Suomen suurin matkablogiyhteisö

Haastava vaellus Dolomiittien Lago di Sorapikselle

Sloveniasta ajoimme takaisin Italiaan, missä majoituimme pari yötä Cortina d’Ampezzossa. Oikeastaan B&B Hotel Passo Tre Croci Cortina (iso suositus!) sijaitsi kylän ulkopuolella, Cortinan ja Misurinan puolivälissä, aivan Monte Cristallo -vuoren juurella.

Dolomiiteille meidät ajoi Sorapis-järvi, joka tuli vastaan Instagramissa pian sen jälkeen, kun olimme saapuneet edelliseltä Italian reissulta huhtikuussa. Paikka näytti siltä, että se olisi nähtävä livenä. Toukokuisella Alppien roadtripillä päätimme sitten ottaa yhdeksi etapiksi Dolomiitit, joiden katveessa tuo turkoosinhohtoinen vuoristojärvikin sijaitsee.

Dolomiitit on siis vuoristo Italian koillisosassa, ja ne kuuluvat Alppeihin. Vuoristo on hyvin teräväpiirteistä, jyrkkää ja rosoista, yksittäiset huiput erottuvat paikoin jykevinä pilareina. Korkein huippu on Marmolada, 3344 mpy, mutta yli kolmetonnisia vuoria on yhteensä 21.

Osa Dolomiittien reiteistä on lueteltu Alppien vaarallisimpien osuuksien joukkoon. Marmoladalla esimerkiksi sattui tänä kesänä vakava onnettomuus, kun huipun jäätikkö sortui ja retkeilijät hautautuivat sortumaa seuranneen maanvyöryn alle. Dolomiiteillä näkyykin monin paikoin laajoja alueita, missä vyöryvä lumi, hiekka ja muu maa-aines on vienyt osan rinteistä mennessään.

Polut on myös haastavia. Tämän saimme kokea kantapään kautta, kun lähdimme tarpomaan kohti Sorapista. Meillä ei ollut mitään ennakkokäsitystä, millainen vaellus olisi edessä. Kumpikaan meistä ei ollut ajatellut, että järvi sijaitsee lähes kahden kilometrin korkeudessa, joten kiipeämistä (kirjaimellisesti) olisi odotettavissa 😀 Tämä oli virhe numero 1.

Sorapikselle johtaa kaksi pääreittiä, 215, joka lähtee suoraan Passo Tre Crocin pihasta, ja 217, joka alkaa Auronzo Albergo Cristallolta. Emme lähteneet kulkemaan reittiä 215, koska ajattelimme, että ajettaessa alemmas, löytäisimme lyhyemmän ja suoremman reitin järvelle. Virhe numero 2.

Vaativa reitti nro 217

Parkkeerasimme auton tien varteen pienelle parkkipaikalle ja lähdimme kepein mielin kulkemaan aloitusosuuden hiekkatien pätkää aamupäivän auringossa. Tie haarautui pian eri suuntiin, ja lähdimme vasemmalle. Oikealle jatkunut tie on tuo yhdystie, mikä yhdistää kaksi reittiä, ja mitä pitkin tulimme takaisin.

Onneksi otin kuvan lähtöpisteen kartasta, sillä vuorilla ei ollut kenttää eikä reittiohjeita saatavilla. Polku on kyllä merkattu punaisilla maalijäljillä, mutta muutamassa kohdassa joutui heittämään arpaa, että mihin suuntaan sitä lähtisi. Onneksi intuitiomme johdatti meidät oikeaan.

Alkupätkä reitistä 217 oli suht helppoa, mutta pian alkoi nousu. Olimme alussa naureskelleet, että ”Mieti, jos pitäisi kiivetä tuonne vuorelle”. Niin, mietipä sitä. Sillä sinne olimme hiljalleen kiipeämässä. Katsoimme vuorenrinnettä ylöspäin ja pohdimme, että ei voi olla totta, ei kai polku voi oikeasti kulkea tuolla.

Pian polku muuttui ihan superjyrkäksi. Välillä tuli aivan pystysuoria kohtia, joissa piti käyttää kalliokiipeilijän taitoja tunnustellakseen näppituntumalla, mihin kallionkoloon saa sormet ja varpaat tungettua. Osa kivistä oli irtonaisia, mikä hankaloitti kulkua. Nousua kertyi yhteensä 650 metriä, ja se tuntui myös keuhkoissa ja reisilihaksissa.

Otin välillä maasta keppejä, joita käytin vaellussauvoina, mutta pian ne oli heitettävä pois, koska tarvitsin molemmat kädet vapaaksi kiipeämistä varten.

Ehkä puolessa välissä matkaa tuli pari miestä vastaan, ja kysyimme heiltä, oliko reitti miten paha. Saimme vastaukseksi, että kyllä se melko paha on, mutta silti ”doable”, kuljettavissa. Kuulimme myös, että matkaa olisi vielä ainakin tunti. Ei jumalauta, ajattelin, mutta ei käynyt mielessäkään luovuttaa.

Jano alkoi kuitenkin yltyä. Kummallakin oli mukana yksi vesipullo, mikä oli todellinen virhe numero 3.

Jouduimme pitämään useita hengähdystaukoja matkan aikana, mutta viimein alkoi tuntua siltä, että reitin loppu voisi häämöttää edessä. Polku sukelsi viereisen vuoren seinämälle, missä oli paksu lumipeitto. Sorapiksen reitti on yleensä avoinna kesäkuusta syyskuuhun, joten olimme hieman etuajassa.

Tarvoimme kaltevalla lumirinteellä t-paita märkänä, veli ilman paitaa, sillä vuorilla oli jumalattoman kuuma. Niska kärähti hienoisesti, koska olin laittanut aamulla vain pienen kerroksen SPF 15 naamaan ja niskaan. Aurinkorasvan puuttuminen olikin virhe numero 4.

Turkoosi järvi palkitsee

Onneksi lumirinnettä ei jatkunut kovin pitkään, ja pian Sorapisjärvi jo aukenikin eteemme. Aikaa aloituksesta oli kulunut noin 2,5 tuntia, vaikka matkaa oli vain muutama kilometri.

Järvi tuli hyvin yllättäen vastaan, ja siinä vaiheessa reitin vaativuus oli jo muisto vain. Maisema oli todella upea joka suuntaan. Pieni vuoristojärvi oli osittain jäässä, mutta sen taianomainen turkoosi pinta hehkui silti kevätauringossa. Taustalla kohosi Sorapis-vuori ja toisella puolella avautui uskomattomat näkymät ympäri Dolomiitteja.

Sorapiksen sesonki on kesällä, joten toukokuussa vaeltajia oli meidän lisäksi vain muutama. Lähettyvillä sijaitseva taukotupa Rifugio Alfonso Vandelli ei myöskään ollut auki, joten emme saaneet ostettua lisää vettä mistään. Pulloissa oli vielä pienet lirut jäljellä, mutta säästimme ne paluumatkalle.

Vaikka ensialkuun tuntui, että raskaan reissun päätteeksi olisi ollut kiva pulahtaa jäiseen järveen vilvoittelemaan, ei se ollut sallittua järven herkän ekosysteemin vuoksi. Hiki myös haihtui pian, ja tuli kylmä.

Kuvailimme järvellä varmaan tunnin, ja söimme vähän pähkinöitä, mitkä olin sentään tajunnut ottaa mukaan. Banaanin olin syönyt jo aikaa sitten. Eväiden vähyys oli virhe numero 5, mutta emme nyt sentään olleet nälkään kuolemassa. Ja jos jano olisi ollut sietämätön, olisin syönyt lunta.

Olimme jutelleet aiemmin toisen vaeltajan kanssa, ja hän sanoi, että reitti 217 on paljon haastavampi, joten kannattaa palata takaisin reittiä 215. Se yhdistyisi jossain vaiheessa reittiin 217, ja pääsisimme takaisin autolle.

Reitti 215 ei ehkä korkeanpaikankammoisille

Lähdimme siis kulkemaan toista reittiä takaisin. Alku oli tasainen, mutta pian edessä oli liukasta kivipolkua, juurakkoa ja muuta ryteikköä. Suurempaa nousua tai laskua ei ollut, joten reitti oli siinä mielessä ehkä helpompi, mutta toisaalta se oli paljon vaarallisempi.

Polku katosi tälläkin pätkällä välillä kokonaan, ja eteen avautui kivinen kallioseinämä, jolta oli suora pudotus alas laaksoon. En kärsi korkeanpaikan kammosta, mutta mietin silti muutaman kerran, selviämmekö ehjänä perille.

Välillä polku oli vain puoli metriä leveä, ja yksikin harha-askel, niin olisi pudonnut alas. Pahimpia olivat kohdat, missä ylhäältä vuorilta tihkusi pieniä vesiputouksia, jotka tekivät sileäpintaisen kivipolun entistä liukkaammaksi. Ulkomaalaisissa blogeissa suositellaan välttämään reittiä, jos se on jäässä tai vuorilla on satanut hetki sitten.

Pari vaarallisinta kohtaa oli saanut kallioon kiinnitetyn ohuen vaijerin, josta sai pitää kiinni. Parissa kohtaa oli myös metalliset portaat. Toisissa oli kaiteet, toisissa ei. Vaikka itsesuojeluvaisto kolkuttelikin välillä takaraivossa, pystyin silti nauttimaan upeista maisemista ja katsomaan alas laaksoon.

Joissain lähteissä lukee, että 215 vaatii kiipeilyvarusteet, mutta ne harvat turistit, jotka vastaan tulivat, olivat hekin ihan normivaatteissa. Eräs aasialainen mies oli puvun housut ja valkeat tennarit jalassa, pikkutakki olalla. Mietin, että olipa tainnut hänkin lähteä hyvin kepein esitiedoin reissuun 😀

Kallionkielekkeiden jälkeen polku muuttui turvallisemmaksi, vaikkakin eteen osui yksi iso maanvyörymä, joka muistutti alueen riskeistä.

Loppuvaiheessa polku sukelsi havumetsään, missä se lähti viettämään jyrkästi alaspäin. En tiedä, millaisena reitti olisi jatkunut Passo Tre Crocille, koska käännyimme itse metsäkoneen raivaamaa reittiä alas laaksoon, jota halkoi yhdystie autolle.

Vaikka nousu olikin ollut vaativa, oli alastulo paljon pahempi. Minulla on oikean polven kanssa vähän väliä ongelmia, joten polvi oli loppumatkasta niin kipeä kuin voi olla, enkä pystynyt kunnolla kävelemään. Olisi tehnyt mieli lähteä kierimään tynnyrinä metsätietä alaspäin. Vesi oli myös loppu molemmilta, ja olo oli heikko.

Tuntui, ettei matka lopu ikinä, ja katsoin välillä Google Mapsista, missä sininen pallo kartalla liikkuu. Kartta ei tietenkään näyttänyt vaellusreittiä, mutta näimme sentään, että olemme liikkumassa edes oikeaan suuntaan.

Kun vihdoin pääsimme autolle ja siellä odottaville vesipulloille, tyytyväisyyden aalto pyyhkäisi ylitse. Vaikka vesi oli lämmintä, ei se ole koskaan maistunut niin hyvälle. Olin myös iloinen, että olimme selvinneet tuollaisesta urakasta.

Vinkkejä vaellukselle

Olen lukenut jälkeenpäin englanninkielisiä tekstejä Sorapiksen reiteistä, ja niitä pidetään joko keskivertovaikeina tai haastavina. Erityisesti reitti 217 vaatii vankkaa tasapainoa, hyvää kuntoa, harkintakykyä ja jonkinlaista kokemusta vaeltamisesta.

Artikkelit kuvaavat etenkin reittiä 217 termillä ”scrambling”, minkä suomennosta en tiedä. Wikipedian mukaan:

Scrambling is ”a walk up steep terrain involving the use of one’s hands”. It is an ambiguous term that lies somewhere between hiking, hillwalking, mountaineering and rock climbing. Sure-footedness and a head for heights are essential.

En kuitenkaan sano, etteikö vaellus sopisi myös korkeanpaikankammoisille. Ainakin yhdessä suomalaisessa blogissa kirjoittaja oli voittanut itsensä pelosta huolimatta. Tekstissä kuvataan myös reittiä 216, joka jatkuu Sorapikselta eteenpäin.

Paluumatkalla käyttämämme reitti 215 on todella suosittu kesäaikaan, ja netistä löytyvien videoiden perusteella kaikkein vaarallisimpiin kohtiin syntyy ruuhka-aikoina valtavia jonoja, kun ihmiset sumputtuvat kallionkielekkeelle. Näkyipä joissain videoissa jopa koiria ja lapsiakin. Itse en kyllä ikinä lähtisi lasten kanssa tuonne.

Vaellusblogeissa suositellaan välttämään kesän ruuhka-aikoja, ja mielestäni tuo toukokuu oli jo ihan hyvää aikaa kulkea reitti läpi.

Varusteiksi riittää oman kokemukseni mukaan hyvät vaellus- ja retkeilykengät. Itselläni oli Haglöfsin polkujuoksukengät, joissa on vahvasti kuvioitu pohja. Vaatetuksen on hyvä olla kevyt ja hengittävä, mutta myös pitkähihainen kannattaa olla mukana.

Tärkeintä on ottaa riittävästi vettä mukaan. Meillä oli yhteensä 1,5 litraa, mikä oli aivan liian vähän. Sanoisin, että 1,5 litraa riittää juuri ja juuri yhdelle. Myös pientä evästä, kuten suolapähkinöitä, banaaneja ja proteiinipatukoita kannattaa pitää mukana. Itselläni on näitä aina repussa, kun reissaan jossain.

Toinen tärkeä varuste on aurinkorasva ja aurinkolasit. Vuorilla porottaa kovasti, ja UV-indeksi on korkea jo keväällä.

Suosittelen myös tutkimaan reittejä etukäteen ja vähintään ottamaan kuvan kartasta ennen lähtöä. Tämä oli suurin virheemme, mistä myös muut seuranneet virheet johtuivat. Jos olisimme tutkineet reitin etukäteen, olisimme tajunneet varautua paremmin. Yleensä suunnittelen matkat huolellisesti, mutta Alppien roadtripille lähdin ihan takki auki.

Aikaa kannattaa varata runsaasti, koska ohjeelliset ajat eivät pidä yleensä paikkaansa. Matkaan on hyvä lähteä heti aamusta, että ehtii takaisin ennen pimeän tuloa.

Reittien pituus on myös ilmoitettua pidempi. Tämä on selvinnyt monelle GPS:n ja muiden tracking-laitteiden avulla. Meillekin tuli lopulta matkaa yhteensä 15 kilometriä, vaikka olimme kuvitelleet, että selviämme alle 10 kilometrillä.

Oletko käynyt Sorapiksella tai vaeltanut muissa haastavissa olosuhteissa? Jätä kommenttia alle 🙂

Ps. Hyppää matkaseurakseni myös Instagramin puolella @cillamaria8.

Previous Post Next Post

You Might Also Like

14 Comments

  • Reply Mikko / Matkalla Missä Milloinkin lauantai, 23 heinäkuun, 2022 at 20:22

    Olen käynyt, ja itse tykkäsin kyllä paikasta! Oltiin tosiaan elokuussa, mutta mentiin vasta myöhemmin iltapäivällä, jolloin suurimmat ruuhkat olivat jo ohi. Me menimme tuota 215 reittiä ylös, ja samaa tulimme myös alas. En kokenut tuota reittiä fyysisesti kovin raskaaksi, mutta kieltämättä korkeanpaikankammoiselle en tuota reittiä suosittelisi… Täällä myös yksi kuva tuolta, kohta nro. 8: https://www.matkallamissamilloinkin.com/matkavuosi-2020-kuvina/ Joskus tulee kirjoitettua tuosta itsekin vähän tarkemmin juttua.

    Oma pelottavin patikka on selvästi Liechtensteinissa patikoimamme kuuluisa Fürstensteig. Tuossa samassa jutussa yksi kuva myös kyseiseltä patikalta, kohta nro 7. Joskus tulee kirjoitettua tuostakin vähän tarkemmin juttua.

    • Reply Cilla Maria Travel lauantai, 23 heinäkuun, 2022 at 20:40

      Ah, olinkin jo unohtanut tuon Liechtensteinin reitin. Näemmä olin kommentoinut sitä aiemmin tuonne postaukseen. Näyttää kyllä ihan hirvittävältä, ja vielä sadesäällä.. huhhuh!
      215 ei minustakaan ollut raskas fyysisesti verrattuna alempaan reittiin, mutta loppumatkan alamäkitaivallus oli kivuliasta kipeällä polvella.
      Jään odottamaan teidän tulevia postauksia noilta vaelluksilta. Myös mahdolliset Slovenia-postaukset kiinnostaa 🙂

  • Reply Merja / Merjan matkassa sunnuntai, 24 heinäkuun, 2022 at 20:19

    No huh, olipa reissu! 🙂 Ehkä olisi jäänyt minulta tekemättä, vaikka jonkun verran olen vuorilla vaeltanut. Äkkijyrkät pudotukset suoraan alas eikä kaidetta missään kuulostavat hurjilta. Minulla taitaa haastavin vaellus olla Elbrukselta. Kävin siellä vuonna 2016 ja olen siitä blogiin myös kirjoittanut: https://merjanmatkassa.fi/venaja/euroopan-katolla/ Sää oli huono ja tasapainohäiriöt lisääntyivät korkeassa ilmanalassa. Mutta siitäkin selvittiin ja oli aika voittaja olo vaelluksen jälkeen.

    • Reply Cilla Maria Travel sunnuntai, 31 heinäkuun, 2022 at 14:08

      Oliap hurja tuo teidänkin reissu. Multa olis jäänyt tuo tekemättä ihan jo pelkän lumessa tarpomisen takia!

  • Reply Sari/ matkalla lähelle tai kauas maanantai, 25 heinäkuun, 2022 at 18:25

    Virheistä oppii sanotaan…. Onneksi teille ei sattunut mitään.
    Haaveilen Dolomiiteista ja tämä hieman varoittaa, onneksi. Kiitos siis realistisesta kuvauksesta.
    Tasamaan tallooja oli Norjassa parikertaa vastaavan tapaisilla reiteillä. Siellä reitit oli merkitty helpoiksi🤣🤣. Upeat on maisemat. Sitä ei voi kieltää.

    • Reply Cilla Maria Travel sunnuntai, 31 heinäkuun, 2022 at 14:09

      Kiitos kommentista. Dolomiitit on ehdottomasti käymisen arvoinen paikka, kunhan tosiaan pitää hieman järkeä ja itsesuojeluvaistoa mukana.

  • Reply Anne | Elämää Nomadina tiistai, 26 heinäkuun, 2022 at 12:38

    On todella ollut melkoinen seikkailu, onneksi selvisitte polvikipua lukuunottamatta ehjin nahoin ja läkähtymättä! Me ollaan patikoitu, vaellettu ja polkujuostu vuorilla melko paljon, ja toisinaan hyvinkin vaativia ja ehkä vaarallisiakin reittejä, mutta pitkälti samat ”säännöt” valmistautumisen ja varusteiden suhteen pätee vähemmänkin vaativille reiteille. Itse asiassa varmaan juuri niille ei-niin-pitkille patikoille helpommin lähtee sen suuremmin suunnitelematta ja ns. takki auki, jolloin on helppo sortua noihin luettelemiisi virheisiin, joista veden vähyys on ehkä se kaikista pahin (jos on alueilla mistä ei saa täydennystä mistään). Mutta niin, itse paikasta vielä on sanottava että upeita ovat maisemat, ja varmasti palkitsivat kaiken kapuamisen!

    • Reply Cilla Maria Travel sunnuntai, 31 heinäkuun, 2022 at 14:09

      Kiitos kommentista. Näistä virheistä onneksi oppii. Seuraavalla kerralla lähtee reilusti vettä mukaan, oli suunniteltu patikka millainen tahansa.

      • Reply Anne | Elämää Nomadina sunnuntai, 31 heinäkuun, 2022 at 14:58

        Ja siis selvennyksenä vielä, että tuossa kommentissa ei ollut tarkoitus mitenkään päteä omalla valmistautumisella, sillä on tullut itsekin lähdettyä matkaan aivan riittämättömällä varustuksella, esimerkiksi Montenegron Bobotov Kukin monta tuntia kestävään huiputuspatikkaan sandaaleissa ja vain joku alle litran pullo vettä mukana, ja todella kuumassa kelissä tietenkin 😀 Ja muutamaankin kertaan on ollut tarkoitus tehdä vain joku lyhyt patikka, mutta jotenkin on päädytty aina vain jatkamaan, siitä huolimatta että polku olisi jo muuttunut ryteiköksi tai kiipeilyä vaativaksi kivikoksi. Jotenkin se takaisin päin kääntyminen on vaikeaa 😀

        • Reply Cilla Maria Travel sunnuntai, 31 heinäkuun, 2022 at 15:04

          Joo, ei käyny mielessäkään, että kyse olis ollu mistään pätemisestä! 😀 Mulla on virheitä sattunu aiemminkin juuri tollasilla ex-tempore vaelluksilla. Kerran esim. lähdin töistä suoraan patikoimaan Urho Kekkosen kansallispuistoon Saariselällä. Oli tarkoitus käydä Vahtamapäällä, mutta polku oli ummessa, ja päädyin sitten johonkin ihan muualle. Puhelimesta oli akku lopussa, hämärä tulossa eikä vettä mukana. Söin sillä reissulla lunta maasta.. 😀 Onneks pääs sieltäkin ehjänä perille!

  • Reply Sanna I Seven Seas tiistai, 26 heinäkuun, 2022 at 18:11

    Huh, luin tätä kertomusta jännityksellä, että mitenhän tässä käy ja miten te tosiaan pääsette alas, jos ylös menokin on jo noin vaativaa. Jonkin verran päivän vaelluksia vuorille tehneenä olen ymmärtänyt, että suurin riski loukkaantumisille on alaspäin tultaessa.
    Mulla on aina vettä ja urheilujuomia litra tolkulla mukana ja tietysti snackseja ja vähän jotain ruokaakin. Hyvin tässä korostat noita asioita tärkeinä ja hyvä, että teille kävi hyvin ja selvisitte naarmuitta. 🙂
    Ps. mielettömän upeita maisemia!

    • Reply Cilla Maria Travel sunnuntai, 31 heinäkuun, 2022 at 14:11

      Kiitos! Ja mullakin se käsitys, että alastulo on usein vaarallisempaa.

  • Reply Sini matkakuumeessa torstai, 28 heinäkuun, 2022 at 18:33

    Haastava reissu. Ruandan vapaalle nelitonniselle kiipeäminen oli kylmiltään kova haaste. Netissä kuitenkin luki, että vaelluksen vaikeus oli keskiverto. Ehkä se on sellainen paikallisille. Fyysisesti rankempi päivävaellus kuin yksikään Kilin päivistä.

    • Reply Cilla Maria Travel sunnuntai, 31 heinäkuun, 2022 at 14:12

      Multa olis jäänyt se Ruandan reissu tekemättä. Kyllä nostan edelleen hattua sun suorituksille!

    Leave a Reply

    This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

    Hae blogista


    Cilla Maria | From sunset last night to sunrise this morning

    Syväluotaavaa matkailua maailman ääriin ja takaisin.

    Seuraa blogia Facebookissa | Instassa | Bloglovin'issa