Pimeä, synkkä tai musta turismi on monelle vieras käsite. Ehkä jollekin tutumpi termi on sen englanninkielinen versio, dark tourism. Puhutaan myös thanatourismista, mikä sanana juontuu tanatologiasta eli kuoleman tutkimuksesta. Olenpa joskus tainnut kuulla käytettävän myös termiä tuomiopäivän turismi.
Tällä erikoismatkailun piiriin kuuluvalla matkailutyypillä on monta nimeä, mutta yhtä kaikki sillä tarkoitetaan matkailua kohteisiin, jotka liittyvät jollain tapaa kuolemaan, suruun, kurjuuteen tai muiden kokemaan kärsimykseen.
Aihetta on tutkittu Suomessa melko vähän, minkä vuoksi sitä kuvaamaan ei ole tarjolla vakiintunutta termistöäkään. Tämä ja viehätys aiheeseen saivat minut valitsemaan pimeän turismin myös opinnäytetyöni aiheeksi. En mene tässä tarkemmin tutkimukseen, mutta ajattelin tuoda teemaa esille nyt, kun se on itselleni ajankohtaisempaa.
Pimeää turismia on määritelty ulkomaisissa tutkimuksissa useiden eri teorioiden ja luokittelun kautta, ja jokainen tutkija on muokannut tätä teoreettista viitekehystä omannäköisekseen.
Tyypillisesti pimeän turismin kohteet luokitellaan synkkyysasteikolla. Vaaleimmassa päässä on suurelle yleisölle helpommat kohteet, kuten näyttelyt ja museot, joilla on lähinnä viihdearvoa. Harmaata aluetta sävyttävät esimerkiksi vankilat, muistomerkit ja hautausmaat. Synkimmästä päästä löytyvät ne kohteet, joiden viihdearvo on kadonnut ja tilalle tullut opetuksellinen arvo. Skaalan pimeimmässä päässä onkin esimerkiksi keskitysleirit ja konfliktialueet.
Pimeällä turismilla on kuitenkin lukemattomia alalajeja, joihin jotkut lukevat myös poorismin eli vierailun äärimmäisen köyhille alueille, kuten slummeihin. Myös katastrofipaikoille matkailua voidaan pitää pimeän turismin alalajina. Jotkut tutkijat taas sisällyttävät kaikenlaisen vaarallisille alueille, kuten jengisotien keskelle matkustamisen synkän turismin listalle.
Aihe herättää luonnollisesti myös eettistä pohdintaa, jota käsittelen opinnäytetyön yhdessä luvussa. Yleisesti hyväksytyn moraalisen koodiston mukaan esimerkiksi selfieiden ottaminen, paljastavasti pukeutuminen tai kovaääninen puhe ja nauru ei ole suotavaa synkän turismin kohteissa.
Synkän turismin perässä ei tarvitse mennä maailman ääriin, vaan kohteita löytyy Euroopasta runsain mitoin. Myös Suomessa tähän kategoriaan nivotaan monesti vaalean sävyiset kohteet, kuten Suomenlinna tai Seilin sairaalasaari, jonne leprapotilaat lähetettiin kuolemaan.
Käyn seuraavaksi läpi muutamia pimeän turismin kohteita, joissa olen käynyt. Lisäksi pohdin, millaisia tunteita kohteissa vierailu minussa herätti ja miksi olen halunnut käydä paikoissa, joita monet kavahtavat.
Omat kokemukseni pimeästä turismista
Olen aina ollut kiinnostunut epäsovinnaisista asioista, kuten kauhuleffoista, melankolisista elokuvista ja puhuttelevista dokumenteista. Yläasteella uskonnon tunnilla esitettiin valistusmielessä video saatananpalvonnasta, mutta minusta se oli lähinnä viihdyttävä kokemus.
Yksi taustasyy kiinnostukseen on myös se, että harrastin aiemmin urban explorationia, missä kävin kuvailemassa hylätyissä rakennuksissa. Osa synkän turismin kohteistakin on mielestäni hyvin kuvauksellisia. Olen myös rikkonut rajoja ja sääntöjä käydessäni kielletyissä paikoissa. Vaikea sisäänpääsy suljettuun kohteeseen on ollut palkitsevaa, ja pelon kokeminen pimeässä hylätyssä rakennuksessa on tuntunut kutkuttavalta.
Etenkin viime vuosien aikana olen halunnut nähdä matkoillani myös kohteen pimeämmän puolen. Olen vieraillut joillakin synkän turismin kohteilla sekä tietoisesti, että sattumalta. Luultavasti moni muukin on tehnyt näin tietämättään.
Vaalea turismi
Lukisin tähän kohteet, jotka eivät ulospäin vaikuta synkän turismin kohteilta. Yksi näistä on esimerkiksi Suomenlinna, jossa vieraillessani en ollut kuullutkaan pimeästä turismista. Motiivina vierailulle olikin kiinnostus alueen historiaan ja se, että ”keräilen” UNESCOn maailmanperintökohteita.
Vaaleanharmaa turismi
Muita vaaleimman pään kohteita, joissa olen käynyt, ovat esimerkiksi hautausmaat. Syy hautausmaiden kiehtovuuteen löytyy inhimillisyydestä. Etenkin katolisilla hautausmailla on haudoilla usein edesmenneen kuvia ja henkilökohtaisia esineitä. Näitä katsellessa tulee miettineeksi, millainen tämä ihminen oli ollut eläessään ja millaisen elämän hän eli. Etenkin nuorten hautoja nähdessä tulee väkisin mieleen myös oma kuolevaisuus.
Vaaleassa päässä ovat myös Estonian laivaturmassa kuolleiden muistomerkki Katkenud liin Tallinnassa ja valtava holokaustin muistomerkki Berliinissä. Prinsessa Dianan muistolle pystytettyä alttarimaista kukkaseinämää Lontoossa Kensingtonin palatsilla ei oikein edes ajatellut synkän turismin kohteeksi, vaikka se siihen kategoriaan kuuluukin.
Jotkut matkaavat tällaisille paikoille kokemaan kollektiivista surua, mutta itselleni nämä ovat kohteita, jotka ovat hautausmaiden tavoin vain sattuneet kohdalle melko sattumalta.
Meksikossa puolestaan lähdin varta vasten selvittämään, mitä Santa Muerten eli pyhän kuoleman kultille kuuluu tänä päivänä. Santa Muerte on syntynyt täyttämään sitä tyhjiötä, johon katolinen kirkko ei ole voinut vastata. Santa Muerten luurankohahmo suojelee myös rikollisia ja antaa anteeksi pahat teot. Lisäksi siltä voi pyytää kostoa, toisin kuin katolisen kirkon pyhimyksiltä.
Luultavasti yleisiin moraalikäsityksiin ja hyvän ja pahan käsitteisiin perustuen koin Santa Muerten alttarilla vierailun synkempänä kuin aiemmin mainitut muistomerkit ja viimeiset leposijat. Länsimassa jo itse luuranko mielletään helposti kuolemaan ja sitä pidetään pelottelun ja kauhun symbolina. Meillä kuolema on tabu, eikä sitä haluta osaksi arkea.
Meksikossa kuolemaan suhtaudutaan aivan eri lailla – avoimesti, arkipäiväisesti ja jopa leikkimielisesti. Uskonnollisuudella on tässä myös iso roolinsa. Onkin osittain kulttuurisidonnaista, millaisena ja miten synkkinä koemme pimeän turismin kohteet. Esimerkiksi Día de muertos eli kuolleiden päivä on Meksikossa riehakas juhla, kun Suomessa samaan aikaan hiljennytään pyhäinpäivän kunniaksi.
Muita suht vaalean pään kohteita ovat olleet vaikkapa Lapuan patruunatehtaan museo, joka esittelee tehdasta ja siellä tapahtunutta katastrofaalista räjähdystä. Samassa rakennuksessa on myös Lapuanliikkeen museo, joka kuvailee kommunismin vastaisen aatteen historiaa.
Museo ei ollut lainkaan raaka verrattuna Varkaudessa muutama vuosi sitten vierailemaani Vihan värit -näyttelyyn, joka kuvasi Suomen sisällissodan aikaisia julmuuksia punavalkoisen asetelman toisesta näkökulmasta.
Näyttelyssä oli myös aikalaiskuvaus näytelmän muodossa, mikä elävöitti historiaa entisestään ja inhimillisti molempia osapuolia. Luultavasti Varkauden kokemukseen vaikutti myös omat ennakkoasenteet, sillä olen alunperin Varkaudesta kotoisin ja tunnen alueen historian ja sen painolastin.
Harmaa turismi
Jos slummiturismi otetaan mukaan kuvioihin, sijoittuu se mielestäni harmaalle alueelle. On totta, että tämä saattaa olla eettisesti arveluttavaa, ja on hyvin vaikea löytää tästä matkailun muodosta mitään viihdyttävää. Vaikka varmasti on sitäkin porukkaa, joka käy viihteen vuoksi katsomassa kuinka muilla menee huonosti, on itselläni motiivina köyhillä ja ränsistyneillä alueilla vierailu lähinnä opetuksellinen.
Haluan nähdä sen ”toisenkin todellisuuden”. Harva matkakohde on loppupeleissä vain sitä, mitä turisteille näytetään. Minua kiinnostaa ihmisoikeudet ja yhteiskunnalliset asiat, joten haluan nähdä myös kolikon kääntöpuolen. Haluan, vaikka se yleensä aiheuttaakin minussa surua ja toisaalta myös tietynlaista häpeää hyväosaisuudestani. Se tunne sysää minua myös etsimään keinoja, joilla voisi auttaa alueen asukkaita.
Harmaalle alueelle sijoittaisin lisäksi ainakin osan kohteista, missä vaarallisuuden voi nähdä itseisarvona – mikäli tällaisia kokemuksia siis etsii. Tästä omakohtaisena esimerkkinä voisin mainita El Salvadorin pääkaupungin sekä Mexico Cityn vaarallisimmaksi luokitellun kaupunginosan.
Näissä halusin nähdä ja selvittää huonon maineen taustalla olevia asioita. Otin tietoisia riskejä päätyessäni jengialueille, mutta uteliaisuus ja tiedonhalu veivät voiton. Toisaalta oli helpottavaa nähdä, että näillä alueilla näkyi myös paikallisten iloa ja arkista elämää.
Tummanharmaa turismi
Osittain halu nähdä todellisuutta, mutta erityisesti yhteiskunnallisen tilanteen havainnointi sai minut matkaamaan myös Palestiinaan. Palestiinaa on hyvin vaikea sijoittaa pimeän turismin lokeroihin tai synkkyysasteikolle, koska se solahtaa niin moneen eri kategoriaan.
Betlehemiä voisi luonnehtia isoksi ulkoilmavankilaksi, Gaza on aktiivinen konfliktialue, osa Länsirannasta on raunioina. Palestiinalaisia on tapettu siekailematta, mikä näkyy joka puolella muun muassa martyyreina kuolleiden muistoksi maalatuissa muraaleissa. Kontrasti Israeliin oli melkoinen, vaikka konflikti on yhteinen.
Banksyn hotellissa sijaitseva miehitysmuseo herätti minussa vihaa ja surua aivan eri lailla, kuin mitä olin kokenut sadan vuoden taakse sijoittuvassa punaisten ja valkoisten välejä setvivässä näyttelyssä. Ehkä se johtui siitä, että Palestiinassa kärsimys on edelleen ajankohtaista.
Annammeko siis kaukaisemman historian tapahtumat helpommin anteeksi vedoten vaikkapa sen ajan huonompiin oloihin ja ihmisten tietämättömyyteen? Mennyttä aikaa kun ei ehkä suitsunut samanlainen moraalinvartijoiden lauma kuin nykyisen informaatioyhteiskunnan aikana.
Musta turismi
Mutta vaikka aktiivisen ja reaaliaikaisen kärsimyksen ja kurjuuden näkeminen surettaa ja jopa vihastuttaakin, on myös jo päättyneitä kauhujen tapahtumia käsittelevät paikat koskettavia. Synkimpään päätyyn omalla kokemuslistallani meneekin Auschwitz-Birkenaun keskitysleiri, joka on ehdottomasti yksi ikimuistoisimpia kohteita, missä olen saanut käydä.
Olen miettinyt, ravisteliko Auschwitz minua erityisen kovasti siksi, että kyseessä on kuitenkin suht vähän aikaa sitten tapahtunut hirmuteko, jonka kaiken lisäksi suoritti sivistyneenä eurooppalaisena maana pidetty Saksa. Onkin mielenkiintoista nähdä, kokisinko samanlaisia tunteita, jos pääsisin käymään esimerkiksi Kambodzan kuoleman kentillä, missä niin ikään tapahtui järkyttävä kansanmurha.
Vai onko jopa mahdollista, että tällaisiin kohteisiin ikään kuin turtuu? Olen huomannut, etteivät normaalit hautausmaat tai muistomerkit tunnu samalta enää sen jälkeen, kun on nähnyt pahempaakin. Jos surullisten asioiden näkemisestä ja kurjuutta huokuvissa paikoissa vierailusta tulee tavallinen osa matkailua, menettääkö synkän asteikon spektri lopulta merkityksensä?
Millasia tunteita pimeä turismi sinussa herättää? Oletko käynyt tai haluaisitko käydä tämän kategorian kohteissa?
19 Comments
Tämä olikin kiinnostava kirjoitus! Itse pidän useita tuollaisia kohteita mielenkiintoisina, ja todella useissa näistä kohteista olen myös itse käynyt. Useimiten kokemus on ollut vaikuttava. Haustausmaat ovat omata mielestäni mainitsemisiesi asioiden lisäksi ilman muuta niiden kauneus noin yleisesti. Auschwitz-Birkenaun keskitysleiri piti olla meillän kohteena vuonna 2020 keväällä, mutta koronan takia se vaihtuiikin kesään ja Dachaun keskitysleiriin, joka mennee samaan kategoriaan. Auschwitz-Birkenaun keskitysleiri vuorossa kuitenkin ihan lähiaikoina, matkat lentoineen jo varattu.
Vaikuttavia nämä kohteet kyllä on. Jäänpä odottelemaan teidän kokemusta Auschwitzistä!
Tämä oli mielenkiintoinen näkökulma turismiin ja käyntikohteiden valintaan. Minulle on vähän vierasta etsiytyä alueille tai kohteisiin, joissa tällä hetkellä tapahtuu jotain ikävää, ehkä jotenkin koen sellaisissa liikkumisen turvattomaksi ja siksi ne eivät osu kohdalle. Mutta historiaa kuljen katsomassa. Keskitysleireistä olen käynyt Auschwitz-Birkenaussa, Bergen Belsenissä, Oranienburgissa ja Majdanekissa. Varsinkin tuo viimeinen taitaa olla melko tuntematon monelle, meille se osui automatkan varrelle Puolassa. Näissä kaikissa on myös tapahtumista kertovia museoita ja näyttelyjä. Eivät ne sinänsä herätä samanlaisia tunteita, mutta faktoihin ja tunnelmiin on hyvä tutustua. Samalla tavalla muistomerkkejä ovat meille olleet myös esim. hautausmaat ja sentyyppiset muistomerkit, esim. Verdun, Flandersin alue Brüggen lähellä Belgiassa ja Normandian alueella olevat laajat hautausmaat. Tuolla Belgiassa olimme retkellä Juhan koulun orkesterin kanssa, joten lapsetkin kuulivat ja näkivät paljon. Omillekin lapsillemme olemme näyttäneet aikanaan paikkoja ja esim. vierailu Auschwitzissa on todella jäänyt mieleen. Juuri jokunen viikko sitten poikamme muisteli sitä käyntiä, kun hän oli juuri äänittänyt äänikirjan Pako Auschwitzista (Tuukka Haapaniemi lukija). Paljon ihan faktojakin muisti, vaikka käynnistä on jo lähes 30 vuotta. Tällaiset muistomerkit ja museot antavat taustaa nykyajalle, mutta ajankohtaiset kokemukset voisivat olla hyvä virike omalle toiminnalle ja tulevaisuuden hyväksi toimimiselle. Sait minut ajattelemaan paljon.
Kiitos kommentista. Kuten Facessa olikin jo puhetta, sinulla on paljon kokemusta näistä kohteista. Kyllähän näistä kokemuksista saa ammennettua sekä historiantietoa, että myös toiveita paremmasta tulevaisuudesta.
Pitääpä kuunnella tuo äänikirja !!! Ennen kuin me kävimme Auswichissä, niin laitoin 13-vuotiaat katsomaan dokumenttia. Sitten paikanpäällä ”opastivat ” meitä.
Kyllä pimeän turismin kohteet koskettavat , viimeksi Sansibarilla orjuusmuseo. Vaarallisille alueille en kyllä mene, kun en iltakuuden jälkeen edes ulkona liiku😂😂😂
Hyvä kirjoitus ja mielenkiintoinen aihe turismiaiheena. En ole ennen ajatellut synkissä kohteissä käyntiä erillisenä turismilajina.
Me halutaan kulkea ja etsiytyä vaimon kanssa kadun aurinkoiselle puolelle. Onkohan se sitten valoista turismia? 🙂
Elämme positiivisesta energiasta ja tummemmat kuin ihan tuo vaaleapää alkaa olla liikaa. Reissuillamme haluamme kokea luonnon ja ihmisluonteen kauneutta. Ihmismielen kauheutta näkyy ihan tarpeeksi arkipäivässä ja uutisissa, emme halua sitä mukaamme lomallemme.
Käymme kyllä linnoissa, kirkoissa ja linnoituksissa, joissa varmasti historian aikana on tapahtunut julmuuksia ja vääryyksiä. Itse asiassa eilen viimeksi kävimme pikkulinnassa ihan ohimennen. Tiedostamme mahdolliset julmuudet ja joskus vaimoni jopa tuntee paikan negatiivisen energian, mutta kärsimykset eivät ole aina niin esille nostettuna. Mikäli ovat tai tunnemme paikan liian painostavaksi niin poistumme kyllä paikalta. Käymme linnoissa ja kirkoissa yms. muiden syiden kuin julmuuksien ihmettelyn vuoksi.
Meidän ”pimeyden” raja taitaa mennä tuossa hautausmaan portilla, jätämme helposti avaamatta sen 🙂
Olen käynyt Unkarissa jossakin kommunismin kidutusmuseossa ja Dachaun keskitysleirillä Munchenin kupeessa joskus nuorempana. Ehkä se on myös ikäkysymys, jotta ei halua viettää loppuaikaansa kauheuksien parissa kauhistellen. Ihastelen mieluummin ihanuuksia. Rapistunutkin paikka voi olla ihanuus, mutta tarjoiltuna ilman julmuuksia 🙂
Mietintääsi, jotta voisiko tuollaiseen synkkyyteen turtua. Mielestäni voi ja se voi toisaalta olla myös haitallista ihmiskunnalle. Mielestäni on hyvä tiedottaa ja kertoa millaisiin julmuuksiin ihminen pystyy ja mitä se on aikaan saanut. Esimerkkinä vaikka natsien operaatiot, joista hyvin historiassa on tiedotettukin. Ne ja vastaavat on syytä tulla jokaisen sukupolven tietoon.
Toisaalta voisin ajatella, jotta pimeän turismin tullessa liian laajaksi, saattaa liian iso osa ihmisiä turtua kauheuksille. Sitten, kun ”naapurin teini” alkaa kiusaamaan ja kiduttamaan toisia niin sille kohautellaan olkapäitä, jotta eihän tuo nyt mitään ole. Mieli on kokenut liikaa ja ollut liian paljon pimeässä. Vertailupinta on muuttunut synkempään suuntaan.
Voisikohan noita slummi-, konflikti ja jengialueilla käyntejä ajatella jonkinlaisena extreme-turismin alalajeina. Extremessähän laitetaan terveys tai jopa henki vaaraan.
Minun neuvoni on kaikille, jotta ole utelias ja kulje niitä polkuja mihin sisäinen voimasi sinua neuvoo menemään. Mene valoon tai varjoon, mutta älä kuitenkaan jää pimeään 🙂
Kiitos pohdiskelevasta kommentista. Ymmärrän hyvin, miks jotkut ei halua käydä tällasissa paikoissa. Kaikkihan ei tykkää edes kauhuleffoista. Mäkään tuskin matkustaisin mihinkään varta vasten kattomaan jotain synkän turismin kohdetta, koska meilläkin pääosassa on yleensä luontokohteet, mutta jos niitä osuu kohdalle, niin saatan käydä kyllä kiertelemässä kohteesta riippuen. Lähinnä kiinnostaa aidot historiaan, kulttuuriin tai yhteiskuntaan liittyvät tapahtumat ja tapahtumapaikat, ei niinkään mitkään kidutusmuseot tai vastaavat. En kauhuleffoissakaan välitä mistään verta ja suolenpätkiä -menosta, vaan sellasista missä juoni on enemmänkin psykologisesti kuumottava. Tutkimuksissa synkkä turismi on määritelty usein jopa kulttuurimatkailun alle, mutta onhan siinä myös extreme-matkailun piirteitä.
Aihe viehättää. Ajattelen, että täällä päin Suomea Pitkäniemen sairaalan hautausmaa on pimeän turismin kohde, sillä sinne tullaan havainnoimaan kummituksia. Yliluonnollisten öttiäisten perässä matkustaminen on ihan oma alalajinsa. Olen asunut paikassa, joka ei ehkä ole slummi, mutta ghetto. Minä olin nuorena Jehovan todistaja, kunnes ”valmistuin” eli minut erotettiin ja minä kävin aika monenlaisissa paikoissa aika monenlaisten ihmisten ovilla ja taloissa, etenkin Yhdysvalloissa ja Venäjällä. Onkohan mikään inhimillinen kärsimys minulle vierasta. Nyt kun ajattelen, niin eikö minun pitäisi harrastaa valoisaa turismia, kun minä olen siellä pimeässä enemmän kotonani. Amerikassa hiukset jäätyivät yöllä tyynyyn kiinni ja Karjalassa minua yritettiin ampua. Tämä on niin kuin Crapsaccharine world, eli on sellainen Walt Disney-tasoa oleva virallinen taso ja sitten vähän piilossa on tosi synkkiä asioita. Jopas minä ryhdyin viralliseksi. Mutta ei tarvitse paljon raaputtaa pintaa, kun näkee. UE:ssa kävin Tampereen Hipposkylässä autiossa talossa, siellä oli ”harrastusvälineet” lattialla. Ajattelin, että löytyyköhän täältä joku sinisenä makaamasta ja jos löytyy, niin onkos minun sormenjälkiäni joka paikassa.
Sinulla on kyllä uskomattomia kokemuksia matkoilta!
Älyttömän mielenkiintoinen aihe ja postaus sen tiimoilta! Juuri tuollaiset kohteet kiinnostaa itseänikin eniten ja mielellään niihin myös hakeudun.
Kiitos kommentista 🙂 Kiva kuulla, että aihe kiinnostaa!
En ole koskaan miettinyt, millaista turismia olen kokenut, mutta kyllähän siellä todella on tummaa turismia paljonkin.
Lukuisia keksitysleirejä, kuoleman kenttiä, kidutuskeskuksia, hautausmaita, slummeja jne.
Kaikkiin paikkoihin olen tutustunut kunnioittavasti. En voi ymmärtää turisteja, jotka ottavat iloisia selfieitä keskitysleireillä.
Kiitos kommentista. En ymmärrä minäkään etenkään iloisten selfieiden ottamista. Muukin epäkunnioittava käytös herättää ihmetystä. Köpiksen ikivanhalla hautausmaalla ihmiset oli piknikillä ja otti aurinkoa bikineissä..
Minulla olisi tarjolla vielä yksi tyyppi, joka ehkä eroaa vähän noista muista – nimittäin terrori-iskun kohteena olleet paikat. Olemme Nairobissa, uteliaisuudesta, käyneet Westgaten ostoskeskuksessa, jossa monet kuolivat sinne suuntautuneessa iskussa, istuneet mehubaarissa ja lukeneet samalla vanhaa lehtijuttua aiheesta. Norsunluurannikolla olemme asuneet hotellissa, jossa surmattiin useita länsimaalaisia. Kuulemma uima-allas oli tilannetta selviteltäessä jos ei nyt täynnä ruumiita niin ainakin siinä oli ruumiita. Mutta niin vaan me nyt sitten joidenkin vuosien päästä uiskentelimme samaisessa uima-altaassa. Paikallisten kommentit molemmista paikoista olivat vähän sen suuntaisia, että tuskin juuri samoissa paikoissa enää tapahtuu mitään, eli don’t worry. Norsunluurannikolla koko kylään tulevalla tiellä oli edelleen sotilasvartio koko ajan ja Nairobin ostoskeskuksessa tiukat läpivalaisut sinne mentäessä.
Tuo on varmasti yksi iso alakategoria, surullista kyllä. Nuo Afrikan kohteet on itselleni melko tuntemattomia. Täytyisi perehtyä aiheeseen.
Minulle tämän kategorian kohteet on osastoa kiehtoo – tai ehkä paremminkin, että kiinnostaa siinä mielessä, että asioista on hyvä olla tietoinen ja selvillä. Useimmiten kuitenkin valitsen olla menemättä paikan päälle, ja kerään tietoa ueluummin vaikka lukemalla. Esim. keskitysleirit olemme tietoisesti jättäneet käymättä, vaikka monta kertaa ollaan oltu lähettyvillä.
Tietoisuuden ja ymmärryksen lisääminen olisikin yksi parhaista tavoitteista, joita näissä kohteissa vierailulla voisi saavuttaa. On myös hyvä tunnistaa omat rajansa, pakko ei ole mennä paikoille, jotka aiheuttaa liian suurta kuormitusta itselle.
Kävin Kambodzan Kuoleman kentillä ja Tuol Slengin kidutusmuseossa. Niistä tapahtumistahan on vielä paljon vähemmän aikaa kuin Auschwitzistä. Olin kyllä pala kurkussa ja tosi synkissä tunnelmissa. Silti se tuntui tärkeältä matkakohteelta, koska se on niin merkittävä osa Kambodzan lähihistoriaa, ja myös siksi, että toivon mukaan ihmiskunta voisi muistaa tapahtumat ja ottaa opiksi. Vaikka en ole jälkimmäisestä kyllä yhtään vakuuttunut, päinvastoin… Auschwitzistä oon lukenut kymmeniä kirjoja, ja pikkuhiljaa on alkanut tuntua, että ehkä se kirjojen lukeminen sen kohdalla kuitenkin riittää.
Harmaan turismin osalta oon vieraillut Mumbain slummissa, ja omasta mielestä se oli kyllä tärkeä silmiä avaava visiitti myös. Kunhan se toteuttaa eettisesti ja kunnioittavasti. Meidän retkellä ei esim. kuvia saanut ottaa ollenkaan.
Kiitos kun jaoit kokemuksia 🙂 Yllätyin hieman, että olet käynyt näissä paikoissa, kun muuten et pidä kauhuleffoista yms.