekä hamam.

Huomiota ympäristöstä, hinnoista ja uskonnosta

Nukuimme saapumisen jälkeen pari tuntia ja lähdimme sitten liikkeelle. Hotelli sijaitsee Alanyan rauhallisemmalla puolella, mutta aika lähellä rantaa. Parvekkeelta ja makuuhuoneen ikkunasta voi nähdä meren. Suuntasimme rantabulevardille, missä oli kiva kävellä merituulen viileydessä. Ranta on todella vehreä ja siellä on puistoalueita, kukkivia pensaita, kukkaistutuksia, patsaita, suihkulähteitä ja jopa kissapuisto, minne kissoille on rakennettu lepomökkejä. Kadulla on myös kissojen ja koirien ruokintapisteitä. Kierrätyslaatikoita lasille, metallille, muoville ja kartongille löytyy myös kiitettävän paljon. Rannat ja kadut on todella siistejä ja roskattomia.

Liikenne on suht vilkasta, mutta autot antavat pääosin ihan hyvin tietä, joskin varovainen saa olla kun ylittää tietä. Tiet on hyvässä kunnossa, mutta kävelykaduilla on jonkin verran korkeuseroja etenkin risteysalueilla. Pankkiautomaatteja on joka nurkalla, mutta en ole vielä nostanut rahaa. Olemme vaihtaneet käteistä respassa ja minä olen maksanut myös Revolutin kortilla ostoksia. Edullistahan täällä on Suomeen verrattuna. Esimerkiksi aiemmin mainitsemani viiden litran vesitonkka maksaa 6 liiraa eli 0,9€.

Suomalaisia on sattunut harvakseltaan vastaan, eniten tuntuu olevan venäläisiä ja turkkilaisia. Aika paljon on lapsiperheitä ja täällä onkin myös lapsille paljon nähtävää, mm. leikkipaikkoja ja vesipuisto. Merelle on mahdollista tehdä pieniä risteilyjä isoilla merirosvolaivoilla. Rannat on upeita ja vesi turkoosia ja kristallin kirkasta. Rantatuolit on maksullisia, osassa ranta-alueita on ilmainen wifi. Täällä huoneessa ei muuten ole wifiä, joten nettiin päästäkseen joutuu menemään aulaan, mutta aika vähän nettiä on tullut käytettyä sielläkään. Olen välillä käyttänyt parin minuutin ajan mobiilidataa katsoakseni WhatsApp-viestit tai Facen ja Instan. Parissa päivässä mobiilidataan on mennyt jo monta euroa, joten sitä ei kyllä kannata pitää päällä.

Tässä meidän alueella ei ole hirveästi mitään krääsäkauppoja toisin kuin tuolla vuoren toisella puolen sataman ympärillä. Vähän kun tästä menee keskikaupungille tai rantabulevardille päin, eteen levittäytyy tusinoittain samanlaisia kauppoja, mitkä kaikki myyvät samoja piraattituotteita kuten laukkuja, paitoja ja sandaaleita. Piraattivaatteet ovat todella laadukkaan oloisia eikä esimerkiksi nahkaisista lompakoista pysty noviisi päättelemään, onko kyseessä aito Armani vai ei. Myös Adidaksen paidat näyttävät ihan aidoilta, mutta viiden euron hinta kertoo tuotteen olevan feikki. Kojuissa myydään myös aidon näköisiä Kånken-reppuja, mikä oli aika yllättävää. Yksikin myyjä kertoi ihan rehellisesti, ettei kyseessä ole aito tuote vaan ”hyvin tehty kopio”. Monessa paikassa myyjät tervehtivät suomeksi ja kysyvät ”mitä kuuluu”. Aika rauhassa täällä saa kulkea, vaikka oletin että myynti ja tyrkytys on paljon aggresiivisempaa. Kaduilla ei ole mitään huuteluja kuulunut. Turkkilaiset miehet kutsuvat veljeäni muslimimiehille tyypillisesti brotheriksi ja minua puhutellaan joko senoritana, dearina tai sunshinena (olenhan varsinainen päivänsäde..).

Kun katsoo ulos, ei hirveästi tunnu siltä, että on muslimimaassa. Toki kaduilla on aika paljon hijabiin verhoutuneita naisia, eikä kaikista kaupoista saa esimerkiksi alkoholia, mutta muuten tuntuu kuin olisi missä tahansa maassa. Asia konkretisoituu vahvimmin silloin, kun minareeteista alkaa kaikua azan-rukouskutsut. Olen kuunnellut azaneita (tai suomeksi adhaaneita) joskus YouTubesta, mutta nyt kuulen täällä ne ensimmäistä kertaa livenä. Kuulostaa jännältä, kun arabiankielinen kutsu kaikuu seinistä ja sekoittuu kaupungin ääniin. Alanyassa on kolmisenkymmentä moskeijaa, joten välillä azan kuuluu monesta minareetistä yhtä aikaa ja se saa aikaan oudon äänimaailman, ehkä jollain tapaa jopa hieman pelottavan 😀

YLLÄTTÄVÄN UPEITA NÄHTÄVYYKSIÄ, päivä 1

Alanya Teleferikillä Alanya Kaleiçi -linnoitukseen

Alanyan kaupunki jakautuu kahteen osaan ja niiden väliin jää korkea Kale-kukkula, josta työntyy merelle kapea niemenkärki. Kaupungin vasemmalta puolelta ylös kukkulalle lähtee Alanya Teleferik -näköalahissi, joka kiidättää matkailijat vajaassa kolmessa minuutissa 250 metrin korkeuteen. Köysiratahissi maksaa 20 liiraa (3€) menopaluulta tai 16 liiraa (2,50€) yhteen suuntaan. Huipulta aukeaa upeat maisemat rannikon ja Välimeren ylle. Kukkulalle pääsee myös bussilla tai taksilla, ja jos haluaa kävellä, on mutkittelevia teitä kuljettava 3,5 kilometrin verran. Nousu on aika raskas ja paikoin jyrkkä, joten pyörällä sinne ei kannata ehkä lähteä.

Kukkulalla lepäävä linnoitus nykyisellään on rakennettu 1200-luvulla ja se on jäänteitä seldžukkien valtakaudelta, kun turkkilaiskansa yhdisti hallitsemansa alueet Turkista aina Keski-Aasiaan asti. Lopulta mongolit voittivat seldžukkien ylivallan ja vain pieni osa tuosta sunnilaisesta valtakunnasta jäi valtaan Anatolian (nykyisen läntisen Turkin) alueelle. Linnoitus rakennettiin Alanyan perustamisen yhteydessä vuonna 1220 Alaeddin Keykubat I:n toimesta. Historiankirjat kertovat, että linnoituksen paikalla olisi ollut aiempi linnakompleksi jo yli kaksituhatta vuotta sitten, kun merirosvot hallitsivat aluetta. Sen jälkeen rakennelmaa vahvistettiin bysanttien ja roomalaisten aikakaudella. Itse linnoitus kattaa koko kukkulan laen ja siellä kuljeskellessa saa kulumaan useamman tunnin. Muureja on nykyään jäljellä 6,5 kilometriä, ja linnoitukseen on aikanaan kuulunut 140 tornia. Linnoituksessa oli muinoin oma siipensä sulttaanille ja toinen tavan kansalle, ottomaanien aikaan rakennelma puolestaan toimi pelkästään puolustustarkoituksessa.

Kukkulalle kannattaa mennä aamulla tai keskipäivällä, sillä iltaa kohden ihmispaljous on liian ruuhkainen. Linnoitus on avoinna klo 9-19, mutta Teleferik kulkee klo 23 asti. Olimme itse linnalla iltapäivällä ja saimme kulkea melko väljästi. Kuuden maissa kun lähdimme takaisin päin, oli väkeä todella paljon eikä kuvien ottamisesta olisi tullut oikein mitään. Päivällä toki on kuuma, mutta huipulla on useampi kahvila ja ravintola, mistä saa viilentäviä virvokkeita. Kävimmekin ottamassa juomat ja ihailimme samalla maisemia.

Süleymaniye moskeija (Orta Hisar)

Hieman alempana kukkulalla sijaitsee todella kaunis vanha moskeija. Myös moskeija rakennettiin alunperin Alaeddin Keykubarin toimesta 1200-luvun alkupuoliskolla, mutta rekonstruoitiin myöhemmin Suleiman Suuren aikaan 1500-luvulla käyttäen alkuperäisiä materiaaleja. Kävimme ravintolastopin jälkeen moskeijalla, sillä halusin olla paikalla kun iltapäivän azan kuulutettiin. Rakastan arabiankielisiä nasheedeja, mitkä monesti lauletaan kaikuvalla äänellä ilman musiikki-instrumentteja, joten myös azanit kuulostavat mielestäni kauniilta.

Moskeijoihin ei saa missään nimessä mennä kengät jalassa ja naisten tulee peittää päänsä huivilla, myös vähintään olkapäiden ja polvien tulee olla peitettynä. Tämä viimeinen koskee myös miehiä, naisilla tulisi mielellään olla pitkä hame. Moskeijan edustalla oli turisteja varten iso kasa huiveja ja hameita, mutta itselläni oli jo valmiiksi pidempi hame päällä ja pashminahuivi turbaaniksi kieputettuna päässä. Olin ottanut mukaan pitkähihaisen pitsitakin, jonka puin päälle ennen moskeijaan menoa. Veljeni kävi vaihtamassa t-paidan hihattoman tilalle. Moskeijoissa on iso rukoussali miehille ja pienempi tila naisille. Tuolla Suleimanin moskeijassa naisten rukoushuone oli eristetty verholla suuresta salista. Joissain moskeijoissa naiset menevät yläkertaan rukoilemaan. Suuren salin yhdellä seinustalla oli pieni pöytä, jolla oli erikielisiä esitteitä ja uskonnollisia tekstejä. Otin mukaani englanninkielisen esitteen ISISin aiheuttamasta islamin maineen mustamaalaamisesta, ”Exploitation of religion by a terrorist organization daesh”. Daesh on arabiankielinen halventava termi ISISille.

Ehdimme olla vähän aikaa sisällä, kunnes poistuimme ulos penkeille odottamaan azanin alkamista. Vaikkei itse harjoittasikaan islamia, tulee paikallisia tapoja silti kunnioittaa. Tunsin lievää myötähäpeää niitä turisteja kohtaan, jotka menivät hiukset hulmuten, hihattomalla pikkutopilla ja minishortseilla moskeijan eteen ottamaan selfieitä. Joissain konservatiivisimmissa muslimimaissa vähäpukeisen naisen keimailua moskeijan edustalla pidetään erittäin epäkunnioittavana ja törkeänä. Esimerkiksi Arabiemiraateissa naiset ei saa ottaa kuvia moskeijan edessä, jos päätä ei ole peitetty. Täälläkin moskeijan vartija katsoi todella tuimasti joitain turisteja ja kävi valittamassa asiasta sekä heitteli huiveja naisille, ketkä yrittivät mennä sisään vähäpukeisena.

Moskeijalta siirryimme vielä korkeammalle linnoituksen huipulle ja kiertelimme raunioilla, katselimme hautakiviä ja kävelimme vuoristopoluilla. Kävimme myös tankkaamassa nestettä vuoren laella olevassa pienessä kahvilassa. Sieltä avautui jälleen hulppeat maisemat alas Alanyan satamaan.

Akeşebe mausoleumi ja alla ikivanha minareetti.

LISÄÄ NÄHTÄVYYKSIÄ, päivä 2

Basaarialue

Vuokrasimme pyörät hotellin kautta toiselle päivälle, koska niiden avulla suurehkossa kaupungissa pääsee kulkemaan paljon nopeammin. Pyörävuokraamosta tuotiin hyvät maastopyörät meille nenän eteen ja ne maksoi 5€ per päivä (per pyörä). Lähdimme ajelemaan basaarille päin kohti keskikaupunkia.

Basaarialue on tähänastisista kohteista ainoa, mitä en suosittele kenellekään. Tiesin kyllä, että basaareissa myyjät tyrkyttävät kaikkea mahdollista, mutta emme ehtineet kulkea kuin kahden kojun ohi, kun meitä alkoi ärsyttää niin paljon, että lähdimme pois. Kiroilin suomeksi ja olin todella ärtynyt enkä edes vilkaissut myyjiin päin, kun he huutelivat peräämme. **tuttaa suoraan sanottuna aina kun joku yrittää tyrkyttää ja tuputtaa jotain. Tunsin samaa ärtymystä myös Guatemalassa katukauppiaiden lähtiessä seuraamaan tai tullessa häiritsemään kun olin ravintolassa syömässä. Ei on ei ja se pitäisi jokaisen ymmärtää. Itse ainakin olen sellainen, että jos joku ei kunnioita kieltäytymistäni vaan jatkaa jankkaamista, vedän liinat täysin kiinni, enkä mistään hinnasta enää muuttaisi mielipidettäni. Se viimeinenkin mielenkiinnon ripe karisee pohjamutiin, ja sama pätee myös ihmisiin. Jos en halua keskustella netissä jonkun ihmisen kanssa ja sanon asiasta, ja ihminen silti jankkaa ja jankkaa, estän tyypin kokonaan.

Aitoa kebabia ja ärsyttäviä kulkukissoja

Lähdimme basaarilta etsimään ruokapaikkaa ja päädyimme Al Döner kebab-ravintolaan. Tarjoilija oli jotenkin tympeä, mutta ruoka oli hyvää. Otimme Turkin ”kansalliskebabin”, Adanan, missä oli ns. kokonaista kebab-lihaa eikä mitään siivutettua, mihin Suomessa törmää. En yleensä syö kebabia, mutta tuo oli todella herkullista. Vartaassa maistui savu ja chili. Lisukkeena oli pitaleipää, riisiä, ranskalaisia ja vihanneksia. Annos oli erittäin kaunis, mutta niin iso, etten jaksanut syödä kaikkea.

Ruokainnon pilasi myös pöydän viereen notkumaan tullut katukissa, joka tuijotti vihaisesti ja yritti saada osansa ruuista. Jossain vaiheessa kissa hyppäsi penkille ja raapaisi kyynärpäästäni. Mielessäni vilisi rabies-kauhutarinoita ja hieroin käteen käsidesiä. Katsoin ihoa, mutta siihen ei onneksi tullut mitään verinaarmua eikä muutakaan ihorikkoa. Aloin kuitenkin miettimään asiaa ja kävin läheisessä yksityisessä sairaalassa kysymässä neuvoa. Nainen katsoi kättä ja soitti päivystävälle lääkärille, joka sanoi, ettei mitään rabiesrokotetta tarvitse, koska verta ei tule. Nainen kuitenkin sanoi, että jos oman mielenrauhan takia haluan otattaa rokotteen, tulisi minun mennä julkiseen sairaalaan, joka on vastuussa rokotteista. Mutta hän lisäsi, etteivät he sielläkään todennäköisesti tee asialle mitään, joten annoin asian olla ja jatkoimme matkaa seuraavaan kohteeseen. Sivuhuomiona, että sairaala oli todella moderni ja siisti, mutta se olikin yksityissairaala ja nimestä päätellen yliopistollinen sellainen. Visiitti oli ilmainen, koska mitään varsinaista hoitoa en tarvinnut.

Damlataş Mağarası-luola

Sairaalasta jatkoimme matkaa kohti kaunista Kleopatra-rantaa ja Kale-kukkulaa, jonka juurella sijaitsee Damlataşin tippukiviluola. Kävimme rantabaarissa juomassa virvokkeet ja ostimme pari t-paitaa tuliaisiksi. Luolaan on muistaakseni 7 liiran (noin euron) pääsymaksu eli ei paljoa mitään. 50 metriä pitkä luola löydettiin vahingossa vuonna 1948 sataman rakennuksen yhteydessä. En ole aiemmin käynyt tippukiviluolassa ja se oli hieno kokemus. Tippukivet ovat muodostuneet 10 000 – 15 000 eaa, luolassa on 22,9 asteen lämpötila läpi vuoden, ilmankosteus 98% ja ilman hiilidioksidipitoisuus 10-15-kertainen. Ilmastolla sanotaan olevan hyödyllisiä terveysvaikutuksia astmaatikoille. Luola on kahdessa kerroksessa ja alas pääsee portaita pitkin. Alhaalla on myös pienempi luola, jonne päästäkseen on kömmittävä matalan ”tunnelin” läpi. Ahtaanpaikankammoisille luola saattaa olla paha paikka. Luolassa on myös hyvin kuuma ja kostea, joten kovin pitkään siellä ei jaksa olla. Ihmispaljous varmasti nostaa lämpötilaa yli tuon 22,9 asteen.

Alanyan satama, Kızıl Kule -torni ja Tersane Açıkları (vanha telakka/venevalkama)

Istuskelimme satamassa jonkin aikaa ja kuuntelimme jälleen kerran rukouskutsuja. Tällä kertaa kokemus oli erityisen hieno, sillä rannalla ja vuorilla on useampi moskeija, mistä azanit kuuluivat kaikista hieman eri aikaan. Unenomainen laulu kaikui kauniisti vuorilta ja sai aikaan kylmiä väreitä.

Heti sataman kyljessä on Kızıl Kule eli Punainen torni, joka on yksi Alanyan maamerkeistä. Sekin on rakennettu 1220-luvulla. Torni on ollut puolustuksellisessa käytössä, mutta nykyään siellä sijaitsee museo. Tornissa on viisi kerrosta ja se on halkaisjaltaan 30 metriä. Emme käyneet tornin sisällä, mutta kiertelimme satamanpuoleisessa linnoituksessa ja muurien lomassa muuten vaan. Muurin toisella puolella on pieni kivipohjainen uimaranta, missä merivesi on äärimmäisen kirkasta, aivan kuin nestemäistä vuorikristallia. Myös tämä ranta on putipuhdas eikä roskaa näkynyt missään.

Rannan ja muurin päässä on vanha telakka tai venevalkama, Tersane, missä niin ikään toimii nykyään aihetta käsittelevä museo. Sisäänpääsy kauniille vanhoille holveille oli 7 liiraa (yhteishinta Punaisen tornin kanssa olisi ollut 10 liiraa). Telakka on todella ”instagrammable place” ja se onkin suosittu kuvauskohde. Olimme paikalla hyvissä ajoin, joten saimme tuollakin kuljeskella ja kuvailla melkein tyhjissä holveissa. Olen hyvilläni, että otin järkkärin mukaan ja kiitollinen siitä, että veljeni osaa ottaa hyviä kuvia, eikä nurise vaikka haluankin pysähtyä kuvailemaan useampiin kohteisiin 😀 Jos merenkäynnin historia ja aihe kiinnostaa, netistä löytyy paljon informaatiota sataman kohteista. Meitä se ei niinkään kiinnostanut, joten emme käyneet koko museon aluetta läpi, halusin vain käydä ottamassa kuvia.

Kupillinen turkkilaista kahvia ja kauniita mosaiikkilyhtyjä

Paluumatkalla pysähdyimme erääseen muurien lomassa olleeseen pieneen kahvilaan, missä joimme kahvit. Missä ikinä olenkin, haluan juoda perinteistä kahvia tai teetä ja perehtyä muutenkin kulloisenkin alueen ruokakulttuuriin. Turkkilainen kahvi, kahvesi, valmistetaan hienojakoisesta kahvista ja se kiehautetaan hellalla pienessä pannussa. Kahvi tarjoillaan minikokoisesta kahvikupista ja on aika vahvaa ja paksua. Kahvi on kyllä todella hyvää ja aromikasta. Pitää katsoa, jos löytäisin pienen kahvipannun ja kahvia kotiin viemisiksi. Koetin katsoa jo kaupasta, mutta siellä myytiin valitettavasti lähinnä Nestlen pikakahvia, mikä oli oudoksuttava ilmiö myös Väli-Amerikassa, joka sentään on kahvituotannon kultamaita. Täällä monissa kahviloissa on pelkkä lehväkatto joko oliivi- tai appelsiinipuista tai viiniköynnöksistä. Ihastuttavia yksityiskohtia 🙂

Satamaan palattuamme istuskelimme vielä hetken rannalla ja jatkoimme matkaa hotellille päin. Pysähdyimme matkalla kaupassa ja kävin myös eräästä matkamuistokaupasta ostamassa turkkilaisen lyhdyn, jonka voi laittaa riippumaan esimerkiksi parvekkeelle. Lyhtykupuun voi laittaa kynttilän tai vaikka ledit. Olen jo pitkään ihaillut noita lamppuja netistä, ja jos minulla olisi iso matkalaukku mukana, ostaisin sellaisen lyhdyn, missä on useampi lamppu eri korkeudella spiraalin muodossa. Lyhdyt on valmistettu metallista ja lasimosaiikista ja ne on todella kauniita pimeällä. Ostin myös pienen metallisen Aladdinin taikalampun ihan vaan koristeeksi. Maksoin ostoksista aika kovan hinnan, 125 liiraa eli 19€, koska en jaksanut tinkiä yhtään, jolloin hinnasta olisi lähtenyt varmaan puolet pois.

Takaisin hotellilla ja pieni lepohetki

Tulimme takaisin hotellille joskus seitsemän maissa ja kävimme huoneessa pyörähtämässä pikaisesti. Menimme sen jälkeen aulaan istuskelemaan ja datailemaan. Lisäsin kuvia instaan ja aulabaarin mies kuskasi eteeni ilmaiseksi kaksi kupillista teetä veljen juodessa pari olutta. Mies on töissä jo aamupalalla ja työvuoro näyttää jatkuvan iltaan asti. Kyseinen ukko on auttanut meitä päiväretkien suunnittelussa ja hommasi eiliset pyörät meille plus on ollut todella avulias ja ystävällinen. Pitää jättää tippiä kun lähdemme täältä.

Tänään keskiviikkona on ollut hieman chillimpi päivä. Kello tulee kohta kaksi, enkä ole aamupalan lisäksi poistunut ollenkaan huoneesta. Veljeni meni pyöräilemään ja ottamaan aurinkoa rannalle, mutta jäin itse kirjoittamaan tätä blogitekstiä. En ole mikään auringonpalvoja ja tekee muutenkin ihan hyvää pitää välipäivä kaikista menoista. Pitää vielä katsoa kuvat valmiiksi ja mennä jonkun ajan päästä aulaan postaamaan tämä teksti. Kirjoitan nyt parvekkeella WordPadiin, sillä kuten sanottua, ei huoneessa ole nettiyhteyttä. Tein pientä välipalaa ja juon kahvia tässä samalla.

Saatamme illalla mennä käymään jossain shisha-kahvilassa, missä voi juoda turkkilaista kahvia tai teetä ja poltella makutupakkaa vesipiipusta. Kaiken kaikkiaan Alanya on yllättänyt meidät molemmat äärimmäisen iloisesti, enkä olisi koskaan osannut odottaa, että täällä on näin viihtyisää ja mielenkiintoisia nähtävyyksiä!

Ps. Kello on nyt viisi, istun täällä aulassa juomassa kahvia ja postaamassa blogitekstiä. Äsken alkoi ihan mieletön ukkonen. En ole koskaan kuullut noin kovaa ukkosen jyrinää. Myräkkä on ihan päällä, joten sunnittelemamme kauppaan ja kahvilaan meno siirtyy nyt hieman, mutta eihän tässä ole kiire mihinkään.

Kirjoita kommentti
keskiviikko, kesäkuu 19, 2019 by Cilla Maria / From sunset last night to sunrise this morning

Varsinainen äkkilähtö

Matkasuunnitelmat saattavat joskus yllättää eikä aikaa suunnittelulle juurikaan jää. Päätimme eilen pikkuveljeni kanssa, että lähdemme extempore Turkkiin. Lähtö on jo ylihuomenna! Veli oli joka tapauksessa lähdössä käymään lomalla, ja pyysi sitten minua mukaan. Kun olen nyt itsekin kesälomalla eikä mitään muutakaan ihmeellistä ole kuvioissa, päätin tarttua tarjoukseen. Toki kysyin mieheltäni, onko asia ok, mutta vaikkei hän ehkä kovin innoissaan olekaan jatkuvasta reissaamisestani, lienee hän jo tottunut tähän levottomaan sieluuni. Miehellä on omat menonsa, joten minulla on sitten nämä matkat. Kuten olen monesti aiemmin maininnut, on minun pakko päästä välillä pois Suomesta ja kaiken keskeltä. Nyt ei oikeastaan vielä ollut edes sellainen pakottava tarve, mutta lähdenpähän silti, kun tilaisuus tuli ja taloudellinen tilannekin sen sallii.

Katsoimme veljen kanssa netistä äkkilähtöjä, kriteerinä lähtöpäiväksi sunnuntai ja lentokentäksi Kuopio. Olemme molemmat nähneet jo ihan tarpeeksi Kreikkaa ja Espanjaa, joten Turkki oli ainoa jäljelle jäänyt vaihtoehto. Menemme Antalyan kautta Alanyaan, eli perinteiseen suomalaisten suosimaan rantakohteeseen. Emme kuitenkaan aio maata viikkoa rannalla, vaan etsimme jotain päiväretkiä lähiympäristöön. Matka irtosi todella halvalla ottaen huomioon, että suora lento on Kuopiosta, mistä lennot on monesti paljon kalliimpia kuin Helsingistä. Koska Antalyasta on Alanyaan reilu 120km, otimme valmiin lentokenttäkuljetuksen ylimääräisenä palveluna (19€/hlö). Nazarin järjestämän matkan kokonaishinnaksi tuli 278€ per naama, joten ei paljon mitään. Hintaan kuuluu lentojen ja kuljetuksen lisäksi kahden hengen huone huoneistohotellissa sekä aamupala. Tottakai päiväretkistä ja aterioista joutuu maksamaan erikseen, kuten edellisessä tekstissäkin satuin kirjoittamaan.

Oikeastaan minun ei pitänyt lentää enää tänä vuonna, ja se itseasiassa aiheuttaa hieman syyllisyyttä ja saa sisäisen äänen moralisoimaan hupilentelyä. Tätä matkaa ei oikeuta mikään, enkä pysty edes maksamaan kompensaatiomaksua lennosta, koska lennämme jollain oudolla tilauslennolla. Pitänee sitten entisestään kiristää ekologista vyötä kotona arjessa, jotta saan kompensoitua edes osan CO2-päästöistä. Aion lähteä matkaan pelkillä käsimatkatavaroilla, joten painolasti ainakin pienenee osaltani..

Viimekuinen paneelikeskustelu lentomatkustamisesta Maailma kylässä -festareilla.

Ristiriitainen Turkki

En ole koskaan erityisemmin haikaillut Turkin matkan perään (paitsi Kappadokian kiertomatkalle), mutta olisin ollut valmis käymään siellä, kun pari vuotta sitten olimme äitin kanssa Samoksella. Joistain kohdin Turkkiin oli reilun kilometrin pituinen matka, joten Psili Ammosin rannalta pystyi näkemään Turkin lipun liehuvan vastapäisellä rannikolla. Lauttaliikenne Kreikan päästä oli kuitenkin päättynyt viikkoa aiemmin, emmekä halunneet yöpyä Kusadasissa, mikä olisi ollut ainoa vaihtoehto, jos olisimme menneet turkkilaisella lautalla.

Tiirailua Turkin puolelle Kreikasta.

Turkista on vähän kaksijakoiset mielipiteet, sillä en esimerkiksi hyväksy kurdeihin kohdistuvaa vainoa tai Syyriaan tehtäviä iskuja. Mutta en lähde matkalle politikoimaan tai miettimään mahdollisia terrori-iskuja, vaikka niiden riski turistikohteissa onkin kohonnut. Jotkut myös ovat valittaneet, että Turkkiin matkustaminen tukee ainoastaan Erdoğanin hallintoa, mutta tuskin kyseinen maa niin kontrollissa on, etteikö esimerkiksi ravintoloitsijat tai turismista elantonsa saavat saisi liiraakaan matkailijoiden rahoista.

Kuten kirjoitin aiempaan Meksikon postaukseen, pitäisi matkailu lopettaa lähes kokonaan, jos yrittäisi vältellä kaikkia maita, joiden hallinto tai muut olosuhteet aiheuttavat ristiriitaisia tilanteita esimerkiksi ihmisoikeuksien tai luonnon tuhoamisen saralla. Yhtä lailla joku voisi kritisoida Suomeen matkustamista sillä verukkeella, ettei Suomi ole ratifioinut ILO 169 -sopimusta, ja näin ollen syrjii ja riistää saamelaisia. Vaikka olen itsekin aktiivisesti mukana eri kansalaisjärjestöissä ja haluan pitää sorrettujen puolia, on silti jotenkin yksioikoista kritisoida ihmisten matkakohdevalintoja tai varsinkaan tehdä oletuksia kenenkään arvoista matkakohteiden pohjalta. Ymmärrän toisaalta, miksi Turkkiakin kritisoidaan ja boikotoidaan, mutta en pidä sitä sen moraalittomampana kohteena, kuin vaikkapa Thaimaata. Asiat kun ei yleensä ole niin mustavalkoisia – toki jokaisella saa olla mielipiteensä.

Kurdien ja tukijoukkojen mielenosoitus Helsingissä maaliskuussa 2018 vaati Turkkia lopettamaan Rojavan (eli Syyrian Kurdistanin) pommitukset ja pysäyttämään ISISin.

Mitä Turkilta voi odottaa?

Itseäni Turkissa arveluttaa käytännön asioiden kannalta eniten aggressiiviset myyjät, joista olen lukenut ja kuullut paljon negatiivista. Koin välillä hienoista ärtymystä takertuvien katukauppiaiden takia myös Guatemalassa, joten ihan ummikkona en turkkilaisten basaarimyyjien eteen joudu. Pitää vain kävellä ohi kylmänviileästi ja hokea ”teşekkür ederim”, mikä tarkoittaa alunperin kiitosta, mutta tässä yhteydessä sitä voi käyttää kohteliaaseen kieltäytymiseen. Olen myös iloinen, että lähden reissuun miespuolisen matkakumppanin kanssa, joten uskoisin, että lomalla saa olla rauhassa. Toinen mikä hirvittää, on kulkukoirat ja mahdollinen rabies-tartunta. Tiedän, että riski on pieni, mutta silti. Karttelin irtokoiria myös Keski-Amerikassa, koska en muutenkaan ole erityinen koirien ystävä. Koirat ovat purreet minua muutamaan otteeseen ja lapsena siperianhusky hyppäsi naamalleni. Espanjassa irtokoira hyökkäsi rannalla jalkaani ja Belizessä vihainen koira lähti muristen ja hampaita näyttäen perääni. Kolmas ja viimeinen arveluttava asia on ruokamyrkytys. Ainakin nettitekstien perusteella jotkut ovat saaneet Turkista giardian tai kampylobakteerin. Pitää olla extra-tarkkana mitä suuhunsa laittaa ja pestä käsiä normaalia ahkerammin. En silti jaksa lähteä matkaan pelon kourissa, vaan lähden nauttimaan maasta, jossa en ole aiemmin käynyt.

Eniten Turkin matkalta odotan hyvää ruokaa, kivoja maisemia ja auringonlaskuja, raikasta merituulta sekä ehkä jotain kulttuurillisia elämyksiä, kuten tanssi- tai musiikkiesityksiä. Valitettavasti Konyaan on sen verran pitkä matka, ettei sinne pääse päiväretkelle. Se on yksi harvoista kohteista, joihin olen Turkissa halunnut (tai ylipäänsä Kappadokian kiertomatkalle). Konyassa sijaitsee itämaisen mystikon ja suufilaisuuden perustajan, Jalāl ad-Dīn Muhammad Rūmīn mausoleumi ja museo, mitkä olisivat olleet kivoja kohteita. Suufilaisuus itsessään on myös kiinnostanut minua ja luen usein Rumin viisauksia. Kyseessä on islamin mystinen alahaara, joka erosi šiialaisuudesta 700-luvulla. Osa fundamentalistisimmista muslimeista pitää suufilaisuutta harhaoppina, eikä tunnusta sen uskonnollista arvoa. Itse pidän sen filosofiasta ja Rumin opetuksista, mutta en koe sitä itselleni minään uskontona. Alla oleva Rumin quote on yksi suosikkiaforismeistani:

Turkki oli vuoden 2017 Matkamessujen teemamaa.

Mitä mukaan?

En ole aiemmin lähtenyt äkkilähdöllä rantalomalle, joten pitää nyt hieman miettiä, mitä otan mukaan. Vaatteita ei hirveästi tarvitse viikon reissulle, joten ottanen vain pari toppia, kolme t-paitaa, shortsit, hameen, trikoomekon, legginsit, pashminahuivin, yöpaidan, sukkia ja alusvaatteita. Pyyhe pitää ottaa myös mukaan, sillä hotellin pyyhettä ei saa viedä rannalle. Uimaan en varmaan tälläkään reissulla mene, ja kaiken lisäksi bikinit on ostettu niin monta vuotta sitten, etteivät ne totta puhuakseni enää mahdu edes päälle. Saavumme Antalyaan puoli kolmen aikaan aamuyöllä ja siitä on parin tunnin bussimatka Alanyaan. En tiedä Turkin lämpötiloja yöaikaan, joten otan varmaan mukaan kevyen tuulitakin, tai sitten collegepaita tai ohut neule saa riittää. Kengistä mukaan lähtee nahkaiset ballerinat kävelykengiksi, sekä Niken sandaalit, mitä voi käyttää rannoilla, altaalla ja suihkussa.

Vaikka Turkki onkin sekulaari maa ja vaikka menemmekin pääosin turistikohteeseen, on silti pidettävä mielessä, että kohdemaassa on islamilainen kulttuuri, enkä itse ainakaan aio kuljeskella julkisilla paikoilla millään pikkushortseilla tai hihattomilla paidoilla oli miten kuuma tahansa. Jos satumme vierailemaan virallisemmissa kohteissa, voi huivilla verhoilla itsensä tarpeeksi. Myös hame on sen verran pitkä, että se ulottuu yli polvien. Kreikassakaan luostareihin tai kirkkoihin ei ollut soveliasta mennä olkapäät paljaana tai paljassäärin. Vaikkei vierasta kulttuuria itse kannattaisikaan, on silti suotavaa kunnioittaa paikallisia tapoja.

Nesteet pakkasin myös, ja ne sujahti helposti litran minigripiin. Ostin Keski-Amerikan reissua varten 200ml aurinkosuihkeen, mutta koska lähdinkin käsimatkatavaroilla, en saanut pulloa mukaan. Laitan suihkeen ja hyttysmyrkyn veljen matkalaukussa ruumaan. Luin netistä, että etenkin iltaisin saattaa liikkeellä olla paljon verta imeviä viholaisia. En muistanut tänään ostaa kortisonia, mutta otan allergialääkkeet mukaan. Oma matkakassi tuli alustavan pakkauksen jäljiltä sen verran täyteen, ettei matkamuistoille ole tilaa, joten mahdolliset ostokset pääsee kuulemma veljen laukussa Suomeen. Sovimme, etten turhaan lähde raahaamaan jättikokoista matkalaukkua tai edes 40 litran matkareppuani mukaan.

Aaa niin, 14″ läppärin otan myös. Käynnistin sen tänään ensimmäistä kertaa Keski-Amerikan reissun jälkeen, joten siihen piti taas asentaa useampia päivityksiä. Toivottavasti hotellissa on edes suht ok wifi, sillä DNA:lla data roamingin hinta on 0,149€/MB. Kun olimme Kreikassa viimeksi, puhelin siirtyi koko ajan Turkin verkkoon ja sain vähän väliä tekstiviestejä operaattorin hinnoista. Puhelut Suomeen maksaa yli 4€ minuutilta ja tekstiviestitkin on melkein 50 senttiä. Otan varmaan myös järkkärin nyt tällä kertaa mukaan. Olin toissapäivänä Varkaudessa ja kävimme veljen perheen kanssa Vekara Varkauden Seikkailujensaarella. Kuvasin pitkästä aikaa vapaa-ajalla, ja se oli yllättävän mukavaa. Kuvailu ei ole kiinnostanut sen jälkeen, kun jouduin kuvaamaan työkseni..

Meksikosta ostamaani weekend-kassiin mahtui kaikki tarvittava vaatteista, kosmetiikasta, läppäristä, lääkkeistä, pyyhkeestä ja sandaaleista lähtien. Mitat on käsimatkatavaran mitoissa, ainoastaan 20cm leveys meinasi tuottaa vaikeuksia, mutta sain kaiken asettumaan kohdilleen. Painoa kassille tuli vajaa 6kg, mikä alittaa painorajan kahdella kilolla. Jotain pientä pitää vielä kerätä mukaan, mutta eiköhän se muuten ala olla siinä. Nyt vain odottelemaan sunnuntai-iltaa ja pitämään peukkuja, että saisin edes hieman nukuttua lennon aikana.

Pakattu.

Kirjoita kommentti
perjantai, kesäkuu 14, 2019 by Cilla Maria / From sunset last night to sunrise this morning

10 uskomusta matkailusta

Ihmisillä on tietynlaisia ennakkoluuloja ja uskomuksia matkailuun liittyen. Osa niistä on hyvinkin todenperäisiä, osa tuulesta temmattuja kuvitelmia, jotka syystä tai toisesta ovat jääneet elämään, osa taas puhtaasti mielipiteitä, jotka saavatkin jakaa ihmisiä. Pohdiskelen tässä sellaisia myyttejä ja väitteitä, joihin olen itse törmännyt, ja perustelen, miksi ne mielestäni joko pitävät paikkansa tai miksi ei. Tämän listan ei ole tarkoitus olla mikään yleistys, sillä ainahan poikkeus tekee säännön, ja ihmisillä on muutenkin omakohtaisia kokemuksia, mitkä saattavat erota omistani hyvinkin paljon.

1) Matkustelu on aina yhtä juhlaa

Lomalle lähtöön laitetaan usein suuria odotuksia, ja jos kaikki ei menekään kuten on suunnitellut, voi vastassa olla karvas pettymys. Ehkä kohde on vääräntyyppinen, hintataso yllättää negatiivisesti, säät eivät osu kohdalleen tai sitten vain omaa stressitasoa ei pysty laskemaan, jolloin lomasta nauttiminen jää pelkäksi haaveeksi. Myös pidemmillä reissuilla voi iskeä matkaväsymys, ja yhtäkkiä mikään ei oikein huvitakaan. Ehkä olet ahminut liikaa kohteita ja kaikki uusi on vain ylitsetulvivan raskasta. Silloin on hyvä pysähtyä ja vain olla. Lomalla ei tarvitse olla koko aikaa jotain tekemistä tai näkemistä. On sallittua vain loikoilla sängyssä ja nauttia siitä, ettei mihinkään ole velvollisuus mennä.

Petyin Panama Cityyn, enkä menisi sinne enää uudelleen.

Guatemalassa neljän viikon reissaamisen jälkeen iski matkaväsymys. Vietin pari päivää vain verhot kiinni sängyssä maaten ja mm. katsoin kahden viikon ajalta näkemättä jääneet Salkkarit.

2) Et pärjää reissussa ilman rahavyötä, sadesuojaa, järkkäriä tai muita lisävarusteita

Riippuu tietysti kohteesta ja vallitsevista olosuhteista, mutta monesti reissussa pärjää ihan normaaleilla perusvaatteilla, yksillä tai kaksilla kengillä, arkisella käsilaukulla – niillä tavaroilla mitä käyttäisit kotonakin. Itselläni on repussa sadesuoja vakiovarusteena, mutta esimerkiksi 10 viikon Keski-Amerikan reissulla käytin sitä ainoastaan venereissujen aikana. Jos matkalla alkaa satamaan, on ulkomaillakin sateenvarjoja myytävänä, usko pois 😉 Rahavyöt ja piilotaskut ovat myös tuttuja. Koin niiden käyttämisen kuitenkin hankalaksi ja vaikeaksi. Paljon helpompaa on ripotella rahoja eri taskuihin tai vain nostaa lisää silloin kun tarvitsee. Harva meistä kuitenkaan kanniskelee mukanaan tuhansia euroja käteistä, mitä joutuisi oikeasti piilottelemaan. Ihmiset eivät myöskään näytä osaavan käyttää rahavöitä oikein, vaan moni kaivaa paidan alta rahaa niin näkyvästi, että rahapiilon näkee taatusti myös ympärillä mahdollisesti olevat taskuvarkaat.

Monelle matkailijalle tärkeimpiin varusteisiin kuuluu myös kamera. On kuitenkin tosiasia, että painavan järkkärin kanniskelu jatkuvasti mukana on rasittavaa (ellet ole tottunut valokuvaaja, jolle iso kamera on muutenkin kasvanut käden jatkeeksi). Olin itse aiemmin intohimoinen kuvaaja, mutta ensimmäisen Meksikon reissun jälkeen huomasin, että kameran kanniskelu ja etenkin sen piilottelu oli yllättävän raskasta. Kameraa ei voi joka paikassa vaan kantaa kaulassa tai roikottaa hihnasta kädessä, sillä se lähtee helposti ohi juoksevan varkaan mukaan. On ärsyttävää kaivaa kameraa koko ajan laukusta ja tunkea sitä hetken päästä takaisin, ja sama parinkymmenen metrin päässä uudelleen. Puhelimissa on nykyään niin hyvät kamerat, että niillä saa jo ihan ok-tasoisia kuvia, joillain jopa lähes järkkärilaatuisia. En ottanut kameraa mukaan edes pitkälle reppureissulle vaan kuvasin pelkästään puhelimella. Tottakai välillä tuli hetkiä, jolloin olisin toivonut kameran olevan mukana, mutta sen puute ei kuitenkaan matkaa kaatanut. Puhelimella kuvatessa on myös matalampi kynnys pyytää ventovierasta ottamaan kuva itsestäsi, sillä kaikki eivät osaa käyttää järkkäriä.

3) Omatoimimatkailu on vaivalloista ja kallista verrattuna pakettimatkoihin

Lennon ja majoituksen sisältävillä äkkilähdöillä voi säästää sievoisen summan, jos kohteella tai matkustusajankohdalla ei ole suurta merkitystä. On kuitenkin vanhentunut uskomus, että ajoissa pakettimatkan varaamalla voi säästää. Monesti hinnoissa ei ole suurtakaan eroa, sillä matkatoimistot harvemmin myyvät todella edullisia valmismatkoja. Nykyään on niin paljon erilaisia hakusivustoja sekä majoituksille, että lennoille ja muille siirtymille, että pakettimatkoihin turvautuminen voi olla sekä rahallisesti että kokemuksellisesti huonompi vaihtoehto. Valmismatkoissa et yleensä pysty valitsemaan kovin suuresta majoitustarjonnasta, eikä matkatoimistojen kautta varatut hotellit välttämättä ole sen kummempia, kuin minkä voisit varata itse bookkaussivustoilta. Lentoihin et voi myöskään vaikuttaa pakettimatkoilla, vaan sinun on tyydyttävä matkatoimiston määrittelemään aikatauluun ja lentoyhtiöön.

Perustason pakettimatkat eivät yleensä sisällä kaiken kattavaa ateriatarjontaa, vaan niihin kuuluu monesti pelkkä aamupala. Ruokakustannusten kautta matkan hinta nousee yllättävän nopeasti, vaikka itse reissu kuulostaisi aluksi suht edulliselta. Pakettimatkojen hintoihin ei myöskään kuulu erikseen järjestetyt päiväretket, vaan nekin korottavat hintaa nopeasti monella kympillä. Halvemmaksi tuleekin yleensä ottaa itse selvää paikallisbussien yms. aikatauluista ja vierailla kiinnostavissa kohteissa itsenäisesti. Tietenkin tällöin jää oppaan kertomukset kuulematta, mutta netti on pullollaan infoa tiedonjanoisille.

Olet itse oma matkaoppaasi ja suunnittelet kaikki reitit itse.

Omatoimisesti matkaillessa todennäköisesti myös tutustut paremmin ja helpommin paikalliseen kulttuuriin, väestöön ja ympäristöön, sillä olet itse vastuussa matkasi sisällöstä, saatat joutua pyytämään apua paikallisilta ja pääset myös matkustamaan ja kulkemaan heidän kanssaan samoja reittejä, toisin kuin turistibussissa istuessa. Paikallisten on myös helpompi lähestyä yksinäistä turistia kuin isoa ryhmää. Näin saatat saada kullanarvoista tietoa tai jopa löytää uusia ystäviä.

Omatoimimatkoilla tutustuu helpommin paikalliseen väestöön.

4) Lentokenttien tai laivojen tax freestä kannattaa ostaa kaikki tuliaiset

Totta on, että tax free -myymälöissä jotkin tuotteet voivat olla edullisempia, mutta nykypäivänä valitettava totuus on näidenkin ostosparatiisien jyrkkä hintojen nousu. Se että tuotteesta ei tarvitse maksaa veroa, ei tarkoita sitä, että hinta olisi jotenkin halpa. Tax freet tietävät, että matkailijat sortuvat helposti viime hetken ostoksiin, ja lisäksi välilaskujen aikana ihmisiä houkutellaan muun tekemisen puutteen vuoksi ostoksille, jolloin heiltä voi myös pyytää millaista hintaa tahansa. Monesti samoja tuotteita olisi saatavilla kohteessa paljon edullisemmin. Korkea hinnoittelupolitiikka kohdistuu myös lentokenttien kahviloihin ja ravintoloihin. Paljon edullisemmaksi tulee syödä ennen kuin menee turvatarkastuksen läpi tai koko kentälle.

Tax free -myymälöissä on yllättävän kallista. Tässä kaupitellaan sikahintaisia sikareita San Josén kentällä. Taustalla ”Osta 3, saat neljännen ilmaiseksi” -mainontaa. Oikeasti kaikki tuotteet olivat niin kalliita, ettei tuossa mitään säästöä tullut (esim. kahvipaketti lähemmäs 10€).

5) Voit päätellä lentoyhtiön nimestä tai lipun hinnasta lennon aikaiset mukavuudet ja palvelut

Moni valitsee halvan lennon säästösyistä, mutta lipun hintaan tuleekin yllättäviä lisäkustannuksia, kun on aika lähteä matkaan. Jotkin lentoyhtiöt eivät sisällytä lippuihin lainkaan ruumaan meneviä matkatavaroita, vaan niistä voidaan kiskoa kymmeniä tai jopa yli sata euroa matkatavaroiden lukumäärästä ja painosta riippuen. Ei ole myöskään itsestäänselvyys, että kalliiseenkaan lippuun sisältyy aterioita tai välipaloja. Hyvänä esimerkkinä guatemalalainen halpalentoyhtiö Avianca, jonka lyhyellä lennolla kaikille tarjoiltiin ilmaiset sämpylät ja juotavat, mutta sitten taas Finnarin Euroopan sisäisellä lennolla kaikki oli maksullista. Lufthansan mannertenvälisellä lennolla oli penkeille jaettu pienet tyynyt ja peitot, kun taas yllättäen AeroMexicon lennolla myös turistiluokan matkustajille jaettiin peittojen ja tyynyjen lisäksi unimaski, korvatulpat ja kuulokkeet.

6) Paikalliset tietävät parhaiten kaiken valitsemastasi kohteesta

On todennäköistä, että paikalliset tietävät hyvät ruokapaikat, osaavat neuvoa kulkuyhteyksissä tai pystyvät kehottamaan tiettyjen alueiden välttämistä. On kuitenkin epätodennäköistä, että kaikki paikalliset olisivat perehtyneet oman alueensa turistinähtävyyksiin, museoihin, päiväretkiin tai muihin vastaaviin seikkoihin, joiden takia matkustamme maailman ääriin. Voit testata sen itse googlaamalla oman paikkakuntasi nähtävyydet ja kulttuurilliset erikoisuudet ja laskemalla, kuinka monessa itse olet käynyt tai mitä niistä olet testannut. Parhaiten underground-tieto kulkee matkailijalta toiselle, sekä netin keskustelupalstoilla ja matkailuryhmissä.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kannattaisi välillä vain heittäytyä ja antaa paikallisen ihmisen viedä sinut yllättäviin paikkoihin, mistä normaaleilla turisteilla tai reppureissaajillakaan ei ole mitään tietoa. Itse otin tietoisen riskin esimerkiksi Guatemalassa, kun lähdin seuraamaan macheten kanssa kulkenutta miestä, joka sanoi näyttävänsä minulle upeat kuvausmaisemat. Onneksi lupaus piti paikkansa, enkä päätynyt kilon paloiksi pusikkoon. Tuon riskin ottamisen ansiosta pääsin paikallisille viljelmille ja näin lähiruokatuotantoa käytännössä. Paikallista väkijoukkoa seuraamalla voi myös löytää uusia reittejä, mitä et itse olisi todennäköisesti valinnut.

Paikallisten mukana saattaa päästä yllättäviin paikkoihin.

Suurta joukkoa seuraamalla löydät varmasti perille tai ainakin ihmisten ilmoille.

7) Pankkikortteja ei kannata käyttää ulkomailla

Joissain maissa korttiyhtiö tai pankki veloittaa korttimaksuista ylimääräisiä kuluja, ja siinä mielessä voi olla hyvä, että on varautunut maksamaan käteisellä. Monelle tämä pelko korttimaksamisen vaarallisuudesta perustuu kuitenkin siihen uskomukseen, että ulkomailla kortteja kopioitaisiin normaalia useammin. Mutta korttiskimmaukset ovat yleistyneet myös Suomessa, etkä edes lähipankkiautomaatilla voi varmuudella tietää, kopioiko joku korttisi vai ei. Ulkomailla maksaessa kannattaa toimia normaalin maalaisjärjen mukaan, eikä korttia tule luovuttaa kenenkään mukaan takahuoneeseen tai antaa lukea lähimaksua ilman, että näet veloitettavaa summaa.

Mikäli nostat rahaa automaatista, on hyvä katsoa mitä näytöllä lukee, sillä monesti nostoihin tulee lisämaksu, mikä vaihtelee eri brändien kesken. Meksikossa esimerkiksi Santanderin pankkiautomaatti otti 1,50€ nostomaksun, kun taas HSBC veloitti melkein 4€ per nostotapahtuma. Jos summa ei miellytä, voit peruuttaa tapahtuman ja kokeilla jotain toista automaattia. Matkalla kannattaa kuitenkin olla varakortti mukana, sillä joskus automaatti saattaa nielaista kortin tai voit kadottaa sen, kuten itselleni kävi Guatemalassa. Automaateissa näkyy yleensä, mitä kortteja laite hyväksyy, joten joissain tapauksissa esimerkiksi MasterCardin työntäminen pelkkään Visa-automaattiin saattaa aiheuttaa kortin päätymisen pysyvästi koneen sisuksiin.

Automaatit veloittavat yleensä nostomaksun. Vieraat automaatit saattavat näyttää myös oudoilta, etkä välttämättä tiedä, millaiselta niiden pitäisi näyttää. Olen kokeillut monesti repiä korttiaukkoa irti, jotta huomaisin heikosti asennetut skimmauslaitteet..

8) Matkustaminen on vaarallista, etenkin jos olet yksin ja vieläpä nainen

Matkustelu ei ole sen vaarallisempaa kuin kotimaassa pysyminen. Tottakai jokaisessa paikassa on omat riskinsä ja toiset kohteet saattavat olla vaarallisempia kuin toiset, mutta omalla valmistautumisella ja maalaisjärjellä pärjää pitkälle. Myös media vääristää ja vahvistaa ihmisten pelkoja. Etenkin nuorten naisten kohtaamista rikoksista, katoamisista ja murhista uutisoidaan huomattavasti enemmän, kuin jos sama kohtalo osuisi vaikkapa keski-ikäisen miehen kohdalle. Näin siksi, että näistä tapauksista saadaan usein maalattua enemmän tunteisiin vetoava dramaattinen uutinen. Surullista mutta totta.

Lentomatkustaminen ei myöskään ole mikään vaarallisten kulkuneuvojen kärkisijan pitäjä, vaan todennäköisempää on joutua esimerkiksi auto-onnettomuuteen ihan koti-Suomessa. Lentoihin tai julkiseen liikenteeseen ei voi itse juurikaan vaikuttaa, mutta moneen muuhun seikkaan voi. Esimerkiksi trooppisia tauteja vastaan voi suojautua rokotteilla, peittävällä vaatetuksella tai hyönteiskarkotteilla, ja katsomalla vähän mitä suuhunsa laittaa ja millaisissa paikoissa kuljeskelee paljasjaloin. Hysteeriseksi ei silti tarvitse alkaa.

Totta kuitenkin on, että etenkin köyhemmissä maissa turvallisuuteen kiinnitetään paljon vähemmän huomiota, kuin täällä sääntö-Suomessa tai EU:n vaikutuspiirissä. Maailmalla esimerkiksi on paljon sellaisia turistinähtävyyksiä ja -kohteita, mitkä olisi Euroopassa suljettu jo aikaa sitten yleisöltä. Tämä ei kuitenkaan tee itse matkustamisesta mitenkään ylitsepääsemättömän vaarallista, vaan usein onnettomuudet, kuten vaikka zip line -vaijerin pettäminen tai pyramidilta putoaminen ovat olleet pelkkien onnettomien sattumien summia.

Extreme-aktiviteetit, vaaralliset vuoristotiet ja huonokuntoiset bussit ovat todellinen riski matkoilla, mutta niiden pelossa ei kannata jättää matkustamatta.

9) Matkustelu on todella kallista eikä köyhällä ole varaa matkustaa

Tämäkään ei nykypäivän valinnanpaljoudessa enää pidä paikkaansa. Lentoja saa suht edullisesti äkkilähtöjen kautta, mutta vielä edullisemmaksi tulee esimerkiksi bussimatkustaminen. Jos on aikaa ja kiinnostusta nähdä Eurooppaa, pääsee kaukoliikenteen busseilla ihan muutamalla eurolla maasta toiseen; hyvänä esimerkkinä bussimatka Bratislavasta Budapestiin 6€. Itä- ja Keski-Euroopassa on todella edullista matkustaa maata pitkin, eikä noissa kohteissa majoituskaan tee kovin suurta lovea budjettiin.

Nykyään on tarjolla myös vaikka millaisia pikalainoja ja lyhytaikaisia luottoja, mutta niihin ei kannata sortua. Parempi vaihtoehto on säästää rahat etukäteen ja lähteä reissuun sitten kun rahaa todella on. Matkakuumeessa helppo luotto saattaa houkuttaa, mutta mieti tilannetta kun matka on ohi, ja joudut alkaa maksaa luottoa takaisin. Ei kuulosta enää yhtä houkuttelevalta.

Vaikka netissä onkin paljon halpoja lentoja, joskus pitkienkin matkojen kulkeminen bussilla voi tulla edullisemmaksi. Lisäksi näet paremmin maisemia ja valitset ympäristöystävällisemmän vaihtoehdon.

10) Yksin matkustaminen on ikävää ja tylsää

Tämä riippuu aivan ihmistyypistä. Meitä on erilaisia reissaajia; toiset nauttivat yksinolosta ja siitä, että saa itse päättää mihin menee seuraavaksi, monelta herää aamulla, missä käy syömässä ja mitä nähtävyyksiä haluaa nähdä. Toisille yksin matkustelu taas on kauhistus. He eivät voisi kuvitellakaan lähtevänsä yksin matkaan etenkään pidemmäksi aikaa. Toisen kanssa matkatessa ei tarvitse olla yksin vastuussa kaikesta, aina on seuraa ja toinen tukena ja turvana. Itselläni on kokemuksia erilaisista matkustustavoista; olen mm. matkaillut yksin Euroopassa sekä pitkällä kaukomatkojen reppureissulla, muuttanut väliaikaisesti yksin ulkomaille, olen tutustunut soolomatkoilla muihin reissaajiin ja kulkenut osan matkaa heidän kanssaan, olen käynyt pakettimatkalla äitin kanssa, reissannut puolison kanssa hupimatkoilla ja tehnyt omatoimimatkan Mongoliaan tuttavapariskunnan mukana. Kaikilla reissuilla on ollut omat hyvät ja huonot puolensa. Olen aika mukautuvainen ja sopeutuva ihminen, mutta kaipaan silti omaa aikaa ja rauhaa myös niillä matkoilla, kun olen jonkun toisen kanssa.

Mongolian reissu oli mukava kokemus tuttavien kera.

Ensimmäisellä Meksikon reissullani kävin seminaarivieraiden mukana Teotihuacánissa.

Menossa äitin kanssa Kreikkaan. Toisen kanssa matkatessa sinulla on aina seuran lisäksi joku vahtimassa matkatavaroita.

Soolomatkoilla olen ehkä kaikkein omimmillani, sillä silloin saan vapaasti päättää matkan sisällön. Itsenäinen matkaaminen ja itsensä haastaminen lisää uskoa omaan pärjäämiseen ja tuottaa onnistumisen tunteita. Yksinmatkailussa on toki miinuspuolensakin, mihin lukeutuvat esimerkiksi se, ettei kukaan vahdi kamojasi kun haluat käydä vaikka lentokentän vessassa, eikä kukaan käy apteekissa puolestasi jos sairastut matkalla. Joudut myös itse tekemään yksin kaikki matkaa koskevat päätökset ja etsimään kaiken tarvittavan tiedon. Jos eksyt, silloin vasta tunnetkin olosi yksinäiseksi. Joskus on myös noloa ottaa yksin selfieitä, ja silloin toivoisi, että olisi matkakumppani, jonka kanssa kuvailla. Itselleni pahinta kuitenkin on se, että matkan jälkeen ei ole ketään, kenen kanssa muistella reissua. Ympärilläsi olevat ihmiset kenties haluavat kuulla matkakokemuksistasi, mutta se ei ole sama asia, kuin muistella jonkun läheisen tai kaverin kanssa yhdessä koettuja tapahtumia ja nähtyjä maisemia. Mutta tylsää minulla ei ole koskaan ollut. Viihdyn hyvin omissa oloissani niin reissuilla kuin myös kotona, enkä koe juuri koskaan tylsyyttä. Aina on jotain, mitä tehdä, ja jos mikään aktiviteetti ei kiinnosta, voi silloin olla hyvä hiljentyä paikalleen ja kuunnella pelkästään omia ajatuksia. Se tekee meille kaikille välillä ihan hyvää.

Sairaana yksinäiset hetket maapallon toisella puolella voivat tuntua todella raskailta.

Yksin ollessa olet täysin omien ajatustesi kanssa. Joskus se tekee hyvääkin. Mutta yksin matkustamisen kääntöpuolena kukaan ei muistele kanssasi upeita maisemia ja kokemuksia, vaan olet silloinkin ajatuksinesi täysin yksin. Riippuu ihan ihmisestä, kuinka hyvin yksinoloa kestää.

Mihin uskomuksiin sinä olet törmännyt? Entä pidätkö enemmän yksin vai toisen kanssa matkustelusta?

2 kommenttia
lauantai, kesäkuu 8, 2019 by Cilla Maria / From sunset last night to sunrise this morning

10 reissuhaavettani

Aiemmin keväällä kierti blogihaaste, missä bloggaajat esittelivät senhetkisiä toivekohteitaan. Itse olin niin Keski-Amerikka-huumassa, että jätin haasteen väliin, mutta nyt kun arki on taas alkanut painaa, voisin tarttua haasteeseen ja unelmoida hieman tulevista matkoista.. Viime postauksessa käsittelemäni aihe, matkan jälkeinen masennus, on hieman laantunut ja nyt voin jo katsella kaihoisasti matkakuvia. Kuvia katsellessa nousee edelleen esiin se epätodellinen tunne, että olinko oikeasti tuolla. Onneksi kuvia ja videoita on kertynyt tuhatmäärin, joten niissä riittää katselemista pidemmäksikin aikaa. Myös äitiltä saatu synttärikortti muistuttaa, että elämässä on vielä paljon nähtävää ja koettavaa matkojen osalta <3

Mutta takaisin aiheeseen. Minne siis itse haluaisin tulevaisuudessa matkustaa?
Alkuperäinen haaste löytyy Kohteena maailma -blogista.

1. PAIKKA: Machu Picchu, Peru
Tämä lienee se all-time ultimate favorite kohde, joka kummittelee mielessä vuodesta toiseen. Keski-Amerikan intiaanikaupungit ovat olleet vain esimakua tälle The Kohteelle. Machu Picchu ei varmaan tarvitse sen kummempia selitettyjä, sillä jokainen tietää, kuinka uljas ja mahtipontinen näkymä tuon muinaisen inkakaupungin ylle levittäytyy. Hienointa olisi kulkea Inca trail ja lopulta saavuttaa kohde uutteran vaelluksen jälkeen, aamuauringon ensisäteiden valaistessa tuon jumalaisen kaupungin rauniot ja ympäröivät vuoristometsät. Tämä on sellainen kohde, mihin olisi kiva lähteä jonkun läheisen ihmisen kanssa ja muistella myöhemmin reissua yhdessä. Valitettavasti lähipiiristäni vaan ei oikein löydy extreme- tai omatoimimatkailijoita, joten luultavasti tulen tämänkin reissun tekemään joskus yksin.

salkantaytrek.org

2. TAPAHTUMA: Trans-Siperian junamatka
Ei mikään tapahtuma paikkana, vaan tapahtumana. Olen katsellut kaiholla Ville Haapasalon Venäjä-ohjelmia ja haikaillut tekeväni joskus läpikulkumatkan mm. Siperiaan. Parin viikon junamatka Suomesta halki laajan Venäjän, viimeisen kohteen siintäessä Japaninmerellä; siinä ajassa ehtisi nähdä maisemia kyllikseen ja tutustua varmasti ainakin pintapuolisesti venäläiseen mentaliteettiin ja ruokiin. Siperian erämaiden loputtomuus ja koruttomuus kiehtoo, tunnen myös jonkinlaista kaukokaipuuta noille alueille.
Teetin joskus geenitestin, minkä myötä olen syöttänyt DNA raakadatan erilaisiin tietokantoihin (feikkinimellä, koska en halua DNA:tani kaiken maailman palveluihin). Selvisi, että geeniperimästäni noin 90% oli pohjoiseurooppalaista ja balttia (yllätys), mutta hieman alle 10% genomista oli yhtäläistä ”Siberian & AmerIndian” -jaottelun kanssa, sekä aivan minimaalinen osa Venäjällä asuvan, turkkilaisiin kansoihin kuuluvan baškiiriryhmän kanssa. Tarkemmin katseltuna tuossa yhdeksässä prosentissa yhtäläisyyttä löytyi Siperian alueen nganasan-, koryak- ja mansi-heimoihin, pieni prosentti viittasi eskimoihin ja aleuteihin, ja kaksi prosenttia Etelä-Amerikan karitiana-, surui- ja quechua-kansoihin. Ehkäpä tuosta juontuu myös kaukokaipuuni Peruun ja Etelä-Amerikan intiaaniseuduille..

siberianlegend.com

3. KOTIMAAN KOHDE: Lappi
Olen monesti miettinyt, miten olen reissannut maapallon toiselle puolelle, mutta en silti ole koskaan saanut aikaiseksi käytyä Lapissa. Haluaisin tehdä muutaman päivän vaelluksen johonkin lukuisista kansallispuistoista tai erämaista. Lapin ruska olisi taatusti näkemisen arvoinen luontohetki. Toisaalta räkkäaikaan vaeltaminen olisi jokseenkin epämiellyttävää, ellei sitten uisi parin tunnin välein OFFissa. Inarissa olisi kiva käydä saamelaiskulttuurikeskus Sajoksessa ja luontokeskus Siidassa.

panunmatkat.com

4. KAUPUNKI: Sintra, Portugali
Kuinka kaunis voikaan joku paikka olla! Satumaisten metsien siimeksessä kohoavia torneja, unohtuneita kivirakennelmia, luonnon vesiaiheita, aarniometsää. Sintran matkoja olen katsellut useammankin kerran, en pelkästään kauniiden maisemien vaan myös aktiviteettien takia. Kaupungista lähtee useita maastopyöräreittejä, joista pisimmät kulkevat ikivanhojen metsien läpi Atlantin jykeville kalliorannoille.
Portugalin toinen unelmakohde olisi Azorit ja niiden vehreä luonto.

tours.com.pt

5. MAA: Afganistan
En täyttänyt tätä listaa järjestyksessä, joten maavalinta jäi viimeiseksi. Yllättävän hankala on enää noiden muiden kohteiden lisäksi nimetä mitään yksittäistä maata, mihin ehdottomasti haluaisin tai mihin olisi jotenkin syvällisempi kaipuu. Voisin nimetä tähän kohteita, missä haluaisin muuten vain käydä, kuten Montenegro, Kroatia, Albania, Japani, Tasmania, Madagaskar, Turkin Kappadokia tai Brasilia.
Valitsen tähän kuitenkin Afganistanin, sillä vaikka listalta löytyy myös muita Keski-Aasian maita, tunnen silti erilaista vetoa tuohon sodan runtelemaan karuun, mutta kauniiseen sisämaahan. Ehkä suurin syy, miksi haluaisin käydä Afganistanissa, löytyy lukemistani kirjoista. Etenkin Khaled Hosseinin rikkaasti kirjoitetut kertomukset ovat onnistuneet maalaamaan mielikuviini ikiaikaisia kaupunkeja kuten Herat ja Gandahara, yksinäisiä vuoristoja, loputtomia erämaita. Haluaisin nähdä nämä paikat omin silmin ja vertailla niitä mieleni maisemiin. Myös Bamiyanin alue kiinnostaa, vaikkei kallisarvoisista buddha-patsaista oikein mitään enää jäljellä olekaan.

Kuvahaun tulos haulle afghanistan nature

afghanlogisticstours.com

6. SAARI: Islanti
Islannin jylhä ja aava luonto jaksaa kiehtoa. Olisi upeaa päästä kuljeskelemaan jäätiköillä ja aroilla, nähdä mannerlaattojen liikkumisesta aiheutuneita syviä railoja, hengittää raitista meri-ilmaa, ihastella vesiputouksia ja maasta nousevaa höyryä kuumien lähteiden alueella. En tiedä miksi ei ole koskaan tullut lähdettyä Islantiin, vaikkei se nyt niin kaukana edes olisi. No, ehkä joku päivä.
Toinen mainitsemisen arvoinen saarikohde on Uusi-Seelanti, minne taas ei noin vain lähdetäkään.

DieterMeyrl / Getty Images

7. EXTREME: Central Asia Budget Overland Tour
36 päivää, viisi maata, matka erikoisrekalla läpi Keski-Aasian erämaiden ja vuoristoseutujen. Olen jo pidemmän aikaa halunnut Uzbekistaniin, Kazakstaniin ja muualle Keski-Aasiaan. Muistan elävästi hyvin varhaisesta lapsuudestani piirretyn lastenohjelman nimeltä ”Samarkandin aarre”. Lukuisista yrityksistä huolimatta en ole koskaan onnistunut löytämään mitään infoa tuosta ohjelmasta. Muistan kuitenkin selkeästi piirustustyylin ja sadussa esiintyneen hahmon. Tuosta jäi jonkinlainen mystinen veto Samarkandia kohtaan 😀
Mutta koska minulla ei Mongolian lisäksi ole minkäänlaista kokemusta tuon seudun matkailusta, olisi varmaan viisainta lähteä valmiille kiertomatkalle. Ja mikäs sen extremempää, kuin tehdä reissu järeällä näköalarekalla ja nukkua yönsä tähtitaivaan alla avaralla aavikolla. Hinta ei sinänsä edes ole kovin paha, päälle 2200€ plus tietenkin lennot, mikä on suht edullinen kun vertaa moneen muuhun valmiiseen kiertomatkaan. Yhdistäisin tuohon reissuun varmaan vierailun Iranissa, missä myös olen halunnut käydä. Paluumatkan voisi taittaa Kazakstanista Venäjän kautta junalla koto-Suomeen.

tourradar.com

8. MAJOITUSMUOTO: Teltta aavikolla
Kuten edellisestä kohteestakin ilmeni, olisi mahtavaa yöpyä keskellä ei mitään, tuntea olonsa täydellisen vapaaksi yllä kaartuvan loputtoman avaruuden alla. Keski-Aasian lisäksi tähän soveltuvia paikkoja, joissa haluaisin ehdottomasti käydä ja yöni viettää, olisi ainakin Atacaman aavikko Chilessä ja Jordanian Wadi Rum, maailman kauneimmaksi kutsuttu aavikko.

discoverycircletours.com

9. LUONNONKOHDE: Serengetin kansallispuisto, Tansania
Tansania.. pala Afrikkaa, joka luo mielikuvat lapsuuteni villieläimistä. Moni 80-luvulla elinvoimissaan olleista tutuista eläinlajeista elää tätä nykyä ahdingossa, vaarantuneena tai jopa uhanalaisena. Vaikka minulla onkin hieman kaksijakoiset mietteet järjestetyistä villieläinten bongausretkistä, luultavasti Tansaniasta löytyisi joku retkifirma, joka pystyy järjestämään eettisiä retkiä seeprojen, gasellien ja puhveleiden laidunmaille. Tansaniassa ollessa olisi ehdottomasti kiivettävä myös Kilimanjaro-vuorelle!

Anna Estes / Penn State

10. RUOKA JA JUOMA: Herkuttelumatkalle Koreaan
Olen tutustunut korealaiseen ruokaan pohjoiskorealaisten versiona, ja uskonkin, että se on säilynyt paljon autenttisempana, kuin Etelä-Korean versiot, joihin lienee sekoittunut osittain myös länsimaisia vaikutteita. Olen saanut nauttia kimchiä, ttok-riisikakkuja, friteerattuja yachae-vihanneksia, mandu-nyyttejä, saniaista, lasinuudeleita ja muita herkullisesti maustettuja erikoisuuksia sekä Pohjois-Korean suurlähetystössä että Mongoliassa, missä saimme kutsun pohjoiskorealaiseen ravintolaan. Suomi-Korean-seuran tapahtumissa olen myös päässyt valmistamaan korealaisia ruokia pohjoiskorealaisen naisen opissa. Olisikin mainiota päästä joskus paikan päälle Koreaan tutustumaan tuon maailmankolkan kulinaarisiin ihmeisiin. Minut on kyllä muutamaan otteeseen kutsuttu Pohjois-Koreaan kyseisen valtion toimesta, mutta en ole rohjennut lähteä yksin matkaan. Ehkäpä vielä jossain vaiheessa aukeaa tilaisuus, ja sopiva matkakumppani lähtisi mukaan tueksi ja käytännön oppaaksi.

Kuvan mahdollinen sisÃ¤ltÃ¶: pÃ¶ytÃ¤ ja ruoka

Banketti pohjoiskorealaisessa ravintolassa Mongolian Ulan Batorissa.

—

Nyt kun katsoin tuon listan läpi, huomasin, että suurin osa kohteista kietotuu jollain tapaa vuoristojen ja erämaiden syleilyyn. En ole mitenkään erityisen kiinnostunut kaupunkilomista enkä varsinkaan mistään chillailu-lomista aurinkorannoilla. Kaukokaipuuni tyydyttyy parhaiten, kun pääsen pois ihmisten keskeltä, katselemaan vuoria, merta tai avaran maan loputonta aukeutta. Allaolevia maisemia olen matkoillani syvään huokaillen ihaillut. Kuvia katsellessa herää uskomaton kiitollisuus siitä, että olen päässyt niin moneen kauniiseen paikkaan, kokemaan jotain tavallisuudesta poikkeavaa, ja niitä muistoja vaalimalla jaksaa taas seuraavaan reissuun asti.

Kuvan mahdollinen sisÃ¤ltÃ¶: ulkoilma, vesi ja luonto

Kanadan koskematon erämaa.

Mongolian kauniit arot ja vuorijonot.

Aava Egeanmeri.

Kuvan mahdollinen sisÃ¤ltÃ¶: pilvi, taivas, vuori, kasvi, ulkoilma ja luonto

Vehreyttä Ranskan Alppien siimeksessä.

Silminkantamattomiin jatkuva viidakko Guatemalassa.

Ei ristin sielua Karibianmerellä.

Etelä-Meksikon vuoristoa.

Yksinäistä patikointia Espanjassa.

Ps. Kansikuvassa vanha kirppislöytö, aivan ihastuttava peltinen karttapallo, jossa on vielä vanhan maailman rajat. Esimerkiksi Kazakstania naapurimaineen ei ole kuvattuna, vaan kaikki on yhtä suurta Neuvostoliittoa, Myanmar on Burma, eikä Korean niemimaatakaan vielä ole jaettu. Yksi parhaimmista kirpputorin aarteista, mitä on vastaan tullut 🙂

3 kommenttia
lauantai, toukokuu 18, 2019 by Cilla Maria / From sunset last night to sunrise this morning

Kun oikein mikään ei tunnu miltään

Takana kolmisen viikkoa kotona oleskelua. Kirjaimellisesti. Olen tämän kolmen viikon aikana käynyt kerran pankissa, kahdesti kaupassa, kerran puolison porukoilla ja kerran oman äitini luona tapaamassa perhettä, eräänä päivänä kävimme peräti grillaamassa luonnon helmassa. Muuten olen vain maannut kotona. Maannut sohvalla läppäri sylissä ja verhot kiinni. Suunnittelin leffaan menoa, mutta kun näytöksen aika koitti, en jaksanut pukeutua ja lähteä kotoa. Ulos ei huvita mennä, koska en halua nähdä tuttuja tai jutella kenenkään kanssa. Prismassa uppoudun takin kauluksen sisään ja vedän lippistä syvemmälle päähän, ettei kukaan näkisi minua. Roskia viedessä tai pyykkituvalla käydessä kiirehdin hissiin, etten törmäisi naapuriin, jonka näen ajavan autolla pihaan. Eilen joku soitti ovikelloa, mutta koska en käynyt avaamassa, en tiedä kuka jätti ruusukimpun oven taakse. (Kiitos sinulle, jos satut lukemaan tätä tekstiä..) Omituista, ajattelin, mutta en jaksanut silläkään päätäni kovin pitkään vaivata. Välillä käyn parvekkeella seisomassa ja hengittämässä pölyistä ilmaa. Pakko saada hieman aurinkoa, vaikka kaikki tämä kirkkaus ja valoisuus häikäiseekin. Valoisuuden takia myös unirytmini on edelleen aivan väärä ottaen huomioon, että menen töihin ylihuomenna – mikä on ihan hyvä, niin on pakko poistua ihmisten ilmoille. Menen nukkumaan puolen yön maissa ja herään väkisin yhdeksän pintaan, vaikka haluaisin nukkua koko päivän. Mikään ei oikein huvita.

Pelkäsinkin, että tämä tunne iskee taas. Kutsuvat sitä post travel depressioniksi. Tunsin tämän ensimmäistä kertaa vuonna 2011, kun palasin Espanjasta kotiin. Olin jo siellä ollessa masentunut, joten ajattelin, että masennus vain syveni ruman ympäristön takia ja siksi, ettei ympärillä enää kuulunut maailman kaunein kieli. Espanjassa asuin 11. kerroksessa, ja parvekkeelta avautuivat näkymät sekä vuorille että merelle. Kotiin palatessa ikkunasta näkyi harmaa kerrostalon seinä. Elämästä katosi värit sillä hetkellä, kun lento laskeutui Helsingin yllä leijailevan harmaan pilviverhon sisään. En mennyt enää viimeiseksi kuukaudeksi kouluun vaan makasin kotona. Läppäri sylissä ja verhot kiinni.

https://www.goabroad.com/articles/post-travel-depression

Lyhyempien Euroopan reissujen jälkeen en muista tunteneeni varsinaista masennusta. Lomat ovat antaneet virtaa ja olen matkan jälkeen nauttinut lomakuvien katselemisesta läheisten kanssa. Ehkä en rakastunut kohteisiin, joten en niitä erityisemmin jäänyt kaipaamaankaan. Tai ei, ei se sitäkään ollut. En vain tuntenut yhteyttä paikallisiin ihmisiin tai kulttuuriin, kohteissa ei mitään vikaa ollut. Kreikka, Sveitsi, Ranska, Hollanti, jokainen omalla tavallaan viehättävä, pintapuolisesti. Toisaalta reissut eivät myöskään ajoittuneet kevään kynnykselle, aikaan, jolloin olen joka vuosi muutenkin ollut taipuvainen melankoliaan. En tiedä miksi valoisuuden lisääntyminen aiheuttaa joillekin mielen synkkenemistä. Minulle syksy ja pimeys on kaikkein energisintä aikaa, kun taas monelta vuoden loppupuolisko vie kaiken innon. Ulkomailla kauhisteltiin Suomen talvea ja kaamosta. Sanoin, että minulle se ei tuota mitään ongelmia. Nautin myös ulkomailla siitä, että pimeys laskeutui joka päivä nopeasti ja ulkona oli oikeasti sysimustaa jo kuuden-seitsemän maissa illalla.

Kaksi ensimmäistä Meksikon reissua puolestaan nostattivat taas sen melankolian esiin. Matkat eivät kestäneet edes viikkoa, ja olin silti aivan myyty ja samalla tolaltani. Muistan vuonna 2017, kun pääsin ensimmäistä kertaa Latinalaiseen Amerikkaan, tuntui kuin olisin vihdoinkin tullut kotiin. Tunsin yhteyttä paikallisiin, ympäristöön, kieleen, ruokaan, musiikkiin. Kaikki tuntui ”omalta”, tutulta ja turvalliselta, vaikka oikeasti ne asiat olivat täysin erilaisia, kuin mihin olin omassa kotimaassani tottunut. Tuntui ahdistavalta palata talven ja loskan keskelle Suomeen. Kotiin päästessä makasin viikon sängyssä kipeänä. Puolisoni yritti auttaa, mutta minä vain itkin. En tiedä itkinkö kipeyden takia vai siksi, että ikävöin Meksikoa. Myöhemmin kumppani totesi, että ei kovin hyvältä reissulta vaikuttanut, jos seurauksena on vain itkeminen ja entistä masentuneempi olo. Ei se niin yksinkertaista ole.

Toisen Meksikon reissun jälkeen itkin jo Benito Juarezin lentokentällä, koska en olisi halunnut lähteä kotiin. Kotiinpaluu oli kuitenkin selkeästi helpompi, koska tiesin, että uusi reissu on tulossa. Meksikon jälkeen ehdin nimittäin olla kaksi viikkoa töissä, ja lähdin sitten 10 päiväksi Mongoliaan. Olin tuntenut koko kevään oloni alakuloiseksi, pois lukien Meksikossa oloajan. Mongoliassa mietin paljon elämää ja mitä elämältä haluan. Olin onneton sekä töissä että vapaa-ajalla, vaikken mitään erityistä syytä siihen osannutkaan eritellä. Kaikki tuntui raskaalta ja merkityksettömältä. Juttelin mongolialaisen tuttavani kanssa ja hän kehotti minua tekemään niin kuin sydän sanoo. Ollessamme Aryapalan buddhaluostarilla, pyöräytin huvin vuoksi rukousmyllyä, joka arpoi numerokseni 65. Tuo numero antoi ohjeeksi niin ikään pyrkiä elämässä kohti sisäistä onnea, omia unelmiani. Kuinka kliseiseltä nuo ohjeet tuntuivatkaan. Jotain siitä jäi kuitenkin kalvamaan sisälleni. Päätin, ettei elämä voi jatkua enää kovin kauan samanlaisena, millaisena se oli viimeiset vuodet paikallaan junnannut.

Palasin töihin, mutta sen sijaan, että olisin ollut pirteä ja iloinen reissun tuomien kokemusten takia, huomasin olevani entistä väsyneempi. Myöhemmin kehityskeskustelussa myös esimieheni kertoi miettineensä, mitä minulle on tapahtunut. Hän oli ajatellut, että päästämällä minut ulkomaille, olisin reissujen jälkeen iloisempi asiakaspalvelussa, mutta toisin kävi. Hän oli aivan oikeassa antaessaan palautetta käytöksestäni. Energiani oli täysin loppuunkulunut ja se näkyi valitettavasti myös työpanoksessani. Yleensä olen motivoitunut töihin ja vaikka olisinkin henkisesti loppu, pyrin piilottamaan sen asiakkailta tai etäisemmiltä työkavereilta. En syytä työnkuvaa tai työpaikkaa, todennäköisesti olisin tuntenut samoin missä tahansa. Eihän edes vapaa-aika juuri piristänyt mieltäni. Kesällä pääsin toiseen työvuoroon ja tehtäväni muuttuivat. Syksyllä siirryin osa-aikatyöhön ja tiesin, että työt loppuvat joulukuussa. Olin edelleen tyytymätön elämääni kokonaisvaltaisesti, mutta toisaalta pystyin työntämään sen tunteen taka-alalle, sillä tiesin, että olen lähdössä reppureissaamaan helmikuussa. Olin päättänyt sen jo aikaa sitten hiljaa mielessäni ja se toi jonkinlaisen rauhan mieleeni; enää hetki ja sitten olen vapaa.

(Kuva: facebook.com/IntrovertsAreAwesome)

Itkin, kun helmikuussa lähdin kotoa ja hyvästelin puolisoni asemalla. Olo helpottui kuitenkin sillä sekunnilla, kun olin päässyt turvatarkastuksen läpi ja istuin lentokoneessa. Tuntui haikealta, mutta samalla onnelliselta. Vihdoinkin oli jotain, mitä odottaa innolla. Vihdoinkin pääsisin irti kaikesta arjen harmaudesta, velvollisuuksista, stressistä, muiden ihmisten murheista ja negatiivisuudesta. Tunsin oloni vapaaksi. Jo pian matkan päällä ollessani huomasin, että oma negatiivisuuteni oli kaikonnut kuin tuhka tuuleen. Olin innoissani, energinen, hyväntuulinen ja sosiaalinen – kaikkea sitä, minkä vastakohta olen Suomessa. Myös eräs kaverini sanoi Facebookissa, että on kiva lukea matkakertomuksiani, eikä niitä hajoiluja kun olen kotona. Tuntui, kuin maailmassa ei olisi mitään, mikä saisi minua enää masentumaan. Nautin uusista kokemuksista, ihanien ihmisten kohtaamisesta, siitä että kuulin ympärilläni espanjaa.

Tottakai ajoittain tuli ohikiitäviä hetkiä, kun kyseenalaistin koko reissun. Etenkin Belizen tapahtumien jälkeen oloni oli todella ristiriitainen ja itkin vuolaasti, kun puhuin äitin kanssa puhelimessa. Mutta mitä pidemmälle matka eteni, sitä vahvemmin minusta alkoi tuntua, että voisin helposti jäädä niille teilleni. Kaikki asiat Suomessa tuntuivat kaukaisilta. En voinut edes kuvitella itseäni enää kotiin ja siihen samaan arkeen, mistä olin paennut. Tietenkin ikävöin läheisiä, mutta muuten paluu ei houkutellut. Jutellessani huonekavereiden kanssa eri hostelleissa, monen kanssa totesimme yhteen ääneen, että kotona olemme vain olemassa, mutta ulkomailla ja matkoilla heräämme eloon. Sitä olen yrittänyt tolkuttaa jo vuosia myös läheisilleni, mutta en usko, että sitä tunnetta voi ymmärtää, jos ei itse koe samoin. Sekin osaltaan varmasti masentaa, ettei täällä ole ketään, kuka jakaisi näitä samoja tuntemuksia. Vaikka ulkomailla matkasin yksin, en tuntenut oloani yksinäiseksi, koska ympärillä oli samanhenkisiä ihmisiä. Kotimaassa olen ihmisten keskellä, mutta henkisesti olen usein yksin. Joskus tuntuu, kuin eläisin jonkun lasikuvun sisällä, mistä yritän huutaa, mutta kukaan ei kuule tai puhu samaa kieltä.

Sanoin reissuun lähtiessäni joillekin läheisille, että lähden miettimään jatkosuunnitelmaa elämälle. Sitä totisesti mietin, ja reissussa koettujen tapahtumien jälkeen tajusin suurimmat kompastuskivet, miksi olen ollut onneton viime vuodet. En halua niitä tässä sen kummemmin eritellä, mutta olen jo päättänyt jatkotoimenpiteistä ja muutoksista joidenkin asioiden suhteen. Valinnat voivat tuntua aluksi raskailta, mutta kun olet tehnyt tietoisen päätöksen, tuntuu kuin kivi putoasi harteilta. On kuitenkin vielä pari osa-aluetta, mille en voi tällä hetkellä mitään. Se ahdistaa. Välillä se raivostuttaa. Mutta elämässä täytyy tehdä kompromisseja, etenkin jos olet parisuhteessa.

En haluaisi asua täällä, missä nykyään asumme, ja valitankin siitä usein puolisolleni. Olen jo vuosien ajan kaivannut muualle, jonnekin, mikä antaisi jotain. Kaikki järjestöhommat esimerkiksi on Helsingissä. Sieltä on myös helpompi pääsy ulkomaille. Tukahdun tänne tuppukylään, missä ei ole mitään kiinnostavaa vapaa-ajan toimintaa eikä yhtään samanhenkisiä ihmisiä tuomassa iloa elämääni tai jakamassa mielenkiinnonkohteita. Kaikki kaverini ovat jo vuosien ajan olleet IRCissä ja kulkevat tietokoneen välityksellä mukanani minne menenkin. Vakituista työtäkään ei ole. Perhe asuu muualla. Olisin valmis muuttamaan Etelä-Suomeen lähemmäs Helsinkiä vaikka heti ensi viikolla. En jäisi kaipaamaan tätä paikkaa, ainoastaan halpaa hintatasoa, lyhyitä välimatkoja ja lähellä olevaa luontoa. Mutta puolisoni ei halua lähteä. En voi häntä syyttääkään, tämä on hänen kotikaupunkinsa, kaikki kaverinsa ja koko elämä on täällä. Minulla täällä ei kuitenkaan ole hänen lisäkseen mitään muuta. Senkin vuoksi minun on pakko päästä välillä pois täältä. Mahdollisimman kauas.

Kun mietin pienempiä syitä tämänhetkiseen ankeuteeni, huomaan myös, että uutisten lukeminen tuottaa pelkkää huonoa oloa. Kun olin reissussa, en juurikaan lukenut tai varsinkaan katsonut uutisia. Suomessa ollessa katson melkein kaikki uutislähetykset ja luen netin uutistarjonnan monta kertaa päivässä läpi. Suurin osa uutisista on synkkiä, masentavia ja ahdistavia. Minun pitäisi varmaan karsia mediatulvaa elämästäni. Karsia täytyisi myös kodin tavarapaljoutta. Vanhat muistot, krääsä, kaikki mennyt roina kaapeissa ahdistaa. Matkalla huomasi, että koko sen hetkinen elämä mahtuu pelkkään selkäreppuun. Olen suunnitellut suursiivouksen tekemistä, missä heitän kaiken ylimääräisen pois, mutta sen aloittaminen vain on tuntunut äärimmäisen raskaalta. Enhän ole saanut vielä edes kaikkia matkatavaroitakaan purettua.

Olen lukenut netistä, että muillakin ihmisillä on ollut vaikeuksia sopeutua takaisin kotimaahan pidempien reissujen jälkeen. Sopeutumisvinkeiksi on annettu muun muassa reissukuvien katselua, kokemusten jakamista läheisten kanssa ja uuden matkan varaamista. Olen katsellut matkakuvia, mutta yllättäen ne eivät tuotakaan oikein mitään tuntemuksia. Kun katson kuvia, missä olen futismatsissa Guatemalassa, istun intiaanipyramidin huipulla Meksikossa tai seison kristallinkirkkaan meren äärellä Belizessä, tuntuu kuin katsoisin jonkun toisen ihmisen ottamia kuvia. Kun muistelen konkreettisesti niitä tapahtumia, tuntuu aivan kuin reissusta olisi jo vuosikausia aikaa. En pysty enää kunnolla palauttamaan mieleeni niitä tunteita, mitä koin matkan aikana. Muistan kyllä, että tunsin matkalla aitoa iloa ja onnea.

Tuntuu pahalta ajatella näin. Minunhan kuuluisi olla kiitollinen siitä, että sain kokea tuon reissun. Ja niin olenkin. Olen äärimmäisen hyvilläni ja kiitollinen niistä kokemuksista, kaikista näkemistäni maisemista, tietämyksestä ja ennen kaikkea niistä ihmisistä, keitä tapasin matkan aikana. Miksi en siis voi tuntea onnellisuutta? Johtuuko se siitä, etten tunne oloani hyväksi Suomessa? Olen miettinyt paljon ulkomaille muuttoa, mutta ei olisi fiksua lähteä tyhjän päälle rahattomana. Meksikossa ei esimerkiksi ole mitään sosiaaliturvaa, enkä halua jättää kaikkea taakseni vain huomatakseni puolen vuoden päästä, että rahat on loppu, töitä ei ole ja kotiin pitäisi sittenkin palata maitojunalla.

Tiedän myös, ettei onnellisuus ole sisältäni mihinkään kadonnut lopullisesti, sillä aina kun pääsen edes hetkeksi pois tämän kaiken keskeltä, tunnen taas aitoa elämäniloa. Olen kyllä kokenut ilon pilkahduksia myös tämän kolmen viikon aikana. Olin todella onnellinen, kun kävimme puolisoni kanssa grillaamassa ja näin kevään ensimmäiset perhoset ja kimalaiset. Luonnon keskellä sielu lepäsi. Kotiin tullessa kylvin yrttien ja salaatin siemeniä, ja tänään huomasin mullasta törröttävät pienet taimen alut. Olen nauranut puolison kanssa typerille jutuille ja nauttinut myös kodin rauhasta. Olin onnellinen käydessäni äitin luona ja tavatessani perheenjäseniä. Tiedän, että minulle tulisi ikävä noita asioita, jos muuttaisin maapallon toiselle puolelle. Tiedän, että olen selvinnyt aiemminkin tästä olosta, joten eiköhän tämäkin tästä taas pikkuhiljaa hälvene. Kaipa minun vain täytyy löytää keino tasapainotella näiden kahden toisistaan poikkeavan elämän välillä ja löytää tie sisäiseen onneen. En tiedä, mutta sen tiedän, että lähden uudelleen reissuun heti, kun taloudellinen tilanne sen jälleen sallii. Sitten voin taas ELÄÄ.

3 kommenttia
tiistai, huhtikuu 30, 2019 by Cilla Maria / From sunset last night to sunrise this morning

Jälkikatsaus ja mitä kaikki maksoi?

Olen nyt ollut vajaan viikon Suomessa ja totuttelen tässä pikkuhiljaa rytmin kääntöön. Viimeisenä päivänä Mexico Cityssä menin vielä kaupungille nauttimaan lähtöpäivän tunnelmista. Zocalolla oli Palestiina-tapahtuma (II Juicio Popular), johon suuntasin. Teemana oli sekä palestiinalaisten kohtelu Israelissa, mutta pääasiassa Latinalaisen Amerikan sotilasmiehitys. Sain kuulla, että Israelin armeija on kouluttanut Meksikon armeijaa ja että Meksiko käyttää puolustuksessaan mm. israelilaista sotakalustoa. Olin pöyristynyt tästä tiedosta. Itse boikotoin Israelia, sillä kyseinen valtio sortaa alueen alkuperäisiä asukkaita, palestiinalaisia, aivan kuten alkuperäisasukkaat Meksikossa tulevat riistetyksi vuosikymmenestä toiseen. Tapahtumassa oli puheita, videoinfoa sekä meksikolaista ruokaa. Paikalla oli satoja osallistujia, suurin osa alkuperäisheimoihin kuuluvia meksikolaisia. Tapahtuman järjesti Meksiko ja Kolumbia yhteistyössä, mutta osallisina oli myös muita Latinalaisen Amerikan maita sekä toimijoita Lähi-idästä. Seminaari oli järjestetty pääosin vapaaehtoisvoimin ja esimerkiksi ruuanvalmistus ja -jakelu hoitui hyväsydämisten vapaaehtoistyöläisten toimesta.

Juttelin hetken tapahtumajärjestäjien kanssa ja jatkoin matkaani Centron kaduille. Koska nilkka turposi aiemmin niin pahasti pitkän bussimatkan aikana, kävin kyselemässä apteekista tukisukkia, mutta minut ohjattiin apuvälinekauppaan. Myyjät eivät puhuneet ollenkaan englantia, joten jouduin selvittämään ostoaikeitani espanjaksi. Yllättävän hyvin se sujuikin. Myyjä kysyi kengän numeroani, eikä hän tiennyt mikä 39 on Meksikon koossa. Onneksi Adduissa on kengän sisällä kokotaulukko, joten katsoin että EU39 on jenkkien koossa 8 ja ilmoitin lukeman myyjälle. Hän olisi halunnut myydä minulle L-koon sukat, mutta selitin, että nilkkani on niin kapea että M riittänee. Lopulta myyjä haki mittanauhan ja siinä sitten mittailin jalkaani eri kohdista ja luettelin myyjälle lukemia, veinticuatro, treinta y tres.. Onneksi osaan sentään numerot 😀 Päädyin ostamaan M-kokoiset ja se oli hyvä valinta. Sukista oli oikeasti hyötyä lennon aikana.

Lento lähti vasta 21:05, joten mitään kiirettä kentälle ei ollut. Menin kaupungilla kuljeskelun jälkeen takaisin hostellille ja kysyin respasta, onko heillä mitään kyytipalvelua. Nainen sanoi, ettei ole ja että kannattaa tilata uber, koska takseihin ei voi luottaa. Tuo oli jo kolmas kerta Panamán ja San Josén lisäksi, kun paikalliset kehottivat tilaamaan uberin ennemmin kuin taksin. Tilasin uberin joskus viiden maissa ja matka meni hiljaisissa merkeissä. Kuski pyysi minua kiinnittämään turvavyön, mutta muuten uber-kuskit eivät paljoa juttele ellet itse aloita keskustelua. Aloin kuitenkin itse jutustelemaan niitä näitä ja kuski kyseli mielipiteitäni meksikolaisesta ruuasta, eri kaupungeista, matkastani yleisesti, Suomesta jne. Katselin ikkunasta graffiteja ja koetin ikuistaa mieleeni vielä viimeisiä muistoja meksikolaisten katujen näkymistä. Saavuin kentälle aivan liian aikaisin, mutta olipahan aikaa tehdä vielä viime hetken suklaaostoksia ja käydä syömässä.

Lentoyhtiöistä

Nukuin aika huonosti paluulennolla, mutta väsymys ei silti ollut mitenkään erityisen suuri. Lento meni kohtalaisesti, joskaan en ole tyytyväinen KLM:n jumbojetteihin. Jo aiemmilla Meksikon reissuilla koin KLM:n lennon paljon huonompana, kuin AeroMexicon tai Lufthansan vastaavan. Jalkatilaa ei ole yhtään ja lisäksi edessä olevan penkin alla on joku metallinen rakenne estämässä jalkojen oikaisun yhtä aikaa suoriksi. Istuin keskipenkillä koneen keskellä ja kone oli ääriään myöten täynnä, joten en saanut paikkaa vaihdettua. Lippu oli sellainen, etten saanut edes rahalla ostettua haluaamani paikkaa. Ihmettelen tätä suuresti, sillä kyseessä ei kuitenkaan ollut mikään ilmainen lippu. Haluan antaa pisteet kuitenkin KLM:n CO2-kompensaatio-ohjelmalle, johon voi maksaa oman osuutensa lipun oston yhteydessä.

KLM:n ateriatarjonta on ihan hyvää keskitasoa, ja tarjottavat sentään on ilmaisia, toisin kuin Finnairilla tai Volariksella – KLM:llä saa ilmaisen välipalan ja juomat myös Euroopan sisäisillä lennoilla. Miinuspisteitä se saa kertakäyttöisistä ruokailuvälineistä, kun taas Lufthansalla ja AeroMexicolla käytetään metallisia välineitä ja kestomuovisia astioita salaateille ja jälkiruuille. Leffatarjonta oli aika suppea, katsoin vain yhden korealaisen kauhuleffan matkan aikana. Saatavilla oli myös KLM:n rentoutuskuunnelma, mutta itseäni häiritsi siinä se, että jokaisen tehtävän jälkeen jouduit painamaan kaukosäätimestä nextiä. Lufthansalla oli samantyylinen ohjelma, mutta siinä ei tarvinnut keskittyä muuhun kuin kuunteluun, ja näin ollen sait nukahdettua helpommin. Mitä tulee mannertenvälisiin lentoihin, on AeroMexicon lennon jälkeen ollut kaikkein levollisin olo, sillä uudentyyppisen koneen matkustamo on eri lailla paineistettu ja helpottaa jetlagia. Lisäksi koneessa on värillinen tunnelmavalaistus.

KLM:n ateria parin vuoden takaa.

Lufthansan ateria vuoden takaiselta Meksikon lennolta.

Ja lopuksi samantyylinen ateria AeroMexicon helmikuiselta lennolta.

Lufthansan nukahtamista helpottava kuunnelma.

AeroMexicon Boeing 787-9 Dreamliner.

Olen ollut lentokoneessa yli 30 kertaa ja paras lentokokemus tähän mennessä on ollut ehdottomasti AeroMexicolla ja Lufthansalla. Vertailukohteena tosin on vain Finnair, TUI, KLM, Aeroflot, AirBaltic, Avianca, Volaris sekä edesmennyt Air Finland. Qatar Airwaysista olen kuullut paljon hyvää, mutta omakohtaisia kokemuksia ei ole. Netissä huonoja arvosanoja ovat saaneet mm. Iberia Airlines, Air France ja United Airlines. Meinasin ensin ostaa lennon Finnairin ja Iberian yhdistelmällä, mutta arvostelujen lukemisen jälkeen päädyin KLM-AeroMexico yhdistelmään, ja olen ihan tyytyväinen päätökseen. Sainpahan yhden ilmaisen yön Hollannissa.

Jälleen kerran Damissa

Meksikosta palauttuani minulla oli siis vuorokauden välilasku Amsterdamissa. Otin tarkoituksella pidennetyn layoverin, sillä en olisi päässyt enää myöhään illalla Helsinki-Vantaalta kotiin Itä-Suomeen. Pehmeä lasku Damissa teki muutenkin ihan hyvää; ei tarvinnut suoriltaan siirtyä Mexico Citystä pieneen suomalaiseen kaupunkiin, vaan sain potea järkytyksen Eurooppaan saapumisesta hieman värikkäämmässä kohteessa. Menin junalla kentältä päärautatieasemalle ja kävelin siitä hostellille alle kilometrin matkan. Pidän todella paljon Amsterdamista, ja vaikka ensin suunnittelin, että menen vain suoraan hostelliin nukkumaan, en tietenkään voinut jättää välistä kuljeskelua Damin kaduilla. Kävin syömässä ja hengasin vähän aikaa Dam squarella. Kaupungissa oli tosi vahva poliisimiehitys, sillä illalla oli Mestarien liigan matsi Ajaxin ja Juventuksen välillä. Jos olisin tiennyt sen aiemmin, olisin saattanut hommata liput matsiin, mutta tuossa vaiheessa oli jäljellä enää 900 €:n hintaisia päätykatsomon paikkoja, joten jätin väliin. Menin vielä johonkin headshopiin ja kävin ostamassa kannabissuklaata, joka on ihan sallittua Suomessa. Majoituin punaisten lyhtyjen alueella Shelter City Hostelissa, mikä oli sinänsä huvittavaa sijainnin kannalta, sillä kyseessä on joku kristillinen hostelli, missä ei ole edes yhteisiä makuusaleja miehille ja naisille. Paikka ei ollut edullisin mahdollinen (29 €/yö sis. aamupalan), vaan valitsin sen hyvän pistemäärän ja juna-aseman läheisyyden takia.

Paluu Suomeen

Torstaiaamuna KLM:n lento oli Damista lähdettäessä melkein tunnin myöhässä, mutta ehdin onneksi seuraavaan junaan Helsingissä. Niin joo, se muuten pitää mainita, että heti kun pääsin Eurooppaan, alkoi vastoinkäymiset lentokentällä 😀 Keski-Amerikassa kaikki meni ok:sti enkä joutunut mihinkään erikoistarkastuksiin, mutta Schipolin kentällä Hollannissa automaattinen passinlukija ei tunnistanut passiani ensimmäisellä kerralla, joten jouduin lisätarkastukseen, missä virkailija tarkasti passini suurennuslasilla, että se on varmasti aito. Suomeen tullessa ei ollut mitään ongelmaa, laukku tuli nopeasti enkä joutunut syyniin. Oli myös ihan ok sää, joten kerrankaan ei tarvinnut tulla räntä- tai vesisateen keskelle. Torkuin junassa hetken ja saavuin kotiin alkuillasta. Mies oli asemalla vastassa ja kotona odotti puhdas, siisti asunto, kukkia ja hyvää suomalaista kotiruokaa, mitä olikin ollut jo vähän ikävä <3 Kun tulin kotiin, vein ensitöikseni kamat suoraan kylpyhuoneeseen ja pesin kaikki vaatteet 60 asteessa. Ihme kyllä mikään ei kutistunut. Repun, laukun ja muut kamat (jopa läppärin), mitä ei voinut pestä, vein vakuumipusseissa 85-asteisen saunan ylälauteille vajaaksi kolmeksi tunniksi. En halunnut ottaa mitään riskiä, että kamojen mukana olisi tullut jotain ylimääräistä kotiin. Laitoin Panamassa ollessa sähköpostia tuholaistorjujalle, ja hän sanoi, että riittää kun kamat vie jätesäkissä vähintään 60-asteiseen saunaan kahdeksi tunniksi.

En ole päässyt vielä normaaliin unirytmiin, vaan olen mennyt nukkumaan vasta joskus 01-03 välillä ja herännyt 10-12 maissa. Iltaisin ei väsytä yhtään, sillä elimistö laahaa 8 tuntia jäljessä. Mitään sen pahempaa jetlagia ei kuitenkaan ole ollut, enkä ole ollut samalla tavalla ärtynyt ja rättipoikki, kuin aiemmilla kerroilla, kun Meksikon reissu on kestänyt vaan alle viikon. Ei ole mitään järkeä käydä maapallon toisella puolella vain kääntymässä, vaan siellä pitää olla kerralla pidempi aika. Kotiinpaluu on silti sujunut yllättävän helposti. Tuntuu ”normaalilta” olla kotona, vaikka en voinut edes kuvitella sitä ollessani vielä reissussa. Välillä kyllä tulee olo, että haluaisi vain lähteä takaisin Meksikoon, mutta olen koettanut työntää orastavaa haikeutta taka-alalle, joten eiköhän tämä tästä. Olen vain chillannut sohvalla, katsonut 38 jaksoa putkeen SYKEttä ja eilen imuroin ja tiskasin.

Kävimme sunnuntaina miehen porukoilla, ja oli ihan mukava poistua kotoa. Miehen vanhemmat olivat taannoin Vietnamissa ja saimme myös heiltä tuliaisiksi kahvia (sivettikissaversiota). Nyt on kahvivarastot täynnä. Pistäydyimme tietenkin myös äänestämässä ja tapasin siellä ohimennen erään työntekijän työpaikaltani. Onneksi tässä on kuitenkin vielä reilu pari viikkoa, ennen kuin on palattava työelämään ja kohdattava ihmispaljous. Tosin en mene kassalle tai ruokasaliin, vaan salaattivuoroon, joten ei tarvitse ihan heti sosialisoida satojen ihmisten kanssa. Kun kuulin Schipolin kentällä joidenkin puhuvan suomea, se kuulosti todella ”väärältä”. Myös Helsingissä suomen kuuleminen ja puhuminen tuntui oudolta, mutta on siihenkin jo mukautunut tässä muutaman päivän aikana. Jännä muuten huomata miten nopeasti aivot muokkautuvat ei-äidinkieleen. Huomasin matkan aikana, että ajattelin välillä englanniksi. Lisäksi kun olin postaamassa kuvia Instaan, aloin usein automaattisesti kirjoittaa kuvatekstiä englanniksi.

Mitä tulee keittiöalan töihin, on elintarvikealalla työskentelevän toimitettava negatiivinen salmonellatodistus ennen töihin paluuta tai töiden aloittamista. Soitin perjantaina terveyskeskukseen ja pyysin lähetettä labraan. Kysyin samalla, eikö olisi viisasta ottaa myös muita testejä, koska olen kuitenkin ollut niin pitkään epähygieenisissä oloissa ja olen menossa valmistamaan kuumentamattomia ruokia. Hoitaja kysyi neuvoa vanhemmalta hoitajalta ja sain vastaukseksi, että voidaan samasta näytteestä katsoa salmonellan lisäksi myös kampylo-, shigella- ja yersiniabakteerit. Luin myös netistä, että nuo on yleisimmät testit salmonellan lisäksi. En usko, että olen saanut noista tartuntaa, mutta esimerkiksi salmonella voi olla täysin oireeton.

—

Mitä tekisin toisin?

Reittivalinta. Jos nyt saisin aloittaa kaiken alusta, tekisin muutaman asian täysin eri lailla. Vaikka matkan etukäteissuunnittelusta olikin paljon hyötyä, en välttämättä suunnittelisi nyt kaikkea niin tarkasti ennakkoon. Koska aika oli rajallinen, oli sen puolesta hyvä noudattaa jonkinlaista aikaikkunaa, mutta toisaalta sen takia en voinut viipyä pidempään missään kohteessa. Playa del Carmen oli täysin huti valinta, ja jos nyt voisin päättää, menisin suoraan Tulumin kaupunkiin siksi aikaa, että ehdin vierailla Tulumin raunioilla. En myöskään menisi enää uudelleen Panamaan. Maa oli todella epäkiinnostava kulttuurihistoriallisesti, kaikki oli liian kallista, ihmiset eivät olleet mukavia, miehet ahdisteli liikaa eikä ruoka ollut mitenkään erityistä – toki annan tämän tuomion pelkästään Panamá Cityn perusteella. Myös Costa Rica on vähän niin ja näin. Olihan se San José toisaalta ihan kiva kohde ja maana Costa Rica on todella kaunis, mutta mitenkään erityisellä tavalla en sitä jäänyt ikävöimään. Hintataso oli kallis, minkä kyllä tiesinkin ennakkoon. Jos joskus menen uudelleen Costa Ricaan, haluan ehdottomasti kohteeksi jonkun kansallispuiston tai Tyynenmeren rannikon. Belize taas oli ihan bueno, joskin kallis, mutta ruoka oli hyvää, ja ikävöin edelleen siellä tapaamiani ihmisiä. Pidänkin heihin yhä yhteyttä. Guatemalaan menen ehdottomasti joskus takaisin ja Meksikosta nyt ei mitään tarvitse sanoakaan – olenhan ehtinyt jo etsiä jopa vuokrattavaa huonetta tai asuntoakin Mexico Citystä.. Aion seuraavalla pidemmällä reissulla ottaa peruskohteeksi taas CDMX:n ja tehdä siitä lyhyehkön reissun nyt käymättä jääneisiin El Salvadoriin, Hondurasiin ja Nicaraguaan. En sinällään kadu reittivalintaani, onpahan nuo eteläisen Keski-Amerikan maatkin nyt koettu. Tietää myös sen, että ensi kerralla pääsee halvemmalla, kun pysyttelee Costa Rican pohjoispuolella.

Vaatteet. Toinen asia missä tein virheen, oli ylipakkaus. Karsin vaikka kuinka monta kertaa reppua tyhjemmäksi, mutta silti otin liikaa tavaraa ja vaatetta mukaan. Pari t-paitaa, yksi kevyt mekko, yhdet legginsit, muutamat alusvaatteet ja sukat, yksi pitkähihainen, yhdet kengät ja sandaalit riittää. Turhaa oli raahata mukana ainakin farkkuja, toisia legginsejä, monia paitoja, takkia sekä ballerinoja, sillä päädyin kulkemaan lähinnä sandaaleissa. Heitin Belizessä kastuneet ballerinat lopulta roskiin Meksikossa. Ostin matkan varrelta myös uusia t-paitoja, legginsit, parit kengät, alusvaatteita ja mekon. Reppu oli liian täynnä ja jouduinkin ostamaan weekend-kassin matkan aikana ja laittamaan repun ruumaan. Osa packing cubeista oli turhia ja olisin voinut niiden tilalle ottaa vakuumipusseja. Kävinkin ostamassa tyhjiöpusseja lisää Panamassa.

Kosmetiikka. Hygieniatarvikkeiden kanssa on vähän siinä ja siinä. Toisaalta on sama ottaa Suomesta mukaan meikinpoistoliinat, hammastahnat sun muut, sillä joudut joka tapauksessa ostamaan ne kohteessa. Minähän jouduin jo menomatkalla heittämään puolet nesteistä pois, sillä Helsinki-Vantaalla minun käskettiin siirtää nesteet puolen litran pussiin, vaikka oikea raja on yksi litra. Olen tästä edelleen vihainen ihan vain periaatteen takia, sillä virkailija teki väärin ja paljon tuotteita meni täysin hukkaan. No, selvisin silti yhdellä aurinkorasvalla ja yhdellä hyttysmyrkyllä. Levitin aurinkorasvaa lähinnä vaan niskaan, kaulaan, korviin, kasvoille ja jalkapöytiin, koska en kulkenut juurikaan vähissä vaatteissa enkä varsinkaan ottanut aurinkoa tai makoillut rannalla. Olisin matkan aikana kaivannut kuivashampoota, minkä jouduin heittämään pois Guatemalassa, sillä edes 60 ml:n aerosoleja ei saanut viedä Aviancan lennolle. Otan seuraavalla kerralla tuputettavan jauhemaisen hiuspuuterin mukaan. Ostin matkaa varten shampoo- ja soap leaveseja, jotka osoittautuivat aika huonoksi valinnaksi. Monesti ulkomailla suihkun vedenpaine on niin huono, ettei hiuksia saa pestyä kunnolla eikä etenkään nuo shampoolehdykät huuhtoudu kunnolla hiuksista. Päädyin kuitenkin välillä pesemään saippualehtisillä vaatteita lavuaarissa. Osa meikeistä oli ihan turhia, vaikka karsinkin ennen matkaa jo enimmät pois. Esimerkiksi täysikokoinen Makeup Revolutionin luomiväripaletti oli aivan turha, enkä jaksanut käyttää sitä enää loppuaikana, vaan kävin ostamassa yhden yksittäisen vaalean luomivärin. Tropiikissa on lähes turha meikata, sillä kosteudessa meikit leviää ja meikkivoide ainakin on ihan turhuutta. Käytin joinain päivinä pelkkää kulmakynää ja ripsiväriä.

Lääkkeet. Otin aivan turhaan keltakuumerokotteen, sillä sitä ei kyselty Panamasta poistumisen jälkeen. Myös malarialääkitys oli täysin turha, koska missään ei ollut merkittävää määrää hyttysiä. En edes avannut Malarone-pakettia koko reissun aikana, mutta siinä on käyttöaikaa jäljellä vielä viisi vuotta, joten aion säästää lääkkeet. Sain matkan aikana ainoastaan pari polttiaisen puremaa Guatemalan viidakossa Lake Atitlanilla, mutta esimerkiksi Tikalissa ei ollut ollenkaan häiritseviä hyönteisiä. Onneksi en sentään ottanut moskiittoverkkoa mukaan! Minulla oli aivan liikaa kaikkia allergia-, särky- ja flunssalääkkeitä mukana, myöskään ripulilääkkeille ei onneksi ollut mitään käyttöä. Pari särkylääkettä ja yhden lihasrelaksantin taisin syödä matkan aikana, mutta pääasiassa käytin lihasjumeihin ja päänsärkyyn tiikeribalsamia. Nesteytysporetableteista sen sijaan oli hyötyä Guatemalassa ja Belizessä, kun olo oli tukala helteen ja ilmankosteuden takia eikä ollut yhtään ruokahalua. Annoin elektrolyyttejä myös ripulista kärsineelle matkakumppanilleni. Kortisonivoide oli ihan hyvä olla mukana, kun märät sandaalit hankasivat ihon vereslihalle ja silloin kun käsivarsissa oli aurinkoihottumaa. Kävin ostamassa matkan varrella desinfiointiainetta, mitä olisi ehkä kannattanut tuoda mukana pieni suihkepullollinen. Käsidesiä en käyttänyt, vaan pesin käsiä saippualla.

Kamera. Tämän puuttumista kaduin monesti matkan aikana. Ostin reissua varten uuden puhelimen, koska kuvittelin, että siinä olisi ollut parempi kamera kuin vanhassa luurissani. Kamera oli ihan ok-laatuinen johonkin instakuviin, mutta etenkin blogiin olisin kaivannut parempilaatuisia kuvia. Minulla on Canonin järkkäri, mutta en olevinaan jaksanut raahata sitä mukaan matkalle, eikä siihen ole kunnollista yleisobjektiivia tällä hetkellä. En ole viime vuosina enää harrastanut kuvausta eikä minulla ole enää edes Lightroomin lisenssiä. Seuraavalle reissulle ostan kyllä uuden linssin ja otan järkkärin mukaan, vaikka onhan sen kanniskelussa tietenkin omat hankaluutensa ja riskinsä.

Kielipolitiikka. Lähdin reissuun vain espanjan alkeilla aikeenani opetella lisää matkan aikana. Toisin kuitenkin kävi, sillä samalla kun tutustuin muihin reissaajiin, huomasin koko ajan puhuvani heidän kanssaan englantia. Pelkäsin etukäteen etten selviäisi heikolla espanjalla, mutta sain kuitenkin kaiken tarvittavan hoidettua. Ensi kerralla pitää hakeutua enemmän paikallisten seuraan, sillä se on paras keino pakottaa itsensä puhumaan paikallista kieltä. Myös matkan aikana kannattaa opiskella vaikka Duolingosta ja petrata etenkin sanavarastoa ja verbejä. Paikalliset kyllä ymmärtävät vaikket puhuisikaan kieliopillisesti täydellistä espanjaa, kunhan sinulla vaan on sanoja, millä voit selittää asiasi edes sinne päin. Kannattaa myös ladata puhelimeen Google Translatorin offline-versio, tajusin tämän vasta kun matka oli jo pitkällä.

—

Raha-asiat

Olen suht analyyttinen ja rationaalinen ihminen, joten ennen matkaa tein tarkan Excel-taulukon tulevista kuluista, ja se pitikin näiltä osin suht hyvin paikkaansa. Ainoat muutokset tulivat siihen, kun yhtäkkiä Mexico Cityn seminaari siirrettiinkin eri ajankohtaan ja jouduin muuttamaan matkareittiäni sen takia. En alunperin meinannut mennä ollenkaan Chiapasiin, mutta thänk god pääsin kokemaan senkin osavaltion! Jouduin kuitenkin ostamaan uuden lentolipun Oaxacasta CDMX:ään, mutta se maksoi vain noin 70 € ylimääräistä (oikeasti alle 50 €, mutta ostin paremman istumapaikan ja maksoin Cielito Limpio -luonnonsuojelumaksun). Panamassa jouduin vaihtamaan hostellia kesken kaiken, mutta siitä ei tullut kovin paljoa lisäkustannuksia, sillä sain 26 dollaria hyvitystä hostellista, josta lähdin kesken kaiken pois. Belizessä tuli runsaasti ylimääräistä rahanmenoa, koska jouduin sairaalaan, piti ostaa lääkkeitä ja tarvitsin myös uudet veneliput maihin Caye Caulkerista.

Missä olisin voinut säästää?

Olisin päässyt paljon halvemmalla, jos olisin ottanut aina sen halvimman majoituksen ja varannut pelkästään makuusalipaikkoja. Halusin kuitenkin välillä majoittua privaattimajoituksessa ja valitsin majapaikkani lähinnä Bookingissa olevien kuvien perusteella, en niinkään arvostelujen tai hinnan mukaan. Tosin en kelpuuttanut mitään majapaikkaa, jos pistemäärä oli alle 8,5/10. Lennoista en valinnut kaikkein halvinta, vaan valitsin esimerkiksi AeroMexicon jonkun tuntemattoman Aeromarin sijaan. Lentoihin vaikutti myös lähtö- ja saapumisaika sekä välilaskuttomuus. Suomi-Meksiko-Suomi lento oli reilu 900 €, mutta lennon olisi saanut noin 600 eurolla, jos olisi ottanut toisen välilaskun Jenkeissä ja ostanut lipun joltain oudolta matkatoimistolta. Ostan omat lentolippuni aina lentoyhtiöiden sivuilta ja se maksaa ylimääräistä. Mutta jos tulee jotain ongelmia tai reklamointia, on asian selvittäminen helpompaa kuin jonkun pöytälaatikkofirman kanssa. Pientä lisähintaa lentoihin toivat myös vapaaehtoiset CO2-kompensaatiomaksut. Maidenväliset bussit otin ykkös- ja luksusluokasta – en luksuksen kaipuun takia, vaan koska niiden aikataulut tuntuivat houkuttelevammilta. Säästöä olisi tullut myös, jos olisi kokkaillut itse ruokaa eikä käynyt lähes joka päivä ulkona syömässä. Valitsin monesti myös ravintolan, vaikka katukeittiössä olisi ollut halvempaa.

Tein matkan aikana ns. turhia ostoksia eli ostin lisää vaatteita, parit kengät, muistikortin, uuden popsocketin ja muuta ylimääräistä. Ostin datapaketin paikallisiin prepaid-liittymiin Meksikossa, Guatemalassa ja Panamassa. Lähettelin postikortteja ja herkuttelin myös aika usein; kävin ostamassa jäätelöä, suklaata, juustokakkua, erikoiskahveja yms. mihin ei olisi ollut oikealla budjettimatkalla tarvetta tai varaa. Toin Suomeen muun muassa tekstiilejä, käsitöitä, kahvia, suklaata ja mausteita.

Myös alkuvalmistelut olivat ns. ylimääräisiä. Mutta koska kirjoitin esimerkiksi blogia, en halunnut lähteä matkaan ilman uutta läppäriä, ja tämä 17″ kone olisi ollut aivan liian iso ja painava. Ruoka- ja käyttörahabudjetin olisi voinut helposti puolittaa, sillä moni on ottanut budjetiksi noin 10 euroa päivä (ilman majoituksia). Takseissa ja ubereissa olisi voinut niin ikään säästää, jos olisi käyttänyt pelkästään julkisia kulkuneuvoja. Lisäksi hävitin Guatemalassa rahapussin ja siinä oli reilun parinkympin edestä rahaa.

Olin matkalla 2½ kuukautta tai 10 viikkoa, kävin viidessä eri maassa ja yövyin 11:ssä eri kaupungissa, jonka aikana tein 9 maksullista päiväretkeä tai vierailua merkittäviin kulttuurikohteisiin, näiden lisäksi osa museoista tai kohteista oli ilmaisia. Kävin Guatemalassa myös futismatsissa.

Tässä pääpiirteittäin menot karkeasti eriteltynä:

Etukäteisostot (lääkkeet, rokotteet, reppu, uusi läppäri ja puhelin, varavirtalähde sun muut): 685 €
Matkakulut (lennot, junat, bussit ja veneet maiden/kaupunkien välillä): 1788 €
Taksit, metrot ja uberit kaupunkien sisällä: 230 €
Majoitukset: 836 €
Pääsymaksut ja päiväretket: 88 €
Sairaala- ja lääkekulut matkalla: 496 €
Prepaid-liittymät: 52 €
Käyttörahat (ruoka, ostokset): about 1200 € eli noin 17 €/päivä
Yhteensä: 5375 €

Miten rahoitin matkan?

Olen tilastojen mukaan köyhä, ja moni tuttavani kysyikin ennen reissua, kuinka paljon kaikki tulee maksamaan. Ylitin budjetin noin tonnilla, mutta jos en olisi joutunut sairaalaan ja olisin elänyt säästeliäästi, olisin päässyt 4-5 tonnin tavoitteeseen. Matkakulujen lisäksi maksoin asunnon vuokraa ja vesilaskut Suomessa kolmen kuukauden ajalta (noin 820 €), mutta niitä ei ole tässä tietenkään mukana. Vakuutusta en myöskään laske mukaan, koska minulla on jatkuva matkavakuutus muiden vakuutusten ohessa. Yhteensä OP Pohjolan terveys-, henki- ja matka- sekä matkatavaravakuutukset on vuodessa noin 300 €. Kotivakuutus meillä on muualta. Säästin matkaa varten vajaan vuoden ja sain lisäksi viime vuoden joulukuussa veronpalautuksia 1288 €. Olen matalapalkka-alalla töissä, ja olin syksyn pelkästään osa-aikatöissä plus liiton rahoilla, joten tuloni olivat viime vuonna verottomana noin 1100-1800 € kuukaudessa. Asumme puolisoni kanssa pienellä paikkakunnalla, jossa eläminen on halpaa ja täällä voi kävellä tai ajaa pyörällä joka paikkaan. Miehellä on auto, mutta itselläni ei ole edes ajokorttia.

Pienten asumismenojen ansiosta voin säästämisestä huolimatta ostaa kaupasta mitä ruokaa haluan enkä joudu kituuttamaan. Tiedän, ettei näin olisi vaikkapa pääkaupunkiseudulla asuessa, missä en luultavasti pystyisi säästämään ollenkaan. Meillä ei myöskään ole lapsia tai lemmikkejä, en käytä enää alkoholia, käy baareissa tai polta tupakkaa, enkä muutenkaan käy oikein missään Helsingissä tapahtuvia järjestöhommia lukuunottamatta. Nuo ovat kaikki syitä, miten pystyn säästämään helposti myös pienistä tuloista. Elin monta vuotta kädestä suuhun, sillä jouduin maksamaan kuukaudessa vähintään 500 € ulosottovelkoja ja perintätoimistojen laskuja, jotka olivat syntyneet opintolainoista sekä siksi, etten nuorena osannut hoitaa raha-asioita ja vietin muutenkin railakasta elämää. Maksoin ulosottoa 5-6 vuotta ja pääsin vihdoin veloista eroon Suomen 100-vuotis itsenäisyyspäivänä joulukuussa 2017. Olin jo aiemmin päättänyt, että sitten kun joskus saan nuo 20 000 euron velat maksettua, ostan itselleni palkinnoksi matkan Latinalaiseen Amerikkaan. Ja koska olin elänyt pitkän matkaa aikuisuuttani oikeasti köyhyydessä (mm. opiskelujen aikana tulot olivat 399 €/kk), tuntuu nykyään jopa matalapalkka-alan ansiot suurelta.

Vastuullisuus ja haittojen minimointi

Voin aiemmin mainittujen tekijöiden myötä auttaa kuukausittain myös Perussa asuvaa World Visionin kautta saatua kummityttöä. Tämän lisäksi olen ollut kuukausilahjoittajana Suomen luonnonsuojeluliitossa, vaihtelevasti WWF:llä, SPR:llä, Solidaarisuus-järjestössä, Survival Internationalissa, Amazon Watchilla, Amnestyllä ja Kirkon ulkomaanavussa. En ole lahjoittanut kaikkiin yhtä aikaa, mutta kuukausittain lahjoituksiin on mennyt noin 50-100 €. Tuo päti myös reissun aikana, sillä annoin matkan aikana kerjäläisille ja yhteen kouluprojektiin noin 200 euron edestä rahaa – ja sen takia blogini on matkakertomusten ohella myös paatosta mm. alkuperäisasukkaiden ja kodittomien tilanteesta. Koska ihmisoikeusasiat ja kansalaisjärjestöt ovat prioriteettilistallani kärkipäässä, halusin myös matkan aikana tukea paikallisia ihmisiä ja matkustaa haittoja minimoiden.

Tiedän, ettei nämä asiat kiinnosta kaikkia ja se on yksi osa matkakuluista, missä pystyy säästämään. En moralisoi ihmisiä, jotka eivät halua maksaa ylimääräistä lentolipuista tai antaa rahaa kadun asukeille. Jokainen tekee rahoillaan mitä haluaa, vaikkakin olen sitä mieltä, että överirikkaiden kuuluisi antaa rahaa hyväntekeväisyyteen. En myöskään pidä itseäni mitenkään parempana ihmisenä antaessani osan tuloistani kehitysyhteistyöhön. Se on asia, joka on minulle tärkeää ja tekee minut itseni iloiseksi. Keräjäläisiä autan siksi (myös kotimaassa), että koen sen velvollisuudekseni ja koska nykyään pystyn siihen taloudellisesti. Myös minua on autettu silloin kun elin köyhyydessä. Välitän aidosti luonnosta ja maapallon kohtalosta, mutta tunnen tottakai myös syyllisyyttä lentomatkoistani, ja varmasti osittain koetan ostaa itselleni paremman omantunnon maksamalla noita lentojen kompensaatiomaksuja. Koetan kuitenkin arjessa elää suht ekologisesti, ja näin ollen lentäminen maailman ääriin onkin pahin rike, mitä harrastan.

Vaikka matkustelu aiheuttaakin omantunnon pistoksia, en silti aio luopua lentämisestä, koska haluan nähdä maailmaa ja tutustua henkilökohtaisesti erilaisiin ihmisiin ja kulttuureihin. Haluan myös vierailla muinaisissa arkeologisissa kohteissa ennen kuin kaikki on tuhottu maantasalle. Olen valmis maksamaan korkeampaa hintaa, mikäli lentomatkustamiseen tulee veronkiristyksiä, ja on mielestäni osittain matkailijoiden velvollisuuskin huolehtia jälkien siivoamisesta. Uudemmmat koneet saastuttavat vähemmän, ja ehkäpä lisämaksuilla ja veronkiristyksillä jossain vaiheessa kehitetään myös ympäristöystävällisempiä polttoaineita ja tekniikkaa. Kaiken lisäksi matkailu avartaa, etenkin jos viitsii lähteä lomaresortin ulkopuolelle ja tutustua paikalliseen elämään, yhteiskuntaan ja ihmisiin. Vaikka matkalta tullessa tili olisikin tyhjä, olet henkisesti taatusti rikkaampi kuin ennen matkalle lähtöä.

Kirjoita kommentti
tiistai, huhtikuu 16, 2019 by Cilla Maria / From sunset last night to sunrise this morning

Ryöstöyrityksiä, poliisiväkivaltaa ja tullin ruokakoiria

Reilu pari kuukautta on nyt takana ja niin alkaa olla reissunikin. Tuntuu epätodelliselta palata Suomeen. Tulin eilen Mexico Cityyn ja vietän täällä vielä tämän viimeisen päivän. Lento Amsterdamiin lähtee 21:05 ja saavun Damiin keskiviikkona joskus päivällä. Koska jatkolento Suomeen lähtisi vasta niin myöhään, etten pääsisi yöllä Helsinki-Vantaalta enää kotiin, päätin jäädä Damiin yhdeksi yöksi ja jatkaa matkaa torstaiaamuna. Lennolle ei layoverin myötä tullut yhtään lisää hintaa. Luultavasti en jaksa tehdä mitään Amsterdamissa, vaan koetan selviytyä aikaerosta.

Loppupäivät San Joséssa meni ilman suurempia selkkauksia. Ainoastaan lauantaina kun olin ruuhkaisilla kaduilla kävelyllä, tunsin kuinka joku tarttui selässäni repun lailla roikkuneeseen kangaskassiin. Käännyin ympäri ja näin takanani jonkun miehen, joka esitti ettei tehnyt mitään. Huomasin vähän ajan päästä, että laukun kylki oli viilletty auki. Onneksi huomasin ryöstöyrityksen heti eikä mitään ehditty viedä. Lisäksi säilytän puhelinta ja rahoja yleensä eri paikassa vartalon etupuolella. Tämän takia mitään laukkuja ja reppuja ei kannata kuljettaa selässä, ja tiesin sen itsekin. Kiinalainen huonekaverini oli kauhuissaan, kun kerroin tapahtuneesta. En kuitenkaan itse tuntenut mitään. Jälkeenpäin kyllä mietin, että onneksi mies viilsi laukkua eikä minua, ja onneksi en alkanut kovistelemaan varkaalle mitään, koska olisin voinut saada puukosta.

Kahvia ja futista

Viimeisten päivien aikana kiertelin ympäri kaupunkia, kävin kahvilla eräässä kahvilassa, jossa työskentelee pelkästään vajaakuuloisia nuoria. Ravintolan nimi on IncluyeMe eli ”Sisällytä minut/Ota minutkin huomioon” tms. Söin hyvää suklaakakkua ja katselin ikkunasta kadun vilskettä. Ulkona joku koditon nukkui risaisessa nojatuolissa. Kahvilasta jatkoin matkaa vielä Parque Morazániin, jossa sijaitsee meksikolaisen kuvanveistäjän Jorge Marínin pronssinen siipiveistos ”Alas de México”. Samanlainen veistos löytyy monesta muustakin maailman pääkaupungista. Kävin ottamassa kuvan siipien kanssa, tai oikeastaan pyysin jotain naista ottamaan kuvia minusta. Tämän jälkeen menin takaisin kaupoille päin ja näin kun jossain baarissa oli futismatsi menossa. Kurkkasin sisään ja huomasin, että siellä oli Barcan ottelun ensimmäinen puoliaika käynnissä. Menin sisään ja jäin sinne katsomaan matsin loppuun. Joku costaricalainen mies halusi ostaa juomia, mutta kieltäydyin. Lopulta hän kuitenkin pyysi tarjoilijaa tuomaan minulle Pepsin ja join sen kohteliaisuuttani. Mies olisi halunnut jutella vielä jotain, mutta kun matsi loppui, sanoin että minun on nyt mentävä.

Sunnuntaina kävin tilaamassa ennakkoon kuljetuksen lentokentälle. Meinasin ensin ottaa Uberin, mutta sovellus valitti jostain syystä korttimaksusta enkä jaksanut käydä nostamassa turhaan montaakymmentätuhatta colonea. Pääsin helpommalla kun nostin 20 dollarin setelin ja tilasin kyydin hostellin kautta. Hinta siis 20 USD – Uber olisi ollu melkein puolet halvempi, mutta se on laiton Costa Ricassa eikä kuljettaja olisi voinut ajaa minua lentokentän oville asti ettei taksikuskit näe. Pakko sanoa hostellista, että se oli yksi siisteimmistä missä olen ollut reissuni aikana. Suosittelen ehdottomasti, jos joku on matkaamassa San Joséen! Lisäksi respassa työskentelevä Claudia on todella mukava ja avulias nainen.

Huomioita Costa Rican taloudesta

Maanantaiaamuna ehdin vielä juoda kahvit ja sitten meninkin odottelemaan aulaan kyytiä. Juttelin Claudian kanssa vielä Costa Rican työajoista ja hän valitteli, ettei yksityisellä sektorilla ole mitään vapaapäiviä eikä välttämättä työaikojakaan. Valtion viroissa työskennellään toimistoaikojen mukaan maanantaista perjantaihin, mutta valtiolle on kuulemma todella vaikea päästä töihin.

Jatkoin samantyylistä keskustelua privaattitaksissa. Puhuin kuskin kanssa englannin ja espanjan sekoitusta, mutta sain kuitenkin selvää melkein kaikesta. Kerroin huomioistani eri Keski-Amerikan maissa reissatessani ja mies sanoi, että Costa Rican korkea hintataso parantaa maan taloutta, mutta sillä on myös kääntöpuolensa. Ruuan hinta on esimerkiksi noussut todella korkealle viime vuosien aikana, lisäksi verotusta on kiristetty, mutta silti palkkatasoa ei ole nostettu. Hän kertoi, että ruokaan kuluu suunnilleen 150 dollaria parissa viikossa, erityisesti maidon hinta on noussut pilviin. Maassa on vain kaksi maidontuottajaa. Osa maidosta myydään halvalla ulkomaille, mutta oman maan kansalaisille hinta on monta kertaa korkeampi. Keskimääräinen kuukausipalkka yksityisellä sektorilla on kuulemma verojen jälkeen noin 650 US dollaria. Ellei valtion virkoja oteta huomioon, parhaiten palkattu ala on yllättäen call centerit. Portugali ja Brasilia on ulkoistanut portugalinkielisen asiakaspalvelunsa Costa Ricaan, saman on tehnyt myös Ranska. Lisäksi Yhdysvalloilla on suuri osuus englanninkielisissä call centereissä. Esimerkiksi Amazonin englanninkielinen aspa toimii San Joséssa. Palkkaus tällä alalla nousee helposti yli tuhanteen dollariin kuussa.

Kuski kehui myös maan koulutusta ja terveydenhuoltoa. Erityisesti koulutus sai kiitosta, sillä opetus on ilmaista ja laadukasta, Latinalaisen Amerikan parhaimmistoa. Lisäksi armeijan puuttuminen maasta ja luonnonsuojelutyö saivat kehuja.

Valtion viroissa on säännölliset työajat, toisin kuin vaikkapa turistisektorilla.

Paluu toiseen kotiini

Ruuhkan takia matka Alajuelassa sijaitsevalle lentokentälle kesti noin tunnin. Kävin syömässä riistohintaisen täytetyn croissantin ja otin kahvin (hinta melkein 10€). Menin turvatarkastuksen läpi ja kaikki sujui ongelmitta. Kiva, että minua kohdellaan normaalina matkustajana täällä päin maailmaa toisin kuin Euroopassa, missä joudun aina erikoistarkastuksiin, satunnaisiin räjähdeainetesteihin ja muihin laukkujen penkomisiin 😀 Tein check-inin jo edellisenä päivänä, ja sain jostain syystä paikan kutosriviltä AM Plus -luokasta. Olen Flying Bluen -kanta-asiakas, ja se tekee yhteistyötä myös AeroMexicon kanssa, mutta en kuitenkaan kuulu AM:n Club Premieriin. Lento kesti reilu kolme tuntia ja meni hyvin. Näin ikkunasta Nicaraguan kohdalla purkautuvan tulivuoren. Myös paljon metsäpaloja oli havaittavissa ympäri Keski-Amerikkaa. Kun saavuimme Mexico Cityn alueelle, ilmakehä muuttui ihan harmaaksi, mikä todennäköisesti johtuu Popocatepetl-tulivuoren viime aikoijen aktiivisuudesta. En ole koskaan aiemmin nähnyt CDMX:ää tuollaisena.

Nicaraguan yllä tuprutti savua.

Mexico Cityn yllä olikin sitten hieman tunkkaisempi ilma.

Kun pääsimme ulos koneesta, näin että alkumatkasta vieressäni istunut ehkä nelikymppinen mies seisoi kentän käytävällä, puhui puhelimeen ja itki vuolaasti. En tiedä mitä oli tapahtunut, mutta tilanne oli hyvin surullinen ja minulle tuli sympatiat tuntematonta miestä kohtaan. Olisi tehnyt mieli käydä lohduttamassa, mutta en viitsinyt puuttua asiaan. Jatkoin matkaani migriin, missä jonotin ehkä vartin. Onneksi tuo selvitys sujuu nykyään suht nopeasti. Siitä menin matkatavaroiden vastaanottoon ja jouduin odottamaan reppua varmaan yli puoli tuntia. Jossain vaiheessa olin slaavikyykyssä lattialla kun tullikoira ja ohjaajansa kävelivät ohitseni. Koira pysähtyi weekend-laukkuni kohdalle ja alkoi nuuskutella laukkua innoissaan. Nainen yritti ohjata koiraa pois, mutta koira vain haisteli laukkua. Mietin jo ettei laukussa ole mitään huumeita, mutta sitten nainen kysyi, onko minulla ruokaa. Olin unohtanut appelsiinin laukkuun. Nainen sanoi, ettei hedelmiä saa tuoda maahan ja annoin appelsiinin pois. Koira sai herkkupalan hyvästä työstä, pahoittelin tilannetta ja nainen vain hymyili.

Laatuhostellissa

Sain vihdoin repun, kävelin tullin läpi ja menin aulaan. Kävin syömässä teriyaki-hampurilaisen ja datailin vähän aikaa Starbucksin avoimessa wifissä. Sen jälkeen kävelin taksipisteelle ja kävin kysymässä hintoja. Ensimmäinen piste olisi veloittanut 350 pesoa eli reilu 16€, mutta tiesin aiemmasta kokemuksesta, ettei taksi maksa niin paljoa. Menin viereiselle kojulle ja sain taksin 230 pesolla eli reilulla kympillä. Olisin muuten mennyt ehkä metrolla, mutta alkoi olla ruuhka-aika, joten en viitsinyt lähteä sulloutumaan täyteen metroon laukkujeni kanssa. Taksimatka kesti yli tunnin, sillä ruuhkaa oli niin paljon. Majoitun nyt tämän viimeisen vuorokauden Casa Pepe hostellissa Centro Historicossa. Tästä on pakko sanoa, että TÄMÄ on kaikkein parhain hostelli koko matkan aikana! Tässä on kaikki kohdallaan. Rakennus on hyväkuntoinen, siisti ja kaunis. Dormissa on verhoilla varustetut modernit sängyt, tallelokerot, monta pistoketta sängyn vieressä (myös usbit), kunnolliset petivaatteet ja 5. kerroksessa on kattoterassi, missä on viherkasveja, kaktuksia, chillailumestoja, uima-allas, baari ja upeat näkymät alas kaupunkiin ja vuorille. Tänne tulen varmasti uudelleen, vetää vertoja jopa kauniille Selina-hostelliketjulle! Yöpyminen on vain 15€ yöltä sisältäen aamupalan.

Aggressiivinen poliisitoiminta

Kävin illalla kuljeskelemassa kadulla, ostamassa kahvia ja vettä OXXOsta sekä jossain leipomossa hakemassa leipätikkuja ja donitsin. Näin ja kuulin kun joku nainen alkoi huutaa poliisia ja taisteli pyörästä jonkun nuoren miehen kanssa. Käynnissä oli ilmeisesti pyörävarkauden yritys tai jotain muuta sekavaa, mutta paikalle ilmestyi nopeasti viisi poliisia (sekä liikenne- että normipoliiseja). Jäin vähän matkan päähän istumaan ja juomaan kahvia ja katselin tilannetta. Nuorukainen oli käsiraudoissa ja kohta paikalle tuli varmaankin miehen isä tai joku muu ulkopuolinen henkilö. Monet paikalliset kävivät kommentoimassa tilannetta ja katsoivat käsiraudoissa olevaa miestä halveksuvasti. Paikalliset myös huutelivat nuorukaiselle ja paikalle tulleelle miehelle.

Jossain vaiheessa paikalle tullut mies alkoi kovistelemaan poliisille ja yksi nuorista poliiseista menetti hermonsa. Miehet alkoivat töniä toisiaan ja liikennepoliisi meni väliin rauhoittelemaan tilannetta, mies myös laitettiin rautoihin. Lopulta paikalle kurvasi poliisiauto ja käsiraudoissa ollutta ja paikalle myöhemmin tullutta miestä alettiin työntämään poliisiauton lavalle. Tässä vaiheessa paikalle tuli myös joku ulkopuolinen pukuherra, joka kävi käsiksi oletettuun rikollisen isään tämän vastustaessa autoon siirtämistä. Yhdessä kahden poliisin kanssa he nostivat ja heittivät miehen väkivalloin auton kyytiin, jonka jälkeen pukumies jatkoi matkaansa muina miehinä.

Aiemmin hermonsa menettänyt poliisi heitti myös pyörän jostain syystä auton lavalle ja hyppäsi itsekin kyytiin. Auto jäi vielä joksikin aikaa kadulle ja näin miten poliisi alkoi hakata pidätettyä miestä (rikollisen isää tms.) nuoremman miehen maatessa raudoissa tosi vihaisen näköisenä auton lavalla. Poliisi mätki miestä kämmenellä, nyrkillä ja kyynärpäällä ja toinen poliisi vähän niin kuin oli näköesteenä, mutta pystyin silti näkemään kaiken. Osa kadulla olleista ihmisistä näki myös tilanteen ja näytti hymyilevän vahingoniloisena. Itselläni oli hieman ristiriitaiset tunteet tapahtuneesta. Ymmärrän että poliisi menetti hermonsa provosoinnista, mutta mies oli kuitenkin jo raudoissa eikä pystynyt puolustautumaan. Toisaalta minulla ei ole mitään sympatioita rikollisille – vaikka silti poliisien kai kuuluisi käyttäytyä asiallisesti.. Mies ei varsinaisesti ollut syyllistynyt muuhun kuin virkavallan vastustamiseen, joten käsittely vaikutti aika kovakouraiselta. Olen joskus Suomessakin nähnyt, miten poliisit käyttävät tarpeetonta voimaa pikkurikollisia kohtaan, mutta tuollaista silkkaa pahoinpitelyä en ole nähnyt.

Huh, en kyllä haluaisi joutua riitoihin meksikolaisen virkavallan kanssa.. Onneksi itse olen kohdannut vain mukavia ja ystävällisiä poliiseja, ja monesti he vain moikkaavat iloisesti kadulla. Normaalin turistin ei tarvitse pelätä poliisin mielivaltaa, mutta olen kyllä nähnyt matkani aikana, miten poliisit ovat tehneet ruumiintarkastuksen ja repun penkomisen nuorille latinomiehille tuosta noin vain ilman että kohde on tehnyt mitään rikosta. En tiedä etsivätkö he laittomia siirtolaisia vai jengiläisiä vai mistä on kyse.

Image may contain: one or more people, people standing and outdoor

*Kuvan poliisit eivät liity tapahtumaan millään lailla.* Minulla ei ollut eilen puhelinta mukana, enkä olisi varmaan muutenkaan viitsinyt kuvata pidätystilannetta. Tämä kuvakollaasi on kahden vuoden takaa Mexico Citystä.

Viimeistä viedään

Kello on tulee kohta puoli kaksitoista päivällä ja joudun luovuttamaan huoneen puolen tunnin päästä. Kävin pari tuntia sitten aamupalalla, nyt makoilen sängyssä ja kuuntelen tässä Spotifysta espanjankielistä musiikkia. Parhaillaan kuuluu biisi ”Señorita”. Tuli mieleen kun olin Panamássa ostarilla, niin joku ehkä 6-vuotias tyttö tuli luokseni ja kysyi espanjaksi että ”Disculpa señorita, qué es eso?” ja osoitti huulikoruani. Vastasin että ”Piercing” (koska tuolle ei käsittääkseni ole espanjankielistä termiä) ja näytin huulen sisäpuolen. Tyttö oli ihan kauhuissaan ja kysyi että ”Porqué?” eli miksi Kohautin vaan olkiani ja sanoin ”No se”, en tiedä. Olen saanut kyselyitä myös joltain vanhuksilta ja he ovat olleet kauhuissaan että eikö se satu?! Niin, ei se enää näin 15 vuoden jälkeen kyllä taida sattua.. Mexico Cityssä näkyy aika paljon lävistyksiä ja tatuointeja nuorilla ihmisillä, San Joséssa oli myös joillain, mutta esimerkiksi Guatemalassa ja Panamassa se oli hyvin harvinaista. Eilen kun lähdin lentokentältä, näin tietyömaan, minkä laitamilla istui varmaan 10 nuoren miehen joukko. Osan kasvot oli läpeensä tatuoidut. En tiedä oliko asia näin, mutta tuli mieleen, että ehkä he olivat entisiä jengiläisiä tai vankilasta päässeitä, ja koettivat nyt päästä takaisin kiinni yhteiskuntaan opettelemalla työntekoa.

Mutta joo. Pakkasin äsken kamat ja menen kohta etsimään, josko täällä olisi joku matkatavarasäilytys, minne saan kamat muutamaksi tunniksi (edit: istun nyt aulassa ja kuulemma ovella on vartioitu tavarasäilytys). Lähden kentälle varmaan viiden-kuuden maissa, että ehdin hoitaa kaikki hommat siellä. Tuntuu niin surrealistiselta lähteä täältä. En tiedä mikä tässä Mexico Cityssä on, mutta tunnen täällä oloni vain niin kotoisaksi ja hyväksi. Kävin pari viikkoa sitten omavero.fi:ssä ja näin, että olen saamassa elokuussa todella hyvät veronpalautukset. Nostin viime vuonna tarkoituksella veroprosenttia liian korkealle, jotta saisin nyt vielä nämä viimeiset veronpalautukset kunnes koko järjestelmä lopetetaan. Tuleva rahamäärä helpottaa ahdistusta, sillä tiedän, että voin syksyllä ostaa vaikka samoin tein lentoliput Meksikoon tai minne vaan, jos siltä tuntuu. En tiedä yhtään mitä teen syksyllä, olenko töissä vai mitä tapahtuu. Haluaisin myös keskittyä enemmän kirjoittamiseen, mutta valitettavasti sillä on hankala elättää itseään. Olen varmaan kesän töissä vanhassa työpaikassani, ja entisen työpaikkani esimies kysyikin joku aika sitten, että voinko tulla tekemään irtovuoroja jo toukokuussa. Ihan kiva, että pääsee melko pian kotiutumisen jälkeen arkeen kiinni.

Ihmisoikeusasiat ja jonkinlainen vaikuttaminen kiinnostaisi. Meillä on vain tämä yksi elämä enkä haluaisi hukata sitä.

Toukokuussa aion todennäköisesti osallistua myös Solidaarisuus-järjestön eriarvoisuuskurssille. Koulutus järjestetään Helsingissä ja osallistumisen ehtona on, että olet myöhemmin valmis vetämään eriarvoisuus-workshopin jollekin nuorisoryhmälle. Tämä on juuri sitä, mitä olen halunnut tehdä jo pitkään. Täällä olo on myös vahvistanut sitä tunnetta, että haluan työskennellä tai olla vapaaehtoisena ihmisoikeusasioiden parissa. Joten, tulevaisuus on ihan auki, mutta eiköhän asiat jotenkin järjesty. Niin ne on aina ennenkin tehneet. Vaikka tuntuu vaikealta lähteä täältä, on silti kiva nähdä läheisiä ja puolisoa pitkästä aikaa. Varmasti oma koti tuntuu myös hyvältä kun sinne asti pääsee vihdoin. Toivottavasti saan ensi yönä nukuttua koneessa edes hieman, jotta paluu Suomeen olisi edes hieman helpompi. Kello tulee jo yksi, koska kuvien lisäämisessä meni hetki ja kävin tekemässä check-outin tässä välissä. Nyt lähden ulos nauttimaan vielä viimeisistä tunneista rakkaassa Meksikossa <3 En sano kaupungille tällä kertaa ”Adios”, vaan ”Nos vemos al rato!” Tiedän, että näemme taas pian..

Kirjoita kommentti
tiistai, huhtikuu 9, 2019 by Cilla Maria / From sunset last night to sunrise this morning

Keski-Amerikan maista poikkeava Costa Rica

Bussimatka Panamasta Costa Ricaan meni hyvin, vaikka matka kestikin noin 16 tuntia. Sain nukuttua pätkissä muutaman tunnin, mutta vaikeaa se oli, sillä tie Panaman puolella oli todella epätasainen ja bussi rymisteli eteenpäin kuin jollain kivisellä pellolla. Saavuimme rajalle seitsemän maissa aamulla ja muodollisuudet kestivät yhteensä pari tuntia. Ensin oli kamojen läpivalaisu, sitten exit-leima passiin, sormienjälkien ja kasvokuvan ottaminen uudelleen, kävely Costa Rican puolelle, jonotus migriin ja passin leimaamiseen ja sen jälkeen vielä kamojen tarkastus tullipisteellä. Costa Rican migri oli ensimmäinen, joka kysyi kaikilta todistetta maasta poistumisesta. Olin tulostanut lentolipun valmiiksi, joten se oli sillä selvä. Sain silti passiin 90 päivän oleskeluluvan. Infotaulussa lukee myöskin, että jokaisella tulee olla 100 USD käyttörahaa kuukautta kohti, mutta tätä ei kuitenkaan kysytty. Erikoisuutena olen muuten huomioinut, että jokaisella rajalla passissani olevaa Mongolian viisumia on tuijotettu jostain syystä pitkään. Edellisessä postauksessa pohdin, saanko mistään aamukahvia matkan varrella, ja tämäkin asia ratkesi rajalla. Panaman ja Costa Rican välisellä ei-kenenkään-maalla oli yksi ravintola, jonne juoksin autokaistan yli heti, kun olin saanut exit-leiman passiin. Tottakai kahvi on tärkeämpää, kuin jotkut maahantulomuodollisuudet.. 😀

Bussissa oli onneksi paljon tilaa, joten sain istua koko matkan ilman että kukaan tuli viereen.

Tullissa oli infokylttejä, että Costa Rica haluaa suojella banaani- ja plantain (suomeksi keittobanaani) -plantaasejaan, joten maahan ei saa astella samoilla kengillä, jotka ovat kontaminoituneet esimerkiksi Aasian viljelmillä. Tätä kysytään myös tullilomakkeessa. Kun kaikki velvollisuudet oli suoritettu, jatkoimme matkaa ja pysähdyimme jossain vaiheessa costaricalaisessa ravintolassa, Rancho Mi Tatassa, jossa oli buffetlounas. Otin riisipapu-sekoitusta, naudanlihakastiketta, paneerattua kanaa ja erikoisuutena friteerattua maniokkia (täällä nimellä ”yuca”). Kyseessä on hyvin etelä- ja keskiamerikkalainen lisuke, jota voi verrata meidän perunan käyttöön. Maniokki ei maistunut oikein millekään. Otin myös kahvin, ja luonnollisesti Costa Ricassa saa erinomaista kahvia. Täältä ei onneksi kaikkea laatukahvia rahdata ulkomaanvientiin kuten esimerkiksi Guatemalassa.

Rajalla on infoa myös ihmiskaupasta. Rajanylittäjiä varoitellaan työn perässä muuttamisesta, sillä se saattaa olla jotain aivan muuta kuin mitä on luvattu.

Luontoa kunnioitetaan toden teolla

About heti kun bussi oli kurvannut Costa Rican puolelle, maisema muuttui hyvin vehreäksi ja viidakkomaiseksi. Joka puolella kasvaa palmumetsikköä, banaanipuita, kahvipensaita ja muuta rehevää kasvillisuutta. Maa on suojellut enemmän pinta-alastaan kuin mikään muu valtio. Costa Ricassa on 186 luonnonsuojelualuetta ja 32 kansallispuistoa, minkä lisäksi pinta-ala pitää sisällään vajaa 6% koko maailman biodiversiteetistä. Monia uhanalaisia eläimiä, kuten erilaisia kissapetoja on onnistuttu elvyttämään runsaslukuisemmaksi suojeluohjelmien avulla. Costa Ricaan tehdään paljon ekoturismimatkoja sekä vapaaehtoistyömatkoja, joiden aikana pääsee auttamaan esimerkiksi kilpikonnien pelastamisessa.

Jopa pääkaupunki San Joséssa huomaa, miten luontoa arvostetaan. Katujen varsilla olevia ikivanhoja puita on taivutettu ja vain osa oksista on karsittu, jotta niiden reitillä kulkevat sähköjohdot voivat kulkea vapaasti. Suomessa puut olisi kaadettu kokonaan. San Joséssa on myös lukuisia kauniita puistoja jättimäisine puineen. Luonnonsuojelusta saa kiittää alunperin 70-luvun loppupuolella vallassa ollutta sosialistipuolueen presidenttiä, Daniel Oduber Quirósia, jonka ansiosta metsiä alettiin ennallistaa, luonnonvaroja suojella sekä maaseudun ihmisten elämää parantaa hinnoittelemalla uudelleen maataloustuotteita. Katukuvassa näkyy yllättävän vähän roskaa verrattuna muihin Keski-Amerikan maihin, kaduilla on myös kierrätyspisteitä erilaisille jätteille ja katuja lakaistaan säännöllisesti.

Daniel Oduber Quirós hulmuavan San Josén kaupungin lipun alla.

Costa Rica on pinnanmuodoltaan vuoristoinen ja täällä on aktiivisia tulivuoria. Korkein kohta on reilussa 3800 metrissä. Pääkaupunki San José sijaitsee 1172 metrin korkeudessa, joten kaupungissa ei ole yhtä tukalan kuuma, kuin esimerkiksi Panamássa. Bussimatka Panamasta kulki Tyynenmeren rannikkoa pitkin Uvitan, Parritan ja Jacón kautta aina Cararan kansallispuistolle asti, jonka jälkeen tie alkoi kaartua sisämaata kohti ja saavuimme lopulta San Joséen kaupungin pohjoispuolelta. Tyynivaltameri ei nimensä mukaisesti ole kovin tyyni, vaan edellämainitut rannikkokaupungit ovat etenkin surffareiden suosiossa. Matkan varrella oli myös jylhiä vuoristomaisemia ja korkea silta, jolta oli hulppeat näkymät alas laaksoon. Tien pientareilla ja vuorten rinteillä näkyi paljon palaneita/poltettuja viljelmiä, joiden tarkoituksena on uudistaa maaperää ja tuottaa luonnollista lannoitetta tuhkan muodossa. Täällä on kuiva kausi menossa, joten voi olla, että osa palaneista alueista oli myös metsäpalojen jäljiltä hiiltyneitä.

Kuivan kauden aikaan moni joki on kuivumisen partaalla.

Kaupungin vilinää

Bussimatka päättyi TicaBus-terminaaliin, joka on aivan kaupungin keskustassa. San Joséa pidetään suht vaarallisena kaupunkina, ja jopa matkatavaroiden järjestelijällä oli käsiase vyötäröllään. Bussilippuja myyvissä toimistoissa, pankkien edustoilla, autoliikkeiden edessä ja ties missä on aseistetut vartijat, mutta se alkaa olla jo aika arkipäivää täällä päin maailmaa. Taksit olivat tyrkyllä bussiterminaalin edessä, mutta otin kapsäkkini ja kävelin hostellille, sillä sinne oli vain 600 metrin matka. Osa kaduista on melkeinpä tyhjänä, mutta joillain kaduilla liikenne on todella vilkasta. Pääkaduilla on vain harvakseltaan suojateitä, joten oma tien ylitys pitää vain ajoittaa niin, että ehdit juosta kaistojen yli autojen välissä. Autot antavat kyllä ihan hyvin tietäkin, joten mitään ongelmia en ole ainakaan vielä kohdannut. Bussiliikenne on vilkasta ja bussit ovat yleensä tupaten täynnä. Olen itse kuitenkin kulkenut pelkästään jalkaisin, joten päivän aikana kertyy helposti 15 000 askelta tai yli 10 kilometriä kävelyä. Kaupungin asukasluku on noin 340 000, mutta metropolialueella asuu arvioiden mukaan noin pari miljoonaa ihmistä. Koko maan asukasluku on hieman alle 5 miljoonaa.

Alla oleva kuva näyttää mittasuhteet, kuinka pieni Costa Rica ja oikeastaan koko Keski-Amerikka on. Matka-ajat on silti hyvin pitkiä. (Kuva: thetruesize.com)

Vaikka aseistetut vartijat ovatkin suht yleisiä, en ole kokenut oloani mitenkään turvattomaksi. Toisaalta en ole liikkunutkaan kadulla kovin myöhäiseen ajankohtaan. Katukuvassa näkyy aika paljon poliiseja ja etenkin polkupyöräpoliisit ovat täällä yleisiä. Ja vaikka kaupungilla on vaarallinen maine ja maa onkin huumekauppiaiden kauttakulkureitillä, eivät poliisit silti ole järeästi varustettuja kuten Meksikossa.

Poliisi valvoo katukuvaa.

Täällä poliisi näyttää peace-merkkiä eikä osoita konetuliaseella.. 😉

Suuressa osassa rakennuksia on kalterit ja/tai piikkilanka-aita estämässä murtoja. Kadut on siistejä, mutta paikka paikoin huonokuntoisia. Roskaa ei kuitenkaan juuri ole.

Päästyäni hostellille, huomasin että oikea nilkka ja jalkapöytä oli turvonnut aivan muodottomaksi. Nilkkaa, jalkapöytää ja pohjetta pisteli myös omituisesti. Mietin jo laskimotulpan mahdollisuutta, mutta en sitten lähtenyt lääkäriin. Venyttelin jalkoja, tein jalkalihasliikkeitä, nostin jalat koholle, valelin kylmällä vedellä, söin suolaa ja join vettä sekä elektrolyyttijuomaa, jonka jälkeen turvotus alkoi hiljalleen laskea. Luultavasti pitkä istuminen, kuumuus ja nestehukka aiheuttivat järjettömän turvotuksen. Sairaanhoitajaksi valmistuva siskoni ehdotti, että etsisin tukisukat ennen kuin menen paluulennolle Eurooppaan. Joskus kesäisin työpäivän jälkeen molemmat nilkat ovat olleet hieman turvoksissa kun on seissyt koko päivän, mutta en ole koskaan aiemmin törmännyt noin pahaan turvotukseen. Onneksi se meni ohi ilman lääkärikäyntiä.

Olen viikon täällä Del Paseo -hostellissa ja tämä on erittäin siisti ja rauhallinen paikka. Rakennus on siistimpi ja hyväkuntoisempi kuin moni hostelli Helsingissä. Olen 8 hengen naisten dormissa, mutta meitä on tällä hetkellä siellä vain kolme asukasta. Sänky on mukava ja puhdas ja kylpyhuone on siisti, sänkyjen vieressä on tuulettimia ja jokaisen sängyn päädyssä on lukulamppu ja kaksi pistorasiaa. Sänky pedataan päivittäin ja uuden pyyhkeen saa tarvittaessa ilmaiseksi (monessa hostellissa pyyhkeestä joutuu pulittamaan pantin). Keittiötä ei varsinaisesti ole, mutta mikro on käytettävissä ja kahvia sekä teetä on tarjolla 24/7. Aamupalan voi ostaa erikseen aamulla töihin tulevalta keittiöhenkilökunnalta, ja toki keittiön nurkkauksessa on myös jääkaappi omille ruuille.

Hinnoista

Majoituksen hinta ei kuitenkaan ole päätähuimaava, sillä kuuden yön yöpyminen kaupungin keskustassa maksaa vain 48 euroa. Varasin alunperin majoituksen Escazun esikaupunkialueelta, mutta onneksi vaihdoin majapaikkaa myöhemmin! Voin todellakin suositella tätä hostellia ja itse kaupunkia kaikille.

Kuulin muuten tänään, että verotusta aiotaan nostaa kesällä, joten hinnat mitä todennäköisemmin nousevat myös majoituspuolella. Hintataso ruokien suhteen on nyt jo korkeampi kuin pohjoisemmissa naapurimaissa, jossain määrin samaa luokkaa kuin Panamássa. Esimerkiksi kanatortilla-ateria KFC:ssä maksaa reilu 6€ ja Subwayn 15 cm kanateriyaki-patonki juoman kanssa 3,50€. BurgerKingin pienet ateriat näissä kahdessa eteläisessä maassa on 5-6€, kun taas 10 nuggetin, ranskalaisten ja juoman combo Mexico Cityssä on vain 2,50€. Paikallisbussin lippujen hinnat on 50 sentistä ylöspäin. Vertailun vuoksi metromatka Mexico Cityssä on 23 senttiä ja sillä hinnalla saat kulkea niin pitkän matkan kuin haluat ja seilata vaikka koko päivän ympäri metroverkostoa.

Opas esitteli eilen vanhaa rahaa. Rahayksikkö on colon, mutta inflaation myötä nykyään käytössä ei enää ole näitä viiden colonin seteleitä. Setelit ovat tänäpäivänä 1000, 2000, 5000 ja 10 000 ₡. Tuhat colonia on noin 1,50€, joten vitosella ei ole mitään arvoa.

Ostosmahdollisuuksia vaatteille on runsaasti ja kadulta löytyy sekä kiinalaisia halppisliikkeitä kuin myös esimerkiksi parempia urheilu- ja skeittiliikkeitä, missä myydään mm. Niken ja BillaBongin vaatteita. Nämä merkkivaatteet ovat kalliita eikä niitä kannata ostaa täältä. Kävin Alyssissa ostamassa yhden t-paidan lisää ja se oli Panamán tavoin noin vitosen luokkaa. Eräästä halppisliikkeestä ostamani kimallesandaalit maksoivat 7,50€. Kaduilla kaupitellaan vöitä, usb-piuhoja, puhelinliittymiä, lottokuponkeja, aurinkolaseja, hedelmiä, sanomalehtiä sekä mitä ilmeisimmin myös varastettuja ja rikkinäisiä puhelimia, sillä monet puhelinmyyjät kauppaavat luureja ilman pakkauksia, ja osa puhelimista on näytöistä hajalla.

Hyvää elämää Costa Ricassa

San José on jotenkin todella erilainen, kuin mikään muu kaupunki, missä olen tällä reissulla ollut. Huomaa, että elintaso on selkeästi korkeampi kuin pohjoisemmassa Keski-Amerikassa. Ihmisillä on vapaa-aikaa harrastaa liikuntaa, toisin kuin esimerkiksi Guatemalassa, missä näin kolmen viikon aikana vain Panajachelissa yhden lenkkeilijän. Köyhemmissä yhteiskunnissa tavallisten ihmisten aika kuluu pelkästään hengissä säilymiseen ja työntekoon, eikä aikaa harrastuksille ole. Täällä rakennuskanta on myös parempikuntoista kuin vaikkapa Mexico Cityssä tai Belize Cityssä. Myös kaupunkien ulkopuolella on ihan ok-kuntoisia asumuksia, enkä nähnyt bussin ikkunasta mitään slummialueita toisin kuin Belizen ja Guatemalan läpi ajettaessa tai Panamá Cityn laitamilla. Tottakai täälläkin on huonompia asuinalueita ja naapurustoja, kuten missä tahansa suurkaupungissa. Costa Ricassa on 8 eri alkuperäisväestöryhmää, joita kohdellaan paremmin kuin esimerkiksi Meksikossa. Väestönkasvu näissä ryhmissä ei ole mitenkään erityisen suurta, mutta valtaväestö on hiljalleen alkanut kiinnostua myös alkuperäiskansojen oikeuksista ja kulttuurista.

Kuriositeetti jalkapallostadionista: Costa Ricalla oli ensin tiiviit suhteet Taiwaniin, ja Taiwan rakennutti valtavan sillan kaupungille. Kun silta oli valmis, Costa Rica katkaisi suhteet ja alkoi veljeillä Kiinan kanssa. Kiina ilahtui tästä niin paljon, että rakennutti jättimäisen stadionin San Joséen..

Kävin eilen kolmen tunnin mittaisella ilmaisella kävelykierroksella (tippejä saa antaa), missä tutustuttiin kaupunkiin ja sen monipuolisiin kohteisiin. Opas oli todella asiantunteva ja kertoili kierroksen aikana historiasta, koulutuksesta, politiikasta yms. Kiertelimme kulttuurihistoriallisilla kohteilla, puistoissa, patsailla, hallinnollisilla rakennuksilla ja näimme myös katutaidetta. Teimme lyhyen stopin ja kahvitauon jademuseolla. Kysyin oppaalta maaseudun tilanteesta, ja hän sanoi, että joka puolella maata on ilmainen koulutus ja myös kaupungin ulkopuolella lapset saavat opetusta. Netistä löytyvän infon mukaan noin 98% yli 10-vuotiaista kansalaisista osaa lukea, jopa 96% 6-11-vuotiaista lapsista käy koulua ja 71% nuorista käy lukiota. Costa Rican koulutustaso ja -systeemi onkin Keski-Amerikan paras ja yksi parhaista koko Latinalaisessa Amerikassa. Etenkin San Josén alueella ihmiset osaavat myös jonkin verran englantia, sillä kaupunki on merkittävä turistikohde ja turismi onkin kaupungin tärkein elinkeino.

Eräs kouluista.

Kaduilla on suurkaupungin tapaan myös jonkin verran kodittomia ihmisiä. Kysyin oppaalta sosiaalihuollosta, ja hän kertoi, että kodittomille on vain vähänlaisesti valtion tarjoamia tukipalveluita, joten kadun asukkaat nojaavatkin lähinnä kansalaisjärjestöjen apuun. Terveydenhuolto on avoin kaikille ja täällä on julkisen terveydenhuoltosysteemin lisäksi erittäin laadukas yksityinen järjestelmä. Valtion tarjoama terveydenhuoltojärjestelmä on suht edullinen ja siitä maksetaan vaihtelevan suuruinen kuukausimaksu, joka on 7-11% kuukausituloista. Tällä maksulla saa kaikki toimenpiteet, operaatiot, lääkkeet sun muut ilmaiseksi. Maksu kattaa käsittääkseni myös puolison tarvitsemat palvelut, joten yksi pariskunnan maksama maksu riittää. Moni lääkäreistä on saanut koulutuksensa Euroopassa, Kanadassa tai Yhdysvalloissa. Costa Ricaan tehdäänkin paljon myös terveysmatkailua, ja erityisesti Yhdysvalloista ja Kanadasta tulee iso joukko ihmisiä saamaan korkeatasoista mutta halpaa sairaalahoitoa, hammashoitoa ja erilaisia kirurgisia toimenpiteitä. Eliniänodotus on yksi maailman korkeimmista, mikä johtunee rennosta elämänasenteesta, puhtaasta luonnosta ja meri-ilmasta sekä terveellisestä ruokavaliosta. Tyynenmeren rannikolla elävät ihmiset saavuttavat monesti jopa 100 vuoden iän. Vaikka kaduilla onkin yleisiä pikaruokaravintoloita kuten McDonald’s, Subway ja KFC, on kaupoissa yllättävän vähän amerikkalaista roskaruokaa.

Sosiaali- ja terveysministeriön rakennuksia.

Kadulla on jonkun verran kodittomia. Suurin osa on paikallisia, mutta joukossa on myös elämänsä itse sekoittaneita turisteja.. Olen antanut rahaa kadulla asuville vanhuksille ja vammautuneille ihmisille, mutta vedän rajan siihen.

San Joséssa on Latinalaisen Amerikan ensimmäinen McDonalds. Se avattiin 70-luvulla.

Historiaa ja sosiaalinen uudistus

Myös Costa Rica oli pitkään Espanjan siirtomaa, joskin täällä siirtomaavallan vaikutus jäi ympäröiviä maita vähäisemmäksi. Eurooppalaisten maahan tunkeutuminen ja mukanaan tuomat sairaudet tappoivat lähes kaikki alkuperäisväestön edustajat, jolloin orjatyövoimaa oli vähemmän saatavilla. Alkuperäisväestön kokeman tuhon takia Costa Rican nykyväestöstä vain 1% polveutuu intiaaneista. Yli 90% ihmisistä on eurooppalaisten jälkeläisiä, mikä näkyy ihon vaaleutena, pituudessa ja muina erilaisina ulkonäön piirteinä verrattuna ympäröivien maiden kansalaisiin. Näiden lisäksi kolmisen prosenttia kansasta on Afrikan orjien jälkeläisiä ja pieni osa Aasiasta, lähinnä Kiinasta tulleita siirtotyöläisiä. San Joséssa on tästä johtuen myös Chinatown.

Tyynenmeren saarelta on löydetty paljon erikokoisia Diquís-kivipalloja, joiden merkitys lienee ollut uskonnollinen. Kivipallot liittyvät 200 eaa. – 800 jaa. aikajakson Aguas Buenas -kulttuuriin. Ei tiedetä miten pallot on valmistettu.

Costa Rica on historiansa aikana ollut pariinkiin otteeseen sisällissodassa. Jossain vaiheessa alue oli osana yhtenäistä valtiota, johon kuuluivat myös pohjoiset naapurit Nicaragua, Honduras, El Salvador ja Guatemala. 1830-luvulla Costa Rica julistautui itsenäiseksi ja maa vaurastui hiljalleen, sillä Euroopassa oli kahvibuumi ja Costa Ricalla runsaat kahviviljelmät. 1850-luvulla Yhdysvaltojen sotilaat hyökkäsivät Nicaraguaan ja uhittelivat myös Costa Ricalle, mutta pieni valtio kukisti jenkkisoturit. 1900-luvulle tultaessa maa oli vaurastunut myös banaaniviljelmillään. Työläisten asema oli kuitenkin heikko ja 1930-luvun lama vaikutti myös Costa Ricaan. Työläiset aloittivat lakon ja lamasta johtuen talouden kasvu näivettyi. 1940-luvulla valtaan nousi kommunistinen Rafael Calderón Guardia, joka uudisti maata, toi sosiaaliturvan kansalaisille, aloitti progressiivisen verotuksen ja paransi huomattavasti työläisten oloja.

Patsas kuvaa sodan aikaista tilannetta ja kukin hahmo edustaa eri maata eli Costa Ricaa, Nicaraguaa, El Salvadoria, Hondurasia ja Guatemalaa.

Tulevaisuuteen katsovia työläisiä kuvaava patsasryhmä.

Politiikassa kuitenkin kuohui edelleen, ja vallankumouksellinen sosiaalidemokraatti José Figueres Ferrer nousi valtaan vuonna 1948. Myöhemmin hänet valittiin presidentiksi kahdesti uudelleen myös virallisten vaalien kautta. Vaikka hän kielsikin kommunistisen puolueen toiminnan, jatkoi hän silti edellisen presidentin aloittamia uudistuksia, ja Figueres Ferresin ansiosta maassa on nykyään julkinen terveydenhuolto, koulutusmahdollisuudet kaikille sekä naisilla äänioikeus. Hänen meriitteihinsä lukeutuvat myös Costa Rican armeijan lakkauttaminen, eikä maalla ole ollut ollenkaan sotajoukkoja vuoden 1948 jälkeen. Oman arvioni mukaan tämä on osasyynä siihen, miksi valtiolla on varaa suojella luontoa ja panostaa ihmisten hyvinvointiin. Rahaa kun ei uppoa asevarusteluun penniäkään. Kyseisen miehen presidenttikaudella tapahtui paljon muitakin uudistuksia, esimerkiksi pankit ja vakuutusyhtiöt kansallistettiin, mustien siirtolaisten lapset saivat Costa Rican kansalaisuuden, ja hallinnon läpinäkyvyyttä parannettiin lopettamalla ns. ”spoils system”, minkä avulla valtapuolue oli pystynyt antamaan valtion virkoja omille tukijoilleen, sukulaisilleen yms. tietyn ryhmän etua ajaville henkilöille. 1980-luvun lopulta lähtien maan poliittinen tilanne on ollut vakaa.

Nykyinen kansallismuseo on entinen armeijan tukikohta.

Historiansa ansiosta Costa Ricalla menee nykyään paremmin kuin monella muulla Latinalaisen Amerikan maalla ja ihmiset vaikuttavat ihan tyytyväisiltä elämäänsä. Täällä ei kuitenkaan ole samanlainen rahan perässä juoksemisen tunnelma kuin etelänaapurissa Panamassa. En tietenkään voi olla varma millaisena kansalaiset kokevat elämänlaatunsa, mutta näin ulkopuolisen silmin elämä näyttää suht tasapainoiselta kun vertaa tiettyjä elementtejä, mitä olen huomionut matkani aikana muissa Keski-Amerikan valtioissa. Olen tyytyväinen, että tulin tänne ja että tämä on viimeinen varsinainen kohteeni. On hyvin mahdollista, että palaan tänne joskus vielä uudelleen, sillä haluaisin kierrellä kansallispuistoissa ja Tyynenmeren rannikolla, mihin aika ei tällä reissulla valitettavasti oikein riitä. Kiva että edes bussimatkan aikana sain nähdä rannikkoa ja sademetsäalueitakin 🙂

Kirjoita kommentti
perjantai, huhtikuu 5, 2019 by Cilla Maria / From sunset last night to sunrise this morning

Painajaismainen Panamá

No ehkä vähän liioiteltu tuo otsikko, mutta ei ole kovin kummoisia kertomuksia täältä Panamá Citystä. Ensimmäiset päivät hengasin oikeastaan vaan hostellilla, kävin syömässä Burger Kingissä ja Subwayssä sekä pyörimässä Multicentro-ostarilla. On ollut niin kuuma, ettei ole hirveästi jaksanut liikkua missään, vähän käveleskellyt lähiympäristössä. Yhtenä päivänä tein sen virheen, että menin kaupungille shortsit jalassa, jonka jälkeen sain osakseni pelkkää autojen tööttäilyä, miesten huutelua ja muuta ahdistelua, joten palasin takaisin ahdistavan kuumiin legginseihin. Täällä tuo ahdistelu on ihan eri luokkaa kuin mitä se oli välillä Guatemalassa. Miehet jopa pysäyttävät auton tai hiljentävät vauhtia, että on enemmän aikaa tuijottaa paljasta pintaa. Kaikki paikalliset kulkevat lähinnä farkut jalassa tai pitkä hame päällä, enkä ihmettele miksi.

Koetin mennä samana päivänä rantaan kuvaamaan horisonttia, mutta joka paikassa oli vartijoiden koppeja, ja sain kuulla kiellon toisensa perään, etten voi kulkea sieltä, sillä kyseessä on yksityisalue. Pääsin sitten toisena päivänä rantaan asti ja katselin jonkun aikaa merta ja lahden toisella puolella olevaa Casco Viejoa. Samalla reissulla kun kuljin puhelin kädessä Google Mapsia kuunnellen, joku panamalainen nainen lyöttäytyi seuraani ja kysyi mistä olen. Jutustelimme kävelyn aikana ja nainen neuvoi, ettei puhelinta kannata pitää kädessä kadulla. Hän myös sanoi, että jos minun täytyy ottaa taksi, niin ottaisin mieluummin Uberin. Kuulemma jos joku näkee, että tulen taksista, voin joutua ryöstetyksi (taksiasiakas=rikas). Arvostan paljon tuollaista, että tuntematon tulee antamaan käytännön vinkkejä 🙂 Ja on täällä kadulla paikka paikoin ihan kivojakin yksityiskohtia, kuten kukkivia puita.

Hostellin vaihto

Aloin epäilemään toisen yön jälkeen, onko hostellissa luteita tai jotain muuta paskaa, joka puree/pistää. En kuitenkaan nähnyt mitään kun tutkin sängyn. Kävin varmuuden vuoksi ostamassa permetriinivalmistetta, joka on tarkoitettu kotieläinten tuholaishäätöön ja suihkutin sillä sängyn, repun ja kassin. Ostin myös parinkympin höyrypesurin, jolla käsittelin kaikki repun saumat ja lokerot sun muut. Kolmannen yön jälkeen sain tarpeekseni koko hostellista ja etenkin sen ärsyttävistä työntekijöistä. Varsinkin toinen respan äijistä oli todella epäasiallinen, läiski naisasiakkaita perseelle, repi minua paidasta, että näkisi niskassa olevat tatuointini, esti pääsyni keittiöön ja jäi tuijottamaan ovelle, tuli istumaan ihan kiinni kun yritin datailla yms. Katsoin netistä kyseisen hostellin palautteita ja suurin osa oli ihan ok, mutta ne mitkä arvostelivat hostellia millään tavalla, olivat saaneet osakseen hostellin työntekijän hyökkäävän vastauksen ja asioiden vähättelyn, ja se oli viimeinen niitti sille, etten enää halunnut kuluttaa sekuntiakaan moisessa paikassa. En suosittele kenellekään Siriri-hostellia. Päällisin puolin paikka näyttää kivalta uima-altaineen kaikkineen, mutta pinnan alla on pelkkää paskaa.

Lähdin hostellista yön selkään, mutta onneksi uusi majapaikka oli kiven heiton päässä.

Hysteeristä hyönteistorjuntaa

Varasinkin uuden hostellin viimeiselle kolmelle yölle ja tämä on miljoona kertaa parempi vaihtoehto. Matkaa tänne oli vain pari korttelia, joten senkään puoleen ei ollut ongelmaa. Olen nyt Sophia’s Hostelissa, täällä on mukavat työntekijät ja hyvä ilmapiiri. Täällä on myös ilmaista kahvia, teetä ja vettä tarjolla 24/7. Aamupalalla on pannukakkua ja hedelmiä.

Mitä tulee mahdollisiin luteisiin, olen varmuuden vuoksi höyryttänyt reppua ja muita kamoja nyt muutamaan otteeseen, mutta en usko, että niissä mitään ötököitä on. Pidin koko Siririssä oloajan reppua suljettuna ja sadesuojaa sen päällä, toisin kuin muut huoneen asukkaat, jotka levittivät kaikki kamansa sängyille ja lattialle avonaisena. Mitään lisäpuremiakaan ei ole tullut sen jälkeen, kun lähdin Siriristä. Aion kuitenkin viedä Suomeen päästyä kaikki kamat suoraan 60 asteen pesuun ja ne mitä ei voi pestä, vien saunaan vakuumipussissa. En halua ottaa pienintäkään riskiä, että toisin kotiini esim. luteita. Ne ovat lisääntyneet hirveällä vauhdilla matkustelun yleistyttyä ja olen täälläkin nähnyt monen reissaajan iholla tyypillisiä luteen puremajälkiä. Valitin asiasta jo vakuutusyhtiöön ja sain takaisin höyrypuhdistimen ja hyönteismyrkyn hinnan. Jos veisin kamat kuumakäsittelyyn Helsingissä, saisin myös sen rahan takaisin vakuutuksesta, mutta kysyin hyönteistorjujalta, niin hän sanoi, että saunottaminen ajaa saman asian, kunhan lämpötila on 60-100 astetta ja kamoja pitää ylälauteella vähintään kaksi tuntia. Enkä ole edes varma oliko kyse luteista vai jostain muusta. Täällähän on myös polttiaisia, jotka on niin pieniä, ettei niitä näe silmällä kunnolla, mutta ne jättävät ihoon samanlaisen jäljen. Panamássa on kaiken lisäksi runsaasti minikokoisia keltiäisiä/muurhaisia, jotka myös purevat.

Minulla oli todella huono ennakkofiilis tästä Panaman reissusta, ja mietin monta kertaa, ettei pitäisi lähteä Meksikosta ollenkaan. Aavistukseni oli tälläkin kertaa oikeassa, joskaan en tiennyt mitä ikävyyksiä täällä kohtaisin. Pelkäsin ennen reissuun lähtöä nimenomaan luteita, hämähäkkejä ja trooppisia sairauksia ja ajattelin etten ikinä selviäisi, jos joutuisin esimerkiksi ludehostelliin. Mutta aika rauhallisesti kuitenkin otin tapahtuman, enkä alkanut hysteerisenä tyyliin polttamaan kaikkea irtainta, niinkuin olin ennakkoon kuvitellut 😀 Muistan joskus vuosia sitten, kun lähipiirissä oli täitä ja sen jälkeen tein järkyttävän suursiivouksen kotona, imuroin tyyliin kaiken lattiasta kattoon, desinfioin pinnat, pesin kaiken 90 asteessa, heitin osan vaatteista roskiin ja mitähän vielä, niin, pesin oman ja miehen pään täishampoolla. Ja kaikki tuo, vaikka omissa hiuksissani saati miehen päässä ei näkynyt yhtään mitään tiheästä kampaamisesta huolimatta, eikä täitartunnan saaneet ihmiset edes olleet käyneet asunnossamme. Oli ehkä hieman hätävarjelunliioittelua.. Mutta ehkä tuo samalla karaisi minua ja osaan nyt suhtautua hieman rationaalisemmin.

Shoppailua ja kulttuuria

Kuten mainitsin, en ole tehnyt täällä oikein mitään koko viikon aikana. Kävin ostarilla shoppailemassa vaatteita ja jotain pientä, kuten shampoota, meikkejä sun muuta. Multicentrossa on kalliita Tommy Hilfigerin yms. liikkeitä, mutta myös huokeampia vaihtoehtoja. Olen tykästynyt etenkin Alyss-kauppaan, joka on ikään kuin Ikean, Primarkin, Tokmannin ja Jyskin yhdistelmä. Toisin sanoen sieltä löytyy kaikkea vaatteista, laukuista, huonekaluista, sisustustarvikkeista ja kodin irtaimistosta lähtien. Tavarat ovat kauniita ja laadukkaan näköisiä, vaikka ne ovatkin jotain kiinalaista halpatuotantoa. Vaatevalikoima on myös todella kattava. Olen ostanut kaksi perus t-paitaa (5$ kappale), avaruuslegginsit (11$) sekä kahdet rintaliivit ja alushousut (10$ setti). Kävin ostarilla myös kahvilassa, jossa söin juustokierteen ja brownien.

Eilen jutustelin aamupalapöydässä sveitsiläisen Anjan kanssa, joka oli pari päivää täällä hostellissa vapaaehtoistöissä. Hän kysyi kävinkö jo Panaman vanhassa kaupungissa, jossa olin sanonut käyväni toissapäivänä. En kuitenkaan saanut aikaiseksi mennä sinne, joten menimme eilen yhdessä. Anja tilasi Uberin ja ajoimme noin vartin matkan vanhan kaupungin raunioille, jonne oli riistohintainen 15 dollarin pääsymaksu. Totta puhuakseni en ole jaksanut perehtyä Panaman historiaan juuri lainkaan, eikä se valitettavasti myöskään hirveästi kiinnosta. Sen tiedän, että Panama on perustettu 1519, joten tänä vuonna juhlitaan sen 500-vuotispäivää. Panamá Viejosta ei ole hirveästi jäljellä, sillä merirosvot tuhosivat kaupungin aikanaan. Raunioista on jäljellä lähinnä osa rakennusten seinistä ja perustuksista ja lisäksi korkeahko kellotorni (?), josta oli ihan kivat näkymät ympäri kaupunkia. Alueella oli lisäksi kauniita ikivanhoja puita, joista roikkui liaaneja. Panamassa on myös toinen, uudempi vanha kaupunki, Casco Viejo, mutta en jaksanut käydä siellä.

Totta puhuakseni nämä puut kiinnostivat minua tällä kertaa enemmän, kuin itse rauniot. En jaksanut tavoistani poiketen lukea edes infotauluja.

Kiertelimme Anjan kanssa alueella ja molemmat oli ihan hiestä märkiä. Eilenkin oli +33 astetta ja auringossa vielä enemmän. Ilmankosteus on sellaista 76% luokkaa, joten se tekee olosta vielä tukalamman. Tämä ei kuitenkaan enää aiheuta samanlaista **tutusta, kuin reissun alkuvaiheilla, joten olen varmaan sopeutunut pikkuhiljaa. Menimme kiertelyn jälkeen kahvilaan syömään juustokakkua ja olimme jo jatkamassa matkaa, kun alkoi kuulua musiikkia. Käännyimme takaisin ja museon pihalla oli perinteinen panamalainen tanssiesitys. Toisessa esityksessä paikalle tanssi hirviönaamareilla varustettuja miehiä, jotka pelottelivat lapsia tanssin ohessa. Osa lapsista itki kauhuissaan, voi eiiii 😀 Museon pihalla oli myös panamalainen kolmikko, joka esitteli vanhaa pukeutumistyyliä. Tämä oli kiva piristys päivään.

Tulimme takaisin Uberilla ja menimme suoraan vielä ostarille pyörimään. Anja halusi jonkun paidan palaneen ylävartalonsa suojaksi, mutta vaikka kävimme monessakin eri liikkeessä, ei hän päätynyt ostamaan mitään. Itse ostin Conwaystä laivastonsiniset rintaliivit ja alushousut. Täällä on tosi hyvä valikoima alusvaatteita, eikä niitä iänikuisia mustia ja beigejä, mihin Suomessa usein törmää. Lähdimme ostarilta ja menimme vielä Subiin hakemaan patongit. Subwayssä oli tuhat kertaa kuumempi kuin ulkona, joten otimme ruuat mukaan ja tulimme hostellille syömään.

Hostellilla on myös aika nihkeän kuuma, mutta huoneissa on ilmalämpöpumput, jotka menevät illalla päälle ja puhaltavat ihanaa 20-22 asteista ilmaa. Ensimmäisinä öinä oli jopa hieman kylmä, mutta se oli vaan ihana tunne. Olen 10 hengen sekadormissa, mutta kaksi ensimmäistä yötä olin ainoa nainen viiden miehen kanssa. Heistä ei harmia ollut, joten sain nukuttua ihan normaalisti, eikä minua muutenkaan yleensä kiinnosta millaista porukkaa huoneessa on tai olenko ainoa nainen, kunhan saan nukkua yöni rauhassa. Eilen huoneeseen tuli myös joku vanhempi jenkkinainen. Totta puhuakseni miesten kanssa on helpompi jakaa huone, sillä he eivät levittele kamoja ympäriinsä ja osaavat muutenkin liikkua hiljaa yöllä ja varhain aamulla. Naiset ovat usein todella epäsiistejä, kylppäriin on tunnin jono, majoittujat puhuvat ja nauravat kovalla äänellä keskellä yötä, toisten nukkumista ei kunnioiteta jne. Juttelimme tästä samasta aiheesta myös Facebookin naisreissaajille tarkoitetussa ryhmässä ja moni oli samaa mieltä.

Jäätelö on erityisen hyvää tällaisella helteellä.

Täällä on telkkari jatkuvasti auki ja olemme katselleet mm. futismatseja sekä ajankohtaisohjelmia huonekavereideni kanssa. Telkkarista tulee koko ajan juttua Venezuelasta, Meksikosta, Jenkeistä ja siirtolaisongelmasta, mutta en valitettavasti ymmärrä hirveästi, koska tekstejä ei ole. Toisaalta ihan hyvä vaan, koska uutisissa on pelkästään surullisia asioita. Nyttenkin näytetään itkeviä ihmisiä Perusta, missä juuri äsken kuoli 17 ihmistä kaksikerrosbussin tulipalossa.

Costa Rica kutsuu

Tänään kävin vielä ostarilla hengailemassa, koska siellä on jatkuva ilmastointi päällä ja ihanan viileää. Kävin myös KFC:ssä syömässä herkullisen kanatortillan ja ranskalaisia. Hinta oli suht edullinen; juomineen päivineen 3,99 dollaria, verrattuna vaikkapa Burger Kingin nugetti-ateriaan, joka on yli 6 dollaria. Olen jo luovuttanut huoneeni/sänkyni, sillä check out oli klo 11 ja kello on nyt kohta seitsemän illalla. Saan hengailla tämän päivän täällä ja käyttää keittiötä ja kylpyhuonetta ihan normaalisti. Pesin myös pyykkiä ja vein ne ulos kuivumaan. Se hyvä puoli tässä helteessä on, että pyykit kuivuvat silmänräpäyksessä!

TICA-bussi Costa Ricaan lähtee vasta 23:55. Menen Albrookin bussiasemalle varmaan joskus yhdeksän-kymmenen maissa. Tarkoituksena on tilata Uber, jos saan sovelluksesta vaihdettua käteismaksun korttimaksuksi. Jostain syystä sovellus ei toiminut normaalisti tänään. Matka-aika Costa Rican pääkaupunkiin San Joseen tulee olemaan 14-15 tuntia, joten olen perillä vasta huomenna joskus iltapäivällä. Kävin ostamassa snäksejä ja toivon, että matkalla on edes yksi pysähdys, että saan aamukahvin huomenna.. Mutta eipä tässä muuta ihmeellistä. Tosiaan en hirveästi ole tehnyt tämän viikon aikana, mutta toisaalta olen kokenut reissun aikana jo niin paljon, että loppuaika saa mennäkin ihan vaan chillailun ja lomailun merkeissä.

Panama ei kaupunkina myöskään ole erityisen kiehtova, ja koen ristiriitaisia tunteita pilvenpiirtäjistä. Ne on lähinnä orjatyöllä rakennettu, sillä Panama käyttää hyväkseen laittomia siirtolaisia halpana työvoimana. En myöskään pidä siitä, että täällä on niin paljon pankkeja, jotka auttavat länsimaisia riistoyrityksiä kiertämään veroja. Heti pilvenpiirtäjäkeskustan ulkopuolella on slummialue, jossa rakennukset ovat vain jotain hökkelikyhäelmiä. Perussuurkaupungin meininki. Jos nyt saisin tehdä uuden matkasuunnitelman, en todellakaan olisi tullut tänne, vaan mennyt ennemmin vaikka Nicaraguaan. Tottakai tiesin, millainen paikka tämä on, mutta Belizen sairaalareissun takia iso osa matkabudjetistani valui kankkulan kaivoon, enkä voinut mennä esim. sademetsäretkelle, mitä olin kaavaillut. Olen joutunut vähän pakon edestäkin olemaan pelkästään Panama Cityssä. Mutta onpahan tämäkin nyt koettu, yksi ainutkertainen kokemus lisää, enkä jaksa katua päätöstäni.

En tiedä vielä mitä teen Costa Ricassa – tuskin lähden mihinkään sademetsään, sillä on muutenkin niin kuuma ja kostea, ja ehdin kokea viidakon jo Guatemalassa. Kaikki päiväretket tulivuorillekin maksavat noin 100 euroa, joten en tiedä onko se sen arvoista. Meksikossa muuten Popocatepetl sen kun jatkaa purkautumistaan ja Pueblan asukkaita on evakuoitu. Hälytystaso on keltaisessa, enkä tiedä miten pitkään tilanne jatkuu epävarmana. Ei tietenkään haittaisi, jos ensi viikolla tulisi massiivinen purkaus ja estäisi lentoliikenteen, jolloin joutuisin jäämään Meksikoon.. 😀 Menen sinne siis 1½ päiväksi Costa Rican jälkeen odottamaan jatkolentoa takaisin Eurooppaan. Tietenkään en oikeasti toivo megapurkausta, koska se aiheuttaisi suunnatonta tuhoa ihmisille ja ympäristölle. Mutta joo, palataan taas loppuviikosta, kun olen asettunut seuraavaan kohteeseen!

4 kommenttia
tiistai, huhtikuu 2, 2019 by Cilla Maria / From sunset last night to sunrise this morning

Oaxacasta Mexico Cityn kautta Panamaan

Tiistai 26.3.

Loppuaika Oaxacassa meni pääasiassa kaduilla kuljeskellen ja hostellissa chillaten. Meidän piti mennä lauantaina Hierve el Agualle, joka on mineraaleista muodostunut kivinen ”vesiputous”. Päiväretki olisi kuitenkin sisältänyt myös vierailut Mitlaan, johonkin mattokutomoon, mezcal-pajaan, ikivanhalle Tule-puulle ja ravintolaan. Retkitoimistot mainostavat reissua hintaan 150-200 pesoa, mutta todellisuudessa hinnaksi olisi tullut sisäänpääsyjen ja ravintolan kanssa lähemmäs 500 pesoa, joka on aika paljon siitä, että pääset pikaiselle visiitille vain yhteen tai kahteen kiinnostavaan kohteeseen. Olen nähnyt jo ihan tarpeeksi käsitöiden valmistusta, eikä mezcalin valmistus ja maistelu kiinnosta pätkän vertaa. Mitlan arkeologinen kylä olisi kyllä ollut ihan jees, mutta jääkööt se seuraavaan kertaan. Kävin Oaxacassa olon aikana kolmesti samassa kiinalaisessa ravintolassa syömässä buffet-lounaan. Ruoka oli todella hyvää ja maksoi vain 90 pesoa juomineen.

Mao approves.

Lauantai-iltana kirjoittelin blogitekstiä hostellin kattoterassilla ja ihailin ympärillä olevia vuoria. Voin vain kuvitella, miten upealta auringonlasku on näyttänyt entisaikaan kun paikalla ei ole ollut rakennuksia blokkaamassa maisemaa. Auringon häipyessä yhä alemmas vuorten taa, vastapäätä olevat vuoret värjäytyivät oranssin ja pinkin kautta syvän violetiksi, kunnes iltahämärä otti vallan vuorijonosta ja viimeiset pilviin heijastuneet auringonsäteet värjäsivät taivaan neonpunaiseksi.
Sunnuntaiaamuna Oaxacan osavaltion alueella oli 5,3 magnitudin maanjäristys, mutta se ei tuntunut Oaxaca Cityssä asti. Meksikossa on päivittäin seismistä toimintaa, mutta vain harvoin ne aiheuttavat merkittävää tuhoa. Alueella on kuitenkin ollut myös erittäin tuhoisia järistyksiä viime vuosien aikana. Myös tulivuoren purkaukset ovat yleisiä. Istun nyt lentokoneessa matkalla Panamáan, olemme Guatemalan tai El Salvadorin yläpuolella ja näen ikkunasta lukemattomia tulivuoria. Osa tulivuorista tupruttaa tälläkin hetkellä savua pienen purkauksen merkiksi, mutta se ei aiheuta vaaraa ympäröiville alueille. Vuorilla näyttää olevan myös lukuisia metsäpaloja, joista kohoaa savua yläilmoihin.

Läksiäisbileet Oaxacan Zocalolla

Sunnuntai-iltana olimme Ainan kanssa vielä viimeiset hetket kaupungilla, ja olimme taas lähdössä jo pois, kun jostain alkoi kuulua musiikkia (sama oli La Calenda -esityksen kanssa). Zocalolla oli käynnissä yhteistanssit ja DJ:t soitti lavalla ensin salsaa ja cumbiaa. Menimme joukon jatkoksi ja päädyin itsekin tanssimaan alkeellisia lattariaskelia. Luulin aiemmin, etten pysyisi rytmissä, mutta biitti on monesti hyvin yksinkertainen ja sen mukaan on helppo päästä notkumaan ja ottamaan sivuaskelia. Joskus tunnin päästä musiikki taukosi ja jostain asteli kaksi isoa cyber-robottia. Musiikki vaihtui tranceksi ja muuksi konemusiikiksi ja nuorempi väki aloitti omat bileensä. Osa vanhuksista jäi myöskin tanssimaan ja kaikki pitivät yhdessä hauskaa. Meininki oli ihan uskomattoman siisti ja tuntui kuin olisi ollut jossain trancebileissä. Lavalta tuli laservaloja ja savua. Jossain vaiheessa alkoi kuulua Raymixin ”Oye mujer”, ja oli minun vuoroni kiljua riemusta. Tanssimme varmaan 2½ tuntia, kunnes kello alkoi olla jo sen verran, että suuntasimme takaisin hostelleille päin. Aina oli leikkinyt ilmapallosotaa joidenkin lasten kanssa sillä aikaa kun itse tanssin meksikolaisten nuorten kanssa, joten hyvästelimme vielä lapset ja halasimme heitä. Joku ehkä 10-vuotias tyttö sanoi, että minulla on kauniit silmät, mutta oikeasti hänellä ne vasta kauniit olivatkin <3 Matkalla hostellille näimme musikanttimiesten ryhmän tulevan vastaan, ja sanoin Ainalle, että ”katso, mariachi-tyyppejä”. Miehet kuulivat sen ja tulivat luoksemme. He kysyivät mistä olemme ja juttelimme niitä näitä. Eräs miehistä halusi soittaa minulle viulukonserton. Lopuksi hän halasi ja sanoi ”hasta luego mi amor” 😀 Täällä ei paljoa kierrellä ja kaarrella.

Maanantaina heräsin hyvissä ajoin, että ehdin pakkailla kamat ja syödä aamupalan rauhassa. Respan nainen tilasi taksin klo 10:30 ja maksoin siitä 200 pesoa. Toinen vaihtoehto olisi ollut buukata shuttle Zocalolta ja maksaa 90 pesoa, mutta halusin helpon kuljetuksen kentälle, enkä muutenkaan luota hirveästi näiden shuttlekuskien aikatauluihin.. Olin kentällä todella hyvissä ajoin (lento lähti yhden, puoli kahden välillä) ja pääsin jopa turvatarkastuksen läpi ilman mitään ongelmia. Ostin etukäteen Volariksen sovelluksen kautta toisen käsimatkatavaran, sillä en mitenkään saanut kaikkea mahtumaan enää 40 litran reppuuni. Lisäksi painorajat ylittyivät selkeästi. En tiedä olisiko kukaan kysynyt asiasta, sillä en ole joutunut koskaan punnitsemaan käsimatkatavaroita. Lensin siis Volariksella ja tällä kertaa pelotti hieman koneessa turbulenssin aikaan. Kone vajosi muutaman kerran vapaapudotuksella alaspäin ja otin vaistomaisesti kiinni penkistä ja huudahdin jotain. Käytävän toisella puolella istunut tyttö teki samoin, katsoimme toisiamme ja nauroimme itsellemme 😀 Pikkukoneissa turbulenssi tuntuu tosi selkeästi, enkä tottapuhuen luota mitenkään järin paljon keskiamerikkalaisiin halpalentoyhtiöihin.. Onneksi selvisimme kuitenkin turvallisesti perille.

Xoxocotlán International Airport.

Mexico City, toinen kotini

Saavuimme Mexico Cityyn joskus puoli kolmen maissa. Jouduin vaihtamaan terminaalia, mutta matka taittui helposti AeroTrenillä, eli pienellä maisemajunalla, joka kulkee terminaalien välillä. Matka kestää viitisen minuuttia ja on ilmainen niille, kenellä on boarding pass tai lentolippu. Olin varannut yhden yön majoituksen Mexico Cityn lentokentällä sijaitsevasta kapselihotellista (tosi kallis, 38€/yö), ja ajattelin ensin, että chillaan koko loppupäivän siellä. En kuitenkaan voinut olla menemättä keskustaan. Huomasin, että täällä AeroMexicon lennolla Panamaan ja Costa Ricasta takaisin Meksikoon on lippuun merkattu yksi ruumaan menevä laukku. Kävin ostamassa H&M:ltä kivan mustan weekend-laukun ja otin siihen tärkeimmät kamat. Suuri osa vaatteista ja kaikki mitä olen ostanut matkan aikana on sullottu reppuun, ja repun laitoin ruumaan. Olen todella tyytyväinen laukkuun, koska sinne mahtuu kaikki tarvittava läppäreineen päivineen. Meinasin ensin ostaa pienen cabin-matkalaukun, mutta en sitten jaksanut. Tälle kassille tulee varmasti enemmän käyttöä ja rasittaa muutenkin raahata perässä jotain matkalaukkua.

AeroTren ”asemalla” ykkösterminaalissa.

Mutta joo, aiemmin kun olin Mexico Cityssä, en löytänyt kentältä metroasemaa. Kysyin iZzzleepin respasta, missä metro on, ja nainen neuvoi tien espanjaksi. En saanut kaikesta selvää, mutta päätin silti suunnistaa edes sinnepäin. Kävelin bussiterminaalin parkkialueen läpi, mutta matka tyssäsi aika nopeasti, kun vartija käski minun mennä jalankulkijaväylälle. Käännyin takaisin ja kysyin poliisilta tietä. Sitten vain suuntasin sinne, missä ajattelin metron olevan. Päädyin kulkemaan jonkun katumarkkinan läpi ja tuli taas niin kotoisa olo, kun ympärillä oli tavallisia meksikolaisia toimittamassa arkisia askareitaan ja syömässä katukeittiössä. Ehkä reilun kilometrin jälkeen näinkin Pantitlanin metrokyltin ja suuntasin tunneliin. Minulla oli pelkästään 10 pesoa käteistä, mutta se oli juuri se summa, minkä tarvitsin kahteen metrolippuun. Menin lippuluukulle ja sen jälkeen aloin suunnistaa kylttien perusteella oikeaan suuntaan. Metrotunnelit on todella pitkiä ja matkaa kertyy helposti satoja metrejä tai jopa kilometri ennen kuin olet laiturilla. Systeemi on kuitenkin erittäin helppo jos vain tiedät mitä linjaa olet etsimässä ja mihin suuntaan haluat mennä. Pantitlan sijaitsee aivan kaupungin oikealla laidalla, joten jouduin vaihtamaan kaksi kertaa eri linjalle ennen kuin olin Zocalolla.

Torille oli pystytetty jotain värikkäitä chillailumestoja, missä ihmiset makoilivat ja viettivät aikaa auringonpaahteelta suojassa. Jatkoin matkaa ostoskadulle päin, ja kävin monessa eri kaupassa etsimässä sopivaa laukkua. Kuljeskelin myös alueilla, joissa en ollut aiemmin käynyt. Lopulta menin takaisin H&M:lle, mistä sitten ostin laukun. Maksoin Revolutin kortilla ja myyjä kysyi espanjaksi henkkareita. Sanoin että minulla on vain passin kopio, ja hän aprikoi hetken voiko veloittaa korttia vai ei. Hän kysyi onko minulla mitään muita kortteja, missä on nimeni, mutta kerroin että kaikki paperit ja muut kortit on lentokentän hotellilla. Lopulta sain laukun kuitenkin ostettua. En tiedä onko korttimaksuissa joku pesomääräinen raja, minkä jälkeen kysytään papereita, sillä en ole aiemmin maksanut noin suuria ostoksia kortilla (laukku oli 499 pesoa). Toki olen maksanut kortilla hostellimajoitukset, mutta silloin olen muutenkin joutunut näyttämään aina passin. Kuljeskelin vielä hetken Centrossa ja jälleen kerran houkuttelin ainakin neljä tai viisi tatuointiliikkeen jätkää esittelemään heidän tatskaliikkeitä ja pyytämään minua sisään. Varmaan lävistys ja niskatatuoinnit on merkkinä siitä, että olen potentiaalinen asiakas. Pakko kyllä sanoa, että suurin osa noista tatskaliikkeiden tyypeistä on todella hyvännäköisiä. Ihan paras yhdistelmä joku perinteinen meksikolainen ulkomuoto, mihin on lisätty tatuointeja, lävistyksiä ja musta cäppi. Muy buenooo.

Ilta alkoi jo hämärtää, joten kävin pikaisesti Burger Kingissä syömässä 10 kanafilenugettia ja suuntasin takaisin metrolle. Kello oli jotain kuusi, puoli seitsemän, joten oli pahin ruuhka-aika. En jaksanut etsiä naisten metrolaituria, vaan sullouduin miesten sekaan sekalaiturille. Joukossa oli myös pari naista lisäkseni. Ihmisiä oli niin paljon, etten päässyt ensimmäiseen enkä vielä seuraavaankaan metroon. Vaunut olivat taas niin täynnä, ettei ovet menneet kiinni, koska ihmisiä oli niiden välissä. Kolmantena tuli yhtäkkiä tyhjä metro, ja kun ovet aukesivat, ihmiset juoksivat, rynnivät ja tönivät toisiaan että ehtisivät varmasti kyytiin. Tyhjät vaunut täyttyivät parissa sekunnissa ihmismerestä. En edes yrittänyt saada istumapaikkaa, vaan jäin käytävälle seisomaan. Se pitää vielä sanoa, että vaikka olinkin sekavaunussa ruuhka-aikaan, en kokenut oloani millään lailla uhatuksi tai ahdistetuksi. Olen melkein kaikkia miehiä pidempi ja uskoakseni näytän sen verran itsevarmalta, etten ole joutunut häirinnän kohteeksi. Tottakai melkein kaikki tuijottavat, mutta se on enemmänkin hyväntahtoista. Lisäksi minulla oli eilen Meksikon futisjoukkueen paita päällä, joten sain varmaan sen puolesta hyväksyviä katseita 😀 Kun saavuin Pantitlaniin, oli jo pilkkopimeää, mutta kadulla yksin kävelykään ei tuntunut kuumottavalta. Jotenkin tuntuu, että olen niin kotonani Mexico Cityssä, että vaikka alue olisikin ventovieras, ei siellä ole hankalaa liikkua. Osaan myöskin jo sen verran espanjaa, että voin tarvittaessa kysyä apua keneltä tahansa. Tämä oli neljäs kertani Mexico Cityssä ja tunnen joka kerta vain syvempää halua muuttaa sinne. Itse asiassa katsoin taas kerran asuntoja, ja olisi ihan realistinen haave vuokrata yksittäinen huone muutamaksi kuukaudeksi.

Palasin kapselihotellille, kävin suihkussa ja pakkasin kamat uuteen järjestykseen. Kapselissa oli todella mukava chillata ja se oli juuri sopivan kokoinen. Paneelissa on vaihtoehto joko siniselle tai normaalille valaistukselle, katossa on myös lukuvalot ja telkkari, jota en tosin edes avannut. Lisäksi paneelissa on kaksi usb-porttia, pistorasia ja ilmastoinnin säätimet. Heräsin aamulla 6:30, meikkasin, otin kamat ja suuntasin terminaaliin. Olin tehnyt check-inin AeroMexicon sovelluksessa, joten jonotin vain bagdroppiin. Virkailija kysyi onko minulla viisumia ja sanoin etten Suomen kansalaisena tarvitse viisumia. Hän sanoi, että järjestelmä kuitenkin kysyy sitä. Olin vähän että hmmm, mitähän nyt, mutta sitten virkailija huomasi, etten ollut ilmoittanut maastapoistumispäivää. Kerroin olevani vain viikon ja asia oli sillä selvä. Tarkastin samalla matkatavaroiden painon, ja reppu sekä kassi painavat yhteensä jo 17 kiloa. Menin turvatarkastukseen ja pääsin siitäkin tällä kertaa läpi ilman mitään ongelmia. Kävin ostamassa täytetyn croissantin ja kahvia ja menin odottamaan portille. Koneeseen mennessä oli matkan varrella ylimääräinen poliisin tarkastuspiste ja olin jo valmiina antamaan laukun tiskille ja haara-asennossa menossa tarkastukseen, mutta he vain nauroivat minulle ja käskivät jatkaa matkaa. Katsoin, niin ainoastaan meksikolaiset ja jotkut Etelä-Amerikan passeilla matkustavat otettiin syyniin. Erikoista.. Nyt istun siis puolityhjässä koneessa ja aloitimme juuri laskeutumisen. Saavun Tocumeniin, josta on noin puolen tunnin ajomatka Panamá Cityyn. Koetan varmaan tilata Uberin, sillä en tiedä yhtään miten pääsen kaupunkiin. Bussille on matkaa 10 minuutin kävely, mutta en ole varma osaanko suunnata sinne tai missä minun pitää jäädä pois kun saavun kaupunkiin. No, toivotaan että pääsen ehjänä perille!

Panaman kanava-aluetta.

Panamá, rikkaiden veroparatiisi

Keskiviikko 27.3.

Olen nyt täällä Panaman pääkaupungissa Panamá Cityssä. Lento meni hyvin ja saavuimme aikataulun mukaisesti joskus yhden maissa perille. Maahantulotarkastus oli todella tarkka ja kaikki maahantulijat mm. valokuvataan ja heiltä otetaan sormenjäljet. Passintarkastuksen jälkeen mennään tulliin, jossa kaikki tavarat läpivalaistaan ja menet itse hälytysportin läpi. Lisäksi lentokoneessa täytetty maahantulo-/tullikaavake annetaan virkailijalle. Lapussa on tosi tiukat määritelmät, mitä maahan saa tuoda ja siinä on rajattu esimerkiksi puhelimien määräksi yksi kappale. En kuitenkaan ilmoittanut, että minulla on kaksi puhelinta eikä siitä kukaan kysellytkään. Laitoin myös ruoka- ja lääke-kohtaan ”no”, vaikka minulla on omat lääkkeet sekä kahvia, suklaata ja mysliä mukana. Olen toiminut samoin myös Meksikossa silloin kun tullikaavake vielä piti täyttää. Kun viralliset muodollisuudet olivat ohi, kävin nostamassa 80 dollaria ja menin aulaan katsomaan tilannetta. Huomasin automaatin, mistä pystyi lataamaan saldoa prepaid-liittymiin. Syötin 20 dollarin setelin ja Claro-liittymäni numeron, mutta saldoa ei koskaan tullut. En saanut myöskään wifiä toimimaan ja kiroilin suomeksi ärtyneenä, sillä en pystynyt tilaamaan Uberia. Se olisi maksanut vain 10 dollaria, joten jouduin nyt ottamaan riistohintaisen taksin ja maksamaan siitä 35 dollaria. Taksikuskit olivat kaiken lisäksi todella ärsyttäviä nuoria miehiä. Onnekseni en kuitenkaan joutunut heidän kyytiin, vaan ulkona oli joku vanha taksikuski, jonka kyytiin menin. Kuski ei puhunut mitään koko matkan aikana, mikä oli ihan ok.

Matka kesti puolisen tuntia ja pääsin kirjautumaan samoin tein Hostel Siririin (6 yötä/91€). Tämä kaksikerroksinen hostelli sijaitsee keskellä kaupunkia pilvenpiirtäjien ympäröimänä. Takapihalla on palmuja ja uima-allas. Majoitun 8 hengen naisten dormissa, mutta täällä on lisäkseni vain kaksi muuta naista. Toinen on joku kenialainen maratoonari ja toinen varmaan jostain Euroopasta. Huoneessa on ilmalämpöpumppu ja sängyissä verhot, jotta saa olla omissa oloissaan. Panamá Cityssä on tällä hetkellä +34C astetta lämmintä ja ilma on kostean nihkeä. Ei kuitenkaan yhtä paha kuin mitä se oli Playa del Carmenissa. Heti päästyäni eilen hostellille, kirjauduin wifiin ja menin valittamaan WhatsAppissa Claron asiakaspalveluun puuttuvasta saldosta. Selvitin asiaa 1½ tuntia espanjaksi ja viimein sain saldon liittymälleni. Aspa koetti ensin kysyä onko minulla mitään panamalaista liittymää, onko autoa tai kaapelitv:tä tai mitään muuta palvelua, mihin he voisivat siirtää hyvityksen. Pyysin että he vain siirtäisivät summan pankkitililleni, jonka jälkeen sain vastauksen että siihen menee neljä päivää. Lähetin pankin tiedot, mutta sitten vastauksessa sanottiin, että pitäisi olla Panaman pankkitili. Totisestihan minulla onkin täällä joku veronkiertotili.. Jälleen kerran aspa kysyi mistä ostin liittymän ja sanoin että Guatemalasta. Lopulta sain tekstiviestin, että liittymälleni on siirretty 232 Guatemalan quetzalin edestä bonusta (26 euroa), jolla pystyin ostamaan datapaketin. Johan oli taas säätö! (Alla kuvia hostellin pihapiiristä.)

Mitä tulee muuhun asiakaspalveluun, kävin eilen Burger Kingissä syömässä ja asiakaspalvelu oli todella nuivaa. Sama oli myös kaupassa, josta kävin ostamassa vettä. Myyjät eivät edes vilkaise asiakasta, kukaan ei tervehdi tai kiitä tai vastaa mitään kiitokseen. Etenkin Burger Kingin myyjät olivat todella töykeitä. Kadulla ihmiset ovat apean, vihaisen ja kiireisen oloisia ja tunnelma on muutenkin aivan erilainen kuin esimerkiksi Meksikossa. Täällä on pilvenpiirtäjiä ja lasisia rakennuksia joka paikassa, saasteinen ilma, roskaa kadulla ja muutenkin kaupunkina tämä on suht ankea paikka. Tuntuu, että ihmiset juoksevat täällä vain työn ja rahan perässä eikä kukaan nauti elämästä. Vaikka Meksikossa ja Guatemalassa olot on päällisin puolin karummat ja ihmiset ovat köyhempiä, on heidän asenteensa paljon parempi. Meksikossa kadulla tuntemattomat ihmiset hymyilevät vastaantulijoille, kaikki katsovat silmiin, ihmiset ovat avuliaita ja ystävällisiä, mutta täällä kukaan ei hymyile eikä katso vastaantulijoita päinkään. Tässä sen taas näkee, ettei raha ja varallisuus tuo onnea ja ettei rikkaat ihmiset välitä muista pätkän vertaa. Mutta koetan silti olla tuomitsematta tätä kaupunkia ensivaikutelman perusteella.

Rahatilanne alkaa olla aika heikko, joten pitää keksiä jotain halpaa tekemistä täällä. Yritän ainakin käydä joku päivä tuolla Panamá Viejossa eli vanhan kaupungin raunioilla. Pitää vaan ensin selvittää miten pääsen sinne. Matkaa on reilu 5 km, joten voisin periaatteessa kävelläkin sinne, mutta en tiedä meneekö sinne kävelytietä perille asti. Luin netistä, että tämä on autoilijoiden kaupunki, ja siltä se myös näyttää. Nyt lähden etsimään jotain syötävää. Täällä aamupala kuuluu hintaan, mutta siinä oli vain kaksi isoa pannukakkua banaanilla ja suklaakastikkeella, joten haluaisin seuraavaksi jotain suolaista.

Aamupalalla.

Ps. Ihan vähän meinaa vaan mennä hermot hostellin nettiyhteyteen.. >:( Koetin 2½ tuntia lisätä kuvia tähän postaukseen, kello on nyt kolme ja olen vihdoin valmis. Pakko saada jotain ruokaa!

Kirjoita kommentti
keskiviikko, maaliskuu 27, 2019 by Cilla Maria / From sunset last night to sunrise this morning

Monte Albán, sapoteekkien temppelikaupunki

Otin torstaina hostellin kautta 200 pesoa maksaneen päiväretken sapoteekkiraunioille. Meinasin alunperin mennä vain tuonne Monte Albániin, jonka kierros olisi kestänyt kymmenestä kahteen. Kierreltyämme raunioilla kello oli kuitenkin vasta yksi kun lähdön aika koitti, joten päätettiin shuttlessa tapaamani brittimiehen kanssa, että jäisimme vielä muullekin tourille, joka kestäisi iltakuuteen asti. Olimme ainoita, ketkä olivat buukanneet vain lyhyen retken. Maksoimme oppaalle 50 pesoa lisää ja jatkoimme matkaa.

Raunioiden jälkeen kävimme Arrazolan kylässä jossain puuesineitä ja muita koristeellisesti maalattuja käsitöitä valmistavassa pajassa. En jaksanut kierrellä paikassa kovin pitkään, vaan menin ulos juttelemaan intialaisen ikivanhan miehen sekä meksikolaisen pariskunnan kanssa.

Käsityöpajalta suuntasimme Cuilapanin vanhaan luostarimaiseen kirkkoon, jonka holvien alla kuljeskelimme hetken. Kirkko poikkesi muista Meksikossa näkemistäni kirkoista arkkitehtuuriltaan, sillä tämä oli saanut enemmän vaikutteita roomalaisilta kuin espanjalaisvalloittajilta. Kirkossa oli meneillään messu, joten emme päässeet kaikkiin osiin. Avoinen holvirakennus oli todella kaunis, mutta kärsinyt ajan saatossa. Maanjäristysten takia oikeanpuoleiset pylväät ovat jo aikaa sitten romahtaneet. Vasen puoli on tuettu metallipalkeilla, sillä täällä on seismistä toimintaa lähes päivittäin.

Convento de Cuilapan.

Tämän jälkeen menimme syömään La Cabana del Indio -ravintolaan lähelle Zaachilan kaupunkia. Ruoka oli buffet-tyylinen ja todella herkullista! Erityisen hyviä oli rapeat tortillarullat eli flautat (huilu espanjaksi) ja maissinlehteen käärityt liha-maissitaikinanyytit eli tamalet. Chilit oli niin tulisia, ettei brittimies pystynyt syömään kuin yhden haarukallisen. Tuumasimme, että pidämme molemmat kyllä tulisesta ruuasta, mutta tässä menee raja. En pystynyt itsekään syömään kaikkea, sillä tulisuus oli niin voimakasta, että se tappoi kaiken maun muusta ruuasta. Ravintolalounas maksoi 200 pesoa, sillä otin ruuan lisäksi myös Agua Jamaican eli hibiskuksen kukasta tehdyn mehun kaltaisen juoman, sekä café de ollan, joka on hyvin tyypillinen tälle alueelle.

Alussa oli mezcal-tarjoilu. Vasemmalla brittimies ja oikealla pariskunta Mexico Citystä, joihin tutustuin matkan aikana.

Ravintolan jälkeen ajoimme viimeiseen kohteeseen Santa Rosaan, jossa tutustuimme mustan keramiikan valmistukseen. Savenvalantaa on aina yhtä mukava katsella. Maailmassa kuulemma vain kahdessa paikassa valmistetaan tätä mustaa keramiikkaa; täällä Oaxacassa sekä Jenkkien New Mexicossa. Oaxacan menetelmä on kuitenkin ainoa, jossa käytetään edelleen prekolumbiaanista valmistustekniikkaa. Perheyrityksillä on omat salaisuutensa keramiikan valmistukseen, eikä niitä ole kaikilta osin paljastettu julkisuuteen. Keramiikan mustaa sävyä voidaan kontrolloida sillä, kuinka pitkään esineitä poltetaan uunissa. Osansa mustaan väriin tuo savessa oleva magnesium (jos oikein muistan). Jos esineeseen halutaan kiiltävä pinta, savea hangataan manuaalisesti ennen uuniin laittoa.

Olisin halunnut ostaa nämä kaikki <3

—

MONTE ALBÁN

Historiaa

Mutta sitten aiheeseen. Oaxacan alueella on yli 4 000 arkeologista kohdetta. Monte Albánin rauniot sijaitsee samannimisillä vuorilla, vajaa 10 km Oaxacan pääkaupungista länteen. Temppelikaupunkia pidetään Mesoamerikan vanhimpana varsinaisena kaupunkina ja sen rakentaminen aloitettiin noin 500 eaa. Kaupunki kasvoi nopeasti seuraavan kolmensadan vuoden aikana ja siellä oli parhaimmillaan 50 000 asukasta. Itse temppelialueella ei asunut kuin korkea-arvoista papistoa, mutta alueen laitamilla oli asutusta myös tavan kansalle. Sijainti vuoren laella, 400 metriä laakson yläpuolella oli merkittävä puolustuksen kannalta. Laaksossa on edelleen ikiaikaisia kyliä, kuten Mitla ja Etla.

Sapoteekit saivat vaikutteita kulttuuriinsa ja rakennelmiinsa Mesoamerikan vanhimmalta intiaanikansalta olmeekeilta näiden tullessa myymään peilejä Oaxacan laaksoon noin 850 eaa. Sapoteekkien tiedetään olleen yhteyksissä myös muinaisen Teotihuacánin asukkaiden kanssa ja tehneen muun muassa vaihtokauppaa. Vuoden 750 tienoilla kaupunki hylättiin ehkä kuivuuden takia tai siksi, ettei sapoteekeillä enää ollut kovin merkittävää poliittista valtaa ja ihmiset alkoivat muuttaa 700-luvulla muille alueille. Kaupunki säilyi sellaisenaan ja myöhemmin mm. miksteekit pitivät sitä pyhänä paikkanaan.

Hautausmenot ja uskonto

Kuulimme oppaalta tarinoita mm. hautausmenoista ja uskonnosta. Sapoteekit hautasivat vainajat talojen alla olleisiin pieniin kivialttareihin, joista on löydetty viitteitä myös Teotihuacánin oaxacalaisten asuinalueelta. Seitsemän vuoden jälkeen kun liha oli maatunut, kerättiin luut pois kivihaudasta, jotta hautakuopassa olisi tilaa tuleville vainajille. Vainajan mukaan matkalle tuonpuoleiseen laitettiin uhrilahjoja. Monte Albánista on löydetty yhteensä 300 hautaa, joiden joukossa on Mesoamerikan intiaaniraunioiden merkittävin hauta-aarre. Hauta no. 7 löydettiin vuonna 1932 ja siellä oli mm. kultaa, obsidiaania, turkoosia, jadea ja muita arvoesineitä. Hautalöytö oli siinäkin mielessä merkittävä, että sen myötävaikutuksesta myös muita Mesoamerikan intiaaniraunioita alettiin tutkia ja ennallistaa.

Merkittävän hautalöydön tekijä on saanut oman reliefin Monte Albániin.

Tässä yksi asuinrakennuksen alla olleista hautaholveista (no. 56), joita on yhteensä löydetty kolmisensataa.

Opas muuten kertoi yllättävän tiedon, josta ainakin minulla oli ollut täysin väärä käsitys. Olin ihaillut Teotihuacánissa rakennusten seinien muuraussaumoissa olevia pieniä kiviä ja näin samantyylisiä myös Monte Albánin kohteissa. Luulin niiden olleen aikalaisten lisäämiä koristeita, mutta se onkin kuulemma merkkinä siitä, että kyseinen rakennus on tutkittu ja rekonstruoitu siltä osin. Jos taas sauma on paljas, on se osa siinä kunnossa kuin mitä se löytöhetkellä oli.

Sapoteekit uskoivat muiden intiaanikansojen tavoin luonnonvoimiin ja -ilmiöihin, ja he ajattelivat, että sateen, tuulen, kuun, tulen yms. takana olivat erilaiset jumalhahmot. Näitä hahmoja palvottiin ja lepyteltiin rituaalimenoin ja uhrauksin. Myös eläimiä kuten kyyhkysiä uhrattiin, mutta ihmisiä heidän ei tiedetä uhranneen. Pyhiä eläimiä olivat jaguaari, käärme ja kotka.

Shamaania kuvaava patsas.

Alueen temppelit ja muut kohteet

Rakennelmista minulla ei ole hirveästi kerrottavaa, sillä meillä oli yhteensä vain ehkä kaksi tuntia aikaa kierrellä laajalla alueella, eikä opas kuljettanut meitä kuin puolelle kohteista, jotka sijaitsevat pohjoisella tasanteella. Alue on sen verran suuri (2 000 hehtaaria), että aikaa olisi helposti kulunut kokonainen päivä. Alla kuva alueesta pohjoistasanteelta kuvattuna.

Kun opastettu kierros oli ohi, meillä oli vain puoli tuntia aikaa omatoimiseen kuljeskeluun. Juoksin käytännössä koko alueen läpi, sillä halusin nähdä ennen kaikkea alueen toisessa päässä olevan ”Tanssijoiden gallerian” eli kivipaasit, mihin on kaiverrettu outoja ihmishahmoja. 1800-luvulla tutkijat luulivat, että kyseessä on jokin tanssia kuvaava ”historiankirjoitus”, mutta myöhemmin he ovat tulleet siihen johtopäätökseen, että kaiverrukset kuvaavat kuolinkouristuksissaan vääntelehtiviä ihmisiä. Historoitsijat uskovat miesten esittävän lähikylien sotavankeja, jotka vangittiin ja kastroitiin ennen kuolemaa, osalta poistettiin sisäelimet. Monet Meksikon intiaanikansoista oli hyvin julmia nykymittapuun mukaan. Todennäköisesti kaiverrokset ovat olleet propagandaa tuleville valloittajille, jotta nämä jättäisivät kaupungin valloituksen väliin. Tanssijoiden gallerian kaiverrukset ovat peräisin aikajaksolta 500 – 100 eaa.

Tanssijoiden galleria.

Pyramidialue itsessään koostuu 200 x 300 metrin kokoisesta keskusaukiosta, jolla sijaitsee mm. observatorio ja papiston palatsit, ja aukion päädyissä olevista eteläisestä ja pohjoisesta tasanteesta. Alueen sivuilla on pienempiä pyramiditemppeleitä ja pallokenttä, jossa pelattiin muinaista rituaalista pallopeliä. Pohjoistasanteen erikoisuutena on myös syvään kaivettu keskusallas, johon sapoteekit keräsivät sadevettä. Allas oli päällystetty stukolla, joten vettä pystyi säilömään altaassa vain 10 päivää, jonka jälkeen stukko olisi alkanut liukenemaan. Vesi johdettiin kanavointia pitkin eri rakennuksiin. Alueella oli myös akvedukteja ja viemäröinti. Keskuskaukion alla on tunneleita, joita pitkin pappi kulki temppelistä toiseen ja ilmestyi yllättäen aivan toisaalle kuin missä hänet oli aiemmin nähty. Näin tavan kansalle annettiin kuva, että papit pystyivät liikkumaan rakennusten välillä jumalallisen voiman avulla. Kaikkia tunneleita ei ole tutkittu, joten niiden täydellistä merkitystä ei vielä tunneta.

Kaikkien rakennusten tarkoitusta ei tiedetä.

Temppeli.

Pieni pyhättö keskusaukiolla.

Eteläinen tasanne. Vasemmassa laidassa näkyy vähän observatoriota.

Pallokentällä pelattiin muinaista mesoamerikkalaista rituaalinomaista pallopeliä.

Tänne varastoitiin sadevettä.

Temppeleille johti salaisia tunneleita, joita pitkin papit kulkivat.

Universumin tärkeys

Kuten muillekin intiaanikansoille, myös sapoteekeille astronomia oli tärkeä osa päivittäistä elämää. Sen avulla ennustettiin vuodenkiertoa ja ajoitettiin lääkinnällisten kasvien poimintarytmiä. Tähtitaivaan ja ilmansuuntien perusteella asemoitiin myös kaupunkikuva. Keskusaukion päätemppeli oli sijoitettu auringon mukaan. 8.5. ja 5.8. aurinko paistaa viiden sekunnin ajan suoraan zeniitistä ja valaisee temppelin kauniisti katossa olevasta aukosta (kuva alla). Keskusaukiolla sijaitsee myös observatorio, jonne oli pääsy vain harvoilla ja valituilla tiedemies-papeilla ja muilla korkea-arvoisilla henkilöillä. Tiedemies-papiston koulutus aloitettiin jo lapsena, joten heille oli aikuisuuteen mennessä kehittynyt erinomainen tieteellinen osaaminen. Observatorio rakennettiin noin vuonna 100 eaa.

Ihailen muinaisten kansojen tieteellistä lahjakkuutta ja sitä, miten tarkasti he osasivat ilman teknologian apua laskea taivaankappaleiden liikkeet ja kohdistaa rakennuksensa niiden mukaan. Ihan uskomatonta!

Observatorio.

Aukion laidalla on suurikokoinen steela, jolla on korkeutta lähes 6 metriä. Se on Monte Albánin vanhimpia steeloja (aikakaudelta 100 eaa – 300 jaa), ja se on toimittanut mm. astrologisen kalenterin ja keskipäivän näyttäjän virkaa. Vuosittain steelan heittämä varjo myös kertoi kesä- ja talvipäivänseisauksien ajankohdan, sillä varjo piteni ja lyheni sitä mukaa, kun vuodenkierto eteni. Obeliskin kaltaisen monumentin itäsivulla on kaksi hieroglyfiä, joista toinen kuvaa vettä ja toisen merkitystä ei ole onnistuttu selvittämään. Länsisivulla on sapoteekkikalenterin mukainen päivämäärä, jonka uskotaan liittyvän johonkin merkittävään tapahtumaan, jota tämä kivipaasi edustaa. Monte Albánista on löydetty myös uniikki vaakatasossa oleva narratiivinen steela ja se on yksi harvoista, joka on löydetty alkuperäiseltä paikaltaan.

5,8 metriä korkea kivipaasi oli sapoteekkien astrologinen kalenteri sekä keskipäivän että vuodenkierron näyttäjä.

Harvinainen vaakatasossa oleva steela on edelleen alkuperäisellä paikallaan.

Samasta puusta veistetty

Alue on sen verran laaja, että haluan käydä siellä joskus vielä uudelleen. Sama oli Teotihuacánin kanssa. Ensin kannattaa käydä opastettu kierros, jotta saa jotain faktatietoa oppaalta ja sen jälkeen alueelle voi mennä kuljeskelemaan toisen kerran omaan tahtiin. Olen nyt tällä reissullani tutustunut syvemmin niin asteekkeihin, teotihuacanoihin, mayoihin kuin sapoteekkeihin, ja pystyy huomaamaan selkeästi, että vaikka Mesoamerikka onkin valtava alue (pelkästään Meksiko on viiden Suomen kokoinen), on näissä kaikissa kulttuureissa hyvin samantyylisiä piirteitä. Kansat ovat ajan saatossa sekä käyneet vaihtokauppaa että sotineet keskenään, mutta myös ottaneet vaikutteita toisiltaan.

Tosin samoja elementtejä kuten luonnonvoimiin uskominen ja tietyt hautausrituaalit löytyy monesta muustakin luonnonkansan kulttuurihistoriasta. On kuitenkin kiehtovaa huomata, miten universaaleja uskomuksia ja tapoja eri kansakunnilla on historian aikana ollut riippumatta asuinpaikasta. Pyramideja löytyy niin Keski-Amerikasta kuin Egyptistä, maailmannapa käsitteenä on tuttu sekä Mesoamerikan intiaanikansoille että Mongolian shamanisteille, kolmiosainen maailmankäsitys mihin kuuluu ylinen, tämä maailma sekä alinen on osa Meksikon intiaanien kuin myös muinaisten suomalaisten maailmankuvaa, tähtitieteen ja ilmansuuntien merkitys ja eläinten pitäminen jumalallisina olentoina on niin ikään yleismaailmallinen perinne. Ihmiset ovat loppupeleissä aika samanlaisia, vaikka ensisilmäyksellä toisen kulttuuri saattaa näyttääkin oudolta tai jopa raa’alta.

Kirjoita kommentti
sunnuntai, maaliskuu 24, 2019 by Cilla Maria / From sunset last night to sunrise this morning

Older Posts