Suomen suurin matkablogiyhteisö

Vaellus vesiputouksille – Taiteilua vuorenseinämällä ja pimeissä tunneleissa

Madeira-postausten viimeinen levada-teksti tulee tässä (sisältää runsaasti kuvia). Meinasin jo unohtaa koko postauksen. Levada numero 16, Faja do Rodrigues, on ehdottomasti yksi kauneimmista, ellei jopa kaikkein kaunein paikka, missä olen koskaan eläissäni ollut. Olen todella tyytyväinen, että tämä levada valikoitui viimeiseksi levadareitiksi, jonka kuljimme. Mikään muu ei olisi varmaan tämän jälkeen enää aiheuttanut samanlaista äimistystä.

Tällä hetkellä reitti on suljettu, mutta sulun pitäisi olla tilapäinen. Se johtuu todennäköisesti sadekauden aiheuttamista sortumista, jollaista itsekin todistimme jo marraskuussa.

Kuvankaunis reitti sijaitsee Madeiran pohjoisosassa, ja se alkaa São Vicenteen kuuluvassa Ginjasissa. Reitti, kuten useimmat muutkin, on yhdensuuntainen eli se kuljetaan edestakaisin. Pituutta yhteen suuntaan kertyy noin 4 kilometriä, joten kokonaispituudeksi tulee 8 kilometriä. Nousuja ja laskuja ei juurikaan ole, eikä polku ole siinä mielessä vaikea.

Keskivertoa haastavammaksi sen kuitenkin tekee matkan varrella olevat vuoreen hakatut tunnelit sekä sadekaudella yli laitojen tulvivat levadat ja poluille jumiin jäävä sadevesi. Korkeanpaikankammoisille reittiä ei myöskään voi suositella, mikä on sinällään harmi, koska kauneutensa puolesta reitti olisi todella kokemisen arvoinen.

Parkkipaikalta on kuljettavana patikkapolun alkuun lyhyt hiekkatie, mutta näin sadekaudella sekin tulvi, joten kengät olivat vaarassa kastua jo alkumetreillä. Tälle reitille ei kannata lähteä muutenkaan missään heppoisissa kengissä, koska polun varrella joutuu välillä kulkemaan betonikaiteita pitkin. Kerron tästä lisää myöhemmin.

Tapasimme brittipariskunnan reitin alkupäässä, ja kysyin heiltä oliko polku missä kunnossa ja näkivätkö he vesiputouksia. He kertoivat polun olevan kostea ja nähneensä vain kaksi keinotekoista vesiputousta, joista jälkimmäisen vuoksi he joutuivat kääntymään takaisin, sillä vesiputousta ei kuulemma voisi ylittää ilman kenkien kastumista. Lähdimme silti matkaan tietämättä oikein mikä meitä varsinaisesti odotti.

Ennen levadalle pääsyä kengät on jo vaarassa kastua.

Levadapolku mutkittelee reilun 600 metrin korkeudessa vuoren seinustoilla.

Jo alussa reitti näytti merkkejä hyvästä valinnasta. Metsä oli tiheää, vehreää ja uskomattoman kaunista – aivan kuin olisi kävellyt sademetsässä. Moni englanninkielinen kirjoitus kuvaa reittiä sanalla lush, ja sitä se todella on.

Paikoin edessä näkyi vaihtelevuutta mm. havupuiden muodossa. Osa metsästä on laurisilvaa, mutta paikoin kasvaa myös tuota rannikkomäntyä. Vähän aikaa kuljettuamme avautui eteen kaunis maisema vesiputouksineen. Emme vielä tuossa vaiheessa tienneet, että tulemme kävelemään noiden vesiputousten takaa, joten tuhalsimme alkutaipaleen maisemakuvaukseen ehkä liikaa aikaa 😀

Paikka paikoin vuorilta ropisi vettä päällemme, mutta se oli odotettavissakin, sillä olin lukenut ihmisten kokemuksista, että matkan varrella on todennäköistä kastua. Tämä reitti oli selkeästi kaikkein suosituin, ja törmäsimme matkan varrella ehkä 20-30 ihmiseen, kun taas muilla levadoilla sai kulkea lähes yksin. Näimme reitillä myös lapsiperheen ja yhden pariskunnan, joka kantoi vastasyntynyttä vauvaa rintarepussa. Ihmettelin kyllä hieman, että joku on tuonut lapsia noin riskialttiiseen paikkaan.

Kohta jo olimmekin brittien kuvaamalla betonisella ”vesiputouksella”. Oli selvää, ettei siitä oikein pääsisi yli ilman kenkien riisumista. Ei kun kengät pois ja paljain jaloin jäiseen vuoristovirtaukseen. Ilmassa oli sadekuuroja ja maa oli liukas. Eräs patikoija meinasikin liukastua alas kenkiä takaisin laittaessaan. Kannattaa muuten ottaa pyyhe mukaan jalkojen kuivaamista varten.

Noin vartin päästä saavuimme ensimmäiselle oikealle vesiputoukselle. Polku poikkesi vesiputouksen taakse, mutta kyllähän siinä sai pienen suihkun niskaansa putouksen takaa kulkiessa. Koetin suojella parhaani mukaan kaulassa roikkunutta kameraa pitämällä sitä kainalossa, itsestä niin viis.

Tämän jälkeen alkoivat haastavimmat osuudet. Levadat tulvivat yli äyräiden ja vieressä alempana kulkeva polku oli veden peitossa. Levada oli yhdessä kohtaa peitetty betonikannella ja jouduimme kiipeämään sen päälle.

Yritimme sen jälkeen vielä talsia märällä polulla, mutta reitin edetessä vettä oli jo niin paljon, että oli pakko siirtyä taiteilemaan polun ohuelle betonireunukselle. Siinä oli oikeastaan kaksi keinoa edetä. Joko kävellä kuin trapetsitaiteilija, koettaa pitää kiinni huojuvasta teräsvaijerista ja toivoa että se on kunnolla kiinni metallitolpissa, tai sitten hivuttautua sivusuunnassa pitäen kiinni levadan reunasta.

Etenin trapetsitaiteilijana siihen asti, kunnes näin, että betonireuna oli sortunut. Tämän jälkeen koin turvallisemmaksi kulkea sivuttain. Jos reuna olisi sortunut lisää, olisin todennäköisesti pudonnut polvilleni märälle polulle enkä alas jyrkältä vuorenrinteeltä. Mietin myös josssain vaiheessa, että pitäisikö mennä uimaan levadaan, että pääsee nopeammin eteenpäin 😀

Pienen patikkamatkan jälkeen vastaan tuli ensimmäinen tunneli, joka ei ollut mitenkään erityisen pitkä. Tunnelia varten tarvitsee kuitenkin taskulampun, jotta näkee mihin astuu. Pidemmillä ihmisillä voi olla haasteita myös korkeuden kanssa, sillä jotkut ovat valittaneet iskeneensä päänsä tunnelin kattoon. Seinämät ovat myös sen verran epätasaiset ja muhkuraiset, että ison repun kanssa oli aika hankala kulkea. Pelkäsin koko ajan, että horjahdan levadaan.

Jotkut ovat tehneet sen ratkaisun, että ottavat kengät pois ja kulkevat polvia myöten vedessä. Se on tietenkin yksi vaihtoehto, mutta vesi on oikeasti todella kylmää.

Tunnelin jälkeen eteen avautui kaunis vesiputous, jota ihailimme hetken. Emme tienneet, että edessä olisi kohta vielä upeampi vesiputous. Miltei heti aiemmasta tunnelista ulos tultua oli vastassa toinen tunneli. Se oli jo astetta pidempi, mutta ei mahdoton sekään.

Tunnelin jälkeen oli vuorossa patikointia kauniissa viidakkomaisessa metsässä, kunnes vastaan tuli taas uusi pieni tunneli, tai ennemminkin onkalo. Onkalon sisällä oli hieno valtoimenaan pauhaava vesiputous. Putouksen edessä virtasi vesi, mutta omissa kengissäni oli sen verran pohjaa, että pystyin kävelemään virtauksen yli.

Tämän jälkeen oltiinkin perillä yleisimmällä päätepisteellä eli ihastuttavan vesiputouksen äärellä. Reitti olisi jatkunut tästä kyllä vielä kilometrin pituiseen tunneliin, mutta sen kerrotaan olevan niin märkä, ahdas ja pimeä, ettei sinne kannata lähteä haahuilemaan. Tunnelin päässä ei myöskään ole mitään, vaan reitti päättyy umpimetsään, joka kylläkin on kuuleman mukaan kaunis.

Tunnelin kulkeminen edestakaisin kestää lähemmäs tunnin, joten sopii toivoa, ettei sinä aikana tule maanjäristyksiä ja tunneli sorru umpeen (tätä ajattelin, kun olimme äitin kanssa Kreikassa syvällä vuoren uumenissa samantyylisessä tunnelissa).

Jäimme ihailemaan päätepisteen vesiputousta ja sitä ympäröivää uskomattoman kaunista sademetsää pitkäksi aikaa. En voinut kuin huokailla ihmetyksestä, miten niin kaunis paikka voikaan olla olemassa. Pystysuorien vuorten seinämillä kasvoi ihmisen kokoisia saniaisia ja koko paikka huokui paratiisimaista kauneutta. Ilma oli raikasta eikä pieni sateenropinakaan haitannut mitään. Mitkään kuvat eivät tee oikeutta paikan upeudelle, vaan se on nähtävä omin silmin.

Kun maisemaa oli tallennettu tarpeeksi kameroihin ja muistojen syövereihin, oli aika lähteä kulkemaan reittiä takaisin päin. Paluumatkalla emme enää pysähdelleet jatkuvasti ihailemaan maisemia ja kuvailemaan, joten paluu sujui noin tunnissa. Menomatkaan oli kulunut reilusti yli kaksi tuntia. Edessä oli jälleen taiteilu betonikaiteella, vesiputousten ohittaminen, vuorelta tippuvat pikkupurot ja betonivesiputouksen ylitys.

Oli onni onnettomuudessa, että emme jääneet kuvaamaan ”betoniputouksen” ylitystä menomatkalla, vaan pysähdyimme siihen vasta palatessa. Meinasin myös ensin kulkea kengät jalassa niiden kastumisen uhalla, mutta intuitio käski riisua kengät ja kävellä paljain jaloin. Jos olisimme vain menneet suoraan yli pysähtelemättä, olisimme todennäköisesti jääneet maanvyöryn alle.

Nimittäin kun olin pukemassa kenkiä jalkaan, alkoi kuulua hirveä rytinä, ja näimme, kuinka vähän matkan päässä vuorenrinne alkoi sortumaan ja ruskea maanvyöry rynnisti alas korkeuksista johonkin alla odottavien lehvästöjen sekaan. En ensin edes tajunnut mitä tapahtuu, vaan luulin sekunnin murto-osan ajan, että maanjäristys iskee. Meinasimme myös lähteä juoksemaan karkuun, mutta sitten kaikki olikin jo ohi ja vyöry loppui. Hetkinen siinä kyllä tuli mietittyä, että what the fuck just happened.

Sitten mieleeni pälkähti, että muutaman vanhuksen ryhmä oli mennyt edellämme vähän aikaa sitten, ja heräsi huoli, että eivät kai he olleet jääneet alle. Lähdimme jatkamaan matkaa ja katsoin polulle pudonneita kiviä, puunrunkoja ja hiekkakasoja. Kurkkasin myös reunan yli, mutta en nähnyt merkkejä ihmisistä. Veli pinkoi jo kaukana edessä, koska hän ei halunnut jäädä odottelemaan, tuleeko maanvyöryjä vielä lisää.

Loppumatka meni rauhallisesti, mitä nyt vesisade yltyi ja jouduin kaivamaan sateenvarjon esiin. Pelkäsin eniten koko retken aikana, että kamera kastuu, mutta onneksi se ei ottanut itseensä sateesta ja vesiputouksista. Kamera on uponnut Lapissa myös lumihankeen, mutta ihmeen hyvin se on kestänyt.

Pian olimmekin jo takaisin aloituspisteessä. Jaksoin vain hehkuttaa reitin kauneutta ja sitä, mikä onni oli, että olimme valinneet juuri tuon levadan. Myös veli oli sitä mieltä, että paikka oli kauneimpien joukossa, missä hänkään oli käynyt. Että mikäli suuntaat joskus Madeiralle ja levada on auki, mene ihmeessä kulkemaan se!

Digital Travel Couple listasi myös blogissaan tämän levadan kauneimmaksi. Heidän kulkiessaan reitin elokuussa polku oli ollut kuiva, mutta myös osa vesiputouksista kuivunut olemattomiin. Virallinen reittikuvaus löytyy Visit Madeiran sivuilta.

Jos Madeiralta pitäisi valita kolme parasta patikkapolkua, sanoisin epäröimättä Levada Faja do Rodriguesin, Pico Ruivon huiputuksen ja Ponta do São Lourencon vaelluksen itäkärjessä. Niiden aikana näkee kolme täysin erityyppistä ympäristöä, ja kaikki ne tarjoavat silmiä hivelevää kauneutta, jollaiseen ei kovin monessa eurooppalaisessa paikassa törmää!

Matkalla Pico Ruivon huipulle.

Ponta do São Lourencon luonnonsuojelualue.

Kaikki Madeira-postaukset: 


Oletko ottanut riskejä upeiden maisemien vuoksi? Jätä alle kommenttia.


Otahan blogin somet seurantaan 🙂
IG @cillamaria8 | FB @sunsetlastnight

Previous Post Next Post

You Might Also Like

17 Comments

  • Reply Mikko / Matkalla Missä Milloinkin tiistai, joulukuu 22, 2020 at 23:02

    Hienon näköinen paikka kyllä. Jotenkin tykkään tuosta vehreydestä kovasti. Täytyy laittaa mieleen nuo suosittelemasi patikkapolut, jos Madeiralle tulee joskus lähdettyä. En tietoisia riskejä ole juurikaan ottanut, mutta Alpeilla on tullut kyllä varsin hurjia polkuja käveltyä. Jos haastavuuden olisi tiennyt ennalta, ei olisi tullut lähdettyä, mutta toisaalta ei huvittanut myöskään kääntyä takaisin.

  • Reply Sini matkakuumeessa sunnuntai, joulukuu 27, 2020 at 19:01

    Kannatti selkeästi nähdä vaivaa. Monesti siisteimmät paikat löytyvät hankalimpien reittien päästä.

  • Reply Anne / Elämää Nomadina sunnuntai, joulukuu 27, 2020 at 19:18

    Mahtavan vehreitä maisemia ja hienoja putouksia, tuon reitin voisi itsekin ottaa ohjelman jos/kun joskus saarelle päädytään! Omatkin patikat on toisinaan kuljettaneet melko hankaliin paikkoihin, mutta koskaan ei ole kaduttanut että on tullut lähdettyä ja maisemat on aina palkinnet kaiken rämpimisen. Joskus tulee kyllä otettua vähän turhankin suuria riskejä kiipeilyä vaativissa paikoissa, mutta onneksi ei ole sattunut mitään pintanaarmuja suurempaa. Tuollainen maanvyörymä olisi kohdalle osuessaan todella vaarallinen, onneksi ette ehtineet alle!

    • Reply Cilla Maria / From sunset last night to sunrise this morning maanantai, joulukuu 28, 2020 at 14:31

      Kiitos kommentista! Se polku on kyllä käymisen arvoinen jos vaan yhtään on viitseliäisyyttä kierrellä siellä. Kesäaikaan varmasti myös helpompi kulkea, kun ei ole tulvivia polkuja edessä, eikä vaarana maanvyöryjä.

  • Reply Pirkko / Meriharakka maanantai, joulukuu 28, 2020 at 13:44

    Tämän tyyppisistä haasteista en tosiaan Madeiralla oikein pitänyt. Etenkin kallioihin kaiverretut/hakatut tunnelit, jotka olivat niin matalia, että vähänkin pitemmän ihmisen kävely niissä oli tyyliä kulje kyykyssä, olivat sen verran tympeitä, että jossain kohtaa jätimme jo väliin ja palasimme takaisin.
    En tunnista tätä nimestä, mutta tuskin se juuri tämä oli. Vesiputouksia, ihan kauniitakin, löytyi jonkun muunkin reitin päästä – ja tosiaan kuten totesit, reitit pitää usein kävellä edes takaisin, niin silläkin reitillä.

    • Reply Cilla Maria / From sunset last night to sunrise this morning maanantai, joulukuu 28, 2020 at 14:34

      Kiitos kommentista! Ymmärrän hyvin, ettei ne ole kaikille sopivia. Olen itekin aika pitkä, ja olisin varmasti joutunut sen viimeisen tunnelin kulkemaan ihan kyyryssä. Noita tunneleita ja vesiputouksia sisältäviä levadapolkuja on useampiakin. Yks on ainakin siellä Queimadasin metsässä, ja sitten on joku Levada 25 Fontes, mutta siellä ei käyty.

  • Reply Mari / Kodinvaihtaja maanantai, joulukuu 28, 2020 at 21:02

    Kääk, maanvyöry. Mieheni kerran kyllästyi vaellusreittiimme Italiassa ja päätti, että oikaisemme. Pienin lapsemme taisi olla 11v. Kaikki muistaa tämän vaelluksen…. Ja vaelluksen jälkeen mieheni lupasi, että saan jatkossa olla vaellusvastaava😜😭

  • Reply jarmeli maanantai, joulukuu 28, 2020 at 21:19

    Jostain syystä vain ensimmäinen hieno kuva, alun kartta sekä kuva tekstillä ”Levadapolku mutkittelee..” aukesivat nähtäväksi. Muiden kuvien keskellä näkyi kysymysmerkki. Luin kyllä tekstisi mielenkiinnolla, koska kävin Madeiralla vaeltelemassa vuosia sitten ja olisin niin kovasti halunnut nähdä lisää varmasti hienoja kuviasi. Yritän huomenna uudelleen jos koneeni lepäisi päivän latauksista yön aikana..

  • Reply Maapalloilija tiistai, joulukuu 29, 2020 at 10:48

    No se oli kostea reissu se! Onkohan noilla reiteillä aina noin märkää?

    • Reply Cilla Maria / From sunset last night to sunrise this morning tiistai, joulukuu 29, 2020 at 11:05

      Ei kesäaikaan pitäis olla. Toki noissa laurisilvametsissä on aina kosteaa ihan sen mikroilmaston takia, mutta ei siellä mitään rankkasateita pitäis kesäaikaan siltikään olla. Luin jostain ulkomaisesta blogista, että ne reissaajat oli käyny elokuussa tuolla samalla levadalla ja silloin tuo yks vesiputous ainakin oli ollu täysin kuivanu, eikä polutkaan ollu märkiä. Mutta noi tunnelit on kyllä ilmeisesti aina märkiä. Madeiran talvinen sadekausi kestää marraskuusta helmikuuhun, ja silloin on riski noille huonommille sääolosuhteille.

  • Reply Ne Tammelat tiistai, joulukuu 29, 2020 at 14:13

    Kohtalaisen kuumottava reitti kyllä noilta tietyiltä osilta! Muistan itsekin, että jotain vastaavaa oli meidän reitillä ja välillä ihan hurjan kapeita kohtia. Hyvä nähdä etukäteen noita, ettei ainakaan yritä korkeanpaikankammoista ottaa mukaan tuonne panikoimaan.

  • Reply Paula - Viinilaakson viemää sunnuntai, tammikuu 3, 2021 at 03:43

    Olipas seikkailu! Ja märkä sellainen. Toisaalta kyllä upeat maisemat kannustavat jatkamaan vaikka matka onkin haasteellinen. Meille on käynyt usein myös niin, että on vaan ”pakko” jatkaa kun ehkä kääntymällä takaisin missaisi sitten jotain oleellista. Upeita nuo putoukset.

  • Reply SatuH tiistai, tammikuu 26, 2021 at 16:06

    Ihania kuvia ja upeat maisemat tuolla! Mitenköhän tuollaiset tunnelit pidetään turvallisina. Käydäänköhän niitä vahvistamassa ja tutkimassa esimerkiksi ROV-töiden avulla. Olispa ihana päästä taas reissuun, tuo Madeira on ollut itselläkin pitkään haaveissa.

  • Leave a Reply

    This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

    Hae blogista


    Cilla Maria | From sunset last night to sunrise this morning

    Syväluotaavaa matkailua maailman ääriin ja takaisin.

    Seuraa blogia Facebookissa | Instassa | Bloglovin'issa